Usko ja epäusko Saarna Nurmijärven kirkossa 30.10.11

Saarna Nurmijärven kirkossa 30.10.2011

(ei perustu tekstiin vaan sunnuntain teemaan)

Usko ja epäusko

Tämän sunnuntain teemana on usko ja epäusko. Mitä kristillinen usko on? Onko se uskomista ihmeisiin, yleisestä luonnonjärjestyksestä poikkeaviin tapahtumiin? Vai uskomista siihen, että on olemassa Jumala?

Saarnasin pari kolme vuotta sitten Huopalahden kirkossa joulun aikoihin. Pohdiskelin, miten nykyajan ihmisen pitäisi suhtautua sellaisiin joulukertomuksiin kuin vaeltavan tähden pysähtymiseen seimen päälle tai enkelikuoron ilmaantumiseen kedolle laulamaan paimenille.

Jumalanpalveluksen jälkeen luokseni tuli yksi seurakuntalainen, uskollinen messussa kävijä. Hän kehui ylpeän tuntuisesti, etteivät tällaiset Raamatun kertomukset olleet hänelle mikään ongelma. Hän kyllä pystyi uskomaan jopa enkelikuoron paimenille pitämään konserttiin.

Seurakuntalaisen puheesta kuulsi ajatus, että olisi jonkinlainen hengellinen suoritus tai uroteko uskoa jotakin sellaista, mitä useimpien nykyajan ihmisten on vaikea pitää mahdollisena sen tieteellisen maailmankuvan perusteella, johon heidät on kasvatettu. Minulla ei ollut mitään syytä ryhtyä järkyttämään seurakuntalaiseni vakaumusta. Itse en kuitenkaan usko kenenkään saavan iankaikkisuuspisteitä siitä, että kykenee uskomaan erityisen merkillisiä kertomuksia. Kristillisessä uskossa on kyse jostakin aivan muusta, jostakin syvemmästä kuin siitä.

Onko uskominen uskomista Jumalan olemassaoloon?

Kaikki Jeesuksen kuulijat uskoivat varmaankin Jumalan olemassaoloon. Jumala-uskossakaan Jeesus ei siis tuonut mitään uutta maailmaan. Kristillisen uskon ydin ei ole minkään asian, ei edes Jumalan olemassaolon totena pitämistä.

Mitä Jeesus itse tarkoitti uskomisella? Sitä valaisee Jeesuksen neitsytpuhe. Markus kertoo evankeliuminsa alussa, kuinka Jeesus piti ensimmäisen julkisen puheensa, neitsytpuheensa heti kuultuaan Johannes Kastajan, edeltäjänsä, vangitsemisesta. Viittasin siihen jo elokuun saarnassani tässä kirkossa. Kertaan lyhyesti.

Markus kiteytti Jeesuksen saarnaan hänen sanomansa ydinkohdat koko niiden kolmen vuoden ajalta, joina tämä esiintyi julkisuudessa. Se oli toisin sanoen hänen ohjelmanjulistuksensa.

Jeesuksen ohjelmassa on neljä kohtaa. Kaksi niistä, ensimmäinen ja toinen kohta, ovat hänen tilannekatsauksensa. Kaksi seuraavaa, kolmas ja neljäs kohta, ovat johtopäätöksiä, joita järkevän kuulijan Jeesuksen mielestä oli tehtävä hänen tilannekatsauksestaan.

Tilannekatsauksensa Jeesus aloittaa kertomalla, että ihmiskunta on nyt saanut valomerkin. Sitä Jeesus tarkoittaa, kun sanoo, että aika on täyttynyt.

Tilannekatsauksen toinen kohta on selitys siitä, mitä valomerkki tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiskunnan kehitys on tähän asti ollut kestämätöntä ja on nyt ajautunut umpikujaan. Jumala itse tulisi pian konkurssipesään ottamaan sen hoitoonsa. Tätä Jeesus tarkoitti, kun sanoi, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle.

Esitettyään tilannekatsauksensa Jeesus siirtyy tekemään johtopäätöksiä, joita on kaksi.

Ensimmäinen johtopäätös on kehotus: kääntykää. Alkukielen kreikan sana tarkoittaa arvojärjestyksen tarkistamista. Kuulijoiden ja koko ihmiskunnan on tarkistettava arvojärjestyksensä, sanoo Jeesus.

Toinen johtopäätös on kehotus: uskokaa ilosanoma eli evankeliumi.

Kehotusten järjestys kuulostaa aivan merkilliseltä. Mitä ohjelma sanoo uskomisesta? Jeesus käskee ensin kuulijoiden tarkistaa arvojärjestyksensä. Vasta sen jälkeen on hänen mielestään aika uskoa evankeliumi.

Jeesus siis kehottaa nimenomaan niitä, jotka ovat jo tehneet ratkaisunsa, uskomaan. Eivätkö he ole tarkistaneet arvojaan nimenomaan sen tähden, että uskovat? Aika merkillistä: Jeesus käskee nimenomaan uskovaisten tulla uskoon.

Kummallinen ristiriita selittyy sillä, että Jeesus ei puhu uskomisesta joidenkin asioiden tai väitteiden uskomisen merkityksessä, uskosta totena pitämisenä. Jeesus tarkoittaa uskomisella jotakin aivan muuta.

Uskominen liittyy totuuden käsitteeseen. Totuutta on kahdenlaista.  Siitä johtuu, että myös uskomista on kahdenlaista. Kun puhumme uskomisesta väitteiden tai asioiden totena pitämisenä, tarkoitamme tosiasiatotuutta. Mutta Jeesus puhuu nyt totuudesta toisessa merkityksessä. Sanokaamme sitä vaikka elämäntotuudeksi. Siihen liittyvä uskominen on toisenlaista uskomista.

  

Johanneksen evankeliumi täsmentää sitä, mitä arkoitan elämäntotuudella. Jeesus sanoo siellä itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Jeesusta ei tietenkään ole kudottu kokoon tosista väitteistä, paikkansa pitävistä uskomuksista tai muista teoreettisista loimilangoista.  Hän ei ole oppirakennelma, jonka dogmea voisi pitää tosina. Hän on elävä persoona, lihaa ja verta, tunteita ja ajatuksia niin kuin me itsekin. Jeesus on totuus ihmisestä siinä merkityksessä, että hän kuvaa sen, mitä me ihmiset voisimme olla, muttemme vielä ole. Hän on elämäntotuus. Hän on totuus meistä, koska hänen opetuksissaan, persoonassaan ja kohtalossaan on nähtävissä ihmisyyden laiminlyödyt mahdollisuudet, se, mitä meistä vielä puuttuu.

Kun Jeesus puhuu neitsytpuheessaan uskomisesta, kyse ei ole tosiasioiden uskomisesta, vaan elämäntotuuden vastaan ottamisesta. Hän kehottaa niitä, jotka ovat jo tarkistaneet arvonsa, avautumaan totuudelle, antamaan totuuden tulla, päästämään totuuden toteutumaan. Kääntymisestä alkakoon elämä totuudessa! tämä kehotus on Jeesuksen toinen johtopäätös omasta tilannekatsauksestaan.

