Terho Pursiaisen päiväkirja

Usko ja epäusko Saarna Nurmijärven kirkossa 30.10.11

2011-10-30T12:48:00.001+01:00

SaarnaNurmijärven kirkossa 30.10.2011

(eiperustu tekstiin vaan sunnuntain teemaan)

Uskoja epäusko

Tämänsunnuntain teemana on usko ja epäusko. Mitä kristillinen usko on? Onko seuskomista ihmeisiin, yleisestä luonnonjärjestyksestä poikkeaviin tapahtumiin?Vai uskomista siihen, että on olemassa Jumala?

Saarnasinpari kolme vuotta sitten Huopalahden kirkossa joulun aikoihin. Pohdiskelin,miten nykyajan ihmisen pitäisi suhtautua sellaisiin joulukertomuksiin kuin vaeltavantähden pysähtymiseen seimen päälle tai enkelikuoron ilmaantumiseen kedollelaulamaan paimenille.

Jumalanpalveluksenjälkeen luokseni tuli yksi seurakuntalainen, uskollinen messussa kävijä. Hän kehuiylpeän tuntuisesti, etteivät tällaiset Raamatun kertomukset olleet hänelle mikäänongelma. Hän kyllä pystyi uskomaan jopa enkelikuoron paimenille pitämäänkonserttiin.

Seurakuntalaisenpuheesta kuulsi ajatus, että olisi jonkinlainen hengellinen suoritus taiuroteko uskoa jotakin sellaista, mitä useimpien nykyajan ihmisten on vaikea pitäämahdollisena sen tieteellisen maailmankuvan perusteella, johon heidät onkasvatettu. Minulla ei ollut mitään syytä ryhtyä järkyttämään seurakuntalaisenivakaumusta. Itse en kuitenkaan usko kenenkään saavan iankaikkisuuspisteitäsiitä, että kykenee uskomaan erityisen merkillisiä kertomuksia. Kristillisessäuskossa on kyse jostakin aivan muusta, jostakin syvemmästä kuin siitä.

Onkouskominen uskomista Jumalan olemassaoloon?

KaikkiJeesuksen kuulijat uskoivat varmaankin Jumalan olemassaoloon. Jumala-uskossakaanJeesus ei siis tuonut mitään uutta maailmaan. Kristillisen uskon ydin ei oleminkään asian, ei edes Jumalan olemassaolon totena pitämistä.

MitäJeesus itse tarkoitti uskomisella? Sitä valaisee Jeesuksen neitsytpuhe. Markuskertoo evankeliuminsa alussa, kuinka Jeesus piti ensimmäisen julkisen puheensa,neitsytpuheensa heti kuultuaan Johannes Kastajan, edeltäjänsä, vangitsemisesta.Viittasin siihen jo elokuun saarnassani tässä kirkossa. Kertaan lyhyesti.

Markuskiteytti Jeesuksen saarnaan hänen sanomansa ydinkohdat koko niiden kolmenvuoden ajalta, joina tämä esiintyi julkisuudessa. Se oli toisin sanoen hänen ohjelmanjulistuksensa.

Jeesuksenohjelmassa on neljä kohtaa. Kaksi niistä, ensimmäinen ja toinen kohta, ovathänen tilannekatsauksensa. Kaksi seuraavaa, kolmas ja neljäs kohta, ovatjohtopäätöksiä, joita järkevän kuulijan Jeesuksen mielestä oli tehtävä hänentilannekatsauksestaan.

TilannekatsauksensaJeesus aloittaa kertomalla, että ihmiskunta on nyt saanut valomerkin. SitäJeesus tarkoittaa, kun sanoo, että aika on täyttynyt.

Tilannekatsauksentoinen kohta on selitys siitä, mitä valomerkki tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä,että ihmiskunnan kehitys on tähän asti ollut kestämätöntä ja on nyt ajautunutumpikujaan. Jumala itse tulisi pian konkurssipesään ottamaan sen hoitoonsa.Tätä Jeesus tarkoitti, kun sanoi, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle.

Esitettyääntilannekatsauksensa Jeesus siirtyy tekemään johtopäätöksiä, joita on kaksi.

Ensimmäinenjohtopäätös on kehotus: kääntykää. Alkukielen kreikan sana tarkoittaaarvojärjestyksen tarkistamista. Kuulijoiden ja koko ihmiskunnan ontarkistettava arvojärjestyksensä, sanoo Jeesus.

Toinenjohtopäätös on kehotus: uskokaa ilosanoma eli evankeliumi.

Kehotustenjärjestys kuulostaa aivan merkilliseltä. Mitä ohjelma sanoo uskomisesta? Jeesuskäskee ensin kuulijoiden tarkistaa arvojärjestyksensä. Vasta sen jälkeen onhänen mielestään aika uskoa evankeliumi.

Jeesussiis kehottaa nimenomaan niitä, jotka ovat jo tehneet ratkaisunsa, uskomaan. Eivätköhe ole tarkistaneet arvojaan nimenomaan sen tähden, että uskovat? Aikamerkillistä: Jeesus käskee nimenomaan uskovaisten tulla uskoon.

Kummallinenristiriita selittyy sillä, että Jeesus ei puhu uskomisesta joidenkin asioidentai väitteiden uskomisen merkityksessä, uskosta totena pitämisenä. Jeesustarkoittaa uskomisella jotakin aivan muuta.

Uskominenliittyy totuuden käsitteeseen. Totuutta on kahdenlaista. Siitä johtuu, että myös uskomista onkahdenlaista. Kun puhumme uskomisesta väitteiden tai asioiden totenapitämisenä, tarkoitamme tosiasiatotuutta. Mutta Jeesus puhuu nyt totuudestatoisessa merkityksessä. Sanokaamme sitä vaikka elämäntotuudeksi. Siihenliittyvä uskominen on toisenlaista uskomista.

Johanneksenevankeliumi täsmentää sitä, mitä arkoitan elämäntotuudella. Jeesus sanoo sielläitsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Jeesustaei tietenkään ole kudottu kokoon tosista väitteistä, paikkansa pitävistä uskomuksistatai muista teoreettisista loimilangoista. Hän ei ole oppirakennelma, jonka dogmea voisi pitää tosina. Hän on eläväpersoona, lihaa ja verta, tunteita ja ajatuksia niin kuin me itsekin. Jeesus ontotuus ihmisestä siinä merkityksessä, että hän kuvaa sen, mitä me ihmiset voisimmeolla, muttemme vielä ole. Hän on elämäntotuus. Hän on totuus meistä, koskahänen opetuksissaan, persoonassaan ja kohtalossaan on nähtävissä ihmisyydenlaiminlyödyt mahdollisuudet, se, mitä meistä vielä puuttuu.

KunJeesus puhuu neitsytpuheessaan uskomisesta, kyse ei ole tosiasioiden uskomisesta,vaan elämäntotuuden vastaan ottamisesta. Hän kehottaa niitä, jotka ovat jotarkistaneet arvonsa, avautumaan totuudelle, antamaan totuuden tulla, päästämääntotuuden toteutumaan. Kääntymisestä alkakoon elämä totuudessa! tämä kehotus onJeesuksen toinen johtopäätös omasta tilannekatsauksestaan.

Jeesuson totuus siinä merkityksessä, että hänen opetuksissaan, persoonassaan jakohtalossaankin näemme sen, mitä Jumalan valtakunta, Jumalan tulo maailmaantarkoittaa. Siten Jeesus itse on oman viestinsä ydinsisältö. Hän itse on sekäse valomerkki, jonka saamista hän julistaa, että myös se, mihin valomerkkiviittaa.

Paavaliselittää samassa hengessä, kuinka Jumalan valtakunta on ”vanhurskautta, rauhaaja iloa”, jotka Pyhä Henki antaa. (Room. 14:17.) Evankeliumiin uskominen onsitä, että mielensä muuttanut, kääntynyt ihminen avautuu ottamaan vastaanJumalan valtakunnan ja pitää itsensä avoimena totuuden tulla.

Kyseei ole kuitenkaan vain yksilöistä. Valomerkin on saanut koko ihmiskunta. Kokoihmiskunta on ajautunut kestämättömän kehityksen tiellään umpikujaan. Jeesuskuulutti uutta globaalia, maailmanlaajuista elämänmuotoa, jossa ihmiskuntatoteuttaa tähän asti laiminlyömänsä mahdollisuudet. Jumalan valta onihmiskunnan kukoistusta vanhurskaudessa, rauhassa ja ilossa.

Menestyksen teologia. Saarna Nurmijärven kirkossa 9.10.2011

2011-10-09T15:40:00.003+02:00

17.sunnuntai helluntaista

Teksti: Job 19: 25-27

Minätiedän, että lunastajani elää.  Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.  Jasitten, kun minun nahkani on riekaleina  ja lihani on riistetty irti,  minä saannähdä Jumalan,  saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei oleminulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.

Vanhantestamentin menestyksen teologia

Kolmeviikkoa sitten saarnasin edellisen kerran tässä kirkossa. Sattuu niinhauskasti, että tämän päivän Vanhan testamentin lukukappale jatkaa suoraankolmen viikon takaisen evankeliumin avaamasta teemasta. Evankeliumi oli otettuvuorisaarnasta. Jeesus käski siinä rakastamaan myös vihollisia eikä vainystäviä. Hän käski meidän ottaa mallia Jumalasta, joka antaa auringon paistaayhtä lailla niin hurskaille kuin jumalattomillekin.

Meiltätämän päivän kristityiltä jää helposti huomaamatta, kuinka kuohuttava tämäJeesuksen ajatus varmaankin oli monista hurskaista kuulijoista. Vanhantestamentin ydinajatus on menestyksen teologia. Vanhan testamentin menestyksenteologian perustuu Jumalan lupaukselle siunata hurskasta ihmistä kaikenlaisellamaallisella menestyksellä ja rangaista jumalatonta vastoinkäymisellä jaepäonnistumisella elämässä. Psalmi 1 on kirkas menestyksen teologian julistus:siunaus sataa uskovan elämään ja kirous kaatuu jumalattoman niskaan.

Psalmi 1, Kaksi tietä

1 Hyvä onsen osa,

joka eivaella jumalattomien tavoin,

ei astusyntisten teille,

ei istupilkkaajien parissa

2 vaanlöytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.

3 Hän onkuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä senlehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan.

4 Niin eikäy jumalattomien.

He ovatkuin akanat, joita tuuli ajaa.

5 Väärintekijätsaavat kerran tuomionsa,

syntisilläei ole sijaa vanhurskaiden joukossa.

6 Herraohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.

Jeesuskumosi vuorisaarnassaan menestyksen teologian. Hän julisti, että Jumala antaaaurinkonsa paistaa yhtä lailla uskovalle kuin jumalattomalle, ja niin hänrakeensakin pieksävät yhtä lailla kummankin viljelyksiä, eroa tekemättä.Uskominen ja kuuliaisuus eivät ole keinoja, jotka takaavat menestyksen elämässätai varjelevat suuriltakaan vastoinkäymisiltä ja onnettomuuksilta.

Monetajattelevat, että menestyksen teologian sanoma on upeaa positiivista ajattelua.Ihmisen on lakattava surkuttelemasta tilaansa ja tartuttava Jumalan lupaukseen.Jokainen meistä voi kukoistaa, kun vain uskoo ja uskaltaa. Emme kykenemihinkään, kun usko puuttuu.

Useiltajää näkemättä menestyksen teologian nurja puoli. Sehän on lohduttomuuden oppi.Se sälyttää onnettomien kannettavaksi kaksinkertaisen taakan. Ensinnäkin heilläon osattomuuden ahdistus. Sen lisäksi tulee moraalinen taakka. Jokainen onsyyllinen itse omiin vastoinkäymisiinsä ja omaan epäonnistumiseensa. Jumalahanon luvannut, että jokainen, joka uskoo häneen ja on hänelle kuuliainen,menestyy maailmassa. Se ettei menesty, on itsestä kiinni.

Menestyksenteologia hallitsee Vanhan testamentin ajatusmaailmaa. Siitä on kuitenkin yksikirkas poikkeus, Jobin kirja.

Jobinkirja on yksi niistä Vanhan testamentin kirjoituksista, jotka on kirjoitettutietoisesti kaunokirjallisiksi teoksiksi. Se on syvällinen filosofinen ja teologinennäytelmä, moraalidraama. Jobin kirja hyökkää menestyksen teologiaa vastaan. Seosoittaa, kuinka armottomasti sellaiset ihmiset suhtautuvat toisiinsa, jotkauskovat, että uskon ja hyvyyden palkkana on maallinen menestys.

Jobinkirja on kuvaus suurliikemies Jobista. Job on hurskauden perikuva. Tämän lukijallekertoo näytelmän kertoja. Hänen ei siis tarvitse epäillä Jobin nuhteettomuutta.

Menestyksenteologian perusteella Jobin pitäisi menestyä elämässään. Kertomuksen alussa hänkukoistaakin uhkeasti. Mutta kohtalo kääntyy. Vastoinkäyminen seuraa toisiaan. Bisneksetromahtavat. Rakkaat lapset tuhoutuvat. Inhottava sairaus iskee Jobiin itseensä.Vaimokin solvaa häntä.

Job kokeejoutuneensa Jumalan oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. Hän vetoaa menestyksenteologiaan. Job vaatii, että Jumala suostuu reiluun oikeudenkäyntiin. Siinätodettaisiin Jobin hurskaus ja Jumala velvoitettaisiin lupauksensa mukaanpalkitsemaan Job menestyksellä.

Jobinkansainväliset ystävät saapuvat ulkomailta muka olemaan Jobin tukena hänenahdingossaan. Mutta todellista tukeahan tällaiset ystävät eivät voi antaa. Heovat kaavaoppisia uskovaisia, menestyksen teologian dogmaattisia kannattajia. Näinsanoo virallinen teologia: jos Job on kuuliainen, hän kukoistaa. Mutta Job on syvässäahdingossa. Jumala ei tietenkään ole epäoikeudenmukainen. On siis loogisestipääteltävissä, että Jobin hurskaus ei ole aitoa. Siinä on salainen vika. Ystävätvaativat Jobia tunnustamaan syntinsä ja myöntämään, että Jumala rankaisee häntäoikeudenmukaisesti. Job kuvaa ystäviensä asennetta näin. ”Mutta te sanotte:‘Kuinka puristamme hänestä totuuden esiin?

Syyllinen hän joka tapauksessa on.’”(28. Jae)

Jobkokee, että ystävät pettävät hänet. Hän vaikeroi: ”Oma ystäväpiirini inhoaaminua, nekin, joita minä rakastin, torjuivat minut.” (19:19) Jobia saarretaanjoka puolelta. Yhdeltä puolelta häntä ahdistelee epäoikeudenmukainen Jumala. Toiseltapuolen häntä saartavat kylmät uskovaiset, jotka esiintyvät hänen ystävinään.Job sanoo näille: ”Miksi tekin vainoatte minua yhdessä Jumalan kanssa? Etteköole jo kylliksi minua kalvaneet?” (19:22)

Juuritämä on se tilanne, jossa Job sanoo päivän lukukappaleen sanat: ”Minä tiedän,että lunastajani elää.” Meillä on suuri houkutus lukea nämä sanat omaltakristilliseltä taustaltamme. Luterilaisina tiedämme, että syntimme on niinsuuri, että emme kykene vastaamaan siitä, että tarvitsemme lunastajan.

Jobinkirjan kärsivä päähenkilö ei kuitenkaan ole syntinen, vaan esimerkillisenhurskas ihminen. Hänen ongelmansa ei ole siinä, että hän ei kestäisi pyhänJumalan tuomiota. Hänen ongelmansa on aivan toinen, se, ettei Jumala ole häntäkohtaan oikeudenmukainen. Jumala on syyllinen. Jobille kuuluisi palkintomoitteettomuudesta, mutta hän saakin rangaistuksen, psalmin 1 kuvaaman jumalattomallekuuluvan kovan kohtalon.

Job ei tarvitseelunastajaa synneistä vaan asianajajaa oikeudenkäyntiin Jumalaa vastaan, jotahän suunnittelee. Hän ei pärjää mielivaltaisen Jumalan kanssa yksin. Häntarvitsee auttajaa, joka päästäisi hänet Jumalan ylivoiman puristuksesta.

Raamatuntutkijatovat kiistelleet siitä, millaiseksi Job kuvittelee sen asianajajan, jostahaaveilee tuskissaan. Luullakseni tämä on ollut aivan tarpeetonta pohdintaa.Jobista kertovan näytelmän pääsanoma on, että menestyksen teologia onvirheellistä teologiaa. Uskominen, Jumalan rakastaminen ja kuuliaisuusJumalalle eivät ole menestyksen strategiaa. Uskominen ei takaa onnea eikäkukoistusta. Jeesus vahvistaa Jobin kirjan sanoman vuorisaarnassa selittämällä,kuinka Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hurskaalle että jumalattomalleja antaa rakeittensa pyörremyrskynsä iskeä kummankin kimppuun eroa tekemättä.

Jumalavastaa Jobin haasteeseen ja saapuu paikalle pyörretuulessa. Job kohtaa pyhän. Tilanneon toisenlainen kuin se, josta hän haaveili.

Ei synnyoikeudenistuntoa, jossa Job vaatisi Jumalaa perustelemaan politiikkaansamaailmassa tai nimenomaan Jobin kohtelun oikeudenmukaisuudesta. Jumala eivastaa Jobin kysymyksiin. Hän kysyy Jobilta itse: missä olit silloin, kun minäloin maailman ja kesytin alkumeren myyttiset pedot?

Menestyksenteologia ei ole vain Vanhan testamentin asia. Nykymaailmassa selitetäänlakkaamatta, kuinka uskominen tuo onnen ja siunauksen elämään. Siten kasataansyytä niiden niskaan, jotka eivät menesty. Jeesuksen sanomassa ei kuitenkaan olekyse siitä, mikä auttaa ihmistä menestymään, vaan siitä, mikä on tottaelämästä. Ne, joita uskonnossa kiinnostavat nimenomaan onni ja menestys,menkööt muiden gurujen luokse.

Täydellisyys, määrätietoisuus ja aikuisuus. Saarna Nurmijärven kirkossa 18.9.11

2011-09-18T13:23:00.000+02:00

Messu: Nurmijärven kirkko, 18.09.2011 klo 10-

Matt. 5: 43-48

Jeesus sanoi: 

»Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaavihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaavainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaaaurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaillekuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkäpalkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos tetervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin teeniin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne ontäydellinen.»

Täydellisyys,määrätietoisuus ja aikuisuus

Markuksen evankeliumissa (10. luvussa) kerrotaan, kuinkarikas nuorukainen lähestyi Jeesusta. Mies puhutteli Jeesusta hyväksiopettajaksi. Jeesus suuttui ja soimasi häntä: ”Miksi sanot minua hyväksi?Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.”

Jeesus reagoi mieheen aivan kohtuuttoman tylysti. Hyvä opettajaoli täysin sovinnainen puhuttelumuoto. Käytämme itse paljon vahvempiapuhutteluja. Sanomme puheenvuoron aluksi ”rakkaat ystävät”, vaikka kuulijoinaolisi kaikkia muita paitsi ystäviä.

Jeesus esiintyi näin jyrkästi kiinnittääkseen huomiotatärkeään asiaan. Hän ymmärsi, että tässä oli mies, jonka kunnianhimon kohteenaoli tulla hyväksi ihmiseksi. Jeesus tahtoi kertoa, että yritys oli toivoton.Kukaan, jolle oma hyvyys on tärkeintä maailmassa, ei tule hyväksi ihmiseksi.Lutherkin opetti, että synnin olemus on oman itsen ympärille käpertymistä. Senyksi muoto on oman hyvyyden ympärille käpertyminen. Hyvyys on päinvastaista:sitä, että unohtaa itsensä ja oman hyvyytensä. Hyvyys on sitä, että avautuuajattelemaan toisia ihmisiä ja yhteiskunnan ja ihmiskunnan yhteisiä tärkeitäongelmia. Luther korosti ajatustaan vertauskuvalla. Hän sanoi, että ne, jotkapääsevät taivaaseen, ovat itse ylen hämmästyneitä siitä, että heille kävi näin.

Päivän tekstissä Jeesus käskee kuulijoitaan olemaantäydellisiä niin kuin taivaallinen isämme on täydellinen. Tämä vaatimus onjyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Jeesus opetti rikkaalle nuorukaiselle.Jos kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala taivaassa - ei edes Jeesus itse -, on kaivarmaa, ettei kenestäkään ihmisestä tule täydellistä vallankaan samalla tavallakuin Jumala on täydellinen. Sellaista Jeesus ei voinut kuulijoiltaan vaatia.

Sillä alkukielisen Uuden testamentin kreikkalaisella sanalla(teleios), jonka Kirkkoraamattukääntää vastineella täydellinen, on muitakin tärkeitä merkityksiä. Pohjana onpäämäärää ja tarkoitusta tarkoittava kreikankielen sana (telos). Jeesuksen vaatimus oli helpompi käsittää, josymmärtäisimme, että Jeesus kehottaa kuulijoitaan olemaan määrätietoisia elikeskittämään katseensa päämäärään ja kulkemaan sitä kohti sivullevilkuilematta. Olen tarkistanut itseäni paremmalta kreikan kielen tuntijalta,että tämä tulkinta Jeesuksen käyttämästä sanasta on myös mahdollinen.

Jeesus korosti määrätietoisuuden merkitystä vertauksellaantalousrikollisesta (Luuk. 16:1-8 ”Epärehellinen taloudenhoitaja”). MonetRaamatun lukijat loukkaantuvat vertauksesta. Jeesus kuvaa häikäilemätöntärötöstelijää, mikä jälkeen sanotaan: ”Ja Herra kehui epärehellisentaloudenhoitajan viisautta” (8. jae). Viisaudella Jeesus tarkoitti hänenmäärätietoisuuttaan.

Nykyihmiselle kertomus pitäisi varmaan kertoa näin. Olitilitoimisto, jolla oli tärkeä asiakas. Tilitoimisto kavalsi asiakkaalta suuriasummia väärennetyllä kirjanpidolla. Tilitoimiston omistaja sai kuulla, että olijäänyt kiinni kavalluksistaan. Tilitoimiston omistaja toimi nopeasti jahäikäilemättömästi. Hän teki suuria vilpillisiä tilisiirtoja asiakasfirmansavelkojien hyväksi. Siten hän varmisti yhtiönsä taloudellisen aseman sen pian menettäessäsuuren asiakkaansa. Virheellisistä kirjauksista hyötyneet tahot pitäisiväthänestä ja tilitoimistosta huolen. Jeesus teki tästä rikollisesta esikuvankuulijoilleen.

Tässä vertauksissa on vain yksi kärki. Kaikki muutyksityiskohdat ovat vain dramatiikkaa, jolla Jeesus tähdentää viestiään. Jeesusei ihannoi talousrikollisen rötöksiä. Hän tähdentää, että hänen oppilaidensatulee valmistautua Jumalan valtakunnan tuloon samalla tavalla kuin kiikkiinjäänyt talousrikollinen: ripeästi ja päättäväisesti, päämäärään keskittyen,epäolennaisuuksiin juuttumatta. Kun tulkitsemme Jeesuksen päivän tekstissäesittämää täydellisyysvaatimusta tämän vertauksen pohjalta, minkäänlaistaristiriitaa ei jää vaatimuksen ja muun Jeesuksen opetuksen välille.

Päivän teksti aukeaa mielekkäällä tavalla myös toisentulkinnan avulla. Kirkkoraamatun täydellisyydeksi kääntämä kreikankielinen sanaviittaa hyvin yleisesti aikuisuuteen tai täysi-ikäisyyteen. Sillä kuvataan kypsääihmistä, aikamiestä (esim. teleios aner, Ef.4:13-14). Kun sana esiintyy tässämerkityksessä, vastakohtana on aina lapsellista, epäkypsää, kehittymätöntätarkoittava sana (nepios). Jeesuskehotti siis oppilaitaan ja muitakin kuulijoitaan jättämään sikseenlapsellisuudet ja suhtautumaan asioihin kypsän aikuisen tavoin.

Miten aikuinen ihminen suhtautuu asioihin, tai mitä häneltäolisi ainakin syytä odottaa?

Todellisuuden taju ohjaa aikuisen käyttäytymistä. Hän on jo jättänyttaakseen satujen maailman ja kohtaa elämänsä raittiiden tosiasioiden pohjalta.Hän on vastuuntuntoinen. Hän ei jätä ikäviä asioita tekemättä toivoen ettätoiset tekisivät ne hänen puolestaan tai että aika hoitaisi ne tavalla taitoisella. Hän ei alistu itse komenneltavaksi saati hyväksi käytettäväksi eikäpyri alistamaan toisia aikuisia samaan asemaan. Sovinnainen hyveiden taulumuuttuisi jonkin verran, jos kristillisen etiikan perustana olisi aikuisuudenvaatimus.

Jeesuksen opetukset eivät kuitenkaan olleet yleistä jaajattomaksi tarkoitettua moraalifilosofiaa. Jokainen Jeesuksen sana onliitettävä hänen perussanomansa yhteyteen. Evankelista Markus kiteyttääJeesuksen sanoman ytimen koko hänen julkisen esiintymisensä ajalta hänenneitsytpuheeseensa heti Johannes Kastajan vangitsemisen jälkeen (Mark. 1:14). Jeesuksenohjelmassa on neljä kohtaa.

Ensimmäiseksi Jeesus julistaa että maailma on saanutvalomerkin. ”Aika on täyttynyt.” Siitä lähtien ihmiskunta eläisi valomerkinjälkeistä aikaa. Toiseksi Jeesus selittää, mitä valomerkki tarkoittaa. Vanhahallinto romahtaisi ja itse Jumala ottaisi vallan. ”Jumalan valtakunta ontullut lähelle.” Kolmanneksi Jeesus sanoo, että ihmisten on käännyttävä,muutettava mielensä eli tarkistettava arvojärjestyksensä. ”Kääntykää!”. Uudenarvojärjestyksen ei pitäisi jäädä pelkiksi iskusanoiksi eikä mielenmuutoksenvain tunnelmiksi, vaan sen olisi tapahduttava hyvässä uskossa ja johdettavaelämänmuutokseen. ”Uskokaa hyvä sanoma!”

Jeesuksen päivän tekstissä esittämä ylivoimaiselta tuntuvatäydellisyysvaatimus on näin saanut käsitettävää sisältöä. Jeesus kuvaa sitä,mitä tilanne vaatii meiltä valomerkin saaneen maailman ihmisiltä. Meidän ontoimittava yhtä määrätietoisesti kuin kiikkiin jäämässä oleva talousrikollinentoimisi. Meidän on oltava aikuisia: tunnustettava tosiasiat ja kannettava omakohtainenvastuumme. Seurakunta on valomerkin jälkeinen yhteisö.

Toinen parlamentti. Pääkirjoitus Nurmijärven seurakuntaviestissä 5/2011 13.9.2011

2011-09-13T12:00:00.001+02:00

Terho Pursiainen

TOINEN PARLAMENTTI

Mihinhyvinvointivaltiossa tarvitaan vapaaehtoisia panoksia ja vapaaehtoisten aikaa?Maksamme raskaita veroja, jotta valtio ja kunta pitäisivät huolen kaikkienihmisten tarpeista.

Ahtaina aikoinanähdään, että julkisen vallan mahdollisuuksilla on rajansa. Veroja ei voikorottaa mielivaltaisen korkeiksi. Kireä verotus syö ihmisten vaikuttimia tehdätyötä ja yrittää. Kun tilanne kiristyy, julkinen raha ei riitä kaikkeen, mikäolisi tärkeää.

Voimavarat eivät kuitenkaanlopu vielä siihen, kun valtion ja kuntien rahat loppuvat. Yksityisilläihmisillä on yhä varoja. Voimme verottaa vapaaehtoisesti itse itseämme omienarvojemme ja ihanteittemme hyväksi. Sitä mukaa kun ensimmäisen parlamentin –julkisen vallan – mahdollisuudet ehtyvät, vastuuta lähimmäisistä ja kaikilletärkeistä yhteisistä asioista siirtyy toiselle parlamentille: arvoistaan jaihanteistaan eläville yksityisille ihmisille.

Läheskään aina eiole kyse vain rahasta ja taloudellisista arvoista. Hyvin usein on kysenimenomaan ajasta.

Väestö ikääntyy. Setarvitsee yhä enemmän monenlaista hoitoa ja hoivaa. Yksinäisyys on kasvavaongelma.

Hoitohenkilökuntaatarvittaisiin enemmän kuin sitä on mahdollista kouluttaa ja palkata. Vaikkatalous kehittyisi myönteisesti, tarvitaan tulevina vuosikymmeninä yhä enemmänniitä ihmisiä, jotka ovat valmiita vapaaehtoisesti verottamaan omaa aikaansalähimmäistensä hyväksi.

Seurakunnankeskeinen tehtävä on olla paikkakunnan tärkein toinen parlamentti: niidenihmisten yhteisö, jotka verottavat itseään ihanteittensa hyväksi.

Oulun tuomiokirkon saarna: Vihapuhe ja mahtisanat

2011-09-11T11:51:00.001+02:00

Oulun tuomiokirkon messu 11.9.2011 klo10-

Matt. 12: 33-37

Jeesus sanoi: »Jos puuon hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin onhuono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheennevoisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensavarastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmisetlausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinutjulistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Poissulkevanauru ja vihapuhe

Nauru ja huumori käsitetäännykyaikana myönteiseksi asiaksi. Nauru pehmentää elämän kovuutta. Ammennammenaurusta voimaa. Jopa nauruterapioita on kehitetty.

Tutustuminen naurun historiaantuottaa yllätyksen. Myönteinen, vapauttava nauru onkin historiassa varsin uusiasia. Viime aikoihin saakka ihmiskunnan nauru on yleensä ollut aggressiivista,poissulkevaa naurua. Kun Jumala nauraa Vanhassa testamentissa, hän ivaa ihmisenmahtailevia hankkeita.

1600-luvulla elänyt brittifilosofiThomas Hobbes pohtii, mikä saa aikaan ihmisen kasvoissa ne irvistykset, joitakutsutaan nauruksi. Hobbesin mukaan on olemassa kaksi erilaista naurua, omahyväinennauru ja poissulkeva, vähättelevä nauru.

Mies ajaa taksilla kotiinhilpeistä juhlista. Kerratessaan illan tapahtumia hän muistaa itse sanomansasukkeluuden. Mies hörähtää nauramaan tyytyväisenä itseensä. Tämä nauru on ensimmäistänaurun tyyppiä, omahyväistä naurua.

Toinen nauru on vähättelevä,mitätöivä nauru. Ihminen huomaa toisessa ihmisessä vamman tai muun silmiinpistävänpuutteen. Ensiksi hän säikähtää: näytänkö myös minä tuollaiselta? Mutta sitten hänmuistaakin olevansa itse moitteeton: eihän minulla ole vammaa eikä muuta omituistaulkonäössä. Ahdistus laukeaa. Naama vääntyy vapautuneeseen virneeseen. Helpotuksentunne purkautuu nauruna. (Leviathan, 1651,I:6). Väärä hälytys: itsetyytyväisyyteen on sittenkin aihetta! Tällainen nauruon oman olon kohennusta sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät oleyhtä moitteettomia.

Hobbes selittää, kuinkanauraminen toisten ihmisten puutteille ja vajavuuksille on ominaista etenkinniille, joilla on vähiten omintakeisia syitä ihailla itseään. Ivanaurun naurajallaei useinkaan ole asemaa eikä saavutuksia. Hänen ainoa keinonsa kunnostautuaomissa silmissään on verrata itseään niihin, joilla menee vielä huonommin.Hobbes kirjoittaa: ”Suuret sielut tahtovat pikemminkin suojella toisia ihmisiähalveksunnalta”. Jos he vertaavat itseään toisiin, he vertaavat itseäänmahdollisimman eteviin ihmisiin, koska he eivät etsi mahdollisuutta loistaatoisten kustannuksella.

Hobbes yksinkertaistaa varmaankinnauru-ilmiötä. Kaikki nauru ei ole yritystä kukoistaa niiden kustannuksella,jotka voivat huonommin kuin itse. Mutta sellaistakin naurua on. Vähättelevä,mitätöivä nauru on yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen ilmiö.

Toinen filosofi, ranskalainenHenry Bergson (k. 1941) kirjoitti kokonaisen kirjan naurusta (Nauru, Le rire). Siinä hän kertootarinan messusta, jossa saarnaa intomielinen julistaja. Tunnelma tiivistyykirkossa. Kaikki itkevät, kun sana sattuu sydämeen. Tosin on yksi poikkeus: mies,joka istuu penkissään ilmeenkään värähtämättä. Kun messu on päättynyt, saarnamiesei malta olla menemättä hänen luokseen ja utelematta, miksi mies ei liikuttunutvaikka kaikki muut puhkesivat kyyneliin. Mies selittää: ”Minä en ole tästäseurakunnasta.”

Nauru, niin kuin itkukin, on tyypillisestiyhteisöllinen ilmiö. Jokainen nauru on jonkin sisäpiirin, jonkin seurakunnan yhteistänaurua. Terveet nauravat vammaisille, machomiehet nauravat vaaleaveriköille, kantasuomalaisetmaahanmuuttajille, heterot homoille. Sisäpiiriseurueet ovat nimenomaan naurueita.Sisäpiirien ja muun maailman välistä rajaa pidetään auki nauramalla ulosseurueista ne, jotka eivät mahdu mukaan.

Sota on politiikan jatke,sanotaan. Vihapuhe on ulkopuolelle torjuvan naurun jatke. Se rakentaasisäpiiriläisten omaa turvallisuutta ja varmuutta tähdentämällä, kuinkahalveksittavaa on olla jollakin tavalla toisenlainen kuin sisäpiiriläiset itseovat. Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhaluaja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaanriippuviksi.

Päivän tekstit tähdentävätvihapuheen voimaa. Olen kirjoittanut monissa kirjoissani mahtisanoiksikutsumistani sanoista. Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoy selittää (Great Chain of Being, 1936), kuinka jotkinsanat ovat vaikuttaneet suuresti ihmiskunnan historiaan metafyysisen charminsavoimalla. Mahtisanat herättävät kuulijassa voimakkaita tunteita, jotka eivätriipu ollenkaan sanan merkityksestä tai siitä, ymmärtääkö kuulija merkityksen.Vihapuhe viljelee kielteisiä mahtisanoja.

Mahtisanat ovat vallanvälineitä. Ne saavat ihmiset liikkeelle syistä, joita he eivät pystyisiselittämään. Vallantavoittelijat kamppailevat mahtisanojen omistuksesta. Niidenavulla he saavat ihmiset ajettua retkille, joille he eivät järkiperusteillalähtisi.

Vihapuhetta ei pidäkään tulkitavain yksilöllisesti. Se ei ole vain joidenkin säälittävien luusereidenvitamiinia. Ilmiö on yhteiskunnallinen. Vihapuheessa on kyse vallasta, se onpolitiikkaa. Sillä rekrytoidaan joukkoja. Sillä tuotetaan johtajia.

Lieneekö kukaan käsittänytvihapuheen ydintä täsmällisemmin kuin natsien teloittama teologi DietrichBonhoeffer kirjassaan Kirjeitä vankilasta(Widerstand und Ergebung, 1951). Bonhoeffer katseli Saksassa voimistuvaavihan joukkoliikettä, kansallissosialismia. Hän kuvasi sitä tuotetuksityhmyydeksi. Tyhmyydellä Bonhoeffer ei tarkoittanut älyllistä heikkoutta tai koulusivistyksenhataruutta. Bonhoeffer tarkoitti tyhmyydellä mahtisanojen mukana ajautumista.Eräitten valta edellyttää monien tyhmistämistä, hän sanoi. Myös älykköjen jayhteiskunnan niin sanottujen parempien piirien vietteleminen mahtisanoilla onmahdollista ja kokemuksen mukaan usein helppoakin. Raja ei kulje tässä asiassa fiksujenja yksinkertaisten välillä.

Bonhoeffer selittää, kuinkaturhaa on yrittää voittaa tuotettua tyhmyyttä valistavalla puheella jaälyllisillä perusteilla. Hän kirjoittaa näin: ”Protesteilla ja voimakeinoillaei voida saada mitään aikaan; perustelut eivät auta; tosiasioita, jotka puhuvatomia ennakkoluuloja vastaan, ei yksinkertaisesti tarvitse uskoa – sellaisessatapauksessa tyhmä tulee jopa kriittiseksi ---” (s. 27). Bonhoeffer jatkaa: ”---tyhmyyttä (ei) saata voittaa opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko---”.(s. 29)

Tyhmyyden tuottaminen kukoistaaSuomenmaassa. Vihapuhe velloo muun muassa nettiympäristössä niin suurellavoimalla, että monet verkon kautta toteutuvat sosiaalisen vuorovaikutuksenmuodot ovat käymässä mahdottomiksi ja pian suorastaan tukahtunevat.

Mitä kirkon olisi tehtävä, kunviha valtaa puhetta? Hengelliset oikosulut eivät ratkaise vihan ongelmaa. Yksinkertaistukseteivät ole lääke, vaan nimenomaan se tauti, mihin lääkettä tarvittaisiin. Tuotettuuntyhmyyteen ei pure saarna, vaan vapauttava teko, Bonhoeffer sanoo. Millainen tekoolisi vapauttava teko nimenomaan elävässä elämässä? Mitä voisin itse tehdävihapuhetta vastaan?

Vapauttava teko voisi tarkoittaayksinkertaisimmillaan kahta asiaa. Ensinnäkin kieltäytyisimme luokittelemastaja lokeroimasta toisiamme sovinnaisten sosiaalisten määritelmien mukaan.Toiseksi kieltäytyisimme itse täyttämästä niitä ympäristön meihin kohdistamiaodotuksia, jotka perustuvat samanlaisiin sovinnaisiin määritelmiin.

Eläisimme siinä vapaudessa,johon Paavali selittää Kristuksen vapauttaneen meidät (Gal. 5:1). Apostolikiteyttää tämän ajatuksen arvostellessaan sitä, että varhaiset kristityt tahtovaterottautua muista ja muodostaa omaa sisäpiiriä ympärileikkausseremonian avulla.Samassa yhteydessä hän täsmentää: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vaikreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessate kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)

Oulun sosiaalifoorumi: Työntekijän arvo, ennakkoreferaatti

2011-09-10T14:30:00.001+02:00

Työntekijän arvo: Terho Pursiainen
Puhuja, Terho Pursiainen, on helsinkiläinen pappi ja entinen kansanedustaja, joka on tunnettu etenkin etiikkaa ja uskoa käsittelevistä kirjoistaan, kirjoituksistaan ja puheenvuoroistaan mediassa. Pursiainen pohtii työntekijän arvoa kahdesta näkökulmasta: Yhtäältä filosofi Thomas Hobbesin esittämästä teesistä, jonka mukaan ihmisen arvo määräytyy siitä arvosta, jonka hän tuottaa toisille ihmisille. Työnantaja maksaa työntekijän työllään tuottamasta arvosta. Toisaalta Pursiainen nostaa esiin myös Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin, jonka mukaan jokainen ihminen on päämäärä sinänsä, ei väline mihinkään. Näistä näkökulmista Pursiainen tarkastelee mm. työssä kannustamisen ongelmaa sekä työtekijän ja työnantajan sitoutumista. Puheenjohtajana vs. yliopistopastori Stiven Naatus.
Session järjestää Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä / oppilaitostyö

Hyvinvointiyhteiskunta, onnellisuustalous ja oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta

2011-05-05T08:59:00.006+02:00

(Premissi, 2/2011, julkaistaan täällä lehden luvalla)

Onnellisuustaloudestapuhuminen on oikeutettua kritiikkiä ahdasta hyvinvointikäsitystä kohtaan.Hyvinvointipolitiikan tavoitteeksi pitäisi kuitenkin mieluummin määritelläoikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta kuin onnellisuusyhteiskunta.

Hyvinvointiyhteiskunta on yhteiskunta, jossa väestönhyvinvointia kohennetaan yhteisin voimavaroin. Mutta milloin ihminen voi hyvin?Ihminen voi pahoin, jos hänen terveytensä reistailee, jos hänellä on nälkä taijos hänellä on muita hankalia ongelmia. Voiko hän hyvin niinä hetkinä, kun hänei mistään erityisestä syystä voi pahoin? Siihenkö hyvinvointipolitiikkapyrkii?

Varmasti on hyvinvointipolitiikkaa, kun erilaisiapahoinvoinnin syitä torjutaan tai poistetaan. Tällainen lienee olluthyvinvointivaltion alkuperäinen idea. Ruokaa niille, jotka ovat nälässä, asuntoniille, jotka muuten jäisivät taivasalle. Hyvinvointivaltio olisi toteutettutäysin, kun olisi poistettu kaikki sellaiset pahoinvoinnin syyt, jotka ovat julkisenvallan käytettävissä olevin keinoin poistettavissa. Hyvinvointivaltiota laajemmastanäkökulmasta katsotaan, kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta: silloinotettaneen huomioon paitsi valtion ja kunnan myös niin sanotun kolmannensektorin käytettävissä olevat keinot pahoinvoinnin syiden perkaamiseen.Alkuperäisen idean mukaan hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut, kun kaikkiyhteiset voimat on käytetty pahoinvoinnin poistamiseen.

Samaan tapaan ajateltiin perinteisesti terveydestä. Se, jokaei ollut millään tavalla sairas, oli terve. Kun kaikki sairaudet oliparannettu, yksilön terveys oli palautunut. Terveyspoliittisissa teksteissäpuhutaan negatiivisesta terveyskäsityksestä, kun tarkoitetaan tätäperinteiseksi sanomaani ajatusta. ”Perinteisen lääketieteellisen mallin(negatiivinen terveyskäsitys) mukaan terveys on tila, josta sairaus tai oireetpuuttuvat.” (Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus.) Yhtä hyvin perusteinvoisimme puhua negatiivisesta hyvinvointikäsityksestä ja negatiivisestahyvinvointiyhteiskuntakäsityksestä.

Negatiivistä terveyskäsitystä ei ole pidetty tyydyttävänä.WHO:n (Maailman Terveysjärjestön) yritys ajatella asiasta positiivisemmin onkuuluisin: “Health is a stateof complete physical, mental and social well-being and not merely the absenceof disease or infirmity” – terveys on täydellisen fyysisen, henkisen jasosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain taudin tai sairauden puuttumista (1948).

Eikö olisi annettava myöshyvinvoinnin käsitteelle positiivisempaa sisältöä? Hyvinvointia ei varmaanpitäisi pitää pelkkänä monenlaisen pahoinvoinnin puuttumisena. WHO:n määritelmäon siis keskeneräinen. Terveyden käsite on puhtaasti myönteinen vasta, kun määritelmänmainitsema hyvinvointikin on määritelty positiivisesti.

