Mitä on aatteiden takana? Artikkeli kirjassa Valtuutetun käsikirja 2008 KAKS)

Lähde
Antti Mykkänen (toim.): Valtuutetun käsikirja. Helsinki: Kunnallisalan Kehitttämissäätiö, 2008. (Käsikirjoituksesta.)

Terho Pursiainen

Mitä on aatteiden takana

– kuntafilosofian lyhyt oppimäärä

On kuvia ja perikuvia, syntiä ja perisyntiä, aatteita ja periaatteita. Mielikuvat heijastavat mielen perikuvia, synnit ilmentävät perisyntiä ja poliittiset aatteet ovat poliittisten periaatteiden sovelluksia elämänmuotoon. Tässä kirjoituksessa pohdiskelen poliittisia periaatteita.

Kirjoitan kunnallisen politiikan päättäjille. Tavoitteenani on, että lukijalle muodostuu filosofinen käsitys omasta politiikastaan: käsitys siitä, mitä periaatteita hänen poliittiset aatteensa ja ihanteensa ilmentävät. Hän löytää filosofiset koordinaattinsa perusarvojen akselistossa.

1.

Käytännön politiikka ja periaatteet

John Maynard Keynesin kerrotaan sanoneen: ”Näytä minulle puhtaasti käytännöllinen talousmies, niin minä näytän talousmiehen, joka soveltaa kaksikymmentäviisi vuotta sitten omaksumiaan, nyt jo unohtamiaan teorioita.” Tämä oli Keynesin kommentti poliittiseen pragmatismiin, joka tarkoittaa sitä, että päätännässä otetaan huomioon vain tosiasiat ja käytännön vaatimukset.

Miksi poliitikon olisi tärkeää ymmärtää omat filosofiset koordinaattinsa, sijaintinsa periaatteiden avaruudessa? Nainen tai mies, joka ei enää muista, mitä periaatteita hän noudattaa valinnoissaan, ei kykene tiedostamaan päätöksiensä perimmäisiä perusteita. Ei voi suhtautua kriittisesti sellaiseen, mitä ei muista.

Puhdas käytännön poliitikko on tuulten ajelema hylky. Kukaan ei ole pinttyneempi dogmaatikko kuin se, joka muka ottaa päätännässään huomioon vain tosiasiat ja käytännölliset näkökohdat.

Ensimmäinen periaatteellinen valintasi poliitikkona on, suostutko tunnistamaan periaatteesi. Minulla on selvä suositus: kannattaa olla kiinnostunut omista periaatteistaan.

2.

Yhteiskunnallisuus ja autismi

Sinun on mietittävä perikuvaasi yhteiskunnasta.

Jos asiaa pelkistää, vaihtoehtoja on kaksi. Olet joko yhteiskunnallinen poliitikko tai yhteiskuntaa hyödyntävä poliitikko. Voit mieltää yhteiskunnan kunnaksi – tai kansakunnaksi, ihmiskunnaksi tai jopa luomakunnaksi oman poliittisen perspektiivisi mukaan – jolla on jotakin yhteistä. Toisaalta voit mieltää yhteiskunnan vapaaksi laitumeksi, josta jokainen voi hamuta turpaansa minkä vain ruohotupsun.

Yksilön kyvyt ja avut ovat arvottomia muualla kuin yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa, markkinoilla ja yhteiskuntaelämässä. Ketä viidakossa kiinnostaisivat viulistin taidot? Synnynnäiset lahjat, luonnonloton palkinnot, ovat perimmältään yhteistä rikkautta, yhteiskunnallinen poliitikko päättelee.

Sukupolvet ovat säästäneet ja kasanneet kaiken sen infrastruktuurin, joka mahdollistaa yksilön menestymisen kykyjensä ja avujensa perusteella. Kaikki menestyminen on perimmältään yhteistä menestystä, yhteiskunnallinen poliitikko ajattelee.

Autisti – laajemmassa kuin lääketieteellisessä merkityksessä – tarkoittaa ihmistä, joka ei kykene näkemään asioita avarammasta kuin vain omien tarpeittensa ja pyyteittensä näkökulmasta. Autistin mielestä on yhdentekevää, miten yhteiskunnassa avautuvat mahdollisuudet on luotu ja kuka ne on luonut. Siellä ne ovat ja kutsuvat käyttäjää. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna autisti on yhteisten mahdollisuuksien loinen.

Toinen filosofinen valintasi poliitikkona on näkökulman valinta: oletko yhteiskunnallinen vai autistinen poliitikko.

Vuosia sitten eduskuntavaalien alla oli eduskuntatalon portailla joukko ehdokkaita esittäytymässä. Nuori nainen heilutteli kylttiä: ”Ajattele tulevaisuuttani. Äänestä minut eduskuntaan.” Miten nokkelaa – ja samalla miten epäkäytännöllistä. Jos joku vakavissaan suhtautuisi politiikkaan niin kuin kertomukseni nuori nainen, hän ei kertoisi siitä kenellekään. Jos tahtoo menestyä, on esiinnyttävä niin kuin yhteiskunnallinen poliitikko esiintyy ja perusteltava ehdotuksensa yhteisellä hyvällä.

Suositukseni: jos päätät olla autisti, älä kerro sitä niille, joilta tahdot tukea vaaleissa.

3.

Yhden airon soutaja vai perämies?

Poliittinen partisaani paikantaa epäkohdan, unohdetun intressin tai pudokasryhmän ja pyrkii poliittisiin luottamustoimiin pannakseen asian kuntoon. Hän soutaa yhteistä venettä yhdellä airolla.

Perämies kantaa vastuuta koko aluksesta ja sen miehistön yhteisestä matkasta: selvittää päämääränä olevan sataman sijainnin, pitää peräsimellä oikeata kurssia ja huutelee kaikille yleisiä ohjeitaan – kuten: ”Ohoi! Ohoi! Onko maallamme malttia vaurastua?”

Sama poliitikko on usein uransa alkuvaiheissa yhden airon soutaja, mutta jos menestyy, uransa lopussa pitää jo perää. Etevimmät yhden airon soutajat ylennetään aikanaan perämiessarjaan.

Siten syntyy ongelma demokratiaan. Vallan käyttäminen edellyttää aivan toisenlaisia lahjoja kuin vallan hankkiminen. Kaikilta kehkeytyminen toukasta perhoseksi ei suju hyvin. Petterin periaatteen (Peter’s principle) poliittinen sovellus ennustaa, että politiikassa menestyessään ennen pitkää ylenee asemaan, jota ei enää kykene hoitamaan.

