Terho Pursiainen


Sokea äiti

Kerettiläisen katkismus

3. painos (verkkopainos)



1. painos: Helsinki: WSOY (1984)

2. painos teoksessa Pursiainen, Terho: Summa. Kootut teologiset teokset. Helsinki: Kirjapaja, 2005



Monia alkuperäisen tekstin painovirheitä ja oikeinkirjoitusvirheitä sekä muutamia oikeakielisyysvirheitä on korjattu. Muutoin teksti on muuttamaton

Sisällys

Alkusana

I Autenttinen teologia

Apokalypsi

Apokalypsi ja Uusin testamentti

Autenttisen teologian kriteerit

II Ensimmäinen Jumala ja vieraantumisen voittaminen

Sokea äiti ja toinen Jumala

Viimeinen tuomio

Idolin valtakunta ja autenttinen ihmisyys

Vieraantumisen muotoja

Itsevieraantumisesta minän myöntämiseen

Sokea Äiti









Lukijalle

Marraskuun 13. päivänä 1983 pidin Kemin kirkossa saarnan, jossa kuvasin Jumala-kuvassani tapahtunutta järkähtämistä. Saarna herätti vastakaikua, jonka laajuus yllätti minut. Niin monet tavalliset ihmiset, niin kirkkoon kuuluvat ja kirkosta eronneet, kuin joukko pappejakin ja muutoin kirkolliseen toimintaan ammatikseen osallistuvia ihmisiä reagoivat ottamalla kirjeitse tai muin välinein yhteyttä.

Lähes kaikissa yhteydenotoissa korostettiin sitä, että olin saarnassani muotoillut ihmisiä laajemminkin askarruttavia kysymyksiä. Kun olin ilmoittanut, että kokemukseni oli joutunut niin suureen ristiriitaan kristillisen perinteen kanssa, että katson joutuvani luopumaan asemastani kirkon pappina -- niin kuin sitten tapahtuikin -- ja asemastani jopa kristillisen yhteisön, kirkon jäsenenä, monet vetosivat, etten näitä johtopäätöksiä tekisi, vaan päinvastoin jatkaisin esille ottamieni kysymysten pohdiskelua mahdollisimman voimaperäisesti. Valitettiin sitä, että lyhyessä saamassa moni näkökohta jäi riittämättömästi perustelluksi ja toivottiin, että jossakin yhteydessä voisin kirjoittaa niistä perinpohjaisemmin.

Huomattava vastakohta rakentui tämän vastaanoton ja kirkon pylväiden täydellisen vaikenemisen välille. En voinut olla epäilemättä, että kirkon mielipidejohtajat toivoivat ihmisten mahdollisimman nopeasti lakkaavan esittämästä sentapaisia kysymyksiä.

Näiden kokemusten jälkeen tein johtopäätöksiä.

Päätin ensinnäkin antaa itselleni riittävästi aikaa harkita suhdettani kristilliseen kirkkoon sillä perusteellisuudella, mitä asian vakavuus ansaitsee. Asetin itselleni tehtäväksi vuoden 1984 aikana järjestelmällisesti selvittää suhtautumiseni kristilliseen uskoon peruste perusteelta ja sen nojalla päättää, onko minulla edellytyksiä jatkaa kirkon jäsenenä.

Toiseksi päätin käyttää Eduskunnan tammikuisen istuntotauon ajan kirjoittaakseni kirjan, jossa muotoilisin ne kysymykset, joihin minun olisi tämän vuoden aikana kohdistettava tutkimukseni. Budjettikäsittelyn venyminen kuluvan vuoden puolelle jätti aikaa tähän tehtävään vain kolme viikkoa, joka valitettavasti näkyy siinä, että kirjani ei ole niin perusteellinen eikä ajatustyö yllä siinä niin pitkälle, kuin olisin toivonut, jopa jää harmillisesti kesken eräiden aivan keskeisten lähtökohtien osalta.



Halusin tämän teoksen täyttävän kolme tehtävää.

Niin kuin mainitsin, se palvelee ohjelmana, jonka raameissa haluan jatkaa perimmäisten kysymysten selvittelyä itselleni antamani määräajan.

Toiseksi, sen tehtävänä on antaa niille, jotka sitä ovat jääneet kaipaamaan, mahdollisuus tutustua täsmällisesti niihin perusteihin, joihin teologiani nojaa, niihin menetelmiin, joita noudatan teologisia päätelmiä tehdessäni, ja niihin elämän kysymyksiin, joihin etsin vastausta teologisista pohdinnoista, toisin sanoen teologisen ajatteluni aineelliseen sisältöön.

Kolmanneksi, en voi tyytyä siihen, että kirkon virallinen mielipide haluaa sivuuttaa kysymyksenasettelut, jotka nyt kokemuksesta tiedän monen vilpittömän kirkon työntekijän ja jäsenen aidoiksi kysymyksenasetteluiksi. Kirkko on mielipidejohtajiensa henkilöiden välityksellä velvollinen tekemään aidolle epäuskolle selkoa toivonsa perusteista. Jos se siitä kieltäytyy, se lyö laimin tehtävänsä ja valitsee intellektuaalisen epärehellisyyden tien, joka vie siltä kunnioituksen. Siitä syystä tässä kirjassa ja kaikissa muissa mahdollisissa yhteyksissä lähitulevaisuuden aikana tulen vaatimaan, että kirkon taholta on näihin, meidän niin monen kyselijän kysymyksiin käytävä vastaamaan.

Katekismus on yleensä esitys, jossa kysymysten ja niihin annettavien vastausten muodossa selostetaan keskeistä asiaa. Tämän harhaoppi sen katkismuksen kysymykset löytyvät kirjan loppuun painetusta saarnasta Sokea Äiti. Kaikki se, mitä kirjassa muutoin on, on mitä kiinteimmin saarnan eri teeseihin liittyvää. Se ei tosin anna koko vastausta niihin sisältyviin kysymyksiin, koska kaikki vastaukset eivät vielä ole muotoutuneet. Niissäkin tapauksissa olen uudelleen muotoillut kysymystä.

Tätä kirjaa kirjoittaessani olen joutunut olemaan 



Yksi pyrkimys on ollut tätä työtä tehdessä hallitseva. Suorastaan tuskallisen tarkasti olen tavoitellut autenttisuuden, aitouden ihannetta. En ole halunnut esittää mitään, josta en omasta mielestäni ole ollut varma ja joka ei täysin vastaa todellista omaa kokemustani. Tämä on ollut menettely älyllisen rehellisyyden tähden, mutta ei pelkästään sen tähden. Pohtiessani, mitä käteeni jäi teologisesta opistani ja ajattelustani, on se muotoutunut autenttisenajattelun ja autenttisen ihmisyyden ideoiksi. Pyrkimys älylliseen ja kokemukselliseen puhtauteen ja aitouteen ei siis ole vain tämän kirjan menetelmäihanne vaan myös sen varsinainen sisältö ja sanoma.



Kouvolassa 30.1.1984

Terho Pursiainen



Sokea Äiti

I Autenttinen teologia

Apokalypsi



Garrisonin muotoilema kysymys on minun mielestäni kuluvan vuosikymmenen tiedostavan ja älyllisesti vireän ihmisen kaikkein tärkein elämänkatsomuksellinen kysymys. Ken sen asian edellyttämällä radikaalisuudella on kerran itselleen muotoillut, ei enää koskaan palaa entiselleen. Se muuttaa hänessä kaiken lähtien siitä, miten hän asennoituu elämän kehitykseen ja ihmisen historiaan ja päättyen siihen, miten hän henkilökohtaisimmalla tasollaan mieltää oman elämisensä mielekkyyden. Kaiken tuhoavan ydinsodan ja ekokatastrofin mielikuvien hallitsema tietoisuus elämän uhan alaisuudesta on tehnyt elettäväksemme osuneesta ajasta apokalyptisen ajan.

Apokalypto (kr.) merkitsee paljastaa. Apokalypsi on paljastamista ja paljastumista. Vanhan testamentin apokalyptisessa kirjallisuudessa kuten Johanneksenkin apokalypsissakin eli Ilmestyskirjassa Uuden testamentin puolella on kysymys lähitulevaisuuden paljastamisesta. Raamatullinen apokalypsi ei kuitenkaan ole mitä tahansa ennustajaeukkojen puuhailua. Sellaisesta varoittaa apostoli Paavali napakasti1 Tim. 4:7 

Apokalypsi liittyy lopun aikaan eli eskatologiaan. Eskatologiassa on kysymys kristinuskon aivan keskeisimpiin näkökohtiin kuuluvasta asiasta. Kristinusko on perin pohjin lopunajallinen, eskatologinen usko.



Eskatologia on oppi viimeisistä tapahtumista, kreikaksi ta eskhata. Eskhaton, viimeinen, ei merkitse ainoastaan viimeistä jonon häntäpäähän sijoittuneen merkityksessä. Tällä sanalla on myös lopullisen ja perimmäisen merkityssisältö. Vaikka lopunajallisuudessa säilyy aina keskeisenä ajallisuuden näkökulma, yhtä keskeisenä tulisi säilyttää lopullisuuden ja perimmäisyyden näkökulma. Eskatologiassa on kysymys paitsi historian lopusta myös siitä, mikä historiassa on merkityksellisesti perimmäistä, siis tärkeintä ja hallitsevaa. Raamatullisessa apokalyptiikassa käsitteen eskatologia molemmat merkityssisällöt liittyvät toisiinsa. Vaikka apokalyptiikassa huomion kohteena ovat viimeisen ajan tapahtumat, ne ovat huomion kohteena siitä syystä, että ne valaisevat nykytodellisuuden perimmäistä luonnetta.

Vaikuttimena ei ole tyydyttää ihmisten tulevaan kohdistuvaa uteliaisuutta, kuten ennustelussa. Vaikuttimena on valaista vallitsevan tilanteen luonnetta.

Turhaan ei Viimeisen tuomion mielikuva hallitse lopun ajan näytelmää. Lopun aika on apokalyptisen huomion kohteena nimenomaan siitä syystä, että siihen sisältyy olemassaolon periarvio. Että historia päättyy periarvioon, on olennaista Viimeisen tuomion ajatuksessa, eivätkä olennaisia ole ne fantasiat, joiden muodossa tämä asia Raamatussa tarjoillaan.

Eskatologian käsittäminen periarvion näkökulmasta karkottaa sen taikauskon, joka on omiaan liittymään apokalyptiikkaan. Apokalyptinen tulevaisuuden näkeminen ja näyttäminen ei perustu mihinkään ekstrasensoriseen temppuun aistien ulkopuoliseen aistimiseen -- eikä ole salatiedettä.

Ylipäätään ajatus, että valmis tulevaisuus, jota ennalta tietäminen ja ennalta näkeminen edellyttää, olisi meitä odottamassa, olisi sietämätön. Sehän johtaisi siihen, että inhimillisellä moraalilla ei olisi mitään merkitystä, eikä mikään, mitä saatamme tehdä, vaikuttaisi mihinkään. Apokalypsi, joka on valmiin tulevaisuuden ennalta näyttämistä, menettää tyystin ihmistä perimmäisellä tavalla koskettavan eli eksistentiaalisen (perimielisen) luonteen. Raamatullisella apokalypsilla on perimielinen luonne. Sen tarkoitus on herättää ihminen tekemään johtopäätöksiä tilanteestaan: omaksumaan lopunajallisen ajankohdan edellyttämän radikalismin ajatuksissaan ja käytännön toimissaan.



Apokalypsi raamatullisessakin mielessä on selvää näkemistä. Se ei kuitenkaan ole valmiin tulevaisuuden selvää näkemistä, vaan olemassa olevan todellisuuden luonteen selvää näkemistä perimmäisestä näkökulmasta kasin. Apokalyptisessa visiossa näyttäytyvä lopun aikain tapahtumien dramatiikka tarkoittaa kääriä auki (eksplikoida) nykytilan todellisen mutta tavanomaiselta kokemukselta salatun logiikan. Niinpä Paavali kirjoittaa 2 Tess. 2:7 s. niin sanottua Antikristusta tarkoittaen: 

Tavanomaiselle tarkastelulle nykytodellisuus on opaakki eli läpinäkymätön, se ei näy läpi siitä syystä, että tilanteen lukemattomat epäolennaiset yksityiskohdat ja niiden näennäinen liittyminen toisiinsa epäolennaisten yhteyksien yhdistäminä muodostavat samean verhon sen ympärille; tämä verho kätkee näkyvistä sen, mikä tilanteessa on perimielisesti olennaista. Apokalypsi on siinä mielessä ilmestys eli revelaatio (re-velatio), että siinä kyseinen opaakki verho eli vela (lat.) poistuu tieltä ja perimmäiset asiat kuultavat paraikaa tapahtuvien tapahtumien pohjana ja perustana läpi. Apokalyptinen tulevaisuuden näkeminen on siis nykyisyyden visionääristä syväerittelyä.



