Onni ja autuus esitelmä FET0:n syyspäivät
Terho Pursiainen
Onni ja autuus
FETO:n syyspäivät 14.10.2001 Porvoossa
Alustuksen taustamateriaalia.
Terho Pursiainen 2001
Voidaan haluttaessa jakaa tilaisuuden osanottajille ja lehdistölle. Muusta käytöstä sovittava erikseen. Siteerattaessa lähde mainittava.
Sisällys:
Lyhyt referaatti esimerkiksi tiedotusvälineiden käyttöön. 1
Onni ja autuus 3
Jumalan valtakunta ja maailman valtakunta 3
Onni 4
Onnen paradoksi 4
Mahti 5
Mahtaminen 5
Fetisismi 6
Mammonismi 7
Yhden maailman synty, Fetissi ja mammonismi 7
Identiteetit haurastuvat 8
Positiivinen vapaus 8
Autuus 9
Hobbesilainen ihmisarvo 9
Kantilainen ihmisarvo 10
Ihmisen arvo itselleen 10
Ihmisarvon dimensiot 10
Loppulause 12
Tietoja kirjoittajasta 12
Terho Pursiainen 12
Yhteystiedot 12
Lyhyt referaatti esimerkiksi tiedotusvälineiden käyttöön.
Voidaan luovuttaa journalisteille erikseen tai yhdessä kokonaisaineiston kanssa.
Onnellisuus oli antiikin kreikkalaisten mielestä onnen objektiivisista osatekijöistä koostuva harmoninen kokonaisuus. Siihen kuului esimerkiksi varallisuus, terveys ja hyvä maine. Kun kyseessä oli elämä kokonaisuudessaan, ketään ei voinut julistaa onnelliseksi ennen kuin kuoltuaan. Moderni onnen käsite on toisenlainen. Ihmisillä on kaikenlaisia intressejä, esimerkiksi tarpeita ja haluja. Niiden täyttyminen tekee ihmisen onnelliseksi.
Antiikin onnen käsityksessä keinon ja sisällön välillä ei ole suurta eroa. Onnen saavuttamisen keinot olivat onnen objektiivisia osatekijöitä, siis itse onnen osia. Moderni onnen käsitys erottaa onnen välineet (mahdin eli powerin) ja onnen sisällön toisistaan (onni on minkä tahansa mahdollisen intressin tyydyttämisen seurausta tulevaisuudessa). Kun onnea etsitään vielä kilpaillen toisten kanssa, houkutuksena on fetisismi eli se, että välineet asettuvat päämäärän paikalle eli keinot alkavat hallita elämää.
Yhteiskunnallista fetisismiä, talousarvojen valtaa, vastaa yksityiselämän mammonismi. Välineet, esimerkiksi raha, valta ja julkisuus, syövät arvomaailmoita. Maailmanlaajuisesti arvomaailmojen kuihtuminen ilmenee identiteetin haurastuminen, jonka vastalääkkeenä monet turvautuvat fundamentalismiin.
Ihmisellä on arvoa monessa ulottuvuudessa. Hän on arvokas toisille ihmisille, joiden menestymiseen hän voi antaa oman panoksensa. Hänellä on ehdoton itseisarvo ihmisenä, jota ei saa käyttää pelkkänä välineenä. Lopuksi hän on arvokas itselleen. Hänen omista ratkaisuistaan riippuu suuresti, kuinka mielekkään, siis autuaan elämän hän elää.
Koulun suhde ihmisarvon eri ulottuvuuksiin on ongelmallinen. Koulu täyttää yhteiskunnan antamaa tehtävää, mikä merkitsee sitä, että koulun on kasvatettava toisille ihmisille hyödyllisiä ihmisiä. Ihminen ei kuitenkaan ole pelkkä toisten ihmisten väline ja voimavara. Hän on myös itseisarvo. Koulun on luotava jokaiselle oppijalle kompetentin kansalaisuuden edellytyksiä (empowerment) riippumatta toisten saamasta hyödystä. Ongelmallisin on ihmisen arvo itselleen. Yksilön täyttymys ja sosiaalisuuden vaatimukset eivät ilman muuta ole sopusoinnussa keskenään. Kuinka paljon koulun on tuettava elämän eksentristä elämän mielekkyyden etsimistä jopa sen arvon kustannuksella, joka yksilöllä on toisille ihmisille?
Onni ja autuus
Jumalan valtakunta ja maailman valtakunta
Minulla on tapana viettää viikko tai parikin vuosittain Nilsiän Aholansaaressa (Pohjois-Savon 1800-luvulla vaikuttaneen körttijohtajan Paavo Ruotsalaisen eli Ukko-Paavon kotisaari, missä on kokous- ja konferenssikeskus). Osallistuin hiihtoviikollani joitakin vuosia sitten jumalanpalvelukseen Paavon pirtissä. Silloinen saaren toiminnanjohtaja pastori Ilkka Mattila saarnasi. Mieleeni jäi, kuinka hän selitti: Meidän Jumalamme ei ole onnelliseksi tekevä Jumala vaan autuaaksi tekevä Jumala. Sattumalta olin valinnut hiihtoviikon lukemiseksi englanninkielisen käännöksen Augustinuksen monumentaalisesta pääteoksesta De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta, Jumalan kansasta; St. Augustine: City of God. London: Penguin Books, 1984). Augustinuksen avulla selvitin itselleni yhden mahdollisuuden saada tolkkua Mattilan saarnaan.
Augustinuksen mukaan maailmanhistorian avain on kamppailu kahden kansakunnan eli valtakunnan välillä. Ne ovat eläneet historian alusta lähtien toisiinsa sekoittuneina kaikissa maailman maissa. On ihmisen (maailman) kansa, joka tavoittelee onnellisuutta, kuten rahaa, valtaa ja nautintoa, ja Jumalan kansa, joka tavoittelee autuutta. Jumalan kansa on matkalla läpi historian ja oman elämänsä kohti täyttymystä. Täyttymys on visio beatifica Dei, Jumalan autuas näkeminen. Jumalan kansa on matkalla Jumalan kasvoja katsomaan. Näin piirtyvät Maailman valtakunta ja Jumalan valtakunta ihmiskunnan historian selittäviksi perustekijöiksi.
Erinomaisessa Robert L. Arringtonin teoksessa Western Ethics. An Historical Introduction (Oxford: Blackwell, 1998) on kuvaus Augustinuksen ajattelusta ja sivun mittainen tiivistelmä hänen teoksestaan De civitate Dei (s. 128 s.).
Olen kertomastani talvesta lähtien erottanut toisistaan onnen ja autuuden käsitteet. Käytän niitä kuitenkin toisessa merkityksessä kuin missä ne esiintyvät teoksessa De civitate Dei.
Ensinnäkin riisun autuuden käsitteestä tyystin sen ahtaasti kristillishengellisen sisällön, jonka Augustinus siihen sisällytti. Käsitän autuuden uskonnottomasti mielen täyttämäksi elämäksi, elämäksi, jolla on merkitys ja tarkoitus. En ajattele, että joku tai jokin - esimerkiksi ihmisen luonto - määrää elämän mielen, niin että se olisi löydettävissä. Pikemminkin luulen, että kulttuuri, johon kasvamme ja johon meitä kasvatetaan, tarjoaa meille mielen elämään. Kulttuurin tarjouksen pohjalta, enemmän tai vähemmän kriittisesti siitä osan hyläten, osan hyväksyen, kukin yksilö luo, valitsee, konstruoi mielen omalle elämälleen.
Toiseksi torjun käsityksen, jonka mukaan väki voitaisiin jakaa kahtia, niin että osa olisi puhtaasti valon, osa pimeyden lapsia. Arrington vakuuttaa, ettei Augustinus itsekään syyllisty kahtiajakoon. Augustinus also suggests that in this life we all at best possess dual citizenship - parasta mihin yllämme on kaksoiskansalaisuus. Vasta historian täyttyessä, tuomiopäivänä, ihmiset erotellaan lopullisesti kahtia sen perusteella, mitä he perimmältään halajavat, onnea vai autuutta. Ei-hengellisessä tulkinnassa lopullista erottelua ei tapahdu koskaan, vaan valtakuntien välinen kamppailu on ennen kaikkea ainaista sotaa ihmisen sisimmässä. Kahden valtakunnan välinen jännitys ei ole toisistaan erotettavissa olevien ihmisryhmien välistä jännitystä. Poliittiset konfliktit eivät ole tulkittavissa tähän dimensioon suorasukaisesti.
Onni
Nykyajan ihmisen individualistinen elämysten tavoittelu värittää vallalla olevaa onnellisuuden miellettä. Onnellisuutena pidetään mielihyvää, joskus hyvin pinnallista mielihyvää, joskus syvällisempää. Antiikin kreikkalaiset käsittävät onnellisuuden toisin. Onnellisuus on hyvän elämän kokonaisuus, johon kuului monia toisistaan riippumattomia aineksia: esimerkiksi aineellista hyvinvointia, rakkaita ystäviä, lapset, joista voi olla ylpeä, poliittisen kunnostautumisen luoma maine, joka säilyy kuolemankin jälkeen. Ulkopuolinen tarkkailija, joka tuntee kohteensa hyvin, näkee, kuinka täyteläisesti onnen osatekijät ovat läsnä yksilön elämässä. Onnellisuuteen vaikuttavat kuitenkin myös yksilöstä itsestään riippumattomat olosuhteet (esimerkiksi sairaus). Kun onnellisuus on koko elämän määre, ei ulkopuolinenkaan tarkkailija voi lausua arviotaan yksilön onnellisuudesta ennen kuin hän on nähnyt koko hänen elämänsä. Ketään ei pidä sanoa onnelliseksi hänen eläessään.
Antiikin onnellisuuskäsitteelle on ominaista se, etteivät onnen keinot ja onnen sisältö useinkaan ole erotettavissa toisistaan. Onnellisuus edellyttää esimerkiksi hyvyyttä siinä mielessä, että hyvyys on onnen objektiivinen ainesosa, ei vain onnelliseksi tulemisen edellytys. Onnellisiksi tullaan ja onnellisia ollaan elämällä niin kuin onnellinen ihminen elää.
Onnen paradoksi
Taloustieteen perinnäisenä standardina on toisenlainen ihmiskuva, homo oeconomicus eli ihminen, jolla on intressejä (tarpeita, haluja ja tavoitteita). Riippumatta siitä, millaisia intressejä yksilöllä on - taloustieteellisissä tarkasteluissa intressejä pidetään yleensä tarkastelun annettuina lähtökohtina - hän saa tyydytyksen eli on onnellinen kun saa toteutetuksi intressinsä. Homo oeconomicus on sitä onnellisempi ja hänen tyydytyksensä on sitä syvempi, mitä tärkeämmän intressinsä hän onnistuu toteuttamaan.