Aatehistorioitsija IsaiahBerlinin käynnistämä keskustelu vapauden käsitteestä on tässä yhteydessämielenkiintoinen. Hänen tekemänsä käsitteellinen ero negatiivisen japositiivisen vapauden välillä on toisaalta kirkastanut vapauden ongelmia.Toisaalta runsaasti sekaannusta on seurannut siitä, että käsitteellistä eroa ontulkittu pinnallisesti tai ainakin Berlinin tarkoituksen vastaisesti.

Vasemmistolaiset tapasivat minunnuoruudessani tähdentää, kuinka riittämätöntä oli ”porvarillinen”, negatiivinenvapaus eli se, etteivät ulkopuoliset tahot kuten toiset ihmiset tai yhteiskuntaestäneet yksilöä tekemästä omintakeisia valintojaan. Muodollinen vapaus oli hyödytöntä,jos yksilöltä puuttui positiivinen vapaus eli hänen voimavaransa olivatriittämättömät niin sanotusti muodollisten mahdollisuuksiensahyväksikäyttämiseen. Jos ei ollut rahaa matkustaa, vapaa matkustamisoikeus jäipuhtaaksi teoriaksi. Kun vapautta tarkasteltiin ”positiivisesti”, otettiinhuomioon myös voimavarat. Vähäväkisten vapautta edistettiin, kun voimavarojasiirrettiin niille, joilla voimavaroja oli vähiten. Keskustelu positiivisestavapaudesta on yhä ajankohtaista (Korkman, 2011).

Vaikka vasemmistolaiset vetosivatusein Berlinin käsite-erotteluun, he siteerasivat filosofia väärin. Berlininerottelu oli tämä: negatiivinen vapaus oli sitä, että kukaan ei estä yksilöä tekemästäomintakeisia valintoja, positiivinen vapaus taas yksilön omaa, siissubjektiivista kykyä tehdä omintakeisia valintoja.

Filosofi John Rawls selvensiasiaa tähdentämällä, että vapaus ja varat ovat erilaisia asioita. Vapaus onsitä, että ei estetä. Vapauden arvo on sitä, kuinka merkityksellistä se on,ettei kukaan estä jotakin asiaan. Vapauden kulloinenkin arvo ihmiselle riippuusiitä, on hänellä voimavaroja käyttää hyväkseen hänelle tarjona oleviamahdollisuuksia. Vapaus ei kasva, kun tarjona on uusia voimavaroja. Sen arvoehkä kasvaa. Vapaus ja vapauden arvo ovat eri asioita.

Rawlsin tekemä ero vapauden javapauden arvon välillä oli hänelle välttämätöntä. Hänhän edusti jyrkkääfilosofista liberalismia. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan välttämätön piirre olitäydellinen vapaus: yhden yksilön vapautta sai rajoittaa vain toisen yksilönsamanlainen vapaus, ei mikään aineellinen tai muukaan sisällöllinen näkökohta(kuten taloudellinen etu tai hyvinvointi). Rawls puhui vapaudensanakirjamaisesta ensisijaisuudesta: täysin vapaa yhteiskunta onoikeudenmukaisempi kuin mikään vähemmän kuin täysin vapaa yhteiskunta, olivatpajälkimmäisessä asiat kaikissa muissa suhteissa miten hyvällä tolalla tahansa. Vapaudenohjelman oli siis oltava loppuun saakka toteutettavissa, ennen kuinoikeudenmukaisuudesta edes päästäisiin keskustelemaan. Vapauden perspektiivinoli oltava rajallinen.

”Vasemmistolaisen” perspektiivion rajaton. Voimavaroja voitaisiin aina vain lisätä ja jakaa eri tahoille ilmanteoreettista kattoa. Mikään yhteiskunta ei voi olla täydellisen vapaa, josvapaus on positiivista vapautta käytettävissä olevien voimavarojen määränmerkityksessä.

”Negatiivinen”hyvinvointiyhteiskunta on samanlainen rajallinen projekti kuin liberaalinenvapaus. Kun on poistettu kaikki ne pahoinvoinnin syyt, jotka yhteiskunnan keinoillavoidaan poistaa, hyvinvointiyhteiskunta on valmis. Sen sijaan sitä, onko ”positiivinen”hyvinvointiyhteiskunta rajallinen projekti vai onko siinä kyse ”tavoittamattomandialektiikasta” (Ehrnrooth, 1994) kuten ”vasemmistolaisessa” vapaudessa,voidaan arvioida vasta, kun tiedetään, mikä hyvinvointikäsitteen positiivinensisältö on.

Liityn nyt ajankohtaiseenkeskusteluun onnellisuuspolitiikasta ja onnellisuustaloudesta (esimerkiksi Sdp,2008 ja Ylikahri, 2011). Näiden käsitteiden avulla halutaan ennen muuta arvostellaperinteisen hyvinvointikäsitteen puutteita.

Etenkin aineelliseenhyvinvointiin lasketaan mukaan asioita, jotka kriitikkojen mielestä aiheuttavatihmisille pikemminkin pahoinvointia kuin hyvinvointia. Tyypillinen esimerkki onkulttuurillemme ominainen tavarapaljous. Tolkuton kuluttaminen ei lisää hyvääoloa ja sitä paitsi uhkaa ilmaston järkkymisen kaltaisilla radikaalinpahoinvoinnin lähteillä.

Olisi tutkittava, millaisetjärjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa.Onnellisuusyhteiskunta olisi sellainen yhteiskunta, jossa tarpeellisetonnellisuusjärjestelyt olisi toteutettu. Onnellisuuspolitiikkaa olisi tällätavalla uudestaan määritelty, oikaistu ja täsmennetty hyvinvointipolitiikka.Positiivinen hyvinvointikäsite määrittelisi hyvinvoinnin onnellisuudeksi.

Onnen ja onnellisuuden käsitteeteivät ole yksiselitteisiä. Mainitsen muutaman mahdollisen onnellisuuskäsityksentarkoittamattakaan luetteloida tyhjentävästi vaihtoehtoja.

Olen käsittänyt, että antiikinkreikkalaisten klassinen onnikäsitys ei suinkaan viitannut yksilönsubjektiivisiin elämyksiin tai oloihin. Onnellinen oli elämä, jossa tietytonnen osatekijät toteutuivat oikeissa keskinäisissä suhteissa muodostaensopusuhtaisen kokonaisuuden. Ulkopuolinen tarkastelija oli parempi yksilönonnen arvioija kuin hän itse. Onnellisuusarvion tekeminen yksilön elämästä vielähänen eläessään oli ennenaikaista. Kysehän oli elämän kokonaisuudenarvioimisesta. Kokonaisuuteen kuului sellaisia vasta viiveellä havaittaviaasioita kuin vainajasta jälkeen jäävä maine (mm. Pursiainen, 1998).

Toinen vaihtoehto onnykyihmiselle tyypillinen onnellisuusideologia. Yksilö on sitä onnellisempi,mitä vahvempia myönteisiä elämyksiä hänelle kertyy ja mitä suuremman ajanelämästä hän kokee auvoisia oloja. Yksilö on elämän kuluttaja. Mitä paremminelämä tyydyttää hänen elämään kohdistamaa kysyntäänsä, sitä onnellisempi hänon. Onnellisuutta ei kuitenkaan tarvitse käsitellä yksinkertaisena aggregaatti-(eli kokouma-) suureena. Rawlsin mukaan onnelliseen elämään kuuluu se, ettäelämänolosuhteet paranevat kaiken aikaa (nuorena menestyminen saattaa ollakohtalokasta).

Kolmas onnellisuuskäsityksentyyppi, omasta mielestäni tärkein, nostaa tärkeyden ulottuvuuden hyvän olonulottuvuuden rinnalle onnellisuuden ydinulottuvuudeksi. Ihminen on onnellinensilloin kun jotakin, mikä on hänelle tärkeää, toteutuu. Mitä tärkeämpi haavetai pyrkimys toteutuu, sitä tähdellisempi on hänen onnensa.

Tämän kolmannenonnellisuuskäsityksen omintakeisuutta kahden edellisen rinnalla tähdentääjohtopäätös, joka on tehtävä sen pohjalta: onnenonkija tuomitsee itsensäosattomaksi onnesta. Jos itse onnellisuus on yksilön ainoa ihanne ja tavoite,hänellä ei ole mitään, minkä toteutuminen voisi tehdä hänet onnelliseksi. Onnellisuustaloudenkäsite on ansa: onnellisuuden luomiseen viritetty talous mitätöi onnenperspektiivit.

Olen pohdiskellut mielenkiintoistaserenpiditeetin käsitettä (serendipity). Serendipiteetti on sitä, ettäetsiessään jotakin etsijä löytääkin positiiviseksi yllätyksekseen jotakin aivanmuuta. Serendipiteettiä on se, että etsiessäni – turhaan – kynsisaksia, löydänkadonneen ulkomaanpassini.

Mainitsemani kolmas onnellisuuskäsiteon tyypillinen serendipiteettikäsite. Onni tulee tilaamatta ja yllätyksenä eikävoisi muuten tulla. Onnellisuustalouskin lienee talous, joka voi toteutua vainsitä tarkoittamatta. Se voi toteutua silloin, kun ei suinkaan tavoitella onnea,vaan monia paljon tärkeämpinä pidettyjä asioita. Tullaan onnellisiksi, koskaosataan kääntää katse pois omasta olosta ja innostua arvoista ja ihanteista.

Serendipiteettikäsite onliitettävä Berlinin alkuperäiseen positiivisen vapauden käsitteeseen. Onni tuleevälttämättä tilaamatta, muttei kelle vain yhtä todennäköisesti. On olemassaonnellisuuden subjektiivisia edellytyksiä. Niihin kuuluu avoin mieli. Vain se,joka on valmiina löytämään jotakin, voi odottamattaan löytää myös jotakin muutakuin mitä etsii.

Jos onnellisuus onserendipiteettikäsite ja siten toissijainen, tärkeyden käsitteestä riippuvainenkäsite, onnellisuustalouden analyysissa on viitattava arvojärjestelmiin jakulttuurisiin asenteisiin. Mitä yksiulotteisemmin yhteiskunnan jäsenetmieltävät itsensä elämän kuluttajiksi, sitä vähemmän vapaita he ovat käsitteenpositiivisessa mielessä. Sitä valmistautumattomampia he siis myös ovatonnellisuuden vastaanottamiseen. On arvosteltava paitsi vain näennäistä (taisuorastaan kielteistä) ”hyvinvointia” myös kuluttajakulttuuria.

Yhteiskunnalla ei lienesuorasukaisia keinoja istuttaa tärkeyden ulottuvuutta ihmisten olemukseen.Yhteiskunta voi kuitenkin luoda edellytyksiä sille, että ihmiset syttyvättärkeille asioille ja etsivät kaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muutaja joskus tärkeämpää, kuin mitä etsivät.

Oletan, että tyypillisinenimmille ihmisille yhteinen tärkeyden kokemus on se loukkaus, jonka he kokevatnähdessämme epäoikeudenmukaisuutta. Jo pienet lapset reagoivat siihen jasanovat närkästyneinä: ”Epistä!” Vaikka epäoikeudenmukaisuudesta riippuvainenonni näyttäisi kuinka makealta, se olisi mielestämme arvotonta.

Arvelen, että oikeudenmukainenkulttuuriyhteiskunta saattaisi kuvata hyvin sitä, mikä onnellisuustaloudenkäsitteessä on tärkeää ja kiinnostavaa. Vasta kun tärkeät asiat saavat vallatamielemme, olemassaolomme syvemmät lähteet avautuvat meille. Sitä onni kaiketion.

Yksi tuore korostusajankohtaisessa hyvinvointikeskustelussa on ollut taiteen hyvinvointi- ja jopaterveysvaikutusten tähdentäminen. Kyseessä on tyypillinen sekaannusserendipiteettikäsitteiden logiikassa.

Taiteen kyky edistää hyvinvointiaja jopa terveyttä perustuu siihen, että se tuo ihmisen pohdittavaksi jakoettavaksi asioita ja elämänulottuvuuksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuinoma olo ja jopa terveys. Sellaisella taiteen harrastamisella, joka tähtää omanolon parantamiseen, ei varmaankaan ole samoja hyödyllisiä hyvinvointi- jaterveysvaikutuksia. Kyse on itseisarvoista ja välinearvoista. Taiteessa on kyseitseisarvoista, mutta kuluttajan asenteella kaikilla asioilla on välineen arvo.

Kirjallisuutta

Berlin, Isaiah: TwoConcepts of Liberty. An Inaugural Lecture delivered before the University ofOxford on 31 October 1958. Oxford:Oxford University Press, 1958.

Ehrnrooth, Jari: ”Ei kansalaiskunnosta, vaan vapaudesta jaitseyden tunnosta” teoksessa Niiniluoto, Ilkka & Löppönen, Paavo (toim.): Suomen henkinen tilaja tulevaisuus. Helsinki: WSOY, 1994.

Korkman, Sixten: Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta?Helsinki: Taloustieto Oy, 2011. Verkossa: http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2011/03/Hyvinvointivaltio.pdf.

Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus: Tietoa ja tarinaaterveydestä, 2011. http://www.kansanterveys.info/hankkeet/tietoa-ja-tarinaa-terveydesta.html.

Pursiainen, Terho: Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Helsinki:Kirjapaja, 1998.

Rawls, John: ATheory of Justice. Oxford:Oxford University Press, 1971. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen.Helsinki: WSOY, 1988.

SDP: Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia –ohjelma, 2008.

http://www.slideshare.net/demarit/ei-vain-leivstä-kohti-henkistä-hyvinvointia.

WHO: Definition of Health.

http://www.who.int/about/definition/en/print.html.

Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Positive_liberty.

http://en.wikipedia.org/wiki/Serendipity.

Ylikahri,Ville (toim.): Onnellisuustalous.Vihreä sivistysliitto, 2011.

http://www.visili.fi/pdf/Onnellisuustalous_loppuraportti.pdf.

NOSTOT:

”Olisi tutkittava, millaisetjärjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa.”

”Yhteiskunta voi luodaedellytyksiä sille, että ihmiset syttyvät tärkeille asioille ja etsivätkaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muuta ja joskus tärkeämpää, kuinmitä etsivät.”

Verkkopainos Kriisiajan etiikka 1993

2011-03-01T14:37:00.006+01:00

Minulla on huomenna Mikkelin kesäylipistossa (ikääntyvien yliopiso) luento Kriisiajan etiikka. Löysin (hiukan keskeneräisen) skannauksen samannimisestä kirjastani (Helsinki: KAKS,Kunnallisalan kehittämissäätiö, 1993) ja laitan sen tähän luennoille tulijoiden muistiinpanoiksi. Valitettavasti hyvin keskeiset graafiset kuviot eivät ole mukana tässä skannauksessa. Mukana on verkkopainokseen tarkoitetun esipuheen luonnos ja joitakin kommentteja, joita en ole ehtinyt käydä läpi tässä yhteydessä.

ilaisuus pidetään kesäyliopiston tiloissa, Mikkelin yliopistokeskuksen kampuksella, Lönnrotinkatu 5 kello 14-15:30.

Terho Pursiainen

Kriisiajan etiikka

3., verkkopainos(julkaistu tarkasti edellisten painosten mukaisena lukuun ottamatta joitakinpieniä oikeakielisyyskorjauksia).

Julkaistuaiemmin nimellä:

Pursiainen,Terho: Kriisiajan etiikka. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö,1993 (1. painos)

Uudelleenteoksessa Pursiainen, Terho: Tulevaisuus kriisissä. Helsinki:Kirjapaja, 1993 (2. painos)

©TerhoPursiainen, KAKS, Kirjapaja. Siteerattaessa on mainittava lähde.

Verkkopainoksen esipuhe

Lukiessaan Kriisiajanetiikkaa lukijan on eläydyttävä niihin tunnelmiin, joissa oltiin Suomessakirjoittaessani tekstiä syksyllä 1992. Se huoli isänmaan kohtalosta, joka nytsaattaa tuntua lukijasta hymyilyttävän kiihkeältä, oli silloin todellista eikädramatisoivaa.

Kuvitellunäärimmäisen kriisin etiikan pohtiminen tässä kirjassa johti minut oivalluksiin,joista on tullut yhteiskunnallisen ajatteluni perustuksia. Ajattelin jonkinpäivän ajan, että julkaisisin kirjan uudella nimellä Terho Pursiaisenpoliittinen ideologia. Se ei olisi kuitenkaan ollut täsmällinen nimi.Poliittiseen ideologiaani kuulu yhtä hyvällä syyllä kuin tässä kirjassamuotoilemani periaatteet se kulttuurimme sieluttomuuden kritiikki, jota olenharrastanut 2000-luvulla ja erityisen voimakkaasti nimenomaan kirjassani Karitsankiukku (teoksessa Pursiainen, Terho: Summa. Kootut teologisetteokset. Helsinki: Kirjapaja, 2006). Siitä huolimatta Kriisiajan etiikka onnimenomaan poliittisen ajatteluni keskeinen teksti, minulle lähes yhtä tärkeäkuin väitöskirjani Isänmaallisuus: keskinäinen osakkuus ja kepeydenfilosofia. Helsinki: Gaudeamus, 1997.

Lukijan on vainmuistettava, että esimerkiksi kehitysyhteistyömäärärahoista ja kulttuuristakirjoittaessani on taustana keskustelussa esillä ollut kansantalouden konkurssinuhka. Taide ja muukin kulttuuri ovat nousseet poliittisessaarvojärjestyksessäni 2000-luvun kirjoissani, mutta ymmärrän yhä, ettäkonkurssiuhan alaisessa kansantaloudessa tingittäisiin joistakin taiteentukemisen muodoista, jos rahat tarvittaisiin väestön ruokkimiseen, pukemiseenja asuttamiseen.

En ennakoinutkyllin rohkeasti sitä ripeää taloudellista kasvua, mikä seurasi nopeasti lamaa.Ajatukseni siitä, ettei perusturvan taso laman jälkeen voisi olla yhtäkorkealla kuin sitä ennen, on onneksi väärin. Tuo virke lieneekin kirjoitukseniheikoin kohta. En edes muista, miten päädyin moiseen ajatukseen. Tänäänhänpuhutaan neljän viiden miljardin uuden euron antamasta lisästä päättäjänpoliittiseen valinnanvapauteen. Eroperiaate vaatii siitä osansa käytettäväksivähäosaisimpien aseman kohentamiseen. Tuota rahaa käytettäessä on ymmärrettävä,ettei vähäosaisten väestöpiirien kannalta ole aina parasta politiikkaa, joskaikki käytettävissä oleva raha annetaan välittömänä apuna vähäosaisille. Rawlspuhuu vähäosaisten prospektien – siis tulevaisuuden näköalojen –parantamisesta vaatiessaan yhteiskuntapolitiikkaa, joka kokonaisuutena toimiivähäosaisimpien asemaa maksimoivalla (mahdollisimman suuressa määrinkohentavalla) tavalla. Rahaa on sijoitettava esimerkiksi koulutukseen jainvestointeihin, jotka takaavat työllisyyttä ja toimeentuloa myös huomisenvähäosaisille.

PääministeriEsko Aho muodosti syksyllä 1993 paljon puhutun niin sanotun filosofityöryhmänpohtimaan maamme henkistä tilaa ja tulevaisuutta (Niiniluodon työryhmä).Luullakseni Kriisiajan etiikka oli se teksti, jonka perusteella minuthaluttiin mukaan filosofityöryhmään.

Vuonna 1995kirjoitin Nousukauden etiikan (Helsinki: KAKS, 1995), jossa tarkastelinetiikan näkökulmasta väljemmän taloustilanteen näkymiä. Jos voimat riittävät,julkaisen senkin pienen kirjasen sivuillani.

Kovin mielellänikävisin keskustelua vaikka jokaisesta periaatteestani erikseen. Lyhemmätkommentit voi lukija itse kirjoittaa osioon Keskustelua, pitemmät jatyöstetymmät kannanotot julkaisen Vieraat –osion kolumneina (lyhyen kaavanmukaan) tai artikkeleina.

Piirrokseni ovataika kömpelöitä, mutten viitsi opetella tämän paremmin Corel Drawia, kun tuskintarvitsen sitä mihinkään muuhun tarkoitukseen.

Terho PursiainenJärvenpäässä 9.9.2006

Arvot ja tosiasiat

Kun otetaanmoraalista kantaa yhteiskunnan asioihin, tarvitaan moraaliperiaatteita jatietoja tosiasioista. Moraaliperiaatteita joudutaan soveltamana tosiasioihin.Tosiasioista kiistellään. Moraali ei siis näytä oikotietä oikeisiin poliittisiinratkaisuihin.

Saksalaineneloonjäämisoppi

Entinenliittokansleri Helmut Schmidt kokosi viime kesänä (1992) asiantuntijaryhmänpohtimaan Saksan tulevaisuutta. Asiantuntijoita huoletti Saksan ajelehtiminen.Niin hallituspiireiltä kuin oppositioltakin näytti puuttuvan käsitys sekäsiitä, mitä oli tapahtumassa, että siitä, mihin olisi ollut pyrittävä.

Erityisenvakanvana ongelmana pidettiin Saksan suunnatonta velkaantumista ulkomaille.Saksan velka oli 1500 miljardia Saksan markkaa. ”Sen joutuvat lapsemmemaksamaan, koska me elimme yli varojemme.”

Saksalaistenasenteet huolestuttivat. Yhteisestä hyvästä ei puhunut kukaan. ”Kansalainenhuolehtii vain itsestään. Useimmat eivät ajattele muuta kuin omaa etuaan.”Päättäjät ja tavalliset ihmisetkin kiinnittivät huomiotaan vain taloudellisiinsuureisiin. ”Liian moni asia liittyy nyt pelkästään rahan ansaitsemiseen.”Surullisena pantiin merkille, kuinka karkea aineellisuus polkee jalkoihinsahenkiset ihanteet ja kulttuuriarvot.

Asiantuntijatottivat kantaa niin sanottuun syyllistämiseen. ”Olisi väärin syyttäätilanteesta yksin huonoa politiikkaa. Paljon riippuu meistä itsestämme. Meidänkaikkien on muututtava. Mittapuita, joilla arvioimme tilannetta, pitäävaihtaa.” Ryhmän näkemyksen mukaan perusongelma on moraaliarvojen puute.”Salliva yhteiskunta, joka ei tunnusta moraalisten arvojen olemassaoloa, johtaalopulta vapauden ja suvaitsevaisuuden turmeltumiseen.”

Perusratkaisuksiryhmä näkee luopumisen. ”Johtopäätös tästä on, että meidän on supistettavamenojamme. Meidän on maksettava enemmän veroja, elettävä säästäväisemmin jaluovuttava palkankorotuksista. Meidän on muutettava elämäntyyliämme. Se tuleekipeästi koskemaan meitä kaikkia.”

Schmidtin ryhmänjulistus on sanoma Suomenkin tilanteeseen. Julistus ottaa esille tärkeimmätvallitsevan tilanteen ongelmat ja näyttää myös perussuuntaviivat niidenratkaisemiseen.

Muutamat ryhmänkannanotot kyllä herättävät levottomuutta, kuten kritiikki liberaalia,moniarvoista, sallivaa yhteiskuntaa kohtaan. Yhteishyvä ja itsekkyys pannaanusein vastakkain epäasiallisella tavalla. Kollektiiviset tavoitteet eivät oleitsetarkoitus. Yhteiskunnan toimien oikeutus on siinä, että ne viime kädessäauttavat ihmisiä saavuttamaan omia yksilöllisiä tavoitteitaan.

Itsekkyys onhuolestuttavaa, jos sillä tarkoitetaan häikäilemätöntä omaisuuden ja vallantavoittelua toisten kustannuksella moraalista piittaamatta. Joukkosielunnäkökulmasta itsekkäältä näyttää usein myös toisenlainen yksilö, jokaomintakeisen elämänkatsomuksensa ohjaamana on kokoamassa voimavarojayksilöllisen, mutta usein kaikkea muuta kuin itsekkään arvojärjestelmänsätoteuttamiseksi. Kulttuurin ja henkisten arvojen palauttaminen siihen asemaankuin Schmidtin työryhmä vaatii, merkitsisi keskenään ristiriitaisten ihanteidenkukoistamista ja kärkevää kamppailua niiden toteuttamiseen tarvittavistavoimavaroista. Kulttuuriyhteiskunta on elävä ja jännitteinen eikä merkitseaineellisten arvojen sopuisaa jakamista hengettömän yksimielisyyden kuolleessarauhassa.

Valitettavanusein yhteishyvä on merkinnyt hillitöntä ryhmäitsekkyyttä, milloinyhteiskuntaluokan tai eturyhmän itsekkyyttä, milloin kansallista itsekkyyttä.Kivikovat ryhmäedut luovat joukkoelämää, jonka litistämät ihmiset toisaaltaoppivat kohtelemaan muita yhteiskunnan tahoja pelkkinä omantarpeentyydytyksensä välineinä ja toisaalta itse antautuvat lohduttomasti omienaatteittensa, ihanteittensa ja hokemiensa riistämiksi.

Saksalainen,natsien teloittama pappi Dietrich Bonhoeffer haaveili kuuluisissaVankilakirjeissään ajasta, jolloin ihmisistä vihdoinkin tulisi täysi-ikäisiä,mitä hän sillä sitten tarkoittikin. On syytä olla varuillaan. Ankeat ajataktivoivat helposti ihmisissä väljempinä aikoina tiedostamattomissa uinuneitaja siitä syystä raittiilta itsekritiikiltä suojassa olleita asenteita.Takaiskun kokenut saattaa houkuttua katumaan haaveitaan ja tuntemaansyyllisyyttä siitä, että uskoi elämän tarjoavan enemmän kuin pelkkää huoltaperustoimeentulosta. Mutta elämä on yhä enemmän kuin leipä ja yhteiskunnantuottamat ja yhteisesti kuluttamat palvelut. Politiikan peruskysymyksenäankeankin ajan keskellä on, kuinka saataisiin raivatuksi tilaa ja luoduksimahdollisuuksia yksilöiden kasvulle omintakeisten elämänsuunnitelmiensa mukaan.

Päättäjätohjailevat mielipiteitä?

Valtionvarainministeriöjulkaisi syksyllä 1992 kannanoton valtiontalouden välttämättömistäsäästötoimista. Kannanoton mukaan julkinen talous velkaantui niin nopeasti,että ulkomaisen velan saanti oli vaarassa pian vaikeutua ja suoranainenkassakriisi uhkasi. Velan kokonaismäärä nousisi muutamassa vuodessa tasolle,jota ei enää pidettäisi kansainvälisesti hyväksyttävänä.

Velanotonhillitseminen edellytti suuria säästötoimia valtiontalouden eri aloilla.Paperissa todettiin, ettei säästöjä saataisi tarpeeksi koskematta suurtenväestöpiirien etuihin, mikä merkitsi sitä, että oltiin alentamassa melkovähävaraistenkin ihmisten julkisista varoista riippuvaista elintasoa.

Asiakirja saivastaansa terävää kritiikkiä. Vaadittiin arvokeskustelua. Perusturvaanpuuttumisesta varoitettiin.

Helsinginyliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen nostilehtihaastattelussa esiin tärkeän teeman, josta sitten saatiin poliittiseenkeskusteluun usein toistettava hokema. Airaksisen mielestä hallitus jaelinkeinoelämän ohjailivat yleistä mielipidettä esittämällä omat päätöksensä jahankkeensa ainoina mahdollisina vaihtoehtoina. Tällä tavoin vaiennettiinkeskustelua ja yritettiin hätätilan verukkeella toteuttaa hankkeita, joitanormaalioloissa olisi pidetty kiistanalaisina: sosiaaliturvaa haluttiin purkaaja ajettiin ratkaisuja, jotka kärjistäisivät tuloeroja käydessään nimenomaanvähävaraisimpien väestönosien kimppuun.

Airaksisenarvostelu oli filosofista. Toista mieltä oleminen oli vaikeaa, kun hän väittivaihtoehtoja olevan, muttei yksilöinyt. Eihän filosofia saakaan ilmoitustietoatalouspolitiikan hoitamisesta. Otettaessa kantaa politiikan moraalikysymyksiinjoudutaan luottamaan tosiasiatietoon, joka ei ole peräisin etiikasta.Professori Airaksinen ei olisi voinut tehdä talouspoliittisia ehdotuksiapukeutumatta talousmiehen takkiin. Hänen täytyi filosofina tyytyä viittaamaanyleisesti siihen, että kielen avulla oli mahdollista ohjailla yleistämielipidettä ja että poliitikot turvautuivatkin usein tähän temppuun. Varoitusoli toki aiheellinen.

Kaikkipäättämistilanteet eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Toiset tilanteet ovatväljiä: on olemassa runsaasti hyviä vaihtoehtoja asioiden hoitamiseen. Toisettilanteet ovat ahtaita: vaihtoehtoja on vähemmän ja toinen toistaan huonompia.

Tätä lukuakirjoitettaessa ryöstettiin Kouvolassa Mora-puukolla uhaten STS:n pankki. Josrosvo painaa puukkoa kylkeen ja sanoo: ”Rahat tai henki!”, ei toki ollapikkutarkan filosofian kannalta täydellisessä vaihtoehdottomuustilanteessa.Pankkivirkailijahan voi puukotuttaa itsensä kuoliaaksi, jolloin rosvo vie rahatvasta otettuaan hengen. Vaihtoehdottomaksi tilannetta voi väittää vainviittaamalla siihen, että ratkaisu, joka johtaa sekä rahan että hengen menoon,on kohtuuttomasti huonompi kuin ratkaisu, joka johtaa vain rahan menoon.Järkevä päättäjä ei ottaisi moista vaihtoehtoa lainkaan lukuun.

Toivottavuusja toteutettavuus

Yhteiskunnallisissatavoitteissa on kaksi toisistaan riippumatonta puolta: toivottavuus jatoteutettavuus. Poliittisessa päättämisessä ei olla vaihtoehdottomassatilanteessa, jos päättäjällä on valittavanaan ainakin kaksi erilaistamahdollisuutta ongelmansa ratkaisemiseen ja molemmat vaihtoehdot ovat sekätoivottavia että toteutettavia.

Toivottavuudenkäsitettä on määriteltävä tarkemmin sen tähden, että on tilanteita – kuten tuoäsken mainittu ”rahat tai henki” –tilanne –, jossa kaikki vaihtoehdot ovatkaikkea muuta kuin toivottavia. Epämieluisaan toimeen joudutaan ryhtymään vainvielä epämieluisampien seurausten välttämiseksi. Jos tarjona kuitenkin onuseampi kuin yksi keino välttää äärimmäisen sietämättömät vaihtoehdot, tilanneei ole vaihtoehdoton; poliittista valinnanvapautta on vielä jäljellä.

Arvot jatosiasiat

Toivottavuus jatoteutettavuus asian erillisinä puolina korostavat kahta erillistämoraalikeskustelun ainesosaa.

Ensimmäiseenkuuluvat arvot ja moraaliperiaatteet. Tämä on keskustelun moraalipuolta.Moraaliperiaate on esimerkiksi ajatus, jonka mukaan vähäosaisimpien etuja onajateltava ennen parempiosaisten etuja.

Pelkät arvoteivät pitkälle kanna. Arvojen on oltava toteutettavissa. Mitkä arvot ovattoteutettavissa ja mitkä eivät, riippuu siitä, millaisia ovat tosiasiat. Jovalintaongelmaa kuvattaessa vedotaan tosiasioihin. Tilanteemme joko on tai eiole vaihtoehdoton. Vaihtoehtoja arvioitaessa odotetaan tietyistä päätöksistäseuraavan tiettyjä tuloksia, mikä riippuu asioiden välisistä syy-yhteyksistä.Kireät säästötoimet joko johtavat tai eivät johda vaihtoehdottomuudenlaukeamiseen maamme taloudesta. Kaikki tämä on keskustelun tosiasiapuolta.

Kirjallisuudessamainitaan arvojen ja tosiasioiden välistä jännitettä havainnollistavaesimerkki.

Eräässä Amerikankaupungissa kuuluivat taksiryöstöt yleistyneen huolestuttavalla tavallaseurauksena huumeorjien kyltymättömästä rahantarpeesta. Kaupungin päättäjäthalusivat suojata taksimiesten omaisuutta. Annettiin määräys, jonka mukaantaksien oli lukittava kassalippaansa ranteeseensa, jottei sitä voitaisi autossairrottaa. Seurauksena oli, että taksiryöstöt vähenivät huomattavasti – muttataksimurhat lisääntyivät vastaavasti. Lopputulos oli kaikkea muuta kuintoivottava.

Käynnissä onkeskustelu elvyttämisestä. Eikö nyt sitten ole selvää, kumman kannan puolellamoraali on, elvyttäjien vai elvytyksen vastustajien? Työttömät ja kohti konkurssiaajautuvat yrittäjät ovat surkeassa asemassa oleva ihmisryhmä, joita ei toki saajättää auttamatta. Moraali vaatii elvytystä.

Näinyksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Myös elvytyksen vastustajat haluavatihmisille työtä. Elvytysriidan osapuolet varmaan ovatkin yhtä mieltätoivottavasti lopputuloksesta eli asian moraalisesta puolesta. Erot ovattosiasioitten tulkinnassa.

Velkaelvytyksenvastusta selittää, että elvyttäminen useiden miljardien lisävelalla viivyttäisitai jopa vaarantaisi kansantalouden tervehtymistä. Kansantaloudelle kävisi kuinpotilaalle, joka jättää penisilliinihoidon kesken oitis kun olo helpottaa.Tauti ei parane; kohta on entinen yskä. Lisävelan miljardit vain ovatlisäongelmana. Velkaelvytys johtaisi työttömyyden kasvuun eikä laskuun jakonkurssien lisääntymiseen eikä vähenemiseen. Turha lasku langetettaisiintuleville sukupolville.

Elvytyksenvaatijoiden näkökulmasta tiukka säästöpolitiikka luo juuri sitä ongelmaa, jotaon hoitavinaan. Suljettua sektoria kurjistetaan säästämällä itsepäisesti jakohtuuttomasti. Ihmisille aiheutetaan tarpeettomia kärsimyksiä.

Saattaa tuntuasiltä, että etiikalle jää niukasti sanottavaa talousteorioiden riidellessä.Sanottavaa toki jää. Moraaliperiaatteet eivät kuitenkaan ole oikotie, jotamyöten kipaistaisiin kepeästi oikeisiin ja selkeisiin poliittisiinsuosituksiin. Tarvitaan tietoa siitä, mitä mistäkin seuraa.

Toisenlaistaohjailua?

Yksi monistajulkisen talouden liiallisen paisumisen selityksistä on hyötyjen ja rasitustenerilainen vaikutus kansalaisten elämään. Valtion tietylle rajatulleväestöryhmälle antama etu tuntuu kotitalouden elämässä. Rasitukset, esimerkiksiverokuorma, jakautuvat koko väestölle, ja yhden väestöryhmän saaman edunaiheuttama veronkiristys jää niin pieneksi, ettei sitä panna edes merkille.

Päättäjän kokemapoliittinen rangaistus verokuorman kasvattamisesta jää lievemmäksi kuin eritahoilta saadut palkinnot niiden etujen myöntämisestä, joista verokuorman kasvujohtuu; etujen pidättäminen on siis yleensä poliittisesti kalliimpaa kuinniiden myöntäminen.

Eturyhmäthankkivat pyyteilleen asiantuntijatahojen siunausta. Asiantuntijathan eivät oleyhtä mieltä talouden toiminnasta. Sama toimi, jota yksi varteenotettavaasiantuntija suosittelee, on toisen mielestä erittäin vahingollinen. Eturyhmätkäyttävät hyväkseen tätä erimielisyyttä ja hankkivat niin sanotustikorvasyyhyynsä asiantuntijanäkemyksiä. Vahvoilla etutahoilla on omat korkeastikoulutetut ja arvovaltaiset talouspoliittiset ja sosiaalipoliittisetasiantuntijansa. Suuri osa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvästäasiantuntemuksesta onkin selvästi puolueellista. Tiedettä käytetään ryhmäetuunpohjautuvien vaatimusten perustelujen sorvaamiseen.

Josasiantuntijalausunnot menevät ristiin, puhdas ja ponnekaskaan moraali ei annaerityisvalmiuksia erottaa oikeaa profeettaa väärästä. Kun käytännönmoraalisuositukset lepäävät näin hataralla pohjalla, lienee niitä esitettävänöyrässä hengessä.

Populismi onkannatuksen hankkimista syöttämällä yleisölle mieluista mutta yksinkertaistettuaja harhaista yhteiskunnan todellisuuden mallia. Populismi on moraalistariistoa. Vallassa olija tai valtaan pyrkijä ajaa omia pyyteitään viettelemälläyleisöä vaatimaan omien etujensa vastaisia asioita. Populistin puheessa on ainakimeä moraalinen korostus, koska hän pestaa kuulijan omaatuntoaliittolaisekseen, viidenneksi kolonnaksi kuulijaa itseään vastaan. Populismi onerityisen vastenmielinen riiston laji.

Päättäjällä onvaltaa toteuttaa moraaliperiaatteitaan vain sikäli, kuin hänellä on poliittistatukea pyrkimyksilleen. Moniarvoisessa yhteiskunnassa poliitikolla ei olemahdollisuutta edes yrittää hallita ihmisten mielikuvia yhteiskunnasta.Eturyhmien puolueelliset talousteoriat ja vallanhaluisten levittämä populismirajoittavat poliittisen päättäjän vaihtoehtoja. Myönnytyksiä on tuon tuostatehtävä, hylättävä toivottavampi toteutettavamman hyväksi. Vain toiseksiparhaat ratkaisut tulevat kysymykseen. Henkilökohtaisesta moraalista riippuu,miten laihoihin kompromisseihin päättäjä taipuu ennen kuin mieluummin jättäävastuun oppositiolleen.

Päätösperiaate: varautuminenpahimpaan

Kriisiajanoloissa päättäjien on varauduttava pahimpaan mahdolliseen kehitykseen. Näin ontehtävä semminkin siitä syystä, että päätetään myös tulevien sukupolvienpuolesta, jotka eivät itse osallistu päättämiseen.

Läpinäkyvä jasumea yhteiskunta

Moraali olisihelppoa, jos olisi läpikotaisin läpinäkyvä yhteiskunta. Julkilausuttuoikeudenmukaisuuskäsitys hallitsisi. Kaikki tuntisivat sen ja sitoutuisivatsiihen. Lait ja yhteiskuntapoliittiset ohjelmat johdettaisiin selkeästi jasiististi oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Yhteiskunnassa vallitsisi tieteellinenyksimielisyys talouden ja sosiaalisen todellisuuden laeista. Yksilöt näkisivät,miten heidän omat ratkaisunsa vaikuttavat heidän elämäänsä. Näissä oloissaolisi helppo panna vastakkain moraaliperiaatteita ja vaatia päättäjiltä jasuurelta yleisöltä tietoisia valintoja.

Valitettavastiyhteiskunta on hyvin sumea sen sijaan että se olisi läpinäkyvä. Ei olekovinkaan selvää, millaisen oikeudenmukaisuuskäsityksen (eli niin sanotunjulkilausumattoman yhteiskuntasopimuksen) muotoon Suomessa noudatettavatpelisäännöt voitaisiin kiteyttää. Lainsäädäntö kiertyy paksuksi ja sotkuiseksivyyhdeksi, jonka osien vaikutusta toisiinsa on vaikea asiantuntijankaanselvittää ja jonka kokonaisvaikutus jää riidanalaiseksi.

Kunvaltiontalouden tilaan vedoten puututaan yhtä aikaa moneensosiaaliturvajärjestelmämme kohtaan, seuraukset yksilöiden ja perheidenkannalta voivat olla yllättäviä ja kohtuuttomia. Sosiaalilainsäädäntö onerityisen sumea kokonaisuus muutenkin sumeassa yhteiskunnassamme.

Tulisiinnokkaasti pyrkiä läpinäkyviin päätöksiin. Kielteisenä esimerkkinä nyt istuvanhallituksen kaudelta on asuntovelan verotuskohtelu. Jos kansalaisen on mahdotontaymmärtää, miten politiikalla on tarkoitus vaikuttaa hänen kohtaloonsa,yhteiskunnasta ja valtiosta tulee hänelle vieras ja pelottava salaisuus, mikäantaa järjenvastaisille aatteille ja populistien keinottelulle turhiamahdollisuuksia.

Yhteiskuntanäkyy läpi sitä selkeämmin, mitä parempi näkökyky kansalaisilla on.Taloudellisen ja sosiaalisen valistuksen puutteellisuus on ollut edistämässätalouskriisin syntymistä. Ihmiset olisivat tehneet toisenlaisiahenkilökohtaisia ratkaisuja ja mitoittaneet poliitikoille ja työnantajilleesittämänsä vaatimukset toisin, jos olisivat ymmärtäneet yhteiskunnallisiasyy-yhteyksiä. Valistuksen puutteellisuus on myös estämässä kriisin hoitamisenvaatimia ratkaisuja. Kriisin aikana ja sen jälkeen on varmaankin syytä käydätiukkaa keskustelua koululaitoksen tehtävistä poliittisesti täysi-ikäistenkansalaisten kasvattajana.

Sumeatulevaisuus

Yhteiskunnansumeutta ei saataisi läheskään kokonaan poistetuksi, vaikka hallinnostatehtäisiin mahdollisimman selkeää ja läpinäkyvää. Sumeus johtuu enimmäkseensiitä, ettei tunneta yhteiskuntaelämän lainalaisuuksia.

Mainio esimerkkitästä on kansantaloustiede. On väitetty, että taloustieteen perusteisiinperehtymätön maallikkokin olisi viime aikoina päätynyt keskimäärin osuvampiin talousennusteisiinkuin OECD huippuasiantuntijoineen ja tietokoneohjelmineen – apunaan vain kahdenedellisen vuoden tilastoja ja viivoitin. Vallitsevan kriisin perusopetuksia on,ettei ole luottaminen virallisiin eikä riippumattomiin tieteellisiinkään ennusteisiin.Jos on jokseenkin mahdotonta ennustaa, mitä talouspoliittisesta vaihtoehdostapuhtaasti taloudellisten tunnuslukujen osalta seuraa, niin on ainakin yhtämahdotonta moraalin näkökulmasta arvioida tuota vaihtoehtoa toisiinvaihtoehtoihin verrattuna.