Apokalypsi on näin elettävän tilanteen tulemista siten transparentiksi eli läpinäkyväksi, että sen perijuuret paljastuvat. Opaakki, läpinäkymätön, ja transparentti, läpinäkyvä, ovat tämän kirjan keskeisimpiä käsitteitä. Samoin tavan takaa joudutaan myöhemmin turvautumaan käsitepariin eksplisiitti, auki kääritty, ja implisiitti, sisään kääritty (plico. kääriä). Ilmoitus eli ilmestys revelaationa on sen verhon poistamista, johon implisiitti on käärittynä, niin että siitä tulee eksplisiittiä. Apokalypsi on sen tekemistä eksplisiittiseksi eli sen eksplikoimista, minkä nykytilanteessa on implisiittiä eli salaisuutena läsnä. Apokalypsi verhon poistamisena tietyn historiallisen tilanteen yltä merkitsee usein hyvin monille eri historiallisille tilanteille yhteisten peripiirteiden eksplikoitumista. Siitä syystä monet Raamatun apokalyptiset visiot ovat osoittautuneet erinomaisesti soveltuviksi eri aikojen historiallisten tilanteiden syväerittelyyn. Niinpä se, että raamatullinen Antikristuksen hahmo soveltui hyvin keisari Neron olemuksen syväerittelyyn, ei estä sitä, että se yhtä hyvällä syyllä ja perusteella soveltui myös Adolf Hitlerin olemuksen syväerittelyyn. Antikristus tavalla tai toisella ottaa muotoa jokaisessa kristillisen kulttuurin vaikutuspiirissä elävässä merkkihenkilössä. Viimeiset asiat ovat siis kaiken aikaa salaisuutena läsnä juoksevissa asioissa. Se ei merkitse sitä, ettei historiallisten tilanteiden apokalyptisessa transparenssissa eli läpinäkyvyydessä olisi eroja. Aika, khronos (kr., vertaa kronologia) ei juokse perimielisessä katsannossa tasaisesti, vaan se väliin tihentyy merkityssisällön lataamiksi hetkiksi, jolloin historia välähdyksellisesti menettää tavanomaisen opaakkisuutensa; näitä latautuneita hetkiä varten on kreikan kielessä omaa aikaa merkitsevä sana kairos, määrähetki. Sellaista kairosta elettiin Jeesuksen syntymän aikoina; ei vain juutalaisuudessa vaan laajemminkin hellenistisessä maailmassa elettiin ajan täyttymyksen tietoisuudessa eli kairostietoisuudessa.

Niinpä tarkoitan kutsuessani meidän vuosikymmentämme Lopun ajaksi jotakin enemmän kuin vain sitä, että tämänkin ajan aalto lyö iäisyyden rantaan, että salaisuus on läsnä myös tämän ajan juoksevissa asioissa. Tarkoitan sitä, että elettävä aika on erityisen eskatologisen korkeajännitteen aikaa, että se on hyvin ratkaisevassa perimielisessä merkityksessä kairos. Koko elämän hävittämiseen riittävä sotateknologia, täyteen merkitykseen kypsynyt tuhon teknologia, on se tämän ajan erityinen piirre, joka siitä tekee erityisellä tavalla transparentin hetken historian jatkumossa.

On hyvin tärkeätä ymmärtää, että ydinaseiden Tuhon tekniikassa (oikeammin Tuhon teknologia) emme reagoi pelkästään fyysiseen uhkaan. Fyysisen uhanalaisuuden kannalta ydinaseiden aika itse asiassa on yllättävän samankaltainen kuin mikä muu aika tahansa ihmiskunnan historiassa.

Pikku eskatologia, yksittäisen elämän haavoittuvuus, on olennainen ja ehdottomasti kaikkeen ihmisyyteen kytketty laatuominaisuus. Missä on kuolemattomuutta, siellä ei ole ihmistä. Olla luotu olento (creatureliness, Kreatürlichkeit) on määritelmän mukaan olla olemassa haavoittuvana ja kuolevana, rajallisena ja monella tavalla ehdollisena.



Pikku eskatologia tarkoittaa ihmiselämän olemista monen ihmisestä riippumattoman asian armoilla: organismin kulumisen, petojen, säiden, ravinnon riittävyyden, luonnonilmiöiden kuten katastrofien ja erityisesti toisen ihmisen ja hänen pyyteittensä armoilla. Nämä ja monet muut asiat ovat koskaan väistymätön uhka sekä yksityisen ihmisen että hänen perheensä, sekä kansakunnan että kokonaisen kulttuuripiirin olemassaololle. Tässä mielessä elämän uhanalaisuudessa on vähän laadullisesti uutta1980-luvulla, vain mittakaava saattaa olla suurempi. Sekin on kyseenalaista esimerkiksi verrattuna siihen katastrofiin, josta Raamattu kertoo myytissä Vedenpaisumuksesta.

Varsinaisen Ison eskatologian merkityksen elämän moderni uhka saa sikäli, että se suuntautuu radikaalisti koko elämän merkityssisältöä vastaan. Abortiivinenkin, siis jossakin katsannossa turhakin elämä, traaginenkin ja hirvittävällä ja tuskaisella tavalla päättynyt elämä on kuitenkin aina ollut osallisuutta pohjattoman rikkaan, ehtymättömän monimuotoisen ja alati uutta luovan ja kasvavan Elämän arvoaarteistoon. Ydinsodan uhka kohdistuu itse tähän aarteeseen: sehän merkitsee sitä, että elämä itse tuomitsee itsensä tuhoutumaan. Vedenpaisumuksessakin oli kysymys elämän ulkopuolelta tulevan luonnonkatastrofin seurauksista. Olennaista on tajuta, että elämän merkityssisältöön kohdistuvan uhkan ei tarvitse toteutua jo vaarantaakseen tämän merkityssisällön ja muuttaakseen sitä. Merkityssisältö on toinen jo sen tähden, että se on elämän itsensä taholta uhattuna. Merkityssisältö muuttuu silloin kun sen uhan reaalisuus meille paljastuu.

Garrison mainitussa kirjassaan tähdentää elokuun kuudennen päivän vuonna 1945 erityistä historiallista, jopa kosmista merkitystä. Sinä päivänä tapahtui sekä maan että taivaan tasolla jotakin. Tuo päivämäärähän on se, jolloin Hiroshimaan pudotettiin pommi. Garrisonin mukaan ei ihminen eikä Jumala ole sen jälkeen ollut entisensä. 6.8.45 inhimillisti eskatologian. Siihen asti ta eskhata, viimeiset asiat, maailman lopun asiat, olivat olleet Jumalan ja yksinomaan Jumalan käsissä. Niinpä Vedenpaisumuksella uhkaaminen ja ihmissuvun säästäminen siltä loppujen lopuksi samoin kuin tapahtumia seurannut Jumalan ja ihmisen välinen sopimus sateenkaari merkkinään kertoivat yksinomaan Jumalan hallussa olevasta eskatologiasta Hiroshiman pommituksen symbolisoima. Tuhon tekniikka merkitsee sitä, että Jumala on vetäytynyt syrjään eskatologian toimeenpanijana eli agenttina ja ihminen on astunut hänen sijalleen tähän virkaan. Ilmeistä on, että se sopimus, jonka merkkinä sateenkaari on, on rauennut, koska asia ei enää ole Jumalan käsissä. Sateenkaari on menettänyt teologisensymbolin luonteen.



Olisi saivartelua ryhtyä keskustelemaan siitä, onko Garrison valinnut oikein sen päivämäärän, joka hänelle edustaa Hiroshiman jälkeistä plutoniumkulttuuria. Olennainen on tämä laadullisesti uusi tilanne, ei tarkka päivämäärä, milloin Jumalan ja ihmisen välinen vahdinvaihto tapahtui. Pommin pudottaminen Hiroshimaan on puhuva ja apokalyptisesti läpinäkyvä tapahtuma, ja siitä syystä se sopii minullekin edustamaan uutta aikaa. Omaksun siis Garrisonin fraasin Hiroshiman jälkeisestä teologiasta.

Ihmisestä on tullut eskatologian agentti ja Jumalan rinnalla, jopa Hänen sijastaankin elämän ja kuoleman Herra. Hallussamme on elämän ja evoluution tulevaisuus ja siten kaikkien merkityssisältöjen kokonaisuus. Meidän vallassamme on tehdä ne päätökset, joiden sisällöstä riippuu oliko maailman luominen kosminen erehdys vai ei.

Monella meistä on suuressa määrin alitajuisenakin kuvitelma, että ihminen voisi vielä harkita, ottaako hän ollenkaan vastaan uutta eskatologista virkaansa. Kuvitelma on itsepetosta. Vain kaikki mielikuvituksemme rajat ylittävä katastrofi, joka perin juurin tuhoamatta ihmissukua kuitenkin heittäisi sen vuosisatoja taaksepäin kehityksessään, voisi palauttaa vanhan työnjaon ihmisen ja Jumalan välille. Sellainen katastrofi on epäilemättä Jumalan mahdollisuuksien rajoissa ja sopisi Hänen luontonsa raameihin. Se ei olisi kummempaa kuin moderni Vedenpaisumus. Meidän kannaltamme ei tällä spekulaatiolla kuitenkaan ole merkitystä. Modernin Vedenpaisumuksen jälkeinen ihmiskunnan jäännös olisi niin toisenlainen, että millään, mitä heidän tilanteestaan voisimme ajatella tai sanoa, ei olisi heille merkitystä, eikä heidän tilanteensa voisi meitä enemmälti koskea.

Hiroshima-apokalypsin paljastama eskatologinen yhtälö kuuluu: Tuhon tekniikka, jonka ihminen hallitsee, plus Tuhon logiikka, joka ihmistä hallitsee, on yhtä kuin Tuhon todellisuus. Tämä on se salaisuus, joka on ollut vaikuttamassa maailmassa toisesta maailmansodasta lähtien.



Tuhon tekniikka ei ole peruutettavissa, sen olemme jo todenneet. Yhtälön tulema on siis muutettavissa, jos ollenkaan on muutettavissa, tuhoamalla Tuhon logiikka. Ihmisen tulevaisuuden näköalat eli prospektit ovat tässä: Jos Tuhon logiikka ei ole tuhottavissa, ihmisen jäljellä oleva tulevaisuus on kauhun interim (välitila), joka voi olla hyvin lyhyt tai venyä tuskallisen pitkäksi, mutta siinä tapauksessa niin kuin tässäkin on sisällöltään vain Tuhoyhtälön ilmaiseman logiikan kypsymistä. Kauhu interimin määreenä ei ole luonteeltaan fyysistä eikä olemukseltaan samaa kuin kuoleman pelko, niin kuin jo todettiin. Se on sitä, mitä Arkhimedes aikoinaan nimitti käsitteellä horror vacui, tyhjyyden herättämää kauhua, perusteellisen osattomuuden kauhua. Kun rauhasta paljon puhutaan, se rauha, mitä maailmalle tarjotaan, on tämä kauhun interim.

Toinen vaihtoehto on perimielinen muutos eksistentiaalinen mutaatio ihmisessä. Kutsun sitä mutaatioksi, hyppäyksenomaiseksi muutokseksi siitä syystä, ettei kuviteltaisi sen voivan olla jossakin mielessä Tuhon logiikasta kehkeytyvää sen elimellistä jatkoa. Paras mitä Tuhon logiikasta voi kehittyä on se, että interim venyy. Tarvitaan Tuhon logiikan rajat särkevä, sen suhteen tuonpuoleinen tapahtuma joka voisi särkeä yhtälön.

Kutsun sitä eksistentiaaliseksi mutaatioksi siitä syystä, ettei kuviteltaisi kysymyksessä olevan vain tietämättömyyden poistumisen, vastuuntunnon heräämisen tai jonkin muun kypsymisen. Jotta voitaisiin pitää mahdollisena ihmiselle tarjona olevan tulevaisuuden luonteen muuttumista interimistä autenttiseksi tulevaisuudeksi, pitää ihmisessä tapahtua muutos perijuurten tasolla. Apostoli Paavali puhui uudesta luomuksesta tarkoittaen tällaista syvää muutosta ihmisessä, jonka hän näki juontuvan Kristus-todellisuudesta 2 Kor. 5:17: Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se, mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut. Mikäli ei ole toivoa muutoksesta ihmisessä tässä syvämerkityksessä, ei ole toivoa inhimillisestä tulevaisuudesta.



Garrison haastavasti ja varmaan monia loukkaavasti rinnastaa sen, mitä Hiroshimassa tapahtui 6.8.45 siihen, mitä Golgatalla tapahtui vajaa kaksi tuhatta vuotta aikaisemmin. Hiroshima-tapahtuma on Garrisonin mielestä Jumalan ilmoitusta, Jumalan autenttista puhetta ihmiselle. Sen perimerkitys onkin siten pelastuksellinen (G. käyttää sanaa salvific). Monelta kannalta edustan teologisessa ajattelussa eri näkökulmaa kuin Garrison, mutta tähän hänen luonnehdintaansa haluan yhtyä. Tuhoyhtälön sisältämän salaisuuden apokalyptinen paljastuminen ihmiselle, mikä tapahtui mm. Hiroshiman pommittamisessa ja ehkäpä erityisen alkuperäisesti ja väkevästi juuri siinä, on mitä selkeimmin Jumalan jyrähtävä puheen vuoro ihmiskunnalle. Niin hirvittävät kuin tämän monologin lavasteet olivatkin, sanoma itsessään on positiivinen.