Jeesus on totuus siinä merkityksessä, että hänen opetuksissaan, persoonassaan ja kohtalossaankin näemme sen, mitä Jumalan valtakunta, Jumalan tulo maailmaan tarkoittaa. Siten Jeesus itse on oman viestinsä ydinsisältö. Hän itse on sekä se valomerkki, jonka saamista hän julistaa, että myös se, mihin valomerkki viittaa.

Paavali selittää samassa hengessä, kuinka Jumalan valtakunta on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa”, jotka Pyhä Henki antaa. (Room. 14:17.) Evankeliumiin uskominen on sitä, että mielensä muuttanut, kääntynyt ihminen avautuu ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan ja pitää itsensä avoimena totuuden tulla.

Kyse ei ole kuitenkaan vain yksilöistä. Valomerkin on saanut koko ihmiskunta. Koko ihmiskunta on ajautunut kestämättömän kehityksen tiellään umpikujaan. Jeesus kuulutti uutta globaalia, maailmanlaajuista elämänmuotoa, jossa ihmiskunta toteuttaa tähän asti laiminlyömänsä mahdollisuudet. Jumalan valta on ihmiskunnan kukoistusta vanhurskaudessa, rauhassa ja ilossa.

Menestyksen teologia. Saarna Nurmijärven kirkossa 9.10.2011

17. sunnuntai helluntaista

Teksti: Job 19: 25-27

Minä tiedän, että lunastajani elää. 
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. 
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina 
ja lihani on riistetty irti, 
minä saan nähdä Jumalan, 
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa.

Vanhan testamentin menestyksen teologia

Kolme viikkoa sitten saarnasin edellisen kerran tässä kirkossa. Sattuu niin hauskasti, että tämän päivän Vanhan testamentin lukukappale jatkaa suoraan kolmen viikon takaisen evankeliumin avaamasta teemasta. Evankeliumi oli otettu vuorisaarnasta. Jeesus käski siinä rakastamaan myös vihollisia eikä vain ystäviä. Hän käski meidän ottaa mallia Jumalasta, joka antaa auringon paistaa yhtä lailla niin hurskaille kuin jumalattomillekin.

Meiltä tämän päivän kristityiltä jää helposti huomaamatta, kuinka kuohuttava tämä Jeesuksen ajatus varmaankin oli monista hurskaista kuulijoista. Vanhan testamentin ydinajatus on menestyksen teologia. Vanhan testamentin menestyksen teologian perustuu Jumalan lupaukselle siunata hurskasta ihmistä kaikenlaisella maallisella menestyksellä ja rangaista jumalatonta vastoinkäymisellä ja epäonnistumisella elämässä. Psalmi 1 on kirkas menestyksen teologian julistus: siunaus sataa uskovan elämään ja kirous kaatuu jumalattoman niskaan.

Psalmi 1, Kaksi tietä

1 Hyvä on sen osa,

joka ei vaella jumalattomien tavoin,

ei astu syntisten teille,

ei istu pilkkaajien parissa

2 vaan löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivin ja öin.

3 Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu: se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu. Hän menestyy kaikissa toimissaan.

4 Niin ei käy jumalattomien.

He ovat kuin akanat, joita tuuli ajaa.

5 Väärintekijät saavat kerran tuomionsa,

syntisillä ei ole sijaa vanhurskaiden joukossa.

6 Herra ohjaa omiensa tietä, mutta jumalattomien tie päätyy tuhoon.

Jeesus kumosi vuorisaarnassaan menestyksen teologian. Hän julisti, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa yhtä lailla uskovalle kuin jumalattomalle, ja niin hän rakeensakin pieksävät yhtä lailla kummankin viljelyksiä, eroa tekemättä. Uskominen ja kuuliaisuus eivät ole keinoja, jotka takaavat menestyksen elämässä tai varjelevat suuriltakaan vastoinkäymisiltä ja onnettomuuksilta.

Monet ajattelevat, että menestyksen teologian sanoma on upeaa positiivista ajattelua. Ihmisen on lakattava surkuttelemasta tilaansa ja tartuttava Jumalan lupaukseen. Jokainen meistä voi kukoistaa, kun vain uskoo ja uskaltaa. Emme kykene mihinkään, kun usko puuttuu.

Useilta jää näkemättä menestyksen teologian nurja puoli. Sehän on lohduttomuuden oppi. Se sälyttää onnettomien kannettavaksi kaksinkertaisen taakan. Ensinnäkin heillä on osattomuuden ahdistus. Sen lisäksi tulee moraalinen taakka. Jokainen on syyllinen itse omiin vastoinkäymisiinsä ja omaan epäonnistumiseensa. Jumalahan on luvannut, että jokainen, joka uskoo häneen ja on hänelle kuuliainen, menestyy maailmassa. Se ettei menesty, on itsestä kiinni.

Menestyksen teologia hallitsee Vanhan testamentin ajatusmaailmaa. Siitä on kuitenkin yksi kirkas poikkeus, Jobin kirja.

Jobin kirja on yksi niistä Vanhan testamentin kirjoituksista, jotka on kirjoitettu tietoisesti kaunokirjallisiksi teoksiksi. Se on syvällinen filosofinen ja teologinen näytelmä, moraalidraama. Jobin kirja hyökkää menestyksen teologiaa vastaan. Se osoittaa, kuinka armottomasti sellaiset ihmiset suhtautuvat toisiinsa, jotka uskovat, että uskon ja hyvyyden palkkana on maallinen menestys.

Jobin kirja on kuvaus suurliikemies Jobista. Job on hurskauden perikuva. Tämän lukijalle kertoo näytelmän kertoja. Hänen ei siis tarvitse epäillä Jobin nuhteettomuutta.

Menestyksen teologian perusteella Jobin pitäisi menestyä elämässään. Kertomuksen alussa hän kukoistaakin uhkeasti. Mutta kohtalo kääntyy. Vastoinkäyminen seuraa toisiaan. Bisnekset romahtavat. Rakkaat lapset tuhoutuvat. Inhottava sairaus iskee Jobiin itseensä. Vaimokin solvaa häntä.

Job kokee joutuneensa Jumalan oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. Hän vetoaa menestyksen teologiaan. Job vaatii, että Jumala suostuu reiluun oikeudenkäyntiin. Siinä todettaisiin Jobin hurskaus ja Jumala velvoitettaisiin lupauksensa mukaan palkitsemaan Job menestyksellä.

Jobin kansainväliset ystävät saapuvat ulkomailta muka olemaan Jobin tukena hänen ahdingossaan. Mutta todellista tukeahan tällaiset ystävät eivät voi antaa. He ovat kaavaoppisia uskovaisia, menestyksen teologian dogmaattisia kannattajia. Näin sanoo virallinen teologia: jos Job on kuuliainen, hän kukoistaa. Mutta Job on syvässä ahdingossa. Jumala ei tietenkään ole epäoikeudenmukainen. On siis loogisesti pääteltävissä, että Jobin hurskaus ei ole aitoa. Siinä on salainen vika. Ystävät vaativat Jobia tunnustamaan syntinsä ja myöntämään, että Jumala rankaisee häntä oikeudenmukaisesti. Job kuvaa ystäviensä asennetta näin. ”Mutta te sanotte:‘Kuinka puristamme hänestä totuuden esiin?