Oheisessapiirroksessa (kuvio 1) nähdään kaksi maljaa ja kummassakin pallo. Ensimmäinenmalja kuvaa kaavamaisesti vanhentunutta käsitystämme yhteiskunnallistensyy-yhteyksien luonteesta. Kun pallo päästetään pyörimään maljan seinämiäpitkin, se pian asettuu alalleen maljan pohjalle. Olemme tottuneet uskomaan,että poliittisten päätösten seuraukset ovat yhtä yksiselitteisesti ennaltanähtävissä.

Usko seuraustenennalta näkemiseen on horjunut viime vuosien taloudessa. Kansantalouden laiteivät nähtävästi toimi suoraviivaisesti. Toisessa maljassa pallo jököttäätasapainossa maljan pohjassa olevan kohouman päällä. Tasapaino on sangenhauras. Ikkunan aukeaminen voi aiheuttaa ilmavirran, mikä riittää tasapainonjärkkymiseen, tai huoneen sohvalla kuorsaavan perheenisän tavallista hartaampihengenveto aiheuttaa tärinän, joka saa saman asian aikaan. Kehitys kulkeemonien haarautumien kautta ja solmukohdissa ikään kuin valitsee, mihin suuntaanlähtee. Paraskin tiede on kyvytöntä osoittamaan niitä pikkuruisia seikkoja,jotka ratkaisevat suunnan.

Usein mainitaanniin sanottu perhosvaikutus. Brasilian viidakossa perhonen, josta kukaan ei olekoskaan kuullutkaan, heilauttaa kenenkään näkemättä siipeään, ja kas – niinväitetään – Grönlannin sää on muutaman kuukauden päästä vallan toinen kuin seolisi ollut, jos siiveniskua ei olisi tapahtunut tai se olisi tovin viipynyt.Jos säät käyttäytyvät näin, on hyvin luultavaa, ettei kansantalouttakaankoskaan kyetä ennakoimaan luotettavasti.

Vanha kattavanjärkiperäisen päättämisen ihanne on sumeaan maailmantodellisuuteen soveltumatonajatus. Järkiperäisyyden ihanteen mukaan päättäjä tutkii eri vaihtoehtojenkaikki seuraukset ja niiden todennäköisyydet sekä mittaa asetettujentavoitteiden toteutumista. Lopuksi hän valitsee vaihtoehdon, jonkayhteenlaskettu keskimääräinen kokonaisvaikutus olisi edullisin.

Kaikillatärkeillä teoilla on suunnaton määrä seurauksia. Niiden pelkkä luettelointiolisi mahdotonta, puhumattakaan arvioimisesta. Tällaista järkiperäisyydenihanteeseen kohdistettu kritiikkiä on jo kauan harrastettu. Maailmantapahtumien käydessä aina vain pyörteisemmiksi ihanteesta on lähes kokonaanluopuminen.

Tärkeintä jamielenkiintoisinta tulevaisuudessa on kaikki uusi. Pitkälle tulevaisuuteen onturha jatkaa lähimenneisyyden kehityskäyriä. Los Angelesissa on koirakantaviime aikoina lisääntynyt.; jos haluan, tietokone laskee varsin nopeasti,montako vuotta kestää ennen kuin Los Angelesin koirat sontivat niin paljon,että läjä kasvaa kohti avaruutta viiden kilometrin tuntivauhdilla. Ikään kuinkorkoa korolle kasvavista kehityksistä voidaan tietää varmasti, etteivät nejatku loputtomasti.

Uudenennustamisen mahdottomuutta on havainnollistettu kuvitelmalla kivikaudenälypäistä. Joku kysyi miekkoselta, mitä uutta tulee tapahtumaan seuraavan sadanvuoden aikana. Tämä loihe lausumaan, että sadan vuoden kuluttua keksittäisiinpyörä. Ennustuksena tämä oli mahdoton: jos ennusti pyörän, oli keksinyt pyörän.Se, mikä on uutta, on ennustamatonta.

Useimmattalouskriisin tarkkaajat ovat optimisteja. Heidän tulkintansa mukaan lama onvain katkos myönteisessä kehityksessä. Kriisiin on ajauduttu monien sattumaltayhtäaikaisten vastoinkäymisten tähden; kun häiriötekijät on saatu poistetuksi,palataan olennaisesti entisenlaiseen tilanteeseen.

Ei tarvitseliittyä vuosituhannen vaiheen lähestyessä todennäköisesti aina vainsankkenevaan tuomiopäivän julistajien kuoroon epäilläkseen tätä ajatusta. Onenemmän kuin mahdollista, että nykyisten ongelmien takana jonottaa uusiapoliittisia, taloudellisia sekä ympäristön tilaan ja maailmanköyhälistönköyhtymiseen liittyviä ongelmia, joista muutamat saattavat olla pahempia kuintällä hetkellä käsiteltävinä olevat pahimmat ongelmat. Sekasorto ei näytäolevan väistymässä vaan on sakenemassa; jos sanottu on totta, päättäjienmoraali pettäisi, elleivät he varautuisi kovin kuohuvaan tulevaisuuteen.

Pahimpaanvaihtoehtoon varautuminen

Suomenkintalouden ennustaminen on viime vuosina onnistunut melko huonosti. Talouteenvaikuttaneet keskeiset asiat – kuten esimerkiksi Neuvostoliiton myllerrykset –eivät periaatteessakaan ole olleet kansantalousmallien ennakoitavissa.Talouspolitiikan valmistelijat ovat itse tunnustaneet, ettei kehityksenerilaisiin ja etenkin kielteisimpiin vaihtoehtoihin tarpeeksi hartaastipaneuduttu kriisin lähestyessä. Uskottiin esimerkiksi Neuvostoliiton kaupanjatkavan kukoistustaan entisin epärealistisen suopein ehdoin.

Yksi tapa suhtautuasumean tulevaisuuden vaihtoehtoihin on korostaa erityisesti kaikkien synkimpiämahdollisuuksia. Päätettäessä valitaan vaihtoehdoista se, joka kaikkeinhuonoimmassa mahdollisessa tilanteessa johtaisi kaikkein siedettävimpiinseurauksiin.

Pessimistinenpäättäjä on valmis luopumaan melkoisista menestymisen mahdollisuuksistakoettaessaan ennen kaikkea välttää sietämättömiä menetyksiä. Kaikissa oloissaei moista pidättyvyyttä voi suositella. Kyseessä on selvästikin varovaisuus,jota on syytä noudattaa vain erityisen kiperissä tilanteissa. Millaisissaoloissa varovaisuuden korostaminen on paikallaan? Seuraavassa pessimististäpäättämistä vaativien tilanteiden tyypillisiä tuntomerkkejä.

Ensinnäkin:joissakin valintatilanteissa esiintyy vaihtoehtoja, joiden seurauksetepäsuotuisissa olosuhteissa olisivat todella sietämättömiä, vaikka niidentoteutumisen todennäköisyys jäisi vähäiseksi.

Toiseksi: ainaei ole mahdollista arvioida karkeastikaan mahdollisten eri seurauksientodennäköisyyttä. Päätöksiä joudutaan tekemään syvän epävarmuuden oloissa.

Kolmanneksi:joitakin valintoja joudutaan selittämään ja oikeuttamaan toisille ihmisille,jotka eivät itse olleet valintaa tekemässä. Päätöksiä tehdään esimerkiksi vieläsyntymättömien sukupolvien edusmiehinä,

Nämä kolmetuntomerkkiä ja etenkin niistä viimeinen kuvaavat talouskriisin oloja.

Päätöksetvaikuttavat tavattoman rajusti ihmisten kohtaloihin. Kymmenet tuhannetelämänsuunnitelmat lienevät peruuttamattomasti jo sortuneet, kun yritykset ovatkaatuneet, maatilat joutuneet pakkohuutokauppaan ja tavalliset ihmisetmenettäneet työpaikkansa. Kansantalous on uhattuna perusteissaan. Luotettavaatietoa päätösten mahdollisten seurausten todennäköisyyksistä ei ole tarpeeksitai ei ollenkaan. Maailmantalous ja politiikka pyörteilee, ja ympäristö muuttuuvaroittamatta ja jyrkästi. Ratkaisumme voivat mullistaa tulevien sukupolvienelämän. On syytä omaksua varovainen pahimman varalle varautumisen periaate.Optimistisempi suhtautuminen olisi vastuutonta.

Varautuminenpahimpaan on kriisiajan etiikan hallitseva päättämisperiaate.

Lama korvienvälissä?

Eikö pahimmanvaralle varautuminen ole juuri päinvastaista kuin olisi psykologisestitarkoituksenmukaista? Vähän väliähän hoetaan sitä, että lama on ennen kaikkea”korvien välissä”. Talous surkastuu, koska ihmiset ovat pessimistisiä. Asiatsaadaan jälleen liikkeeseen valamalla ihmisiin tulevaisuudenuskoa, yrittämisenja riskin ottamisen halua.

Usko elämään jatulevaisuuteen on kiistämättä tärkeää, eivätkä pahimpien mahdollisten tulevaisuuksienkauhukuvat ole taloudellisen elpymisen parasta maaperää.

Elämänusko japäättämisperiaatteet ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Emme iskostaekaluokkalaisten päähän liikennesääntöjä siksi, että uskomme tulevaisuuteenolisi sortunut. Vastuullisina kasvattajina haluamme ohjata lasta nimenomaanpahimpia mahdollisuuksia ajatellen. Jos lapselle kävisi huonosti, emme äiteinäja isinä voisi antaa itsellemme anteeksi pahimpaan varautumisen laiminlyömistä.

On väitetty,että nykyihmiseltä on unohtumassa kokonaan totuuden käsite sellaisena kuin seon joskus elänyt. Vuorovaikutuksemme on toinen toisemme ohjailua. Kaikki mitätoiselle sanomme tähtää hänen käyttäytymisensä ohjaamiseen tavoitteemmemukaiseen suuntaan.

Päättäjän onkyettävä johdonmukaiseen käytännön pessimismiin ja kuitenkin pidettävä huoltasiitä, etteivät toivon lähteet pääse ehtymään. Elämänuskoa ei voi ammentaavaltionvarainministeriön suhdannekatsauksista, jos ei etiikan teorioistakaan.Näiden voimavarojen on löydyttävä muualta, ihmisestä itsestään. Olisiäärimmäisen tärkeää, että kansakunnan keskeiset vaikuttajat olisivat henkisestikunnossa ja tasapainoisia, vaikkemme ryhdykään vaatimaan esimerkiksikunnanhallitusten jäsenten sieluntilatarkastuksia.

On vaarana, ettäitse joutuu toisiin kohdistamiensa ohjailuyritysten uhriksi. Poliitikon elämäon alituista julkista poseeraamista. Hän tietää sen, minkä muuan kuuluisakirjailija kertoi oppineensa laajalla luentokierroksellaan halki Amerikanmantereen: julkista esiintymistä tarkkaileva yleisö ei ole niinkäänkiinnostunut siitä, mitä esiintyjä sanoo, kuin siitä, onko hän tosissaan. Omaanviestiin on itse uskottava, jotta saisi yleisön ottamaan asian täydestä.Poliitikko pyrkiikin mahdollisimman hyvin sisäistämään sen sanoman, jonkamilloinkin katsoo tarkoituksenmukaiseksi. Uskottavuus on poliitikolle samaakuin stetoskooppi lääkärille. Mutta poseeraaminen tulee helposti toiseksiluonnoksi. Julkisuudessa eläminen on omiaan ennen pitkää kutistamaan ihmisensiksi asennoksi, johon hän kuvaajan edessä asettuu.

Poliittistenmielipidejohtajien itsehypnoosi lienee nykyisten vaikeuksien perussyitä.Talouselämän asiantuntijat – jotka kyllä itsekin astuivat oman optimisminsaansalankaan – ovat kuvanneet, miten vähän mielenkiintoa johtavillapoliitikoilla oli heidän esittämiään lähestyvän kriisin oireita kohtaan.Varautuminen vastoinkäymiseen oli ristiriidassa poliitikkojen omaksumienmyönteisyyden rutiinien kanssa, ja niin he tulivat ohjanneeksi meidät tähännykyiseen ahdinkoon.

Toivonylläpitäminen ja vastoinkäymisetkin kestävän poliittisen linjan noudattamineneivät ole ristiriidassa keskenään.

Sukupolvien oikeudenmukaisuus

Velkaantuminenon keskeisin huolenaiheemme. Kyse on tulevien sukupolvien peruseduista.Tulevien polvien edut on otettava huomioon pahimman mahdollisenkehitysvaihtoehdon valossa. Nimellinen ja todellinen velkaantuminen ovat eriasioita. Tärkeintä säästämistä ovat sijoitukset tulevan sukupolven kykyihin.

Oikeudenmukainensäästämisperiaate

Velkaa voidaankäyttää monin tavoin. Jos velkaraha sijoitetaan niin, että se viiveen jälkeentuottaa kulunsa ja nettoakin loppujen lopuksi jää, kyse ei itse asiassa olekaanvelkaantumisesta vaan sijoittamisesta. Tällä perusteella on mahdollistapuolustaa esimerkiksi velkarahalla toteutettua elvyttämistä. Jossakinkriisikehityksen vaiheessa kunnan saattaa olla järkevää aientaasuunnittelemiaan sijoituksia, jos ne joka tapauksessa on pakko joskustoteuttaa, ja siten auttaa osaltaan työllisyyden hoidossa.

Eräidenkansantalousoppien mukaan ei tarvitse edes vaatia, että sijoitukset olisivatkovin tarpeellisia. Järkevää voi olla vaikkapa sellaisten rakennusten kutenpyramidien rakentaminen, joilla ei ole tuotannollisia tehtäviä, tai suoranainenjokapäiväisen kulutuksen tukeminen; kun rahaa lähetetään liikkeeseen, sitä saattaakinpalata takaisin enemmän – aivan toisin kuin arkikokemusten pohjalta olettaisi.Säästäminen voi olla tervettä varautumista tulevaisuuteen tai se voi ollasäästämisen tarvetta luovaa säästämistä.

Kun moraalillaei ole omaa kansantalousteoriaa, ei näihinkään väitteisiin ole olemassamoraalin vastauksia. Kaikki riippuu siitä, mitä paras teoria taloudestakulloinkin sanoo.

Moraaliajattelijatovat yrittäneet kehittää oikeudenmukaista sukupolvien välisen säästämisenperiaatetta. On muun muassa vaadittu, että edellinen sukupolvi on velvollinensäästämään jälkipolvelle samassa suhteessa kuin se olisi mielestään ollutoikeutettu odottamaan edellisen sukupolven säästävän itseään varten. Sukupolvetmuodostavat ketjun, jossa jokaisen sukupolven kannettavaksi jää samanlainensuhteellinen rasitus.

Vaatimuksenesittäjä näyttää olettavan ihmiskunnan vaurastuvan jatkuvasti. Vaurastumisellevoidaan haluttaessa asettaa yläraja, jonka jälkeen säästämisvelvollisuusraukeaisi. Taloudellisen kasvun ei tarvitse loputtomasti jatkua. Yhtenäkauniina päivänä aineellinen elintaso on jo tarpeeksi korkea. Kehittyneenihmisen tärkeimmät arvot ovat henkisiä. Aineellista vaurautta tarvitaan näidenarvojen toteuttamisen välineeksi, ei itseisarvoksi. Kun välineitä ontarpeeksi, enemmistä olisi haittaa: aineellisen hyvän kasaaminen ja hoitaminenveisi mahdollisuuksia keskittyä elämänsuunnitelmien varsinaisiin tavoitteisiin.

Oikeudenmukaisensäästämisen periaatteessa on outo puolensa. Jatkuvan kasvun oloissaoikeudenmukainen säästäminen velvoittaa niukemmissa oloissa elävän edellisensukupolven säästämään varakkaamman hyväksi.

Sukupolvienvälisen vastavuoroisuuden puute

Sukupolven onmahdollista vaikuttaa jälkeläistensä etuihin ja rasituksiin, mutta jälkeläistenei ole mahdollista vaikuttaa edeltäjiensä etuihin ja rasituksiin.Kansantalouden velkaantumisen mahdollisuus särkee itsestään selvältä näyttävänasetelman. Nykyisen sukupolven on mahdollista ottaa velkaa tulevien sukupolviennimiin ja siten niiden hyväksi säästämisen sijaan pakottaakin ne tukemaan omaaelintasoaan.

Tulevatsukupolvet eivät pääse itse päättämään näistä asioista. Moraalin tehtäväksi jäähuolen kantaminen niiden eduista. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus onvelkaantumiskeskustelun tärkein moraalinen teema, toisin kuin sukupolvensisäistä oikeudenmukaisuutta kohtuuttomasti korostavassa mediakeskustelussatunnutaan edellytettävän. Moraalin on oltava erityisesti niiden puolella, jotkaeivät ole osallistumassa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Holhouksenetiikka tutkii, millaisia periaatteita edusmiesten on noudatettavapäätöksissään esimerkiksi sellaisen päämiehensä puolesta, joka on kyvytönilmaisemaan omaa tahtoaan. Karkea holhousta koskeva yleisperiaate on, ettäedusmiehen on tehtävä päätökset päämiehensä tavoitejärjestelmän pohjalta, jossen sisältö on hänen tiedossaan. Ellei edusmies tunne päämiehenelämänsuunnitelmaa, hänen on parhaansa mukaan yritettävä päätellä, mitäpäämiehen olisi järkevää haluta.

Rakastaminen onpyyteetöntä toisen elämänsuunnitelman edistämistä (eikä siis arkielämänraadollista rakkautta, joka tarkoittaa yleensä yritystä vallata myös toisenelämä oman elämänsuunnitelman toteuttamiskentäksi). Moraali vaatii holhoojaarakastamaan päämiestään käytännöllisellä rakkaudella eli ajamalla tämän etuaparhaansa mukaan.

Varautuminenpahimpaan vaatii meitä asettumaan tulevan sukupolven asemaan sellaisena kuinmiksi se muodostuu, jos pahin kuviteltavissa oleva kehitys toteutuu. Olemmetäyttäneet velvollisuutemme tulevien sukupolvien edusmiehinä, jos nämä eivätvoisi olla hyväksymättä niiden puolesta tekemiämme ratkaisuja pahimmastamahdollisesta tilanteestaan käsin. Meidän on parhaamme mukaan koetettava katsoaasioita heidän arvojensa ja tavoitteidensa näkökulmasta, eikä pahimpaanvarautuva päättäjä voi pitää itsestään selvänä, että jokainen uusi sukupolvi onaina vauraampi kuin edellinen.

Säästämisenongelma

Säästäminen eikuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Tyypillinen esimerkki on säästäminenvanhuuden varalle. Työntekijät ja työnantajat sijoittavat vuosikymmenien aikanarahaa eläkevakuutuslaitokseen. Eläkevakuutuslaitos puolestaan sijoittaa pääomatkiinteistöihin ja arvopapereihin. Tuleekin huono aika: arvopapereiden jakiinteistöjen arvo romahtaa. Eläkevakuutuslaitos ei kykene vastaamaanvelvoitteistaan.

Säästöjen arvoriippuu maan talouden tilasta sinä hetkenä, kun eläkettä pitäisi maksaa.Kansantalouden – siis viime kädessä työtä tekevien ihmisten – on joka vuosiuudelleen luotava ne arvot, joiden uskottiin olevan edellisiltä sukupolviltasäästössä. Talouden on yhä uudelleen luotava sekä se, mitä kulutetaan, että se,mikä uskotaan säästetyn.

Se, mitä sanoineläkerahastoista, soveltuu yhtä hyvin valtion ja kunnan omaisuuteen ja kaikkiinjulkisiin sitoumuksiin kuten luvattuun vähimmäistoimeentulon tasoon japalvelujärjestelmiin. Ne ovat tuleville sukupolville suunnattua säästämistä,mutta myös heille lankeava joka vuosi uudestaan maksettava lasku.

Säästämistä javelkaantumista ajatellaan liian ahtaasti, jos ajatellaan vain sukupolventulojen ja kulutuksen välistä suhdetta. Todellista säästämistä javelkaantumista on kaikki se, mikä vaikuttaa tulevien sukupolvien kykyyn tuottaauudelleen taloudelliset arvot. Ajatuksen on vaikutettava kriisiajansäästöpäätösten arviointinäkökulmaan.

Jos päästämmetielaitoksen ja muun perusrakenteen rappiolle, velkaannumme. Ellemme huolehditulevan sukupolven tiedollisista ja taidollisista valmiuksista, velkaannumme.Jos taas pidämme huolen siitä, että elinympäristö mieluummin paranee kuinedelleen huononee, vaikka ympäristön kohennustoimet olisivat kalliitakin,todennäköisesti säästämme. Nimellinen säästäminen on eri asia kuin todellinensäästäminen, nimellinen velkaantuminen eri asia kuin todellinen velkaantuminen.Sukupolvien välisissä suhteissa tärkeitä ovat vain todelliset asiat.

Väliaikainen sopimus

Julkisenvallan päättäjien kapeaksi käynyt liikkumavara vaatii kaikkien osapuoltenyhteisymmärrystä tilanteen vakavuudesta ja sitoutumista kaikkeen, mikä onvälttämätöntä poliittisen valinnanvapauden valloittamiseksi takaisin. Tätäsopimusta – jonka ei tarvitse olla kirjaimellinen – kutsun kriisiajanväliaikaiseksi moraalisopimukseksi. Väliaikainen sopimus sitoo moraalisestikaikkia niitäkin osapuolia, jotka eivät ole halukkaita solmimaan sopimusta.

Vaihtoehdottomuusmotti

Julkisentalouden menojen ja tulojen välinen epäsuhta on sietämätöntä javelkaantumisemme ylittämässä kriisirajan. Nämä ongelmat rajoittavat valittavanaolevia vaihtoehtoja. Päättäjät valtiolla ja kunnissa ovat ajautumassapakkotilanteesta toiseen. Tuntuu kuin oltaisiin vaihtoehdottomuusmotissa, kuinylivoimaiset olosuhteet piirittäisivät joka taholta.

Turvautuminenäärimmäisen kriisin, sodan käsitteistöön on paikallaan, koska ennusteennusteelta tilanne näyttää vain synkemmältä. Tavanomainen politiikka, jokanormaalioloissa tuottaisi tyydyttävän tuloksen, ei varmaankaan nyt riitä.

Jos ollaanvaihtoehdottomuusmotissa tai ajautumassa sitä kohti, moraalin perusvaatimus onhelposti muotoiltavissa. Poliittinen valinnanvapaus on valloitettava takaisinlähes hinnalla millä hyvänsä. Kansantalouden konkurssi ja kansainvälinenholhous ovat yhteiskuntaetiikan hylkäämiä vaihtoehtoja, jotka kertovat, kuinkapäättäjät ovat laiminlyöneet velvollisuutensa.

Valinnanetiikka

Eräässäkurssikirjassa tähdennetään, kuinka ihmisen on mahdotonta välttää valintaa,vaikka mieli tekisi. Esimerkkinä on vene, joka syöksyy vuolasta virtaa pitkinkohti putousta. Veneessä olija voi hypätä tyrskyihin ja kokeilla, olisikohänellä voimia uida rantaan. Ehkäpä hän on kyvytön tähän ratkaisuun ja jäätuskaisena kiitämään kohti tuhoa. Mutta tämäkin menettely on yksi valinta, jopakaikista mahdollisista valinnoista kohtalokkain. Teimmepä jotain tai olimmetekemättä mitään, aina valitsemme ja kannamme moraalista vastuutavalinnoistamme.

Moraalin perustehtäviäon pakottaa ihmiset tiedostamaan, kuinka valitsevat silloinkin, kun ovatkyvyttömiä valitsemaan. Voimme puhua valinnan etiikasta. Valinnan etiikkamäärittelee päättäjän perusvelvollisuuden myös kriisitilanteessa: ratkaisut ontehtävä tietoisesti eikä saa ajelehtia. Päättämäänhän päättäjät on valittu.

Armottominvalinnan etiikka on muotoiltu vuorisaarnassa. Yksilön on kyettävä julmiinkinratkaisuihin. Jos elämän turvaaminen vaatii jäsenen repimistä irti kehosta,niin ei muu auta kuin karmeaan toimeen ryhtyminen. Mitä hyötyä on ehjästäkehosta, jos sen säilyttäminen ajaa täydelliseen tuhoon? Toimimattomuustilanteessa, joka vaatii toimintaa, on ääritapauksessa kuoleman valitsemista.

Vuorisaarna onvaivannut jumaluusoppineita kovin, sen ohjeet kun tuntuvat ylen ankarilta.Vanhan maailman pikaisen sortumisen odotus johti vaatimuksiin, joidennoudattamista ei rauhallisissa oloissa voinut pitää kohtuullisena. Jyrkkävalinnan etiikka liittyy erityistilanteiden vaatimuksiin. Tilanne tulkitaansellaiseksi, että ankaraa uhria vaativa valinta on sittenkin ainoa valinta,jonka seurauksia voi sietää.

Tilannetta ontulkittava raittiisti, liioittelematta ja ilman vouhotuksia. Moraali ei hyväksyitsensä telomista, jollei mokomaan uhriin ole riittävää syytä. Haaveilijanyritykset sopeuttaa rauhallisen ajan yhteiselämää vuorisaarnan vaatimuksiinovat säännönmukaisesti johtaneet yhteisön luhistumiseen. Kriisin etiikanvaatiminen muissa kuin kriisin oloissa ei merkitse keskimääräistä parempaamoraalia, vaan on moraalin vastaista.

On välttämätöntäsaada yhteiskuntaetiikka vakaaksi. Moraali on vakaata, jos sitä ei tarvitsepitää pystyssä pakkotoimin, vaan se perustuu kansalaisten omiin vahvoihinvaikuttimiin. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihmiset rakastavat itse oikeudenmukaisuuttaenemmän kuin mitään muuta ja siitä syystä noudattavat pelisääntöjä.Oikeudenmukainen yhteiskunta on pakoton.

Moraalin vakaussyntyy siitä, että lapsuudesta asti kerätty elämänkokemus vakuuttaaoikeudenmukaisen yhteiskunnan asukkaat siitä, että heidän hyvänsä ja jokaisenmuunkin hyvä on parhaassa turvassa, jos kaikki noudattavat oikeudenmukaisuudenvaatimuksia. Huolen pitäminen omasta edusta liittyy luottamukseen, että kaikkimuutkin yhteiskunnan jäsenet päätyvät oikeudenmukaisuuden kannalle turvatakseenperusetunsa. Tosimaailmassa olemme tietenkin kaukana tästä ihannetilasta,vaikka Suomessa yhteiskuntamoraali lieneekin vakaampaa kuin monessa vähemmänjärjestyneessä yhteiskunnassa.

Ylivireisetmoraalivaatimukset tuhoavat pakottomuuden, koska ne käyvät ihmisten luontaisiaasenteita ja vaikuttimia vastaan. Tarvitaan valvontaa ja pakkoa; valvonta japakko taas kutsuvat esiin teeskentelyä, valhetta ja kyynisyyttä, mikäedellyttää valvonnan tiukentamista ja pakon kiristämistä. Yhteiskunnasta ja senmoraalista tulee yksilön perivihollinen. Moraalista ja poliittista luhistumistavoidaan viivyttää vain niin kauan kuin järjestyksen ja moraalin vartijat ovatvalmiita turvautumaan yhä julmempiin äärimmäisyyksiin. Esimerkkinä tällaisestakehityksestä on sosialistisen komentotalouden kohtalo. On hyvin tärkeää, ettäyhteiskuntamoraali on rakennettu todellisten ihmisten moraalisten mittojenmukaiseksi ja että se sisäistyy heidän omiksi vaikuttimikseen.

Kun kriisinetiikan rajuja vaatimuksia aletaan esittää väestöryhmille, on välttämätöntä,että tilanne yleisesti tunnustetaan kriisitilanteeksi. Kriisin etiikalla eimuutoin ole toteuttamisedellytyksiä. Mielipidejohtajat vastaavat moraalisestisiitä, ovatko he auttamassa vai vaikeuttamassa tilanteen oikeaa tulkintaa.Vastuu ulottuu kaikkiin, joilla on vaikutusta toisten mielipiteisiin,riippumatta heidän asemansa virallisuudesta.

Tältä kannaltakatsoen yksilöimätön vaihtoehdottomuuden kritiikki on vaarallista jamoraalitonta – jos kriisi on todellista. Jollei ankaralle sopeutumisohjelmalleole todellisia vaihtoehtoja, mutta annetaan ymmärtää, että niitä kuitenkinolisi, ollaan suosittelemassa pahinta, ajautumisen vaihtoehtoa. Samaantähtäävät varoitukset kansan syyllistämisestä. Halutaan muka suojella pientäihmistä, kun itse asiassa ollaan julistamassa väärää rauhaa: uskottelemassahänelle, etteivät valinnat ole tarpeellisia eikä ainakaan juuri hänen olevälttämätöntä luopua mistään.

Timo Airaksisenvaroitus on muistettava. Poliittisten johtajien keinovalikoimaan on ainakuulunut myös kriisien lavastaminen aivan samoin kuin niiden piilottelu.Kriisiajan moraaliehdot eivät ole voimassa päättäjien lavastamissa kriiseissä,vaan ainoastaan todellisissa kriiseissä.

Moraalinenliikekannallepano ja väliaikainen moraalisopimus

Jos tosiasiatpakottavat määrittelemään tilanteen kriisiksi, valinnan etiikka vaatiijulistamaan moraalisen liikekannallepanon. Poikkeuksellinen tilanne kärjistäämoraalin vaatimuksia. Normaaliaikana voimassa oleva julkilausumatonyhteiskuntasopimus (eli oikeudenmukaisuuskäsitys, jolle perustuslait ja muutkinyhteiskunnassa noudatetut peruspelisäännöt rakentuvat) joudutaan julistamaantoistaiseksi riittämättömäksi. Solmitaan poikkeusolojen moraalisopimus,taktinen pakti, kuten voitaisiin sanoa.

Yhteiskuntasopimuksenkäsitettä käytettiin istuvan hallituksen ensi kuukausina poliittisenaiskulauseena. Sillä kuvattiin toivottua etupiirien välistä yhteisymmärrystähankalan ajan vaatimista erityistoimista.

Alun perinyhteiskuntasopimus viittasi tarunomaiseen neuvonpitoon, johon luonnontilassaelävät ihmiset olivat muka kokoontuneet yhteiskuntaa perustamaan. Vanhoissayhteiskuntasopimusteorioissa yhteiskuntasopimusta tarvittiin ennen kaikkea sitävarten, että yksilöiden oli luovuttava luontaisesta oikeudestaan puolustaaetujaan väkivaltaa käyttämällä ja annettava pakkokeinot yhteiskunnanyksinoikeudeksi.

Nykyaikaisensopimusteorian mukaan kirjaimellista yhteiskuntasopimusta ei ole koskaan tehty.Julkisen vallan oikeutus johtuu kuitenkin samantapaisesta syystä. Oikeudenmukaisessayhteiskunnassa noudatettavat pelisäännöt (eli oikeudenmukaisuusperiaatteet)täyttävät sopimusetiikan perusvaatimuksen: jos yhteiskunnan jäsenet pohtisivatasiaa eettiselle ajattelulle otollisissa olosuhteissa puolueettomistalähtökohdista, he eivät voisi olla vapaaehtoisesti allekirjoittamattayhteiskunnan pelisääntöjä.

Sopimusteorianperusajatuksena on moraaliyksimielisyys. Yhteiskuntaetiikka on tyydyttävää vainjos yhteiskunnan jäsenet voivat omasta näkökulmastaan yhtyä sen periaatteisiin.Jokamiehen eettinen veto-oikeus – oikeus pidättää myöntymyksensä –tunnustetaan, eihän muuten voitaisikaan edellyttää yhteiskunnan pakottomuutta.

Hallitusideologiteivät siis käyttäneet yhteiskuntasopimuksen käsitettä täsmällisessämerkityksessä. Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan moraaliperiaatteita, joihinyhteiskunta on sitoutunut kaikkia mahdollisia olosuhteita silmällä pitäen.Yhteiskuntasopimus solmitaan periaatteessa iäiseksi, eikä sitä mielivaltaisestiuusita aina kun jotakin poikkeuksellista sattuu tapahtumaan.

Kriisitilanteessatarvitaan valmiutta kantaa ylimääräisiä rasituksia ja tyytyä varsinaisenyhteiskuntasopimuksen oikeuttamien odotusten turhautumiseen. Kyse onpoikkeusolojen vaatimasta väliaikaisesta lisäsopimuksesta. Yleinen yhteiskuntasopimusmäärittelee säännöt. Poikkeustilanteen pakti on vain taktiikkaa: sensynnyttämät sitoumukset laukeavat heti, kun tilanne väljenee.

Väliaikainensopimus liittyy kiinteästi kriisitilanteeseen. Eri väestöryhmiin kohdistettujenvaatimusten tulee olla suhteessa tilanteen vakavuuteen. Väliaikaisenkin paktinihanteena on pakottomuus. Vapaaehtoista valmiutta tavallista suurempienvaatimusten täyttämiseen edellytetään tilanteen kaikkien tunnustamaanvaarallisuuteen vedoten.

Olisi suotavaa,joskaan ei liene aivan välttämätöntä, että etutahot kirjaimellisessamerkityksessä allekirjoittaisivat jonkin sopimuksen. Saatiinpa kirjallistasopimusta tai ei, moraali vaatii kriisitilanteessa toimimaan ikään kuin paktiolisi voimassa. Tulkinta muistuttaa varsinaisen yhteiskuntasopimuksennykyaikaista selitystä. Käsillä olevassa kriisiajan moraalitaktiikkaakäsittelevässä kirjoituksessa esitettävät periaatteet sitovat kaikkia, myösniitä, jotka vastustavat sopimista. Periaatteiden rikkojille tosin ei tuomitamuuta rangaistusta kuin se, minkä he itselleen langettavat kirotessaan itsensävastuullisen poliittisen väittelyn ulkopuolelle.

Väliaikaiseensopimukseen ei ole syytä sisällyttää kovinkaan tarkkaa yhteiskuntapoliittistaohjelmaa. Tätä kirjoittaessani kiistellään siitä, mitä on pidettävävaltiontaloudellisesti mahdollisena ja mitä ei. Talousennusteet muuttuvat kokoajan niin kuin myös päättäjien iskusanat. Sopimus voi sisältää vainperiaatteita, joita politiikan on sovellettava yhteiskunnan pyörteisiintilanteisiin poliittisten ohjelmien mukaisesti.

Kekseliäisyydellekinon jätettävä pelivaraa. Poikkeuksellinen tilanne vaatisi poikkeuksellisiaajatuksia, mutta niitä on esitetty vähän. Väliaikainen sopimus sitoo siihen,että tehdään mitä on tehtävä, olipa se kuinka rankkaa tahansa. Ei tarvitsesitoutua tiettyyn, moraalin ikään kuin ylhäältä sanelemaan ohjelmaan taipolitiikkaan; sellaista ohjelmaa tai politiikkaa moraalilla ei kerta kaikkiaanolekaan.

Euroopan yhteisö–keskustelun yhteydessä yleistyi nopeasti enimmäkseen vain tieteessäaikaisemmin käytetty reunaehdon käsite. Se on varmaan hyödyllinen tässäkinyhteydessä.

Yhteiskuntatieteessäon menetelmiä, joissa reunaehdoilla määritellään muuttujien enimmäis- taivähimmäisarvoja tai vakioita. Johonkin yhteiskuntasuunnittelun ongelmaan,vaikkapa liikennejärjestelyihin, etsitään taloudellisinta ratkaisua. Samallakuitenkin lukitaan ehtoja, joiden rikkomista ei hyväksytä, vaikka sitensaataisiin lisätyksi taloudellista tehokkuutta kuinka paljon tahansa.Reunaehtoja voivat olla esimerkiksi puistoalan säilyttäminen tai ennakoitavissaolevien liikennekuolemien määrän pysyminen sovitun sietorajan alla.

Moraali ei olepoliittisten toimintaohjelmien lähde eikä korvaa poliittista harkintaa.Moraalikeskustelua vaativat ihmiset joutuvat pettymään, jos olettavat moraalinkertovan, millaisia päätöksiä esimerkiksi kunnanhallituksessa tai –valtuustossatulisi tehdä. Moraali yrittää rakentaa reunaehdoista kehyksen, jonka sisälläpoliittinen linja muotoutuu tavanomaisen kansanvallan tuloksena, kunkin asiaanosallisen tähdentäessä parhaansa mukaan omia tyypillisiä korostuksiaan japyrkimyksiään. Moraali ei suinkaan pane viralta politiikkaa eikä ideologioita,vaikka vaatimuksiin moraalikeskustelun käymisestä lienee väliin piilotettutällaisia harhaisia luuloja.

Poliitikko onvalittu päättämään, eikä hän voi siirtää vastuutaan eetikoille. Hän onkuitenkin velvollinen huolehtimaan siitä, etteivät erityisryhmien edut,taloudelliset laskelmat eivätkä ideologiset näkökohdat johda rikkomaan moraalinreunaehtoja.

Vaikutinperiaatteet

Väliaikaisessamoraalisopimuksessa asetetaan osapuolten vaikuttimia rajoittavia ehtoja.Kaikkien on sitouduttava yhteisen tarkoituksen periaatteeseen: asioitakatsotaan kriisin laukaisemisen näkökulmasta eikä yritetä ajaa muita tavoitteitahätätilan verukkeella. Kaikkien on noudatettava riittävyyden periaatetta:sitoudutaan johonkin sellaiseen kokonaisohjelmaan, joka riittäisi laukaisemaanumpikujan. Pelkillä vaikuttimilla ei kuitenkaan pitkälle potkita: tarvitaanoikeudenmukaisuusperiaatteita eli sisältöperiaatteita ohjaamaan päättäjiä.

Yhteisentarkoituksen periaate

Väliaikainensopimus sitoo kaikki osapuolet yhteiseen tarkoitukseen: vaihtoehdottomuusmotinpurkamiseen eli kaikkiin niihin toimiin, joilla siedettävä poliittinen valinnanvapaussaadaan palautetuksi.

Moniarvoisessayhteiskunnassa kannatetaan monia erilaisia ihanteita ja vaaditaan niidentoteuttamista tai tukemista yhteisin voimavaroin. Tässä ei ole mitään pahaa,vaan juuri sellaisessa poliittisesti, moraalisesti ja henkisesti vapaassayhteiskunnassa haluammekin elää.

Kriisin ajaksi,väliaikaisesti, joudutaan sitoutumaan yhteen hallitsevaan tarkoitukseen.Hallitsevana tarkoituksena on palauttaa väljempi tilanne, jotta entinenkeskenään kilpailevien arvojen ja ihanteiden taistelu ja kamppailu rajallisistavoimavaroista voisi taas jatkua.

Yhteisentarkoituksen periaate on tarpeen, jotta keskustelijat voisivat luottaatoistensa vaikuttimiin. Kaikki ehdotukset tehdään ja kaikki arvostelu esitetäänkriisin laukaisemisen näkökulmasta käsin.

Kriisin varjollaei kukaan saa keinotella yleistä hyväksyttävyyttä pysyviksi tarkoitetuilleratkaisuille, jotka olisivat väljemmissä oloissa kiistanalaisia.

Otan pariesimerkkiä.

Elinkeinoelämäja eräät poliittiset tahot ovat halunneet selittää, että päätös uudestaydinvoimalasta olisi nimenomaan talouskriisin perustelema välttämättömyys.

Mielipiteetydinenergian lisärakentamisesta hajautuvat kahtia. Tämä suuri kysymys ei oletaktinen, vaan on yhteiskunnan kehittämisen strategisia valintoja.Vaihtoehdottomuusmotin purkamistarvetta ei ole moraalista käytätä minkäänhankkeen tekosyynä. Jos halutaan ja maan ennakoitavissa oleva energiantarveniin vaatii, lisäenergiasta voidaan toki päättää kriisinkin oloissa; ratkaisuon perusteltava periaatteellisesti ja strategisesti. Kummankin vaihtoehdonkannattajilla on omia hyviä perustelujaan, joihin päättäjän pitää huolellisestija ennakkoluulottomasti perehtyä.

Toinen esimerkkion suhtautuminen sosiaalivaltioon.

Suuren valtionideaa ja käytäntöä on viime aikoina paljon arvosteltu ja myös eräinmoraaliperustein on puolustettu nykyistä yksityisemmän yhteiskunnan ihannetta.Väliaikainen sopimus ei salli käyttää vaihtoehdottomuusmotin purkamistaverukkeena ajatuksen ajamiselle. On ratkaistava strategisin perustein, kuinkakollektiivisille periaatteille yhteiskuntaa rakennetaan. Hyvinvointivaltionkannattajien on voitava luottaa siihen, ettei laman varjolla ajetarakenteellisia tavoitteita. Luottamus on tällä hetkellä vähäistä.

Hyvinvointivaltionpuolustajilta vaaditaan samanlaista rehellisyyttä. Heidän on ehdoittasitouduttava riittävyyden periaatteeseen ja kaikkiin niihin ratkaisuihin, jotkaosoittautuvat kriisin purkamisen välttämättömiksi ehdoiksi. Vastuutakokonaisuudesta ei saa laistaa linnoittautumalla sosiaalisen retoriikansuojaan, kevytmielisesti surkuttelemaan kurjien kärsimyksiä uhraamatta yhtäkäänajatusta sille, miten tuleva syvempi kärsimys voitaisiin ehkäistä. Luottamus ontällä hetkellä vähistä tässäkin suhteessa.

Julkisenkulutuksen osuus tulee kyllä mukaan kriisiajan taktisiinkin pohdintoihin.Perusongelmanahan on, että julkiset menot ylittävät kohtuuttomalla tavallajulkiset tulot. Tulojen sopeuttaminen menoihin ilman hälyttävän suurtavelkaantumista näyttää ainakin tähänastisen keskustelun pohjalta mahdottomalta.Menojen on sopeuduttava. Julkista kulutusta joudutaan supistamaan erittäinmerkittävästi. Yhteisen tarkoituksen periaate sallii yleissääntönä vainväliaikaisia järjestelyjä; kohta muotoiltava riittävyyden periaate pakottaneekyllä myös rakenneratkaisuihin. Kriisitalouden vaatimuksin ei tällöinkään saapyrkiä puuttumaan rakenteisiin syvällisemmin kuin motin purkamisen tarkoitustekee välttämättömäksi.