Jumalan ilmoituksena Hiroshima on käsitettävä puheenvuoroksi, joka mahdollisimman rajulla tavalla osoittaa ihmisen perimielisen muutoksen välttämättömyyden. Uuden luomuksen tarjous ei ole kevyt. Sen vaihtoehtona aivan samoin kuin Jeesus Nasaretilaisen sanoman vastaanottamisen vaihtoehtona oli, on iankaikkinen kuolema. Iankaikkinen kuolema on vain saanut modernissa todellisuudessaan häkellyttävän kirjaimelliset piirteet. Uuden luomuksen torjumisesta plutoniumkulttuurissa seurauksena oleva iankaikkinen kuolema on iankaikkisempi kuin mikään helvettifantasia, jonka kieroutuneen hurskauden morbidi mielikuvitus on milloinkaan voinut keksiä niitä varten, jotka laiminlyövät iltarukouksensa. Se on sellaista kuolemaa, joka merkitsee häviämistä maailmankaikkeuden muististakin, sen alkukaaoksen paluuta, jota Genesis kuvaa: Ja maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyden päällä (1 Moos. 1:2)

Jos on Jumalan puhetta ihmiselle, voisiko se koskaan olla väkevämpää kuin silloin, kun Jumala luopuen omasta virastaan ja vallastaan ojentaa ihmisen käteen vallan poistaa se, mikä pidättää, jotta voi tuo salaisuutena vielä vaikuttava laiton ilmestyä? Hiroshiman varjostaman ihmisen todellisuuden erittely palauttaa meidät luonnostaan siihen tilanteeseen, jossa ajanlaskumme alussa ihminen kohtasi Jeesus Nasaretilaisen elämään, opetukseen ja kohtaloon sisältyvän sanoman, sanoman, jonka ne, jotka ottivat sen uskossa vastaan, tulkitsivat ihmiselle puhutuksi Jumalan sanaksi tihentyneessä kairostilanteessa.

Aika on täyttynyt (Mk: 1:15). Näillä sanoilla Jeesus aloitti lopun ajan radikaalin karriäärinsä sen mukaan kuin sitä selostaa Markus evankeliumissaan.



Mitä ihmiselle perimielisesti merkitsi ajan täyttyminen? Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Jeesuksen kuuluttaman kairoksen mieli on Jumalan valtakunta, joka oli tullut ihmisen lähelle. Kirjassani Uusin testamentti vuodelta 1969 olen yrittänyt kuvata, erityisesti luvussa Jumalan valtakunta on Jumalan ihmiskunta, mitä Jumalan valtakunta ja sen läheisyys Jeesuksen opetuksessa merkitsi. Siihen ei ole paljoa muuta lisäämistä kuin se realismi, jonka apokalyptiikan naturalistinen todellisuus Hiroshima-apoklypsin tultua ymmärretyksi ja vastaanotetuksi tuo kaikkeen elämään ja erittelyyn. Ajan täyttyminen oli sitä, että vanhan maailmanajan eli aioonin loppu oli lähellä. Vanha aiooni oli tuhovoimien vallassa, mutta Jumalan tuore, väkevä todellisuus oli kohtsiltään pyyhkäisevä tieltään nämä voimat ja niiden edustaman todellisuuden hallinnon. Jumalan tulossa olevasta todellisuudesta Jeesus käytti nimitystä basileia tu theu, joka mieluummin olisi käännettävä Jumalan vallaksi kuin Jumalan valta kunnaksi.

Ratkaisevaa Jumalan vallanottoon päättyvää yhteenottoa Jeesus odotti äärimmäisen pian, jo omana elinaikanaan; niinpä hän Mt. 10 ohjaa agiotaatiomatkalle lähteviä oppilaitaan: Ja kun teitä vainotaan yhdessä kaupungissa, paetkaa toiseen; sillä totisesti minä sanon teille: te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennen kuin Ihmisen Poika tulee. Tässä ensimmäisessä merkityksessä Jumalan vallan läheisyys tarkoitti ajallista läheisyyttä, se oli liki futuurin asia.

Toisessa mielessä Jumalan valtakunta oli vielä lähempänä, se oli kohdattavissa Jeesuksen omassa persoonassa, opetuksessa ja toiminnassa. Siinä avautui ihmiselle aivan tässä ja nyt mahdollisuus tulla Jumalan todellisuudesta osalliseksi reaalisella, mutta ennakoivalla ja fragmentaarisella, katkelmallisella ja osittain särkyneelläkin tavalla.  ...Tehkää siis parannus ja uskokaa evankeliumi -- näin Jeesuksen neitsytpuheenvuoro jatkui Markuksen mukaan. Parannus, metanoia, merkitsee sanana mielen muuttamista. Mielen muuttaminen oli tarpeen ainakin kolmessa merkityksessä: Mielen muuttaminen oli välttämättä emansipaatiota, henkistä ja sosiaalista irtaantumista väistyvän aioonin henkisestä sisällöstä ja siitä logiikasta, jota tämä sisältö uusintaa. Siitä syystä oli rikkaan nuorukaisen luovuttava omaisuudestaan -- mihin hän ei kyennyt -- Mt. 19:16 ss. ja siksi piti jättää kuolleet hautaamaan kuolleensa Mt. 8:22.

Se oli toisaalta asioiden adekvaattia priorisoimista; adekvaattia siinä mielessä että se oli ajankohdan vaatimusten mukaista; priorisointia siinä mielessä että asiat pantiin niiden tärkeyden mukaiseen järjestykseen. Tämä oli niin radikaalia sisällöltään että jopa silmäpuolena tulla osalliseksi Jumalan todellisuudesta oli arvokkaampaa kuin tuhoutua molemmat silmänsä tallella vanhan maailmanajan mukana Mt. 5:29.



Se oli vielä luvatun uuden todellisuuden ennakoivaa omistamista antautumalla elämään sen lakien mukaisesti jo nyt, keskellä vanhaa maailmanaikaa ja sen realiteetteja. Tämä edellytti mm. kovin epäkäytännöllistä toisen posken etiikkaa Mt. 5:39 ja muuta, mitä siihen esimerkiksi vuorisaarnan mukaan kuului. Mielenmuutokseen sisältyvä evankeliumin uskominen merkitsi juuri tämän tulevan merkityssisällön varaan jättäytymistä ja näin Jumalan luotettavuuden koettelemista, kuten asian Uusimmassa testamentissa ilmaisin.

Eskatologiseen vallansiirtoon sisältyvä uusi ilmoitus johtaa meidät kohtaamaan tämän eskatologisen radikalismin todellisuuden Jeesus Nasaretilaisen ystäväpiirissä kaiken aikaisemman ylittävällä vakavuudella. Niin erilainen kuin olikin modernin Jumalan ilmoituksen kanava ja sen väline kuin aiemman, se tilanne, jossa ihminen sen kohtaa on monessa suhteessa aiemman kaltainen. Eskatologisen radikalismin luonnehdinnan Jeesuksen oppilasjoukossa voimme nähdä hyvin tarkkaan kuvaavan sitä liikkeellelähtöä, jota Hiroshiman pommituksen kautta meille puhunut Jumala meiltä odottaa.

Mekaaninen Jeesus-logia ei kuitenkaan johda meitä pitkälle. Eskatologinen radikalismi, jota Jeesus edusti, päättyi tappioon, epäonnistumiseen ja pettymykseen: Jumalan valtakunta ei tullutkaan, ei Jeesuksen aikana tai sen jälkeenkään. Miksipä muuten olisi ollut Jumalan tarpeellista puuttua 1900 vuotta myöhemmin uudestaan puheeseen ja käyttää näinkin karkeata kieltä? Yhtä huolellisesti kuin paneudumme näkemään rakenneyhtäläisyyksiä eskatologisessa tilanteessa Jeesuksen ja oman kairoksemme välillä ja siitä syystä yhtäläisyyksiä eskatologisessa radikalismissamme, yhtä huolellisesti meidän on paneuduttava tappion teologiaan ja kysyttävä, miten Jeesuksen edustaman merkityssisällön on katsottava muuttuneen siitä syystä, että se myöhemmän kehityksen valossa oli virheellistä historianfilosofiaa.



Kun kirjoitin Uusinta testamenttiani vuonna 1969, oli Jumalan ääni jyrähtänyt Hiroshimassa jo yli kaksi vuosikymmentä sitten. Itse asiassa se tapahtui jo päivälleen kaksi kuukautta ennen minun syntymääni. Uusimmassa testamentissa tuskin lainkaan on näkyvissä jälkiä siitä, että Jumalan ääni Japanista olisi millään tavoin yltänyt korviini. Kuulemalla kuulkaa, älkääkä ymmärtäkö, näkemällä nähkää, älkääkä käsittäkö Paaduta tämän kansan sydän, koveta sen korvat, sokaise sen silmät, ettei se näkisi silmillään, ei kuulisi korvillaan, ei ymmärtäisi sydämellään eikä kääntyisi ja parannetuksi tulisi (Jes. 6:9 s.). Uusimman testamentin lähes kevytmielisen optimistinen nousukauden evankeliumi rinnastettuna Tuhon tekniikkaan, jonka läsnäolo 1960-luvun lopun todellisuudessa ei sitä lainkaan kosketa, on kaunopuheista kieltä apokalypsin salaisuus-luonteesta.

Vasta vuonna 1983 alkoi uusi realiteetti tunkeutua tajuntaani sillä voimalla, että sille alkoi tulla todella perimielistä merkitystä. Sen teki mahdolliseksi mielen herkistyminen sen kriisin johdosta, johon olin joutunut seuratessani sen puolueen merkityssisällön raiskaamista, jonka kautta olen osallistunut elämän muotoiluun. Kun alkoi näyttää todennäköiseltä, että marxilaisuuden ääni autenttisena poliittisena voimana pian lakkaisi kokonaan Suomesta kuulumasta -- onneksi tilanne jo tätä kirjoitettaessa taas näyttää valoisammalta -- jouduin asettamaan todella perimmäisiä kysymyksiä itselleni elämäntyöni, jopa elämäni merkityksestä. Tätä kautta jouduin avautumaan niille vielä syvimmille ja perimmäisimmille kysymyksenasetteluille, joihin Hiroshiman jälkeisen teologian on päädyttävä.

Tällä tavoin erikoisen psyykkisen kehityksen tietä olin 1983 syksyllä pitkästä aikaa intensiivisesti miettimässä teologisia peruskysymyksiä. Alitajuisesti ajatukset kypsyivät, kunnes totesin niiden saaneen sen Sokean Äidin hahmon, josta Kemin saarnassani todistin.

Vasta myöhemmin, Kemin jälkeen, minulle ilmeni, etten suinkaan ainoana enkä ensimmäisenä teologina ollut kompastelemassa uudenlaisen aikakauden Jumala-kuvaan kohdistamiin paineisiin. Erityisen mielenkiintoiseksi ja tärkeäksikin osoittautui ystäväni Martti Lindqvistin käyttööni toimittama kirja Jumalan pimeys, johon olen jo useasti viitannut. Vaikka omat johtopäätökseni hyvinkin ratkaisevasti poikkeavat niistä, mihin Garrison päätyy, ovat kysymyksenasettelumme hyvin identtiset.

Niin kuin Garrisonkin, olen vakuuttunut siitä, että sielunhoidollinen vaikeneminen Tuhon yhtälön todellisuudesta ei ole teologialle mahdollinen eikä sen mielestäni pitäisi olla mahdollinen myöskään autenttiselle kirkolle.

Apokalyptisen epärehellisyyden muodot ovat monet.

On niitä, jotka pitävät aina huulillaan valheellisen rauhan ja kepeän lohdutuksen sanoja, niitä, jotka parantavat minun kanssani vamman kepeästi, sanoen: rauha, rauha!, vaikka ei rauhaa ole (Jer. 6:14). Väärän rauhan profeetan virkaan käydään eri syistä.

On niitä, joille tilanteen vakavuuden vähättely on keino vilppiin turvautuen lähinnä auttaa itseään, torjua omaan tietoisuuteen pyrkivää ahdistusta kieltämällä ne tosiasiat joihin tämä ahdistus perustuu.



On niitä, joilla on erittelemätön, todellisuuteen perustumaton ja sikäli taikauskoinen usko johonkin järjenvastaisen optimismin perimmäiseen, transhumaaniin, siis ihmisen todellisuuden ylittävään, takeeseen, kuten teismin Taivaan isään tai deismin logiikkaan tai muuhun Historian Hyvään Haltijaan.

On ennen kaikkea niitä, jotka pelkäävät kaikkea ihmisen liikkeelle lähtöä ja radikalismia, kaikkea innoitusta, jonka kohteena on olojen tai ihmisten muuttaminen. Niitä ovat erittäinkin ne, jotka ovat vallassa. Silloinkin kun he ovat läpeensä näköaloja vailla ja neuvottomia, he mielisivät säilyttää valta-asemansa ja sen liitännäiset. Sen he voivat tehdä vain torjumalla muutosta.