Tästä kuvauksesta seuraa se, mitä olen kutsunut onnen paradoksiksi. Onnenonkija turhautuu välttämättä. Sillä, joka arvostaa vain onnellisuutta, ei ole tarpeeksi tärkeitä intressejä, joiden toteutuminen voisi tehdä hänet onnelliseksi. Samanlainen on rakkauden paradoksi. Se, joka arvostaa vain rakastamista, ei voi saavuttaa rakkautta, koska rakastamista on se, että arvostaa yli kaiken jotakin, mikä tietenkään ei voi olla nimenomaan rakkautta itseään. Onnen onkijan ja rakkauden rakastajan osana on pettyä.
Silloin tällöin joudun keskustelemaan etiikasta myös lukiolaisten kanssa. Olen pannut merkille, että onnen ja rakkauden paradoksit ovat heille usein aika vieraita. Kun lukiolainen oivaltaa, että rakkaus on mahdollista vasta kun lakkaa rakastamasta rakkautta ja että vain se voi löytää onnen, jolla on muita paljon tärkeämpiä intressejä kuin onnen löytäminen, hänen huomaa tehneen tärkeän havainnon. Esimerkiksi rakkaus ei olekaan jotakin ihmisen sisällä vaan kahden ihmisen välissä (xRy, yRx, x rakastaa y:tä, y x:ää - rakkaus relaatiokäsite, ei entiteetti, samoin kuin onnikin).
Mahti
1600-luvun brittifilosofi Thomas Hobbes kuvasi ihmisen homo oeconomicukseksi. Tämä kuvaus erottaa toisistaan onnellisuuden keinot ja sisällön paljon jyrkemmin kuin antiikin kuvaus onnellisesta ihmisestä. Olivatpa yksilön intressit mitä sitten olivatkin, hänen onnensa ehtona on se, että hänellä on hallussaan onnen välineitä eli poweria. (Leviathan. London: Pelican Books, 1985).
Hobbesin käsite power suomennetaan yleensä sanalla valta. Näin tapahtuu esimerkiksi äskettäin julkaisussa Hobbesin pääteoksen suomennoksessa (Leviathan. Helsinki: WSOY, 1999; suom. Tuomo Aho). Suomenkielinen vastine johtaa olennaisesti harhaan. Ongelmana on löytää parempi suomenkielinen vastine.
The Power of a Man, (to take it Universally,) is his present means, to obtain some future apparent Good. (Leviathan, I, Ch. X.) Yksilön power on yhtä kuin hänen hallussaan tietyllä hetkellä olevat keinot saada tulevaisuudessa jotakin haluttavaa. Keinoja on alkuperäisiä (Originall) ja välineellisiä (Instrumentall). Alkuperäisiä ovat kaikki fyysiset ja henkiset vahvuudet, jotka yksilö on saanut luonnonlotossa (natural lottery, John Rawls: A Theory of Justice. Oxford: Oxford University Press, 1972; Oikeudenmukaisuusteoria. Helsinki: WSOY, 1988; suom. Terho Pursiainen)), the eminence of the Faculties of Body, or Mind.... Alkuperäisen eli luontaisen powerin avulla yksilö saa haltuunsa välineellistä poweria eli esimerkiksi taloudellisia voimavaroja ja ystäviä, ja välineellinen power auttaa kasaamaan aina vain uutta poweria: For the nature of Power, is in this point, like to Fame, increasing as it proceeds: kuin maine power luo uutta poweria.
Power on valtaa, muttei suinkaan vain valtaa. Se on kaikenlaisia voimavaroja ja välineitä, jotka auttavat yksilöä toteuttamaan intressejään, olivatpa ne mitä olivatkin: arvovaltaa, taivutteluvoimaa, palvelusväkeä, ystäviä, aseita jne. Jopa fyysinen viehätysvoima on poweria: Forme is Power; because being a promise of Good, it recommendeth men to the favour of women and strangers. Miehinen komeus on poweria, sehän on hyvän lupaus ja muukalaiset ja naiset sulkevat sen tähden miehen suosioonsa.
Sanaan mahti mahtuu Hobbesin power-käsitteen rikas sisältö paljon täyteläisemmin kuin sanaan valta. Mahti viittaa paitsi valtaan ja voimaan myös kaikenlaisiin mahdollisuuksiin.
Mahtaminen
Vastine mahti kuvaa paremmin kuin valta Hobbesin käsitettä myös siitä syystä, että se tuo mieleen mahtamisen merkityksessä x mahtaa y:lle. Hobbes ei näet ajattele poweria voimavarojen kokonaismääränä vaan se on hänelle suhteellinen käsite. Tämä näkyy jo alkuperäisen eli luontaisen powerin määritelmässä (ks. aiemmin). Kyse ei ole vain fyysisten ja henkisten kykyjen määrästä, vaan niiden enemmyydestä (eminence of the Faculties of Body, or Mind). Onneaan etsivät yksilöt ovat tuomittuja kamppailemaan keskenään, koska yhden hallussa olevat keinot saavuttaa tulevaisuudessa haluttavia asioita ovat yhtä kuin hänen powerinsa ja samasta halun kohteesta kilpailevien muiden yksilöiden powerin erotus (...power simply is no more, but the excess of the power of one above that of another Hobbes: Elements of Law I, ch. 8) - tilanne on sama kuin köydenvetokilpailussa. Kyse on mahtamisesta muille. Kamppailussa mahdin enemmyydestä toisten mahtia vastaan ei ole loppua: So that in the first place, I put for a generall inclination of all mankind, a perpetuall and restlesse desire of Power after power, that ceaseth onely in Death - vasta kuolema vapauttaa yksilön kahmimasta lisää mahtia mahtaakseen toisille, jotka puolestaan varustautuvat hänen kasvavaa mahtiaan vastaan.
Yksi koulun keskeisistä tehtävistä on empowerment: koulu varustaa oppijoita voimavaroilla eli mahdilla mahtamaan elämälle ja sen antamille haasteille. Tähän kytkeytyy tärkein aatteellinen koulupolitiikan ongelma. Eri yksilöiden luontainen eli alkuperäinen mahti on erilainen. Mahti luo mahtia: ne joiden lähtökohdat ovat parhaat, hyötyvät suhteellisesti enemmän kuin toiset myös opetuksesta. Kun opiskelin Englannissa 1977-78, siellä siteerattiin tuoretta paikallista tutkimusta, jonka mukaan koulun aloittaminen vuotta aikaisemmin kuin oli ollut tapana lisäisi koululaisten välisiä kotitaustan erojen luomia suorituskykyeroja pikemminkin kuin vähentäisi niitä. Samojen uusien mahdollisuuksien avaaminen tasapuolisesti kaikille lisää niiden suhteellista etua, jotka ovat ennestäänkin paremmassa asemassa kuin toiset.
Jos mahti on eminenssiä, muihin verrattuna suurempaa mahtia, kasvatuksellisen ja koulutuksellisen mahdollistamisen (eli oikeammin mahtavoittamisen) eli empowermentin olisi oltava syrjivää. Rawlsilainen kasvattaminen syrjisi positiivisesti eli suosisi niitä, joiden luontainen mahti on vähäisintä, egalitaristinen (mahtieroja minimoiva) kasvattaminen ei kaihtaisi myöskään kielteisesti syrjimästä niitä, joiden luontainen mahti on suurinta. Jos mahtierojen poistaminen on itseisarvo, sitä voidaan yhtä hyvin toteuttaa estämällä eteviä kuin suosimalla vähiten eteviä. Egalitarismin moraalinen oikeuttaminen kasvatuspolitiikan perustena on ongelmallista, ja sama pätee myös rawlsilaiseen niin sanottuun eroperiaatteeseen (principle of difference, jonka mukaan vain ne mahtierot ovat moraalisesti oikeutettuja, jotka hyödyttävät vähäosaisinta).
Fetisismi
Kaksi piirrettä Hobbesin teoriassa luo maaperää fetisismille, ilmiölle, jota seuraavaksi selitän.
Ensinnäkin Hobbes abstrahoi ihmisen intressit käsitteeseen mikä tahansa asia, jota yksilö saattaa tulevaisuudessa tulla haluamaan (some future apparent good). Toiseksi hän käsittää mahdin suhteelliseksi asiaksi eli tuo käsitteeseen toisille mahtamisen dimension. Näin mielenkiinto kohdistuu kokonaan onnen välineisiin niiden intressien sijaan, joiden toteutuminen on yksilölle onnea. Keinot nielevät päämäärät. Tätä ilmiötä on Charles Taylor kutsunut välineellisen järjen ylivallaksi kulttuurissamme erittäin suositeltavassa kirjassaan, joka on käännetty suomeksi otsikolla Autenttisuuden etiikka. (Helsinki: Gaudeamus, 1995; suom. Timo Soukola; The Ethics of Autheticity. Cambridge etc.: Harvard University Press, 1991.)
Vanhan testamentin profeetat pilkkasivat (poliittisesti epäkorrektisti kaiketikin) naapurikansojaan. Mies menee metsään, tuo sieltä puupökkelön, veistää pökkelöstä ensin kiulun ja sitten ehkä kapustan ja jos materiaalia jää, lopusta epäjumalan eli fetissin. Sitten hän könyää fetissinsä edessä pyytäen tältä syntiensä anteeksiantoa ja menestystä elämässä. Fetissi on taho, joka olematta Jumala teeskentelee Jumalaa ja asettuu hänen paikalleen eli usurpoi hänen asemansa. Tyypillinen fetissi on Johanneksen Ilmestyksen Peto, joka asettuu Herran alttarille ja julistaa olevansa Jumala. (Apokalyptisestä yhteiskuntatiedosta ja futurologiasta esitelmässä Terho Pursiainen: Orpona vaan ei orjana, Kristillisen opettajaliiton vuosikokouksessa Tampereella 6.10.01.)
Ei-uskonnollisessa mielessä jokainen välinearvo, jolle annetaan päämääräarvon asema, on fetissi. Kaikki välinearvot on tarkoitettu kulutettavaksi eli hävitettäväksi päämääräarvoja luotaessa. Elämän lopputaseessa ei ole yhtään välinearvoa (esimerkiksi rahaerää) vaan pelkästään päämääräarvoja.
Fetisistinen kulttuuri määrittelee välinearvot päämääriksi. Hobbesin määritelmistä liikkeellelähtevän on vaikea välttää fetisistisiä johtopäätöksiä. Taloudellisten näkökohtien painon tähdentyminen globaalistuvassa taloudessa on Fetissin vallan kasvua.
Mammonismi
Fetisismiä kansantalouden ja kulttuurin tasolla vastaa yksilön mammonismi. Mammoon on mahtiarvoja edustava jumaluus, jonka Jeesuskin personifioi tähdentäessään, ettei kukaan voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja Mammonaa, yhtä aikaa. Mammonismissa ajatus, että kun intressien toteutuminen on onnea, onni tarvitsee välineekseen mahtia, muuntuu ajatukseksi, että mahti itsessään on onnea. Hobbesilainen varustautuja, joka kasaa mahtia mahdin päälle jonkin toistaiseksi vielä nimettömän tulevan halun kohteen välineeksi, on mammonisti.