Kaksi perusteoriaa hyvästä päätöksenteosta ovat kattavan rationalismin ja ongelmista oppivan hallinnon teoriat. Kuvaamani perämies on kattava rationalisti. Hän suunnittelee oikean reitin ja johtaa veneen päämääräänsä. Ongelmista oppiva hallinto taas keskittyy aistimaan paineita. Päättäjä on valmis tarkistamaan järjestelmää lobbareiden vaatimin tavoin. Suuria muutoksia hän ei hyväksy. Pitää olla maltillinen. Jokainen tarkistus luo uusia ongelmia. Yhden lobbarin toivomuksen täyttäminen turhauttaa toisen lobbarin, ja tämä parahtaa. Taas tehdään tarkistus. Mitään ei tule valmiiksi, mutta yhteiskunta kehittyy, yhden airon soutaja pohdiskelee.

Jos perämies lukee merikorttia väärin, saattaa alus karahtaa pahasti karille. Suunnittelussa on riskinsä. Ongelmista oppiva hallinto on sen sijaan sensitiivinen. Vääriin suuntiin voidaan mennä, muttei ehditä mennä kovin pitkälle, ennen kuin kurssia korjataan. Epäselväksi kuitenkin jää, minne loppujen lopuksi ollaan matkalla. Riittääkö hallinnointi vai tarvitaanko ihanteita?

Kolmas filosofinen valintasi on se, otatko yhden airon soutajan vai perämiehen roolin. Suosituksia minulla ei ole. Hyviä puolia ja hankalia puolia on kummassakin vaihtoehdossa. Perämiehiksi ryhtyvien on syytä valmistautua tungokseen. Perälauta on kapea.

4.

Tasajako ja kannustavat jaot

Elämme niukkuuden oloissa. Kaikkea ei riitä kaikille kunkin mielestä tarpeeksi. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on sitä, että niukat asiat jaetaan tarvitsevien kesken moraalisesti moitteettomasti. Jakautuvatko tulot oikeudenmukaisesti? Onko verotus oikeudenmukaista? Onko harvojen nauttiman korkeakulttuurin rahoittaminen julkisista varoista oikeudenmukaista? Neljäs perusvalintasi on, kun määrittelet periaatteesi oikeudenmukaisena jakajana.

Perusongelmana yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessa ovat jakojen kannustevaikutukset. Jos tasataan, pitää verottaa. Verotus vaikuttaa siihen, kuinka hanakasti tehdään työtä ja kuinka suuria riskejä yrittäjä on halukas ottamaan. Tasan jakaminen vähentää ajan mukana jaettavaa.

Oikeudenmukaisuuden perusperiaatteita on kolme. Yksi on yleinen tasajaon periaate. Tämän periaatteen kannattaja on sitä mieltä, ettei oikeudenmukaisuutta toteutettaessa tarvitse ottaa huomioon ratkaisujen kannustevaikutuksia.

Toisen, aivan päinvastaisen periaatteen mukaisesti oikeudenmukaisuutta toteutettaessa ei tarvitse ottaa huomioon muita kuin vain kannustevaikutuksia. Niukat voimavarat pitää jakaa kannustavasti niin, että kokonaistuotanto ja yhteen lasketut tulot kasvavat mahdollisimman suuriksi. Se on oikeudenmukaista tämän periaatteen mukaan.

Kolmannen näkökulman mukaan on jaon kannustevaikutukset toki otettava huomioon. Kannustamisen idea ymmärretään kuitenkin sosiaalisesti. Kokonaiskasvu ei ratkaise, vaan ratkaisevaa on, kuinka paljon heikoimmassa asemassa olevien olot kohenevat. Kannustamisen tarkoituksena on organisoida kaikki yhteiseen ponnistukseen vähäosaisuutta vastaan. Rahaa ei jaeta tasan, vaan se sijoitetaan niin, että köyhimpien väestöryhmien tulevaisuuden näkymät ovat niin valoisia kuin suinkin.

Kaikki kolme periaatetta ovat filosofian näkökulmasta mahdollisia. En siis tarjoa omia suosituksiani. En kuitenkaan malta olla mainitsematta itse kannattavani kolmatta periaatetta (jonka filosofi John Rawls on muotoillut ns. eroperiaatteeksi).

5.

Muuttaminen vai ilmaiseminen?

Viides periaatteellinen valintasi on kannanotto itse politiikan käsitteeseen. Onko politiikka ihanteitten ilmaisemista vai olojen korjaamista?

Poliittisen realismin näkökulmasta politiikkaa on arvosteltava tulosten perusteella. Hienostelevammin sanoen politiikan on oltava instrumentaalista, välineellistä. Tulos ratkaisee: toteutuvatko tavoitteet, torjutaanko uhat.

Poliittisen idealismin näkökulmasta tärkeintä on se, että poliittinen toimija ilmaisee ihanteitaan riippumatta siitä, millaisia toteutumisen mahdollisuuksia niillä on kovassa reaalimaalimassa. Sellainen politiikka on ekspressivistä. Osallistutaanko enemmistöpäätösten edellytysten etsimiseen, vai muotoillaanko vastalausetta siihen konsensukseen, jota muut ovat rakentamassa keskenään.

Kolmaskin vaihtoehto on, mutta jätän sen käsittelemättä: impressionistinen politiikka. Impressionismissa ei ole keskeistä yritys muuttaa maailmaa niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä kuten instrumentalismissa, tai ilmaista osallistujien syvimpiä ihanteita ja arvoja kuten ekspressionismissa. Impressionismissa keskitytään sellaisiin tavoitteisiin kuin niin sanotun katu-uskottavuuden luomiseen. Se on imagopolitiikkaa.

Jokaisen puolueen ja jokaisen poliitikon on kyllä otettava huomioon, millaisia impressioita – vaikutelmia – tulevat luoneeksi tai luovat tietoisesti. Itsetarkoituksellinen impressionismi, jota tavoitteet tai ihanteet eivät ohjaa, on pelkkää laastin roiskimista ilman tiiliä.

Poliittinen instrumentalismi ja ekspressionismi ovat molemmat moraalisesti mahdollisia valintoja jopa niin, että toisissa tilanteissa toinen on järkevämpää. Aatteellisesti tärkeää asiaa, jolle aika ei ole vielä kypsä, joutunee ajamaan ekspressionistisin elkein. Impressionismi ei ole vaihtoehto, se on ongelma. Se on suuri ongelma median hallitsemassa politiikassa.