Syyllinen hän joka tapauksessa on.’” (28. Jae)

Job kokee, että ystävät pettävät hänet. Hän vaikeroi: ”Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuivat minut.” (19:19) Jobia saarretaan joka puolelta. Yhdeltä puolelta häntä ahdistelee epäoikeudenmukainen Jumala. Toiselta puolen häntä saartavat kylmät uskovaiset, jotka esiintyvät hänen ystävinään. Job sanoo näille: ”Miksi tekin vainoatte minua yhdessä Jumalan kanssa? Ettekö ole jo kylliksi minua kalvaneet?” (19:22)

Juuri tämä on se tilanne, jossa Job sanoo päivän lukukappaleen sanat: ”Minä tiedän, että lunastajani elää.” Meillä on suuri houkutus lukea nämä sanat omalta kristilliseltä taustaltamme. Luterilaisina tiedämme, että syntimme on niin suuri, että emme kykene vastaamaan siitä, että tarvitsemme lunastajan.

Jobin kirjan kärsivä päähenkilö ei kuitenkaan ole syntinen, vaan esimerkillisen hurskas ihminen. Hänen ongelmansa ei ole siinä, että hän ei kestäisi pyhän Jumalan tuomiota. Hänen ongelmansa on aivan toinen, se, ettei Jumala ole häntä kohtaan oikeudenmukainen. Jumala on syyllinen. Jobille kuuluisi palkinto moitteettomuudesta, mutta hän saakin rangaistuksen, psalmin 1 kuvaaman jumalattomalle kuuluvan kovan kohtalon.

Job ei tarvitsee lunastajaa synneistä vaan asianajajaa oikeudenkäyntiin Jumalaa vastaan, jota hän suunnittelee. Hän ei pärjää mielivaltaisen Jumalan kanssa yksin. Hän tarvitsee auttajaa, joka päästäisi hänet Jumalan ylivoiman puristuksesta.

Raamatuntutkijat ovat kiistelleet siitä, millaiseksi Job kuvittelee sen asianajajan, josta haaveilee tuskissaan. Luullakseni tämä on ollut aivan tarpeetonta pohdintaa. Jobista kertovan näytelmän pääsanoma on, että menestyksen teologia on virheellistä teologiaa. Uskominen, Jumalan rakastaminen ja kuuliaisuus Jumalalle eivät ole menestyksen strategiaa. Uskominen ei takaa onnea eikä kukoistusta. Jeesus vahvistaa Jobin kirjan sanoman vuorisaarnassa selittämällä, kuinka Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hurskaalle että jumalattomalle ja antaa rakeittensa pyörremyrskynsä iskeä kummankin kimppuun eroa tekemättä.

Jumala vastaa Jobin haasteeseen ja saapuu paikalle pyörretuulessa. Job kohtaa pyhän. Tilanne on toisenlainen kuin se, josta hän haaveili.

Ei synny oikeudenistuntoa, jossa Job vaatisi Jumalaa perustelemaan politiikkaansa maailmassa tai nimenomaan Jobin kohtelun oikeudenmukaisuudesta. Jumala ei vastaa Jobin kysymyksiin. Hän kysyy Jobilta itse: missä olit silloin, kun minä loin maailman ja kesytin alkumeren myyttiset pedot?

Menestyksen teologia ei ole vain Vanhan testamentin asia. Nykymaailmassa selitetään lakkaamatta, kuinka uskominen tuo onnen ja siunauksen elämään. Siten kasataan syytä niiden niskaan, jotka eivät menesty. Jeesuksen sanomassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, mikä auttaa ihmistä menestymään, vaan siitä, mikä on totta elämästä. Ne, joita uskonnossa kiinnostavat nimenomaan onni ja menestys, menkööt muiden gurujen luokse.

Täydellisyys, määrätietoisuus ja aikuisuus. Saarna Nurmijärven kirkossa 18.9.11

Messu: Nurmijärven kirkko, 18.09.2011 klo  10-

Matt. 5: 43-48

Jeesus sanoi:
    

»Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.»

Täydellisyys, määrätietoisuus ja aikuisuus

Markuksen evankeliumissa (10. luvussa) kerrotaan, kuinka rikas nuorukainen lähestyi Jeesusta. Mies puhutteli Jeesusta hyväksi opettajaksi. Jeesus suuttui ja soimasi häntä: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.”

Jeesus reagoi mieheen aivan kohtuuttoman tylysti. Hyvä opettaja oli täysin sovinnainen puhuttelumuoto. Käytämme itse paljon vahvempia puhutteluja. Sanomme puheenvuoron aluksi ”rakkaat ystävät”, vaikka kuulijoina olisi kaikkia muita paitsi ystäviä.

Jeesus esiintyi näin jyrkästi kiinnittääkseen huomiota tärkeään asiaan. Hän ymmärsi, että tässä oli mies, jonka kunnianhimon kohteena oli tulla hyväksi ihmiseksi. Jeesus tahtoi kertoa, että yritys oli toivoton. Kukaan, jolle oma hyvyys on tärkeintä maailmassa, ei tule hyväksi ihmiseksi. Lutherkin opetti, että synnin olemus on oman itsen ympärille käpertymistä. Sen yksi muoto on oman hyvyyden ympärille käpertyminen. Hyvyys on päinvastaista: sitä, että unohtaa itsensä ja oman hyvyytensä. Hyvyys on sitä, että avautuu ajattelemaan toisia ihmisiä ja yhteiskunnan ja ihmiskunnan yhteisiä tärkeitä ongelmia. Luther korosti ajatustaan vertauskuvalla. Hän sanoi, että ne, jotka pääsevät taivaaseen, ovat itse ylen hämmästyneitä siitä, että heille kävi näin.

Päivän tekstissä Jeesus käskee kuulijoitaan olemaan täydellisiä niin kuin taivaallinen isämme on täydellinen. Tämä vaatimus on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Jeesus opetti rikkaalle nuorukaiselle. Jos kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala taivaassa - ei edes Jeesus itse -, on kai varmaa, ettei kenestäkään ihmisestä tule täydellistä vallankaan samalla tavalla kuin Jumala on täydellinen. Sellaista Jeesus ei voinut kuulijoiltaan vaatia.

Sillä alkukielisen Uuden testamentin kreikkalaisella sanalla (teleios), jonka Kirkkoraamattu kääntää vastineella täydellinen, on muitakin tärkeitä merkityksiä. Pohjana on päämäärää ja tarkoitusta tarkoittava kreikankielen sana (telos). Jeesuksen vaatimus oli helpompi käsittää, jos ymmärtäisimme, että Jeesus kehottaa kuulijoitaan olemaan määrätietoisia eli keskittämään katseensa päämäärään ja kulkemaan sitä kohti sivulle vilkuilematta. Olen tarkistanut itseäni paremmalta kreikan kielen tuntijalta, että tämä tulkinta Jeesuksen käyttämästä sanasta on myös mahdollinen.