Yhden maailman synty, Fetissi ja mammonismi
Kansantalouksien nopea kasvaminen yhteen on tapahtumassa tällä hetkellä Fetissin ehdoilla eli niin, että välinearvot, ennen muuta raha, alistavat tai työntävät syrjään kaikkia muita arvoja. Yksilöiden elämässä tätä kehitystä vastaa mammonismi. Mahti (raha ja julkisuus) työntävät syrjään ja monessa tapauksessa kuihduttavat kaikkia muita arvoja yksilöiden elämässä.
Hyvin tyypillisiä esimerkkejä mammonismin ideologisesta valta-asemasta tuli esille, kun Suomessa keväällä keskusteltiin huippu-urheilijoittemme kiellettyjen aineiden käytöstä Lahden MM-kisoissa. Kansa sanoo, että sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista. Ne ovat elämää suurempia pelejä, joissa normaalit moraalin säännöt eivät ole voimassa. Maailmassa, jossa syntyy ja häviää miljonäärejä yhdessä yössä (esim. suuryritysten johdon optioedut) ja jossa media nostaa kuuluisuuteen ja tuhoa julkimoita samaan kiihkeään tahtiin, koko elämä näyttää elämää suuremmalta peliltä, jossa moraali on pantu viralta samoin kuin sodassa ja rakkaudessa. Mammonismi syövyttää arvomaailmoita.
Olen käsitellyt globaalitaloutta muissa yhteyksissä perinpohjaisemmin (Mitä on yhteiskuntavastuu? Esitelmä Metsäteollisuus-palvelut MT Oy:n seminaarissa Yhteiskuntavastuu kansainvälisessä metsäteollisuudessa Hanasaaressa 21.8.01.) Markkinatalouden moraalinen oikeutus perustuu väitteeseen, jonka mukaan keskinäisen osakkuuden oloissa (esimerkiksi ihanteellisessa hyvinvointiyhteiskunnassa) toteutettu markkinatalous luo sosiaalista ja taloudellista kohtalonyhteyttä, niin että jokainen menestyy paitsi omaksi myös jokaisen toisen hyväksi vähäosaisinkin mukaan lukien. (Keskinäisestä osakkuudesta perusteellisemmin esitelmässäni Keskinäisen osakkuuden talous EVA-seminaarissa Julkisen ja yksityisen roolit markkinataloudessa Tiirasaaressa 23.8.01.) Keskinäisen osakkuuden talous vallitsee monissa yhteiskunnissa, muttei vallitse maailmantaloudessa, josta puuttuvat keskinäisen osakkuuden rakenteet. Maailmanmarkkinoilla yksilöjen ja kansojen kohtalot eivät luo ihmiskunnasta kohtalonyhteisöä (community of fate, suositeltavassa David Held & alii: Global Transformations. Cambridge: Polity Press, 1999). Ne moraaliset pidäkkeet, jotka hyvinvointivaltiossa estävät markkinoiden kahlinnan ja sabotaasin menestyjiä vastaan, eivät toimi globaalistuvassa taloudessa.
Markkinat tarvitsevat moraalisen oikeutuksen paitsi sosiaalisen ja taloudellisen kohtalonyhteyden näkökulmasta myös niin sanottujen eksternaliteettien eli talouden ulkoisvaikutusten näkökulmasta. Hyvinvointivaltiossa estetään luonnon tuhoaminen taloudellisen tuloksen saamiseksi. Maailmanmarkkinoilla ekologiset pidäkkeet ovat paljon heiveröisempiä. On todennäköistä, että hyökkäyksiä markkinataloutta vastaan ja aineellista kukoistusta vastaan on odotettavissa myös ekologisin selittein.
Identiteetit haurastuvat
Globaalistuvilla markkinoilla ei kuitenkaan ole ainoastaan esimerkiksi sosiaalisiin ja ekologisiin ongelmiin verrattavia ulkoisvaikutuksia.
Kaikkiallinen kaupallisuus luo mammonismia ja särkee perinteisiä arvomaailmoita. Tuhotyöhön osallistuu media ja internetin mahdollistama todellisuuden virtuaaliluonteen korostuminen. Muutamat trenditutkijat (mm. Gerd Gerken ja Michael-A. Konitzer: Trends 2015 - Ideen, Fakten, Perspektiven. München: DTV, 1995) puhuvat esimerkiksi uuden multimind-persoonallisuuden synnystä. Yksilöt kadottavat vakaan identiteettinsä. Yhä kiihtyvässä trendien sykkeessä he omaksuvat mediasta yhä uusia tilapäisiä indentiteettejä, jopa useita yhtä aikaa, ja niitä he korostavat muodin luomilla ulkonaisilla tuntomerkeillä Vauhti on kiihkeä, että Gerken ja Könitzerin mukaan yhden pitkän viikonlopun poissaolo jatkuvasta kontaktista omien piirien kanssa (kaiketi esimerkiksi kännykän välityksellä) uhkaa suistaa yksilön pois kehityksen kärryiltä. Identiteetin hauraus on ajan vakava maailmanlaajuinen kansantauti. (Multimind on alun perin aivotutkija Robert Ornsteinin idea - Multimind. A New Way of Looking at Human Behavior. New York: Doubleday, Anchor Books, 1989 - joka näyttää muodostuneen folkloreksi niin että saksalaiset eivät näytä tietävän idean ja käsitteen alkuperää.)
Mm. Miguel Castellsin (kolmiosainen suurteos The Information Age: Economy, Society and Culture I-III. Oxford: Blackwell, 1996-1998; etenkin toinen nide The Power of Identity, 1997) mukaan fundamentalismi on ymmärrettävä yrityksenä tavoittaa katoavaa minuutta; se on erityisesti miesten vastaveto maailmassa, jossa heidän identiteettinsä kokee kolhuja naisen aseman vahvistumisen tähden (kaikki fundamentalismin muodot osoittavat naiselle perinteisen paikkansa perheessä ja kulttuurissa). Juurten hakemista on myös se kulttuurien yhteentörmäys (clash of cultures), jota Samuel P. Huntington joitakin vuosia sitten kovin profeetallisesti ennakoi (The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. London etc.: Touchstone Books, 1996.)
Positiivinen vapaus
Isaiah Berlin erottaa vaikuttavassa virkaanastujaisesitelmässään (Two Concepts of Liberty. Oxford: The Clarendon Press, 1958) toisistaan kaksi vapauden käsitettä, negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteen. Negatiivinen vapaus on niitä porvarillisia vapauksia, jotka piirtävät yksilön ympärille vapauspiirin, jonka sisällä hän saa olla mitä haluaa ja tehdä mitä mielii toisten, vallankaan yhteiskunnan puuttumatta hänen asioihinsa (esim. ajatuksen, sanan, liikkumisen vapaudet). Positiivinen vapaus on sitä, että tuon vapauspiirin suojaisessa piirissä todella asuu joku, että yksilöllä on oma arvomaailmansa, omintakeiset intressinsä, sanalla sanoen oma identiteettinsä. Indentiteetin haurastuminen merkitsee sitä, ettei siellä olekaan ketään kotona.
Berlinin positiivisen vapauden käsitettä ei tule sekoittaa sittemmin muotiin tulleeseen vasemmistolaiseen positiivisen vapauden käsitteeseen. 60- ja 70-luvun vasemmistolaiseen retoriikkaan kuului vähätellä porvarillisia vapauksia esimerkiksi todeten, että työttömällä kouluja käymättömällä kadun ihmisellä ei oikeasti ole sananvapautta, vaikka sellainen negatiivinen vapaus onkin voimassa, ei ainakaan Helsingin Sanomat omistavaan Aatos Erkkoon verrattuna. Tärkeämpiä kuin muodolliset negatiiviset vapaudet ovat positiiviset vapaudet, raha, koulutus ja muut edellytykset, jotka tekevät käytännössä totta negatiivisten vapauksien pelkistä katteettomista lupauksista. Vapautta ja vapauden arvoa käytännössä kasvattavat voimavarat ovat kuitenkin käsitteellisesti aivan yhtä erillisiä kuin terveys ja terveydentilaan vaikuttavat monet sosiaaliset, taloudelliset ja muut ehdot (vrt. WHO:n määritelmänä tunnettu käsitesekaannus - terveys on täydellistä fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia eikä vain vamman tai sairauden puuttumista). Vasemmistolaisten tarkoittama positiivinen vapaus on sitä, että yksilöllä on mahtia hallussaan.
Autuus
Autuudella ei-uskonnollisessa merkityksessä tarkoitan nimenomaan positiivista vapautta. Autuas on ihminen, jolla on omintakeinen arvomaailmansa ja siitä johtamansa omintakeiset intressit. Hänellä on elämässään mieltä ja tarkoitusta. Ei ole välttämätöntä, että hän on uskonnollinen ihminen.
Autuus ja onni ovat käsitteellisesti toisistaan riippumattomia. Se on ilmeistä, kun autuutta ja antiikin onnen käsitettä verrataan toisiinsa. Onnen objektiiviset, ulkopuolisen tarkkailijat toteamat ja mittaavat osatekijät eikä niiden harmoniakaan ilman muuta takaa sitä, että elämä on myös merkityksen ja mielen täyttämää (vaikka sopivin määritelmin ehkä voidaan lukea elämän mielekkyyskin näihin antiikin onnen osatekijöihin). Sama koskee Hobbesilaista onnea. Ihminen, joka kasaa mahtia mahdin päälle kunnes kuolema vapauttaa hänet niin sanotusta oravanpyörästään, ei välttämättä ole positiivisesti erityisen vapaa ihminen eikä autuas. Köyhä, sairas ja vanha ihminen on vailla onnen objektiivisia osatekijöitä, mutta hän voi silti olla autuas, jos rakastaa, rakastipa Jumalaa tai lapsenlapsiaan. Toki joku voi olla sekä onnellinen että autuas, kuten uskon Augustinuksen itsensä olleen kirjoittaessaan suurenmoista teostaan.
Hobbesilainen ihmisarvo
Hobbes määritteli ihmisarvon näin: The Value, or Worth of a man, is as of all other things, his Price; that is to say, so much as would be given for the use of his Power. (Leviathan, idem) - ihmisen arvo on se hinta, joka olisi maksettava, jos haluaisi ostaa hänen mahtinsa omaksi mahdikseen (esimerkiksi palkata hänet palvelukseensa työntekijänä tai sotilaana). Yksilö voi suuresti lisätä mahtiaan jos saa rekrytoiduksi muiden mahdin omaksi mahdikseen, esimerkiksi päästessään komentamaan sotajoukkoa tai saadessaan poliittisena johtajana jopa koko kansantalouden kaikki voimavarat käyttöönsä kuten George Bush. Tämä synnyttää ihmisten markkinat, jossa jokaisella on hänen arvoaan määrittelemä hintansa. Kyse on ihmisestä toisen ihmisen voimavarana.