Ei siis muita suosituksia kuin että älä hyvä ystävä sorru itsetarkoitukselliseen impressionismiin poliittisena päättäjänä.

6.

Sielukas vai sieluton hyvinvointi?

Poliittiset koordinaattisi eivät vielä ole valmiit, ennen kuin olet rakentanut oman perikuvasi hyvinvoinnista. Kuudes valintasi on tämä: onko kuntalaisten hyvinvointi vain hyvän elämän aineellisia edellytyksiä vai myös hyvän elämän henkisiä sisältöjä?

Jos perikuvasi hyvinvoinnista on sieluton, katsot kunnan päättäjänä asioiden olevan hyvällä tolalla, jos kuntalaiset välttävät hankalimmat toimeentulo-ongelmat, jos he saavat tarvitsemansa kohtuulliset palvelut, jos yhteiskunnan infrastruktuuri on kunnossa (esimerkiksi junat kulkevat ajallaan) ja jos ihmiset voivat liikkua arkisissa ympäristöissään joutumatta fyysisten uhkien kohteeksi. Jonkin aikaa keskusteltuamme ehkä lisäisimme luetteloon vaatimuksen tai pari.

Sielukkaan yhteiskunnan – esimerkiksi sielukkaan kunnan – kannattaja ei tyydy tähän hyvinvoinnin kuvaukseen. Hän mielestään siinä on kylläkin osuvasti lueteltu joukko hyvinvoinnin välttämättömiä edellytyksiä, muttei lainkaan kosketeltu hyvinvoinnin sisältöä. Hyvinvointi on hänen mielestään täyteläistä, syvästi tyydyttävää ihmiselämää. Sen tärkeimmät sisällöt ovat henkisiä, hän argumentoi.

Mitä arvelet itse asiasta? Oletko sielukkaan vai sieluttoman hyvinvoinnin rakentaja?

Minä kannatan sielukasta yhteiskuntaa. Kulttuurimäärärahat eivät minun mielestäni ole ylellisyyttä, jota pannaan budjettiin, jos kunnalla menee hyvin, ja otetaan ensimmäisenä pois budjetista, jos joudutaan säästämään. Kulttuuria käsitellessään kunta on aina määrittelemässä omaa kunnallista identiteettiään, omaa käsitystään ihmisen hyvinvoinnista.

Kuntalaisille ei kuitenkaan voi jakaa kunnantalolta sieluja eikä pumpata syvähenkisiä tasoja kuntalaisten seuraelämään kulttuurilautakuntien päätöksillä. Sielu ei ole pakettiin pantavissa oleva kulutustavara. Se on kuntalaisten elämän syvyyttä. Kunta voi omalta puoleltaan vain suosia ja mahdollistaa sitä, että kuntalaiset etsivät elämässään syvempiä tasoja kuin sieluttoman kuluttamisen tason.

7.

Moraalisen vaalipiirin määrittely

Keille vastaat päätöksistäsi ja politiikastasi? Jätin tämän kysymyksen viimeisimmäksi – seitsemänneksi –, vaikka se moraalifilosofian näkökulmasta varmaankin on ensimmäinen, tärkein. Kun teet tämän valinnan, valitset näet sen näkökulman ja ne kriteerit eli perusteet, joilla sinun onnistumistasi tai epäonnistumistasi poliittisena päättäjänä on loppujen lopuksi arvioitava.

Englanninkielen sana constituency viittaa joko avarammin poliitikon oman vaalipiirin – sinun osaltasi siis kunnan – äänioikeutettuihin tai ahtaammin niihin erityisiin tahoihin heidän joukossaan, joihin olet vedonnut ehdokkaana ja jotka todennäköisesti ovat äänestäneet sinut siihen vaalivirkaan, jossa nyt palvelet, lautakuntaan, valtuustoon tai kunnanhallitukseen. Constituency voi siis viitata joko koko vaalipiiriin tai poliitikon omaan kannattajakuntaan.

Politiikkaa käsittelevissä teksteissä kuvataan constituencya toisinaan moraalisesti velvoittavana tahona: päättäjän on edustettava sitä tahoa, jolta on saanut mandaattinsa. Muuten hän pettää ne, jotka ovat panneet häneen toivonsa. Toisinaan sitä käsitellään sanktioivana tahona: järkevä poliitikko ottaa huomioon constituencyn, koska sillä on valta palkita tai rangaista häntä toiminnastaan, jatkaa äänitukeaan ja panostaan kampanjarahoitukseen tai vetää niitä pois.

Seitsemäs periaatteellinen valintasi on nimenomaan moraalisen vaalipiirin valinta. Ei ole selvää, että niiden, jotka voivat muhkeimmin palkita tai kipeimmin kurittaa sinua, pitäisi saada pitää sinua päättäjänä moraalisessa lieassa. Eettisen päättäjän lienee meneteltävä oikein erilaisten rangaistustenkin uhalla. Moraalinen vaalipiirisi on se taho tai ne tahot, joille koet olevasi vastuussa siitä, mitä poliitikkona teet.

Kun pohdit moraalisen vaalipiirisi kokoonpanoa, joudut ottamaan kantaa äänettömiin tai huonosti artikuloiviin tahoihin. Äänettömiä tahoja ovat ne tahot, jotka eivät kykene itse viestimään tarpeitaan. Tyypillisiä äänettömiä tahoja ovat eläimet, jotka eivät osaa ilmaista tarpeitaan tai vaatimuksiaan poliittisesti merkittävällä tavalla, tulevat sukupolvet, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja ne ihmiset, joiden ei esimerkiksi vamman tähden sallita syntyä. Jopa elävä luonto voidaan sijoittaa näiden tahojen joukkoon. Huonosti artikuloivia tahoja – siis niitä tahoja, joiden puheenvuorot hukkuvat yhteiskunnallisen puhunnan yleiseen kakofoniaan – ovat esimerkiksi monet kaikkein vähäosaisimmista väestöosista, köyhät, vaikeasti vammaiset, alkoholistit, järkkyneet. Voit jättää nämä tahot moraalisen vaalipiirisi ulkopuolelle, koska he eivät voi palkita sinua äänillään tai muutenkaan, eivätkä rangaista sinua, tai lukea heidät mukaan moraaliseen vaalipiiriisi.