Jeesus korosti määrätietoisuuden merkitystä vertauksellaan talousrikollisesta (Luuk. 16:1-8 ”Epärehellinen taloudenhoitaja”). Monet Raamatun lukijat loukkaantuvat vertauksesta. Jeesus kuvaa häikäilemätöntä rötöstelijää, mikä jälkeen sanotaan: ”Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta” (8. jae). Viisaudella Jeesus tarkoitti hänen määrätietoisuuttaan.

Nykyihmiselle kertomus pitäisi varmaan kertoa näin. Oli tilitoimisto, jolla oli tärkeä asiakas. Tilitoimisto kavalsi asiakkaalta suuria summia väärennetyllä kirjanpidolla. Tilitoimiston omistaja sai kuulla, että oli jäänyt kiinni kavalluksistaan. Tilitoimiston omistaja toimi nopeasti ja häikäilemättömästi. Hän teki suuria vilpillisiä tilisiirtoja asiakasfirmansa velkojien hyväksi. Siten hän varmisti yhtiönsä taloudellisen aseman sen pian menettäessä suuren asiakkaansa. Virheellisistä kirjauksista hyötyneet tahot pitäisivät hänestä ja tilitoimistosta huolen. Jeesus teki tästä rikollisesta esikuvan kuulijoilleen.

Tässä vertauksissa on vain yksi kärki. Kaikki muut yksityiskohdat ovat vain dramatiikkaa, jolla Jeesus tähdentää viestiään. Jeesus ei ihannoi talousrikollisen rötöksiä. Hän tähdentää, että hänen oppilaidensa tulee valmistautua Jumalan valtakunnan tuloon samalla tavalla kuin kiikkiin jäänyt talousrikollinen: ripeästi ja päättäväisesti, päämäärään keskittyen, epäolennaisuuksiin juuttumatta. Kun tulkitsemme Jeesuksen päivän tekstissä esittämää täydellisyysvaatimusta tämän vertauksen pohjalta, minkäänlaista ristiriitaa ei jää vaatimuksen ja muun Jeesuksen opetuksen välille.

Päivän teksti aukeaa mielekkäällä tavalla myös toisen tulkinnan avulla. Kirkkoraamatun täydellisyydeksi kääntämä kreikankielinen sana viittaa hyvin yleisesti aikuisuuteen tai täysi-ikäisyyteen. Sillä kuvataan kypsää ihmistä, aikamiestä (esim. teleios aner, Ef. 4:13-14). Kun sana esiintyy tässä merkityksessä, vastakohtana on aina lapsellista, epäkypsää, kehittymätöntä tarkoittava sana (nepios). Jeesus kehotti siis oppilaitaan ja muitakin kuulijoitaan jättämään sikseen lapsellisuudet ja suhtautumaan asioihin kypsän aikuisen tavoin.

Miten aikuinen ihminen suhtautuu asioihin, tai mitä häneltä olisi ainakin syytä odottaa?

Todellisuuden taju ohjaa aikuisen käyttäytymistä. Hän on jo jättänyt taakseen satujen maailman ja kohtaa elämänsä raittiiden tosiasioiden pohjalta. Hän on vastuuntuntoinen. Hän ei jätä ikäviä asioita tekemättä toivoen että toiset tekisivät ne hänen puolestaan tai että aika hoitaisi ne tavalla tai toisella. Hän ei alistu itse komenneltavaksi saati hyväksi käytettäväksi eikä pyri alistamaan toisia aikuisia samaan asemaan. Sovinnainen hyveiden taulu muuttuisi jonkin verran, jos kristillisen etiikan perustana olisi aikuisuuden vaatimus.

Jeesuksen opetukset eivät kuitenkaan olleet yleistä ja ajattomaksi tarkoitettua moraalifilosofiaa. Jokainen Jeesuksen sana on liitettävä hänen perussanomansa yhteyteen. Evankelista Markus kiteyttää Jeesuksen sanoman ytimen koko hänen julkisen esiintymisensä ajalta hänen neitsytpuheeseensa heti Johannes Kastajan vangitsemisen jälkeen (Mark. 1:14). Jeesuksen ohjelmassa on neljä kohtaa.

Ensimmäiseksi Jeesus julistaa että maailma on saanut valomerkin. ”Aika on täyttynyt.” Siitä lähtien ihmiskunta eläisi valomerkin jälkeistä aikaa. Toiseksi Jeesus selittää, mitä valomerkki tarkoittaa. Vanha hallinto romahtaisi ja itse Jumala ottaisi vallan. ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Kolmanneksi Jeesus sanoo, että ihmisten on käännyttävä, muutettava mielensä eli tarkistettava arvojärjestyksensä. ”Kääntykää!”. Uuden arvojärjestyksen ei pitäisi jäädä pelkiksi iskusanoiksi eikä mielenmuutoksen vain tunnelmiksi, vaan sen olisi tapahduttava hyvässä uskossa ja johdettava elämänmuutokseen. ”Uskokaa hyvä sanoma!”

Jeesuksen päivän tekstissä esittämä ylivoimaiselta tuntuva täydellisyysvaatimus on näin saanut käsitettävää sisältöä. Jeesus kuvaa sitä, mitä tilanne vaatii meiltä valomerkin saaneen maailman ihmisiltä. Meidän on toimittava yhtä määrätietoisesti kuin kiikkiin jäämässä oleva talousrikollinen toimisi. Meidän on oltava aikuisia: tunnustettava tosiasiat ja kannettava omakohtainen vastuumme. Seurakunta on valomerkin jälkeinen yhteisö.

Toinen parlamentti. Pääkirjoitus Nurmijärven seurakuntaviestissä 5/2011 13.9.2011

Terho Pursiainen

TOINEN PARLAMENTTI

Mihin hyvinvointivaltiossa tarvitaan vapaaehtoisia panoksia ja vapaaehtoisten aikaa? Maksamme raskaita veroja, jotta valtio ja kunta pitäisivät huolen kaikkien ihmisten tarpeista.

Ahtaina aikoina nähdään, että julkisen vallan mahdollisuuksilla on rajansa. Veroja ei voi korottaa mielivaltaisen korkeiksi. Kireä verotus syö ihmisten vaikuttimia tehdä työtä ja yrittää. Kun tilanne kiristyy, julkinen raha ei riitä kaikkeen, mikä olisi tärkeää.

Voimavarat eivät kuitenkaan lopu vielä siihen, kun valtion ja kuntien rahat loppuvat. Yksityisillä ihmisillä on yhä varoja. Voimme verottaa vapaaehtoisesti itse itseämme omien arvojemme ja ihanteittemme hyväksi. Sitä mukaa kun ensimmäisen parlamentin – julkisen vallan – mahdollisuudet ehtyvät, vastuuta lähimmäisistä ja kaikille tärkeistä yhteisistä asioista siirtyy toiselle parlamentille: arvoistaan ja ihanteistaan eläville yksityisille ihmisille.

Läheskään aina ei ole kyse vain rahasta ja taloudellisista arvoista. Hyvin usein on kyse nimenomaan ajasta.

Väestö ikääntyy. Se tarvitsee yhä enemmän monenlaista hoitoa ja hoivaa. Yksinäisyys on kasvava ongelma.