Hobbesin muotoilu on tosin epätarkka. Se hinta, jonka joudun maksamaan toisen mahdista, on mahtia itsekin. Ihmisen nettoarvo hobbesilaisessa merkityksessä on täsmällisesti ilmaistuna se kate, joka maksajalle jää, kun hän vähentää toisen ihmisen mahdin arvosta itselleen sen hinnan, minkä siitä joutuu maksamaan.
Kantilainen ihmisarvo
Immanuel Kantia ei miellyttänyt Hobbesin käsitys ihmisarvosta (Siveysopilliset pääteokset. Toinen painos. Helsinki: WSOY, 1990. Suom. J.E. Salomaa). Hän muotoili oman ihmisarvokäsitteensä kuuluisan kategorisen imperatiivinsa muotoon. Toisen ihmisen ihmisarvon tunnustaa se, joka käsittelee häntä päämäärien valtakunnan kansalaisena. Kategorinen imperatiivi vaatii, ettei ihminen käsittele järkiolentoa, ei toista ihmistä eikä itseäänkään, pelkkänä välineenä, vaan kohtelee tätä aina myös päämääränä itsessään.
Ihmisen arvo itselleen
Hobbes tähdentää ettei ihminen pääse itse määrittelemään omaa arvoaan. For let a man (as most men do,) rate themselves as the highest Value they can; yet their true Value is no more than it is esteemed by others. Ihmiset arvostavat itsensä mahdollisimman korkealle, mutta toiset mittaavat heidän todellisen arvonsa. And as in other things, so in men, not the seller, but the buyer determines the Price - ihmisten markkinat ovat muiden markkinoiden tavoin ostajan, eivät myyjän, markkinat.
Ihmisarvon dimensiot
Ihmisen arvoa on parasta tarkastella kaikista kolmesta näkökulmasta erikseen. Ihmisarvon dimensiot ovat erilaisia, muttei niiden tarvitse olla keskenään ristiriitaisia.
Eri ihmisillä on aivan ilmeisesti erilainen arvo toisille ihmisille. Lahjaton, laiska ja epäsosiaalinen ihminen on aika arvoton toisille ihmisille näiden oman onnen välineinä ja voimavaroina. Hyvin lahjakkaat, toisille ihmisille tai yhteiselle hyvälle omistautuneet yksilöt saattavat olla hyvin arvokkaita toisille ihmisille ja esimerkiksi suurten uskontojen perustajat ja taiteen nerot voivat olla arvokkaita toisiaan seuraaville sukupolville vuosituhansien ajan. Mikä olisi Jeesuksen yhteenlaskettu arvo kaikkien hänen oman aikansa ja sitä seuraavien vuosituhanten ihmisille esimerkiksi euroina?
Ihmisen arvon toisille ihmisille määräävät nimenomaan nämä toiset ihmiset, ja ihmisen oma arvio arvostaan on tämän arvion kannalta yhdentekevä. Kutsun tätä ihmisen arvon käsitettä yksilön hobbesilaiseksi ihmisarvoksi.
Yksilön hobbesilainen ihmisarvo on keskeinen hyvinvointiyhteiskunnan teorian eli keskinäisen osakkuuden teorian käsite. Keskinäinen osakkuus vallitsee markkinataloudessa, jossa kaikkia kannustetaan etsimään onneaan omien kykyjensä ja avujensa varassa, mutta välittävät mekanismit (verotus sekä tulonsiirrot ja palvelut) pitävät huolta siitä, ettei kenenkään ole mahdollista menestyä menestymättä paitsi omaksi myös kaikkien toisten hyväksi, vähäosaisinta myöten. Keskinäinen osakkuus on markkinatalous, joka on järjestetty niin, että se maksimoi jokaisen yksilön hobbesilaista ihmisarvoa eli arvo kaikille toisille. Se valjastaa jokaisen mahdin jokaisen toisen palvelukseen.
Kantin on turha nyreillä Hobbesille liian kyynisestä ihmisarvon käsittämisestä. Sellainen asia on todella olemassa: ihmisten vaihteleva arvo toisilleen. On ihmisiä, joiden hobbesilainen ihmisarvo on jopa negatiivinen: niitä ovat loiset ja sabotöörit sekä ne, jotka kateutensa usuttaminen hyökkäävät toisten hyvän kimppuun tuhoten sitä pyyteettömästi, itse siitä hyötymättä ja jopa omalla kustannuksellaan.
Kant on puolestaan oikeassa siinä, ettei ihmisarvo riipu kokonaisuudessaan siitä, kuinka arvokas yksilö on toisille ihmisille, siis panoksen antajana heidän onneensa ja menestykseensä. Järjestynyt yhteiselämä ja tärkeät, kaikkien ihmisten onnen kannalta yhteiset hankkeet edellyttävät luottamusta, jonka luo ja jota pitää vain ihmisten luottamus toisiinsa, se, että he uskovat toisten käsittelevän itseään ei vain omien intressiensä välineenä vaan myös päämäärinä itsessään. Saman asian voisi ilmaista vaatimalla, että jokaisen ihmisen näkökulman perimmäisyys on tunnustettava, jota ihmisen arvoinen yhteiselämä ihmisten kesken olisi mahdollista. Kaikkea sitä, mikä on tarpeellista tämän välttämättömän luottamuksen syntymiseksi ja säilymiseksi, kutsun moraaliksi. Kantin kategorinen imperatiivi on koko moraali pähkinänkuoreen puristettuna.
Hobbesin on turha arvostella Kantia idealismista (eihän hän tosin olisi voinutkaan niin tehdä, hänhän eli paljon aikaisemmin kuin Kant). Ne markkinat, ne ihmismarkkinatkaan, jossa kunkin arvo riippuu kysynnästä ja tarjonnasta, eivät olisi mahdolliset, ellei markkinoiden vaatima moraalinen infrastruktuuri (esimerkiksi rehellisen kaupankäynnin vaatimukset ja ulkoinen turvallisuus) olisi voimassa. Kantilainen ihmisarvo on ihmisarvon olennainen ulottuvuus.
Kategorinen imperatiivi määrittelee nimensä mukaisesti (kategorinen on ehdotonta) ihmisarvon loukkaamattomaksi, siis yhdessä mielessä äärettömäksi. Äärettömien suureiden suuruusvertailut ovat vailla mieltä. Kantilainen ihmisarvo on ehdoton eikä yhtä suuri kaikilla ihmisillä.
Kolmas ihmisarvon laji, ihmisen arvo itselleen, on riippumatonta hobbesilaisesta ihmisen markkinarvosta ja kantilaisesti ihmisen itseisarvosta. Siinä lienee montakin erilaista osatekijää. Ihmisen arvo hänelle itselleen varmasti riippuu paljon siitä, mitä hänelle subjektiivisesti merkitsevät se antiikin käsityksen mukaisen onnen objektiiviset osatekijät, joiden kokonaisuutta muut arvioivat hänen jo kuoltuaan. Monet asiat nykyihmisestä tehdyissä arvioissa kuitenkin viittaavat siihen, että identiteettinsä kadottanut ihminen ei voi olla täyteläisellä tavalla arvokas itselleen. Täyteläisellä tavalla arvokas itselleen voi olla vain positiivisesti vapaa, autuas ihminen.
Kantilainen ihmisarvo on ehdotonta, eikä eri ihmisten ihmisarvoa siis voi vertailla keskenään. Hobbesilainen ihmisarvo vaihtelee markkinasuhdanteiden mukaan. Myös ihmisen arvo itselleen vaihtelee. Se on riippuvainen ihmisen omista ratkaisuista. Rakentamalla positiivista vapauttaan, toisin sanoen pitämällä huolen ei-uskonnollisesta autuudestaan yksilö investoi arvoa itseensä. Avainasemassa ovat perusvalinnat eli perusarvojen valinnat (ks. Pursiainen: Vihreä oikeudenmukaisuus. Helsinki: Kirjapaja, 1999 ja Kuntaetiikka. Kunnallisen arvokeskustelun kritiiikkiä. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö - painossa).
Loppulause
Ihmisarvon eri dimenisoita koulun ja opettajan etiikan kannalta käsittelen 19.10. Akava-talossa Helsingissä pidettävässä OAJ:n opetusalan eettisen neuvottelukunnan seminaarissa otsikolla Johdatus ammattietiikkaan. Selitän joitakin esitelmäni ideoita suppeasti, silläkin uhalla että ne tässä tiiviissä muodossa esitettyinä olisivat vaikeaselkoisia.
Kenen agentti opettaja (ja koulu)? Yhteiskunnan agenttina opettajan ja koulun tehtävänä on ohjata oppijan kasvamista mahdollisimman täyteläiseen hobbesilaiseen ihmisarvoon. Moraali - kantilainen ihmisarvo - asettaa rajat hobbesilaisen ihmisarvon tavoittelulle. Koulun on tuotettava edellytyksiä oppilaan kasvaa kompetentiksi kansalaiseksi, joka on päämäärien valtakunnan jäsenenä politiikan ja kaiken päätännän perimmäinen itseisarvo, vaikka tämä pyrkimys rajoittaisikin hänen hobbesilaisen arvonsa maksimoimista. Oppilaan arvo itselleen on suuresti riippuvainen siitä, että hän löytäisi autuuden elämäänsä. Kuten Richard Rorty tähdentää, ei ole ollenkaan itsestään selvää, että yksilöllinen täyttymys ja hobbesilainen ihmisarvo ovat sopusoinnussa keskenään. Moraalisena ongelmana on keskiöityminen ja keskiöittäminen. Kuinka paljon opettajan ja koulun on annettava tukea ja panosta, kun oppija on etsimässä autuuttansa mahdollisesti eksentrisisistä suunnista hobbesilaisen ihmisarvonsa kustannuksellakin?
Tietoja kirjoittajasta
Terho Pursiainen
Synt. 6.10.45 Rautavaaralla. Teologian tohtori, teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian dosentti (Helsinki), käytännöllisen filosofian dosentti (Turku), Master of Science (London School of Economics), pastori.
Viimeiset kirjat: Kuntaetiikka (tulossa 2001), Vihreä oikeudenmukaisuus (1999), Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle 1998, Isänmaallisuus (1997), Kunnallisten käytäntöjen etiikka (1997).
Opetusalan eettisen neuvottelukunnan jäsen.
Aiemmin mm. kansanedustaja, lääninsosiaalineuvos ja Alkon hallintoneuvoston jäsen.
Yhteystiedot
Muorinpolku 2, 04400 Järvenpää; 09-766676, 041-5288177; Terho.Pursiainen@Kolumbus.Fi
Onni ja autuus
FETO:n syyspäivät 14.10.2001 Porvoossa
Alustuksen taustamateriaalia.