Ihmisellä on peruuttamaton oikeus tiedostamiseen. Totuus tosin voi olla lähes sietämätön kestettäväksi. Se voi johtaa mielenterveyden koetteelle. Se voi johtaa turvautumaan epätoivon strategioihin tai takertumaan toivoon, joka on vilpillistä, koska sen turhuus tiedetään. On mahdollista, että totuus itsepintaisesti torjutaan tai että turvaudutaan eskapismiin, pakoon elämästä. On todennäköistä, että totuus sysää liikkeelle ennakoimattomissa olevia prosesseja. Siitä huolimatta ihmisellä on peruuttamaton oikeus tiedostamiseen.

Se mihin päädyn tässä kirjassa, on autenttinen ihmisyys. Autenttisuus on mahdollistavain radikaalisti keskellä sitä helvettiä, jota elämä pahimmillaan joistakin näkökulmista katsottuna on. Autenttisuus on nimenomaan totuuden pohjalta löydettyä sopusointua perilaadun kanssa. Ken ikinä tahtoo syystä tai toisesta estää ihmistä avoimin katsein näkemästä, mitä todellisuus kaikissa aspekteissaan perimmältään on, tahtoo estää ihmistä pääsemästä sovitukseen Jumalansa kanssa. Mikään asia ei anna kenellekään siihen oikeutta.

On mahdollista, että joku törmätessään totuuteen rikkoontuu niin, ettei ole parannettavissa. Kristillinen perinne on ollut aina tietoinen siitä, että on hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin. (Heb 10:31). Tie vieraantumisen voittamiseen joutunee aina kulkemaan särkymisen vaaran kautta.

On muunkinlaista apokalyptistä epärehellisyyttä kuin valheellisen rauhan vakuuttelua.

Apokalyptiikalla tehdään myös politiikkaa. Siitä saadaan aseita vastustajan ja kilpailijan saattamiseksi huonoon valoon. Siitä löydetään aineksia oman poliittisen profiilin kirkastamiseksi. On niitäkin, jotka vielä viimeisellä tuomiolla aikaansaamansa totaalisen tuhon jälkeen uskovat jymäyttävänsä Jumalaa todistelemalla, että loppu tuli siitä syystä, etteivät muut hyväksyneet tekemiämme rakentavia ehdotuksia tilanteen pelastamiseksi.



On jopa niitä, joille apokalypsi kelpaa piristysruiskeeksi nukahtelevaan järjestöelämään. Oma porukkansa ovat tuhon esteetit, joiden minä on aina tarvitsemassa voimakkaita tunteita voidakseen edes tuntua aidolta.

Totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka (Ps. 51:8).



Apokalypsi ja Uusin testamentti

Minusta tuntuu merkilliseltä se, että mitä päättävämmin ja omasta mielestäni peruuttamattomammin vedän rajaa kristilliseen teismiin päin, sitä kristillisemmäksi tietyssä mielessä ajatteluni substantiaalisesti eli sisältönsä puolesta näkyy kehittyvä Uusimman testamentin teologian eräät piirteet eivät nyt enää, viidentoista vuoden praktiikan jälkeen, vastaa tarpeitani perimieliseltä kannalta. Juuri ne on saattanut kokea aikanaan puutteeksi se, joka lueskeli kirjaani traditionaalisemman hurskauden taustalta kuin miltä se oli kirjoitettu. Oikeaan osuvalta ei tunnu minusta kuitenkaan kuvata tilannetta niin, että vuosien mukana olisin käynyt konservatiivisemmaksi ja jotenkin vetänyt takaisin liioiteltua nuoruuden radikalismia. Oikeammin substantiaalinen kristillisyyteni on kasvanut samaa myötä kuin teesini traditionaalista kristillisyyttä vastaan ovat jyrkentyneet.

Teologiani perussisältö on kuitenkin Uusimman testamentin teologia. Siitä syystä on pakko kartoittaa sitä pääpiirtein taustaksi sille, mitä 1980-luku on tuonut uutta ajatteluuni ja kokemukseeni.

Uusin testamentti syntyi 1960-luvun aatteellisen kuohunnan viimeisinä hetkinä. Siten se ei hyvin olennaisesti voi olla heijastamatta sitä uudelleen arviointia, jota etenkin akateeminen radikalismi tuona aikana kohdisti elämän merkityssisältöön.

Uusin testamentti heijastaa sitä, miten uudet arviot yhdessä sen perinnön kanssa, mitä ammensimme teologian opinnoista, sulivat yhteen erityislaatuiseksi idiosynkraattiseksi maailmakatsomukseksi siinä teologipiirissä, joka Ylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen tilat tukikohtanaan oli läsnä maailmassa, kuten silloin sanottiin, ja paransi maailmaa. Idiosynkraattinen merkitsee kirjaimellisesti kreikankielestä käännettynä omaa mikstuuraa (idios oma, syn yhteen , krasis sekoitus, mikstuura).



Teologiamme oli tähdennetyn maailmallista teologiaa, ja siitä syystä juuri saattoivatkin yleisen radikalismin eräät sisällöt tulla sekoitettavan mikstuuran tasavertaiseksi aineosiksi raamatullisen perinnön elementtien rinnalla.

Jouduimme perustelemaan avoimuutemme maailmallisten vaikutteiden vastaanottamiseen. Tähän pakotti jo sekin, että kirkollisella taholla julkisesti paheksuttiin YKY-nuorison avointa veljeilyä kieltäjien kanssa (E. G. Gulin). Ylioppilasradikalismi päävirtaukseltaan oli avoimen ja leimallisen kyynistä ja vihamielistä kaikkea uskontoa ja kirkkoa kohtaan. Minkä takia kuuntelimme vihollisen kritiikkiä ja jopa olimme osittain valmiita vastaanottamaan sen ja siihen yhtymään omaa kirkkoamme vastaan?

Paradigmaksi -- paradigmalla tarkoitetaan tulkintakaaviota -- tuli Esko Rintalan, ellen väärin muista, eräässä poleemisessa lehtikirjoituksessaan siteeraama kertomus Siimeistä, Geeraan pojasta.

Kun kuningas Daavid tuli Bahurimiin, niin katso, sieltä tuli mies, joka oli sukua Saulin perheelle, nimeltä Siimei, Geeraan poika; hän tuli ja kiroili tullessaan. Ja hän viskeli kivillä Daavidia ja kaikkia kuningas Daavidin palvelijoita . . . Ja kiroillessaan hanta Siimei sanoi nain: Pois, pois, sinä murhamies, sinä kelvoton! . . . Niin Abisai, Serujan poika, sanoi kuninkaalle: Miksi tuo koiranraato saa kiroilla herraani, kuningasta? Anna minun mennä ja lyödä häneltä pää poikki. Mutta kuningas vastasi: Mitä teillä on minun kanssani tekemistä, te Serujan pojat? Jos hän kiroilee ja jos Berra on käskenyt häntä: Kiroile Daavidia, niin kuka voi sanoa Miksi teet niin? (2 Sam. 16:5 ss.).

Tämän paradigman perussisältö on siinä, että Jumala ei ole sidottu siihen välineeseen, jonka hän on valinnut käyttöönsä. Silloin kun Hänen nimissään esiintyvä profetia vaikenee tai turmeltuu ja muulloinkin, milloin Hänelle sopii, Hän voi herjaavan ja kiroilevan vihollisenkin suulla sanoa sen, mitä hänellä on sanottavaa. Ateistisenkin radikalismin sanomassa saattaa kuulua ja kuuluukin Jumalan sana. Olimme siis oikeutettuja kristittyinä ottamaan tarkasti vaarin siitä, mitä siltä taholta sanottiin julki (profetia tulee kr. sanasta pro+femi sanoa julki).



Daavidin syväerittely Siimein tapauksesta antoi teologisen mallin tulkita myös vasemmistolaisen työväenliikkeen yhteiskunnallisen vanhurskauden sanoma maailmallistuneeksi profetiaksi, jonka kautta Jumala puhuu käyttäen välinettään jopa vastoin tämän tahtoa. Niinpä ei arviossamme vasemmistolaisesta työväenliikkeestä painanut se, oliko siihen liitetty yhteiskuntafilosofia teoreettisesti ateistista, vaan se, oliko sen julistuksesta erotettavissa se transkendentti eli tuonpuoleinen perimmäisen velvoittavuuden intonaatio, josta se oli tunnistettavissa profetiaksi.

Näin kehitellyin perustein minun ja monen muunkin oli aikanaan mahdollista liittyä jäsenenä SKDL:ään, jopa sittemmin myös SKP:hen. Jumala kykenee puhumaan myös poliittisen toimikunnan suulla, niin hämmästyttävältä kuin tämä kuulostaakin siitä, joka on lähempää seurannut poliittisen toimikunnan raadollista työskentelyä.

Maailmalliselle teologialle eivät merkitse mitkään muut kuin sisällöt.

Näin lähestyttiin myös laajempaa tulkintaa pyhän käsitteestä. Pyhässä ei ole olennaista se, että se on nimenomaan erikseen juhlallisesti erotettu kantamaan pyhyyden kvaliteettia, pyhä ei ole samaa kuin sakraali. Pyhä on potentiaalisesti (ehkä joskus käytäntöön tulevana mahdollisuutena) jokainen todellisuuden osa tai aspekti, toisen osan tai aspektin olematta toiseen nähden tässä suhteessa etuoikeutettu: jumalallinen todellisuus voi ilmoittaa läsnäolostaan vapaasti valitsemassaan välineessä tai objektissa. Koiranraato voi tulla transparentiksi ja päästää lävitseen Jumala-todellisuuden kajon, sakraalin esineen sakraali luonne voi olla nimenomaan se seikka, joka sen tekee päinvastoin auttamattoman opaakiksi ja läpikuultamattomaksi ja sikäli mahdottomaksi kanavaksi jumalallisen todellisuuden muistuttaa ihmistä läsnäolostaan.

Jumala voi puhua myös ydinpommin kautta. Samanaikaisesti voi olla niin, että kirkon elämässä ja julistuksessa Jumalan poissaolo on kirkuvaa todellisuutta. Maailmallistettu pyhän käsite tarjosi mahdollisuuden suhtautua erittelevästi sekularisoitumiseen eli kulttuurin maallistumiskehitykseen sen sijasta, että siinä olisi nähty puhtaaksi viljellen pelkästään kielteinen ja pelottava tapahtumasarja.

Moderni maailmahan on maallistunut siinä merkityksessä, että uskonnolliset nurkkakulttuurit pois lukien se on kiistänyt ja johdonmukaisesti kiistaa sakraalin valtuudet edustaa perimmäistä merkityssisältöä ja perimmäistä velvoittavuutta, olipa se sakraali, josta kulloinkin puhutaan, kirkko, papillinen virka, teologia tai mikä muu erityisesti uskonnollisiin merkityksiin erotettu tahansa. Me yhdyimme peruuttamaan näitä valtuuksia sekularistisen radikalismin kanssa. Teimme kuitenkin eron sekularismin ja sekularisaation välillä.



Sekularismi on se maallistumisen ideologia, joka kiistaa sakraalin valtuudet edustaa perimmäistä merkityssisältöä ja perimmäistä velvoittavuutta sillä perusteella, ettei millään merkityssisällöllä eikä millään velvoittavuudella ole perimmäistä luonnetta. Se kiistää sakraalilta sen pyhyysominaisuuden siksi, että se kiistää sellaisen ominaisuuden kuin pyhyys. Sekularismin perustana on latistettu todellisuuskäsitys ja positivismin amputoitu ja perijuurensa katkaissut järki-käsite; siis juuri sen tieteellis-teknisen rationaliteettikäsityksen perusta, joka nyt on johtanut meidät sekä ydinkatastrofin että ekokatastrofin partaalle.

Sekularisaatio on puolestaan sen perimmäisyyden ja sen pyhyyden maailmallistamista, minkä sekularismi haluaa kokonaan kiistää. Maailmallistuneisuudessa eli sekularisaatiossa käydään sakraalia vastaan, jotta koko todellisuuden kyky transparenssiin tulisi tunnustetuksi ja oivalletuksi. Uusimman testamenttini teologian ehkä kaikkein innoittunein sanoma on juuri tässä, totaalisessa hyökkäyksessä kaikkea sakraalia vastaan Jumalan suvereenin vapauden ja Hänen tarkoitustensa komprehensiivisyyden eli kattavuuden nimissä: Jumalan valtakunta on Jumalan ihmiskunta ja jokainen väline on potentiaalinen ilmoituksen väline. Siimein paradigma ja maailmallistunut inspiraatio vapautti meidät liittämään perimmäisen vakavuuden stigman eli poltinmerkin ylioppilas radikalismin keskeisimpään sisältöön, oikeuden mukaisuuden sanomaan, ja erittäinkin oikeudenmukaisuuden sanomaan niin korostettuna, ettei vain lähimmäinen eikä nimenomaan lähimmäinen vaan kärsivä, sorrettu ja poljettu ihminen fyysisestä ja henkisestä välimatkasta huolimatta on oikeudenmukaisuuden vaatimuksen kohteena. Vieraassa kärsimyksessä on kuultavissa hädän tuonpuoleinen intonaatio, kuten lis. Knuuttilan johtamissa saarnaharjoituksissa saarnasin.