Hoitohenkilökuntaa tarvittaisiin enemmän kuin sitä on mahdollista kouluttaa ja palkata. Vaikka talous kehittyisi myönteisesti, tarvitaan tulevina vuosikymmeninä yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita vapaaehtoisesti verottamaan omaa aikaansa lähimmäistensä hyväksi.

Seurakunnan keskeinen tehtävä on olla paikkakunnan tärkein toinen parlamentti: niiden ihmisten yhteisö, jotka verottavat itseään ihanteittensa hyväksi.

Oulun tuomiokirkon saarna: Vihapuhe ja mahtisanat

Oulun tuomiokirkon messu 11.9.2011 klo 10-

Matt. 12: 33-37

Jeesus sanoi: »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Poissulkeva nauru ja vihapuhe

Nauru ja huumori käsitetään nykyaikana myönteiseksi asiaksi. Nauru pehmentää elämän kovuutta. Ammennamme naurusta voimaa. Jopa nauruterapioita on kehitetty.

Tutustuminen naurun historiaan tuottaa yllätyksen. Myönteinen, vapauttava nauru onkin historiassa varsin uusi asia. Viime aikoihin saakka ihmiskunnan nauru on yleensä ollut aggressiivista, poissulkevaa naurua. Kun Jumala nauraa Vanhassa testamentissa, hän ivaa ihmisen mahtailevia hankkeita.

1600-luvulla elänyt brittifilosofi Thomas Hobbes pohtii, mikä saa aikaan ihmisen kasvoissa ne irvistykset, joita kutsutaan nauruksi. Hobbesin mukaan on olemassa kaksi erilaista naurua, omahyväinen nauru ja poissulkeva, vähättelevä nauru.

Mies ajaa taksilla kotiin hilpeistä juhlista. Kerratessaan illan tapahtumia hän muistaa itse sanomansa sukkeluuden. Mies hörähtää nauramaan tyytyväisenä itseensä. Tämä nauru on ensimmäistä naurun tyyppiä, omahyväistä naurua.

Toinen nauru on vähättelevä, mitätöivä nauru. Ihminen huomaa toisessa ihmisessä vamman tai muun silmiinpistävän puutteen. Ensiksi hän säikähtää: näytänkö myös minä tuollaiselta? Mutta sitten hän muistaakin olevansa itse moitteeton: eihän minulla ole vammaa eikä muuta omituista ulkonäössä. Ahdistus laukeaa. Naama vääntyy vapautuneeseen virneeseen. Helpotuksen tunne purkautuu nauruna. (Leviathan, 1651, I:6). Väärä hälytys: itsetyytyväisyyteen on sittenkin aihetta! Tällainen nauru on oman olon kohennusta sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät ole yhtä moitteettomia.

Hobbes selittää, kuinka nauraminen toisten ihmisten puutteille ja vajavuuksille on ominaista etenkin niille, joilla on vähiten omintakeisia syitä ihailla itseään. Ivanaurun naurajalla ei useinkaan ole asemaa eikä saavutuksia. Hänen ainoa keinonsa kunnostautua omissa silmissään on verrata itseään niihin, joilla menee vielä huonommin. Hobbes kirjoittaa: ”Suuret sielut tahtovat pikemminkin suojella toisia ihmisiä halveksunnalta”. Jos he vertaavat itseään toisiin, he vertaavat itseään mahdollisimman eteviin ihmisiin, koska he eivät etsi mahdollisuutta loistaa toisten kustannuksella.

Hobbes yksinkertaistaa varmaankin nauru-ilmiötä. Kaikki nauru ei ole yritystä kukoistaa niiden kustannuksella, jotka voivat huonommin kuin itse. Mutta sellaistakin naurua on. Vähättelevä, mitätöivä nauru on yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen ilmiö.

Toinen filosofi, ranskalainen Henry Bergson (k. 1941) kirjoitti kokonaisen kirjan naurusta (Nauru, Le rire). Siinä hän kertoo tarinan messusta, jossa saarnaa intomielinen julistaja. Tunnelma tiivistyy kirkossa. Kaikki itkevät, kun sana sattuu sydämeen. Tosin on yksi poikkeus: mies, joka istuu penkissään ilmeenkään värähtämättä. Kun messu on päättynyt, saarnamies ei malta olla menemättä hänen luokseen ja utelematta, miksi mies ei liikuttunut vaikka kaikki muut puhkesivat kyyneliin. Mies selittää: ”Minä en ole tästä seurakunnasta.”

Nauru, niin kuin itkukin, on tyypillisesti yhteisöllinen ilmiö. Jokainen nauru on jonkin sisäpiirin, jonkin seurakunnan yhteistä naurua. Terveet nauravat vammaisille, machomiehet nauravat vaaleaveriköille, kantasuomalaiset maahanmuuttajille, heterot homoille. Sisäpiiriseurueet ovat nimenomaan naurueita. Sisäpiirien ja muun maailman välistä rajaa pidetään auki nauramalla ulos seurueista ne, jotka eivät mahdu mukaan.

Sota on politiikan jatke, sanotaan. Vihapuhe on ulkopuolelle torjuvan naurun jatke. Se rakentaa sisäpiiriläisten omaa turvallisuutta ja varmuutta tähdentämällä, kuinka halveksittavaa on olla jollakin tavalla toisenlainen kuin sisäpiiriläiset itse ovat. Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhalua ja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaan riippuviksi.

Päivän tekstit tähdentävät vihapuheen voimaa. Olen kirjoittanut monissa kirjoissani mahtisanoiksi kutsumistani sanoista. Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoy selittää (Great Chain of Being, 1936), kuinka jotkin sanat ovat vaikuttaneet suuresti ihmiskunnan historiaan metafyysisen charminsa voimalla. Mahtisanat herättävät kuulijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät riipu ollenkaan sanan merkityksestä tai siitä, ymmärtääkö kuulija merkityksen. Vihapuhe viljelee kielteisiä mahtisanoja.

Mahtisanat ovat vallan välineitä. Ne saavat ihmiset liikkeelle syistä, joita he eivät pystyisi selittämään. Vallantavoittelijat kamppailevat mahtisanojen omistuksesta. Niiden avulla he saavat ihmiset ajettua retkille, joille he eivät järkiperusteilla lähtisi.

Vihapuhetta ei pidäkään tulkita vain yksilöllisesti. Se ei ole vain joidenkin säälittävien luusereiden vitamiinia. Ilmiö on yhteiskunnallinen. Vihapuheessa on kyse vallasta, se on politiikkaa. Sillä rekrytoidaan joukkoja. Sillä tuotetaan johtajia.

Lieneekö kukaan käsittänyt vihapuheen ydintä täsmällisemmin kuin natsien teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer kirjassaan Kirjeitä vankilasta (Widerstand und Ergebung, 1951). Bonhoeffer katseli Saksassa voimistuvaa vihan joukkoliikettä, kansallissosialismia. Hän kuvasi sitä tuotetuksi tyhmyydeksi. Tyhmyydellä Bonhoeffer ei tarkoittanut älyllistä heikkoutta tai koulusivistyksen hataruutta. Bonhoeffer tarkoitti tyhmyydellä mahtisanojen mukana ajautumista. Eräitten valta edellyttää monien tyhmistämistä, hän sanoi. Myös älykköjen ja yhteiskunnan niin sanottujen parempien piirien vietteleminen mahtisanoilla on mahdollista ja kokemuksen mukaan usein helppoakin. Raja ei kulje tässä asiassa fiksujen ja yksinkertaisten välillä.