Terho Pursiainen 2001
Voidaan haluttaessa jakaa tilaisuuden osanottajille ja lehdistölle. Muusta käytöstä sovittava erikseen. Siteerattaessa lähde mainittava.
Sisällys:
Lyhyt referaatti esimerkiksi tiedotusvälineiden käyttöön. 1
Onni ja autuus 3
Jumalan valtakunta ja maailman valtakunta 3
Onni 4
Onnen paradoksi 4
Mahti 5
Mahtaminen 5
Fetisismi 6
Mammonismi 7
Yhden maailman synty, Fetissi ja mammonismi 7
Identiteetit haurastuvat 8
Positiivinen vapaus 8
Autuus 9
Hobbesilainen ihmisarvo 9
Kantilainen ihmisarvo 10
Ihmisen arvo itselleen 10
Ihmisarvon dimensiot 10
Loppulause 12
Tietoja kirjoittajasta 12
Terho Pursiainen 12
Yhteystiedot 12
Lyhyt referaatti esimerkiksi tiedotusvälineiden käyttöön.
Voidaan luovuttaa journalisteille erikseen tai yhdessä kokonaisaineiston kanssa.
Onnellisuus oli antiikin kreikkalaisten mielestä onnen objektiivisista osatekijöistä koostuva harmoninen kokonaisuus. Siihen kuului esimerkiksi varallisuus, terveys ja hyvä maine. Kun kyseessä oli elämä kokonaisuudessaan, ketään ei voinut julistaa onnelliseksi ennen kuin kuoltuaan. Moderni onnen käsite on toisenlainen. Ihmisillä on kaikenlaisia intressejä, esimerkiksi tarpeita ja haluja. Niiden täyttyminen tekee ihmisen onnelliseksi.
Antiikin onnen käsityksessä keinon ja sisällön välillä ei ole suurta eroa. Onnen saavuttamisen keinot olivat onnen objektiivisia osatekijöitä, siis itse onnen osia. Moderni onnen käsitys erottaa onnen välineet (mahdin eli powerin) ja onnen sisällön toisistaan (onni on minkä tahansa mahdollisen intressin tyydyttämisen seurausta tulevaisuudessa). Kun onnea etsitään vielä kilpaillen toisten kanssa, houkutuksena on fetisismi eli se, että välineet asettuvat päämäärän paikalle eli keinot alkavat hallita elämää.
Yhteiskunnallista fetisismiä, talousarvojen valtaa, vastaa yksityiselämän mammonismi. Välineet, esimerkiksi raha, valta ja julkisuus, syövät arvomaailmoita. Maailmanlaajuisesti arvomaailmojen kuihtuminen ilmenee identiteetin haurastuminen, jonka vastalääkkeenä monet turvautuvat fundamentalismiin.
Ihmisellä on arvoa monessa ulottuvuudessa. Hän on arvokas toisille ihmisille, joiden menestymiseen hän voi antaa oman panoksensa. Hänellä on ehdoton itseisarvo ihmisenä, jota ei saa käyttää pelkkänä välineenä. Lopuksi hän on arvokas itselleen. Hänen omista ratkaisuistaan riippuu suuresti, kuinka mielekkään, siis autuaan elämän hän elää.
Koulun suhde ihmisarvon eri ulottuvuuksiin on ongelmallinen. Koulu täyttää yhteiskunnan antamaa tehtävää, mikä merkitsee sitä, että koulun on kasvatettava toisille ihmisille hyödyllisiä ihmisiä. Ihminen ei kuitenkaan ole pelkkä toisten ihmisten väline ja voimavara. Hän on myös itseisarvo. Koulun on luotava jokaiselle oppijalle kompetentin kansalaisuuden edellytyksiä (empowerment) riippumatta toisten saamasta hyödystä. Ongelmallisin on ihmisen arvo itselleen. Yksilön täyttymys ja sosiaalisuuden vaatimukset eivät ilman muuta ole sopusoinnussa keskenään. Kuinka paljon koulun on tuettava elämän eksentristä elämän mielekkyyden etsimistä jopa sen arvon kustannuksella, joka yksilöllä on toisille ihmisille?
Onni ja autuus
Jumalan valtakunta ja maailman valtakunta
Minulla on tapana viettää viikko tai parikin vuosittain Nilsiän Aholansaaressa (Pohjois-Savon 1800-luvulla vaikuttaneen körttijohtajan Paavo Ruotsalaisen eli Ukko-Paavon kotisaari, missä on kokous- ja konferenssikeskus). Osallistuin hiihtoviikollani joitakin vuosia sitten jumalanpalvelukseen Paavon pirtissä. Silloinen saaren toiminnanjohtaja pastori Ilkka Mattila saarnasi. Mieleeni jäi, kuinka hän selitti: Meidän Jumalamme ei ole onnelliseksi tekevä Jumala vaan autuaaksi tekevä Jumala. Sattumalta olin valinnut hiihtoviikon lukemiseksi englanninkielisen käännöksen Augustinuksen monumentaalisesta pääteoksesta De civitate Dei (Jumalan valtakunnasta, Jumalan kansasta; St. Augustine: City of God. London: Penguin Books, 1984). Augustinuksen avulla selvitin itselleni yhden mahdollisuuden saada tolkkua Mattilan saarnaan.
Augustinuksen mukaan maailmanhistorian avain on kamppailu kahden kansakunnan eli valtakunnan välillä. Ne ovat eläneet historian alusta lähtien toisiinsa sekoittuneina kaikissa maailman maissa. On ihmisen (maailman) kansa, joka tavoittelee onnellisuutta, kuten rahaa, valtaa ja nautintoa, ja Jumalan kansa, joka tavoittelee autuutta. Jumalan kansa on matkalla läpi historian ja oman elämänsä kohti täyttymystä. Täyttymys on visio beatifica Dei, Jumalan autuas näkeminen. Jumalan kansa on matkalla Jumalan kasvoja katsomaan. Näin piirtyvät Maailman valtakunta ja Jumalan valtakunta ihmiskunnan historian selittäviksi perustekijöiksi.
Erinomaisessa Robert L. Arringtonin teoksessa Western Ethics. An Historical Introduction (Oxford: Blackwell, 1998) on kuvaus Augustinuksen ajattelusta ja sivun mittainen tiivistelmä hänen teoksestaan De civitate Dei (s. 128 s.).
Olen kertomastani talvesta lähtien erottanut toisistaan onnen ja autuuden käsitteet. Käytän niitä kuitenkin toisessa merkityksessä kuin missä ne esiintyvät teoksessa De civitate Dei.
Ensinnäkin riisun autuuden käsitteestä tyystin sen ahtaasti kristillishengellisen sisällön, jonka Augustinus siihen sisällytti. Käsitän autuuden uskonnottomasti mielen täyttämäksi elämäksi, elämäksi, jolla on merkitys ja tarkoitus. En ajattele, että joku tai jokin - esimerkiksi ihmisen luonto - määrää elämän mielen, niin että se olisi löydettävissä. Pikemminkin luulen, että kulttuuri, johon kasvamme ja johon meitä kasvatetaan, tarjoaa meille mielen elämään. Kulttuurin tarjouksen pohjalta, enemmän tai vähemmän kriittisesti siitä osan hyläten, osan hyväksyen, kukin yksilö luo, valitsee, konstruoi mielen omalle elämälleen.
Toiseksi torjun käsityksen, jonka mukaan väki voitaisiin jakaa kahtia, niin että osa olisi puhtaasti valon, osa pimeyden lapsia. Arrington vakuuttaa, ettei Augustinus itsekään syyllisty kahtiajakoon. Augustinus also suggests that in this life we all at best possess dual citizenship - parasta mihin yllämme on kaksoiskansalaisuus. Vasta historian täyttyessä, tuomiopäivänä, ihmiset erotellaan lopullisesti kahtia sen perusteella, mitä he perimmältään halajavat, onnea vai autuutta. Ei-hengellisessä tulkinnassa lopullista erottelua ei tapahdu koskaan, vaan valtakuntien välinen kamppailu on ennen kaikkea ainaista sotaa ihmisen sisimmässä. Kahden valtakunnan välinen jännitys ei ole toisistaan erotettavissa olevien ihmisryhmien välistä jännitystä. Poliittiset konfliktit eivät ole tulkittavissa tähän dimensioon suorasukaisesti.
Onni
Nykyajan ihmisen individualistinen elämysten tavoittelu värittää vallalla olevaa onnellisuuden miellettä. Onnellisuutena pidetään mielihyvää, joskus hyvin pinnallista mielihyvää, joskus syvällisempää. Antiikin kreikkalaiset käsittävät onnellisuuden toisin. Onnellisuus on hyvän elämän kokonaisuus, johon kuului monia toisistaan riippumattomia aineksia: esimerkiksi aineellista hyvinvointia, rakkaita ystäviä, lapset, joista voi olla ylpeä, poliittisen kunnostautumisen luoma maine, joka säilyy kuolemankin jälkeen. Ulkopuolinen tarkkailija, joka tuntee kohteensa hyvin, näkee, kuinka täyteläisesti onnen osatekijät ovat läsnä yksilön elämässä. Onnellisuuteen vaikuttavat kuitenkin myös yksilöstä itsestään riippumattomat olosuhteet (esimerkiksi sairaus). Kun onnellisuus on koko elämän määre, ei ulkopuolinenkaan tarkkailija voi lausua arviotaan yksilön onnellisuudesta ennen kuin hän on nähnyt koko hänen elämänsä. Ketään ei pidä sanoa onnelliseksi hänen eläessään.
Antiikin onnellisuuskäsitteelle on ominaista se, etteivät onnen keinot ja onnen sisältö useinkaan ole erotettavissa toisistaan. Onnellisuus edellyttää esimerkiksi hyvyyttä siinä mielessä, että hyvyys on onnen objektiivinen ainesosa, ei vain onnelliseksi tulemisen edellytys. Onnellisiksi tullaan ja onnellisia ollaan elämällä niin kuin onnellinen ihminen elää.
Onnen paradoksi
Taloustieteen perinnäisenä standardina on toisenlainen ihmiskuva, homo oeconomicus eli ihminen, jolla on intressejä (tarpeita, haluja ja tavoitteita). Riippumatta siitä, millaisia intressejä yksilöllä on - taloustieteellisissä tarkasteluissa intressejä pidetään yleensä tarkastelun annettuina lähtökohtina - hän saa tyydytyksen eli on onnellinen kun saa toteutetuksi intressinsä. Homo oeconomicus on sitä onnellisempi ja hänen tyydytyksensä on sitä syvempi, mitä tärkeämmän intressinsä hän onnistuu toteuttamaan.