Kolmantenaesimerkkinä on suhtautuminen etujärjestöjen rooliin. Etujärjestöjen asema onniin liiallinen tällä hetkellä, että talouttamme voisi kutsua toinen toisiaanja etenkin suurta yleisöä ristiin riistävien monopolien järjestelmäksi.Esimerkiksi ay-liikettä ja tuottajaliikettä kuitenkin tarvitaan juuri nytmoraalisopimuksen osapuoliksi. Näin perustellen on vaadittava järjestöjäkäyttämään – ehkä kohtuuttoman suureksi paisuneita – voimiaan nimenomaantalouskriisin ratkaisun voimavaroina. Samassa hengenvedossa ei ole järkeväähyökätä näiden voimavarojen kimppuun. Hyökkäyksiltä turvassa järjestöt ovatkuitenkin vasta sitouduttuaan yhteiseen tarkoitukseen, jolloin sen sijaan ettäolisivat estämässä välttämättömiä ratkaisuja käyttävät koko voimansa niidenedistämiseen.

Keskustelunetujärjestöjen roolista on voitava jatkua, mutta sitä ei käydä moraalisopimuksenvelvoitteiden alaisuudessa. Taktinen ja strateginen keskustelu pitää paktinehtojen mukaan pitää erillään.

Riittävyydenperiaate

Väliaikaiseenmoraalisopimukseen sitoutuvat osapuolet pidättyvät monista väljemmissä oloissahyväksyttävistä poliittisen pelin taktiikoista. Vakavana keskusteluosapuolenaesiintyäkseen on kaikkien tahojen sitouduttava johonkin poliittisenvalinnanvapauden palauttamisen kannalta riittävään kokonaisohjelmaan.

Yksilöimättömänkritiikin aika on ohi. Jokaisen puheenvuoron on pyrittävä antamaan panosriittävän kokonaisohjelman rakentamiseen.

Melkovaihtoehdottomassakin tilanteessa lienee vielä muotoiltavissa monia erilaisiariittäviä kokonaisohjelmia. Yksi ohjelma lupaa ehkä pikaisempaa helpotusta,toisen ohjelman vaikutus vaatisi enemmän aikaa.

Esimerkkinä onriita säästämisestä ja elvyttämisestä. On asiantuntijoita, joiden mielestävahva markka ja säästäminen johtavat nopeampaan tulokseen kuin myös velkarahaakäyttävä elvyttäminen. Edellinen politiikka kuitenkin pakottaa sietämään jonkinaikaa korkeampaa työttömyyttä kuin jälkimmäinen. Keskustelussa voi vallan hyvinolla esillä monia vaihtoehtoisia, keskenään ristiriitaisia kokonaisnäkemyksiä;tärkeää on vain se, että jokaiselta vakavalta keskustelijalta vaaditaan kokonaisnäkökulmaaja jotakin kokonaisohjelmaa.

Yksittäiseneturyhmän puolustaminen ikään kuin tilanteen kokonaisuudesta irrallaan rikkoosopimusta.

Työttömyys onpaisunut järkyttäviin mittoihin. Arvovaltaisilta tahoilta on käytettypuheenvuoroja, joiden mukaan työttömyyttä voitaisiin torjua jotenkin asianasinänsä, talouden kokonaishuolista irrallaan. Mitään yksittäistä lamanaikaansaamaa ongelmaa ei voida käsitellä ikään kuin asiana sinänsä. Tilanteenpalauttaminen tietoiseen poliittiseen ohjaukseen muodostaa yhden jakamattomantehtävän.

Kunyliopistoprofessorien edustaja uhkailee lakolla sitoutumatta samalla riittäväänkokonaisohjelmaan, hän polkee käsiteltävää ehtoa. Yliopistot eivät oleirrallinen ongelma.

Terveyspalvelujenmaksullisuus ei ole irrallinen asia.

Riippumattomantiedonvälityksen kutsumuksena on auttaa suurta yleisöä erottamaan toisistaantoisaalta irtopisteiden kerääjät ja väestömassojen mielistelijät ja toisaaltavastuulliset tahot, jotka toki keskenään saattavat olla suuristakin asioistavahvasti eri mieltä.

Kaikkitiedonvälittäjät eivät ole täyttäneet tätä velvollisuuttaan tunnollisesti.Yhteiskunnan ja päättäjien armoton arvosteleminen, tuo tiedonvälittäjän arvokaskutsumus, ja suurien, tavallisesti itseään vääryyttä kärsineiksi mieltävien yleisöjenkosiskelu ovat tahtoneet sekaantua toisiinsa.

Media onväliaikaisen sopimuksen välttämätön osapuoli. Tiedonvälitystä ei tietenkäänsidota poliittisesti. Yleisen moraalisen liikekannalla olon muotona tiedottajatitse kärjistävät etiikkansa vaatimuksia.

Yhteisentarkoituksen periaate torjuu pysyviksi tarkoitettuja järjestelyjä koskevatehdotukset. Vaihtoehdottomuusmotin purkaminen ei liene kuitenkaan mahdollistailman melko mittavia rakenteellisia järjestelyjä. Niitä on ehdotettu jaedelleen ehdotetaan. Joku voi torjua ehdotetun rakenteellisen järjestelynkeskustelun piiristä vedoten yhteisen tarkoituksen periaatteeseen, joka kieltääajamasta laman varjolla rakenteellisia ratkaisuja. Hänen tulee samalla osoittaajokin riittävä kokonaisuus, jossa torjuttu ehdotus on korvattu toisellaehdotuksella, jolla on sama teho.

Yksi esimerkkion käyttäjille maksuttomien palvelujen periaatteen puolustaminen. Josmaksuttomuuden periaatteesta ei haluta luopua, riittävyyden periaate velvoittaaosoittamaan, ettei järjestelyä tarvita riittävän kokonaisohjelmanrakentamiseen, vaan muitakin, vähemmän kiistallisia vaihtoehtoja olisi tarjona.Ehdotus yleisistä kirjastomaksuista voidaan ehkä torjua osoittamalla, ettäsamat varat saataisiin kootuksi myymällä täyttä korvausta vastaan palveluja eritahoille, muun muassa yrityksille.

Ajatus on ollutsamanlainen, kun on vaadittu valtion ja kuntien budjettikäsittelyn aikanajokaista menolisäyksen ehdottajaa yksilöimään, miltä momentilta hän kattaaehdotuksensa. Jokaiselle ehdotukselle tulee osoittaa oma erillinenrahoituksensa, niin että ehdotusten kokonaisuudelle on osoitettu rahoitus.

Joskriisipolitiikka vaatii peruuttamattomia rakenteellisia ratkaisuja, niin kuinluultavasti vaatii, valinnan eri vaihtoehtojen välillä tulisi tapahtua niinstrategisesti ja periaatteellisesti kuin päättämiseen käytettävissä oleva aikasuinkin sallii. Päättäjille on yritettävä varata perusteellisen keskustelunmahdollisuus. Mikäli käy päinsä, valmistelussa tulee ottaa huomioon varsinaisenehdotuksen lisäksi muutkin keinot samaan tavoitteeseen pääsemiseen.Paniikkitunnelmissa on sopimatonta käsitellä esimerkiksi pankkituen suuruisiaasioita, mikäli asia voitaisiin muutenkin hoitaa.

Vaikutintenriittämättömyys

Moraalinenliikekannallepano, yhteisen tarkoituksen periaate ja riittävyyden periaate ovatmuodollisia periaatteita, joita ei useinkaan suoraan voi soveltaa päättäjälleesitettyjen vaihtoehtojen sisällölliseen arviointiin. Ne asettavat kriisiajanpoliittisille keskustelijoille lähinnä vaikutinten vakavuuden vaatimuksen.

Päättäjälleeivät kuitenkaan yksin hyvät vaikuttimet riitä. Tästä on hyvänä esimerkkinälähimmäisenrakkauden vaatimus.

Monet uskovat,ettei yhteiskunnallista riitaa eikä ongelmia olisi, jos politiikkaa japäättämistä hallitsisi lähimmäisenrakkaus.

Ajattelijat ovathuomauttaneet, että lähimmäisenrakkaus kohdistuu yhtä aikaa moniin eriihmisiin; ihannetapauksessa se kai kohdistuisi aivan kaikkiin ihmisiin. Eiköjokainen toinen ihminen ole lähimmäisemme? Suhteellisen niukkuuden oloissa lähimmäistenedut ajautuvat riitaan. Päättäjä tarvitsee moraalia juuri silloin, kun onratkaistavana, mikä kilpailevista eduista voittaa. Rakkaus sinänsä ei neuvo,kenen puolelle asettua.

Rakkaudella onkyllä vaikutusta asiaan. Jos en rakasta, toisin sanoen jos minulle onyhdentekevää, miten eri ihmiset menestyvät elämänsuunnitelmansatoteuttamisessa, tuskin kuuntelen osapuolten tarpeita. Jos rakastan, haluaisinauttaa kaikkia osapuolia, mutten osaa ratkaista, mille osapuolelle osoitanvoimavarat, ellei niitä riitä kaikille.

Pelkkä vaikutinei riitä, joudutaan vetoamaan itse ratkaisun sisältöön; rakkaus tarvitseeoppaakseen oikeudenmukaisuusperiaatteita eli moraalin sisältöperiaatteita,kuten niitä kutsun tässä esityksessä. Rakkaus ei ole kuitenkaan passiivinenosapuoli rakkauden ja oikeudenmukaisuuden välisessä yhteispelissä, vaan ohjaajo sisältöperiaatteiden valintaa.

Rakkaus ei tässäyhteydessä toki tarkoita tunne-elämyksiä. Rakkaus on sitoutumista toisenihmisen elämänsuunnitelman edistämiseen vastapalvelusta vaatimatta. Monetniistä, joiden elämänsuunnitelmien edistämiseen sitoudutaan, eivät herätärakkauden tunteita. Esimerkiksi vähäväkisten ja sorrettujen joukossa on melkomonta riidanhaluista, kaunaista ja ahdasmielistä ihmistä, joihin ei ole helpposolmia tunnesiteitä. Moraali vaatii kuitenkin ottamaan huomioon erityisestiheidän tarpeensa. Kyse on rationaalisesta rakastamisesta, suopeasta etiikasta:sitoudutaan suosimaan ihmisen hyvää, olipa se kenen hyvää tahansa, muttaetenkin niiden hyvää, joiden perustarpeet ovat huonosti tyydytettyjä.

Yleinenrationaalinen rakkaus eli suopea suhtautuminen kaikkien ihmistenelämänsuunnitelmien toteutumiseen on yhteiskuntaetiikan perusta.Sisältöperiaatteet auttavat annostelemaan rationaalista rakkautta eri tahoille.

Oikeudenmukaisuusjää kylmäksi ilman rationaalista rakkautta, rationaalinen rakkaus impotentiksiilman oikeudenmukaisuutta.

Voimavaraperiaate

Vaihtoehdottomuusmotinuhatessa on koottava yhteen kaikki mahdolliset voimavarat. Sovelletaanmahdollisimman suuren verokertymän eli kuninkaan aarteen periaatetta.Verokertymä on tässä yhteydessä paljon laajempi käsite kuin tavanomainenverotuksen tuoton käsite; joudutaan puhumaan myös esimerkiksi vaikutintenverottamisesta. Palkkatason alentaminen tässä laajassa merkityksessä onsamanlaista veronkiristystä kuin progression jyrkentäminen.

Kuninkaanaarre

Poliittisiatavoitteita on mahdotonta toteuttaa, ellei sitä varten löydetä voimavaroja:rahaa, työpanosta ja niin edelleen.

Populistilla ontavallisesti monia melko mullistavia moraalivaatimuksia. Sen sijaan hän näyttäävaivautuneelta heti, kun aletaan puhua moraalin voimavaroista.Yhteiskunnallinen moraali tarvitsee varoja ja työpanosta, mutta näiden varantoon rajallinen. Kriisiajan väliaikaisen moraalisopimuksen osapuoli suostuupidättymään oikeudenmukaisuuden käytössä olevan yhteiskunnallisen varannonylittävistä moraalivaatimuksista. Tämä ehto on johdettavissa sekä yhteisentarkoituksen että riittävyyden periaatteista.

Oikeudenmukaisuusvarannonmäärä on selvitettävä, ennen kuin voidaan käydä rakentamaan kriisiajan moraalinsisältöperiaatteita.

Voimme ajatellaitsevaltiasta, jolla on valta määrätä kansalaisilleen veroja,työvelvollisuuksia ja muita rasituksia kootakseen aarretta mielitekojensarahoittamiseen. On yhdentekevää, mihin hänen on tarkoitus aarrettaan käyttää,sotaretkiin, ylelliseen elämään, monumentteihin, perillistensä perintöön –jokaisessa kansantaloudessa verokertymällä on teoreettinen ylärajansa, jotatässä esityksessä kutsun kuninkaan aarteeksi.

Joskusitsevaltias yrittää koota enemmän kuin aarteen. Kansantalous kurjistuu jakaikkea muutakin onnettomuutta koituu alamaisille. Itsevaltias itsekin köyhtyyverrattuna niihin mahdollisuuksiin, jotka hänellä on rikastumiseen. Kuninkaanaarre toimii kansalaisten järkiperäisen hyväksikäytön ääriarvona vapaassatalouselämässä.

Pakottamisenkaanavulla ei voitane kasvattaa kuninkaan aarretta yli sen luontaisenenimmäismäärän. Jos elämä perustuu pakottamiseen, moraali ei kestä vaanluhistuu ja talous ja yhteiskunta luhistuvat moraalin mukana. Pakkoyhteiskunnateivät ole järkiperäisiä.

Hyvin tiukoissakriisioloissa vapautta ehkä rajoitetaan jopa ohjelmallisesti vapaissayhteiskunnissa, mutta koska kansalaiset hyväksyvät nämä toimet tilanteenvaarallisuuden ymmärtäen, kyse on enemmän kansan itsekontrollista kuinulkopuolisen pakottavan tahon toiminasta.

Ajatus kuninkaanaarteesta muistuttaa mahdollisimman suuren verokertymän ajatusta. Oheinenpiirros (kuvio 2) havainnollistaa verokertymän maksimoinnin (maksimoida =kasvattaa niin suureksi kuin mahdollista) aatetta.

Jos julkinenvalta ei lainkaan verottaisi kansaa, ei sillä olisi verokertymääkään. Josjulkinen valta verottaisi kansalaisilta kaiken, mitä sille kertyy, eiverokertymää muodostuisi myöskään, koska kansalaisen olisi niissä oloissajärjetöntä hankkia tuloja. Jossakin veroasteen ääriarvojen välissä verokertymäon suurimmillaan.

Jositsevaltiaalla on tarkoituksenaan saada mahdollisimman paljon hyötyäkansastaan, hän yrittää virittää veroasteen juuri sille kohdalle, missäverokertymä on suurin.

Kun kuninkaanaarretta havainnollistetaan mahdollisimman suuren verokertymän avulla, ajatusuhkaa jäädä liian kapeaksi. Pari arkielämän esimerkkiä näyttää, kuinka laajastion ajateltava mahdollisimman suuren verokertymän periaatetta.

Koolla ontyöryhmä, jonka pitäisi valmistaa kannanotto johonkin asiaan. Useimmattyöryhmän jäsenet käyttävät aikaansa kaikenlaiseen touhuun, joka eisuoranaisesti palvele mietinnön rakentamista: he tehostavat itseään,flirttailevat, puhuvat joutavia, riitelevät ja piikittelevät toisiaan.Työryhmän puheenjohtaja tuntee velvollisuudekseen koettaa pitää käsittelynasiallisena. Jos hän yrittää estää itseilmaisun kokonaan, tulos saattaa ollatoinen kuin tarkoitus. Ilmapiiri muodostuu kireäksi ja luovuuden aineksethäviävät tilanteesta. Ei ole harvinaista, että juuri se, joka haaskaasuruttomimmin yhteistä aikaa antaa loppujen lopuksi suurimman panoksen tehtävänsuorittamiseen. Paras mietintö syntyy, jos täysi anarkia estetään, muttaasiattomallekin itseilmaisulle jätetään viljalti tilaa. Asiansa osaavaryhmätyön johtaja toimii ”aarrettaan” mahdollisimman suureksi kasvattavana itsevaltiaana.

Käytännössänäitä asioita joutuu pohtimaan jokainen valtion ja kunnan hallinnonosastopäällikkö tehostaessaan yksikkönsä työtä. Liika ”tehokkuus” johtaahelposti toiseen tulokseen kuin mihin päällikkö pyrkii.

Parisuhteessase, joka pitää kumppaniaan omistavan rakkauden tiukassa otteessa, huomaarakkauden rypäleiden rupsahtavan rusinoiksi. Vähentämällä kiireestivaatimuksiaan hän ehkä ehtii vielä pelastaa aarteensa.

Mahdollisimmansuuren verokertymän periaate joutuu ottamaan huomioon vaikuttimet. Kuntyötulosta verotetaan, verotetaan myös ihmisten halua tehdä työtä ja yrittää.Muun muassa tämä selittää, miksi veroasteen kohoaminen johtaa vähitellenverokertymän kasvun hidastumiseen.

Vaikutintenverottamisesta on tärkeää puhua toisestakin syystä. Laman syveneminen onkiristänyt väestöryhmien välisiä suhteita, ja etutahot syyttelevät katkerastitoisiaan. Syyttely on epätarkoituksenmukaista, koska se merkitsee sellaistajärjetöntä toistensa vaikuttimien verottamista, josta ei heru penniäkäänverokertymään. Se vaikuttaa täsmälleen päinvastoin: hävittää työn iloa jasyventää henkistä lamaa. Varsinkaan poliittisen valtapelin menetelmänäsosiaalisten syntipukkien osoittelu ei ole paikallaan. Jos maassa on todellineneikä vain lavastettu kriisi, yhteiskunnallista keskustelua pitää käydä niin,että varjellaan kaikkien väliaikaiseen moraalisopimukseen sitoutuneiden tahojenitsekunnioitusta ja tekemisen iloa.

Julkisentalouden loismaisesta paisumisesta puhuminen – sinänsä välttämätönkeskusteluteema – leimaa helposti tuottamattomaksi byrokraatiksi esimerkiksisairaala-apulaisen, joka tekee hyödyllistä ja inhimillisesti hyvin arvokastatyötä.

Kuninkaanaarre ja vaihtoehdottomuusmotti

Erittäinkaavamainen piirros (kuva 3) havainnollistaa vaihtoehdottomuusmottia kuninkaanaarteen surkastumista ja samanaikaista pakkovastuiden paisumista kuvaavienkäyrien leikkauspisteenä.

Laman syvetessäkuninkaan aarre pienenee, koska muun muassa konkurssien ja työttömyyden tähdenveropohja kutistuu nopeasti. Julkisella taloudella on kuitenkin pakkovastuita,joita se ei voi jättää hoitamatta tunnustamatta kansantalouden konkurssia.Ulkomaisten velkojen korot ja lyhennykset on maksettava ja työttömät ja muutahdingossa elävät on ruokittava ja vaatetettava. Pakkovastuut kasvavattilanteen kärjistyessä.

Kunpakkovastuiden määrä lähenee kuninkaan aarteen tasoa, kansantalous on ajautunutkriisiin. Kuninkaan aarre ei ole sama asia kuin julkisen talouden kulloisetkinvoimavarat. Voimavarat ovat kuninkaan aarre vasta sitten, kun ne on kaikkikoottu talteen. Jos voimavarojen keruu on ollut tehotonta, kriisistä ehkäselvitään vain tehostamalla keruuta: kokoamalla koko teoreettinen kuninkaanaarre julkisen talouden käyttöön.

Kansantaloudenkriisi kehittyy vaihtoehdottomuusmotiksi vasta sitten, kun voimavarojenkäyttöönottoa ei enää voida tehostaa ja pakkovastuut pyrkivät silti kasvamaansuuremmiksi kuin julkisen talouden voimavarat. Kun pakkovastuut ovat täsmälleenyhtä suuret kuin teoreettinen kuninkaan aarre, ollaan sanan varsinaisessamerkityksessä vaihtoehdottomuusmotissa. Jos kuninkaan aarrekaan ei enää riitäpakkovastuiden hoitamiseen, järjestelmä on taloudellisesti romahtanut jaromahtaa kohtaa myös poliittisesti. Kuninkaan aarteen ja pakkovastuiden välinenrako kuvaa päättäjän poliittista valinnanvapautta.

Varsinainenvaihtoehdottomuusmotti on varsin ankara kriisin aste. Poliittistavalinnanvapautta ei enää ole lainkaan, joten valinnan etiikkakaan ei olevoimassa. Vaihtoehdottomuusmotissa ei tarvita enää edes kriisin etiikkaa. Pakkoon valloittanut kriisin etiikalta paikan.

Ajattelijatovatkin tähdentäneet, että oikeudenmukaisuus on voimassa vain suhteellisenniukkuuden oloissa. Jos kaikkea on yllin kyllin jokaiselle, kuten leninistienhaaveilemassa kommunistisessa yhteiskunnassa väitettiin kerran olevan,oikeudenmukaisuus ei enää merkitse mitään. Jos niukkuus on ehdotonta kutenvaihtoehdottomuusmotissa, oikeudenmukaisuudelle ei ole käyttöä.

Kriisiajanmoraalia tarvitaan silloin, kun ollaan kuvion vaihtoehdottomuuspisteenlähituntumassa, muttei vielä itse vaihtoehdottomuuspisteessä. Jos kaikkivoimavarat kootaan talteen, motti voidaan vielä välttää. Liikkumavaraa onkuitenkin jäljellä vähän, ja umpikujaan ja romahdukseen ajautuminen voidaanestää vain tylysti noudattamalla valinnan etiikan vaatimuksia.

Kun tästä lähinpuhun vaihtoehdottomuusmotista, tarkoitan, että kriisi on kärjistynyt jakuninkaan aarre tarkkaankaan koottuna ei tahdo riittää umpikujan torjumisenvaatimiin toimiin, mutta hiukan liikkumavaraa sentään on vielä tallella.

Moraaliitsessään ei kerro, kuinka syvälle vaihtoehdottomuuden suohon olemme jovajonneet. Ekonomistin on selvitettävä, ovatko voimavarat käytössä ja kuinkasuuren osan niistä pakkovastuut jo vaativat itselleen.

Tämän esityksenperiaatteet koskevat vain erittäin kärjistyneitä tilanteita lähellävaihtoehdottomuuspistettä, mikä on muistettava kun niitä arvioidaan. Josjohtopäätökset halutaan torjua, voidaan esimerkiksi väittää, että ollaan yhäkaukana vaihtoehdottomuuden tilanteesta. Periaatteet soveltuvat muka vainjohonkin sellaiseen äärimmäiseen tilanteeseen, johon kansantaloutemme ei tulekoskaan ajautumaan.

Ennenoikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuuden jälkeen

Kuninkaanaarretta kuvaava kuvio 4 muistuttaa suuresti mahdollisimman suurta verokertymäähavainnollistavaa kuviota 2, ja edellinen voidaankin tulkita jälkimmäisenkehitelmäksi, vaikka olen päätynyt siihen toista tietä.

Kuviossaverokertymä ensin kasvaa verotuksen noustessa, saavuttaa enimmäisarvonsa jasitten alkaa vähetä kuten kuvassa 2. Enimmäisarvon taso on kuninkaan aarre.

Sana ”veroaste”on lainausmerkeissä samoin kuin sana ”verokertymä”; tällä korostetaan, ettäverottaminen voi tapahtua muitakin keinoja käyttäen kuin vain rahasuorituksiakokoamalla.

Kriisiajanoikeudenmukaisuuden kannalta yhteiskunta (valtio tai yksittäinen kunta) voiolla kolmessa eri tilanteessa, joissa politiikalle asetettavat vaatimukset ovaterilaisia.

Ensin ollaanoikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa, missä kaikkia voimavaroja ei vieläole koottu päättäjien kriisipolitiikan käyttöön. Voimavaroja saadaan lisääkiristämällä verotusta ja kohdistamalla muitakin lisävaatimuksia kansalaisiin,virkamiehiin ja yrityksiin.

Oikeudenmukaisuudentilanteessa käyrä sivuaa suoraa: koko kuninkaan aarre on tallessa, eikä mitäänole tehtävissä voimavarojen kasvattamiseksi.

Sen jälkeensiirrytään oikeudenmukaisuuden jälkeiseen tilanteeseen. Siinä verokertymää onmahdollista kasvattaa verohelpotuksin ja muin keinoin, jotka lisäävätkansalaisten ja yritysten tuloja tai keventävät heiltä vaadittua panosta.

Jos oikeudenmukaisuudentilanteesta siirrytään oikeudenmukaisuutta edeltävään tilanteeseen, kuningasköyhtyy ja kansa rikastuu. Mutta jos siirrytään oikeudenmukaisuuden jälkeiseentilanteeseen, sekä kuningas että kansa köyhtyvät.

Nuoli, jokalähtee kuninkaan aarteen suoralta kohti verokertymän käyrää, kuvaa haaskattuakuninkaan aarretta. Sana ”haaskattua” on oikeudenmukaisuutta edeltävässätilanteessa varustettu lainausmerkein, koska kansa voittaa jopa enemmän kuinkuningas häviää, eikä mitään joudu hukkaan. Oikeudenmukaisuutta seuraavassatilanteessa sekä kuningas että kansa menettävät, tosin kansa kuningastaenemmän; on kyseessä itsetarkoituksellinen voimavarojen tuhoaminen ikään kuinrahaa torilla poltettaisiin suurissa solidaarisuuskokoissa.

Josvaihtoehdottomuusmotti uhkaa oikeudenmukaista verotusta edeltävässätilanteessa, kuninkaan aarteen periaate vaatii kiristämään verotusta. Jos uhkakohdataankin oikeudenmukaisen verotuksen jälkeisessä tilanteessa, onhelpotettava verotusta.

Yksiruotsalainen tutkimus antaa ymmärtää, että ainakin kahdeksankymmentäluvullaRuotsissa oltiin oikeudenmukaisen verotuksen jälkeisessä tilassa. Jos verotustaolisi yritetty vielä kiristää kruunulla, verokertymä olisi pienentynyt useillakruunuilla. Verokertymää olisi voitu kasvattaa mieluumminkin lieventämälläprogressiota.

Päinvastainenjohtopäätös oli tehtävissä kokeilusta, joka suoritettiin USA:ssa Reaganinhallinnon aikana. Verohelpotukset eivät johtaneet verokertymän kasvuun, vaikkaniin odotettiin käyvän. USA:ssa ei ehkä oltukaan verouudistuksen puuhamiestenolettamusten mukaisella oikeudenmukaisuuden jälkeisellä käyrän osalla.

Talousteoriantehtävänä on kertoa, missä kuvion kohdassa Suomessa ollaan; sitä ei moraaliosaa kertoa. Puhtaasti moraalin pohjalta on turha antaa lausuntoja esimerkiksisiitä, onko verotusta kiristettävä vai onko päinvastoin myönnettäväverohelpotuksia. Suomessa verotus lienee vähemmän kireää kuin Ruotsissa, muttakireämpää kuin USA:ssa, joten saatamme olla aika lähellä mahdollisimman suurenverokertymän pistettä. Jos näin väitetään, uskotaan, että USA:n verokokeilua ontulkittu oikein, että mainittu ruotsalainen tutkimus on päätynyt oikeisiinjohtopäätöksiin ja että kaikissa kolmessa maassa olot ovat riittävänsamanlaisia.

Yhtä vähänsanottavaa moraalilla on siihen, millä käytännön toimilla kuninkaan aarresaadaan kerätyksi kriisipolitiikan voimavaroiksi. Ohjelman luomiseen tarvitaanetenkin veropolitiikan mutta monen muunkin alan erityisasiantuntemusta.

Päättäjälleolisi toki tärkeää tietää, missä kohden mennään hänen johtamassaan taloudessa.Sama kriisipolitiikka, joka on lääkettä oikeudenmukaisuutta edeltävässätilanteessa, onkin myrkkyä oikeudenmukaisuuden jälkeisessä tilanteessa. Sekäoikeudenmukaisuutta edeltävässä että sen jälkeisessä tilanteessa vaihtoehdottomuusmottiatorjuvan politiikan on ennen kaikkea koottava lisää voimavaroja jokokiristämällä tai lievittämällä kuhunkin väestöryhmää kohdistettaviavaatimuksia; oikeudenmukaisuuden vallitessa tehtävä on paljon vaikeampi.Joudutaan käymään uudelleen läpi pakkovastuiksi määriteltyjä asioita jakysymään esimerkiksi, onko sittenkin sitouduttu liian korkeaanvähimmäiselintasoon. Tuollainen keskustelu olisi sekä moraalisesti ettäpoliittisesti poikkeuksellisen repivää.

Säästäminenvai elvyttäminen

Keskustelussatoiset ovat moraalin nimissä vaatineet tiukkoja säästötoimia, toiset elvytystä.Tarkasteltavana oleva kaavio osoittaa, etteivät erilaisiin arvioihin johdaerilaiset moraaliperiaatteet, vaan etenkin erilaiset tosiasioiden tulkinnat.

Oikeudenmukaisuuttaedeltävässä tilanteessa kriisipolitiikka vaatii kiristämään verotusta jamuutoinkin pyrkimään siihen, että yksilön ja yrityksen panoksista syntyvästäarvosta suurempi osa jäisi julkisen talouden voimavaroiksi. Käytännössä setapahtuu erilaisin säästöpolitiikan toimin. Palkkoja alennetaan, työaikaapidennetään, työehtoja kiristetään, etuuksia vähennetään, ennen maksuttomistapalveluista peritään maksuja. Näin kootaan lisävoimavaroja, joilla selvitäänpakkovastuista. Jos tässä tilanteessa elvytettäisiin, voimavarat kuivaisivatkokoon.

Oikeudenmukaisuudenjälkeisessä tilanteessa kriisipolitiikka turvautuu juuri päinvastaisiinkeinoihin. Toteutetaan moninaisia elvyttäviä toimia. Taloudellinen toimintavilkastuu ja elvytykseen sijoitetut rahat toisaalta vähentävät pakkovastuita,toisaalta palaavat takaisin julkiseen talouteen veroina ja muina tuloinapaisuttaen kuninkaan aarretta. Veronkiristykset pahentaisivat tilannetta.

Äskeinen kuvauson erittäin yleinen. Erilaisten väestöryhmien ja perheittenkin asema on elävässäelämässä hyvin erilainen. Oikeudenmukaisuuden jälkeisessä tilanteessa onväestöryhmiä, jotka ovat yhä aliverotettuja. Jo oikeudenmukaisuutta edeltävässätilanteessa jotkut ovat yliverotettuja. Yritykset ovat hyvin erilaisia.Progressiivinen tuloverotus, yritysverotus ja julkisista palveluista koottavatmaksut aiheuttavat erilaisia seurauksia sekä kansantaloudessa että kansalaistenelämässä.

Moraali joutuutukeutumaan asiantuntijoiden erityistietoon. Omintakeisesta lähtökohdastaan setyytyy tähdentämään, kuinka vaihtoehdottomuusmotin uhatessa koko kuninkaanaarre on tarpeellista koota talteen kokonaisohjelmalla; kiristyksiä jaelvytyksiä kohdennetaan kaikille tahoille niin, että toimien yhteisvaikutuksenahyvin laajassa mielessä käsitetty verokertymä saadaan mahdollisimman suureksi.

Muitaesimerkkejä

Ensimmäinenlisäesimerkki on verotuksesta.

Monet esittävätvaatimuksia, joiden mukaan verotusta ja etenkin hyväosaisten verotusta olisivallitsevissa oloissa kiristettävä tuntuvasti. Vaatimus on hyvin luonnollinen.Yhä useamman joutuessa työttömäksi kansa alkaa jakautua kahteen luokkaan,yksiin, joita kriisi tuskin koskettaa, ja toisiin, joiden elämänsuunnitelmatromahtavat. Veronkiristyksille on tilaa, kun työpaikan vaihto on vaikeaa jakaikki olisivat halukkaita jatkamaan entisessä työssään, vaikka käteen jäävätulo pienenisi paljonkin. Yleisvaatimuksena on, että niiden, jotkaetuoikeutettuina ovat yhä töissä ja joiden yritykset vielä toimivat, olisikannettava niin suuri osuus kriisipolitiikan taakasta kuin suinkin mahdollista.

Verokertymänkasvua vähentävät tekijät pystyttävät varsin nopeasti sulun veronkiristystentielle.

Työssäkäyvätovat mitoittaneet elämänsuunnitelmansa hyvien aikojen näkymien varaan.Huomattava tulojen supistuminen hyvinvoivissakin perheissä johtaa helpostisiihen, että pakkovastuut, esimerkiksi pankkilainat, ylittävät perheenkantokyvyn, vaikka se onkin keskimääräistä parempi. Valtion kassaan saadaankyllä lisää rahaa kiristämällä hyvinvoivien progressiota, mutta ainakin osatästä verokertymän kasvusta häviää valtion pakkovastuiden lisäykseen pankkituentarpeen kasvun kautta. Kysynnän supistuminen aiheuttaa konkursseja jatyöttömyyttä ja kaventaa valtion mahdollisuuksia saada verotuloja yksityisiltäja yrityksiltä. Yhteisen tarkoituksen periaate kieltää ajamasta kriisinvarjolla sellaisia tulojen ja omaisuuksien tasaamisohjelmia, jotkakuihduttaisivat kuninkaan aarretta.

Yritystenrasittaminen heijastuisi työttömyytenä, mikä toisesta päästä vähentäisiverokertymää ja lisäisi pakkovastuita.

Toinenlisäesimerkki kunnasta; kunnalla on omat ongelmansa.

Kuninkaan aarrekäytetään suurelta osalta jo valtion tarpeisiin. Kun kunnalla on paljonpakkovastuita, pitää jyrkästi vaatia, että kuninkaan aarteesta jää tarpeeksimyös ”kyläpäällikön aarteeseen”.

Kunnan asema onahdas jo siitä syystä, että yritysten ja ihmisten on helppo muuttaa kunnastatoiseen. Yhden kunnan ei ole mahdollista koota kriisipolitiikan voimavarojakovin paljon muita kuntia tehokkaammin yritysten ja yksityisten suuren liikkuvuudentähden. Etenkin yritykset ja parhaissa asemissa olevat ihmiset voivat sijoittuapaikkakunnille, jotka heidän kannaltaan ovat edullisempia. Joissakintapauksissa tämä lähes pakottaisi kunnan kattamaan pakkovastuitaanlainanotolla, joka ei enää olisi sopusoinnussa pahimpaan vaihtoehtoonvarautumisen periaatteen kanssa. Tällöin uhkaisi vaara, että ongelmatpitemmällä aikavälillä kävisivät vielä ylivoimaisemmiksi.

Kolmas esimerkkion palvelumaksuista.

Laajassamielessä määriteltyä verokertymää voidaan kasvattaa myös alkamalla periämaksuja aikaisemmin maksuttomista palveluista. Pitäisikö kirjastopalveluistatehdä maksuttomia ja onko hyvä koota terveyskeskusmaksuja?

Tämäntyyppisetkysymykset ovat kaksijakoisia.

Ensimmäinennäkökulma on kriisiajan voimavaraperiaate, jonka mukaan kuninkaan aarre onkokonaan koottava talteen. Kunnissa on maksukykyisiä ihmisiä, jotkakäyttäisivät maksullisiakin kirjastopalveluja ja kykenisivät maksamaanterveyspalveluistaan. Tällä tavoin koottavissa olevat tulot on ajateltava kriisiajanetiikan vaatiman verokertymän osaksi. Havainnollisesti voidaan ajatellaäärimmäistä vaihtoehdottomuusmottia. Kansalaiset ovat aliravittuja, jakansantalous on ajautumassa konkurssiin. Jos siihen saakka maksuttomastijaetuista palveluista on koottavissa maksuja, jotka helpottavat tilannetta,totta kai niitä on koottava, mikäli niin menettelemällä ei aiheutetamaksukertymää suurempia lisäkustannuksia muualla.

Toinen näkökulmaavautuu, jos jonkin verran liikkumavaraa on vanhastaan jäljellä tai uutta onpystytty jo luomaan. Kohta esiteltävät kriisipolitiikan sisältöperiaatteet ovatvoimassa. Vähäosaisimman kansalaisen erityisasema, tulevien sukupolvien eduttai muut näkökohdat voivat edellyttää, että maksuja ei sittenkään kerätä.Kaikille ilmaiset julkiset terveyspalvelut ovat mahdollisestikustannustehokkain tapa pitää yllä köyhimpien väestönosien siedettäviäelinolosuhteita. Kirjastopalvelut voivat olla sukupolvien oikeudenmukaisuudenvaatima sijoitus tulevaisuuteen, mikä käy sukupolven sisäisen oikeudenmukaisuudenvaatimusten edellä.

Avujenyhteisomistus

Valinnan etiikkaon moraalin viimeinen hätähuuto ennen kuin se kokonaan raukeaa ahtaudenkäydessä ylettömäksi. Tämä selittää kriisin etiikan asettamien vaatimustenkovuuden.

Kuninkaanaarteen periaatteen taustana on ajattelutapa, jonka mukaan kriisiaikanatoteutetaan ihmisten totaalista vastuuta yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä.Turvallisissa ja häiriöttömissä oloissa ihmiset eivät pakotta taipuisimäärittelemään itseään pelkäksi yhteishyvän välineiksi. Pakkotilanteenlähestyessä valmius vastuun ottamiseen kasvaa, ja ihmiset loppujen lopuksiantavat erilaiset avunsa, kykynsä ja lahjansa väliaikaisella sopimuksellayhteiseen käyttöön. Toteutetaan avujen yhteisomistus.

Väliaikaisensopimuksen edellyttämä avujen yhteisomistus ei edellytä vähintäkäänsitoutumista avujen yhteisomistukseen väljemmissä oloissa; sitä mukaa kuinvalinnanvapautta voitetaan takaisin, sitä mukaa menettävät myös yhteisentarkoituksen yksilön avuihin kohdistamat ehdottomat vaatimukset oikeutustaan.

Kriisiajanyhteiskunnassa ihmisten kohtalot ovat erilaisia satunnaisista syistä. Romahtavatalous on kuin lotto, joka ilman järkiperäistä syytä palkitsee yhden ja jättäämuut ilman. Kriisin syvetessä riippuu yhä vähemmän ihmisestä itsestään ja hänentekemistään ratkaisuista, miten hänen käy. Vastuun periaate hallitseetäysi-ikäisten ihmisten yhteiselämää normaaleissa oloissa. Jokainen inventoivoimavaransa, mitoittaa riskinsä ja kantaa ratkaisujensa seuraukset.Kriisikehityksen järjenvastaisissa pyörteissä kukaan ei ansaitse ikään kuinarvonnan perusteella saamiaan palkintoja.

Kuninkaanaarteen periaate kerää yhteisvastuun kassaan kaiken, mitä kerättävissä on.Tällä tavoin ne, jotka vielä ovat työssä ja ne, joiden yritykset vielä ovat hengissä,omaksuvat täyden vastuun niiden toisten kohtalosta, jotka ovat menettäneettyöpaikkansa, omaisuutensa ja yrityksensä.

Ankaranyhteisvastuun kääntöpuolena on ehdoton kateuden kielto. Kriisiajan politiikassajoudutaan jakamaan taktisia lisäetuja tahoille, joiden edut ovat hyvät joennestään. Väliaikaiseen sopimukseen sitoutunut ei katsele tällaisia asioitakateuden vaan yhteisen tarkoituksen periaatteen näkökulmasta.

Vientiteollisuuson poikkeuksellisen hyvässä asemassa markan ulkoisen arvon muutosten johdosta.Sen nauttimia etuja ei kuitenkaan ehkä oteta talteen verotusta maksimoimalla,vaikka sellaisia ehdotuksia silloin tällöin saa kuulla. Kuninkaan aarteenperiaatteen vaatiman mahdollisimman raskaan verotuksen ja vientiteollisuudentodella maksamien verojen välinen erotus voidaan selittää panokseksi, jotakäyttämällä yritetään murtaa olosuhteiden kiristyvää mottia: kokoamallakansantalouteen valuuttatuloja ulkomaisen velan maksua varten kangetaanavarammaksi julkisen talouden pakkovastuiden ja kuninkaan aarteen välistä liianahdasta rakoa.

Jokaiseltavaaditaan ja jokaiselle annetaan se, mutta vain se, mikä on yhteisentarkoituksen toteuttamiseksi välttämätöntä.

Sisältöperiaate

Kriisitaloudenvähäinen liikkumavara on käytettävä vähäosaisimman erityisaseman periaatteeneli niin sanotun eroperiaatteen ohjauksessa. Paraikaa elävän sukupolvensisäiseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan periaatteen toimintaa kuitenkinrajoittavat sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Kansainvälisensosiaalipolitiikan ja kulttuuripolitiikan voimavarat kuivuvat, jos niidenhyväksi ei saada lisää voimavaroja kansalaisten vapaaehtoisista panoksista.Tämä edellyttää niin sanomani toisen parlamentin käynnistämistä, jonka kauttaihmiset kanavoivat haluaan ylittää kriisin etiikan asettamat velvollisuutensa.

Vaihtoehdottomuusmotinlaukaiseminen

Täydellisessämotissa kuninkaan aarteeseen ei jää mitään, mitä voitaisiin jakaavähäosaisimmille.

Myöstilanteessa, jossa vaihtoehdottomuus on vain suhteellista, suurin osa kuninkaanaarteesta käytetään pakkovastuiden hoitamiseen. Jos asia olisi toisin, olisikinliioiteltua puhua todellisesta kriisitilanteesta.

Yhteisentarkoituksen ja riittävyyden periaatteet sitovat päättäjää niin, että hänelläon oltava riittävä ohjelma poliittisen valinnanvapauden palauttamiseksi.Periaatteessa tämä ohjelma voi olla tyly vähäosaisimmille ja vaatia käyttöönsäkoko jäljellä olevan kuninkaan aarteen.

Kriisin vähänkinhelpotettua lienee useampi kuin yksi riittävä ohjelma. Ne saattavat poiketatoisistaan monessa suhteessa. Niiden toteuttaminen ehkä vaatii eripituisetajat. Ne voivat kohdistaa rasituksia eri tavoin eri väestöpiireihin.

Esimerkkinä onjo ollut säästöpolitiikan ja elvytyspolitiikan vastakohta. Jos molemmat ovatriittäviä ohjelmia, kuten on väitetty, mutta toisen viive on suurempi, toisenkielteinen työllisyysvaikutus suurempi, tarvitaan kriisiajan moraalinsisältöperiaatteita, jotta voitaisiin päättää, kumpi ohjelma onoikeudenmukaisempi.

Vähäosaisenerityisaseman periaate

Kuuluvimmin onesitetty vaatimuksia vähäosaisimpien puolesta. Harva kiistäneekään, että niidenosaa on ajateltava ensin, joilla on kaikkein kovinta.

Järjellinen tapalähestyä asiaa on ajatella, miten suuria vähäosaisten vaatimukset voivatenintään olla. Etsitään siis enimmäisperiaatetta.