Bonhoeffer selittää, kuinka turhaa on yrittää voittaa tuotettua tyhmyyttä valistavalla puheella ja älyllisillä perusteilla. Hän kirjoittaa näin: ”Protesteilla ja voimakeinoilla ei voida saada mitään aikaan; perustelut eivät auta; tosiasioita, jotka puhuvat omia ennakkoluuloja vastaan, ei yksinkertaisesti tarvitse uskoa – sellaisessa tapauksessa tyhmä tulee jopa kriittiseksi ---” (s. 27). Bonhoeffer jatkaa: ”--- tyhmyyttä (ei) saata voittaa opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko---”. (s. 29)

Tyhmyyden tuottaminen kukoistaa Suomenmaassa. Vihapuhe velloo muun muassa nettiympäristössä niin suurella voimalla, että monet verkon kautta toteutuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot ovat käymässä mahdottomiksi ja pian suorastaan tukahtunevat.  

Mitä kirkon olisi tehtävä, kun viha valtaa puhetta? Hengelliset oikosulut eivät ratkaise vihan ongelmaa. Yksinkertaistukset eivät ole lääke, vaan nimenomaan se tauti, mihin lääkettä tarvittaisiin. Tuotettuun tyhmyyteen ei pure saarna, vaan vapauttava teko, Bonhoeffer sanoo. Millainen teko olisi vapauttava teko nimenomaan elävässä elämässä? Mitä voisin itse tehdä vihapuhetta vastaan?

Vapauttava teko voisi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan kahta asiaa. Ensinnäkin kieltäytyisimme luokittelemasta ja lokeroimasta toisiamme sovinnaisten sosiaalisten määritelmien mukaan. Toiseksi kieltäytyisimme itse täyttämästä niitä ympäristön meihin kohdistamia odotuksia, jotka perustuvat samanlaisiin sovinnaisiin määritelmiin.

Eläisimme siinä vapaudessa, johon Paavali selittää Kristuksen vapauttaneen meidät (Gal. 5:1). Apostoli kiteyttää tämän ajatuksen arvostellessaan sitä, että varhaiset kristityt tahtovat erottautua muista ja muodostaa omaa sisäpiiriä ympärileikkausseremonian avulla. Samassa yhteydessä hän täsmentää: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)

Oulun sosiaalifoorumi: Työntekijän arvo, ennakkoreferaatti

Työntekijän arvo: Terho Pursiainen
Puhuja, Terho Pursiainen, on helsinkiläinen pappi ja entinen kansanedustaja, joka on tunnettu etenkin etiikkaa ja uskoa käsittelevistä kirjoistaan, kirjoituksistaan ja puheenvuoroistaan mediassa. Pursiainen pohtii työntekijän arvoa kahdesta näkökulmasta: Yhtäältä filosofi Thomas Hobbesin esittämästä teesistä, jonka mukaan ihmisen arvo määräytyy siitä arvosta, jonka hän tuottaa toisille ihmisille. Työnantaja maksaa työntekijän työllään tuottamasta arvosta. Toisaalta Pursiainen nostaa esiin myös Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin, jonka mukaan jokainen ihminen on päämäärä sinänsä, ei väline mihinkään. Näistä näkökulmista Pursiainen tarkastelee mm. työssä kannustamisen ongelmaa sekä työtekijän ja työnantajan sitoutumista. Puheenjohtajana vs. yliopistopastori Stiven Naatus.
Session järjestää Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä / oppilaitostyö

Hyvinvointiyhteiskunta, onnellisuustalous ja oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta

(Premissi, 2/2011,  julkaistaan täällä lehden luvalla)

Onnellisuustaloudesta puhuminen on oikeutettua kritiikkiä ahdasta hyvinvointikäsitystä kohtaan. Hyvinvointipolitiikan tavoitteeksi pitäisi kuitenkin mieluummin määritellä oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta kuin onnellisuusyhteiskunta.

Hyvinvointiyhteiskunta on yhteiskunta, jossa väestön hyvinvointia kohennetaan yhteisin voimavaroin. Mutta milloin ihminen voi hyvin? Ihminen voi pahoin, jos hänen terveytensä reistailee, jos hänellä on nälkä tai jos hänellä on muita hankalia ongelmia. Voiko hän hyvin niinä hetkinä, kun hän ei mistään erityisestä syystä voi pahoin? Siihenkö hyvinvointipolitiikka pyrkii?

Varmasti on hyvinvointipolitiikkaa, kun erilaisia pahoinvoinnin syitä torjutaan tai poistetaan. Tällainen lienee ollut hyvinvointivaltion alkuperäinen idea. Ruokaa niille, jotka ovat nälässä, asunto niille, jotka muuten jäisivät taivasalle. Hyvinvointivaltio olisi toteutettu täysin, kun olisi poistettu kaikki sellaiset pahoinvoinnin syyt, jotka ovat julkisen vallan käytettävissä olevin keinoin poistettavissa. Hyvinvointivaltiota laajemmasta näkökulmasta katsotaan, kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta: silloin otettaneen huomioon paitsi valtion ja kunnan myös niin sanotun kolmannen sektorin käytettävissä olevat keinot pahoinvoinnin syiden perkaamiseen. Alkuperäisen idean mukaan hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut, kun kaikki yhteiset voimat on käytetty pahoinvoinnin poistamiseen.

Samaan tapaan ajateltiin perinteisesti terveydestä. Se, joka ei ollut millään tavalla sairas, oli terve. Kun kaikki sairaudet oli parannettu, yksilön terveys oli palautunut. Terveyspoliittisissa teksteissä puhutaan negatiivisesta terveyskäsityksestä, kun tarkoitetaan tätä perinteiseksi sanomaani ajatusta. ”Perinteisen lääketieteellisen mallin (negatiivinen terveyskäsitys) mukaan terveys on tila, josta sairaus tai oireet puuttuvat.” (Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus.) Yhtä hyvin perustein voisimme puhua negatiivisesta hyvinvointikäsityksestä ja negatiivisesta hyvinvointiyhteiskuntakäsityksestä.

Negatiivistä terveyskäsitystä ei ole pidetty tyydyttävänä. WHO:n (Maailman Terveysjärjestön) yritys ajatella asiasta positiivisemmin on kuuluisin: “Health is a state of complete physical, mental and social well-being and not merely the absence of disease or infirmity” – terveys on täydellisen fyysisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain taudin tai sairauden puuttumista (1948).

Eikö olisi annettava myös hyvinvoinnin käsitteelle positiivisempaa sisältöä? Hyvinvointia ei varmaan pitäisi pitää pelkkänä monenlaisen pahoinvoinnin puuttumisena. WHO:n määritelmä on siis keskeneräinen. Terveyden käsite on puhtaasti myönteinen vasta, kun määritelmän mainitsema hyvinvointikin on määritelty positiivisesti.