Tästä kuvauksesta seuraa se, mitä olen kutsunut onnen paradoksiksi. Onnenonkija turhautuu välttämättä. Sillä, joka arvostaa vain onnellisuutta, ei ole tarpeeksi tärkeitä intressejä, joiden toteutuminen voisi tehdä hänet onnelliseksi. Samanlainen on rakkauden paradoksi. Se, joka arvostaa vain rakastamista, ei voi saavuttaa rakkautta, koska rakastamista on se, että arvostaa yli kaiken jotakin, mikä tietenkään ei voi olla nimenomaan rakkautta itseään. Onnen onkijan ja rakkauden rakastajan osana on pettyä.
Silloin tällöin joudun keskustelemaan etiikasta myös lukiolaisten kanssa. Olen pannut merkille, että onnen ja rakkauden paradoksit ovat heille usein aika vieraita. Kun lukiolainen oivaltaa, että rakkaus on mahdollista vasta kun lakkaa rakastamasta rakkautta ja että vain se voi löytää onnen, jolla on muita paljon tärkeämpiä intressejä kuin onnen löytäminen, hänen huomaa tehneen tärkeän havainnon. Esimerkiksi rakkaus ei olekaan jotakin ihmisen sisällä vaan kahden ihmisen välissä (xRy, yRx, x rakastaa y:tä, y x:ää - rakkaus relaatiokäsite, ei entiteetti, samoin kuin onnikin).
Mahti
1600-luvun brittifilosofi Thomas Hobbes kuvasi ihmisen homo oeconomicukseksi. Tämä kuvaus erottaa toisistaan onnellisuuden keinot ja sisällön paljon jyrkemmin kuin antiikin kuvaus onnellisesta ihmisestä. Olivatpa yksilön intressit mitä sitten olivatkin, hänen onnensa ehtona on se, että hänellä on hallussaan onnen välineitä eli poweria. (Leviathan. London: Pelican Books, 1985).
Hobbesin käsite power suomennetaan yleensä sanalla valta. Näin tapahtuu esimerkiksi äskettäin julkaisussa Hobbesin pääteoksen suomennoksessa (Leviathan. Helsinki: WSOY, 1999; suom. Tuomo Aho). Suomenkielinen vastine johtaa olennaisesti harhaan. Ongelmana on löytää parempi suomenkielinen vastine.
The Power of a Man, (to take it Universally,) is his present means, to obtain some future apparent Good. (Leviathan, I, Ch. X.) Yksilön power on yhtä kuin hänen hallussaan tietyllä hetkellä olevat keinot saada tulevaisuudessa jotakin haluttavaa. Keinoja on alkuperäisiä (Originall) ja välineellisiä (Instrumentall). Alkuperäisiä ovat kaikki fyysiset ja henkiset vahvuudet, jotka yksilö on saanut luonnonlotossa (natural lottery, John Rawls: A Theory of Justice. Oxford: Oxford University Press, 1972; Oikeudenmukaisuusteoria. Helsinki: WSOY, 1988; suom. Terho Pursiainen)), the eminence of the Faculties of Body, or Mind.... Alkuperäisen eli luontaisen powerin avulla yksilö saa haltuunsa välineellistä poweria eli esimerkiksi taloudellisia voimavaroja ja ystäviä, ja välineellinen power auttaa kasaamaan aina vain uutta poweria: For the nature of Power, is in this point, like to Fame, increasing as it proceeds: kuin maine power luo uutta poweria.
Power on valtaa, muttei suinkaan vain valtaa. Se on kaikenlaisia voimavaroja ja välineitä, jotka auttavat yksilöä toteuttamaan intressejään, olivatpa ne mitä olivatkin: arvovaltaa, taivutteluvoimaa, palvelusväkeä, ystäviä, aseita jne. Jopa fyysinen viehätysvoima on poweria: Forme is Power; because being a promise of Good, it recommendeth men to the favour of women and strangers. Miehinen komeus on poweria, sehän on hyvän lupaus ja muukalaiset ja naiset sulkevat sen tähden miehen suosioonsa.
Sanaan mahti mahtuu Hobbesin power-käsitteen rikas sisältö paljon täyteläisemmin kuin sanaan valta. Mahti viittaa paitsi valtaan ja voimaan myös kaikenlaisiin mahdollisuuksiin.
Mahtaminen
Vastine mahti kuvaa paremmin kuin valta Hobbesin käsitettä myös siitä syystä, että se tuo mieleen mahtamisen merkityksessä x mahtaa y:lle. Hobbes ei näet ajattele poweria voimavarojen kokonaismääränä vaan se on hänelle suhteellinen käsite. Tämä näkyy jo alkuperäisen eli luontaisen powerin määritelmässä (ks. aiemmin). Kyse ei ole vain fyysisten ja henkisten kykyjen määrästä, vaan niiden enemmyydestä (eminence of the Faculties of Body, or Mind). Onneaan etsivät yksilöt ovat tuomittuja kamppailemaan keskenään, koska yhden hallussa olevat keinot saavuttaa tulevaisuudessa haluttavia asioita ovat yhtä kuin hänen powerinsa ja samasta halun kohteesta kilpailevien muiden yksilöiden powerin erotus (...power simply is no more, but the excess of the power of one above that of another Hobbes: Elements of Law I, ch. 8) - tilanne on sama kuin köydenvetokilpailussa. Kyse on mahtamisesta muille. Kamppailussa mahdin enemmyydestä toisten mahtia vastaan ei ole loppua: So that in the first place, I put for a generall inclination of all mankind, a perpetuall and restlesse desire of Power after power, that ceaseth onely in Death - vasta kuolema vapauttaa yksilön kahmimasta lisää mahtia mahtaakseen toisille, jotka puolestaan varustautuvat hänen kasvavaa mahtiaan vastaan.
Yksi koulun keskeisistä tehtävistä on empowerment: koulu varustaa oppijoita voimavaroilla eli mahdilla mahtamaan elämälle ja sen antamille haasteille. Tähän kytkeytyy tärkein aatteellinen koulupolitiikan ongelma. Eri yksilöiden luontainen eli alkuperäinen mahti on erilainen. Mahti luo mahtia: ne joiden lähtökohdat ovat parhaat, hyötyvät suhteellisesti enemmän kuin toiset myös opetuksesta. Kun opiskelin Englannissa 1977-78, siellä siteerattiin tuoretta paikallista tutkimusta, jonka mukaan koulun aloittaminen vuotta aikaisemmin kuin oli ollut tapana lisäisi koululaisten välisiä kotitaustan erojen luomia suorituskykyeroja pikemminkin kuin vähentäisi niitä. Samojen uusien mahdollisuuksien avaaminen tasapuolisesti kaikille lisää niiden suhteellista etua, jotka ovat ennestäänkin paremmassa asemassa kuin toiset.
Jos mahti on eminenssiä, muihin verrattuna suurempaa mahtia, kasvatuksellisen ja koulutuksellisen mahdollistamisen (eli oikeammin mahtavoittamisen) eli empowermentin olisi oltava syrjivää. Rawlsilainen kasvattaminen syrjisi positiivisesti eli suosisi niitä, joiden luontainen mahti on vähäisintä, egalitaristinen (mahtieroja minimoiva) kasvattaminen ei kaihtaisi myöskään kielteisesti syrjimästä niitä, joiden luontainen mahti on suurinta. Jos mahtierojen poistaminen on itseisarvo, sitä voidaan yhtä hyvin toteuttaa estämällä eteviä kuin suosimalla vähiten eteviä. Egalitarismin moraalinen oikeuttaminen kasvatuspolitiikan perustena on ongelmallista, ja sama pätee myös rawlsilaiseen niin sanottuun eroperiaatteeseen (principle of difference, jonka mukaan vain ne mahtierot ovat moraalisesti oikeutettuja, jotka hyödyttävät vähäosaisinta).
Fetisismi
Kaksi piirrettä Hobbesin teoriassa luo maaperää fetisismille, ilmiölle, jota seuraavaksi selitän.
Ensinnäkin Hobbes abstrahoi ihmisen intressit käsitteeseen mikä tahansa asia, jota yksilö saattaa tulevaisuudessa tulla haluamaan (some future apparent good). Toiseksi hän käsittää mahdin suhteelliseksi asiaksi eli tuo käsitteeseen toisille mahtamisen dimension. Näin mielenkiinto kohdistuu kokonaan onnen välineisiin niiden intressien sijaan, joiden toteutuminen on yksilölle onnea. Keinot nielevät päämäärät. Tätä ilmiötä on Charles Taylor kutsunut välineellisen järjen ylivallaksi kulttuurissamme erittäin suositeltavassa kirjassaan, joka on käännetty suomeksi otsikolla Autenttisuuden etiikka. (Helsinki: Gaudeamus, 1995; suom. Timo Soukola; The Ethics of Autheticity. Cambridge etc.: Harvard University Press, 1991.)
Vanhan testamentin profeetat pilkkasivat (poliittisesti epäkorrektisti kaiketikin) naapurikansojaan. Mies menee metsään, tuo sieltä puupökkelön, veistää pökkelöstä ensin kiulun ja sitten ehkä kapustan ja jos materiaalia jää, lopusta epäjumalan eli fetissin. Sitten hän könyää fetissinsä edessä pyytäen tältä syntiensä anteeksiantoa ja menestystä elämässä. Fetissi on taho, joka olematta Jumala teeskentelee Jumalaa ja asettuu hänen paikalleen eli usurpoi hänen asemansa. Tyypillinen fetissi on Johanneksen Ilmestyksen Peto, joka asettuu Herran alttarille ja julistaa olevansa Jumala. (Apokalyptisestä yhteiskuntatiedosta ja futurologiasta esitelmässä Terho Pursiainen: Orpona vaan ei orjana, Kristillisen opettajaliiton vuosikokouksessa Tampereella 6.10.01.)
Ei-uskonnollisessa mielessä jokainen välinearvo, jolle annetaan päämääräarvon asema, on fetissi. Kaikki välinearvot on tarkoitettu kulutettavaksi eli hävitettäväksi päämääräarvoja luotaessa. Elämän lopputaseessa ei ole yhtään välinearvoa (esimerkiksi rahaerää) vaan pelkästään päämääräarvoja.
Fetisistinen kulttuuri määrittelee välinearvot päämääriksi. Hobbesin määritelmistä liikkeellelähtevän on vaikea välttää fetisistisiä johtopäätöksiä. Taloudellisten näkökohtien painon tähdentyminen globaalistuvassa taloudessa on Fetissin vallan kasvua.
Mammonismi
Fetisismiä kansantalouden ja kulttuurin tasolla vastaa yksilön mammonismi. Mammoon on mahtiarvoja edustava jumaluus, jonka Jeesuskin personifioi tähdentäessään, ettei kukaan voi palvella kahta Herraa, Jumalaa ja Mammonaa, yhtä aikaa. Mammonismissa ajatus, että kun intressien toteutuminen on onnea, onni tarvitsee välineekseen mahtia, muuntuu ajatukseksi, että mahti itsessään on onnea. Hobbesilainen varustautuja, joka kasaa mahtia mahdin päälle jonkin toistaiseksi vielä nimettömän tulevan halun kohteen välineeksi, on mammonisti.