Ei muodollinen sitoutuminen vaan sisältö ratkaisee, ei sekään, esiintyykö kristuslaisena (khristianos kr. kristuslainen) vaan se, tekeekö Jumalan tahdon. Ei jokainen, joka sanoo minulle: Herra, Herra!, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon Mt. 7:21; Tehkää sen tähden parannuksen soveliaita hedelmiä, älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: Onhan meillä isänä Aabraham, sillä minä sanon teille, että Jumala voi naista kivistä herättää lapsia Aabrahamille (Mt. 3:8 s.). Jumalan vanhurskaus, vanhurskaus painotetusti oikeudenmukaisuudeksi käsitettynä, tuli olemaan meille kaikki kaikessa oleva kriteeri eli peruste arvoja arvioitaessa.



Johdonmukaisesti Jumala-käsitteen painottumisen kanssa painottuivat teologisessa ajattelussamme myös pahan, synnin ja Saatanan käsitteet.

Ylioppilasradikalismissa osoitettiin kärsimykseen ja köyhyyteen rakenteellisia syitä. Kolmas maailma ei ollut hädänalainen sisäsyntyisistä syistä. Se oli hädänalainen koko maailman kattavan, globaalin järjestelmän raiskaamana, järjestelmän, johon kaikki taloudet kietoutuivat ja joka takasi toisille rikkauden enemmistön kustannuksella. Väkivallankin luonne oli yhteisöllinen ja rakenteellinen. Väkivallan rakenteiden tehtävänä oli antaa mahdollisuus toisen ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamaan hyväksikäyttöön, riistoon ja alistukseen.

Ei meillä ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa, kirjoitti Paavali Ef. 6:12. Se, mitä Paavali aikansa myyttisen maailmankuvan vaikutuksen alaisena fantasioi erilaisiksi pahuuden henkiolennoiksi, meidän mielestämme tarkoitti torjua käsityksen pahasta yksityisen, muusta yhteydestä irralliseksi ajatellun pahan tahdon ilmauksina. Henkiolentojen tilalle on syytä nykyajan ajattelua ja todellisuutta vastaavasti asettaa rakenteellinen paha, erilaiset ajatusrakenteet ja sosiaaliset järjestelyt, jotka tekevät mahdolliseksi, perustelevat, pyhittävät, ikuistavat ja kätkevät näkyvistä hyväksikäytön, riiston ja alistuksen.

Syntikin on olennaisesti yhteiskunnallisia järjestelyjä, jotka synnyttävät ja pitävät yllä epäoikeudenmukaisuutta.

Yksityisen ihmisen synti ilmenee erittäinkin siinä, että hän, sikäli kuin sattuu olemaan hyötyjänä, alttiisti hyväksyy sellaiset rakenteet luonnollisiksi, välttämättömiksi, järjenmukaisiksi ja oikeellisiksi.

Yksityistä uskonelämää koskevat kategoriat kuten pelastus ja kilvoitus saivat pääsisältönsä yhteiskunnallisen taistelun yhteydestä. Pelastus oli ennakoivaa osallisuutta tulevan Jumala aioonin sisältöön militantissa ja uskaliaassa elämässä, sen mielenä työtoveruus Jumalan kanssa sellaisen todellisuuden luomisessa, jonka sisältönä oli Jumalan vanhurskas tahto.



Jumalan suunnitelmien toteutuminen, Jumalan teleologia (telos kr. päämäärä, tarkoitus) painottui historian sisäiseksi, toisin sanoen radikaali toimintamme sai päämääränsä siitä tulevan historiallisen todellisuuden sisällöstä, joka oli Jumalan ihmiskunta. Kysymys, millä tavoin työtoveruus Jumalan kanssa ja kamppailu Jumalan valtakunnan puolesta merkitys sisällöltään muuttuisi mahdollisen tappion näkökulmasta, jäi meiltä esittämättä silla voimalla, minkä se olisi ansainnut.

1960-luvun radikalismissa oli ankara auktoriteettien vastainen henki. Se tunkee perusteellisesti läpi myös Uusimman testamentin teologisen ajattelun. Torjuin jyrkästi ja pitempiin perusteluihin palstatilaa haaskaamatta kaiken sellaisen Raamatun auktoriteetin, joka pakottaisi kristillisen uskon nimessä älyllisesti ottamaan vastaan ja sisäistämään vaikeasti uskottavia asioita. Yhtä vahan painoi ja yhtä vahan painaa minulle kirkon, sen viran ja sen tradition arvovalta. En Uusinta testamenttia kirjoittaessani enkä sen jälkeenkään ole suostunut omaksumaan uskoni sisältöön perustetta tai ainesta, jota vastaan vilpitön ihmisen järki ajan tasalla olevien tietojen ja perusteellisen harkinnan jälkeen antaa lausuntonsa. Järjen särkeminen ei voi olla Jumalan hyväksymisen ehtona.

Toki olimme Marxin, Freudin ja Raamatun valistamia ja tunsimme ihmisjärjen itsepetoksellisen potentiaalin, tajusimme sen muun ihmisen mukana syvästi langenneen ja syntisen luonteen. Mutta luottamuksemme maailmankaikkeuden logos-rakenteeseen oli horjumaton. Kaiken jälkeen maailman järjellinen rakenne (kr. logos), ihmisen järki (kr. logos) ja Jumalan Sana (kr. logos) olivat yksi ja sama perusasia.

Teologeina, osallisina kristinuskon perintöön, ja samalla osallisina 1960-luvun henkiseen sisältöön, olimme iloisia ja ylpeitä siitä, että Raamatun sanomasta oli tislattavissa esiin johdonmukainen ja autenttinen sisältö, joka ei ollut ristiriidassa vaan päinvastoin sopusoinnussa radikalismin parhaan sisällön kanssa. Tämä sitä niin koimme, sai Raamatusta sellaista paitsi, rikkautta ja syvyyttä, että se Raamatun kontekstissa kävi olennaisesti painavammaksi kuin jäädessään steriilin sekularismin kontekstiin. Tämän toivoin voivani osoittaa Uusimmassa testamentissa.

Uusimman testamentin puutteet ovat kuitenkin ilmeiset.



Uusin testamentti kärsii ennen kaikkea siitä, että siinä teologiset ainekset kovin syrjäytyvät Jeesus-logisten aineksien rinnalla, toisin sanoen siinä on vähän eksplisiittistä, auki käärittyä luonteesta ja ajattelua Jumala-todellisuudenjumalan vallan ja sisällöstä. Toisaalta kuitenkin Jumalan vallan ja Jumalan valtakunnan käsitteet Jeesuksen perussanomassa ovat siinä hyvin keskeisiä. Ei ole mahdollista siinä asetelmassa välttää sitä, että ne jäävät aneemisiksi ja ohuiksi aneemisen ja ohuen Jumala-käsityksen tähden.

En ollut kypsä vielä 1969 yritykseen oli eksplikoida Jumala-käsitystäni. Minulla oli jonkinmoinen tillichiläinen (sana viittaa amerikansaksalaisseen teologiin Paul J. Tillichiin) teismin vastainen käsitys Jumalasta olemassaolon perustana ja syvyysulottuvuutena. Jumala ei kuitenkaan teologisestikaan ollut minulle keskeinen eikä erityisen tarpeellinen käsite. Vanhan testamentin profeetallinen perintö, Jeesus Nasaretilaisen sanoma, persoona ja kohtalo, sekä ylösnousemuksen symboli Jumalan allekirjoituksena sille mitä hän oli -- siinä oli suuri raamatullisen tradition se aines, piirtein jolla tulin toimeen ajatuksiani kehitellessäni.

Tästähän oli seurauksena se, että Jumalasta liian ongelmattomasti tuli kaiken sen takaaja, mikä näytti inhimillisesti katsoen arvokkaimmalta elämän tarjoamissa merkityssisällöissä. Se kaikki oli luontevasti käärittävissä käsitteelliseen Jumalan vallan tai Jumalan valtakunnan kuoreen.

Se mitä tässä sanon, ei pidä tulkita niin, että olisimme Raamatun traditiota väärentämällä kaataneet siitä pois sen aidon uskonnollisen sisällön ja sijalle valuttaneet oman vieraan idiosynkrasiamme, mikstuuramme. On ilmeistä, että 1960-luvun radikalismin paras ja yli aikahistoriallisen sidonnaisuutensakin pätevä sisältö on sukua osalle Raamatun autenttista sisältöä, nimenomaan vanhatestamentilliselle profetia-perinteelle ja Jeesuksen eskatologiselle radikalismille. Joka tapauksessa on keskeistä kysyä: mikä takaa sen, että autenttisesti mielletty Jumala asettuu inhimillisesti katsoen parhaiden merkityssisältöjen takaajaksi? Entäpä jos onkin vaikeaa mahduttaa Jumalaa inhimillisten arvojen sisällöksi?

Tämä kysymys synnyttää varovaisuutta myös Jumalan valtakunta-käsitettä kohtaan. Mika meidät oikeuttaa Feuerbachin arvostelemaan tapaan projisoimaan päivän yhteiskunnasta paras ja arvokkain sisältö, tarkasti erilleen eroteltuna niistä kielteisistä sisällöistä, joihin se on tiukasti kietoutuneena, ja heijastamaan sen Jumalan valtakunnan nimikkeellä tulevaisuuteen? Mika takaa, ettei Jumalan valta toteutuessaan olisi aivan jotakin muuta, ehkäpä vaikeastikin ihmisen vastaanotettavissa ja sisäistettävissä olevaa?



Tillichiläinen teologia perustuu niin sanotun korrelaation ideaan. Teologinen ajattelu on kahden suhteellisesti hyvin itsenäisen aineksen rinnastamista toisiinsa. Toisaalta on ihmisen tilanne (situation), jolla Tillich tarkoittaa aikakauden itsetulkintaa sen etevimpien kulttuurisaavutusten valossa. Toisaalta on ilmoitus, Raamatun tulkinta kristinuskon perustapahtumista. Tilanne sisältää kysymyksiä, ilmoitus sisältää vastauksia. Teologia on sen osoittamista, että tilanteen sisältämä kysymys (uskonpuhdistuksen aikakaudella ihmisen syyllisyyden tunto esimerkin ottaaksemme), saa vastauksensa ilmoituksessa (syyllisyyden kysymys vastauksensa uskonvanhurskauden opissa).

Tilanteen ja ilmoituksen itsenäisyys toisiinsa verraten on kuitenkin vain suhteellista. Kristillisessä teologiassa ihmisen tilanteeseen sisältyvän ongelman muotoileminen on ilmoituksen kokonaisuuden valistamaa ajattelutyötä, ja siitä syystä ongelma muotoutuu syvempänä, terävämpänä ja autenttisempana kuin muotoutuisi ilman raamatullisen analyysin innoitusta. Toisaalta tilanne vaikuttaa ilmoitukseen sikäli, että ilmoituksen antama vastaus tilanteen ongelmaan joutuu välttämättä omaksumaan ongelman rakennetta siitä huolimatta, että sen on perustuttava autenttisesti ilmoituksen omintakeiseen sisältöön.

Korrelaation pohjalta Uusimman testamentin teologiaan on suunnattava kritiikkiä. Ensinnäkin se tilanne, joka siinä hahmotetaan, on ohuesti nähty ja heiveröinen, koska modernin maailman sisällä vaikuttava salaisuus ei saa siinä täyttä ja autenttista ilmausta. Toisaalta siinä myös ilmoitus korrelaation toisena osapuolena on ohuesti ja heiveröisesti käsitelty, koska Jumala-todellisuuden tarpeeksi syvä erittely on puuttumassa. Selkeys, joka siten syntyy, on epäoikeudenmukaisen yksinkertaistamisen aiheuttamaa selkeyttä.

Suurin laiminlyönti on lähes täydellinen tappion teologian näkökulman puuttuminen Jumalan valtaa koskettavissa pohdinnoissa. Uusimmassa testamentissa ei mitään painoa saa se, mitä ristiltä sanottiin: Eeli, Eeli, lama sabaktani , Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? (Mt. 27:46). Ne olivat ristiinnaulitun viimeiset sanat, eskatologinen radikaali Jeesus Nasaretilaisen eräänmoinen loppuarvio toiminnastaan. Mitenkään emme voi syrjäyttää tätä faktaa etsiessämme apokalyptisen rohkeudenperijuuria. Teologian perustehtäviä on työstää ongelma eskatologisen pettymyksen sisäistämisestä.



Edellisen laiminlyönnin seurauksena kristologia, eli kirkon julistuksen kohteena eli keerygman kohteena oleva Khristos-Kyrios (Kristus Herra), jaa vaille huomiota. Kristologia on kuitenkin olennaista, sehän on Jeesuksen oppilaspiirin kehittämä vastaus Getsemanen tappioon, sehän nimenomaan on tappion teologiaa, jonka ehdoin kirkko kykeni sisäistämään ja hyväksymään eskatologisen pettymyksen. Kristologian syrjäyttäminen on osoitus haluttomuudesta ottaa tappion näkökulmaa lainkaan esille sen ansaitsemalla vakavuudella.