Aatehistorioitsija Isaiah Berlinin käynnistämä keskustelu vapauden käsitteestä on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Hänen tekemänsä käsitteellinen ero negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä on toisaalta kirkastanut vapauden ongelmia. Toisaalta runsaasti sekaannusta on seurannut siitä, että käsitteellistä eroa on tulkittu pinnallisesti tai ainakin Berlinin tarkoituksen vastaisesti.

Vasemmistolaiset tapasivat minun nuoruudessani tähdentää, kuinka riittämätöntä oli ”porvarillinen”, negatiivinen vapaus eli se, etteivät ulkopuoliset tahot kuten toiset ihmiset tai yhteiskunta estäneet yksilöä tekemästä omintakeisia valintojaan. Muodollinen vapaus oli hyödytöntä, jos yksilöltä puuttui positiivinen vapaus eli hänen voimavaransa olivat riittämättömät niin sanotusti muodollisten mahdollisuuksiensa hyväksikäyttämiseen. Jos ei ollut rahaa matkustaa, vapaa matkustamisoikeus jäi puhtaaksi teoriaksi. Kun vapautta tarkasteltiin ”positiivisesti”, otettiin huomioon myös voimavarat. Vähäväkisten vapautta edistettiin, kun voimavaroja siirrettiin niille, joilla voimavaroja oli vähiten. Keskustelu positiivisesta vapaudesta on yhä ajankohtaista (Korkman, 2011).

Vaikka vasemmistolaiset vetosivat usein Berlinin käsite-erotteluun, he siteerasivat filosofia väärin. Berlinin erottelu oli tämä: negatiivinen vapaus oli sitä, että kukaan ei estä yksilöä tekemästä omintakeisia valintoja, positiivinen vapaus taas yksilön omaa, siis subjektiivista kykyä tehdä omintakeisia valintoja.

Filosofi John Rawls selvensi asiaa tähdentämällä, että vapaus ja varat ovat erilaisia asioita. Vapaus on sitä, että ei estetä. Vapauden arvo on sitä, kuinka merkityksellistä se on, ettei kukaan estä jotakin asiaan. Vapauden kulloinenkin arvo ihmiselle riippuu siitä, on hänellä voimavaroja käyttää hyväkseen hänelle tarjona olevia mahdollisuuksia. Vapaus ei kasva, kun tarjona on uusia voimavaroja. Sen arvo ehkä kasvaa. Vapaus ja vapauden arvo ovat eri asioita.

Rawlsin tekemä ero vapauden ja vapauden arvon välillä oli hänelle välttämätöntä. Hänhän edusti jyrkkää filosofista liberalismia. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan välttämätön piirre oli täydellinen vapaus: yhden yksilön vapautta sai rajoittaa vain toisen yksilön samanlainen vapaus, ei mikään aineellinen tai muukaan sisällöllinen näkökohta (kuten taloudellinen etu tai hyvinvointi). Rawls puhui vapauden sanakirjamaisesta ensisijaisuudesta: täysin vapaa yhteiskunta on oikeudenmukaisempi kuin mikään vähemmän kuin täysin vapaa yhteiskunta, olivatpa jälkimmäisessä asiat kaikissa muissa suhteissa miten hyvällä tolalla tahansa. Vapauden ohjelman oli siis oltava loppuun saakka toteutettavissa, ennen kuin oikeudenmukaisuudesta edes päästäisiin keskustelemaan. Vapauden perspektiivin oli oltava rajallinen.

”Vasemmistolaisen” perspektiivi on rajaton. Voimavaroja voitaisiin aina vain lisätä ja jakaa eri tahoille ilman teoreettista kattoa. Mikään yhteiskunta ei voi olla täydellisen vapaa, jos vapaus on positiivista vapautta käytettävissä olevien voimavarojen määrän merkityksessä.

”Negatiivinen” hyvinvointiyhteiskunta on samanlainen rajallinen projekti kuin liberaalinen vapaus. Kun on poistettu kaikki ne pahoinvoinnin syyt, jotka yhteiskunnan keinoilla voidaan poistaa, hyvinvointiyhteiskunta on valmis. Sen sijaan sitä, onko ”positiivinen” hyvinvointiyhteiskunta rajallinen projekti vai onko siinä kyse ”tavoittamattoman dialektiikasta” (Ehrnrooth, 1994) kuten ”vasemmistolaisessa” vapaudessa, voidaan arvioida vasta, kun tiedetään, mikä hyvinvointikäsitteen positiivinen sisältö on.

Liityn nyt ajankohtaiseen keskusteluun onnellisuuspolitiikasta ja onnellisuustaloudesta (esimerkiksi Sdp, 2008 ja Ylikahri, 2011). Näiden käsitteiden avulla halutaan ennen muuta arvostella perinteisen hyvinvointikäsitteen puutteita.

Etenkin aineelliseen hyvinvointiin lasketaan mukaan asioita, jotka kriitikkojen mielestä aiheuttavat ihmisille pikemminkin pahoinvointia kuin hyvinvointia. Tyypillinen esimerkki on kulttuurillemme ominainen tavarapaljous. Tolkuton kuluttaminen ei lisää hyvää oloa ja sitä paitsi uhkaa ilmaston järkkymisen kaltaisilla radikaalin pahoinvoinnin lähteillä.

Olisi tutkittava, millaiset järjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa. Onnellisuusyhteiskunta olisi sellainen yhteiskunta, jossa tarpeelliset onnellisuusjärjestelyt olisi toteutettu. Onnellisuuspolitiikkaa olisi tällä tavalla uudestaan määritelty, oikaistu ja täsmennetty hyvinvointipolitiikka. Positiivinen hyvinvointikäsite määrittelisi hyvinvoinnin onnellisuudeksi.

Onnen ja onnellisuuden käsitteet eivät ole yksiselitteisiä. Mainitsen muutaman mahdollisen onnellisuuskäsityksen tarkoittamattakaan luetteloida tyhjentävästi vaihtoehtoja.

Olen käsittänyt, että antiikin kreikkalaisten klassinen onnikäsitys ei suinkaan viitannut yksilön subjektiivisiin elämyksiin tai oloihin. Onnellinen oli elämä, jossa tietyt onnen osatekijät toteutuivat oikeissa keskinäisissä suhteissa muodostaen sopusuhtaisen kokonaisuuden. Ulkopuolinen tarkastelija oli parempi yksilön onnen arvioija kuin hän itse. Onnellisuusarvion tekeminen yksilön elämästä vielä hänen eläessään oli ennenaikaista. Kysehän oli elämän kokonaisuuden arvioimisesta. Kokonaisuuteen kuului sellaisia vasta viiveellä havaittavia asioita kuin vainajasta jälkeen jäävä maine (mm. Pursiainen, 1998).