Valinta on sinun. Oma käsitykseni on, että päättäjän saama kannatus on nimenomaan sitä pääomaa, joka hänen olisi sijoitettava äänettömien ja huonosti artikuloivien tahojen asian ajamiseen.

Viisi keskustelukysymystä

1. Missä merkityksessä kunnan tulevaisuus on kuntalaisten yhteistä tulevaisuutta ja missä merkityksessä se ei ole sitä?

2. Rakenna roolileikki, jossa on osat instrumentalistille, ekspressionistille ja impressionistille. Kunnan poliittiselle agendalle nousee tärkeä kysymys, johon valtuutetut ja hallituksen jäsenet ottavat kantaa (esimerkiksi klisee: kuntaan suunnitellaan atomivoimalaa).

3. Tulevaisuuden suunnitteleminen kunnassa: hyödyt ja haitat.

4. Pane oman kuntasi politiikan äänettömät ja huonosti artikuloivat tahot omaan tärkeysjärjestykseesi. Mikä on kunkin tahon tärkein sanaton vaatimus (vetoomus).

5. Millä tavoin kunnalliset päättäjät voivat rakentaa sielukasta kuntaa?

Terho Pursiainen: Mitä on aatteiden takana? Kuntafilosofian lyhyt oppimäärä

Käsikirjoitus teokseen Antti Mykkänen (toim.): Valtuutetun käsikirja. Helsinki: KAKS, 2009.


Mitä on aatteiden takana


– kuntafilosofian lyhyt oppimäärä

On kuvia ja perikuvia, syntiä ja perisyntiä, aatteita ja periaatteita. Mielikuvat heijastavat mielen perikuvia, synnit ilmentävät perisyntiä ja poliittiset aatteet ovat poliittisten periaatteiden sovelluksia elämänmuotoon. Tässä kirjoituksessa pohdiskelen poliittisia periaatteita.

Kirjoitan kunnallisen politiikan päättäjille. Tavoitteenani on, että lukijalle muodostuu filosofinen käsitys omasta politiikastaan: käsitys siitä, mitä periaatteita hänen poliittiset aatteensa ja ihanteensa ilmentävät. Hän löytää filosofiset koordinaattinsa perusarvojen akselistossa.

1.

Käytännön politiikka ja periaatteet

John Maynard Keynesin kerrotaan sanoneen: ”Näytä minulle puhtaasti käytännöllinen talousmies, niin minä näytän talousmiehen, joka soveltaa kaksikymmentäviisi vuotta sitten omaksumiaan, nyt jo unohtamiaan teorioita.” Tämä oli Keynesin kommentti poliittiseen pragmatismiin, joka tarkoittaa sitä, että päätännässä otetaan huomioon vain tosiasiat ja käytännön vaatimukset.

Miksi poliitikon olisi tärkeää ymmärtää omat filosofiset koordinaattinsa, sijaintinsa periaatteiden avaruudessa? Nainen tai mies, joka ei enää muista, mitä periaatteita hän noudattaa valinnoissaan, ei kykene tiedostamaan päätöksiensä perimmäisiä perusteita. Ei voi suhtautua kriittisesti sellaiseen, mitä ei muista.

Puhdas käytännön poliitikko on tuulten ajelema hylky. Kukaan ei ole pinttyneempi dogmaatikko kuin se, joka muka ottaa päätännässään huomioon vain tosiasiat ja käytännölliset näkökohdat.

Ensimmäinen periaatteellinen valintasi poliitikkona on, suostutko tunnistamaan periaatteesi. Minulla on selvä suositus: kannattaa olla kiinnostunut omista periaatteistaan.

2.

Yhteiskunnallisuus ja autismi

Sinun on mietittävä perikuvaasi yhteiskunnasta.

Jos asiaa pelkistää, vaihtoehtoja on kaksi. Olet joko yhteiskunnallinen poliitikko tai . hyödyntävä poliitikko. Voit mieltää yhteiskunnan kunnaksi – tai kansakunnaksi, ihmiskunnaksi tai jopa luomakunnaksi oman poliittisen perspektiivisi mukaan – jolla on jotakin yhteistä. Toisaalta voit mieltää yhteiskunnan vapaaksi laitumeksi, josta jokainen voi hamuta turpaansa minkä vain ruohotupsun.

Yksilön kyvyt ja avut ovat arvottomia muualla kuin yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa, markkinoilla ja yhteiskuntaelämässä. Ketä viidakossa kiinnostaisivat viulistin taidot? Synnynnäiset lahjat, luonnonloton palkinnot, ovat perimmältään yhteistä rikkautta, yhteiskunnallinen poliitikko päättelee.

Sukupolvet ovat säästäneet ja kasanneet kaiken sen infrastruktuurin, joka mahdollistaa yksilön menestymisen kykyjensä ja avujensa perusteella. Kaikki menestyminen on perimmältään yhteistä menestystä, yhteiskunnallinen poliitikko ajattelee.

Autisti – laajemmassa kuin lääketieteellisessä merkityksessä – tarkoittaa ihmistä, joka ei kykene näkemään asioita avarammasta kuin vain omien tarpeittensa ja pyyteittensä näkökulmasta. Autistin mielestä on yhdentekevää, miten yhteiskunnassa avautuvat mahdollisuudet on luotu ja kuka ne on luonut. Siellä ne ovat ja kutsuvat käyttäjää. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsottuna autisti on yhteisten mahdollisuuksien loinen.

Toinen filosofinen valintasi poliitikkona on näkökulman valinta: oletko yhteiskunnallinen vai autistinen poliitikko.

Vuosia sitten eduskuntavaalien alla oli eduskuntatalon portailla joukko ehdokkaita esittäytymässä. Nuori nainen heilutteli kylttiä: ”Ajattele tulevaisuuttani. Äänestä minut eduskuntaan.” Miten nokkelaa – ja samalla miten epäkäytännöllistä. Jos joku vakavissaan suhtautuisi politiikkaan niin kuin kertomukseni nuori nainen, hän ei kertoisi siitä kenellekään. Jos tahtoo menestyä, on esiinnyttävä niin kuin yhteiskunnallinen poliitikko esiintyy ja perusteltava ehdotuksensa yhteisellä hyvällä.

Suositukseni: jos päätät olla autisti, älä kerro sitä niille, joilta tahdot tukea vaaleissa.

3.

Yhden airon soutaja vai perämies?