Tappion teologian edellyttämä sisäistäminen pakottaisi käsittelemään Jumalan vallan kysymystä hyvin henkilökohtaiselta, perimieliseltä kannalta. Näkökulman laiminlyöminen mahdollistaa koko problematiikan ulkokohtaistamisen ja sen missä olisi kysymys äärimmäisen henkilökohtaisesta merkityssisällöstä, projisoimisen eli heijastamisen varsin tyystin ulkopuolelle ihmisen itsensä rakenteiden maailmaan.

Täyttymyksen idea historiallistuu. Mutta silloin jaa vastaamatta vieraantumisensa perusteellisesti rikki hieroman ihmisen kysymys eheytymisen ja täyttymyksen mahdollisuudesta siinä tilanteessa, jossa hän konkreettisen elämänsä keskellä juuri nyt on. Autenttiseen tulkintaan Jeesus Nasaretilaisen kohtaamisen sisällöstä kuuluu se, että ihminen koki kompastuneensa persoonallisen eheytensä ja integriteettinsä koetinkiveen. Sikäli kuin Jumala-todellisuuden kohtaaminen Jumala Tuomarina elämän rikkinäisyyden paljastumisen mielessä ja Jumala-Pelastajana eheytymisen mahdollisuuden osoittumisen mielessä jää syrjään teologisessa ajattelussa sikäli siirrytään teologiasta ideologiaan.

Jumalan futuurin intensiivisen voimakas korostuminen edellyttää myös kriittisyyttä. Kuten totesin aikaisemmin, haluan johdon mukaisesti pysyä teologisessa ajattelussani kaikenlaisen reaalitodellisuuteen perustumattoman totenapitävän uskon ulkopuolella. Totena pitäminen ei kuitenkaan ole pelkästään intellektuaalista ja tiedollista. Ottamatta kantaa tietyn tulevaisuuden sisällön todennäköisyyteen käsitellään sitä psyykkisenä realiteettina, jonka varaan halutaan riski ottaen rakentaa elämä ja sen merkityssisältö. Nain monet määrittelevät kristillisyytensä ja pitävät sitä kristillisenä uskona.



Minusta tämä ei ole asiallisesta sisällöltään mitään muuta kuin yksi muoto totena pitävää uskoa, joka pyrkii kaiken aikaa rappeutumaan taikauskoksi. Kuvattu psyykkinen totena pitäminen ei heijasta sellaista vakavuutta, jota autenttinen teologia kohdistaa todellisuuteen. Myöskään psyykkinen heittäytyminen sellaisen varaan, mitä todellisuuden syväerittely ei tue, ei tule kysymykseen elämänasenteena, jos intellektuaalinen rehellisyys otetaan vakavasti. Sellainen elämä ei olisi autenttinen, ja missä on epäautenttisuutta, siellä on valhetta, pretensiota eli teennäisyyttä ja vieraantumista.

Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, määrittelee Paavali Room. 14:17. Se on liki olevasta Jumala todellisuudesta realisminsa ja inspiraationsa ammentavaa, ehjää ja autenttista elämää. Ilman Jumalan preesensiä Jumalan futuuri on vaarassa turmeltua teokraattiseksi teknokratiaksi; missä näin tapahtuu, siellä Tuhon logiikan on onnistunut kesyttää, mukauttaa ja assimiloida sitä uhkaava uusi luomus. Kaiken tämän yhteenvetona voi määritellä Uusimman testamentin puutteen näin; Jumalanvalta on syytä määritellä väkevämpänä, problemaattisempana ja henkilöä kohti käytävämpänä kuin Uusimmassa testamentissa tapahtuu.



Autenttisen teologian kriteerit

Teologia on oppia Jumalasta (kr. theos Jumala, logos oppi). Se on ihmisen pyrkimystä määritellä, kuvata ja eritellä suhdettaan olemassaolonsa perustaan. Näin teologia on Niin kuin ilmaus kahdesta asiasta. Se on toisaalta ilmaus siitä, että ihminen on vieraantunut elämänsä perustasta. Toisaalta se on ilmaus pyrkimyksestä voittaa vieraantuminen ja silloittaa railo, joka on auennut ihmisen ja hänen elämänsä perustan väliin.

Raamattu tuntee tilanteen, jossa vieraantumista ei ole olemassa erillistyneisyyden ja erottautumisen mielissä ihmisen ja hänen elämänsä perustan välillä. Jeremias puhuu uuden liiton tilanteesta. Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: Tuntekaa Herra. Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra (Jer. 31:33 s.). Tilanteessa, jossa vieraantuminen on voitettu, jossa ihmisen ja hänen elämänsä perustan välillä vallitsee liittosuhde, käsite Jumala häviää tarpeettomana ja häviää yhtä tarpeettomana kaikki teologia.



Autenttiseksi (kr. authentikos oikeaperäinen,aito) tilanteeksi kutsun tilannetta, jossa ihmisellä on välitön liittosuhde elämänsä perustaan. Jumala-käsitteen käymistä tarpeettomaksi tässä tilanteessa, Jumalan lakkaamista ja siihen liittyen teologian raukeamista kutsun autenttiseksi jumalattomuudeksi.

Autenttiseksi teologiaksi kutsun sellaista keskustelua Jumalasta, joka tapahtuu kaikkien keskustelun osanottajien ollessa johdonmukaisesti tietoisia siitä, että todellisuus on autenttisesti jumalaton. Se on puhetta Jumalasta tietoisina siitä, että kaikki puhe Jumalasta on vieraantunutta puhetta, joka kantaa epäautenttisen, vieraantuneen tilanteen stigmaa. Teologia, silloin kun se on autenttista, on Jumalasta puhumista itsetiedostetun vieraantumisen tilanteesta käsin. Näin siis olen ateisti; tarkemmin sanoen olen ateisti kahdessa tämän käsitteen aivan määrätyssä merkityksessä. Olen ateisti sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Ateismi kirjaimellisesti merkitsee kantaa, jossa teismi hylätään. Teismi on sellainen näkemys Jumalasta, jossa hänestä tehdään olento ja olio muiden olentojen ja olioiden joukossa. Olen ateisti siinä mielessä, että pidän uskoa tällaiseen erilliseen Jumala-olentoon taikauskona.

Toisaalta olen ateisti tärkeämmässä, autenttisen jumalattomuuden merkityksessä. Teologinen ajatteluni tapahtuu sen tietoisuuden taustalta, että läpeensä autenttisessa elämässä ei ole tarvetta eikä ole sijaa Jumala-käsitteelle. Visio Dei, Jumalan näkeminen, jota hurskaat ovat vuosituhannet pitäneet autenttisen uskonelämän korkeimpana kehitysasteena, ei merkitse erityisen Jumalan näkemistä, vaan autenttisen todellisuuden välitöntä näkemistä; siinä ei tarvita Jumala-mielikuvien välitystä vaan nähdään asiat sellaisinaan, perilaadussaan.

Autenttinen ateismini ei ole välitöntä ateismia vaan ennakoivaa ateismia. Se on fragmentaarisesti ja välähdyksittäin koettua visiota tilanteesta jossa vieraantuminen kerran on voitettu, ja näiden visioiden varassa voimassa pysyvää vakaumusta, joka koskee autenttisen todellisuuden jumalatonta välittömyyttä.



Teismi, jonka ateismini ensimmäisessä merkityksessä torjun, on oppi Jumalasta oliona, joka maailman eräänlaisena vastakohtana on erillisesti olemassa. Kausaali- eli syysuhde on voi massa Jumalan ja maailman välillä. Jumala on maailman syy. Hän on luonut maailman. Hänellä on maailmaa koskevia tarkoituksia. Ne turvatakseen Hän puuttuu maailman asioihin ulkopuolisuudestaan käsin, tarpeen vaatiessa syrjäyttäen asioihin puuttumisillaan eli interventioillaan itse luomansa luonnonlait, universumin logos-rakenteen, josta oli jo puhetta.

Teismin Jumalalla on henkilökohtainen suhde erikseen jokaiseen ihmiseen. Ihmisen iäisyyskohtalo riippuu tämän suhteen sisällöstä. Sovinnon ja liiton suhde antaa ihmiselle osallisuuden tuonpuoleisen, iäisen valtakunnan merkitystäyteydestä eli pleeroomasta. Vihollisuussuhde merkitsee iäistä kuolemaa.

Kaikessa teismissä on mukana ihmisestä lainattuja piirteitä, joilla Jumalaa kuvataan. Tämä antropomorfismi eli ihmisenkaltaisuus Jumalan kuvassa on toisinaan karkeampaa, toisinaan vähemmän silmiinpistävää siitä syystä, että sitä on siloteltu filosofisin yleistyksin. Ongelma on siinä, että mitä hygieenisemmin ihmisen piirteet teismin Jumala-kuvasta poltetaan, sitä aneemisempi, kaukaisempi ja ihmisen kokemuksen kannalta sitä vähemmässä määrässä tähdellinen teismin Jumalasta tulee. Se on vaarassa otioitua (otiosus joutilas lat.), haalistua ja epäperimielistyä. Toisaalta mitä värikkäämmin inhimillinen teismin Jumala-kuva on, sitä infantiilimpi ja sitä vieraampi aikuiselle ihmiselle ja älylliselle rehellisyydelle sen edustama teismi on. Teismin puitteissa Jumala-kuva on joko epäuskottava tai väritön ja mitään koskematon.

Ateismiini teismin kaikkien muotojen torjumisen merkityksessä minulla on kolme eritasoista syytä, joista jokainen yksinäänkin olisi riittävän pätevä.

Ensimmäinen on empiiriseen eli kokemusperäiseen tietoon liittyvä. Kurinalaisesti eritelty, ihmiskunnan kasaama tieto maailmasta ei sisällä ainesta, joka pakottaisi tai edes houkuttelisi olettamaan mitään erityistä Superolentoa todellisuudessa esiintyvien olentojen joukkoon. Jumala-olettamus on epätodennäköinen. Paitsi epätodennäköinen se on myös tarpeeton. Mitä pitemmälle tietämyksemme yltää, sitä suuremmassa määrin todellisuus selittää itse itsensä ja itse vastaa herättämiinsä kysymyksiin. Emme tarvitse deus ex machinaa, koneen jumalaa ,joka muinaisten näytelmien juonessa tuli selittämään sen, mikä muutoin olisi jäänyt käsittämättömäksi. Sen, jonka Jumala perustuu tietämyksen aukkoihin, on oltava jatkuvasti siirtämässä Häntä yhä kauemmaksi tiedon periferiaan, kun lähempää ei löydy tietämättömyyden turvareservaatteja Hänen asuttavakseen.



Toinen ongelma on filosofinen. Se vaikeus, joka kohdataan, kun Jumalan käsitteeseen halutaan saada yhtä aikaa uskottavuutta ja ihmisille merkittävää sisältöä, viittaa jo siihen. Ne määreet, jotka meidän on pakko liittää Jumalaan jos haluamme Jumala-käsitteen millään tavoin vastaavan ihmisten Jumala-tietoisuutta, ovat niin vaativia, etteivät ne tahdo mahtua erityisen olennon muotokuvaan.

Kolmas syy teismin torjumiseen on eksistentiaalinen, perimielinen. Vaikka kuinka koristelisimme Superolentoa erilaisin superlatiivein, emme saisi siitä syntymään niin mahtavaa mielikuvaa, että se meitä perimielisesti tyydyttäisi. Teologeina olisimme etsimässä Superolennon takaa vielä perimmäisempää todellisuutta, Jumalaa Jumalan takana ja tuolla puolen (Tillich). Mikään vähempi peritodellisuuden käsite kuin sellainen, joka kykenee kiteyttämään itseensä samalla kertaa kaikki todellisuuden merkityssisällöt, ei voi rauhoittaa Jumala-etsintäämme.

Teismin Jumala ei voi meitä tyydyttää, päinvastoin: se ei voi olla herättämättä meissä kapinamieltä. Jumala-olio olisi yksi todellisuuden osa, joka vaatisi ehdottoman merkityksensä tunnustamista muun todellisuuden kustannuksella. Näin teismi on todellisuutta pirstova oppi ja siten perkeleellinen oppi sanan alkuperäisessä mielessä, diabolinen oppi, jonka herättämä vastustus on sen todellisuuden autenttista vastarintaa, jolta pyritään epäoikeutetusti riistämään merkityssisältö. Perkele on kreikaksi diabolos. Se on verbin dia-ballo heittää erilleen, erottaa, johdos.

Perkele, Diaboli, tahtoo erottaa sen, mikä olennaisesti ja autenttisesti on kuuluva yhteen, etenkin luomakunnan Luojastaan, ihmisen elämänsä perustasta ja kulttuurin perijuuristaan. Juuri tämä merkityssisältöjen hajoaminen on seurauksena silloin, kun yksi todellisuuden osa tekeytyy kaiken merkityksen lähteeksi. Teismin Superolennon pretensiot, teennäiset vaatimukset, tekevät siitä Perkele-Jumalan. Tämä on perustana sille, että teismille perustuva uskonto pyrkii olemaan luonteeltaan diabolinen.