Vähäosaisimpienvaatimukset eivät voi ylittää kuninkaan aarteen määrittelemää ääriarvoa (jostapakkovastuut ja riittävän kriisiohjelman välttämättömät menot on jo maksettu).Jos heidän onnistuisi poliittisen enemmistön tai pakon avulla kiristää kassastaenemmän kuin tämän, he jakaisivat liian ahneen itsevaltiaan kohtalon: asemansaparanemisen sijaan huomaisivatkin asemansa heikkenevän.

Kutsukaamme tätäenimmäisvaatimusta vähäosaisimman erityisaseman periaatteeksi. Periaate vaatii,että käytettävissä olevin voimavaroin on tehtävä mahdollisimman hyviksi senolot, joka jää kaikkein huonoimpaan asemaan. Politiikka sitoutuu maksimoimaanköyhimmän etua.

Vähimmäistoimeentulonmaksimointi

Vähäosaisimmanerityisaseman periaatetta on kutsuttu myös eroperiaatteeksi, koska kyse onsiitä, millaiset tulo- ja omaisuuserot ovat oikeudenmukaisia. Tulo- jaomaisuuseroja tarkastellaan vähäosaisimman näkökulmasta. Tasajako ei turvaahänelle parasta mahdollista asemaa. Sallimalla tuotteliaille kansalaisille lisätulojasaadaan nämä työskentelemään niin paljon uutterammin, että lisätulojen maksunjälkeen jää lisäjaettavaa niillekin, jotka eivät ole yhtä tuotteliaita jajoille ei siis ole tarjona lisäbonuksia. Vähäosainen ikään kuin sijoittaanykyistä hyvinvointiaan osakkeina parempiosaisten suurempiin avuihin ja odottaaaikanaan osinkoja sijoituksensa vastineeksi. Näin menetellen syntyy tuloeroja,mutta vähimmälle jäävienkin tulot kasvavat suuremmiksi kuin tasan jaettaessa.Eroperiaate siis kehittää tarkoituksellisesti ja suunnitelmallisesti tulo- javarallisuuseroja vähimmäistoimeentulon maksimoimisen menetelmäksi.

Vähäosaisimmanerityisaseman periaatteen ja tasajaon periaatteen näkökulmat ovat erilaiset.Tasajaon harrastaja pitää vääränä, että eräät voivat hyvin yleisen kurjuudenkeskellä ja vaatii heiltä luovutuksia. Eroperiaatteen kannattaja haluaa lisätävähäosaisten tuloja ja vaatii, että kaikki yhteiskunnassa on valjastettavatämän tavoitteen palvelukseen. Jos yhteiskunta ovi koota lisävoimavarojavähäosaisimman auttamiseksi mieluummin kärjistämällä kuin lievittämällätuloeroja, eroperiaatteen kannattajalle menettely luontuu sangen oivallisesti.

Eroperiaatteenankara luonne tulee havainnollisesti näkyviin, kun asetamme vähäosaisimmanväestöryhmän aarrettaan kasvattavan itsevaltiaan paikalle. Eroperiaate onavujen yhteisomistusta, joka määrittelee vähäosaisimmat kaikkien kansalaistenavujen ja kykyjen omistajiksi. Hyväosaisille jää vain se, mikä on tarpeenjättää, jotta työn tekemisen ja yrittämisen vaikuttimet riittäisivättarpeellisen veropohjan rakentamiseen mahdollisimman suuren verokertymänkokoamiseksi.

Taloudellisestiväljissä oloissa periaate on liian tyly eikä sovellu vallankaankansanvaltaisiin oloihin. Onhan mahdotonta uskoa, että kansan suuri enemmistösuostuisi vapaaehtoisesti asettumaan asemaan, jossa heidät määriteltäisiinpelkäksi yhden ihmisryhmän tulolähteeksi. Vähäosaiset nimeämässä kuninkaanaarretta itselleen – mitäpä se muuta on kuin proletariaatin diktatuuria; eroleninismin periaatteeseen on vain siinä, että yhteiskunta ajatellaanpakottomaksi ja kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti solmitun kriisiajanmoraaliohjelman perusteella.

Eroperiaatettakäytännön politiikkaan sovellettaessa olisi yksinkertaista vaatia verokertymänkasvattamista äärimmilleen ja koko verokertymän käyttämistä kaikille yhtäsuureen verolliseen kansalaispalkkaan; oikeudenmukainen verotus elimahdollisimman suuri verokertymä huolehtisi siitä, että ylimääräiset tulotkerättäisiin pois niiltä, jotka eivät ole kaikkein vähäosaisimpia.

Tämä määritelmäon kuitenkin harhaanjohtavan ahdas. Vähimmäistoimeentulo ei ole vain rahaa.Vähäosaisimpien asemaan vaikuttavat muun muassa yhteiskunnan tarjoamatkäyttäjille maksuttomat tai julkisista varoista tuetut palvelut. Nekin onluettava heidän vähimmäistoimeentuloonsa. Ilman maanpuolustusta, sisäistäjärjestystä ja elinkeinoelämän perusrakennetta kuten tieverkostoa vähäosaistenasemaa ei voitaisi turvata. Julkisen koulun merkitys on hyvin suuri niukoissaoloissa kasvavien lasten kannalta.

Miten onvastattava esimerkiksi väitteeseen, että terveydenhuollon ilmaispalvelutloukkaavat eroperiaatetta siirtäessään vähäosaisille kuuluvia varoja myösparempiosaisten käyttöön?

Paras vastausolisi, jos voitaisiin osoittaa kaksi asiaa: ensinnäkin se, että vähäosaistenkokonaishyvinvoinnin kannalta on parempi antaa terveyspalveluja eikärahasummaa, jonka he tarvitsisivat, jos ostaisivat yhtä hyviä yksityisiäpalveluja; toiseksi se, että huokein tapa varmistaa riittävän hyvätterveyspalvelut kaikkein vähäosaisimmille on rakentaa koko kansalle maksutonterveyspalvelujärjestelmä. Julkisia palveluja tutkivan taloustieteen tehtäväksijää selvittää, pitävätkö nämä väitteet paikkansa. Elleivät pidä, eroperiaatevaatii järjestelyn muuttamista ainakin ahtaimmaksi ajaksi.

Peruskoulunarvioiminen on mutkallisempaa. Koulu on sijoittamista tulevan sukupolvenhenkiseen pääomaan. Tämä on sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kysymys.Salliiko moraali käyttää eroperiaatteen vähäosaisille varaamia voimavarojamaksukykyisten perheiden koulutustarpeisiin? Tämä on nyt elävän sukupolvensisäisen oikeudenmukaisuuden kysymys. Voidaan avata vielä kolmaskin näkökulma:tulevien sukupolvien sisäisen oikeudenmukaisuuden näkökulma. Hyödynnetäänkötulevaisuuden vähäosaisia eniten pitkällä julkisella koulutuksella, jokaperiaatteessa pyrkii kaikkien osalta samoihin tavoitteisiin? Olisiko enemmänsijoitettava esimerkiksi lahjakkaimpien lasten koulutukseen? Vai olisiko tulosparas, jos vähäosaisten tuki ohjattaisiin suoraan vähäosaisten käteenkäteisrahana? Näitä kysymyksiä joudumme tulevien vähäosaisten holhoojinaratkomaan holhouksen etiikan periaatteiden mukaisesti.

Eroperiaatettaei saa soveltaa suppeasti. Kunta saattaa antaa parempaa tukea vähäosaisilleentukemalla paikkakunnan yrittäjiä kuin suoraan edellisten hyväksi menevilläsuorituksilla. Vähäosaisten edun nimessä voidaan joskus joutua vaatimaantuloerojen kärjistämistä niiden tasaamisen sijaan.

Eroperiaatettavoidaan soveltaa lyhyellä tai pitkällä tähtäyksellä. Pitkän päälle vähäosaisenasemaa ei paranneta parhaiten tulo- ja menoarvioin, jotka joka vuosi erikseentyydyttävät parhaalla mahdollisella tavalla heidän juuri sinä vuonnaajankohtaiset tarpeensa. Ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että talouson kunnossa, jotta pitkällä aikavälillä voidaan irrottaa enemmän voimavarojavähäosaisten tarpeisiin. Kriisin etiikassa nämä pitkän tähtäyksen ajatukseteivät tosin paljoa paina: tilanteen uskotaan olevan väliaikaisen, eikäeroperiaate ainakaan väliaikaisen moraalisopimuksen perusteella ole voimassakriisitilanteen ulkopuolella.

Vähimmäistoimeentulostatinkiminen

Vähäosaisimmanerityisaseman periaate eli eroperiaate ei estä ehdottomasti heikentämästä myösvähimmäistoimeentulon tasoa.

Varsinaisessavaihtoehdottomuusmotissa moraalilla ei ole lainkaan liikkumavaraa, eikäeroperiaatekaan ole siellä voimassa. Yhteiskunta turvaa vähäosaisille vain senelintason, joka on luettava pakkovastuun piiriin; aletaan keskustella siitäkin,ovatko kaikki siihen asti pakkovastuiksi määritellyt asiat kuten ylläpidettyvähimmäistoimeentulon taso todella pakollisia.

Miten korkea ontämä pakkovastuuna taattu vähimmäistoimeentulon taso, miten suuret ovat ihmisenvälttämättömät tarpeet, joista yhteiskunnan on huolehdittava kaikissa oloissa?

Tarpeet voidaanluokitella subjektiivisiin ja objektiivisiin. Kun ihminen hartaasti haluaajotakin, hänellä on subjektiivinen tarve. Objektiivisen tarpeen määritteleeyhteiskunta. Objektiivinen tarve on aina suhteessa julkisen taloudenvoimavaroihin. Sellaista, mikä ei ole mahdollista, ei kukaan tarvitse. Vaikkaihminen kuinka hartaasti haluaisi, hänellä ei ole objektiivista tarvetta ollakymmenen vuotta nuorempi kuin itse asiassa on: sitä ylellisyyttä ei kertakaikkiaan ole tarjona.

Vähimmäistoimeentulokinon riippuvaista siitä, millaisessa kunnossa talouden kokonaisuus on.Yhteiskunnan on luotava aina vain uudestaan myös vähimmäistoimeentulon arvo;siitä ei voida sopia yhtään sitovammin kuin eläketurvasta, jota jo käsittelinaikaisemmin. Vertailu eräisiin muihin maihin tai omaan historiaan muutamanvuosikymmenen taakse osoittaa, ettei ole mahdotonta elää ihmisarvoista elämääolennaisesti alemmalla aineellisen toimeentulon tasolla kuin sillä, mihinnykyivähäosaisemme ovat tottuneet ja elämäntapansa sopeuttaneet.

Kun syvässäkriisissä etsitään riittävää ohjelmaa poliittisen valinnanvapaudenvaltaamiseksi takaisin, joudutaan tinkimään myös vähimmäistoimeentulon tasosta.Vähäosaisten on omalta kannaltaan ymmärrettävä tämä uhraus sijoituksenatulevien elinmahdollisuuksiensa säilyttämiseen. Eihän ole mitään epäilystäsiitä, että taloudellinen pakkotilanne ja talouden sortuminen syöksisivät juuriheikoimmat kaikkein lohduttomimpaan kurjuuteen.

Kunpakkovastuita kuten vähimmäistoimeen tulon tasoa tarkistettaan, on kaikki muu,mikä on tehtävissä, jo tehty. Suhteellisesti paremmassa asemassa olevienyksityinen hyvä on kerätty talteen julkisen talouden varannoksi niin tarkkaankuin suurimman verokertymän periaatteen mukaan on kerättäväkin.

Mikälivähimmäistoimeentuloon puututaan oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa,rikotaan kriisiajan väliaikaista moraalisopimusta. Niiden jotka haluavat torjuanimenomaan vähäosaisimpiin kohdistetut julkisen talouden säästötoimet, tuleekinmuotoilla perustelunsa juuri tämän kaavan mukaiseksi.

Vähäosaisimmanerityisaseman periaatteeseen on tehtävä kaksi varausta.

Ensinnäkinperiaate soveltuu vain kriisitilanteeseen, olojen väljetessä se käynee pianliian ahtaaksi.

Toiseksi se onsukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden periaate. Käytäntöön soveltamistarajoittaa sukupolvien välinen oikeudenmukaissuu. Emme voi jakaa tämän päivänverrattain hyvissä asemissa eläville köyhille varoja, joita huomispäivänmahdollisesti vielä köyhemmät suomalaiset tarvitsevat selviytyäkseen vieläehdottomammista tarpeistaan. Tämä seikka avartaa esimerkiksi koulun jatutkimuksen määrärahojen tarkastelua säästötoimia pohdittaessa. Näissä asioissaon sittenkin vallitsevana sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ulottuvuus,ei nuiva eroperiaate.

Sukupolvisovinismiamoraali ei saata hyväksyä.

Maailmankassa

Vähäosaisimmatihmiset elävät Suomen rajojen ulkopuolella.

Julkisentalouden säästökeskustelussa on ollut yhtenä paljon korostettuna aisanakehitysyhteistyömäärärahojen kohtalo. Monen mielestä on moraalitonta perääntyäkansainvälisistä vastuista maassa, joka köyhtymistään uikutellessaankin yhä onmaailman rikkaimpia.

Omituista kylläkehitysavun puolesta näyttävät pitävän ääntä etenkin ne tahot, jotkavastustavat valtiontalouden tasapainon vaatimaa kulutuksen sopeuttamista tuloihin.Lasku kehitysmaiden köyhien tukemisesta siis lähetettäisiin mieluusti tulevillesukupolville. Jos pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaatteen mukaan otammehuomioon sen mahdollisuuden, että tulevilla sukupolvilla on moraalisellavastuullaan vielä suurempi nälkä ja ekologisten ja muiden ongelmien tähdenvielä vähemmän taloudellista liikkumavaraa, on tämä vaatimus kaikkea muuta kuinmoraalinen. Odottaisi, että moraalin lippua heiluttava olisi valmis uhraamaanjalolle asialleen mieluummin omaansa kuin toisen omaa.

Miten laajallevähäosaisimman erityisaseman periaatteen velvoitteet ulottuvat? Mielipiteidenkirjo on lavea.

Joissakinpuheenvuoroissa otetaan kanta, jonka mukaan olisi itsekästä – siis moraalitonta– estää ketään muuttamasta mihin maahan ikinä haluaa. Jos olemme täälläkehittäneet hyvän, turvallisen ja vauraan yhteiskunnan, millä perusteellavoisimme torjua sietämättömistä oloista pakenevien ihmisten tulonparatiisiimme? Taustateoriana on kireäksi tulkittu maailmanlaajuinen avujenyhteisomistus. Syntyipä missä tahansa kenen ponnistusten tuloksena mitä tahansahyvää, jokaisella ohikulkijalla on periaatteessa samanlainen oikeus esittääjako-osuusvaatimuksia sitä kohtaan.

Toisessaääripäässä on ajatus, jonka mukaan kaikki hyvä, jota joku saa aikaan, kuuluuvain hänelle itselleen, joskin hän voi omantuntonsa vaatimusten mukaanlahjoittaa hyvänsä kenelle vain. Ajatuksena on, että kehitys suorastaanpysähtyisi, ellei olisi mitään keinoa turvata itselleen omiin hankkeisiinsijoittamiensa panosten ja ponnistusten tuottoa. Kukaan ei tekisi töitä eikäottaisi riskiä, vaan kaikki jonottaisivat toistensa ovilla päästäkseennäkemään, olisiko naapurilla sattumalta mitään jaettavaa.

Kuninkaanaarteen tapainen päättely auttaa määrittelemään suurimman mahdollisenavustuksen, jota maailman köyhät voisivat enintään vaatia kriisitaloudenkuninkaan aarteesta.

Kansainvälinenvastuu on samantapainen asia kuin veroaste mahdollisimman suuren verokertymänajatuksessa. Voidaan määritellä kansainvälinen maailmankassa maailmanlaajuisenyhteisvastuun varannoksi. Kassaa voidaan kasvattaa aluksi nopeasti, kun ainavain tunnustetaan lisää kansainvälistä yhteisvastuuta, sitten kertymän kasvuhidastuu pysähtyäkseen enimmäisarvoonsa. Sen jälkeen kassa surkastuu taas,koska maailmanlaajuinen järkiperäisen vastuun ääriarvo on jo ohitettu.

Sivuhuomautuskassan käytöstä: kaikkea ei käytetä kehitysyhteistyöhön, vaan osa varoistatoimii tehokkaammin maailman köyhälistön hyväksi, jos se sijoitetaanteollisuusmaiden ympäristöinvestointeihin ja tuotannon rakennemuutoksiin.

Maailmankassaammentaa samasta kaivosta kuin kansalliset kuninkaan aarteet. Sitä mukaa kuinmaailmankassa kasvaa, aarteet vähenevät.

Aidossavaihtoehdottomuusmotissa kuninkaan aarteen ei ole mahdollista lainkaanrahoittaa maailmankassaa. Jos tyhjästä koetettaisiin nyhjäistä, siirryttäisiinkuviossa 4 vaihtoehdottomuuspisteen väärälle puolelle ja saataisiin järjestelmäromahtamaan.

Normaaliaikanakaanmaailmankassan enimmäisarvon lähelle ei päästäne, jos auttavien maiden olotovat pakottomat ja demokraattiset.

Toinenparlamentti

Mahdollisimmansuuren verokertymän teoriassa ajatellaan ihmisen pidättävän työpanostaan jahänen valmiutensa riskinottoon heikkenevän sitä mukaa kuin veroaste kiristyy.Tämä hidastaa verokertymän kasvua kunnes kasvu lakkaa kokonaan oikeudenmukaisenveroasteen kohdalla.

Avainasemassaovat ihmisen vaikuttimet. Jos valtio veisi kaikki tulot, ihmiset lopettaisivattyönteon. Monet ihmiset syövät ja juovat suunnilleen kaikki, minkä tienaavat,eikä mitään jää käteen. Silti he jatkavat työntekoaan. Syöminen ja juominenovat heidän omia tavoitteitaan, osa heidän omaa elämänsuunnitelmaansa, veronmaksaminen ei niinkään; siitä reaktion erilaisuus johtuu.

Kypsän ihmisenelämänsuunnitelma sisältää paljon laajempia tavoitteita kuin vain netavoitteet, jotka kohdistuvat häneen itseensä. Ihmiset rakastavat toisiaihmisiä ja omaksuvat heidän tavoitteitaan omiksi tavoitteikseen.

Kuninkaan aarrekäsittää kaikki ne rasitukset, joita julkinen valta voi kohdistaa yksityisiinja yrityksiin ikään kuin ulkoa päin – tietenkin vain äänestäjien enemmistönsiunauksella. Monet ihmiset ovat halukkaita palvelemaan omassaarvojärjestyksessään tärkeitä hyviä asioita vielä paljon sen jälkeenkin, kunverottaja on käyttänyt loppuun omat mahdollisuutensa heidän rahastamiseensa.

Monet ihmisetuurastavat järjestöelämässä pitkät illat. Haluamme tehdä työtä antaaksemme omanpanoksemme tärkeinä pitämiimme hankkeisiin. Tähän perustuu toivo, jonka mukaanmyös kriisitalous voisi kantaa kansainvälistä vastuuta. Maailmankassanvoimavarat on vain löydettävä kuninkaan aarteen ulkopuolelta, ihmistenyksityisten elämänsuunnitelmien sisältä.

Näin menetellenlaukeaisi myös ristiriita kansainvälisen vastuun ja sukupolvien välisenoikeudenmukaisuuden välillä. Kansainvälistä vastuuta kannetaan antamalla tilaamaailman köyhien asialle omassa arvojärjestelmässä, jolloin halusta lahjoittaatulee työnteon ja yrittämisen vaikutin, sen sijaan, että se on tähän asti ollutaiheuttamansa verotaakan tähden nimenomaan vaikuttimia syövyttävä rasitus.Maailmanvastuun vaatimukset täytetään tinkimällä oman elämänsuunnitelman muiltamomenteilta, ei velan ottoa vaatimalla.

Oikeudenmukaisuusteoriassaon kehitelty kahden parlamentin teoriaa. Kunnassa on tietenkin puhuttavatoisesta valtuustosta.

Ensimmäinenparlamentti kokoaa ja käyttää kuninkaan aarretta vähäosaisimpien hyväksikriisipolitiikan sallimissa rajoissa.

Toinenparlamentti toteuttaa kaikkia hyviä hankkeita, jotka joko tyydyttävätväestöryhmän yhteisiä tarpeita tai vastaavat ihmisten omia ihanteita, joidenpuolesta he ovat valmiita vapaaehtoisiin uhrauksiin. Menoja ei rahoitetakuninkaan aarteesta, vaan hankkeiden ajajat itse kantavat taloudellistavastuuta ehdotuksistaan. Jos oopperatalo olisi määritelty toisen parlamentinasiaksi, kulttuuripiirit olisivat joutuneet etsimään varat normaalin valtionbudjetin ulkopuolelta.

Yhteiskunnassaon siis vielä käyttämättöminä runsaasti rationaalisen rakkauden voimavaroja.Suomalaiset olisivat valmiita antamaan maailmanköyhälistölle huomattavastienemmän kuin mitä valtionvarainministerin johdolla kokoontuva kuninkaan aarteenhoitokunta myöntää velvollisuudeksemme.

Olisi hyvä saadaliikekannalle nämä mahdollisuudet ja kehittää menettelyjä, joilla saadaanpolkaistuksi toinen parlamentti käyntiin kanainvälisessä sosiaalipolitiikassa.

Miten kävisipäinsä vapaaehtoisen lisäveron järjestelmä, joka kokoaisi maailmankassaalahjoittajien tavalla tai toisella valitseman kassanhoitokunnan käytettäväksi?On yhdentekevää, tapahtuisiko kaikki täysin hallinnon ulkopuolella toimivanvapaaehtoisen järjestötyön kautta vai olisiko kassanhoitokunta osa valtion jakunnan hallintoa, vaikkakin toimisi pakkoverolla rahoitetun budjetinulkopuolella.

Myöskulttuuripolitiikassa jouduttanee soveltamaan sitä, mitä tässä on sanottukansainvälisistä vastuista. Kriisin oloissa vähäosaisten perustarpeetohittanevat suhteellisen hyvissä oloissa olevien väestöpiirienkulttuuri-ihanteet.

Kuninkaanaarteesta liikeneekin yhä vähemmän kulttuurimäärärahoja. Sitä kiireellisempääon värvätä tukijoukkoja rahoittamaan kulttuurielämää toisen parlamentinperiaatteen mukaisesti.

Voimavaroja onjouten. Työttömyyden tähden menetettäneen sata tai kaksisataa miljoonaavuotuista työtuntia. Kuka järjestäisi nämäkin mahdollisuuksien massat rationaalisenrakkauden ja ihanteiden palvelukseen? Järjestökenttä, kirkko, kunnat, valtio?

Vastuunperiaate

Täysikasvuistenihmisten yhteiskunnassa on voimassa vastuun periaate. Jokaisen tulee kantaaratkaisujensa seuraukset. Eroperiaate tai jokin muu vähimmäistoimeentulon tasonmääräävä periaate turvaa epäonnistumisen varalta ihmisarvoisen elämänyhteiskunnallisesti määritellyn vähimmäistason. Oikeudenmukaisuus ei takaakenenkään ylimitoitettuja tulevaisuuden odotuksia.

Kriisiaikoinatämä yksilön vastuu toteutuu lähes sietämättöminä kohtaloina. Normaaliasunnonvaihto johtikin monet kahden asunnon loukkuun, vaikka ylivelkaistenjoukossa on myös niitä, jotka pyrkivät kohtuuttomiin etuihin keinotellenkuumenneilla asuntomarkkinoilla tai käyttäen luottoa pelkästään siksi, ettäsitä oli ylen määrin tarjona. Sinänsä terveet yritykset kaatuvat. Ahkerat japätevät työntekijät saavat lopputilin.

Joissakintapauksissa näkyy voitavan siirtää riskinoton laskua muille. Hankala keskustelupankkituesta on yksi esimerkki.

Pankkimiehiäsyytetään kasinopelistä, ja siltä osin kuin syytöksissä on perää, heidänvastuunsa onkin ankaraa: ovathan he ottaneet osakkaidensa ja asiakkaidensapääomien holhoojan asemassa liioiteltuja riskejä myös toisten puolesta, eivätvain omasta puolestaan.

Pankkikriisi onkuitenkin kasinopelureiden kriisi vain osittain. Pankkikriisi ovat ennenkaikkea ne velalliset, jotka ovat ryhtyneet vastuisiin kuitenkaan voimattavastata, enimmäkseen yritykset mutta ehkäpä kuudennelta osalta myös tavallisetkotitaloudet. Vastuu ei ole vain pankkimiesten vaan myös kymmenien tuhansienlainan ottajien.

Moraalinenvastuu ei rajoitu niihin, jotka velkaantuivat yli kantokykynsä. Maan talouttahoidettiin sillä tavalla, että niin pankkien, yritysten kuin yksityistenkin elämässäulkoiset tekijät muuttuivat ylivoimaisen yllättävästi ja rajusti.Järjestelmättömistä luotoista vastaavat ovat useimmissa tapauksissanoudattaneet tavallista varovaisuutta eivätkä olisi pulassa, jos talous olisitoiminut odotusten mukaan.

Poliitikotvastaavat kansantalouden hoidosta. Kansantalousmiesten tosin liian ujoistavaroituksista huolimatta demokratian pelimiehet, kannatuksen kasinopelurit,rasittivat julkista taloutta suostumalla yhä uusiin eturyhmien pyyteisiinryhtymättä ilmeisen tarpeellisiin varotoimiin.

Äänestäjäkuntavastaa niistä pyyteistään, joiden toteuttaminen ylikuormitti taloudensuorituskyvyn.

Jos olisimahdollista, jokaisen pitäisi joutua käytännössä vastaamaan omasta osuudestaanyhteisen katastrofin tuottamisessa. Kriisin syveneminen johtaa kuitenkinsiihen, että eri tahojen tekojen ja tekojen seurausten välinen suhde sumenee javastuun periaate tahtoo kokonaan romahtaa. Läpinäkyvyys kärsii myös siitä, ettäniin moni populisti on nyt herrajahdissa, monet poliitikot nimenomaan suojatennahkaansa, yrittäen kääntää keskustelua pois omasta ja puolueensa vastuusta.

Vastuunperiaatetta on kuitenkin toteutettava yhteisen tarkoituksen ja riittävyydenperiaatteiden asettamien reunaehtojen puitteissa. Rankaiseminen ei oleitsetarkoitus, vaan hallitsevana tarkoituksena on räjäyttää puhkivaihtoehdottomuuden motti, jotta normaaliaikojen poliittinen valinnanvapausolisi taas joskus käytettävissämme.

Kaikki ongelmatja kriisit ovat myös oppimistilaisuuksia opinhaluisille. Tehdään karhunpalvelustuleville sukupolville, jos oppiminen poliittisista syistä estetään. Kriisinluomiseen osallistuivat lähes poikkeuksetta kaikki kansalaispiirit. Hokemallamanauksia kansan syyllistämistä vastaan ollaan jo tämän kriisin keskelläkehittämässä seuraavan kriisin moraalisia edellytyksiä.

Oppimista voitapahtua myös virheellistä. Erityisesti pelkään sitä, että demokratia joutuukriisin tähden tarpeettoman huonoon huutoon. Eikä pidä unohtaa sitä, ettätalouden elpyminen vaatii aikanaan riskirahoituksen tarjontaa. Jos pankkimiehetnyt pelotellaan epärationaaliseen varovaisuuteen, saattavat nykylaman opetuksetolla taloudellisen nousun esteenä seuraavat kolmekymmentä vuotta. Pahimpaanvaihtoehtoon varautumisen periaate ei kiellä hallittavissa olevaa perusteltuariskinottoa.

Oikea oppiminenvaatii syvällistä keskustelua kaikesta siitä, mikä on ollut myötävaikuttamassakriisin syntymiseen. Tavallisellekin usein pieniksi luonnehdituille ihmisillejoudutaan tarjoamaan epämiellyttävää kuultavaa. Maasta ei tee vaurasta paremmanelämän himo enempää kuin naapuriin kohdistuva kateuskaan. Omintakeinen uuttaluova ajattelu, ahkera laadukas työ ja sen kohtuullinen hinnoittelu ovataineellisen hyvinvoinnin lähde.

Tulevaisuusperiaate

Ontodennäköistä, että sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden periaate esittääniin suuria vaatimuksia lama-ajan kuihduttamalle kuninkaan aarteelle, ettäsukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden käyttöön jää niukemmin liikkumavaraakuin haluaisimme uskoa.

Taloudentoipilasaikana laman jälkeen tarvitaan tuloerojen kärjistämistä melko pitkäksiaikaa, jotta saataisiin kasatuksi sekasorron aikana ilmaan haihtuneita muttavälttämättömiä pääomia ja kutsutuksi esiin uutta yrittäjähenkeä.

Eroperiaate onliian ahtaasti aineellinen ja myös sukupolvisovinistinen periaate [1] ja sopineekin vain poikkeuksellisenvaihtoehdottomaan tilanteeseen. Kriisiajan etiikan ydin on loppujen lopuksimäärätietoisissa toimissa, joiden tavoitteena on tulevaisuuden vapausasteidenlisääminen, poliittisen valinnanvapauden maksimoiminen.

Olennaista on,miten takaisin valloitettua valinnanvapautta sitten käytetään.

Voimmemahdollisimman pian palauttaa eri väestöryhmien entisiä kulutusmahdollisuuksia,toisin sanoen purkaa kuninkaan aarretta takaisin yksityisiin kassoihinyksilöjen omintakeisten elämänsuunnitelmien katteeksi.

Samalla voimmerajoittaa julkisen vallan aineelliset sitoumukset vain kohtuulliseenvähimmäiskulutuksen tasoon. Mainittu taso ei missään tapauksessa saisi ylittääsitä tasoa, jonka sukupolvien välinen eroperiaate turvaisi. Luultavasti tasojäisi lamaa edeltävän talouden tavoitteita alemmaksi. Aineellinen elintaso,edes rikkaan maan vähäosaisten aineellinen elintaso, ei voi olla elämänhallitseva tarkoitus.

Toinenkin linjaon valittavissa.

Pahimpaanvaihtoehtoon varautumisen periaate yhtyneenä vakavaan huoleen sukupolvienvälisestä oikeudenmukaisuudesta johtaa ehkä yleistämään kriisiajan etiikanperusvaatimuksen, huolenpidon siitä, että huomisen vapausasteet ovatmahdollisimman väljät, kaikkea näkyvissä olevaa lamanjälkeistä historiaavelvoittavaksi periaatteeksi. Eroperiaatteen korvaisi tulevaisuusperiaate elipyrkimys kansantalouden ja yhteiskuntaelämän muovaamiseen sellaiseksi, ettätulevat sukupolvet kohtaisivat mahdollisimman vähän pakkovastuitamahdollisimman suurten voimavarojen varassa.

Kuninkaan aarrekoottaisiin talteen kriisiaikana opitulla tavalla, mutta nyt tulevaisuusperiaatteenkäyttöön. Aarteella rahoitettaisiin varmaankin melko kalliiksi käyväelämänmuodon muutos. Kehitettäisiin kulttuuri, joka sopeutuisi saumattomastiihmisen hauraan elinympäristön ehtoihin. Uuden kulttuurin peruspainotus olisiyhteisessä henkisessä pääomassa.

Arvojenmuutos

Ankeiden aikojenopettamina ja kasvattamina olemme ehkä valmiimpia elämänmuutokseen, muuttumaaneikä vain muuttamaan ulkoisia olosuhteita.

Ihmisenmuuttuminen on ennen muuta arvojärjestyksen, elämänsuunnitelman uudistumista. Talouskriision auttanut ymmärtämään, ettei aineellista vaurautta kasaamalla ole mahdollistahankkia sellaista elämän turvaa, joka ei olisi omien virhearvioiden jaulkoisten tekijöiden aiheuttamien pyörteiden armoilla.

Ihmiset oppivatkenties sisällyttämään elämänsuunnitelmiinsa ekologisia ja lähimmäisarvoja,jolloin panokset, joita nyt käsitellään vaikuttimia verottavina uhrauksinayhteiseen hyvään, tulevatkin olemaan lisäponnistuksiin ja säästävämpäänvoimavarojen käyttöön kiihottavia yllykkeitä.

Yhteistenhankkeitten talous voi kulkea yhä suuremmalta osalta pakkoverotuksellarahoitettujen julkisten budjettien ohi. Toinen parlamentti ja toinen valtuustokukoistavat, jolloin tulevaisuusperiaatteen käyttöön jää yhä enemmänvoimavaroja.

Yltäkyllänetiikka

Päättäjien onsopeuduttava valinnan etiikan vaatimuksiin. Tämä edellyttää halua ja kykyäreagoida muuttuvan tilanteen tyrannimaisiin ehtoihin, kykyä kestää arvosteluaja vihaa, valmiutta noudattaa oikeata linjaa vaikka se maksaisi poliittisenviran. Mistä löytäisi moiset voimavarat?

Ilman rikastaelämänsuunnitelmaa, ilman sisäisen ihmisen yltäkyllää voimavarat eivät riitä.Rationaalinen rakkaus ei saa ravintoa sisäisessä pulassa kihisevistä kaunoistavaan elämän runsaudesta, jota halutaan päästä muillekin jakamaan.

[1]Huomautus verkkopainokseen 2006: Eroperiaate on sukupolvisovinismia vaintulkittuna (periaatteen isän John Rawlsin tarkoitusten vastaisesti sukupolvensisäiseksi oikeudenmukaisuusperiaatteeksi (nyt elävien ihmisten keskinäisiäsuhteita sääteleväksi periaatteeksi). Rawlsilla periaate sanoo, että moniensukupolvien aikavälillä on maksimoitava sen väestöryhmän asemaa, joka onhuonoimmassa asemassa aikavälin toisessa päässä: siis tulevaisuudessa.

Lähtösaarna Huopalahden kirkossa 26.12.2010 kello 10

2010-12-26T12:35:00.000+01:00

Teksti

Luuk. 12: 8-12 (en tosin saarnaa teksistä)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

"Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.

Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava."

Saarna
Tämä messu taitaa olla viimeinen sunnuntai-aamun messu Huopalahden seurakunnassa. Uudenvuoden aattoiltana toki vielä vietetään viimeistä messua Huopalahden seurakunnassa. Ensi sunnuntaina kokoontuu jo uusi Haagan seurakunta jumalanpalvelukseensa tähän Huopalahden punaiseen puukirkkoon. Hetki on siis historiallinen.

Omakohtaisestikin tämä messu on kirjaimellisesti käänteen tekevä. Olen tässä viimeistä kertaa saarnaamassa Huopalahden seurakunnan pappina.

Minun tekee mieleni jotenkin kiteyttää tärkein, mitä olen koettanut kuluneen kolmen vuoden aikana tähdentää Huopalahden seurakunnassa saarnoissani ja muissa puheenvuoroissani. Itse asiassa aloitin kiteyttämisyritykseni jo papin pakinassa paikallisen lehden Haagalaisen viime numerossa. Muistutin siinä, kuinka Markus kertoo evankeliuminsa ensimmäisessä luvussa Jeesuksen astuvan julkisuuteen heti saatuaan kuulla edeltäjänsä, Johannes Kastajan vangitsemisesta. Markus tiivistää Jeesuksen kolmen julkisen toimintavuoden aikana esittämän ohjelman ytimekkääksi neljän kohdan neitsytpuheeksi.

Jeesus julistaa ensinnäkin, että valomerkki on tullut: aika on täyttynyt, ihmiskunta on ajautunut kestämättömän kehityksen tiellään umpikujaan. Toiseksi hän lupaa, että perinpohjainen mullistus on edessä: Jumala on tulossa ja hänen vallankumouksensa on alkamassa, Jumalan valtakunta koittamassa. Kolmanneksi: Vanhat arvot eivät enää kelpaa. On tehtävä mielenmuutos ja omaksuttava aivan uusi arvojen järjestys. Neljänneksi: Pelkät julistukset eivät kuitenkaan riitä. Arvojen tarkistaminen on toteutettava hyvässä uskossa niin, että se johtaa uuteen elämänmuotoon.

Haagalaisen pakinassa selitin, että Jeesuksen ohjelma kelpaa sellaisenaan niin uuden Haagan seurakunnan kuin koko Suomen kirkonkin ohjelmaksi. Seurakunta ja kirkko ovat valomerkin jälkeisiä yhteisöjä.

Tämän rinnalle nostan nyt toisen teeman, tärkeän täysi-ikäisyyden teeman.

Jeesuksen vuorisaarnassa on merkillinen vaatimus: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48). Lause ei tunnu ollenkaan sopivan Jeesuksen suuhun. Kerrotaanhan, kuinka hän hermostui jo siitä, että joku puhutteli häntä hyväksi opettajaksi (Mk.10:17s.). Jeesus tiuskaisi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala yksin.” Kun jo arkinen kohteliaisuus oli hänen mielestään sopimatonta liioittelua, eikö kehotus pyrkiä jumalanvertaiseen täydellisyyteen ollut täysin mahdoton?

Minä en usko, että kirkkoraamattumme käännös alkutekstistä tavoittaa Jeesuksen tarkoittaman ajatuksen. Kreikankielinen sana, joka on käännetty vastineella ’täydellinen’, on teleioV [teleios]. Täydellisyys on vain yksi tämän sanan suomenkielisistä vastineista. Sana tarkoittaa myös aikuista, täysikasvuista, täysi-ikäistä, kypsää. Uudessa testamentissakin esiintyvä sanapari teleioV anhr [teleios anēr] tarkoittaa aikamiestä. Jeesus vaatii vuorisaarnassaan meitä pikemminkin olemaan aikuisia kuin pyrkimään jumalanvertaiseen täydellisyyteen.

Paavali panee tuon tuostakin vastakkain käsitteet aikuinen ja lapsellinen. (nhpioV [nēpios] tai paidioV [paidios]). Hän sanoo esimerkiksi: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia (paidia). Pahuudessa olkaa kehittymättömiä (nhpiazete), ajattelussanne aikuisia (teleioi).” (1. Kor. 14:20.) tai ”…saavutamme aikuisuuden [eis andra teleion, ’tulemme aikamiehiksi’] …emme enää ole alaikäisiä [nhpioi]” (Ef. 4:13-14.)

Ainakin Suomen evankelisluterilainen kirkko on tällä hetkellä syvässä kriisissä. Yksi keskeisimpiä syitä siihen on se, ettei kirkon opetus ja julistus ole aikuisen puhetta aikuiselle, ajattelevalle nykyihmiselle.

Kuilu uskonnollisen puheen ja puheen kohteena olevan aikaihmisen välillä revähtää ammottavaksi nimenomaan joulun aikaan. Nyky-Suomessa on aika monia ihmisiä, jotka eivät joudu tekemisiin kirkon kanssa muulloin kuin kerran vuodessa nimenomaan joulun aikaan. Se mitä heille kristinuskon nimissä tämän sesongin aikana tyrkytetään, on ilmiselviä lasten juttuja, sentimentaalisia satuja, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden tai elävän elämän kanssa. On täysin luonnollista, että asioihin vakavasti suhtautuvat, elämäänsä rehellisyyttä kaipaavat nuoret aikuiset suhtautuvat usein hyisen koleasti kirkkoon ja kaikkeen, mikä viittaa uskontoon.

Omassa työssäni pidin tärkeänä sitä, etten pappina päästänyt suustani mitään, mihin ajattelevan aikuisen ihmisen olisi ollut mahdotonta suhtautua vakavasti. Luulen, että niin pitäisi asennoitua koko kirkossa. Helsingin seurakuntien yritykset yhteisen ilmeen löytämiseksi ja kaikki muutkin kirkon markkinoimishankkeet karahtavat kiville, jolleivät ihmiset saa luottaa siihen, että kirkko kohtelee heitä kuten aikuisia ihmisiä kuuluu kohdella. Nykyihminen ei suostu lapsellistettavaksi edes noudattaakseen vanhoja jouluperinteitä.

Selitin aluksi sitä Jeesuksen ohjelmaa, jonka Markus muotoili Jeesuksen neitsytpuheeksi evankeliuminsa ensimmäisessä luvussa. Valomerkin jälkeisen yhteisön teema ja aikuisuuden teema eivät ole toisilleen vieraita asioita. Jeesus julisti, että valomerkki on tullut: ihmiskunta on ajanut itsensä umpikujaan lapsellisessa vastuuttomuudessaan. Lapsuuden aika on loppu. On aika aikuistua. On aika korjata asenteet ja arvot todellisuuden mukaisiksi.

Jokaisessa kastepuheessani kuluneen kolmen vuoden aikana olen korostanut sitä, kuinka kastetoimituksessa kohtaavat toisensa ankara raamatullinen yksilöllisyys ja samalla raamatullinen yhteisöllisyys. Kasteessa Jumala sanoo: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Tarkoitetaan sitä, että jokaisesta kastettavasti pienokaisesta kasvaa aikuinen ihminen, aikamies tai –nainen, joka vastaa itse omista valinnoistaan. Kasteen tarkoitus ei kuitenkaan ole, että omalta nimeltään esiin kutsuttu yksilö jää yksin. Kirkko on sananmukaisesti esiin kutsuttujen yhteisö. Kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreikankielinen sana ekklhsia [ekklēsia] johdetaan sanasta ek/kalev [ek-kaleō], ’kutsua esiin’. Seurakunta on niiden ihmisten yhteisö, jotka ovat vastanneet kutsuun ja ottaneet kantaakseen oman aikuiselle ihmiselle kuuluvan vastuunsa elämästä ja maailmasta.

Hyvät huopalahtelaiset. Kiitän teitä kolmesta yhteisestä rikkaasta vuodesta. Olen pitänyt kovasti niistä. Toivon hartaasti, että elämä uudessa Haagan seurakuntayhteisössä avaa uusia mahdollisuuksia ilman että menetätte mitään, mikä on tehnyt Huopalahden seurakunnasta poikkeuksellisen hienon seurakunnan Helsingin seurakuntien joukossa.

Haagan seurakunnan ohjelma -- viimeinen papin pakina Haagalainen-lehteen 8.12.2010

2010-12-08T13:46:00.000+01:00

Haagan seurakunnan ohjelma

Kolmivuotinen pestini Huopalahden seurakunnan pappina päättyy vuodenvaihteessa. Jeesuksen koko julkinen toiminta oli luultavasti yhtä pitkä. Hän taisi saada kolmessa vuodessa aika paljon enemmän aikaan kuin minä.

Huopalahden seurakunta päättää toimintansa niin ikään vuodenvaihteessa. Huopalahden ja Hakavuoren seurakunnat yhdistyvät uudeksi Haagan seurakunnaksi.