Poliittinen partisaani paikantaa epäkohdan, unohdetun intressin tai pudokasryhmän ja pyrkii poliittisiin luottamustoimiin pannakseen asian kuntoon. Hän soutaa yhteistä venettä yhdellä airolla.

Perämies kantaa vastuuta koko aluksesta ja sen miehistön yhteisestä matkasta: selvittää päämääränä olevan sataman sijainnin, pitää peräsimellä oikeata kurssia ja huutelee kaikille yleisiä ohjeitaan – kuten: ”Ohoi! Ohoi! Onko maallamme malttia vaurastua?”

Sama poliitikko on usein uransa alkuvaiheissa yhden airon soutaja, mutta jos menestyy, uransa lopussa pitää jo perää. Etevimmät yhden airon soutajat ylennetään aikanaan perämiessarjaan.

Siten syntyy ongelma demokratiaan. Vallan käyttäminen edellyttää aivan toisenlaisia lahjoja kuin vallan hankkiminen. Kaikilta kehkeytyminen toukasta perhoseksi ei suju hyvin. Petterin periaatteen (Peter’s principle) poliittinen sovellus ennustaa, että politiikassa menestyessään ennen pitkää ylenee asemaan, jota ei enää kykene hoitamaan.

Kaksi perusteoriaa hyvästä päätöksenteosta ovat kattavan rationalismin ja ongelmista oppivan hallinnon teoriat. Kuvaamani perämies on kattava rationalisti. Hän suunnittelee oikean reitin ja johtaa veneen päämääräänsä. Ongelmista oppiva hallinto taas keskittyy aistimaan paineita. Päättäjä on valmis tarkistamaan järjestelmää lobbareiden vaatimin tavoin. Suuria muutoksia hän ei hyväksy. Pitää olla maltillinen. Jokainen tarkistus luo uusia ongelmia. Yhden lobbarin toivomuksen täyttäminen turhauttaa toisen lobbarin, ja tämä parahtaa. Taas tehdään tarkistus. Mitään ei tule valmiiksi, mutta yhteiskunta kehittyy, yhden airon soutaja pohdiskelee.

Jos perämies lukee merikorttia väärin, saattaa alus karahtaa pahasti karille. Suunnittelussa on riskinsä. Ongelmista oppiva hallinto on sen sijaan sensitiivinen. Vääriin suuntiin voidaan mennä, muttei ehditä mennä kovin pitkälle, ennen kuin kurssia korjataan. Epäselväksi kuitenkin jää, minne loppujen lopuksi ollaan matkalla. Riittääkö hallinnointi vai tarvitaanko ihanteita?

Kolmas filosofinen valintasi on se, otatko yhden airon soutajan vai perämiehen roolin. Suosituksia minulla ei ole. Hyviä puolia ja hankalia puolia on kummassakin vaihtoehdossa. Perämiehiksi ryhtyvien on syytä valmistautua tungokseen. Perälauta on kapea.

4.

Tasajako ja kannustavat jaot

Elämme niukkuuden oloissa. Kaikkea ei riitä kaikille kunkin mielestä tarpeeksi. Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on sitä, että niukat asiat jaetaan tarvitsevien kesken moraalisesti moitteettomasti. Jakautuvatko tulot oikeudenmukaisesti? Onko verotus oikeudenmukaista? Onko harvojen nauttiman korkeakulttuurin rahoittaminen julkisista varoista oikeudenmukaista? Neljäs perusvalintasi on, kun määrittelet periaatteesi oikeudenmukaisena jakajana.

Perusongelmana yhteiskunnallisessa oikeudenmukaisuudessa ovat jakojen kannustevaikutukset. Jos tasataan, pitää verottaa. Verotus vaikuttaa siihen, kuinka hanakasti tehdään työtä ja kuinka suuria riskejä yrittäjä on halukas ottamaan. Tasan jakaminen vähentää ajan mukana jaettavaa.

Oikeudenmukaisuuden perusperiaatteita on kolme. Yksi on yleinen tasajaon periaate. Tämän periaatteen kannattaja on sitä mieltä, ettei oikeudenmukaisuutta toteutettaessa tarvitse ottaa huomioon ratkaisujen kannustevaikutuksia.

Toisen, aivan päinvastaisen periaatteen mukaisesti oikeudenmukaisuutta toteutettaessa ei tarvitse ottaa huomioon muita kuin vain kannustevaikutuksia. Niukat voimavarat pitää jakaa kannustavasti niin, että kokonaistuotanto ja yhteen lasketut tulot kasvavat mahdollisimman suuriksi. Se on oikeudenmukaista tämän periaatteen mukaan.

Kolmannen näkökulman mukaan on jaon kannustevaikutukset toki otettava huomioon. Kannustamisen idea ymmärretään kuitenkin sosiaalisesti. Kokonaiskasvu ei ratkaise, vaan ratkaisevaa on, kuinka paljon heikoimmassa asemassa olevien olot kohenevat. Kannustamisen tarkoituksena on organisoida kaikki yhteiseen ponnistukseen vähäosaisuutta vastaan. Rahaa ei jaeta tasan, vaan se sijoitetaan niin, että köyhimpien väestöryhmien tulevaisuuden näkymät ovat niin valoisia kuin suinkin.

Kaikki kolme periaatetta ovat filosofian näkökulmasta mahdollisia. En siis tarjoa omia suosituksiani. En kuitenkaan malta olla mainitsematta itse kannattavani kolmatta periaatetta (jonka filosofi John Rawls on muotoillut ns. eroperiaatteeksi).

5.

Muuttaminen vai ilmaiseminen?

Viides periaatteellinen valintasi on kannanotto itse politiikan käsitteeseen. Onko politiikka ihanteitten ilmaisemista vai olojen korjaamista?

Poliittisen realismin näkökulmasta politiikkaa on arvosteltava tulosten perusteella. Hienostelevammin sanoen politiikan on oltava instrumentaalista, välineellistä. Tulos ratkaisee: toteutuvatko tavoitteet, torjutaanko uhat.

Poliittisen idealismin näkökulmasta tärkeintä on se, että poliittinen toimija ilmaisee ihanteitaan riippumatta siitä, millaisia toteutumisen mahdollisuuksia niillä on kovassa reaalimaalimassa. Sellainen politiikka on ekspressivistä. Osallistutaanko enemmistöpäätösten edellytysten etsimiseen, vai muotoillaanko vastalausetta siihen konsensukseen, jota muut ovat rakentamassa keskenään.