Teismin Jumala-olennon kohtalona on ristiriita sen esittämien yleispätevyyden vaatimusten ja sen partikulaarisen, vain kokonaisuudenosaan rajoittuvan luonteen välillä. Siitä on seurauksena uskonnon ja sen elämän, joka ei ole uskontoa, asettuminen toisiaan vastaan vihamielisinä todellisuuksina. Todellisuus jakaantuu diabolisesti sakraaliin ja profaaniin. Pyhää, sakraalia, on se, mikä sijoittuu temppelin sisäpuolelle uskonnollisen elämän piiriin ja Jumala-olennon kontekstiin eli merkitysyhteyteen. Profaania on kaikki, mikä jää temppelin ulkopuolelle (lat. pro- edessä, fanum temppeli).

Temppelin sisään päässyt on tosin saavuttanut pyhyyden statuksen, mutta samalla menettänyt reaalisisältönsä vieraantuessaan arkielämän merkityksistä. Temppelin ulkopuolella jätetty on toisaalta vapautunutta, sekulaaria: pyhä ei sitä sido eikä velvoita ja se siten saa kehkeytyä omalta pohjaltaan. Samalla se kuitenkin on sisällöllisesti latteutunut menettäessään perimmäisen merkityssisältönsä. Todellisuus, jonka merkitys on riistetty, ja merkitys, jonka todellisuus on menetetty, vieraantuvat toisistaan ja joutuvat vihollisuuksiin.

Näin uuden ajan sekularismi ei ole historiallisesti satunnainen kehitys, joka suotuisammin uskonnon kannalta sattuen ei olisi toteutunut. Se on teismin itsensä synnyttämä kehityslinja. Uskonto itse luo sekularismin, joka pyrkii tuhoamaan sen. Jumalallisuuden partikulaaristaminen jumalatontaa muun todellisuuden.

Teismin torjuva ateismini ei ole naiivia ateismia, joka uskoo käsitelleensä loppuun Jumala-kysymyksen pelkästään sillä, että on murskannut tietyn Jumala-käsityksen ja teorian Jumalasta. Minun mielestäni on aivan selvää, että niin teismin kuin erilaisten muiden Jumala-käsitteiden avulla eri kulttuureissa yritetään ilmaista jotakin, joka liittyy sangen laajasti autenttiseen inhimilliseen kokemukseen. En oleta, että siinä olisi kysymys jostakin erityisestä toisesta todellisuudesta. Oletan, että Jumala-kuvat, Jumala-käsitteet ja fantasiat jumalista ovat vertauskuvallista puhetta nimenomaan ihmisten reaalitodellisuudesta, siitä samasta, joka on arkipäiväisen kokemuksemme ja tieteellisen erittelyn kohteena.

Tässä minun käsityksessäni on jotakin yhteistä ja jotakin erilaista verrattuna Ludwig Feuerbachin klassiseen ateismiin. Yhteistä on tulkita puhe Jumalasta ja Jumalan todellisuudesta epäsuoraksi puheeksi ihmisestä ja hänen todellisuudestaan. Feuerbach katsoi kuitenkin, että jokainen Jumalaan liitetty ominaisuus, Jumalan attribuutti, oli ihmisen omien ominaisuuksien heijastusta eli projektiota. Ihminen Jumalassa niin ollen kiertoteitä palvookin omaa inhimillistä itseään, ei mitään hänestä itsestään erillistä ja riippumatonta todellisuutta. Tällaista ajatustapaa voimme kutsua psyykkiseksi reduktionismiksi. Jumala johdetaan eli redusoidaan tyhjentävästi ihmisen sielunelämän piirteiksi.



Omasta puolestani en katso, että se todellisuus, mikä ilmenee Jumala-käsitteissä, on samaistettavissa ihmisen psyyken prosesseihin. Jumala-käsitteet viittaavat realiteetteihin, jotka ovat todellisia ilmankin sitä, että ne ovat ihmisen sielunelämän kohteita. Jumala-todellisuus on ihmisestä riippumatta olemassa. Se on se todellisuus, josta ihminen on peräisin, ja jonka keskellä ja jonka ehdoilla hyvin suuressa määrin ihmisen on elettävä.

Uskonnollisen ihmisen saattaa olla vaikea protesteitta hyväksyä ajatus, että puhuessaan Jumalasta ja ajatellessaan Jumalaa hän itse asiassa käsittelisi yleistä todellisuutta. Hän ehkä haluaa tähdentää tarkoittavansa nimenomaan erityistä mahtiolentoa, Jumalaa, joka on erillään todellisuuden ykseydestä. Sikäli ei voi olla yleisenä määritelmänä totta, että puhe Jumalasta tarkoittaisi puhetta todellisuudesta.

Onkin tarkennettava sitä määritelmää, jonka olen antanut teologialle. Se, mitä puhutaan Jumalasta, on osittain autenttista, osittain epäautenttista teologiaa. Epäautenttista teologiaa on se, mikä tarkoittaakin puhua fantastisista erityisistä olennoista sellaisista kuin Jumala, enkelit, Saatana, ja fantastisesta erityisestä todellisuudesta, jonka nimi on taivas. Autenttista teologiaa on se, mikä tarkoittaa koskea ihmisen todellisuutta. Epäautenttinen ja autenttinen ovat aina sekoittuneita toisiinsa teologiassa, ne esiintyvät mikstuuroina, joissa hallitsee milloin toinen, milloin toinen ainesosa. Puhtaasti epäautenttinen teologia olisi puhdasta taikauskoa. Sellaista tuskin käytännössä esiintyy, sillä taikauskossakin on aina mukana perimielistä reaaliseen todellisuuteen kohdistuvaa harrastusta.

Saadaksemme tarkemman käsityksen teologiasta meidän on jotenkin rajattava se sen tietämyksen kanssa, mitä esimerkiksi tiede edustaa. Edellä sanottuhan tarkoittaa sitä, että teologian ja tieteen kohteena on sama todellisuus. Eikö teologia, todellisen vertauskuvallisena kuvaamisena, ole sellaisen tehtävän epämääräistä ja fantasioivaa toteuttamista, jonka tieteellisen tiedon eksaktit käsitteet tekevät paljon pätevämmin ja yksitulkintaisemmin?



Saman kysymyksen voisi kohdistaa myös taiteisiin, jotka nekin usein tarkoittavat kuvata todellisuutta symbolien keinoin. Tieteellinen tieto ei kuitenkaan kilpaile niiden kanssa eikä ole niin, että toinen tai toinen, tiede tai taide olisi tarpeeton. Harva väittäisi sitäkään, että taiteen välittämät todellisuuden merkityssisällöt ovat epäreaalisia tai jossakin mielessä olemattomia.

Teologian ja tieteen välinen suhde on ratkaistava siltä luovuttamattomalta perustalta, että niiden kohteena oleva todellisuus on yhteinen. Ajatus siitä, että teologian kohteena olisi jokin eri todellisuus, on syvästi peruslähtökohtieni vastainen. Yhtä luovuttamatonta on, että teologian välittämät merkityssisällöt ovat todellisia, eivät kuvitteellisia.

Eroa ei voida tehdä sillä perusteella, että tiede olisi tekemisissä objektiivisen, teologia subjektiivisen todellisuuden kanssa. Teologialle ja tieteelle on yhteistä, että ne viime kädessä voivat kohdata vain subjektiivisen todellisuuden, todellisuuden sellaisena kuin inhimillisen kokemuksen sisällä ja inhimillisen kokemuksen kategorioiden rakenteeltaan määräämänä se tulee vastaamme. Teologialle ja tieteelle on edelleen yhteistä, että niiden arvosteluperusteena viime kädessä on se objektiivinen todellisuus, joka ilmaisee itseään kokemuksemme subjektiivisuudessa.

Tavanomaisella kokemuksella sen kokemuksen vastakohtana, jolle teologia perustuu, tarkoitan sekä arkipäiväistä, vähemmän järjestelmällistä ja kriittistä todellisuuden havainnointia että tieteen järjestelmällistä ja kriittistä havainnontekoa. Tieteen kohteena on todellisuus sellaisena kuin se avautuu tavanomaisessa kokemuksessa ja teologian kohteena on todellisuus sellaisena kuin se avautuu perikokemuksessa. Todellisuus on yhteinen ja identtinen, kokemustyyppi on erilainen.

Perikokemus on eksistentiaalista eli perimielistä kokemusta. Kysymys on siitä, miten todellisuuden totaliteetti, sen kokonaisuus koetaan perimmäisten merkityssisältöjen kannalta: elämän tarkoituksen, olemassaolon mielekkyyden, viimesijaisen velvoittavuuden, perimmäisen toivon ja rohkeuden mutta myös alati olemassaoloamme vastaan suuntautuvan periuhan näkökulmasta. Inhimillinen elämä ei ole elämistä ainoastaan leivästä vaan ennen kaikkea elämistä merkityssisällöistä, niiden varassa, niitä varten. Perikokemus on todellisuuden kohtaamista tästä näkökulmasta.



Kokemista ei pidä tässä yhteydessä mieltää yksinomaan tunteiden kannalta. Kaikkeen kokemiseen liittyy tunteita, esimerkiksi havaitsemiseen mielihyvää ja oivaltamisen iloa. Kuitenkaan eivät havaitseminen ja oivaltaminen ole pelkästään eivätkä edes hallitsevasti tunneasioita. Hallitsevaa on niiden kognitiivinen, tietoussisältö. Perikokemukseen niin ikään liittyy tunteita, iloa, ahdistusta, uhkaa. Perikokemus ei kuitenkaan ole pelkkä tunneasia. Siinäkin hallitsevaa on kognitiivinen sisältö, todellisuuden kuvan rakentuminen merkityssisältöjen ympärille. Hallitsevatko tunteet vai asiasisällöt kokemista perikokemuksessa, riippuu ihmisen persoonallisuudesta ja hänen kouliintumisestaan, mutta siihen katsomatta se, mikä teologisesti merkitsee, on kokemus sisällöksi käsitettynä.

Tavanomainen kokemus ja perikokemus eivät ole ristiriidassa keskenään eivätkä myöskään toisistaan riippumattomia. Perikokemus on yhdessä suhteessa tärkeä tietosisältöjen alkuperäinen lähde: tämä koskee inhimillisen kokemuksen rakennetta ja sääntöjä itseään koskevaa tietoamme. Muissa suhteissa perikokemus ei kartuta tietoamme todellisuudesta verrattuna siihen, mitä tavanomainen kokemus meille siitä välittää. Sikäli perikokemus on hyvin absoluuttisessa mielessä lähes kaikessa riippuvainen tavanomaisesta kokemuksesta.

Niin ikään tavanomainen kokemus on eräällä tavalla riippuvaista perikokemusta. Perikokemus jäsentää ja arvottaa sitä, mitä tavanomaisessa kokemuksessa otamme vastaan todellisuudesta. Kun tavanomaiselle kokemukselle tarjoutuva aineisto määrällisesti monenkertaisesti ylittää vastaanottokapasiteettimme, on perikokemuksemme jo tietoisuuden eräänlaisena eteisvahtimestarina määräämässä sitä, mitä kokemukseen ylipäätään otetaan vastaan.

Apokalyptinen tietoisuutemme ei näin ollen perustu ekstrasensorisiin, tavanomaisen kokemuksen ulkopuolelle jääviin tietämyksen lähteisiin. Todellisuussisältö Tuhon yhtälössä on kokonaan peräisin tavanomaisesta kokemuksesta. Perikokemuksella on kuitenkin ollut roolinsa tätä yhtälöä muokatessamme. Niin kuin korrelaatiosta puhuttaessa aiemmin totesin, erittely, jota teemme ihmisen tilanteesta, ei tapahdu yksinomaan välittömän empiirisen aineiston johtamana. Samoin kuin Tillich korostaa sitä valaistusta, jota ilmoitus teologille antaa tilanne-erittelyssä sen syventämiseksi, samaan tapaan perikokemuksemme sisältö on ollut herkistämässä tavanomaista kokemista kiinnittymään tilanteessa erittäinkin siihen, millä ihmisen kannalta on perimielistä merkitystä. Perikokemuksen aktiivinen preesens tavanomaisessa kokemuksessa, joka kuitenkaan ei syrjäytä sen yksinomaista monopolia tiedon lähteenä, varjelee meitä lattealta empirismiltä samalla kun se sulkee pois fantasioinnin perikokemuksen nimissä.



Tavanomaisen kokemuksen kohteena oleva todellisuus ja perikokemuksen kohteena oleva todellisuus ovat yksi ja sama todellisuus. Perikokemus on kuitenkin perimielisesti kokemuksen totaliteetista uutettu eli ekstrahoitu, tiivistetty ja työstetty todellisuus. Se on todellisuus merkityssisältöjen tyyssijana. Autenttisen todellisuuden ja autenttisen peritodellisuuden keskinäisestä identiteetistä on kuitenkin muistettava fanaattisesti pitää kiinni.