Yhden maailman synty, Fetissi ja mammonismi
Kansantalouksien nopea kasvaminen yhteen on tapahtumassa tällä hetkellä Fetissin ehdoilla eli niin, että välinearvot, ennen muuta raha, alistavat tai työntävät syrjään kaikkia muita arvoja. Yksilöiden elämässä tätä kehitystä vastaa mammonismi. Mahti (raha ja julkisuus) työntävät syrjään ja monessa tapauksessa kuihduttavat kaikkia muita arvoja yksilöiden elämässä.
Hyvin tyypillisiä esimerkkejä mammonismin ideologisesta valta-asemasta tuli esille, kun Suomessa keväällä keskusteltiin huippu-urheilijoittemme kiellettyjen aineiden käytöstä Lahden MM-kisoissa. Kansa sanoo, että sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista. Ne ovat elämää suurempia pelejä, joissa normaalit moraalin säännöt eivät ole voimassa. Maailmassa, jossa syntyy ja häviää miljonäärejä yhdessä yössä (esim. suuryritysten johdon optioedut) ja jossa media nostaa kuuluisuuteen ja tuhoa julkimoita samaan kiihkeään tahtiin, koko elämä näyttää elämää suuremmalta peliltä, jossa moraali on pantu viralta samoin kuin sodassa ja rakkaudessa. Mammonismi syövyttää arvomaailmoita.
Olen käsitellyt globaalitaloutta muissa yhteyksissä perinpohjaisemmin (Mitä on yhteiskuntavastuu? Esitelmä Metsäteollisuus-palvelut MT Oy:n seminaarissa Yhteiskuntavastuu kansainvälisessä metsäteollisuudessa Hanasaaressa 21.8.01.) Markkinatalouden moraalinen oikeutus perustuu väitteeseen, jonka mukaan keskinäisen osakkuuden oloissa (esimerkiksi ihanteellisessa hyvinvointiyhteiskunnassa) toteutettu markkinatalous luo sosiaalista ja taloudellista kohtalonyhteyttä, niin että jokainen menestyy paitsi omaksi myös jokaisen toisen hyväksi vähäosaisinkin mukaan lukien. (Keskinäisestä osakkuudesta perusteellisemmin esitelmässäni Keskinäisen osakkuuden talous EVA-seminaarissa Julkisen ja yksityisen roolit markkinataloudessa Tiirasaaressa 23.8.01.) Keskinäisen osakkuuden talous vallitsee monissa yhteiskunnissa, muttei vallitse maailmantaloudessa, josta puuttuvat keskinäisen osakkuuden rakenteet. Maailmanmarkkinoilla yksilöjen ja kansojen kohtalot eivät luo ihmiskunnasta kohtalonyhteisöä (community of fate, suositeltavassa David Held & alii: Global Transformations. Cambridge: Polity Press, 1999). Ne moraaliset pidäkkeet, jotka hyvinvointivaltiossa estävät markkinoiden kahlinnan ja sabotaasin menestyjiä vastaan, eivät toimi globaalistuvassa taloudessa.
Markkinat tarvitsevat moraalisen oikeutuksen paitsi sosiaalisen ja taloudellisen kohtalonyhteyden näkökulmasta myös niin sanottujen eksternaliteettien eli talouden ulkoisvaikutusten näkökulmasta. Hyvinvointivaltiossa estetään luonnon tuhoaminen taloudellisen tuloksen saamiseksi. Maailmanmarkkinoilla ekologiset pidäkkeet ovat paljon heiveröisempiä. On todennäköistä, että hyökkäyksiä markkinataloutta vastaan ja aineellista kukoistusta vastaan on odotettavissa myös ekologisin selittein.
Identiteetit haurastuvat
Globaalistuvilla markkinoilla ei kuitenkaan ole ainoastaan esimerkiksi sosiaalisiin ja ekologisiin ongelmiin verrattavia ulkoisvaikutuksia.
Kaikkiallinen kaupallisuus luo mammonismia ja särkee perinteisiä arvomaailmoita. Tuhotyöhön osallistuu media ja internetin mahdollistama todellisuuden virtuaaliluonteen korostuminen. Muutamat trenditutkijat (mm. Gerd Gerken ja Michael-A. Konitzer: Trends 2015 - Ideen, Fakten, Perspektiven. München: DTV, 1995) puhuvat esimerkiksi uuden multimind-persoonallisuuden synnystä. Yksilöt kadottavat vakaan identiteettinsä. Yhä kiihtyvässä trendien sykkeessä he omaksuvat mediasta yhä uusia tilapäisiä indentiteettejä, jopa useita yhtä aikaa, ja niitä he korostavat muodin luomilla ulkonaisilla tuntomerkeillä Vauhti on kiihkeä, että Gerken ja Könitzerin mukaan yhden pitkän viikonlopun poissaolo jatkuvasta kontaktista omien piirien kanssa (kaiketi esimerkiksi kännykän välityksellä) uhkaa suistaa yksilön pois kehityksen kärryiltä. Identiteetin hauraus on ajan vakava maailmanlaajuinen kansantauti. (Multimind on alun perin aivotutkija Robert Ornsteinin idea - Multimind. A New Way of Looking at Human Behavior. New York: Doubleday, Anchor Books, 1989 - joka näyttää muodostuneen folkloreksi niin että saksalaiset eivät näytä tietävän idean ja käsitteen alkuperää.)
Mm. Miguel Castellsin (kolmiosainen suurteos The Information Age: Economy, Society and Culture I-III. Oxford: Blackwell, 1996-1998; etenkin toinen nide The Power of Identity, 1997) mukaan fundamentalismi on ymmärrettävä yrityksenä tavoittaa katoavaa minuutta; se on erityisesti miesten vastaveto maailmassa, jossa heidän identiteettinsä kokee kolhuja naisen aseman vahvistumisen tähden (kaikki fundamentalismin muodot osoittavat naiselle perinteisen paikkansa perheessä ja kulttuurissa). Juurten hakemista on myös se kulttuurien yhteentörmäys (clash of cultures), jota Samuel P. Huntington joitakin vuosia sitten kovin profeetallisesti ennakoi (The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. London etc.: Touchstone Books, 1996.)
Positiivinen vapaus
Isaiah Berlin erottaa vaikuttavassa virkaanastujaisesitelmässään (Two Concepts of Liberty. Oxford: The Clarendon Press, 1958) toisistaan kaksi vapauden käsitettä, negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteen. Negatiivinen vapaus on niitä porvarillisia vapauksia, jotka piirtävät yksilön ympärille vapauspiirin, jonka sisällä hän saa olla mitä haluaa ja tehdä mitä mielii toisten, vallankaan yhteiskunnan puuttumatta hänen asioihinsa (esim. ajatuksen, sanan, liikkumisen vapaudet). Positiivinen vapaus on sitä, että tuon vapauspiirin suojaisessa piirissä todella asuu joku, että yksilöllä on oma arvomaailmansa, omintakeiset intressinsä, sanalla sanoen oma identiteettinsä. Indentiteetin haurastuminen merkitsee sitä, ettei siellä olekaan ketään kotona.
Berlinin positiivisen vapauden käsitettä ei tule sekoittaa sittemmin muotiin tulleeseen vasemmistolaiseen positiivisen vapauden käsitteeseen. 60- ja 70-luvun vasemmistolaiseen retoriikkaan kuului vähätellä porvarillisia vapauksia esimerkiksi todeten, että työttömällä kouluja käymättömällä kadun ihmisellä ei oikeasti ole sananvapautta, vaikka sellainen negatiivinen vapaus onkin voimassa, ei ainakaan Helsingin Sanomat omistavaan Aatos Erkkoon verrattuna. Tärkeämpiä kuin muodolliset negatiiviset vapaudet ovat positiiviset vapaudet, raha, koulutus ja muut edellytykset, jotka tekevät käytännössä totta negatiivisten vapauksien pelkistä katteettomista lupauksista. Vapautta ja vapauden arvoa käytännössä kasvattavat voimavarat ovat kuitenkin käsitteellisesti aivan yhtä erillisiä kuin terveys ja terveydentilaan vaikuttavat monet sosiaaliset, taloudelliset ja muut ehdot (vrt. WHO:n määritelmänä tunnettu käsitesekaannus - terveys on täydellistä fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia eikä vain vamman tai sairauden puuttumista). Vasemmistolaisten tarkoittama positiivinen vapaus on sitä, että yksilöllä on mahtia hallussaan.
Autuus
Autuudella ei-uskonnollisessa merkityksessä tarkoitan nimenomaan positiivista vapautta. Autuas on ihminen, jolla on omintakeinen arvomaailmansa ja siitä johtamansa omintakeiset intressit. Hänellä on elämässään mieltä ja tarkoitusta. Ei ole välttämätöntä, että hän on uskonnollinen ihminen.
Autuus ja onni ovat käsitteellisesti toisistaan riippumattomia. Se on ilmeistä, kun autuutta ja antiikin onnen käsitettä verrataan toisiinsa. Onnen objektiiviset, ulkopuolisen tarkkailijat toteamat ja mittaavat osatekijät eikä niiden harmoniakaan ilman muuta takaa sitä, että elämä on myös merkityksen ja mielen täyttämää (vaikka sopivin määritelmin ehkä voidaan lukea elämän mielekkyyskin näihin antiikin onnen osatekijöihin). Sama koskee Hobbesilaista onnea. Ihminen, joka kasaa mahtia mahdin päälle kunnes kuolema vapauttaa hänet niin sanotusta oravanpyörästään, ei välttämättä ole positiivisesti erityisen vapaa ihminen eikä autuas. Köyhä, sairas ja vanha ihminen on vailla onnen objektiivisia osatekijöitä, mutta hän voi silti olla autuas, jos rakastaa, rakastipa Jumalaa tai lapsenlapsiaan. Toki joku voi olla sekä onnellinen että autuas, kuten uskon Augustinuksen itsensä olleen kirjoittaessaan suurenmoista teostaan.
Hobbesilainen ihmisarvo
Hobbes määritteli ihmisarvon näin: The Value, or Worth of a man, is as of all other things, his Price; that is to say, so much as would be given for the use of his Power. (Leviathan, idem) - ihmisen arvo on se hinta, joka olisi maksettava, jos haluaisi ostaa hänen mahtinsa omaksi mahdikseen (esimerkiksi palkata hänet palvelukseensa työntekijänä tai sotilaana). Yksilö voi suuresti lisätä mahtiaan jos saa rekrytoiduksi muiden mahdin omaksi mahdikseen, esimerkiksi päästessään komentamaan sotajoukkoa tai saadessaan poliittisena johtajana jopa koko kansantalouden kaikki voimavarat käyttöönsä kuten George Bush. Tämä synnyttää ihmisten markkinat, jossa jokaisella on hänen arvoaan määrittelemä hintansa. Kyse on ihmisestä toisen ihmisen voimavarana.