Kun uutta aloitetaan, on hyvä miettiä, millä asialla ollaan. Paras kuvaus siitä, mistä on kyse, on Markuksen evankeliumin toisen luvun loppuosassa. Markus kertoo, kuinka Jeesus astuu julkisuuteen heti kuultuaan edeltäjänsä, Johannes Kastajan vangitsemisesta. Jeesus pitää neitsytpuheensa. Siihen Markus sisällyttää keskeisimmät Jeesuksen julkisen toimintansa aikana ajamat asiat. Jeesuksen neitsytpuhe on ikään kuin Jeesuksen poliittinen ohjelma. Kun kirkko on samalla asialla, Jeesuksen ohjelman pitää kelvata uuden Haagan seurakunnankin perusohjelma.

Jeesus sanoo neitsytpuheessaan neljä eri asiaa.

Ensinnäkin hän sanoo, että aika on täyttynyt. Nykykielellä sama asia sanottaisiin: ”Valomerkki on tullut”. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan usein kestämättömästä kehityksestä. Kestämätön kehitys on kehitystä, joka ei voi jatkua. Se päättyy pakostakin joko katastrofiin tai kaaokseen. Kun Jeesus sanoo, että valomerkki on tullut, hän tarkoittaa, että ihmiskunnan kehitys on ollut kestämätöntä.

Toiseksi hän sanoo, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Alkukielinen ilmaus tarkoittaa yksinkertaisesti tätä: ”Jumala on tulossa aivan pian.” Jumalan vallankumous on alkamassa. Kaikki tulee muuttumaan. Mikään ei jää entiselleen. Aivan toisenlainen aikakausi on alkamassa.

Kolmanneksi Jeesus sanoo: ”Tehkää siis parannus.” Täsmällisempi kreikkalaisen ilmauksen suomennos olisi tämä: ”Muuttakaa siis mielenne.” Kyse on arvojärjestyksen perusteellisesta tarkistamisesta. Vanhat arvot eivät kelpaa. On omaksuttava uudet arvot.

Viimeinen Jeesuksen ohjelmakohta on tämä: ”Uskokaa evankeliumi.” Julistukset eivät riitä. Arvot on muutettava, kuten sanotaan, bona fide, hyvässä uskossa: on tarkoitettava sitä mitä sanotaan ja tehtävä kaikki, mitä luvataan. Uudet arvot ovat tosia vain, jos ne muuttavat elämää.

Nämä neljä ohjelmakohtaa soveltuvat sellaisinaan uuden Haagan seurakunnan ohjelmaksi. Valomerkkiä ei ole peruutettu. Nykyihmiskunta elää valomerkin jälkeistä elämää. Välttämätöntä muutosta ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut. Kehitys on edelleenkin kestämätöntä. Ainut toivomme on kuitenkin siinä, että kaikki muuttuu perusteellisesti.

Tarvitaan mielenmuutosta ja uutta arvojen järjestystä. Ihanteelliset ja hurskaat ilmaukset itsessään ovat tyhjää puhetta. Elämää on muutettava.

Saarna Huopalahden kirkossa tuomiosunnuntaina 21.11.2010

2010-11-21T10:00:00.002+01:00

10 11 21 Tuomiosunnuntain saarna Huopalahden kirkossa

Teksti

Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen ran-gaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»

Saarma

1. Vertauksen kärki

Ensimmäinen asia: usko ei ole uskomuksia vaan avointa mieltä

Minä käsitän päivän tekstin Jeesuksen vertaukseksi. Siitä on suomalainen Uuden testamentin selittäjä Aimo T. Nikolainen eri mieltä kanssani. Selitysteoksessaan hän nimenomaan tähdentää, ettei Jeesuksen kertomusta viimeisestä tuomiosta tule käsittää vertaukseksi vaan kuvaukseksi siitä, mihin historia päättyy. Nikolainen ei kuitenkaan esitä perusteita käsityksensä tueksi.

Koska teksti on vertaus, siitä tulee etsiä yhtä ja ainoaa tärkeää asiaa, jota tähdennetään. Kaikki muut vertauksen yksityiskohdat vain dramatisoivat vertauksen kärkeä. Joudutaan harhaan, jos jokaiselle yksityiskohdalle etsitään vastinetta todellisuudesta. Kun Jeesus ylisti oppilailleen talousrikollista yhdessä vertauksessaan, hän ei ollenkaan ottanut kantaa liike-elämän etiikkaan. Hän tähdensi, että hänen oppilaansa tuli ottaa mallia siitä määrätietoisuudesta, jota vilpillinen liikemies noudattaa, kun ilmi joutumisen uhka on ilmeinen.

Tämän vertauksen kärkenä on tämä väite: Jeesuksen tarkoittamassa uskossa ei ole kyse uskomuksista, fraaseista, uskonnollisista menoista tai hengellisistä tunteista. Uskominen on avointa suhtautumista toisiin ihmisiin ja maailman ongelmiin. Itseensä ja omaan hengellisyyteensä käpertyvä uskovainen on menettänyt uskonsa. Se on tapahtunut niin, etteivät toiset sitä huomaa eikä uskovainen itsekään ole asiasta tietoinen. Jos se nousisi esille, hän olisi aivan yllättynyt ja hämmentynyt.

Lutherin opetus oli tässä asiassa selkeää. Hän määritteli synnin oman itsen ympärille käpertymiseksi. Kun ihminen käpertyy omaan itseensä, hän kulkee elämänsä ja maailmansa läpi huomaamatta toisia ihmisiä ja niitä asioista, joissa häntä tarvittaisiin. Ihminen, joka on avoin toisen ihmisen läsnäololle ja ongelmille, ei pohdi sitä, onko hän hyvä ihminen. Hän yllättyisi, jos joku ottaisi asian esille ja sanoisi häntä hyväksi ihmiseksi.

Viimeisellä tuomiolla yllätyvät sekä hylätyt että hyväksytyt.

2. Kristuksen rakastaminen lähimmäisessä

Toinen asia: lähimmäisen rakkaudessa rakkauden kohteena on toinen ihminen, ei Kristus.

Jeesuksen vertaus on antanut aihetta todella vääristyneeseen tulkintaan. Ajatellaan, että kun kristitty rakastaa lähimmäistään, hän oikeastaan rakastaa Kristusta, jonka näkee lähimmäisessä, ei lähimmäistä itseään. Siitä syystä on mahdollista kohdistaa lähimmäisen rakkautta varsin epämiellyttäviin ihmisiin. Heidän kanssaanhan ei oikeasti ollakaan tekemisissä vaan seurustellaan Kristuksen kanssa.

Lehtien parisuhdepalstoilla kerrotaan usein siitä, kuinka aviopuoliso suutelee puolisoaan silmät kiinni ja näkee puolison paikalla unelmiensa prinssin tai prinsessan. Sillä tavalla saadaan säihkettä suhteeseen.

Vertauksessa viimeisestä tuomiosta ei puhuta mistään tällaisesta. Jeesuksen vertauksen ihmiset eivät tehneet hyvää kurjille ihmisille siksi, että näkivät heissä Kristuksen. He tekivät hyvää kurjille ihmisille siksi, että rakastivat heitä itseään. Jeesuksen tarkoittama lähimmäisen rakkaus ei ole rakkauden teeskentelemistä syvällisistä hengellisistä syistä. Se on ihan tavallista maallista toisen ihmisen tärkeänä pitämistä ja hänen asioistaan kiinnostumista.

Ne jotka tulkitsevat vertausta tähän virheellisen tapaan, hengellistävät lähimmäisen rakastamisen eli uskonnollistavat sen. Vertauksen tarkoitus on täsmälleen päinvastainen. Jeesuksen vertauksen sankarit eivät olleet ollenkaan kuvitelleet, että sillä, mitä he tekevät, on jotakin tekemistä uskonnon kanssa. He hämmästyivät kovin, kun siitä tuli puhetta viimeisellä tuomiolla. Niissä ihmisissä, joita he auttoivat, he näkivät nimenomaan ihmisiä, jotka tarvitsivat heidän apuaan. Auttaminen ei ollut hengellistä, vaan läpikotaisin maallinen.

3. Piilevät seurakunnat

Vertaus tähdentää, kuinka uskomisen ydin eivät ole uskomukset, uskonnolliset sanankäänteet eivätkä uskonnolliset eleet. Aito kristillisyys on usein anonyymiä, sellaisten ihmisten elämää, jotka eivät itse julistaudu kristityiksi tai eivät edes tiedä olevansa kristittyjä. Uskovaisten ja ei-uskovaisten erotteleminen on väärin jo siksi, että se on mahdotonta, koska usko on usein anonyymiä.

Kuuluisa Yhdysvalloissa elänyt teologi Paul J. Tillich puhui usein piilevästä seurakunnasta (latentti kirkko). Kirkko ei rajoitu niihin organisaatioihin tai yhteisöihin, jotka selkein symbolein ja tavaramerkein julistautuvat kirkoiksi. On olemassa syvää ja nöyrää kristillistä yhteiselämää, johon osallistuvat eivät itse tiedä elävänsä nimenomaan kristillistä yhteiselämää. Kun he saavat sitten siitä tunnustusta aikanaan viimeisellä tuomiolla, he yllättyvät kovasti. Olisi hienoa, jos oppisimme tunnistamaan piilevän seurakunnan kaikkialla, missä joudumme sen kanssa tekemisiin. Joudumme noloon tilanteeseen viimeisellä tuomiolla, kun olemme torjuneet elämänmuotoja vain sillä perusteella, että niissä puhutaan erilaista kieltä kuin omassamme.

Kulttuurinen ja kristillinen toivo Saarna 10.10.2010 Huopalahden kirkossa

2010-10-10T11:27:00.000+02:00

10.10.2010 Huopalahden kirkossa Teksti ja saarna

Teksti 20. sunnuntai helluntaista

Mark. 2: 1–12

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: »Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.»

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: »Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?» Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: »Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» - hän puhui nyt halvaantuneelle - »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.» Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Tällaista emme ole ikinä nähneet.»

Saarna

Sunnuntain kolme tekstiä puhuvat kyllä kaikki samasta teemasta, uskosta, mutta kovin erilaisista näkökulmista.

Olen täällä Huopalahden seurakunnassa puhunut useamman kerran ilmastonmuutoksen teologiasta. Keskeinen asia siinä on maailman uhkien ja toivon välinen suhde. On kahdenlaista toivoa: kulttuurista toivoa ja kristillistä toivoa. Kulttuurinen toivo on toivoa, jonka mukaan maailma ja ihmiskunta loppujen lopuksi sittenkin selviävät elämän perusteita uhkaavista luonnon ongelmista. Kristillinen toivo on kokemus, jonka mukaan elämällä on mieltä ja merkitystä, vaikka emme olekaan varmoja siitä, että maapallon suuriin ongelmiin löydetään ajoissa ratkaisut.

Päivän teksteissä avautuu sekä kulttuurisen että kristillisen toivon näköala. Vanhan testamentin tekstissä Abramia huolettaa se, kenen käsiin hänen suuri maallinen omaisuutensa ajautuu hänen oman kuolemansa jälkeen. Jumala antaa hänelle toivon lupaamalla, että varallisuusarvot päätyvät Abramin omien jälkeläisten hyväksi. Jälkeläisiä tulee olemaan luvuttomasti kuin meressä hiekanjyviä. Abramilla on kulttuurista toivoa. Paavali kutsuu uskoksi sitä, että hän luottaa siihen, mitä hänelle on luvattu.

Evankeliumitekstissä toivo avautuu sairaalle miehelle, kun Jeesus julistaa halvaantuneelle miehelle synninpäästön. Siinä ei käsitelty inhimilliseen menestykseen kuuluvia asioita. Siinä oli kyse ihmiselämän perimmäisestä merkityksestä ja mielekkyydestä. Siinä on kyse kristillisestä toivosta, joka on täysin riippumatonta siitä, kenelle perinnöt menevät tai kuinka ongelmista selvitään. Itse usko on samaa Vanhan testamentin ja Uuden testamentin kertomuksissa. Se on sitä, ettei torju lupausta.

Paavalin tekstissä on yksi vaikeus nykyihmiselle.

Paavali selittää, että uskominen on luottamusta siihen, että Jumala pystyy toteuttamaan mitä ikinä lupaakin. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.”

Paavali saattoi olla varma siitä, että kaikki hänen lukijansa uskoivat siihen, että on Jumala. Kyse oli siitä, mitä he pitivät Jumalalle mahdollisena. Hyvin monet nykyihmiset ovat epävarmoja siitä, onko Jumalaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei ole. Ongelmana on se, onko Jumalaa, ei se, voiko Jumala täyttää sen mitä lupaa. Jos Jumala on, hän voi totta kai mitä ikinä tahtoo, sitähän sanalla Jumala tarkoitetaan. Jumala voi ilman muuta sekä järjestää Abramille jälkeläisiä että antaa syntejä anteeksi.

Paavalilla on sanomaa meillekin nykyajan ihmisille, jos erotamme toisistaan teoreettisen ateismin ja käytännön ateismin, sanokaamme arjen ateismin. Paavalin lukijoista ei monikaan, ehkäpä ei kukaan, ollut teoreettinen ateisti, mutta monet olivat arjen ateisteja. He tunnustivat uskoa Jumalaan mutta toimivat käytännön elämässä aivan kuin Jumalaa ei olisikaan. Paavali kovisteli heitä tämän epäjohdonmukaisuuden tähden. Jos uskoo Jumalaan teoreettisesti, pitää ottaa Jumalan todellisuus huomioon kaikissa arkisissa valinnoissaan. Arjen ateismi on yleistä nykyisissäkin Jumalaan teorian tasolla uskovissa piireissä. Sen tähden Paavalin teksti on yhä ajankohtaista.

Koulumaailmassa on vuosikymmeniä osattu erottaa toisistaan koulun virallinen opetussuunnitelma ja koulun piilo-opetussuunnitelma. Piilo-opetussuunnitelma on kaikkea sitä, mitä koulussa todellisuudessa opetetaan. Siihen kuuluu esimerkiksi se, millainen ihmisyhteisö kouluyhteisö on. Koululaisten kasvamisen kannalta on tärkeämpää, millaiseen yhteiselämään heitä kouluyhteisössä koulitaan kuin se tietomäärä, joiden hallintaa kokeissa ja tutkinnoissa mitataan. Jos tasa-arvo ja toisen ihmisen kunnioitus puuttuu koulun käytännöstä tai jos luokassa rangaistaan siitä, että oppilas on utelias, on yhdentekevää, kuinka paljon näitä asioita tolkutetaan virallisessa opetussuunnitelmassa.

Jokaisella kristityllä on samaan tapaan evankeliumi ja oma piiloevankeliumi. Julkinen evankeliumimme on se, mihin sanomme uskovamme, ja piiloevankeliumimme se, millä perusteella teemme todelliset valintamme.

Jeesus tarkoitti evankeliumin ja piiloevankeliumin eroa, kun muistutti, ettei jokainen, joka hokee ”Herra, Herra”, ole Jumalan lapsi. Jumalan lapsi on se, joka täyttää Jumalan tahdon. Teologiset teoriaherrat ja Jeesuksen seuraajat ovat eri väkeä. Piiloevankeliumi ratkaisee.

Piiloevankeliuminen tunnistaminen on tärkeää jokaisen seurakunnan ja kirkon elämässä. Kirkon piiloevankeliumi tulee näkyviin siinä, miten kirkko suhtautuu ajan ongelmiin, mutta myös siinä, miten erilaiset ajatustavat keskustelevat keskenään kirkon piirissä. Kirkollisissa vaalikamppailuissa julistetaan joka kerran kahta evankeliumia, evankeliumia ja piiloevankeliumia, toista sanoilla, toista asenteilla ja suhtautumisilla.

10 09 08 iltamessun saarna Huopalahden kirkossa Kuolemanjälkeinen sosialismi

2010-09-08T16:54:00.000+02:00

Jes. 38: 16-20 (15. sunnuntain helluntaista VT:n lukukappale)

Teksti

Juudan kuningas Hiskia rukoili, kun oli toipunut sairaudestaan:

»Herra, minun sydämeni elää sinulle,

anna rauha hengelleni,

vahvista minua, tee minut terveeksi!

Silloin kaikki se, mikä oli katkeraa,

kääntyy parhaakseni.

Sinä pelastat minut

kuoleman kuilusta.

Selkäsi taakse sinä heität

kaikki minun syntini.

Ei tuonela sinua kiitä

eikä kuolema sinua ylistä!

Ne, jotka syvyyteen joutuvat,

eivät voi turvautua uskollisuuteesi.

Elävät, elävät sinua ylistävät,

niin kuin minä tänään ylistän!

Isä kertoo lapsilleen

sinun uskollisuudestasi.

Herra on minut pelastanut,

hänen ylistystään soi meidän soittomme

hänen pyhäkössään

kaikkina elämämme päivinä.»

Saarna

Hiskian rukous on kaunis, ja jätän sen puhumaan omasta puolestaan. Mainitsen vain parista piirteestä, jotka saattavat hämmentää nykyseurakuntalaista sitä lukiessa. Rukous on peräisin ajalta, jolloin Israelin uskontoon ei vielä kuulunut kuoleman jälkeisen elämän ajatusta. "Ei tuonela sinua kiitä eikä kuolema sinua ylistä! Ne, jotka syvyyteen joutuvat, eivät voi turvautua uskollisuuteesi.”

Sama ajatus nousee vielä selkeämmin esille Jobin kirjan kolmannessa luvussa.

11 Miksi en syntynyt kuolleena,

miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa,

maahan kaivettu ja olematon,

niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

Tähän liittyy toinen nykylukijalle outo piirre. Hiskia näyttää olettavan, että Jumala on erityisen perso ihmisten kiitokselle ja ylistykselle. Hän ikään kuin kiristää Jumalaa sillä, että jos Jumala antaa Hiskian kuolla, Hiskia ei enää ole häntä ylistämässä. Tällaisen rukousretoriikan täytyi olla tavallista muinaisen Israelin aikana, koska sitä esiintyy muuallakin Vanhassa testamentissa, esimerkiksi juuri Jobin kirjassa.

Kuolemanjälkeisen tyhjyyden henkinen merkitys askarrutti ajan hurskasta israelilaista. Job tulkitsi sitä upeasti yhteiskunnallisen tasa-arvon näkökulmasta puheessaan, jota olen kutsunut kuolemanjälkeisen sosialismin kuvaukseksi:

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa

ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan,

piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.

Väärää ja oikeaa kiitollisuutta. Saarna 5.9.2010 Huopalahden kirkossa

2010-09-06T11:46:00.002+02:00

Väärää ja oikeaa kiitollisuutta

Teksti

Luuk. 17: 11-19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»

Saarna

Päivän evankeliumitekstissä on kaksi teemaa. Pääosassa on kiitollisuus. Jeesus paransi monia, mutta vain yksi palasi kiittämään. Sivuteeman avaa maininta, jonka mukaan se, joka palasi kiittämään, oli samarialainen. Suomen oloihin sovellettuna maininta tarkoittaisi sitä, että kun Jeesus paransi yhdeksän suomalaista ja sanokaamme yhden venäläisen, vain venäläinen, tuo ortodoksi, palasi kiittämään. Venäläisen sijaan kävisi vaikka virolainen tai somali tai romani. Tai homo. Eivätpä nämä kaksi teemaa, pääteema ja sivuteema, tarvitse pitkiä selityksiä, niiden viesti on ilmeinen.

Julkaisin vähä yli kymmenen vuotta sitten kirjan Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Olemme käyneet läpi niitä seurakuntamme keskiviikkokerhossa vuosi sitten syksyllä. Käskyjen ideana oli tutkia, olisiko olemassa joukko arkisia nykyelämään soveltuvia sääntöjä, joihin kiteytyisi jotakin olennaista etiikan ytimestä.

Ensimmäiseksi käskykseni valitsin kiellon: älä pure ruokkivaa kättä. Muutamat teistä voivat muistaa, kuinka Syvyys syvyydelle –sarjan vieraana täällä Huopalahdessa pari vuotta sitten oli kirjailija Torsti Lehtinen. Torsti Lehtinen kommentoi sorvaamaani käskyä ja kysyi: ”Mutta saako purra lyövää kättä?” Lehtisen esikoisromaani oli raju ja koskettava kuvaus sörkkalaisesta lapsuudesta ”Kun päättyy Pitkäsilta” (vuodelta 1982). Hän kertoo kirjassa muun muassa, miten kovia koki alkoholisoituneen isäpuolensa taholta.

Käskyssäni on muitakin ongelmia. Kiitollisuuteen perustuu vastavuoroisten palvelujen idea. Amerikkalaisissa sarjafilmeissä ihmiset muistuttavat toisiaan alinomaa: ”You owe me one. Olet palveluksen velkaa minulle.” Useinkin vaatimus tarkoittaa sitä, että sen kohteena olevan tahon olisi joko toimittava toisin kuin hänen virkavelvollisuutensa edellyttää tai suosittava vaatijaa epäoikeudenmukaisesti, esimerkiksi päästämällä hänet jonkin jonon ohi. Sellainen tapa kiitollisuuden osoittamiseen olisi epäeettistä.

Epäeettinen kiitollisuus ei ole arvinaista. Ainakin kerrotaan yleisenä tietona, että hallinto esimerkiksi Venäjällä perustuu suuressa määrin siihen, että virkamiehet ja muut tahot maksavat vuorotellen toisilleen ja asiakkailleen kiitollisuudenvelkoja. Samanlaisen kuvauksen olen lukenut Kreikasta. Ne eivät varmaan ole ainoita maita, joista moista kerrotaan. Yritysten optioista tulee muhkeat, jos niiden edustajat istuvat ristiin toistensa hallituksissa ja päättävät toistensa eduista. Sellaiseksihan järjestelmää on joskus kuvattu. Nimenomaisia sopimuksia ei tarvita, jos voidaan luottaa vastavuoroiseen kiitollisuuteen.

Suomessakin on puhuttu hyvä veli –järjestelmästä. Hyvä veli –järjestelmä toiminee muun muassa niin, että toisilleen palveluksen velkaa olevat päättäjät hoitavat yhteisiä asioita keskinäiseen pussiinsa maksaessaan toisilleen saamisiaan. Miesten keskinäistä solidaarisuutta seurannee ajallaan hyvä sisar –järjestelmä.

Päivän tekstin teemaa pitää täsmentää: kaikki kiitollisuuden osoitukset eivät suinkaan ole kannatettavia. Kiitollisuudenkin pitää olla oikeudenmukaista. Velvollisuuden ja oikeudenmukaisuuden on käytävä kiitollisuudenvelkojen ohitse.

Kiitollisuus Jumalalle on oma erityinen teemansa. Joskus asiaa selitetään tavalla, joka on mielestäni vähän kummallinen. Ajatellaan, että ihminen on Jumalalle palveluksen velkaa armosta ja kaikesta muusta mitä on saanut häneltä. Jumala kierrättää saamisensa toisille ihmisille. Kristillinen etiikka on sitä, että Jumalaa palvellaan palvelemalla toisia ihmisiä. Minun mielestäni pitäisi ajatella toisin. Ihmisten palvelemisen pitäisi perustua minun mielestäni ihmisten rakastamiseen eikä olla epäsuora tapa suorittaa Jumalalle se palvelus minkä olemme hänelle velkaa. Toisen palveleminen ilmentää rakkautta häntä kohtaan, ja Jumalan rakastaminen on eri asiansa.

Itsemme ja luonnon Luojalle osoitamme kiitollisuutta toisin tavoin. Ilmeisin kiitollisuuden ilmaus on se, että kaikin voimin pidämme huolen siitä, että luomakunta voi hyvin ja siellä säilyy kaikki se rikkaus, jonka Luoja loi. Voi tuntua omituiselta, mutta nimenomaan uteliaisuus on kiitollisuutta Luojalle. Kiitollinen ihminen haluaa tuntea ja ymmärtää mahdollisimman paljon luomistyötä. Tiede on kiitollisuutta. Sitä on taidekin: parhaimmillaan se on niiden Luojan avaamien mahdollisuuksien löytämistä, jotka tahtovat jäädä veltolta katseeltamme näkemättä.

Kaikista meistä ei ole tärkeän tieteen tai tärkeän taiteen tekijöiksi. Kaikista meistä on elämän tutkijoiksi. Luojan luoma elämä tutkii omia mahdollisuuksiaan jokaisen yksilön elämässä. Osoitan kiitollisuutta Luojaa kohtaan, jos kuljen mieli avoimena, elän avautumia mahdollisuuksia pohjia myöten koko sydämellä enkä kaihda mitään niin paljon kuin tyytymistä siihen, mitä jo on.

Monesti pysähdyn ehtoollisrukouksen sanoihin: ”Totisesti on oikein ja arvollista, että me kiitämme sinua aina ja kaikkialla, pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Tässäkin messussa kuulemme ne kohta.

Kunnallisten päättäjien kieleen on juurtunut itsepintainen käsite tahtotila. Tahtotila on tavoite, johon on sitouduttu kaikessa päätännässä, silloinkin kun tavoitetta ei erikseen mainita. Ehtoollisrukous ei kehota meitä hölisemään sanallista kiitosta aina ja kaikkialla. Ei meitä monisanaisuutemme tähden kuulla. Kyse on tahtotilaan verrattavasta kiitollisuuden vireestä. Kun meitä kiinnostavat elävästi toinen ihminen, luonto ja maailmankaikkeus ja kun hanakasti luotaamme elämän meille tarjoamia ihmisyyden mahdollisuuksia, silloin kiitämme Jumalaa ”aina ja kaikkialla”, vaikkemme sanoisi yhtään uskonnollista fraasia. Elämme kiitollisuuden vireessä, kiittämisen tahtotilassa.

Pienoiskatekismus -- iltamessun saarna Huopalahdessa 1.9.2010

2010-09-01T16:21:00.000+02:00

Teksti

Miika 6: 6-8

- Mitä minun pitäisi tuoda,

kun astun Herran eteen,

kumarrun korkeimman Jumalan edessä?

Toisinko hänelle uhreja,

vuoden vanhoja vasikoita?

Miellyttävätkö Herraa tuhannet pässit

ja virtanaan tulviva uhriöljy?

Pitäisikö minun antaa esikoiseni rikkomuksestani,

oma lapseni synninteostani?

- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää.

Vain tätä Herra sinulta odottaa:

tee sitä mikä on oikein,

osoita rakkautta ja hyvyyttä

ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.

Saarna

Kaikki tuntevat käsitteen pienoisevankeliumi. Se tarkoittaa Johanneksen evankeliumin 3:16. Voisimme kutsua samalla periaatteella kuulemamme Miikan tekstiä pienoiskatekismukseksi. Siinä selitetään uskon ydin. Usko on kuulolla oloa, kuulolla elämistä: Vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen. Siinä selitetään etiikan ydin. Etiikka on sitä, että tekee sitä mikä on oikein, osoittaa rakkautta ja hyvyyttä.

Muuta uskontoa ei tarvita. Vain näitä kahta Herra meiltä odottaa.

1.8.2001 Jumalankapitalismi. Saarna, Huopalahti, luomakunnan sunnuntai

2010-08-01T10:00:00.001+02:00

Teksti ja saarna

Huopalahden kirkossa luomakunnan sunnuntain messussa 1.8.2010 klo 10.

Teksti

3. Moos. 25: 8-12

Herra sanoi Moosekselle:

"Laske seitsemän vuosiviikkoa eli seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Kun vuosiviikkoja on kertynyt seitsemän eli vuosia yhteensä neljäkymmentäyhdeksän, anna silloin seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä puhaltaa torveen; tuona sovituspäivänä soikoot torvet kaikkialla maassanne. Pyhittäkää viideskymmenes vuosi ja julistakaa maanne kaikille asukkaille yleinen omistusoikeuksien palautus. Se vuosi on riemuvuosi. Silloin jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo. Viettäkää riemuvuotta joka viideskymmenes vuosi. Älkää silloin kylväkö älkääkä korjatko peltoon itsestään kasvanutta viljaa älkääkä kerätkö hoitamattomiin köynnöksiin kasvaneita rypäleitä, sillä se vuosi on riemuvuosi, jonka tulee olla teille pyhä. Syökää vain sitä, mitä maa itsestään tuottaa."

Saarna: Yksityisomistus, yhteisomistus, Jumalan omistus

Ensimmäisenä lukukappaleena oli päivän yksi vaihtoehtoinen saarnateksti, kappale Mooseksen lakia Mooseksen kirjan kolmannesta luvusta. Siinä on määräyksiä kahdesta kiehtovasta israelilaisesta yhteiskunnallisesta käytänteestä, sapattivuodesta ja riemuvuodesta. Sapattivuosi tarkoitti sitä, että maat piti jättää kesannolle joka seitsemäs vuosi. Riemuvuotta vietettiin joka viideskymmenes vuosi, ja silloin ostetut tai velkojen panttina haltuun saadut maat piti palauttaa alkuperäisille omistajilleen.

Tekstistä on saatu innostavia sosiaalisia ja poliittisia virikkeitä. Yksi esimerkki niistä on vaatimus, jonka mukaan maailmassa pitäisi antaa riemuvuoden hengessä anteeksi köyhimpien maiden suunnattomat velat muulle maailmalle. Sehän voidaan suoraan liittää päivän tekstiin.

Olen itse sillä kannalla, että pitkän päälle on kaikkien yhteisen edun mukaista se, että rikkaammat maat osallistuvat kehitysmaiden talousongelmien ratkaisemiseen esimerkiksi antamalla anteeksi velkoja. Mooseksen lakia emme kuitenkaan voi suoraan soveltaa nyky-yhteiskuntaan ja sen ongelmiin. Esitän kolme esimerkkiä.

Esimerkiksi: Samassa luvussa Jumala kieltää ottamasta korkoa lainasta. (”Älä peri häneltä korkoa lainaamastasi rahasta”, 25:37.) Yleisenä käytäntönä koron perimiskielto romahduttaisi maailman pankkijärjestelmän ja saattaisi maailmantalouden kaaokseen.

Toisena esimerkkinä on orjuus. Samassa luvussa Jumala antaa määräykset, joille orjuuden instituutio perustuu Israelissa. Maahanmuuttajan sai ostaa omistukseensa, joka oli perimiskelpoista, ja ostaa orjia naapurikansoilta. Israelilainen sai myydä itsensä ja perheensä, mutta hänet piti vapauttaa riemuvuonna.

Kolmantena esimerkkinä: edellisessä luvussa Jumala määrää jumalanpilkkaajan surmattavaksi kivittämällä.

Nämä kolme esimerkkiä osoittavat, ettei meidän tule soveltaa Raamatun säännöksiä sumeilematta omaan yhteiskuntaamme. Yhteiskunnalliset päätökset on tehtävä toisin perustein, pohtien sitä, mikä olisi parasta yhteiskunnassa asuvien ihmisten kannalta.

Hyvin kiinnostavia päivän tekstin kuvaamat Israelin yhteiskunnan käytännöt ovat silti myös meidän, nykyihmisten näkökulmasta.

Maailman pankkikriisin jälkeen puhutaan paljon ahneudesta. En nyt ryhdy pohtimaan sitä, miten hyvin yksityisten ihmisten ahneus selittää maailmantalouden viimeaikaiset tapahtumat. Kiinnostavaa on, että sapattivuosimääräyksissä on nimenomaan kyse ihmisten ahneudesta.

Sapatin viettämisen yhteiskunnallisena perusteena on ilmeisesti ollut pyrkimys suojata työntekijöitä – joihin perheenjäsenet kuuluivat – ja jopa kotielämiä ahneelta isännältä. Niitä ei saanut uuvuttaa. Itse asiassa sapatti suojasi isäntää hänen omalta ahneudeltaan. Työntekijöiden ja kotieläinten riistäminen olisi ennen pitkää tuhonnut niiden tuottavuuden.

Päivän tekstissä kerrotut sapattivuoden säädökset toteuttavat saman yhteiskunnallisen intressin myös tuotantomaan käyttöön. Jotta maa säilyisi hedelmällisenä, senkin piti saada levätä.

Riemuvuosiajatuksella on tätäkin syvempi ideologinen perustelunsa. 3. Moos. 25:23 Jumala sanoo: ”Maata myytäessä myyjällä säilyy oikeus lunastaa se takaisin, sillä maa on minun, ja te olette ikään kuin siirtolaisia ja muukalaisia.” Mooseksen laki torjuu maan yksityisomistuksen. Se syrjäyttää yksityiskapitalismin ja asettaa tilalle jumalankapitalismin.

Israelissa toki omistettiin maata siinä merkityksessä, että omistajalla oli yksityisoikeus maan tuottoon. Päivän tekstin sisältävässä luvussa Jumala selittää, että kun maata myydään, omistaja ei oikeasti ”myy maataan, vaan ainoastaan sen tuottamia satoja” (25:16). Maan omistusoikeus ei yllä maan tuotosta nauttimisen oikeutta syvemmälle.

Mooseksen lain muotoilema jumalankapitalismi kiteyttää tyylikkäästi luomakunnan sunnuntain teeman. Yksityisillä on tonttinsa, metsänsä ja muut maansa ja kansakunnilla maa-alueensa ja oikeus nauttia niiden tuotosta – tosin eettisiä vastuitaan laiminlyömättä. Yksityisomistus ei kuitenkaan yllä maan tuottoa pitemmälle. Viime kädessä maan omistaa Jumala. Se on yksi tapa ilmaista, että ihminen, kansat ja ihmiskunta ovat moraalisessa vastuussa siitä, miten hoitavat maitaan. Ihmisillä ei ole oikeutta tuhota Jumalan luontoa, jota he eivät viime kädessä voi omistaa.

Iltamessun lyhyt saarna 21.7.10: Jumalanpelko ja Jumalalla pelottelu (Huopalahden kirkko)

2010-07-21T17:15:00.000+02:00

Teksti
(1.vsk. VT:n lukukappale)

2. Moos. 3: 1-6

Mooses paimensi appensa Jetron, midianilaisen papin, lampaita. Kerran hän vei lauman autiomaan toiselle puolen ja tuli Jumalan vuoren Horebin juurelle. Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli tulenliekissä, joka nousi orjantappurapensaasta. Mooses huomasi, ettei tuli kuluttanut pensasta, vaikka se oli liekeissä. Silloin hän ajatteli: »Menenpä katsomaan tuota ihmettä. Minkä vuoksi pensas ei pala poroksi?»

Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: »Mooses, Mooses!» Mooses vastasi: »Tässä olen.» Herra sanoi: »Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.» Herra sanoi vielä: »Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala.» Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa.

Saarna: Jumalanpelko ja Jumalalla pelottelu

Paras pyhän määritelmä, minkä olen löytänyt kirjallisuudesta, on saksalaisen Rudolf Otton noin vuosisadan ikäinen määritelmä: ”Pyhä on kauhistuttava ja ihana salaisuus”, mysterium tremenedum et fascinans. Jos jokin näistä kolmesta aineksesta puuttuu, kyse ei ole täyteläisessä merkityksessä pyhän kohtaamisesta. Pyhän kohtaaminen on ihanaa, ja kohdataan salaisuus, mutta kolmas piirre on pyhään liittyvä kauhu, jumalanpelko.

Raamatun klassisin kuvaus pyhän kohtaamisesta ja siihen liittyvästä jumalanpelosta on kertomus siitä, kuinka Mooses kohtasi Jumalan palavassa pensaassa erämaassa. Kohtaus täytti Mooseksen jumalanpelolla. ”Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa.”

Jumalanpelko on pyhän kokemuksen olennainen piirre. Tämä sana johtaa kuitenkin helposti harhaan. Pyhän kohtaamiseen kuuluva Jumalan pelko on jotakin aivan muuta kuin se pelko, jota vastuuttomat kasvattajat pyrkivät herättämään lapsissa saadakseen nämä tottelemaan tai jota vastuuttomat sananjulistajat pyrkivät herättämään kuulijoissaan kuvaamalla kadotuksen tuskia. Mooses ei pelännyt Jumalan rangaistusta kohdatessaan hänet erämaassa. Hän oli olemuksensa juuria myöten järkyttynyt siitä ylivoimaisesta todellisuudesta, joka kaiken käsityskyvyn ylittävänä ja samanaikaisesti puoleensa vetävänä ympäröi häntä erämaassa tekstimme kuvaamassa tilanteessa.

Kirkastussunnuntain 18.7.2010 saarna Huopalahdessa: Perille päässeistö

2010-07-19T04:58:00.000+02:00

Teksti

Matt. 17: 1-8

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.

Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.»

Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!» Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: »Nouskaa, älkää pelätkö.» Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Perille päässeistö

Pietari sekä veljekset Jaakob ja Johannes kokevat hengellisen huippukokemuksen kirkastusvuorella. Suomessa vuoria on vähän, jos yhtään, täällä on mäkiä, kukkuloita, vaaroja ja tuntureita. Suomalaisittain kirkastusvuorta voisi kutsua haltiotunturiksi tai valaistusvaaraksi.

Vuosi sitten tänä samana kirkkovuoden sunnuntaina selitin teille, millaisia vaaroja Paavo Ruotsalainen liitti hengellisiin huippukokemuksiin. Kokemuksista tulee itsetarkoitus. Jeesuksen oppilaat tahtoisivat jäädä asumaan haltiotunturilleen iäksi ajaksi. Ruotsalainen varoitti tästä kokemushengellisyyden vaarasta. Huippuelämyksen kokija tekee helposti elämyksistään Kristuksen. Ote todellisesta Kristuksesta kirpoaa ja väljähtyy, ja suuria kokenut alkaakin riippua vähitellen vain omien kokemustensa varassa. Hengellinen elämä virittyy uuden samanlaisen tai vielä upeamman kokemuksen hankintaan. Uutta ei aina saada, joten takerrutaan kokemuksen muistoon, jollei suorastaan käydä teeskentelemään kokemusta, jota ei ole.

Ruotsalainen muistutti, että hengellinen kokemus on vain Jumalan kädenanto, tutustumiseen kuuluvaa kättelyä. Tarkoitus ei ole, että se, jota Jumala on kätellyt, jää loppuiäkseen vatkaamaan kättään. Tarkoitus on syventää kättelystä alkanutta tuttavuutta. Suhde Jumalaan on samanlainen kuin suhde toiseen tärkeään ihmiseen. Suhde ei voi pysähtyä. Jos se lakkaa muuttumasta ja kehittymästä, se kuolee.

Kotikirkkomme perinteessä on paljon kuivaa teoreettisuutta, aivouskoa, kuten Ruotsalainen sitä kutsui. Sopiva annos elämystä tekee sille kyllä hyvää. Keskittyminen elämykseen olisi tyhjän käden vatkaamista ilmassa.

Jeesuksen oppilaiden sisäpiirikokemus tuntuu heistä ylittämättömältä. Kirkastusvuorihetkeen verrattuna kaiken, mitä tulevaisuus tarjoaa, on oltava valjua ja mitätöntä. Oppilaat tahtovat jäädä tähän. Heistä tuntuu, kuin he olisivat päässeet perille.

Kun sosialististen maiden poliittiset rakennelmat luhistuivat pari vuosikymmentä sitten, oli monia, jotka ajattelivat, että ihmiskunta on päässyt vihdoin perille. Kohuttiin kirjasta, jonka nimi jo julisti historian loppuneen. Kirja selitti, kuinka kommunismin jälkeen jäi elämään vain yksi, selkeä, kirkas ja lopullinen järjestely, liberaalinen markkinatalous. Nyt se muka oli valmis. Maailmantalouden vaiheet, ilmastonmuutoksen käynnistyminen ja monet muut ilmiöt ovat sen jälkeen osoittaneet kaunopuheisesti, että historia ei ole vielä loppunut eikä maailmanjärjestys valmistunut.

Luterilaisen kristillisyyden selitetään usein olevan kristinuskon lopullinen kiteytymä. Siitä ei uskonto tule enää paranemaan. Historia on loppunut ja lopullinen sana siitä, millainen on Jumala ja millainen on ihmisen ja Jumalan välinen suhde, on sanottu. Se joka muuta selittää, on joko harhaan johdettu tai harhaan johtaja.

Jeesus ei salli kirkastusvuorella oppilaittensa ryhtyä paaluttamaan valtausta valaistuksen vaaralta. Historia ei ole toteutunut, eikä totuus tullut täyteläisyydessään minään hetkenä tai missään paikassa. Kaikki, mitä Jeesuksen oppilaat näkivät ja kokivat hänen seurassaan, oli vain aavistuksia ja välähdyksiä siitä, mitä oli tulossa. Tämäkin päivän tekstin kuvaama huippuhetki oli sellainen ennakkovälähdys.

Kirkolla ei vieläkään ole totuutta hallussaan. Totuus on vasta tulossa. Sitähän Jumalan valtakunnan odottaminen tarkoittaa. Näemme yhäkin kuin vain kuvastimessa: ymmärrämme sen, mitä on, sen valossa, mitä on luvattu. Usko ei ole hallussa olevia totuuksia, vaan avautumista sille, mikä on vasta tulossa.

Saarna Huopalahdessa. Ihmisten kalastaminen, äänten kalastaminen ja emasipaatio. Apostolien päivä 4.7.2010

2010-07-04T10:43:00.000+02:00

Teksti

Luuk. 5: 1-11

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.

Ihmisten kalastaminen, äänten kalastaminen ja emansipaatio

Päivän tekstissä Jeesus sanoo Pietarille: ”Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Ajatus ihmisten kalastamisesta tekee minut levottomaksi. Kalastamisen tarkoituksena on saada kaloja saaliiksi. Saaliiksi joutuminen on epämiellyttävä kohtalo kalalle. Tavallisesti se on sille hengen menoa. Kala joutuu toisten pöytään ja käytetään toisten ravinnoksi. Ihmisten kalastaja kuulostaa ilmeiseltä toisten ihmisten hyväksikäyttäjältä.

Parhaassakin tapauksessa verkkoon uineen kalan käy huonosti. Se menettää ne väljät ja kirkkaat vedet, joissa on uinut siihen asti. Se tungetaan sumppuun, jossa on ahdasta ja jossa vesikin saattaa kuohua kituvien kalojen suomuista sameana. Kreikankielisen alkutekstin sanavalinta viittaa korostetun selkeästi juuri sumppuun joutumiseen. Sanatarkka käännös olisi ”Tästä lähtien pyydystät ihmisiä elävinä”. (dzōgrōn < dzōon, ’elävä’, agreō, ’vangita’) Sumpun sijaan voimme toki ajatella akvaariota, jossa hyvin ravitut ja hoidetut eläimet uiskentelevat puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Se ei paljon paranna asiaa. Vankeja akvaariokalatkin ovat.