Kolmaskin vaihtoehto on, mutta jätän sen käsittelemättä: impressionistinen politiikka. Impressionismissa ei ole keskeistä yritys muuttaa maailmaa niillä keinoin, jotka ovat käytettävissä kuten instrumentalismissa, tai ilmaista osallistujien syvimpiä ihanteita ja arvoja kuten ekspressionismissa. Impressionismissa keskitytään sellaisiin tavoitteisiin kuin niin sanotun katu-uskottavuuden luomiseen. Se on imagopolitiikkaa.

Jokaisen puolueen ja jokaisen poliitikon on kyllä otettava huomioon, millaisia impressioita – vaikutelmia – tulevat luoneeksi tai luovat tietoisesti. Itsetarkoituksellinen impressionismi, jota tavoitteet tai ihanteet eivät ohjaa, on pelkkää laastin roiskimista ilman tiiliä.

Poliittinen instrumentalismi ja ekspressionismi ovat molemmat moraalisesti mahdollisia valintoja jopa niin, että toisissa tilanteissa toinen on järkevämpää. Aatteellisesti tärkeää asiaa, jolle aika ei ole vielä kypsä, joutunee ajamaan ekspressionistisin elkein. Impressionismi ei ole vaihtoehto, se on ongelma. Se on suuri ongelma median hallitsemassa politiikassa.

Ei siis muita suosituksia kuin että älä hyvä ystävä sorru itsetarkoitukselliseen impressionismiin poliittisena päättäjänä.

6.

Sielukas vai sieluton hyvinvointi?

Poliittiset koordinaattisi eivät vielä ole valmiit, ennen kuin olet rakentanut oman perikuvasi hyvinvoinnista. Kuudes valintasi on tämä: onko kuntalaisten hyvinvointi vain hyvän elämän aineellisia edellytyksiä vai myös hyvän elämän henkisiä sisältöjä?

Jos perikuvasi hyvinvoinnista on sieluton, katsot kunnan päättäjänä asioiden olevan hyvällä tolalla, jos kuntalaiset välttävät hankalimmat toimeentulo-ongelmat, jos he saavat tarvitsemansa kohtuulliset palvelut, jos yhteiskunnan infrastruktuuri on kunnossa (esimerkiksi junat kulkevat ajallaan) ja jos ihmiset voivat liikkua arkisissa ympäristöissään joutumatta fyysisten uhkien kohteeksi. Jonkin aikaa keskusteltuamme ehkä lisäisimme luetteloon vaatimuksen tai pari.

Sielukkaan yhteiskunnan – esimerkiksi sielukkaan kunnan – kannattaja ei tyydy tähän hyvinvoinnin kuvaukseen. Hän mielestään siinä on kylläkin osuvasti lueteltu joukko hyvinvoinnin välttämättömiä edellytyksiä, muttei lainkaan kosketeltu hyvinvoinnin sisältöä. Hyvinvointi on hänen mielestään täyteläistä, syvästi tyydyttävää ihmiselämää. Sen tärkeimmät sisällöt ovat henkisiä, hän argumentoi.

Mitä arvelet itse asiasta? Oletko sielukkaan vai sieluttoman hyvinvoinnin rakentaja?

Minä kannatan sielukasta yhteiskuntaa. Kulttuurimäärärahat eivät minun mielestäni ole ylellisyyttä, jota pannaan budjettiin, jos kunnalla menee hyvin, ja otetaan ensimmäisenä pois budjetista, jos joudutaan säästämään. Kulttuuria käsitellessään kunta on aina määrittelemässä omaa kunnallista identiteettiään, omaa käsitystään ihmisen hyvinvoinnista.

Kuntalaisille ei kuitenkaan voi jakaa kunnantalolta sieluja eikä pumpata syvähenkisiä tasoja kuntalaisten seuraelämään kulttuurilautakuntien päätöksillä. Sielu ei ole pakettiin pantavissa oleva kulutustavara. Se on kuntalaisten elämän syvyyttä. Kunta voi omalta puoleltaan vain suosia ja mahdollistaa sitä, että kuntalaiset etsivät elämässään syvempiä tasoja kuin sieluttoman kuluttamisen tason.

7.

Moraalisen vaalipiirin määrittely

Keille vastaat päätöksistäsi ja politiikastasi? Jätin tämän kysymyksen viimeisimmäksi – seitsemänneksi –, vaikka se moraalifilosofian näkökulmasta varmaankin on ensimmäinen, tärkein. Kun teet tämän valinnan, valitset näet sen näkökulman ja ne kriteerit eli perusteet, joilla sinun onnistumistasi tai epäonnistumistasi poliittisena päättäjänä on loppujen lopuksi arvioitava.

Englanninkielen sana constituency viittaa joko avarammin poliitikon oman vaalipiirin – sinun osaltasi siis kunnan – äänioikeutettuihin tai ahtaammin niihin erityisiin tahoihin heidän joukossaan, joihin olet vedonnut ehdokkaana ja jotka todennäköisesti ovat äänestäneet sinut siihen vaalivirkaan, jossa nyt palvelet, lautakuntaan, valtuustoon tai kunnanhallitukseen. Constituency voi siis viitata joko koko vaalipiiriin tai poliitikon omaan kannattajakuntaan.

Politiikkaa käsittelevissä teksteissä kuvataan constituencya toisinaan moraalisesti velvoittavana tahona: päättäjän on edustettava sitä tahoa, jolta on saanut mandaattinsa. Muuten hän pettää ne, jotka ovat panneet häneen toivonsa. Toisinaan sitä käsitellään sanktioivana tahona: järkevä poliitikko ottaa huomioon constituencyn, koska sillä on valta palkita tai rangaista häntä toiminnastaan, jatkaa äänitukeaan ja panostaan kampanjarahoitukseen tai vetää niitä pois.

Seitsemäs periaatteellinen valintasi on nimenomaan moraalisen vaalipiirin valinta. Ei ole selvää, että niiden, jotka voivat muhkeimmin palkita tai kipeimmin kurittaa sinua, pitäisi saada pitää sinua päättäjänä moraalisessa lieassa. Eettisen päättäjän lienee meneteltävä oikein erilaisten rangaistustenkin uhalla. Moraalinen vaalipiirisi on se taho tai ne tahot, joille koet olevasi vastuussa siitä, mitä poliitikkona teet.