Hobbesin muotoilu on tosin epätarkka. Se hinta, jonka joudun maksamaan toisen mahdista, on mahtia itsekin. Ihmisen nettoarvo hobbesilaisessa merkityksessä on täsmällisesti ilmaistuna se kate, joka maksajalle jää, kun hän vähentää toisen ihmisen mahdin arvosta itselleen sen hinnan, minkä siitä joutuu maksamaan.
Kantilainen ihmisarvo
Immanuel Kantia ei miellyttänyt Hobbesin käsitys ihmisarvosta (Siveysopilliset pääteokset. Toinen painos. Helsinki: WSOY, 1990. Suom. J.E. Salomaa). Hän muotoili oman ihmisarvokäsitteensä kuuluisan kategorisen imperatiivinsa muotoon. Toisen ihmisen ihmisarvon tunnustaa se, joka käsittelee häntä päämäärien valtakunnan kansalaisena. Kategorinen imperatiivi vaatii, ettei ihminen käsittele järkiolentoa, ei toista ihmistä eikä itseäänkään, pelkkänä välineenä, vaan kohtelee tätä aina myös päämääränä itsessään.
Ihmisen arvo itselleen
Hobbes tähdentää ettei ihminen pääse itse määrittelemään omaa arvoaan. For let a man (as most men do,) rate themselves as the highest Value they can; yet their true Value is no more than it is esteemed by others. Ihmiset arvostavat itsensä mahdollisimman korkealle, mutta toiset mittaavat heidän todellisen arvonsa. And as in other things, so in men, not the seller, but the buyer determines the Price - ihmisten markkinat ovat muiden markkinoiden tavoin ostajan, eivät myyjän, markkinat.
Ihmisarvon dimensiot
Ihmisen arvoa on parasta tarkastella kaikista kolmesta näkökulmasta erikseen. Ihmisarvon dimensiot ovat erilaisia, muttei niiden tarvitse olla keskenään ristiriitaisia.
Eri ihmisillä on aivan ilmeisesti erilainen arvo toisille ihmisille. Lahjaton, laiska ja epäsosiaalinen ihminen on aika arvoton toisille ihmisille näiden oman onnen välineinä ja voimavaroina. Hyvin lahjakkaat, toisille ihmisille tai yhteiselle hyvälle omistautuneet yksilöt saattavat olla hyvin arvokkaita toisille ihmisille ja esimerkiksi suurten uskontojen perustajat ja taiteen nerot voivat olla arvokkaita toisiaan seuraaville sukupolville vuosituhansien ajan. Mikä olisi Jeesuksen yhteenlaskettu arvo kaikkien hänen oman aikansa ja sitä seuraavien vuosituhanten ihmisille esimerkiksi euroina?
Ihmisen arvon toisille ihmisille määräävät nimenomaan nämä toiset ihmiset, ja ihmisen oma arvio arvostaan on tämän arvion kannalta yhdentekevä. Kutsun tätä ihmisen arvon käsitettä yksilön hobbesilaiseksi ihmisarvoksi.
Yksilön hobbesilainen ihmisarvo on keskeinen hyvinvointiyhteiskunnan teorian eli keskinäisen osakkuuden teorian käsite. Keskinäinen osakkuus vallitsee markkinataloudessa, jossa kaikkia kannustetaan etsimään onneaan omien kykyjensä ja avujensa varassa, mutta välittävät mekanismit (verotus sekä tulonsiirrot ja palvelut) pitävät huolta siitä, ettei kenenkään ole mahdollista menestyä menestymättä paitsi omaksi myös kaikkien toisten hyväksi, vähäosaisinta myöten. Keskinäinen osakkuus on markkinatalous, joka on järjestetty niin, että se maksimoi jokaisen yksilön hobbesilaista ihmisarvoa eli arvo kaikille toisille. Se valjastaa jokaisen mahdin jokaisen toisen palvelukseen.
Kantin on turha nyreillä Hobbesille liian kyynisestä ihmisarvon käsittämisestä. Sellainen asia on todella olemassa: ihmisten vaihteleva arvo toisilleen. On ihmisiä, joiden hobbesilainen ihmisarvo on jopa negatiivinen: niitä ovat loiset ja sabotöörit sekä ne, jotka kateutensa usuttaminen hyökkäävät toisten hyvän kimppuun tuhoten sitä pyyteettömästi, itse siitä hyötymättä ja jopa omalla kustannuksellaan.
Kant on puolestaan oikeassa siinä, ettei ihmisarvo riipu kokonaisuudessaan siitä, kuinka arvokas yksilö on toisille ihmisille, siis panoksen antajana heidän onneensa ja menestykseensä. Järjestynyt yhteiselämä ja tärkeät, kaikkien ihmisten onnen kannalta yhteiset hankkeet edellyttävät luottamusta, jonka luo ja jota pitää vain ihmisten luottamus toisiinsa, se, että he uskovat toisten käsittelevän itseään ei vain omien intressiensä välineenä vaan myös päämäärinä itsessään. Saman asian voisi ilmaista vaatimalla, että jokaisen ihmisen näkökulman perimmäisyys on tunnustettava, jota ihmisen arvoinen yhteiselämä ihmisten kesken olisi mahdollista. Kaikkea sitä, mikä on tarpeellista tämän välttämättömän luottamuksen syntymiseksi ja säilymiseksi, kutsun moraaliksi. Kantin kategorinen imperatiivi on koko moraali pähkinänkuoreen puristettuna.
Hobbesin on turha arvostella Kantia idealismista (eihän hän tosin olisi voinutkaan niin tehdä, hänhän eli paljon aikaisemmin kuin Kant). Ne markkinat, ne ihmismarkkinatkaan, jossa kunkin arvo riippuu kysynnästä ja tarjonnasta, eivät olisi mahdolliset, ellei markkinoiden vaatima moraalinen infrastruktuuri (esimerkiksi rehellisen kaupankäynnin vaatimukset ja ulkoinen turvallisuus) olisi voimassa. Kantilainen ihmisarvo on ihmisarvon olennainen ulottuvuus.
Kategorinen imperatiivi määrittelee nimensä mukaisesti (kategorinen on ehdotonta) ihmisarvon loukkaamattomaksi, siis yhdessä mielessä äärettömäksi. Äärettömien suureiden suuruusvertailut ovat vailla mieltä. Kantilainen ihmisarvo on ehdoton eikä yhtä suuri kaikilla ihmisillä.
Kolmas ihmisarvon laji, ihmisen arvo itselleen, on riippumatonta hobbesilaisesta ihmisen markkinarvosta ja kantilaisesti ihmisen itseisarvosta. Siinä lienee montakin erilaista osatekijää. Ihmisen arvo hänelle itselleen varmasti riippuu paljon siitä, mitä hänelle subjektiivisesti merkitsevät se antiikin käsityksen mukaisen onnen objektiiviset osatekijät, joiden kokonaisuutta muut arvioivat hänen jo kuoltuaan. Monet asiat nykyihmisestä tehdyissä arvioissa kuitenkin viittaavat siihen, että identiteettinsä kadottanut ihminen ei voi olla täyteläisellä tavalla arvokas itselleen. Täyteläisellä tavalla arvokas itselleen voi olla vain positiivisesti vapaa, autuas ihminen.
Kantilainen ihmisarvo on ehdotonta, eikä eri ihmisten ihmisarvoa siis voi vertailla keskenään. Hobbesilainen ihmisarvo vaihtelee markkinasuhdanteiden mukaan. Myös ihmisen arvo itselleen vaihtelee. Se on riippuvainen ihmisen omista ratkaisuista. Rakentamalla positiivista vapauttaan, toisin sanoen pitämällä huolen ei-uskonnollisesta autuudestaan yksilö investoi arvoa itseensä. Avainasemassa ovat perusvalinnat eli perusarvojen valinnat (ks. Pursiainen: Vihreä oikeudenmukaisuus. Helsinki: Kirjapaja, 1999 ja Kuntaetiikka. Kunnallisen arvokeskustelun kritiiikkiä. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö - painossa).
Loppulause
Ihmisarvon eri dimenisoita koulun ja opettajan etiikan kannalta käsittelen 19.10. Akava-talossa Helsingissä pidettävässä OAJ:n opetusalan eettisen neuvottelukunnan seminaarissa otsikolla Johdatus ammattietiikkaan. Selitän joitakin esitelmäni ideoita suppeasti, silläkin uhalla että ne tässä tiiviissä muodossa esitettyinä olisivat vaikeaselkoisia.
Kenen agentti opettaja (ja koulu)? Yhteiskunnan agenttina opettajan ja koulun tehtävänä on ohjata oppijan kasvamista mahdollisimman täyteläiseen hobbesilaiseen ihmisarvoon. Moraali - kantilainen ihmisarvo - asettaa rajat hobbesilaisen ihmisarvon tavoittelulle. Koulun on tuotettava edellytyksiä oppilaan kasvaa kompetentiksi kansalaiseksi, joka on päämäärien valtakunnan jäsenenä politiikan ja kaiken päätännän perimmäinen itseisarvo, vaikka tämä pyrkimys rajoittaisikin hänen hobbesilaisen arvonsa maksimoimista. Oppilaan arvo itselleen on suuresti riippuvainen siitä, että hän löytäisi autuuden elämäänsä. Kuten Richard Rorty tähdentää, ei ole ollenkaan itsestään selvää, että yksilöllinen täyttymys ja hobbesilainen ihmisarvo ovat sopusoinnussa keskenään. Moraalisena ongelmana on keskiöityminen ja keskiöittäminen. Kuinka paljon opettajan ja koulun on annettava tukea ja panosta, kun oppija on etsimässä autuuttansa mahdollisesti eksentrisisistä suunnista hobbesilaisen ihmisarvonsa kustannuksellakin?
Tietoja kirjoittajasta
Terho Pursiainen
Synt. 6.10.45 Rautavaaralla. Teologian tohtori, teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian dosentti (Helsinki), käytännöllisen filosofian dosentti (Turku), Master of Science (London School of Economics), pastori.
Viimeiset kirjat: Kuntaetiikka (tulossa 2001), Vihreä oikeudenmukaisuus (1999), Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle 1998, Isänmaallisuus (1997), Kunnallisten käytäntöjen etiikka (1997).
Opetusalan eettisen neuvottelukunnan jäsen.
Aiemmin mm. kansanedustaja, lääninsosiaalineuvos ja Alkon hallintoneuvoston jäsen.
Yhteystiedot
Muorinpolku 2, 04400 Järvenpää; 09-766676, 041-5288177; Terho.Pursiainen@Kolumbus.Fi
Tunnisteet: autuus, empowerment, onni, power, voimaannuttaminen
posted by www.terhopursiainen.fi at 7:50 ip.
0 Comments:
Lähetä kommentti
<< Home