Ihmisten kalastaminen tuo mieleen median usein käyttämän sukulaisilmaisun: äänten kalastamisen tai kalastelemisen. Eduskuntavaalit lähestyvät, ne pidetään loppukeväästä 2011. Ehdokkaat ja puolueet valmistautuvat niihin jo suurella tarmolla. Verkkoja ollaan virittelemässä kalavesiin. On alkamassa taistelu äänisaaliista. Kamppailussa käytetään kaikkia nykyaikaisia ihmisten taivuttelun ja vakuuttamisen keinoja.

Kun puhutaan äänten kalastamisesta, politiikkaa tarkastellaan kyynisestä näkökulmasta. Väitetään, että ehdokkaat ja puolueet ovat vain olevinaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Tosiasiassa ne piittaavat niistä vähät. Poliittiset tahot ovat kiinnostuneita loppujen lopuksi vain omasta asemastaan ja vallasta. Kun ne ovat päässeet tavoitteisiinsa ja saaneet vallan, ne unohtavat äänestäjät, joita äsken piirittivät. Ne unohtavat jo äänten laskun aikana kansalle antamat lupauksensa. Ihmisiä käytetään. Heidät heitetään pois, kun heitä ei enää tarvita. Näinhän tavan takaa selitetään.

Äänten kalastaminen on rumaa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi aika viatonta ihmisten hyväksikäyttämistä. Äänten kalastajat ottavat ihmisistä talteen vain sen, mitä voivat käyttää, heidän äänensä vaaleissa, mutta sen jälkeen päästävät heidät oman onnensa nojaan. He ovat kuin TV-filmin reippaat kalamiehet, jotka päästävät saaliinsa takaisin Afrikan jokeen otettuaan siitä komean valokuvan.

Saksalainen natsien aikana vaikuttanut ja kuolemantuomion kärsimä teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa paljon pahemmasta ihmisten kalastamisen tapauksesta, joukkoliikkeen sumppuun pyydystämisestä (Widerstand und Ergebung, suom. Kirjeitä vankilasta, 1963). Bonhoeffer tähdentää, kuinka yksien valta vaatii muiden tyhmistämistä. Bonhoeffer ei tarkoita tyhmäksi tulemisella älyn suorituskyvyn laskua. Tyhmyys on kohteen näkökulman tahallista kaventamista, kriittisyyden surkastamista, hokemien pauloihin pyydystämistä. Bonhoefferin mallina tyhmyyden kuvauksessa on aikansa kansallissosialistinen joukkoliike Saksassa.

[Ihan samaa selitti amerikkalainen Eric Hoffer vuonna 1951 kirjoittamassaan kirjassa Tosiuskovainen (The True Believer).]

Ihmisten tyhmistämisen vastakohtana on ihmisten vapauttaminen. Vapauttamisesta käytetään yleisesti sanaa emansipaatio. Puhutaan esimerkiksi naisten emansipaatioliikkeestä. Tällä käsitteellä on ilmaisuvoimaa. Latinankielinen sana tarkoittaa sitä, että jotakin palautetaan alkuperäiselle, oikealle omistajalleen. Kun ihminen vapautetaan joukkotyhmyyden sumpusta, hänen elämänsä palautuu alkuperäiselle, oikealle omistajalleen. Sitä Bonhoeffer tarkoittaa puhumalla vapauttavasta teosta. Bonhoefferhan kirjoittaa: ”Tyhmyyttä ei voita opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko.”

Kun Jeesus asetti Simon Pietarin Gennesaretin järven kalastusrupeaman jälkeen ihmisten kalastajan virkaan, hän ei antanut uudelle oppilaalleen tehtäväksi pyydystää ihmisiä elävinä joukkohypnoosin katiskaan. Pietari sai päinvastaisen tehtävän: palauttaa orjuutettujen ja tyhmistettyjen ihmisten elämän alkuperäisille, oikeille omistajilleen, ihmisten omiin käsiin. Uuden testamentin kirjoittajista ei kukaan ole Paavalia selkeämmin selittänyt, kuinka evankeliumissa, ilosanomassa ei ole kysymys elävänä vangitsemisesta vaan vangittujen vapauttamisesta: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät.” Pietarin virka ihmisten kalastajana tarkoittaa siis täsmälleen päinvastaista kuin mitä tämä termi tuntuu tarkoittavan, jos se ymmärretään kirjaimellisesti. Pietarin tehtävänä ei ole pyydystää saalista sumppuun vaan päästää saalis sumpuista takaisin väljiin vesiin.

Valtaan pyrkijä tyhmistää yleisöjään saadakseen heidät kontrolliinsa ja kyvyttömiksi suhtautumaan kriittisesti hänen pyrkimyksiinsä tai jopa vastustamaan niitä. Hän yrittää lapsellistaa ihmisiä järjestelmällisesti. Lapsellisen ihmisen vastakohtana on täysikasvuinen ihminen, aikamies tai aikanainen (vuorisaarnan teleios, Kirkkoraamatun käyttämä mielestäni harhaanjohtava vastine on ’täydellinen’; teleios anēr tarkoittaa muualla UT:ssä aikamiestä). Kristillinen julistus sekoittaa usein lapsen uskon ja lapsellisuuden. Lapsen usko ei ole elämänsä luovuttamista vieraisiin käsiin (mancipatio). Päinvastoin lapsen uskoa ilmaisee vapautetun (e-mancipatio) sielun uskaltava huokaus: ”Abba, isä.”

Hesiodos kateudesta ja mallioppimisesta (Juha Sihvolan käännös).

2010-06-17T15:19:00.000+02:00

Facebookissa käydään keskustelua kateudesta ja tämän keskustelun tarpeisiin siteeraan täällä runoa, joka ei mahtuisi facebook-formaattiin. Runo on Hesidoksen, eli noin vuonna 700 eKr.,. Juha Sihvola on kääntänyt sen pyynnöstäni kirjaan Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Helsinki: Kirjapaja, 1998. Runo on teoksesta Erga kai hemerai, Työt ja päivät.

"Eipä ollutkaan yhtä Riitojen sukua, vaan maan päällä niitä oli kaksi. Toista kiittää järkevä mies, mutta toista moittia saa, sillä ihan erilaiset ovat ne luonteeltaan. Toinen lietsoo sotaa, turmiota, toraa, tuo kurja. Sitäpä ei kukaan kuolevainen rakasta, vaan pakko on kunnioittaa myös tätä katkeraa Riitaa, kun kuolemattomat käskevät.

Mutta jo ennen synnytti tummanpuhuva Yö toisen Riidan, jonka korkealla istuva Kronoksen poika, tuo, joka taivaassa asuu, syvällä maankamaraan kätki ja paljon suopeammaksi ihmisille muovasi. Avuttomankin herättää tämä Riita ahertamaan. Työhön jo rientää mies, kun rikastuvan näkee toisen, joka ahkerasti kyntää, kylvää, taloaan huolehtien hoitaa. Naapuri kilpaan haastaa naapurin, rikkautta yhdessä etsien.

Hyvä on tämä Riita kuolevaisille. Savenvalaja kiistelee savenvalajan kanssa, puuseppä puusepän, kulkuri kantaa kaunaa kulkurille, laulaja laulajalle."

(Kursiivi on minun , samoin kappalejako. Runon ensimmäinen kappale kuvaa kateutta, toinen ja kolmas emulaatiota)

Vuoden 1969 kantelu YLE:n elävässä arkistossa

2010-06-12T07:26:00.001+02:00

http://yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=617&a=1327

Jollakulla voi olla mielenkiintoa 40 vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin tuomiokapituli tutki vallankumouksen teologiaani tehdyn kantelun perusteella. Silloin kapituli äänesti asiastani äänin 3-2 ja totesi kantelun aiheettomaksi. Otsikon alla olevasta nettiosoitteesta pääsee tutustumaan siihen historiaan. Kirkossa saattaa ilmapiiri käyneen kireämmäksi viime vuosina, mutta 70-luvun vaihteessa se oli nykyistä paljon kierämpi.

Osan kantelusta tutki Kaarlo Pitsinki lääninoikeuden puheenjohtajana (yllytys maanpetokseen), ja hylkäsi kantelun senkin osan.

Piispa Huovisen kannanotto tuomiokapitulille minuun kohdistuvassa kanteluasiassa

2010-06-11T15:35:00.014+02:00

Hiippakuntatiedote 14/2010: kantelu Terho Pursiaisesta

11.6.2010

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli on käsitellyt 11.6.2010 istunnossaan teologian tohtori, pastori Terho Pursiaisen saarnasta tehdyn kantelun

Helsingin hiippakunnan tuomiokapituli on käsitellyt 11.6.2010 istunnossaan teologian tohtori, pastori Terho Pursiaisen saarnasta tehdyn kantelun. Käsittelyn pohjana oli piispa Eero Huovisen asiasta laatima kirje.

Tuomiokapituli yhtyi päätöksessään piispan kirjeessään esittämiin huomioihin ja katsoi, ettei kantelu anna aihetta muihin toimenpiteisiin.

Liitteet

Piispa Eero Huovisen kirje 11.6.2010

Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulille

Asko Alajoki on lähettänyt tuomiokapitulille kantelun pastori Terho Pursiaisen

saarnasta Marian ilmestyspäivänä Huopalahden kirkossa. Alajoki pyytää

piispaa ja tuomiokapitulia tutkimaan, onko Pursiainen rikkonut

pappisvalaansa ja luopunut uskontunnustuksesta.

Saarnassaan Pursiainen sanoo, että uskontunnustuksen kohta “syntyi neitsyt

Mariasta” on “ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta”.

Uskontunnustusta ei Pursiaisen mukaan pidä ymmärtää “kirjaimellisesti

todeksi” eikä sen sisältöä pidä viedä “nykyaikaisen ihmisen tieteellisen

maailmankatsomuksen mankelin läpi”. Uskontunnustuksessa on kysymys

“vuoropuhelusta Jumalan ja seurakunnan välillä” ja se merkitsee

“seurakunnan yhteistä suostumista Jumalan puhuteltavaksi”.

Uskontunnustuksessa kiitetään Jumalaa “kaikista niistä suurista

palveluksista, joita hän on jakanut kansalleen sukupolvesta toiseen”.

Pursiainen korostaa saarnassaan - ja useissa aiemmissa kirjoituksissaan -

sitä, että kristillisen uskon sisällöstä on puhuttava uskon äidinkielellä. Se on

luonteeltaan erilaista kuin “arjen insinöörikieli”. Tieteen kielessä ja arjen

kielessä väitetään asioita, jotka voidaan osoittaa tosiksi tai epätosiksi.

Jumalasta sen sijaan on puhuttava uskon äidinkielellä, sillä hän on salaisuus

eikä hänestä voi puhua ilman vertauksia ja symboleja.

Olen keskustellut Pursiaisen kanssa hänen saarnastaan sekä tieteellisen ja

uskonnollisen kielen luonteesta. Pidän tärkeänä sitä, että me kaikki papit

saarnoissamme johdatamme seurakuntalaisia Jumalan salaisuuksien äärelle

ja puhumme niistä sellaisella uskon äidinkielellä, joka auttaa ihmisiä

tunnistamaan Jumalan ihmeet ja suuret teot.

Kirkon katekismuksessa Jeesuksen syntymästä sanotaan: “Järjelle

ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi.

Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka

vain usko voi nähdä ja ymmärtää.”

Käsitykseni mukaan kantelu ei anna aihetta muuhun kuin tässä esitettyyn

selostukseen ja omiin kommentteihini.

Helsingissä, 10.6.2010

Eero Huovinen

Keskustelu Eero Huovisen kanssa

2010-06-11T10:01:00.002+02:00

Kävimme eilen tuomiokapitulissa keskustelun, Helsingin piispa Eero Huovinen ja minä. Se liittyi erään Tampereen hiippakuntavaltuuston varajäsenen kanteluun. Kantelija oli lukenut lehdestä (Kotimaa), että olin saarnassani vastustanut Jeesuksen neitseestäsyntymisteoriaa ja ollut sitä mieltä, että kukaan, joka väitää uskovansa kirjaimellisesti uskontunnustukseen, ei ole vakavasti otettava henkilö.

Saarna on tässä blogissani luettavissa. Pidin sen Marian päivänä tänä vuonna ja se löytyy ajallisesti asiaankuuluvalta kohdaltaan.

Piispa esitellee aikanaan asian tuomiokapitulille, eikä minun kuulu ruveta tässä etukäteen kertomaan keskustelun tuloksia. Keskustelun henki oli rakentava. Kenellekään asioita seuraavalle ei kai liene jäänyt salaisuudeksi, että siitä lähtien kun vuonna 1993 sain kutsun palaamaan papin tehtäviin, olen luottanut Huoviseen ja kunnioittanut hänen ajatuksensa selkeyttä ja monia muita esimiesansioitaan.

Kerron keskustelusta sitten enemmän, kun asia on virallisessa vaiheessaan.

***

Sukelsin facebook-syövereihin suunnilleen samaan aikaan kuin sain tiedon kantelusta. Olen käynyt siellä moniaan hyvän keskustelun aihepiiristä. Facebookia voi käyttää monenlaiseen viestittelyyn. Se on kuitenkin oivallinen väline myös kiperiin teoreettisiin keskusteluihin. Oma repliikki on supistettava 420 merkkiin (mikä ei näy koskevan ystävääni Petri Järveläistä, jonka muutamat viestit ehdottomasti ylittävät tämän rajan -- miten hän sen tehnee?). Siihen ei mahdu kuin vain olennainen. Facebook väittelyssä väitellään ajatusten ytimillä. Siltä on tuntuntu.

***

Facebookia on varottava. Se on addiktiivinen ansa. Luulin, että nettisudoku on kaikkien verkon ansojen äiti. Voi olla. Facebook on niiden isoäiti.

Aktivoin blogini

2010-06-09T12:44:00.000+02:00

Ajatuksenani - joka kokemuksen pohjalta saattaa jäädä toteutumatta, koetan taas alkaa kirjoittaa blogiin. Varsinaiset nettisivut ehkä herätän henkiin vasta ensi vuonna, kun minulla on vähän enemmän aikaa. Sivujen käyttö niillä ohjelmilla, joita minulla on ollut, on aika hankalaa, ja tärkeimmät tarpeet täyttyvät blogin avulla.

Olen tallentanut blogiini satakunta tekstiä, joista näkyvillä ovat vain nettikirjani ja ajankohtaisimmat, tällä hetkellä pääasiassa Huopalahdessa tekemääni seuraukuntatyöhön liittyvät tekstit. Muut olen poistanut näkyvistä niin sanottuina drafteina, jotka pullahtavat paikalleen vaivattomasti koskettimen painalluksella, jos joku kaipaa nähdäkseen jotakin tekstiä. Uusien saarnojen jne. tekstien lisäksi ehkä joskus jaksan kirjoittaa jonkin päiväkirjamerkinnän.

Kävin erittäin laajaa keskustelua vuosina 2006-2007 kotisivuillani, mutta sellainen keskustelu on paljon hauskemaan face bookissa. Repliikkien on oltava lyhyitä ja reagointi tarvittaessa salamannopeaa. Kun viestin on oltava lyhyt, se on usein ytimekäs. Jos pitempää repliikkiä tarvitaan, sen voi käydä kirjoittamassa blogiinsa ja sitten siihen viittaamassa face bookissa.

Blogipuheenvuoroihinhan voi myös vastata puheenvuoron jälkeisellä repliikillä.

Henkilöäni koskevat perustiedot löytyvät Wikipediasta nimihaulla, joskaan ne eivät ole aivan ajankohtaiset.

Niin että tervetuloa pitkän tauon jälkeen katsomaan blogiani silloin tällöin, sieltä löytyy uusimmat hengentuotteeni pappina ja joskus päiväkirjamerkintäkin, jos aikaa on.

Face bookissa kansani voi keskustella, ainakin tähän mennessä siellä on ollut aivan oivallisia teologisia ja filosofisia debatteja.

Kolminaisuussaarna 16.5.2010 (6. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai 2010)

2010-05-16T10:30:00.002+02:00

Joh. 15: 26-16: 4 (6. pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, ensimmäisen vuosikerran mukaan)

Jeesus sanoi:

"Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.

Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Helluntaita kohti kuljettaessa tulee messuissa paljon puhetta Pyhästä Hengestä. Tekstit ovat Johanneksen evankeliumista. Tarkoituksena on, että näinä viikkoina syventyisimme kolminaisuuden salaisuuteen Johanneksen opastuksella.

Johanneksen evankeliumissa on järjestelmällinen ajatuksenkulku. Siinä on kolme selkeätä ajatusta.

(1.) Ensiksi, Jeesus selittää: ”Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo.” Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus ei siis tällä hetkellä ole maailmassa ihmisten keskellä vaan taivaassa lähettäjänsä, Jumalan tykönä.

(2.) Toiseksi, Jeesus ei kuitenkaan ole jättänyt ihmiskuntaa iäisesti. Jeesus antaa lupauksen paluustaan. Hän sanoo: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Hän jatkaa: ”Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää.” Kristinusko on johdonmukaisesti eskatologista, lopunajallista. Usko on ennen kaikkea odottamista.

(3.) Kolmanneksi: Jeesuksen oppilaat eivät ole jääneet yksin, vaan Jeesus pyytää Isää, Jumalaa lähettämään heidän luokseen Pyhän Hengen, puolustajan.

Johanneksen evankeliumi puhuu siis kolmesta jumalallisesta tahosta, jotka ovat jollakin tavalla erilaisia ja erillisiä. Islaminusko on perinteisesti arvostellut kristinuskoa monijumalaisuudesta. Emme me kuitenkaan tunnusta monta Jumalaa, Jumala on yksi. Jumalamme on kolmiyhteinen.

Perinteiseen kolminaisuusoppiin liittyy ideoita ja syvyyksiä, joita en tässä saarnassa kykene edes lähestymään. Tyydyn siihen, että yritän sanoa kolminaisuudesta yksinkertaisia lähtökohtia.

Ymmärrän niin, että kristinoppi tarkoittaa Jumalalla olemassaolon ydintä, sydäntä ja syvyyttä. Jeesuksen oppilaat uskoivat Jeesukseen. Se tarkoittaa, että oppilaat näkivät Jeesuksen lävitse olemassaolo syvyyden. Olemassaolon ydin kuulsi läpi Jeesuksen opetusten, kohtalon, koko hänen olemuksensa. Oppilaille paljastui, että olemassaolo ydin on rakastava sydän. Kun Jeesuksen oppilaat kutsuivat Jeesusta Jumalan pojaksi, he tarkoittivat ainakin tätä. Samaa tarkoitan, kun nykyihmisenä kutsun Jeesusta Jumalan pojaksi.

Kuolemansa jälkeen Jeesus ei enää ole ihmisenä tavattavissamme. Sen Johannes sanoo yksiselitteisesti ja lujasti. Vaikka Jeesus onkin poissa luotamme, se mitä hän sai ihmisissä aikaan, on jäänyt vaikuttamaan. Todellisuus on kristitylle yhä läpikuultavaa. Tulkitsemme yhä olemassaoloa Jeesuksen opetusten, kohtalon ja koko hänen olemuksensa läpi. Jeesus kirkastaa meille todellisuuden. Ainakin tätä Pyhä Henki ja hänen läsnäolonsa kirkon elämässä tarkoittavat. Uskon näkökulma kirkastaa olemassaolon syvyydessään.

Johannes tähdentää päivän evankeliumitekstissä, kuinka Pyhän Hengen olennaisimpana tehtävänä on muistuttaa Jeesuksesta. Kirkossa katsellaan olemassaolon häkellyttävään syvyyteen Jeesuksen persoonan läpi. Uuden testamentin kielellä Pyhä Henki on kosketusta Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa. Johannes tähdentää, ettei Pyhä Henki puhu omiaan. Pyhä Henki pitäytyy siihen, mitä Jeesus opetti ja oli.

Jeesuksen julistuksen ydin oli lupaus Jumalan valtakunnasta. Jumalan valtakunta ei vielä ole tullut. Se on jo läsnä keskellämme, mutta vain uskossa. Se on totta sikäli kuin Jeesuksen lupaukseen luottaen jo nyt elämme Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Silläkin tavalla Pyhä Henki vaikuttaa meissä odotuksen aikana, kun Jeesus on poissa keskeltämme.

Koko tässä asiassa on olennaista, että se on uskon asia.

Ei ole itsestään selvää, että Jeesuksen opetukset, kohtalo ja koko olemus olisivat oikea tulkinta olemassaolon ytimestä, sydämestä ja syvyydestä. Se on uskon asia. Uskoon sisältyy riski. Usko on uskaltamista. Onhan yhä toteen näyttämättä, lunastaako Jeesus häneen sijoitetut toiveet ja täyttyykö hänen lupauksensa.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon toivosta. Toivo tähdentää sitä, että asia on yhä auki. Jumalan valtakunta on vasta tulossa. Vasta kaiken lopussa selviää, onko olemassaolon ydin todella rakkaudesta pakahtuva sydän vai vain rykelmä kylmiä yhtälöitä. Ei kaivata korskeata oikeassa olemista, vaan hiljaista luottamusta.

Suomalainen ajatus, dokumenttielokuva (Rax Rinnekangas): oma monologini

2010-05-13T08:00:00.002+02:00

Tänään, helatorstaina 2010, 13.5. näytettiin TV1:ssä Rax Rinnekankaan dokumentti Suomalainen ajatus. Kirjoitin käsikirjoitukseni omaa monologiani varten valmiiksi 19.3.2009, ja käsikirjoitus löytyy blogista mainitulta päivältä ("Ilmastonmuutoksen teologia")

Saarna 2.5.2010: Oikeudenmukaisuus ja tunteet. Huopalahden kirkko

2010-05-02T10:30:00.003+02:00

Innostuin lukemaan omia saarnojani. Ne eivät enää ole seurakunnan sivuilla, joten tännehän niitä voin joutessani laittaa uteliaiden katsottavaksi. Tämä saarna taitaa olla ainoa saarnani Huopalahdessa, jossa saarnatekstinä ei ole ollut evankeliumiteksti.

10 05 02 Cantate-sunnuntain saarna: Oikeudenmukaisuus ja tunteet

Teksti (toisesta lukukappaleesta).

”Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.”

Vapun perinteisiin teemoihin kuuluu yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Jaakobin kirjeen kirjoittaja ottaa kantaa vaikeaan kysymykseen: oikeudenmukaisuuden ja tunteiden välisen suhteeseen. Kirjeen kirjoittaja varoittaa sekoittamasta vihaa oikeudenmukaisuuteen. Vihan vaatimusten täyttämisestä ei synny Jumalan tahdon mukaista oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuuden käsite viittaa asiaan, joka on jo pienille lapsille tärkeä. Jos lapsi kokee kohtelua, joka on hänen mielestään epäoikeudenmukaista, hän sanoo närkästyneenä: mutta sehän on epistä.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus voittaa kaikki muut vaatimukset. Se, mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole oikeutettavissa millään muullakaan perusteella. Vaikka se olisi kuinka hyödyllistä tai kuinka mukavaa, se olisi väärin.

Kirkollisessa puheessa pannaan usein oikeudenmukaisuus ja rakkaus kilpailemaan keskenään. Kristinuskon erityiseksi ansioksi selitetään, kuinka rakkaus kristillisessä etiikassa voittaa kylmän oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Selitys on huono. Jeesuksen opetukset ja hänen oma käyttäytymisensä ovat esimerkkejä siitä, kuinka rakkaus voittaa oikeudenmukaisuudella perustellut säännöt. Rakkaus ei voita oikeudenmukaisuutta. Rakkaus voittaa säännöt. Rakkaus ei noudata sääntöjä silloin, kun se olisi epäoikeudenmukaista. Rakkaus nimenomaan toteuttaa oikeudenmukaisuuden särkemällä sääntöjä. Siitä on esimerkkinä kertomus, jossa Jeesus ravitsee itseään ja opetuslapsiaan sapattina pellolta poimimillaan tähkäpäillä. Sapattisääntöjen noudattaminen olisi ollut epäoikeudenmukaista kertomuksen kuvaamassa tilanteessa. Kertomuksen Jeesus on oikeudenmukainen, kun unohtaa moraalin kaavat.

Epäoikeudenmukaisuus herättää ihmisessä väkevän kielteisen reaktion. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on jonkinlaista etomista. Mätä kananmuna etoo vain fyysisesti. Epäoikeudenmukaisuus etoo moraalisesti. Meitä etoo se, että ihminen kohtelee toista ihmistä kuin esinettä. Se on moraalista etomista.

Tunteet ovat tärkeitä oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Moraalinen pahoinvointi saa ihmiset liikkeelle. He ryhtyvät puolustamaan sorrettujen ja riistettyjen oikeuksia.

Mutta on myös vaaroja siinä, että tunteet sekoittuvat oikeudenmukaisuuden ajamiseen. Vihan vallassa toimiminen ei ole omiaan luomaan Jumalan tahdon mukaista oikeudenmukaisuutta, Jaakob selittää. Viha kohdistuu ihmisiin, oikeudenmukaisuuden vaatimus olosuhteisiin. Oikeudenmukaisuus tyytyy, kun olot on korjattu. Viha on kyltymätöntä. Se tahtoo tuhoa tuhon päälle.

Muutkin tunteet kuin viha voivat vääristää oikeudenmukaisuuspyrkimyksiä. Yksi vaarallisista tunteista on pelko. On arvaamatonta, mihin pelon valtaamat joukot saattavat ryhtyä torjuakseen uhkiaan. Pelottavaa tuhoa torjutaan kauhun vallassa usein suuremmilla tuhoilla kuin oli uhkanakaan.

Kirjapaja julkaisi parikymmentä vuotta sitten kirjan, jonka sanomaa olen vuosien varrella usein pohtinut. Kirja on Risto Ahdin ja Markku Toivosen kirjoittama Runouden kuntokoulu. Siinä puhutaan puhtaitten tunteitten puolesta. Sekoittuneista tunteista ei synny suurta runoa, runoilijat kirjoittavat.

Tunteiden sekoittuminen on vaarallista myös silloin, kun oikeudenmukaisuutta ajetaan. Kaunat, kateus, pelko ja ahneus sekoittuvat oikeuden asiaan. Ihmiset eivät tunnista omia tunteitaan. Kun he eivät tunnista tunteitaan, he eivät kykene suhtautumaan niihin kriittisesti. Siitä ei synny Jumalan mielen mukaista oikeudenmukaisuutta. Maailman muuttajan ei tarvitse pelätä tunteitaan, mutta hänen on oltava niihin nähden rehellinen.

Kirja, johon viittaan on Risto Ahti - Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu, Kirjapaja,1988

Marianpäivän saarna 24.3.2010

2010-03-24T11:29:00.006+01:00

Uskontunnistuksen teologiasta

Jeesuksen syntymään ja hänen lapsuuteensa liittyvät tekstit puuttuvat kokonaan Markuksen evankeliumista, joka on evankeliumeista vanhin. Niin kuin varmaan hyvin muistatte, Jeesus astuu Markuksen evankeliumin näyttämölle jo aikamiehenä, kun Johannes Kastaja kastaa hänet.

Evankeliumit on toimitettu varhaisen kirkon seurakunnissa suullisena perinteenä liikkuneista kertomuksista, Jeesuksen sanonnoista ja hänen elämänsä tuokiokuvista. Evankeliumien syntyhistoria muistuttaa aika lailla Kalevalan syntyä, jonka Elias Lönnrot kokosi Karjalan kylistä muistiinmerkitsemistään runoista.

Sille, että Markus vaikenee täysin Jeesuksen syntymästä ja hänen lapsuusvuosistaan, on kaksi mahdollista ilmeistä selitystä. Joko näitä kertomuksia ei ollenkaan tunnettu niissä seurakunnissa, joiden piiristä Markus kokosi kertomuksensa, tai Markus tunsi kyllä kertomukset, mutta hylkäsi ne käsikirjoituksestaan. Hän ehkä hylkäsi ne siitä syystä, ettei pitänyt niitä historiallisesti luotettavina, tai siitä syystä, että torjui niiden tarkoittaman sanoman. Raamatun akateemisten tutkijoiden tehtäväksi jääköön kertoa, mikä näistä selityksistä on todennäköisin.

Markuksen vaikenemisesta voimme kuitenkin tehdä aivan turvallisesti tämän päätelmän: muiden evankeliumien kertomuksiin Jeesuksen varhaisemmista vaiheista ei sisälly mitään autuuden kannalta ratkaisevan tärkeää. Ihminen selviäisi matkallaan kohti iäisyyttä aivan varmasti, vaikkei matkalukemisena olisi muuta kuin Markuksen evankeliumi eikä hän tietäisi koko asiasta muuta kuin minkä Markus kertoo.

Kristityn ei tarvitse uskoa Jeesuksen neitseelliseen syntymään ollakseen hänen täysin kelvollinen oppilaansa. Tämän käsitykseni olen ilmaissut kirjoissani ja muutenkin julkisuudessa painokkaasti jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. En ole kantaani salannut puheenvuoroissani tässäkään seurakunnassa. Tämän sanon siltä varalta, että joku luulisi minun selittävän jotakin uutta tai kuohuttavaa ja rupeaisi tekemään siitä numeroa.

Mitä sitten on sanottava uskontunnustuksesta, jonka tänäänkin tässä messussa aivan kohta saarnan jälkeen luemme yhteen ääneen. Siinähän sanotaan selvästi: ”Syntyi neitsyt Mariasta…” Mitä tarkoittaa apostoliseen uskontunnustukseen yhtyminen ihmiselle, joka ei ole valmis sitoutumaan neitseestäsyntymisoppiin?

Kohta ”syntyi neitsyt Mariasta” ei ole ainoa niin sanotun apostolisen uskontunnustuksen ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta. Kuka enää todella uskoo siihen, että on paikka nimeltä tuonela, jonne Jeesus laskeutui? Tai että Jumala tosiaan istuu jossakin todellisuuden nurkassa tuolilla, vieressään toisella tuolilla ylösnoussut Kristus? Jos joku väittäisi uskovansa apostolisen uskontunnustuksen jokaisen rivin kirjaimellisesti todeksi, ei minun silmissäni olisi vakavasti otettava henkilö, vaikka olisi kuinka korkeassa kirkollisessa asemassa tai kuinka pitkälle oppinut yliopistomies. Jos uskontunnustus pitää käsittää luetteloksi väitteitä, joiden kirjaimellisen totuuden uskontunnustukseen yhtyjä allekirjoittaa, jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.

Olet varmaan pannut merkille Vanhasta testamentista sen, että aina kun Jumala puhuu jollekin ihmiselle, hän ensiksi esittelee itsensä: ”Minä olen Herra, Sinun Jumalasi jne.” Jumala muistuttaa jokaisen keskustelun alkajaiseksi Israelille tekemistään palveluksista ja tähdentää olevansa juuri se taho, joka on saanut aikaan nämä suuret asiat. Kun soitamme puhelimella jollekulle, emmehän mekään mene suoraan asiaan, vaan kerromme aluksi, kuka olemme.

Messu on vuoropuhelua Jumalan ja seurakunnan välillä. Jumala puhuttelee seurakuntaa ja seurakunta tunnistaa tahon, joka sitä puhuttelee, Jumalan. Uskontunnustus on juhlallinen muoto, jolla seurakunta vastaa puhuttelijan tervehdykseen mainiten hänen nimensä ja tittelinsä. Uskontunnustus on oikeastaan harhaanjohtava termi. Kyseessä on uskontunnistus: usko tunnistaa Jumalan. Tunnistus on seurakunnan yhteistä suostumista Jumalan puhuteltavaksi. Siksi se on julkinen akti, ääneen esitetty yhteinen repliikki.

Olennaista on, että usko tunnistaa seurakuntaa puhuttelevan tahon nimenomaan siksi Jumalaksi, jonka puoleen Jumalan kansa on suunnistautunut jo vuosituhannet. Kristillisen uskon kohteena on Raamatun ja kirkon tradition Jumala. Tunnistaminen tapahtuu olennaisesti kiittämällä Jumalaa kaikista niistä suurista palveluksista, joita hän on jakanut kansalleen sukupolvesta toiseen. Kuuluu asiaan, että nimenomaan mainitaan ne suuret teot, joista Raamattu kertoo, ja nimenomaan sillä kielellä, mitä Raamattu käyttää niistä kertoessaan. Ei kuulu asiaan, että materiaali käytetään nykyaikaisen ihmisen tieteellisen maailmankatsomuksen mankelin läpi, ennen kuin se kelpaa mainittavaksi uskon tunnistuspuheenvuorossa. Siitä syystä en vaikene siinäkään kohdin, kun kerrotaan Jeesuksen käynnistä tuonelassa.

Uskontunnistus ei ole luettelo uskottavista asioista. Se on ylistystä. Jokaiselta, joka uskontunnustukseen yhtyessään on luetteloimassa autuuden ehtona olevia uskomuksenkappaleita, puuttuu tilanteen taju täydellisesti.

Raamatun kertomuksissa Jumala, enkelit, saatana ja muut tuonpuoleiset tahot puhuttelevat ihmisiä, eikä sitä pidetä mitenkään merkillisenä asiana. Saman havainnon voi tehdä monien muiden kulttuurien vanhoista teksteistä. Olen usein leikkinyt ajatuksella, että mahdollisesti muinaisajan ihmisten tajunnanrakenne poikkesi omastamme. Ehkäpä he tosiaan kuulivat omista aivoistaan erilaisia ääniä yhtä selvästi kuin me kuulemme naapurin puhetta.

Itse asiassa muuan Julian Jaynes esitti muutama vuosikymmen sitten tämänmukaisen teorian, josta käytiin vilkas keskustelu. Taitaa olla yhä käynnissä. Jaynesin mukaan muinaisajan ihmiset kuulivat oikeasta aivopuoliskostaan todelta tuntuvia ääniä. Äänet pitivät yllä moraalista kuria ja patistivat ihmisiä kulttuurin kehityksen kannalta välttämättömään yhteistyöhön. Ilman tätä tajunnan vempainta toukkien kokoojista ei olisi kehittynyt kaupunkien rakentajia.

Jaynesin mukaan nämä äänet olivat alun perin lauman johtajan käskyjä, jotka sisäistettiin. Johtaja piti kuria sielläkin, minne hänen fyysinen katseensa ei yltänyt, esimerkiksi töyrään alla puron varressa piikiviä hiovien jäsenen keskuudessa. Töihin siitä, sisäinen ääni patisti laiskuria, joka unohtui kaivamaan kirppuja naapurin turkista tai antautui mahdollisesti vieläkin yhteisöllisempään kanssakäymiseen hänen kanssaan kesken työpäivän.

Sittemmin sisäiset äänet opittiin tulkitsemaan jumalten ääniksi. Jaynes selittää, että kulttuurin myöhempi kehitys vähensi sisäisen kurinpitäjän merkitystä ja useimmat ihmiset lakkasivat kuulemasta ääniä oikeasta aivopuoliskostaan. Kasvatus, lait ja miliisi ottivat tehtävän hoitoonsa.

Tosin – vanhalta muistoa – yhä puhumme omantunnon äänestä. Jaynesin mukaan jotkut kuulevat oikean aivopuoliskonsa ääniä yhä meidänkin kulttuurissamme, esimerkiksi useat skitsofreenikot ja jotkut armoitetut taitelijat: runo voi yhäkin syntyä sisäisestä sanelusta, sananmukaisesta inspiraatiosta.

Muinaisajan ihminen saattoi kuulla monen eri tahon ääniä sisimmästään. Se että Jumala esitteli itsensä sille, jota puhutteli, oli tarpeen. Kuullessaan kuisketta piti tietää, kenelle ääni kuului, ettei ryhtynyt kuuntelemaan naapurikansojen baalien vonkailuja.

En tosiaankaan tiedä, kuinka varteenotettavina Jaynesin selityksiä on pidettävä. Moni Raamatun kertomus aukeaa joka tapauksessa itselleni aivan uudella tavalla, kun luen tekstiä konkreettisesti. Lymyttyään puskan taakse Aadam todella kuuli sisimmästään huhuilun: Missä olet, Aadam? ja Kain kysymyksen: ”Missä on veljesi Aabel?” Ja Mariakin keskusteli enkelin kanssa.

Saamme luultavasti messustakin eniten irti paneutumalla mahdollisimman konkreettisesti tilanteeseen: Jumalan ja hänen kansansa vuoropuheluun. Meitä puhutellaan, me tunnistamme puhuttelijan ja ilmaisemme sen ylistämällä häntä kaikesta, mitä hän on tehnyt kansansa hyväksi vuosituhanten ajan. Minä olen mukana, kun koko seurakunta julkisesti tunnistaa uskossa sen, joka sille puhuu messun vuoropuhelussa.

Siispä yhtykäämme kohta kaikki vapautunein mielin ylistämään sen Jumalan suuria tekoja, joka meitä tässä messussa puhuttelee.

Julian Jaynesistä ja kritiikistä netissä: ks. Googlesta nimihaulla, hyvä esitys esimerkiksi Wikipediassa.

Job ja menestyksen teologia. Alustussarja Huopalahden seurakunnan keskiviikkokerhossa keväällä 2010

2010-03-10T12:30:00.004+01:00

Terho Pursiainen

Job ja menestyksen teologia 1—3.

Alustukset keskiviikkokerhossa Huopalahdessa keväällä 2010.

Keskustelut ovat 10.2., 24.2. ja 10.3. Huopalahden kirkolla, seurakuntasalissa.

10.2.10 Ensimmäinen alustus

1.1. Idylli ja koettelemukset

"1. Uusin maassa oli mies, jonka nimi oli Job. Tämä mies oli nuhteeton ja rehellinen, pelkäsi Jumalaa ja karttoi pahaa.

2. Hänelle syntyi seitsemän poikaa ja kolme tytärtä.

3. Ja karjaa hänellä oli seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa härkäparia ja viisisataa aasintammaa sekä ylen paljon palvelijoita. Tämä mies oli kaikista Idän miehistä mahtavin. (1. luvusta)."

Job oli moitteettoman hurskas ja Jumalalle kuuliainen mies. Jumalan siunaus oli mukana kaikessa mihin hän ryhtyikin. Hänen omaisuutensa on suunnaton. Hänen kansainväliset liiketoimensa kukoistivat. Hän oli itämaiden mahtavin ihminen.

Luvut kolme, seitsemän ja kymmenen olivat Jobin kirjan kirjoittamisaikoina täydellisyyden vertauskuvia. Jobilla on kolme tytärtä ja seitsemän poikaa eli siis kymmenen lasta: täydellinen perhe. Jotakin vielä jopa täydellisyyden päälle: Jobin lapset rakastivat toisiaan ja viihtyivät yhdessä. He juhlivat ja pitävät iloa vuoron perään seitsemän pojan kodissa. Voimme päätellä, että meno tuppasi menemään vauhdikkaaksi näissä juhlissa. Kun nimittäin juhlien kierros on täysi, Job uhrasi uhrin Jumalalle lapsiensa puolesta siltä varalta, että joku heistä olisi tullut tehneeksi jotakin sopima¬tonta, sellaista mistä Jumala loukkaantuisi.

"4. Hänen pojillansa oli tapana laittaa pitoja, kullakin oli pidot talossaan vuoropäivänänsä; he lähettivät silloin sanan ja kutsuivat kolme sisartansa syömään ja juomaan kanssansa.

5. Mutta kun pitopäivät olivat kiertonsa kiertäneet, lähetti Job sanan ja pyhitti heidät; hän nousi varhain aamulla ja uhrasi polttouhreja, yhtä monta kuin heitä oli. Sillä Job ajatteli: "Ehkä poikani ovat tehneet syntiä ja sydämessään luopuneet Jumalasta". Näin Job teki aina." (1. luvusta).

Jobin kirja alkaa tällä kukoistuksen kuvauksella, alkuidyllillä.

Kaikki kuitenkin muuttuu kohta. Jobin vastoinkäymiset alkavat. Sadot epäonnistuvat ja kauppakaravaanit tuhoutuvat. Jobin talous romahtaa. Lapset saavat surmansa.

"13. Kun sitten eräänä päivänä hänen poikansa ja tyttärensä söivät ja joivat viiniä vanhimman veljensä talossa,

14. tuli sanansaattaja Jobin luo ja sanoi: "Raavailla kynnettiin, ja aasintammat kävivät niiden vieressä laitumella;

15. niin sabalaiset hyökkäsivät ja ryöstivät ne ja surmasivat palvelijat miekan terällä. Vain minä yksin pelastuin kertomaan tämän sinulle."

16. Hänen vielä puhuessaan tuli toinen ja sanoi: "Jumalan tuli iski alas taivaasta, sytytti palamaan lampaat ja palvelijat ja kulutti heidät. Vain minä yksin pelastuin kertomaan tämän sinulle."

17. Hänen vielä puhuessaan tuli taas toinen ja sanoi: "Kaldealaiset asettuivat kolmeen joukkoon ja karkasivat kamelien kimppuun, ryöstivät ne ja surmasivat palvelijat miekan terällä. Vain minä yksin pelastuin kertomaan tämän sinulle."

18. Hänen vielä puhuessaan tuli taas toinen ja sanoi: "Poikasi ja tyttäresi söivät ja joivat viiniä vanhimman veljensä talossa;

19. katso, silloin suuri tuulispää tuli tuolta puolen erämaan ja iski talon neljään nurkkaan, ja se luhistui nuorukaisten päälle, niin että he kuolivat. Vain minä yksin pelastuin kertomaan tämän sinulle." (1. luvusta)"

Lopulta Job saa inhottavan ihotaudin.

"Niin Saatana lähti pois Herran edestä. Hän meni ja runteli Jobia märkivillä paiseilla. Niitä nousi kaikkialle, päästä jalkoihin. 8 Job kävi jätekasalle istumaan ja kaapi ruumistaan ruukunpalalla. (2. luvusta)"

Edes Jobin vaimon lojaalisuus miestään kohtaan ei tahdo kestää.

"9 Hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!" "(2. luvusta)

Jobin luokse saapuvat hänen parhaat ystävänsä ollakseen läsnä hänen mur¬heessaan.

"11. Jobilla oli kolme ystävää: temanilainen Elifas, suahilainen Bildad ja naamalainen Sofar. Kun he saivat kuulla onnettomuudesta, joka oli kohdannut Jobia, he kävivät tapaamassa toisiaan ja päättivät mennä hänen luokseen osoittamaan hänelle myötätuntoa ja lohduttamaan häntä. 12 Jo kaukaa he näkivät hänet, mutta he eivät tunteneet häntä. Lähemmäs ehdittyään he alkoivat ääneen itkeä, repäisivät viittansa ja heittivät ilmaan hiekkaa, niin että se putosi heidän hiuksilleen. 13 He istuutuivat maahan hänen viereensä ja istuivat siinä seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Kukaan heistä ei puhunut Jobille mitään, sillä he näkivät, miten kauhea hänen tuskansa oli." (2. luvusta)

Jobin kirjan kirjoittamisen aikoihin seitsemän päivän ja seitsemän yön pituisen surutyön jälkeen ajateltiin surun tulleen täydellisesti käsitellyksi.