Toinen vaihtoehto on nykyihmiselle tyypillinen onnellisuusideologia. Yksilö on sitä onnellisempi, mitä vahvempia myönteisiä elämyksiä hänelle kertyy ja mitä suuremman ajan elämästä hän kokee auvoisia oloja. Yksilö on elämän kuluttaja. Mitä paremmin elämä tyydyttää hänen elämään kohdistamaa kysyntäänsä, sitä onnellisempi hän on. Onnellisuutta ei kuitenkaan tarvitse käsitellä yksinkertaisena aggregaatti- (eli kokouma-) suureena. Rawlsin mukaan onnelliseen elämään kuuluu se, että elämänolosuhteet paranevat kaiken aikaa (nuorena menestyminen saattaa olla kohtalokasta).

Kolmas onnellisuuskäsityksen tyyppi, omasta mielestäni tärkein, nostaa tärkeyden ulottuvuuden hyvän olon ulottuvuuden rinnalle onnellisuuden ydinulottuvuudeksi. Ihminen on onnellinen silloin kun jotakin, mikä on hänelle tärkeää, toteutuu. Mitä tärkeämpi haave tai pyrkimys toteutuu, sitä tähdellisempi on hänen onnensa.

Tämän kolmannen onnellisuuskäsityksen omintakeisuutta kahden edellisen rinnalla tähdentää johtopäätös, joka on tehtävä sen pohjalta: onnenonkija tuomitsee itsensä osattomaksi onnesta. Jos itse onnellisuus on yksilön ainoa ihanne ja tavoite, hänellä ei ole mitään, minkä toteutuminen voisi tehdä hänet onnelliseksi. Onnellisuustalouden käsite on ansa: onnellisuuden luomiseen viritetty talous mitätöi onnen perspektiivit.

Olen pohdiskellut mielenkiintoista serenpiditeetin käsitettä (serendipity). Serendipiteetti on sitä, että etsiessään jotakin etsijä löytääkin positiiviseksi yllätyksekseen jotakin aivan muuta. Serendipiteettiä on se, että etsiessäni – turhaan – kynsisaksia, löydän kadonneen ulkomaanpassini.

Mainitsemani kolmas onnellisuuskäsite on tyypillinen serendipiteettikäsite. Onni tulee tilaamatta ja yllätyksenä eikä voisi muuten tulla. Onnellisuustalouskin lienee talous, joka voi toteutua vain sitä tarkoittamatta. Se voi toteutua silloin, kun ei suinkaan tavoitella onnea, vaan monia paljon tärkeämpinä pidettyjä asioita. Tullaan onnellisiksi, koska osataan kääntää katse pois omasta olosta ja innostua arvoista ja ihanteista.

Serendipiteettikäsite on liitettävä Berlinin alkuperäiseen positiivisen vapauden käsitteeseen. Onni tulee välttämättä tilaamatta, muttei kelle vain yhtä todennäköisesti. On olemassa onnellisuuden subjektiivisia edellytyksiä. Niihin kuuluu avoin mieli. Vain se, joka on valmiina löytämään jotakin, voi odottamattaan löytää myös jotakin muuta kuin mitä etsii.

Jos onnellisuus on serendipiteettikäsite ja siten toissijainen, tärkeyden käsitteestä riippuvainen käsite, onnellisuustalouden analyysissa on viitattava arvojärjestelmiin ja kulttuurisiin asenteisiin. Mitä yksiulotteisemmin yhteiskunnan jäsenet mieltävät itsensä elämän kuluttajiksi, sitä vähemmän vapaita he ovat käsitteen positiivisessa mielessä. Sitä valmistautumattomampia he siis myös ovat onnellisuuden vastaanottamiseen. On arvosteltava paitsi vain näennäistä (tai suorastaan kielteistä) ”hyvinvointia” myös kuluttajakulttuuria.

Yhteiskunnalla ei liene suorasukaisia keinoja istuttaa tärkeyden ulottuvuutta ihmisten olemukseen. Yhteiskunta voi kuitenkin luoda edellytyksiä sille, että ihmiset syttyvät tärkeille asioille ja etsivät kaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muuta ja joskus tärkeämpää, kuin mitä etsivät.

Oletan, että tyypillisin enimmille ihmisille yhteinen tärkeyden kokemus on se loukkaus, jonka he kokevat nähdessämme epäoikeudenmukaisuutta. Jo pienet lapset reagoivat siihen ja sanovat närkästyneinä: ”Epistä!” Vaikka epäoikeudenmukaisuudesta riippuvainen onni näyttäisi kuinka makealta, se olisi mielestämme arvotonta.

Arvelen, että oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta saattaisi kuvata hyvin sitä, mikä onnellisuustalouden käsitteessä on tärkeää ja kiinnostavaa. Vasta kun tärkeät asiat saavat vallata mielemme, olemassaolomme syvemmät lähteet avautuvat meille. Sitä onni kaiketi on.

Yksi tuore korostus ajankohtaisessa hyvinvointikeskustelussa on ollut taiteen hyvinvointi- ja jopa terveysvaikutusten tähdentäminen. Kyseessä on tyypillinen sekaannus serendipiteettikäsitteiden logiikassa.

Taiteen kyky edistää hyvinvointia ja jopa terveyttä perustuu siihen, että se tuo ihmisen pohdittavaksi ja koettavaksi asioita ja elämänulottuvuuksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin oma olo ja jopa terveys. Sellaisella taiteen harrastamisella, joka tähtää oman olon parantamiseen, ei varmaankaan ole samoja hyödyllisiä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Kyse on itseisarvoista ja välinearvoista. Taiteessa on kyse itseisarvoista, mutta kuluttajan asenteella kaikilla asioilla on välineen arvo.

Kirjallisuutta

Berlin, Isaiah: Two Concepts of Liberty. An Inaugural Lecture delivered before the University of Oxford on 31 October 1958. Oxford: Oxford University Press, 1958.

Ehrnrooth, Jari: ”Ei kansalaiskunnosta, vaan vapaudesta ja itseyden tunnosta” teoksessa Niiniluoto, Ilkka &  Löppönen, Paavo (toim.): Suomen henkinen tila ja tulevaisuus. Helsinki: WSOY, 1994.

Korkman, Sixten: Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta? Helsinki: Taloustieto Oy, 2011.  Verkossa: http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2011/03/Hyvinvointivaltio.pdf.

Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus: Tietoa ja tarinaa terveydestä, 2011. http://www.kansanterveys.info/hankkeet/tietoa-ja-tarinaa-terveydesta.html.

Pursiainen, Terho: Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Helsinki: Kirjapaja, 1998.

Rawls, John: A Theory of Justice. Oxford: Oxford University Press, 1971. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. Helsinki: WSOY, 1988.

SDP: Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia – ohjelma, 2008.

http://www.slideshare.net/demarit/ei-vain-leivstä-kohti-henkistä-hyvinvointia.

WHO: Definition of Health.

http://www.who.int/about/definition/en/print.html.

Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Positive_liberty.

http://en.wikipedia.org/wiki/Serendipity.

Ylikahri,Ville (toim.): Onnellisuustalous. Vihreä sivistysliitto, 2011.

http://www.visili.fi/pdf/Onnellisuustalous_loppuraportti.pdf.

NOSTOT:

”Olisi tutkittava, millaiset järjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa.”

”Yhteiskunta voi luoda edellytyksiä sille, että ihmiset syttyvät tärkeille asioille ja etsivät kaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muuta ja joskus tärkeämpää, kuin mitä etsivät.”