Kun pohdit moraalisen vaalipiirisi kokoonpanoa, joudut ottamaan kantaa äänettömiin tai huonosti artikuloiviin tahoihin. Äänettömiä tahoja ovat ne tahot, jotka eivät kykene itse viestimään tarpeitaan. Tyypillisiä äänettömiä tahoja ovat eläimet, jotka eivät osaa ilmaista tarpeitaan tai vaatimuksiaan poliittisesti merkittävällä tavalla, tulevat sukupolvet, jotka eivät ole vielä syntyneet, ja ne ihmiset, joiden ei esimerkiksi vamman tähden sallita syntyä. Jopa elävä luonto voidaan sijoittaa näiden tahojen joukkoon. Huonosti artikuloivia tahoja – siis niitä tahoja, joiden puheenvuorot hukkuvat yhteiskunnallisen puhunnan yleiseen kakofoniaan – ovat esimerkiksi monet kaikkein vähäosaisimmista väestöosista, köyhät, vaikeasti vammaiset, alkoholistit, järkkyneet. Voit jättää nämä tahot moraalisen vaalipiirisi ulkopuolelle, koska he eivät voi palkita sinua äänillään tai muutenkaan, eivätkä rangaista sinua, tai lukea heidät mukaan moraaliseen vaalipiiriisi.

Valinta on sinun. Oma käsitykseni on, että päättäjän saama kannatus on nimenomaan sitä pääomaa, joka hänen olisi sijoitettava äänettömien ja huonosti artikuloivien tahojen asian ajamiseen.

Viisi keskustelukysymystä

1. Missä merkityksessä kunnan tulevaisuus on kuntalaisten yhteistä tulevaisuutta ja missä merkityksessä se ei ole sitä?

2. Rakenna roolileikki, jossa on osat instrumentalistille, ekspressionistille ja impressionistille. Kunnan poliittiselle agendalle nousee tärkeä kysymys, johon valtuutetut ja hallituksen jäsenet ottavat kantaa (esimerkiksi klisee: kuntaan suunnitellaan atomivoimalaa).

3. Tulevaisuuden suunnitteleminen kunnassa: hyödyt ja haitat.

4. Pane oman kuntasi politiikan äänettömät ja huonosti artikuloivat tahot omaan tärkeysjärjestykseesi. Mikä on kunkin tahon tärkein sanaton vaatimus (vetoomus).

5. Millä tavoin kunnalliset päättäjät voivat rakentaa sielukasta kuntaa?

Terho Pursiaisen curriculum vitae, lyhyt formaatti.

Vuonna 1945 Rautavaaralla syntynyt Terho Pursiainen on teologian tohtori, käytännöllisen filosofian dosentti, yhteiskuntapoliitikko (MSc., London School of Econmics) ja pappi (Huopalahden srk., Helsinki).

Aiemmalla urallaan hän ollut pitkään eduskunnassa (10 v., SKDL, Helsinki ja Kymi), lääninsosiaalineuvoksena läänihallituksessa (14 v., Kymi), ALKO:n hallintoneuvostossa (9 v.) ja Helsingin kaupunginvaltuustossa. Pursiainen on opetusalan eettisen neuvottelukunnan jäsen (2000-, OAJ).

Pursiainen on Vihreän liiton puolueneuvoston jäsen.

Pursiainen on kirjoittanut kirjoja yhteiskunta- ja moraalifilosofiasta sekä teologiasta (jälkimmäiset koottu yhteen kirjaksi Summa, kootut teologiset teokset, 2005). Hän on ollut aktiivinen keskustelija TV:ssä, lehdistössä ja muussa mediassa.

Saarna Menestyksen teologia 19.10.2008 Huopalahden kirkossa

Saaarna messussa 19.10.2008 Huopalahden kirkossa


Teksti Matt. 18: 15-22

Jeesus sanoi opetuslapsille:

"Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä 'jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla'. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.

Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään."

Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on an-nettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?"

"Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus.


Saarna: Menestyksen teologia



Menestyksen teologia

Päivän evankeliumiteksti on kovin ongelmallinen. Sen mukaan Jeesus on luvannut, että kaksi uskovaa voi sopia keskenään, mitä pyytävät Jumalalta, ja Jumala toteuttaa varmasti heidän pyyntönsä.

Kirjaimellisesti käsitettynä Jeesuksen lupaus tekee kristityistä kaikkivaltiaita. Päivän tekstissä uskovan kaikkivaltius on tosin sillä tavalla rajallista, että sen harjoittamiseen tarvitaan kaksi uskovaista, jotka sopivat asiasta keskenään. Muualla evankeliumeissa Jeesus ei aseta edes tätä rajoitusta. Yhdessä kohtaa hän sanoo: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: ’Nouse juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen’, ja se tottelisi teitä.” (Luuk. 17:6.) Toisessa kohdassa hän sanoo: ”Totisesti: jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi. Mikään ei olisi teille mahdotonta.” (Matt. 17:20.)

Maailmalla on ollut vaikutusvaltaisena suuntaus, jonka mukaan Jumala on delegoinut, siirtänyt valtansa uskovilleen. Uskovat ovat todellakin kaikkivaltiaita. Ajattelutapaa kutsutaan menestyksen teologiaksi. Menestyksen teologia perustaa käsityksensä nimenomaan näiden mainitsemieni tekstien ja muutamaan muun evankeliumeissa kerrotun Jeesuksen sanan kirjaimelliseen tulkintaan. Menestyksen teologia syntyi toista vuosisataa sitten Yhdysvalloissa helluntailiikkeen piirissä.

Menestyksen teologia opettaa, että on uskovan omaa syytä, jos jokin asia ei ole elämässä kohdallaan. Hän on pulassa tai puutteessa vain sen tähden, ettei pyydä Jumalalta pääsyä pulasta tai sitä mitä milloinkin puuttuu. Hän on ikään kuin tietämätön tai ujo köyhä, joka ei osaa tai ei kehtaa hakea sosiaalivirastosta hänelle lain mukaan kuuluvaa toimeentuloturvaa. Jos leipä ei riitä, vika on oma.

Luin vuosia sitten menestyksen teologian pohjalta kirjoitettuja kirjoja, kun olin huolissani pojastani, jonka soitonopettajan kerrottiin olevan menestyksen teologian harras kannattaja.