1.2. Menestyksen teologia

Ystävyys joutuu pian kovalle koetukselle. Jobille selviää, että ystäviä kiinnostaa ennen kaikkea oikeassa oleminen. He ovat valmiimmat uhraamaan ystävänsä kuin epäilemään kulttuurinsa ja uskontonsa virallista ideologiaa. Job kuvaa ystäviensä petosta suorasukaisesti.

"5. Huutaako villiaasi vihannassa ruohikossa, ammuuko härkä rehuviljansa ääressä?

6. Käykö äitelää syöminen ilman suolaa, tahi onko makua munanvalkuaisessa?

7. Sieluni ei tahdo koskea sellaiseen, se on minulle kuin saastainen ruoka.

…

15. Minun veljeni ovat petolliset niinkuin vesipuro, niinkuin sadepurot, jotka juoksevat kuiviin.

16. Ne ovat jääsohjusta sameat, niihin kätkeytyy lumi;

17. auringon paahtaessa ne ehtyvät, ne häviävät paikastansa helteen tullen.

18. Niiden juoksun urat mutkistuvat, ne haihtuvat tyhjiin ja katoavat.

19. Teeman karavaanit tähystelivät, Seban matkueet odottivat niitä;

20. he joutuivat häpeään, kun niihin luottivat, pettyivät perille tullessansa.

21. Niin te olette nyt tyhjän veroiset: te näette kauhun ja peljästytte." (6. luvusta)

Se virallinen ideologia, johon Jobin ystävät ovat sitoutuneet, on Vanhan testamentin menestyksen teologia. Jobin kirja on menestyksen teologian kritiikkiä. Tämän ajattelutavan mukaan kuuliaisuus Jumalalle takaa siunauksen. Ensimmäinen psalmi kuvaa Vanhan testamentin menestyksen teologiaa:

Kaksi tietä

1 Hyvä on sen osa,

joka ei vaella jumalattomien tavoin,

ei astu syntisten teille,

ei istu pilkkaajien parissa

2 vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.

3 Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan.

4 Niin ei käy jumalattomien.

He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa.

5 Väärintekijät saavat kerran tuomionsa,

syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa.

6 Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon. (1. psalmista)

Jumala palkitsee hurskauden.

Menestyksen teologialla on kääntöpuolensa. Se, joka ei menesty, saa viime kädessä syyttää itseään. Hän kärsii oman uskonsa puutteesta tai hänen uskossaan on jokin vika. Jos kaikki on hyvässä kunnossa ulkonaisesti, vika on salainen. Jobin ystävien ongelmana oli löytää Jobin salainen vika Jobin moitteettomalta näyttävässä elämässä ja Jumala-suhteessa. Jobin synnin saalistamisen aloittaa Elifas:

"7. Ajattele, kuka viaton on koskaan hukkunut, ja missä ovat rehelliset joutuneet perikatoon?

8. Minkä minä olen nähnyt, niin ne, jotka vääryyttä kyntävät ja turmiota kylvävät, ne sitä niittävätkin.

9. Jumalan henkäyksestä he hukkuvat, hänen vihansa hengestä he häviävät." (4. luvusta)

Menestyksen teologian malli on Vanhan testamentin liittoajatuksessa. Israelin kansan ja Jumalan (Jahven) välillä on voimassa muinoin solmittu liitto, sopimus. Israel on luvannut noudattaa Jumalan käskyjä, olla kuuliainen laille. Jumala on puolestaan luvannut pitää Israelin etuoikeutetussa asemassa maailman kansojen joukossa. Sen merkkinä oli lupaus omasta maa-alueesta, ”luvatusta maasta” ja Jumalan siunauksesta, joka näkyisi meren hiekkaan verrattavana väkilukuna ja suurvalta-asemana.

Vanhan testamentin vanhurskaus-käsite kytkeytyy liittoajatukseen. Vanhurskaus on oman sopimuk-seen perustuvan osuuden täyttämisestä, epävanhurkaus valapattoisuutta, sopimuksen rikkomista. Israel oli vanhurskas, jos oli kuuliainen sopimuksessa lupaamallaan tavalla, Jumala oli vanhurskas, jos suosi Israelia sopimuksessa lupaamallaan tavalla.

Jos syntyisi tilanne, jossa osapuolen uskollisuutta sopimukselle alettaisiin epäillä, osapuolen olisi vanhurskautettava itsensä eli osoitettava, että loppujen lopuksi on sittenkin täyttänyt sen mitä on luvannut. Vanhurskauttaminen on oman itsen ja omien tekojen oikeuttamista.

Jumalan vanhurskauttamisesta käytetään sanaa teodikea (kreikk. theos, ’Jumala’ + dikaos, ’van-hurkas, oikeudenmukainen’ < dikē, ’vanhurskaus, oikeudenmukaisuus’).

Liittoajatuksen kaavaa sovelletaan myös yksilön ja Jumalan välisiin suhteisiin. Niin kuin Israelilla on oikeus odottaa, että se saisi Jumalan sille lupaaman erityiskohtelun kansakuntien joukossa, niin Jobillakin on oikeus odottaa, että hänen kuuliaisuuteensa Jumalalle palkittaisiin menestyksenä kaikessa, mihin hän ryhtyisi.

Job vaatii Jumalaa käymään oikeutta kanssaan eli oikeuttamaan sen, miten kohtelee Jobia. Kuvatessaan Jobin riitaa Jumalan kanssa runoilija pakottaa lukijansa pohtimaan kriittisin mielin, onko menestyksen teologia oikea tulkinta elämästä ja maailmasta. Job saa rauhan vasta, kun lakkaa kyselemästä Jumalan maailmanhallinnan oikeutusta.

1.3. Job, myyttisen muinaisuuden sankarihahmo

Menestyksen teologia oli sen kulttuurin perusteita, jonka piirissä nimeltä tuntematon Jobin kirjan kirjoittaja loi mestarirunoelmansa. Kirjailija käyttää monia taktiikoita, jolla etäännyttää kertomustaan. Hänen tarkoituksensa on auttaa lukijaa omaksumaan haastavia ajatuksia, toisaalta varmaan myös estää kirjaansa joutumasta sensuurin käsiin.

Jobin kirja on kirjoitettu meidän näkökulmastamme katsoen muinaisena aikana. Tarkasta kirjoittamisajankohdasta ei ole yksimielisyyttä, mutta siitä on kulunut joka tapauksessa 2300 tai lähes 3000 vuotta. Kirjailija sijoittaa kertomansa tapahtumat omasta näkökulmastaan katsoen muinaiseen aikaan. Job on yhtä kaukana hänen kulttuuristaan kuin Väinämöinen on meidän kulttuuristamme. Lukija sietää monia itsessään sietämättömiä ajatuksia, kun yhdistää ne kaukaiseen menneisyyteen.

Job on Nooan kaltainen yli-inhimillinen sankarihahmo ajalta, jolloin ihmiskunta oli vielä nuori. Tämä on runoelman kannalta tärkeä asia. On vaikeaa uskoa kenestäkään omana aikana elävästä ihmisestä, että hän olisi täysin moitteeton. Muinaisajan sankarit eivät kuitenkaan olleet kaltaisiamme pieniä ihmisiä. Kertomuksen perusasioita on Jobin vanhurskaus. Lukija on uskottava siihen. Tiedämme, että Jobissa ei ole salaistakaan vikaa, koska kertoja on sen meille kertonut. Tiedämme, että Jobin ystävät ovat epäoikeudenmukaisia Jobia kohtaan. Parhaiten lukija ymmärtää runoilijan tarkoituksen, jos ajattelee näin: ”Se on selvää, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Mutta olettakaamme, että joskus on elänyt täydellinen ihminen. Kuvitelkaamme, ettei hän suinkaan kukoistanut, vaan hänen kävi kovin kurjasti. Mitä meidän olisi tämän kuvitteellisen esimerkin ääressä ajateltava menestyksen teologiasta?” Jobin kirja siis alkaa ajatuksellisesti sanoilla: ”Olipa kerran”.

Job on sijoitettu Israelin pakanuuden aikaiseen kulttuuriin. Jumalan oikeaa nimeä ei vielä tiedetä. Kirjan kuvaama Jumala on taivaan tsaari, josta kirjailija käyttää usein pakana-aikaisia Jumalan nimiä kuten El ja Šaddai.

"1. Silloin Herra vastasi Jobille tuulispäästä ja sanoi:

2. "Vyötä nyt kupeesi kuin mies; minä kysyn sinulta, opeta sinä minua.

3. Sinäkö teet tyhjäksi minun oikeuteni, tuomitset minut syylliseksi, ollaksesi itse oikeassa?

4. Tahi onko sinun käsivartesi niinkuin Jumalan, ja voitko korottaa äänesi jylinän niinkuin hän?" (40. luvusta)

Tässä tekstissä esiintyviä Jumalan nimiä on kolme, kuten selviää Norman C. Habelin englanninnoksesta.

”Yahweh answered Job and said: ”Will the one with a suit against Shaddai correct me? Will the one arraigning Eloah answer me?”

Kun kirjailija arvostelee töykeästi Jumalaa, lukija kestää tekstin, kun yhdistää sen jo hylättyihin muinaisajan epäjumaliin.

24.2.10 Toinen alustus

2.1. Kahden kerroksen väkeä

Jobin runoelman kirjoittaja sisällyttää teologisen perussanomansa jo kertomuksensa raken¬teeseen – tulee mieleen 60-luvun muotifilosofi Marshall McLuhan, joka kuvasi televisiokulttuuria selittämällä, että väline on viesti.

Tapahtumat sijoitetaan kahdelle näyttämölle: taivaan tsaarin hoviin ja Jobin ja hänen ystäviensä elämään, ihmisen piiriin. Kertomus alkaa ihmisen piiristä, Jobin persoonan ja elämän kuvauksesta. Sitten kuvataan tapahtumia Jumalan valtioneuvostossa (’Jumalan pojat’), jossa keskushenkilöitä ovat taivaan tsaari, Šaddai, ja hänen keskeisin ministerinsä, tiedustelupalvelun päällikkö Saatana. Milloin kuvataan sitä, mitä taivaassa tapahtuu, milloin sitä, mitä Jobin piirissä tapahtuu.

Kerrontaratkaisu avaa kolme erilaista näkökulmaa. Jobin kohtalot määrätään taivaan hovin juonitteluissa, mutta Job ja hänen ystävänsä eivät tiedä mitään tästä tapahtumien tasosta. Heidän on yritettävä ymmärtää tapahtu¬mia tietämättä niiden tärkeimpiä syitä. Jumalan hovissa tiedetään molempien tasojen tapahtumat. Etuoikeutetuin on kuitenkin lukijan näkökulma: lukija tietää jopa enemmän kuin Jumala. Šaddai on epävarma asemastaan ja loputtoman luulevainen: hän epäilee, että Job vain näyttelee kuuliaisuutta ja hurskautta saadakseen menestyksen teologian lupaamat palkinnot. Lukija tietää, että Jumala epäilee suotta: kertojahan on tehnyt meille tiettäväksi, että Job on moitteeton.

Jobin ystävät joutuvat koomiseen valoon, kun koettavat selittää tapahtumia, joiden todellisia syitä eivät tiedä. He uhraavat tosiasiat ja jopa ystävänsä voidakseen pitää kiinni virheellisestä ideologiastaan.

Job ymmärtää ystäviensä käyttäytymistä oikein ja moittii heitä siitä, että he uhraavat ystävän ollakseen oikeassa. Ystävät väittävät, vastaan: Job vain koettaa väistää totuutta. Lukija tietää, että he syyttävät Jobia väärin perustein.

2.2. Jumala-Saatana

Jobin kirjan Saatana ei vielä ole Jumalasta riippumaton henkivalta, joka taistelee omintakeisesti Jumalaa vastaan. Hän on Jumalan palvelija (Jumalan ’poika’), joka toteuttaa Jumalan käskyjä, jonka kautta taivaan tsaari toteuttaa politiikkaansa. Hänellä on kuitenkin jo rajallisesti itsenäinen roolinsa: hän viettelee Jumalaa ja asettaa hänelle ansoja.

C.G.Jung on omassa Jobin tulkinnassaan käsittänyt niin, että Saatana kuuluu Jumalaan. Saatana edustaa niitä ristiriitaisia voimia, jotka repivät taivaan tsaaria sisältä käsin ja selittävät hänen mielivaltaisuuttaan ja ennakoimattomuuttaan. Job on itse asiassa tekemisissä Šaddai-Saatanan kanssa. Jobin näkökulmasta Jung on välttämättä oikeassa: Job saa tuta taivaallisen politiikan seuraukset omissa nahoissa tietämättä mitään taivaan uumenissa käynnissä olevista hovijuonitteluista. Todellisuudella on hänelle kahdet kasvot, Jumalan ja Saatanan kasoiskasvot.

Šaddai on Isrealin muinaisen uskonnon tuntema metstästäjäjumala, säälimätön riistaansa vaaniva saalistaja. Jumalasta tulee Jobin saalistaja sen luulevaisuutensa tähden, jota Saatana herkeämättä ruokkii.

Luulevaisuus on kirjan perusteemoja. Šaddai on luulevainen kuten mustasukkainen rakastaja, joka kerää ”todisteita” puolisonsa uskottomuudesta. Menestyksen teologia tekee Jobin ystävistä luulevaisia saalistajia, Šaddai-metsästäjän ajokoiria, jotka koettavat ajaa saaliin pensaista näkyville. Jobkaan ei ole vapaa luulevaisuudesta: hän uhraa eläimiä Jumalalle lastensa pirskeiden jälkeen kaiken varalta, koska onhan mahdollista, että joku heistä on juovuspäissään sanonut tai tehnyt jotakin sopimatonta.

Jos Šaddai ja Saatana sulautuvat toisiinsa yhdeksi Šaddai-Saatana-tahoksi, on johdonmukaista ymmärtää niin, että kertomuksen maan tason tapahtumien henkilöt – Jobin vaimo, hänen kolme ystäväänsä ja Elihu, ovat Jobin sivupersoonia, joiden puheenvuorot ovat Jobin omia ajatusyllykkeitä. Menestyksen teologia johtaa pääsemättömään epävarmuuteen omasta asemasta Jumalan edessä.

2.3. Pyörteen Jumala

Juuri kun Elihu selittää Jobille, kuinka toivotonta on taivaan tsaarin haastaminen oikeuttamaan omaa hallintoaan (teodikea), Jumala pyyhältää paikalle. Nyt hän esiintyy sillä nimellä, jolla runoelman kirjoittamisajankohdan kulttuuri hänet tuntee: nimellä Jahve. Lukijan on syytä ymmärtää, että nyt ei puhuta enää myyttisen menneisyyden taruista vaan lukijan omasta kulttuurista, sen ideologiasta ja uskonnosta.

Jobin kuvaus Jahvesta on hämmentävän nykyaikainen. Raamatun suomennos kätkee näkyvistä monet runoelman mielenkiitoisimmat piirteet, niin tämänkin. Jumala ilmestyy paikalle pyörteen, turbulenssin, silmässä (tuulenpyörteessä tai pyörretuulessa). Populaarin kaaosteorian kiinnostavimpia käsitteitä ovat pyörteiset ilmiöt, joiden kehitys on ennakoimatonta ja kontrolloimatonta.

Sama heprean sana, jolla runoilija kuvaa loppukohtauksen Jahven valtaistuinta, pyörrettä, on jo esiintynyt aiemmin Jobin kirjassa. Se on kohdassa, jossa kirjailija pilkkaa yhden Jobin ystävän teennäistä, mahtailevaa ja koomista ”hengellistä kokemusta”. Mies makaa unen ja valveen rajamailla ja kokee – kuten moni häntä ennen – epäarkisia tuntemuksia. Kumma pyörteinen ilmavirta – turbulenssi – kutittaa hänen ihoaan ja hän tuntee jonkin nimettömän läsnäoloa. Hän väittää saaneensa viestin, jolle salaperäinen läsnäolija antaa jumallisen auktoriteetin. Hän ”kuulee” viestin, joka kiteyttää hänen oman latteimman ja pinttyneimmän hokemansa: ”Ei voi olla, että Jumala olisi väärässä ja ihminen oikeassa”.

Jumala saapuu käymään oikeutta, muttei vastaa teodikea-kanteisiin. Sen sijaan Jahve kysyy, missä Job oli silloin, kun hän itse laitteli taivaankantta paikoilleen. Job ymmärtää vihdoin, että hän ei ymmärrä mitään. Hän on ollut aivan lapsellinen vaatiessaan, että Jahve selittäisi hänelle maailman-politiikkansa ja perustelisi hallintansa periaatteet. Jumala on ihmiselle tutkimaton pyörre. Kun Job on käsittänyt tämän, hän saa rauhan.

10.3.10 Kolmas alustus

3.1. Jobin kirjan loppuratkaisu

Jahve soimaa Jobin ystäviä, jotka ovat uhranneet Jobin oman uskonsa pelastamiseksi ja pakottaneet Jumalan omiin teoreettisiin kaavoihinsa. Job saa suorastaan välittäjän ja sovittajan aseman: koska Job rukoilee heidän puolestaan, Jumala jättää heidät rankaisematta.

"7 Kun Herra oli puhunut Jobille, hän sanoi temanilaiselle Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job. 8 Ottakaa siis seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä, menkää minun palvelijani Jobin luo ja uhratkaa hyvitykseksi omasta puolestanne polttouhri. Palvelijani Job rukoilee teidän puolestanne, ja minä kuulen hänen rukouksensa. Näin minä säästän teidät rangaistukselta ja häpeältä, vaikka te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job."

9 Temanilainen Elifas, suahilainen Bildad ja naamalainen Sofar tekivät niin kuin Herra oli heitä käskenyt, ja Herra kuuli Jobin rukouksen." (Luvusta 42.)

Pohdinnan arvoinen asia on, missä määrin Jobin rooli tässä kohtauksessa ennakoi sitä roolia, joka Kristuksella tuli olemaan kristillisessä ajattelussa.

Kun Job lopulta ymmärtää vaieta toisin kuin Jumalaa monisanaisesti puolustelevat ystävänsä, siu-naus alkaa taas sataa hänen ylleen.

Lopussa kuitenkin Jumala siunaa Jobia vielä runsaammin kuin alussa.

"12 Niin Herra siunasi Jobin elämän loppuajan vielä runsaammin kuin oli siunannut sen alkuajat. Hänellä oli nyt lampaita ja vuohia neljätoistatuhatta, kuusituhatta kamelia, tuhat kyntöparia härkiä ja tuhat aasintammaa." (Luvusta 42.)

Omistuksia on lopussa kaksi kertaa enemmän kuin alussa:

"2. Ja karjaa hänellä oli seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa härkäparia ja viisisataa aasintammaa…" (Luvusta 1.)

Lukijan pitää muistaa, että Jobin aineellinen kukoistus kuvataan alussa täydelliseksi. Kun se nyt lopussa on kaksi kertaa suurempi, kyseessä on ironinen superlatiivi: puhutaan täydellisestä täydellisyydestä.

Lapsiakin on taas täydellisyyden laskuopin mukaisesti kymmenen, seitsemän uutta poikaa ja kolme uutta tytärtä. Lukija hätkäh¬tää, kun runoilija kertoo Jobin tyttärien nimet: Tunturikyyhky, Kassiapuu ja – Silmämaalirasia (Jemima, Kesia ja Keren-Puk, 42:12.).

Tutkijat kiistelevät siitä, miten kertomuksen päättävää kimaltavaa idylliä on tulkittava. Jotkut väittävät, että se on myöhempi, myöhemmän kirjailijan kirjoittama lisäys. He ajattelevat, että alkuperäisen Jobin kirjan Jumala-kritiikki oli ajan lukijoille ja kaipa myös valtaapitäville sietämättömän kovaa ja sen teologia liian harhaoppista. Kun tekstiin liitettiin onnellinen loppu, joka itse asiassa vahvisti sitä ajattelua, jota vastaan teksti oli kirjoitettu, lukija saattoi lopuksi huokaista helpotuksesta. Teksti voitiin näin vesitettynä myös sisällyttää juutalaisten pyhien kirjojen kaanoniin, Vanhaan testamenttiin. Lopun liittäminen tekstiin olisi siis ollut taktiikkaa.

Itse ajattelen mielelläni, että myös kertomuksen loppu on alkuperäinen. Runoilija on kiintynyt kom-piin, ivaan ja ironiaan. Kertomuksen loppu on hänen viimeinen vitsinsä. Sillä hän varoittaa luki-jaansa aivan nykyaikai¬sesti huomauttamalla, ettei minkään tarinan kertoja ole kaikkinäkevä ja että runoi¬lija itse on samassa asemassa kuin runoelmansa henkilöt: koettaa ymmärtää elämää ja maailmaa ilman todellista tietoa asioiden syistä. Kirjailijan Jumala-teoria on yhtä huvittava kuin ne Jobin ystävien teologiat, joita hän pilkkaa. Kun ajattelen näin, ajattelen, että loppu on kirjailijan strategiaa, rakenteellinen viesti (mainitussa McLuhanin merkityksessä: välinen on viesti). Teksti suhteellistaa myös itsensä eikä vain sitä maailmaa, jota kuvaa. Runoilija nauraa lopuksi itselleen ja omalle runoelmalleen. Ikään kuin hän tietäisi miten asiat oikeasti ovat!

3.2. Jobin kirjan opetukset

Jobin kirja selittää samaa kuin Rudolf Otton pyhän määritelmä. Pyhä – eli Jumala – on ihana ja kauhea salaisuus (lat. mysterium tremendum et fascinans). Jokainen yritys vangita Jumala käsitejärjestelmiin epäonnistuu. Jokainen yritys tulkita elämää ja maailmaa jonkin Jumala-teorian muottiin on räikeä hyökkäys samalla sekä elämää että Jumalaa vastaan. Teologia on sitä julkeampaa, mitä täsmällisemmin se teeskentelee selittävänsä Jumalaa. Jumala on analysoimaton ja ennakoimaton. Jahven ratsuna on turbulenssi, pyörre. Kaikki puheemme Jumalasta on pelkkää sopertelua (mukaan lukien tämä puhe Jumalasta).

Menestyksen teologia on yksi sekä Jumalaa että elämää loukkaava teologinen kaava. Ei ole taetta siitä, että uskova kukoistaa ja jumalaton surkastuu. Ne jotka väittävät, että uskominen kannattaa, lietsovat turhia haaveita. Viattomat kärsivät, mutta se ei anna perustetta haastaa Jumalaa vanhurskauttamaan itseään. Raamatun selittäjä kiteyttää: Jobin kirjassa kuvataan, kuinka maailmanjärjestys on amoraalinen eli se ei ole moraalin mukainen eikä moraalin vastainen – sillä ei ole tekemistä moraalin kanssa myönteisessä eikä kielteisessä muodossa. Filosofi John Rawls tarkoittaa samaa asiaa, kun sanoo, etteivät tosiasiat ole moraalisia eivätkä epämoraalisia, ne vain ovat. Moraali alkaa siitä, kun ihmiset suhtautuvat, reagoivat tosiasioihin. Yksilöt ja yhteiskunnat eivät ole amoraalisia: he ovat enemmän tai vähemmän moraalisia tai moraalittomia.

Vanhan ja Uuden testamentin menestyksen teologialla on toki ero. Paavali selittää, että ne ihmiset, jotka panevat toivonsa evankeliumiin vain tämän elämän ajaksi, ovat kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.

"19 Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä." (1. Kor. 15. luvusta.)

Paavalilainen menestyksen teologia tähdentää, kuinka hurskaus (usko) ei takaa maanpäällistä mutta takaa kuolemanjälkeisen menestyksen. Israelin uskontoon ei kuulunut ajatusta ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta tai iankaikkisesta kuolemanjälkeisestä elämästä vanhurskaille. Nämä aihelmat tulivat mukaan Israelin uskontoon vasta paljon myöhemmin. Jobin mahtavassa kuvauksessa kuolemanjälkeisestä varjoelämästä tulee näkyviin se, miten läpikotaisin maailmallinen, tämänpuoleinen Israelin vanhan uskonnon ajatus elämästä oli:

"11 Miksi en syntynyt kuolleena,

miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?
§
12 Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan,

miksi rinnat antoivat ravinnon?

13 Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.

14 Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten

seurassa,

noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä

muistomerkkejä, mahtavia raunioita.

15 Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa,

noiden, joilla oli kultaa,

jotka täyttivät palatsinsa hopealla.

16 Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa,

maahan kaivettu ja olematon,

niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.

17 Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa

ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

18 siellä pääsevät vangit vaivastaan,

piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

19 Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa." (Luvusta 3.)

Olen omissa kirjoituksissani kutsunut tätä kolmannen luvun kuolemanjälkeisen todellisuuden kuvausta kuolemanjälkeisen sosialismin kuvaukseksi: yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa. Elämän onnettomuuksia ja vääryyksiä ei Israelin vanhassa uskonnossa ole mahdollista korjata elämän päätyttyä. Menestyksen teologia on elämänsisäinen projekti.

Jobin kolmannen luvun teksti on täynnä viiltävää ironiaa, joka peittyy osittain suomennokseen. Alkuteksti puhuu jakeessa 14 maailman mahtavista, jotka rakentavat raunioita. Maailman mahtajien puuhat näyttävät aivan toisenlaisilta, jos ajattelemme heidän hankkeitaan lopputuloksen näkökulmasta. Uuden mielikuvan ihmisen tieteen, taiteen ja talouden saavutuksista saamme, kun ajattelemme, kuinka suurena vaarana on, että se kaikki on ollut yhteisvaikutukseltaan luonnon särkemisen projekti (ekologinen näkökulma kulttuuriin). Sovellukset yksilön omakohtaisiin valintoihin ovat ilmeiset.

Vanhan testamentin tarkoittama menestys on siis maanpäällistä, elämänaikaista kukoistusta, koska muunlaisen kukoistuksen käsitettä ei ollut.

Ovatko Jobin kirjan pohdinnat siis epäajankohtaisia sen jälkeen, kun kuolemanjälkeisen elämän näkökulma on aikanaan avautunut Israelin uskonnossa (ja sen pohjalta Uuden testamentin ajattelussa)? Siinä on varmaan yksi Uuden testamentin teologisia peruskysymyksiä. Jos Job olisi ottanut huomioon iankaikkisen elämän, hänen ei olisi tarvinnut vaatia Jumalaa tilille vastoinkäymisistään maallisessa elämässä?

Kokeellisesti – työhypoteesin tapaan – ajattelen, että Jobin kirjan kritiikki osuu myös Uuden testamentin menestyksen teologiaan, ei vain Vanhan testamentin menestyksen teologiaan. Molemmissa Raamatun osissa esiintyy kahta erilaista hurskautta, ja Jobin kirjan kritiikki osuu toiseen niistä.

On ensinnäkin pyyteellistä hurskautta, jolla tavoitellaan omaa täyttymystä, ja toiseksi kamppailussa kypsyvän Jobin hurskautta, jossa hurskaus lakkaa pyytämästä. Hurskaus on pyhän valtaamaksi joutumista, intohimoa (lati. passio, verbistä patior, ’kärsiä, olla alttiina, tulla jonkin valtaamaksi’). Job saa rauhan ja löytää Jumalan, kun antautuu pyhän edessä. Hänellä ei enää ole laskua esitettävänään Jumalalle. Häneen kosketaan. Se joka uskoo varmistaakseen nimenomaan sillä keinolla itselleen menestystä, tämänpuoleista tai tuonpuoleista, on Jobin kirjassa arvosteltavana.

Jobin kirjan teologian kaksi tärkeätä peruskäsitettä ovat turbulenssi (pyörre) ja passio (intohimo).

3.3. Eettiset johtopäätökset

Selitin jo, kuinka Jobin ystävien puheet pitää tulkita ajatuksiksi, jotka nousevat kärsivän miehen mieleen omasta sisimmästä hänen pohtiessaan tilanteensa syitä. Yksi Jobin sivupersoonista on mer-killinen Elihu, kopea älymies ja snobi, joka syytää ylimielisesti omia totuuksiaan itseään paljon vanhempien, kokeneempien ja lukeneempien ystävysten päälle.

Jokainen teema, jonka runoilija sijoittaa koomisiksi kuvaamiinsa Jobin ystävien puheisiin, on ym-märrettävä mahdollisuudeksi, jota Job on vakavasti pohtinut koettaessaan ymmärtää elämää, maa-ilmaa ja Jumalaa. Sellainen tärkeä ajatus on myös Elihun etiikan ydinajatus, ihmisen tarpeisiin pe-rustuva ja niihin vastaavan etiikan vaatimus. Elihu selittää, kuinka ihmi¬sen on mahdotonta millään tavoin loukata Jumalaa. Jumala on heidän vaikutuspiirinsä tuolla puolen. Yhtä vähän Jumalalla on etua mistään hyvästä, mitä ihminen voisi tehdä. Etiikalla on oltava toisenlaiset vaikuttimet kuin yritys joko välttää Jumalan närkästystä tai miellyttää häntä.

Elihu selittää:

"5 Kohota katseesi ylös taivaalle

ja katso pilviä.

Ne ovat korkealla sinun yläpuolellasi.

6 Jos sinä teet syntiä, mitä se häntä liikuttaa?

Jos teet vielä enemmän syntiä, mitä se hänelle

merkitsee?

7 Tai jos elät oikein,

mitä hän siitä hyötyy?

Mitä sinä pystyisit hänelle antamaan!

8 Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein." (Luvusta 35.)

Etiikan näkökulma on toisten ihmisten näkökulma omiin valintoihin. Kykenemme eläytymään toisen ihmisen asemaan ja siksi haluamme ottaa huomioon omissa valinnoissamme heidän tarpeensa. Rakennamme oma hyvää elämäämme niin, että toisten ihmisten hyvä elämä on samanaikaisesti mahdollista. Teemme oikein siksi, että näemme toisessa ihmisessä samanlaisen tuntevan olennon kuin itse olemme.

Olen luennoissani aika usein ottanut esimerkiksi perheväkivallan. Mies ei saa lyödä vaimoaan. Syynä ei ole se, ettei Jumala pidä vaimon fyysisestä kurittamisesta. Syynä on se, että jos vaimoa lyö, häneen sattuu.

Kutsun tätä Elihun etiikaksi. Jobin kirja ei liitä Elihun etiikkaa siihen teologiseen näkemykseen, johon Job päätyy kohdattuaan pyörteellä ratsastavan Jumalan. Kohtaaminen ei vielä ole tapahtunut, kun Elihu selittää etiikkaansa. On kuitenkin aivan selvää, ettei Job Jumalan kohdattuaan voisi päätyä eettisissä pohdinnoissaan muunlaiseen kuin juuri Elihun etiikkaan.

Jos lukiessamme Jobin kirjaa olemme ennen kaikkea huolissamme siitä, miten kristinuskon käy, jos Job on oikeassa, toimimme juuri niin kuin Jobin ystävät. Heille oman vakaumuksen pelastaminen oli tärkeämpää kuin totuus tai ystävän, kärsivän ihmisveljen kuunteleminen. Silti päätän alustukseni ilmaisemalla, kuinka mukavalta minusta tuntuu, että tässä syvyyksiin yltävässä taideteoksessa päädytään minun mielestäni olennaisesti luterilaisiin perusajatuksiin.

n

Usko ja uskonto. Toisen paastonajan sunnuntain 27.2.2010 saarna Huopalahden kirkossa.

2010-02-27T10:30:00.004+01:00

Teksti: Matt. 15: 21-28

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilai¬nen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lam¬paita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jee¬suksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hä¬nelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiran¬penikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.

Saarna: Usko ja uskonto

Varhaisen kirkon riita

Kirkkokäsikirja muotoilee tämän sunnuntain, toisen paastonajan sunnuntain teemaksi sanat ”Rukous ja usko”. Päivän evankeliumiteksti toki puhuukin kummastakin tärkeästä asiasta. Evankeliumitekstin varsinainen teema on kuitenkin toinen. Se on ”Uskonto ja usko”.

Tekstin taustana ovat ne riidat varhaisessa kirkossa, joissa oli kyse juutalaisuuden ja kristinuskon välisestä suhteesta. Tämä asia nousi esille, kun apostoli Paavalin johtaman pakanalähetystyön tuloksena kirkkoon liittyi väkeä, jolla ei ollut juutalaista taustaa. Juutalaiskristittyjen muodostamassa Jerusalemin alkuseurakunnassa ei katsottu suopeasti sitä, miten vapaasti Paavali suhtautui juutalaisuuden perinteisiin. Hän ei vaatinut uusilta kirkon jäseniltä Mooseksen lain mukaista ympärileikkausta. Hän opetti suhtautumaan juutalaisiin puhtaussäännöksin hyvin vapaamielisesti. Lihaa sai syödä kyselemättä, oliko se epäjumalille uhrattua. Perimmältään kyse oli siitä, oliko ihmisen tultava ensin juutalaiseksi voidakseen sitten tulla kristityksi.

Päivän evankeliumitekstin taustana on sama kysymyksenasettelu. Se on selkeä kannanotto opilliseen riitakysymykseen: usko Jeesukseen ei millään tavalla edellytä juutalaisen kulttuurin tai uskonnon taustaa. Yhtä hyvin pakana kuin juutalainenkin voi ottaa hänet vastaan. Kanaanilaisen naisen ei edellytetä edes Jeesuksen kohtaamisen jälkeen jättävän omaa kulttuuriaan ja uskontoaan ja liittyvän juutalaisuuteen. Usko Jeesukseen on kulttuurista ja uskonnosta riippumatonta. Uskominen ei edellytä uskontoon vihkiytymistä ja sitoutumista.

Tekstin johtopäätös on sama kuin kuuluisan Jerusalemin apostolikokouksen päätös. Sitä tarkastelin tältä paikalta viime vuoden helluntaina.

Jerusalemin juutalaisen alkuseurakunnan korkeat edustajat, esimerkiksi Pietari ja Jeesuksen veli Jaakob kokoontuivat keskustelemaan uskon ja uskonnon välisestä suhteesta yhdessä pakanaseurakuntia edustavan Paavalin ja hänen avustajiensa kanssa. Kokous oli käynyt tarpeelliseksi, kun Jerusalemista tullut väki oli alkanut häiritä seurakuntien elämää.

Jerusalemin kokouksessa vastakkain olivat siis säilyttäjät ja uudistajat, perinteinen uskonto ja uskon uudet ilmentymät. Tämä kokous oli aivan merkillinen. Ihmettelen tapausten kulkua yhä uudestaan.

Riita oli syvä, kiisteltiin varhaisen kirkon aivan syvimmistä kysymyksistä. Kuitenkaan ei ollut puhettakaan siitä, että olisi ruvettu tekemään kompromisseja ja muokkaamaan kaikkia osapuolia tyydyttävää yhteistä kantaa asiakysymyksessä nykyaikaisten piispainkokousten malliin. Kirkko ei kuitenkaan hajonnut siihen, että jokainen pysyi kannassaan.

Ratkaiseva päätös kyllä tehtiin. Mutta sitä ei tehty itse kiistakysymyksestä. Ratkaiseva päätös oli, että kumpikin osapuoli tunnusti toiselle osapuolelle oikeuden omaan kantaansa. Yhdessä päätettiin vain se, ettei tahallaan loukata toisia sellaisella, mitä heidän olisi mahdotonta sietää.

Sietämättömien asioiden lista laadittiin aivan ilmeisesti niin lyhyeksi kuin mahdollista.

Paavalilaiset pakanakristityt sitoutuivat olemaan loukkaamatta keskeisimpiä juutalaisia ravintotabuja ja solmimatta sukulaisavioliittoja, joita Mooseksen laki ei sallinut. Kaikissa muissa asioissa seurakunnat saivat, kuten nykyisin sanotaan, vapaat kädet. Ja mikä tärkeintä: kun kokous hajaantui, paikalta ei poistuttu nyrein mielin vaan kumpikin entinen riitaosapuoli siunasi toisen osapuolen omalta perustaltaan tekemän työn: ”Voikaa hyvin”. Se yhteisyys, joka saavutettiin, oli kaikkea muuta kuin yhtenäisyyttä.

Paavali mainitsee kertoessaan kokouksesta Galatalaiskirjeessä, kuinka sovittiin tärkeästä kirkon yhteisyyden vertauskuvasta, Jerusalemin köyhien muistamisesta. Paavalin perustamissa seurakunnissa koottiin kolehtia heille. Sosiaalisessa vastuussa ei osapuolille annettu vapaita käsiä. Opit olkoon erilaisia, mutta diakonia olkoon yhteistä.

Äsken lukemamme evankeliumin viesti on Jerusalemin kokouksen päätösten mukaista. Kirkon yhteisyyden perustana on keskinäinen huomaavaisuus, yhdessä kannettu sosiaalinen vastuu sekä opillinen moniarvoisuus ja moniäänisyys.

Sovellus nykyaikaan

Kertomus Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamisesta on kuitenkin loppujen lopuksi Jerusalemin kokouksen päätöstäkin radikaalimpi kannanotto. Usko Kristukseen on uskonnosta riippumaton asia. Tekstin kärki jää meiltä helposti huomaamatta. Mutta tehkäämme ajatuskoe. Oletetaan että Jeesus toimi luterilaisessa Suomessa. Oletetaan että hän kohtasi tiellä naisen, joka ei ollut luterilainen. Nainen saattoi olla muslimi, new agelainen tai jopa vapaa-ajattelija. Se ei estänyt häntä uskomasta Jeesukseen.

Kulttuuri on muuttunut Suomessa. Enemmistö on yhä luterilaisen kirkon jäseniä, mutta enemmistö ei enää usko luterilaisen opin mukaan. Jeesus kohtaa Suomen teillä yhä useammin kanaanilaisia miehiä ja naisia. Edellyttääkö hän heiltä luterilaisen perinteen omaksumista, ennen kuin suostuu siunaamaan heitä?

Kestämmekö me, Suomen luterilaiset, Jerusalemin alkuseurakunnan juutalaiskristittyjä paremmin ajatusta, ettei oman uskontomme ei ole ehtona Jeesuksen ja hänen ilosanomansa vastaanottamiselle?

Yhteisvastuun outo laskuoppi

2010-01-16T08:00:00.007+01:00

(Artikkeli Haagalaiseen, käsikirjoitus valmistui 16.1.2010)

Yhteisvastuu-keräys vetoaa taas kerran solidaarisuuteemme. Mutta mitä sanat yhteisvastuu ja solidaarisuus oikein merkitsevät?

Sanan solidaarisuus juuri on latinankielisessä käsitteessä in solidum. Termi on taloudellinen. Kun joukko ihmisiä ottaa yhteisen velan, heidän vastuunsa velasta voi olla joko in solidum tai pro rata. Solidaarisesta velasta jokainen velkakirjan allekirjoittaja vastaa in solidum eli velkoja saa periä koko velan keneltä tahansa velkakirjan allekirjoittajista. Vaihtoehtona on, että vastuu on pro rata: kukin velallinen vastaa velasta vain omalta osaltaan, esimerkiksi kolme velallista kukin velan kolmanneksesta. Velkojan on perittävä kultakin erikseen kullekin kuuluva osuus (ratio) velasta.

Jaamme vastuuta luonnostaan pro rata, yksilökeskeisesti. Jos minä ota puolet vastuuta jostakin asiasta, toinen puoli vastuuta jää muiden keskenään jaettavaksi. Vastuuta on yhteensä vain sata prosenttia, ajattelemme. Solidaarisuus särkee yksilökeskeiset laskelmat. Jos kolme vastaa solidaarisesti jostakin, jokainen vastaa siitä sataprosenttisesti. Vastuuta on yhteensä enemmän kuin sata prosenttia, sitä on yhteensä kolmesataa prosenttia.

Yhteisvastuun outoon aritmetiikkaan kytkeytyy lähimmäisyyden yhtä outo matematiikka. Jeesus kuvasi sitä Luukkaan evankeliumin 10. luvussa. Hän oli juuri kiteyttänyt etiikan rakkauden kaksoiskäskyyn. Sen mukaan lähimmäistä on rakastettava niin kuin omaa itseä. Muuan eetikko (”lainopettaja”) oli kuulemassa hänen luentoaan. Eetikko halusi tietää, miten hän voisi laskea oman osuutensa yhteisvastuusta. ”Mutta kuka on lähimmäiseni?”, hän kysyi.

Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Kertomuksensa lopuksi hän kysyi eetikolta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Hän siis käänsi kysymyksen aivan päinvastaisesti. Ihmisen on väärin koettaa selvittää, mikä osuus hänellä on yhteisvastuusta. Jos kukaan ei ole häntä lähempänä avun tarvitsijaa, hän on vastuussa tästä solidaarisesti eli sataprosenttisesti. Lähimmäisyyden geometriassa harpin kärki sijoitetaan avun tarvitsijan kohdalle, ei auttajan kohdalle, kun yhteisvastuun kehää piirretään.

Solidaarisuuden aritmetiikka ja lähimmäisyyden geometria tuntuvat sälyttävän ihmisen kannettavaksi ylivoimaisen taakan. Eipä ihme, että Markuksen evankeliumin 10. luvussa rikas nuorukainen, joka kohtasi nämä vaatimukset, synkistyi ja meni pois murheellisena. Pitääkö meidän kulkea ympäriinsä kärsivän näköisinä kantaen sietämättömän raskasta vastuutamme?

Ei tarvitse. Käsittelemättä on vielä armon kvanttimekaniikka. Kvanttimekaniikka kuvaa sitä, miten siirrytään tilasta toiseen kerralla, liukumatta läpi välivaiheitten. Sekä Luukkaan evankeliumin eetikko että Markuksen evankeliumin rikas nuorukainen olivat kiinnostuneita siitä, miten saisivat hilatuksi itsensä autuuden tilaan. Kristityn ei tarvitse miettiä, miten saisi pelastettua itsensä. Homma on jo hoidettu in solidum, kokonaan ja kertakaikkisesti. Meidät on jo pelastettu.

Armon kvanttimekaniikka vapauttaa suorittamasta. Sen perusteksti on Markuksen evankeliumin 14. luvun kertomus siitä, kuinka muuan Jeesukseen hullaantunut nainen voiteli hänen jalkansa kalliilla voiteella. Pikkuinen voidepurkki maksoi, jos osaan oikein laskea, nykyrahassa noin 20 000 euroa. Tosikot, mm. Juudas, närkästyivät naisen liioittelusta, mutta Jeesus puolusti ihailijaansa: ”Köyhät teiltä eivät karkaa, mutta nyt vietetään minun läksiäisiäni!” Solidaarisuus ei laskelmoi. Se ei ole rationaalista.