Kummia juttuja luinkin niistä kirjoista. Siihen aikaan olimme Suomessa hyvin huolissamme risteilyohjuksista. Yksi menestyksen teologian tunnetuimmista guruista kirjoitti, kuinka huoli risteilyohjuksista oli täysin turhaa. Vaikka ohjus olisi jo matkalla kohti uskovan kotimaata, voisi hän käskeä ohjuksen kääntymään sinne mistä oli tulossa ja iskemään siihen, joka sen oli ampunut matkaani. Pysähdyin pohtimaan tätä väitettä. Entä jos sekin, joka lähetti ohjuksen, oli uskova ja yhtä kaikkivaltias kuin se uskova, joka torjuu uskollaan ohjusta? Kumman käskyä ohjus lopulta tottelee? Vai jääkö se värjymään ilmaan epätietoisena siitä, kumman kaikkivaltiaan käskijän käskyä tottelisi? Vastaväitteeksi ei kelpaa, etteivät uskovat lähettele ohjuksia toisten uskovien niskaan. Jopa ortodoksiset kristityt ovat taistelleet tänä vuonna aseellisesti toisiaan vastaan, vaikka ovat pitäneet sellaista sotaa tähän asti mahdottomana.

Käsitin näitä mietiskellessäni, että menestyksen teologia on loogisesti mahdoton oppi. Maailmankaikkeudessa voi olla kerrallaan vain yksi kaikkivaltias, ja vaikka Jumala olisikin luovuttanut kaikkivaltiutensa ihmisille, hän ei olisi voinut luovuttaa sitä kuin vain yhdelle ihmiselle kerrallaan.

Voimmekin suurella varmuudella päätellä, että sitä, että mikään ei ole uskovalle mahdotonta, emme voi käsittää kirjaimellisella tavalla. Itse asiassa ajatus, jonka mukaan kukaan yksin tai kaksi yhdessä voisivat käskeä Jumalaa, olisikin täysin mahdoton ja loukkaava ajatus. Jumala ei voi si-toutua siihen, että hän täyttäisi kaiken, mitä joku uskova yksin tai kaksi heistä yhdessä sattuvat milloinkin häneltä anomaan. Miten voisin luottaa Jumalaa, jos luulisin hänen ryhtyvän panemaan toimeen oitis mitä tahansa, mitä kaksi uskovaista sopii keskenään? Olen aivan varma siitä, että ru-koilijan on varauduttava siihen, ettei hänen hartainkaan pyyntönsä aina toteudu.

Jeesus on varmaankin alun perin sanonut tämän ajatuksensa jossakin sellaisessa tilanteessa, missä sen merkitys on ollut ilmeinen. Alkuperäisestä tilanteestaan irrotettuna siitä on tullut käsit-tämätön. Emme enää saane selville, mitä Jeesus sillä tarkoitti. Meidän täytyy tyytyä siihen, että vaikka luotammekin rukouksen voimaan, emme voi luottaa sen ehdottomaan voimaan: rukous ei ole loitsu, kristinusko ei ole magiaa.

Menestyksen teologia on paitsi epäjohdonmu-kainen myös moraalisesti järkyttävä oppi. Sehän merkitsee sitä, että maailman kaikki kurjuus on niiden vastuulla, jotka siitä kärsivät. Köyhät ovat köyhiä, sairaat ovat sairaita ja sorretut sorrettuja vain sen tähden, etteivät käytä sitä kaikkivaltaa, joka heille on annettu. Saavat syyttää itseään. Oi-keudenmukaisuudesta vouhkaaminen on turhaa ja omat ponnistuksemme kärsimyksen lievittämisestä maailmassa ovat pelkkiä väärinkäsityksiä. Lä-himmäinen ei tarvitse meidän rakkauttamme, jos hän on kaikkivaltias ja voi järjestää asiansa oivallisesti kenenkään auttamatta. Näin on ajateltava, jos omaksuu menestyksen teologian.


Vanhatestamentillinen menestyksen teologia

Menestyksen teologia ei kuitenkaan ole mikään uusi nykyajan keksintö. Se on vahvasti edustettuna jo Raamatussa, Vanhassa testamentissa. Israelin uskonnon perusvakaumuksia oli, että Jumala, Jahve palkitsee hurskauden maallisella hyvällä. Karjalaumojen koko ja jälkeläisten luku kertoivat, kuinka hurskaasta uskovasta oli kyse.

Mutta Vanhassa testamentissa on myös väkevin menestyksen teologian kritiikki, mitä koskaan on kirjoitettu. Se on Jobin kirja, yksi kaikkein rakkaimmista Raamatun teksteistä nimenomaan minulle itselleni.

Job kuvataan maailman hurskaimmaksi mieheksi. Hänen maailmallinen menestyksensä onkin satumaista. Jopa omien lasten lukumäärä, kolme tytärtä, seitsemän poikaa, kymmenen lasta yhteensä sisältää luvut, jotka siinä kulttuurissa olivat täydellisyyden symboleita. Mutta asiat alkoivat sujua hullusti. Omaisuus meni, jälkeläiset tuhoutuivat, ja uskovan mainekin meni, kun kaikki olettivat ilman muuta, että epäonni oli jonkin Jobin salaisen, mutta hyvin raskauttavan synnin syytä.

Job vaati Jumalaa oikeuteen epäoikeudenmukaisesta maailmanhallinnasta. Jumala ilmestyikin paikalle loppujen lopuksi, vaikkei kukaan siihen uskonut. Hän tuli paikalle pyörretuulessa, monien tunteman kaaosteorian kuuluisassa turbulenssissa. Mutta hän ei tullut selittämään Jobille sitä, miten hän oli Jobin asioita hoitanut, ei oikeuttamaan tekojaan. Sen sijaan Jumala kyseli Jobilta, missä tämä oli silloin, kun hän ripusti taivaankappaleita taivaan kanteen ja kesytteli alkumeren hirviöitä.

Jobin kirjan selkeä sanoma on, ettei Jumala ole hallittavissa. Edes yhden tai kahden uskovan vuorenvarma usko ei pistä häntä rautoihin. Ja voi sitä, joka ajattelee voivansa käyttää uskoa ja Jumalaa oman menestyksensä välineenä. Jumala ei ole kilpailutekijä eikä kristillinen usko ole vahvuus.

Rukoilkaamme rohkeasti, tehden Jumalalle tiettäväksi tarpeemme ja haaveemme, mutta muistaen, ettei rukous ja manaaminen ovat eri asioita. Ihmiselle, edes uskovalle, ei ole luvattu sitä, että kaikki hänen tarpeensa tyydytetään ja kaikki hänen haaveensa täyttyvät. Sen tähden lisätkäämme jokaiseen rukoukseemme niin kuin Jeesus meitä opetti sanat: ”Tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi.”