Ihmisen persoonallisuus on monikerroksinen. Olemme ihmisinä oman tietoisuutemme kirkkaassa valokeilassa vain osittain. Osittain olemme hämäryyttä, jopa pimeyttä itsellemme. Perikokemus ei kosketa vain sikäli itseämme, kuin olemme oman tietoisuutemme ulottuvilla. Perikokemus on tapahtumista joka yhtä suurella oikeudella koskee tiedostamatonta kuin tietoista minäämme. Tämän tähden erotan periminän käsitteen minän käsitteestä. Perikokemuksen objekti on peritodellisuus ja sen subjekti periminä. Periminä ei ole muuta kuin ihminen itse; sillä ei esimerkiksi ole mitään tekemistä kuolemattomaksi kuvitellun sielun kanssa. Minä viittaa korostetusti vain siihen osaan ihmisestä, jota tietoisuus kirkkaasti pyyhkeilee. Perikokemukseen sen lisäksi osallistuvat syvemmät olemuksemme tasot. Jotta niille tehtäisiin oikeutta, tarvitaan periminän käsitettä. Siitä puhumalla haluan korostaa syväminän, puutteellisesti tiedostettujen ja tiedostamattomien persoonallisuuden kerrosten aktiivisuutta perikokemuksessa.

Periminä ei kuitenkaan ole mikään syvyys psykologian uudissana. Se on teologinen termi, joka viittaa koko ihmiseen siinä ominaisuudessa kuin hän perikokemuksensa subjektina asettuu kontaktiin peritodellisuuden kanssa. Periminä on Jumalan kanssa kosketuksessa oleva ihminen.

Periminän kieli on imagojen, kuvien kieli. Imagoihin ekstrahoimme eli uutamme kokemustamme todellisuudesta. Meillä on esimerkiksi imago itsestämme, ihmisestä, Jumalasta, miehellä monesti luvatusta naisesta ja naiselle luvatusta miehestä.

Mytologia puhuu näin periminälle äidinkielellä. Raamatun kertomus, joka on minälle absurdi, voi olla välittömän mielekäs periminälle. Minä voi opiskella periminän kieltä ja kehittää näin tulkinnan, hermeneutiikan kykyjään. Yksi keino minän ja periminän välillä vallitsevaa vieraantuneisuutta voitettaessa on niiden välisten kieliongelmien ylittäminen. Teologian opiskelu yhdeltä olennaiselta osaltaan on tähän liittyvää kielen opiskelua.



Imagot muuttuvat, mutta toisaalta myös vastustavat muutosta. Muutoksen lähteenä on tavanomainen kokemus. Kokemus ravitsee imagoita ja antaa niille kasvumahdollisuuksia. Imagot pyrkivät kuitenkin kasvamaan rakenteittensa puitteissa. Ne eivät vain omaksu kokemuksesta kasvuainesta, vaan ne myös valikoivat kokemusta niin, että tarjoutuva kasvuaines olisi mahdollista sisäistää imagoon vaarantamatta sen rakennetta. Imagorakenteiden aktiivisuus kokemusta vastaanotettaessa merkitsee sitä, että kokemuksen sisällöllä on jäsentynyt luonne, se on mielekästä kokemusta. Toisaalta se merkitsee sitä, että kokemus ei vain ole vastaanottamista vaan on myös torjumista, se ei ole vain liittoutumista todellisuuden kanssa vaan myös siitä vieraantumista. Ossifioituneet, luutuneet imagot ovat kokemuksen perkeleitä, jotka pitkän päälle voivat eristää ihmisen todellisuudesta henkiseen sairauteen. Lievemmissä muodoissa ne esiintyvät kokemusta vääristävinä ennakkoluuloina. Paine kokemuksesta vastarintaa tekevää kovaa imagoa vasten on omiaan johtamaan aikanaan imagon romahtamiseen. Tämä ilmenee kääntymyksinä, konversioina. Esimerkkinä on Paavalin konversio Ap.t. 9:4 Saul, Saul, miksi vainoat minua.

Imagovastarinnan mahdollisuus tuo periminään ja perikokemukseen irrationaalisia, järjenvastaisia elementtejä. Olisi kuitenkin liian nopea johtopäätös autuuttaa tieteellinen tieto teologisten ennakkoluulojen kustannuksella tällä perusteella.

On muistettava, että imagon häiritsevä vaikutus ilmenee nimenomaan tavanomaisen kokemuksen vastaanottamisessa, ja siten sen stigma täydellä voimallaan kiinnittyy myös tieteelliseen ajatteluun. On myös muistettava, että imagovastarinta ei ole pelkästään häiriötekijä. Se on toisaalta myös kokemuksen rakennetekijä, joka antaa perustuksen todellisuuden jäsentymisen kumulatiiviselle, kasaantuvalle luonteelle ja siten tieteellisen maailmankatsomuksen kehittymiselle. Viitaten hieman toiseen käsitteistöön voi sanoa, että imagovastarinta vaikuttaa tietoisuuden historiaan sekä rakentavana viitekehystekijänä että destruktiivisena ideologisena tekijänä.



Tähän asti olen edellyttänyt imagojen olevan ainekseltaan kauttaaltaan peräisin tavanomaisesta kokemuksesta. Garrison erittelee useaan otteeseen mainitussa kirjassaan mielenkiintoisesti Jungin syvyyspsykologian antia teologialle. Jung asettaa kysymyksen, onko yksilön ainutkertaisen privaatin perikokemuksen lisäksi oletettava lajille yhteistä perikokemusta, joka perustuu kollektiivisiin imagoihin eli arkkityyppeihin. Jung selittää mm. kansallisosialismin nousun Wotanin, kristinuskon tieltä syrjäytyneen mutta Saksan kansan kollektiivisessa alitajunnassa elinvoimaisena säilyneen pakanajumalan ylösnousemuksena historiaan. Niin mielenkiintoista kuin olisikin esimerkiksi Israelin historiaa tarkastella arkkityyppien dialektiikan kannalta, sitoutuminen kollektiivisen tietoisuuden oletukseen edellyttää sen merkityssisällön tarkempaa erittelemistä kuin mikä on minulle ollut mahdollinen. Perikokemus ei siitä huolimatta voi olla puhtaasti empiirinen asia. Sen rakenteellisiin piirteisiin totta kai vaikuttaa se, että se on ihmisen kokemusta, eikä rajanveto rakenteen ja sisällön välillä ole aina helppo eikä yksintulkintainen asia.

Minkälaista sitten on perikokemuksen sisältö?

Tähänastinen pohdiskeluni teologian luonteesta on aika tavalla pitäytynyt muodollisiin näkökohtiin, jotka olisivat päteviä monen sisällöltään hyvin erilaisen teologian suhteen. Tietyssä vaiheessa tullaan kuitenkin kohtaan, jossa joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti on määriteltävä kanta myös sisältökysymyksiin. Substantiaalinen sitoutumiseni, sitoutumiseni tiettyyn sisältöön teologisessa ajattelussa tapahtuu siinä kohdassa, missä määrittelen autenttisen ja epäautenttisen perikokemuksen välistä eroa.

Perikokemus voisi periaatteessa olla eri ihmisillä varsin erilaista ja moni periaatteessa voisi väittää, ettei hän sellaisesta kokemisen muodosta mitään tiedä eikä ymmärrä. Mikä on autenttista perikokemusta?

Autenttisessa perikokemuksessa ihminen kohtaa todellisuuden kauhistavana ja ihastuttavana salaisuutena. Se on mysterium tremendum et fascinans. Tämä Rudolf Otton määritelmä tahtoo sanoa, että peritodellisuus on kokijalleen pyhä eli numeeni todellisuus. Tässä kuvauksessa näen teologisen asenteeni keskeisimmän perustan ja siitä syystä nimitän sitä teologiani sisältökriteeriksi, toisin sanoen arvosteluperusteeksi, jota on sovellettava kaikkeen, mitä teologina teologina väitän, ja jota sovellan kaikkeen, jota teologina arvioin.

Näin en kuitenkaan ole paljastanut itseäni teologiseksi romantikoksi enkä irrationaaliseksi mystikoksi. Olennaista ei tässäkään ole tunne.



Olennaista on, että kaiken itse kokemani ja kaiken keräämäni tiedon pohjalta minulla on todellisuudesta se käsitys, että se on salaisuus, ja että salaisuutena se on kauhistuttava ja ihastuttava. Olennaista ei ole, että kontemploidessani olevaista koen sanottuun sävyyn. Ei todellisuuden ajatteleminen aina eikä kaikissa olo suhteissa herätä minussa mitään syviä tunteita. Toisinaan todellisuuden kokemuksella on tympeä latteuden laatu, sillä tuulella ollessani. Niissäkin tilanteissa ja niinekin tunteineni todellisuus kuitenkin on minulle kauhistava ja ihastuttava salaisuus. En ajattele niin sen tähden, että tunnen niin, vaan tunnen niin sen tähden että ajattelen niin. Muu tunne olisi epäadekvaattinen, koska se ei olisi sopusoinnussa sen kanssa, mikä on totta.

Näin katson, että perikokemus, jolta puuttuu Otton määrittelemä laatu on epäautenttista perikokemusta. Voisin nyt muotoilla yleisellä tasollaan vastauksen alati esitettävään kysymykseen: uskonko Jumalaan? Uskon Jumalaan siinä ja vain siinä mielessä, että autenttisessa kokemuksessaan ihminen kohtaa todellisuuden kauhistavana ja ihastuttavana salaisuutena, ja siinä mielessä, että uskon erilaisten Jumala-käsitysten siinä määrin kuin ne ovat autenttisia tarkoittavan tavalla tai toisella kuvata tätä todellisuuden kohtaamisen sisältöä. En usko Jumalaan siinä mielessä, että pidän Jumala-käsityksiä kaikilta muilta osin perimielistä mielenkiintoa vailla olevana taikauskona.



Sisältökriteeri ja autenttisen jumalattomuuden periaate tukevat toisiaan. Pyhyyden kvaliteetti voi autenttisessa mielessä olla liitettävissä vain koko todellisuuteen, ei mihinkään sen muiden todellisuuden osien rinnalla etuoikeutettuun osaan taikka aspektiin. Siitä syystä jopa sellaiset tillichiläiset käsitteet Jumalan pseudonyymeinä, valeniminä, kuten olemassaolon perusta tai elämän perusta tai sellaiset robinsonilaiset pseudonyymit kuin olevaisen voimakenttä ovat vaarallisia. Jumalan käsite ei edes sillä tavoin etuoikeuttavasti viipaloi todellisuutta, että se viittaisi olemassaolon ytimeen tai voimaan. Se mitä sisältökriteeriä kunnioittaen voimme sanoa, on: puhe Jumalasta on yritystä epäsuorasti ilmaista sitä, että todellisuus ei ole autenttisesti kohdattavissa kohtaamatta sitä pyhyyden määrittämänä realiteettina, eikä olemassaoloon voi autenttisesti katsoa tulematta tietoiseksi sen syvyysluonteesta. On tietenkin absurdia sanoa, että Jumala ja todellisuus olisivat identtisiä. Siitä huolimatta jumalakokemuksen kohteena ei voi olla muu kuin koko todellisuus, ja todellisen kohtaaminen on Jumalan kohtaamista sikäli ja siinä merkityksessä kuin se on pyhyyden ja syvyyden kohtaamista todellisen perilaatuna.

Perinteisen teismi opettaa Jumalan kaikkiallisuutta. Hän on olento, joka on yhtä aikaa läsnä jokaisessa paikassa. Niin muodoton kuin tämä ajatus mihin tahansa olentoon sovellettuna onkin, siinä pyrkii ilmoille tärkeä autenttisen perikokemuksen näkökohta. Koko todellisuuden pyhyyslaatuun liittyvänä näkökulmana .Jumala on tasapaksusti läsnä jokaisessa todellisuuden ilmiössä ja osassa. Transparenssin eli läpinäkyvyyden käsite perustuu tähän seikkaan.

Jumalan kaikkiallisuus merkitsee todellisuuden potentiaalista yleistä läpinäkyvyyttä. Mikä tahansa todellinen voi raottua ja olemisen perusluonne sen läpi kuultaa esille. Transparenssi voi toteutua ihmisen persoonassa; puhumme silloin pyhimyksestä. Pyhimys-käsitteen autenttinen sisältö on persoona ja elämä, jonka läpi todellisuuden periluonne ja perimieli kuumottaa. Se ei merkitse moraalisesti korkea tasoista ja uskonnollisesti poikkeuksellisen lahjakasta henkilöä. Uskonnollinen nero on taipuvainen olemaan kaikkea muuta kuin transparentti. Katkelmana erityisesti ansioitunutta todellisuutta sellainen persoonallisuus on taipuvainen keskittämään huomion itseensä ja kääntämään sen pois siitä, mitä pyrkii näkymään läpi. Uskonnollinen nero ja moraalinen sankari ovat taipuvaisia olemaan opaakkeja persoonallisuuksia, pyhimyksen käsitteellisiä vastakohtia.

Kairos on transparentti historiallinen tilanne tai hetki. Kirkko, Herran oma (kyriake, kirkko, on Kyrios Herra sanaa vastaava adjektiivi) on jokainen yhteisö, jolla on kyky olemuksellaan viitata autenttiseen peritodellisuuteen. Yhteisön kirkkoluonnetta ei rajoita esimerkiksi sen ateistinen sitoutuneisuus. Ateistinen yhteisö voi olla autenttinen kirkko. Reaalikirkko voi olla olemukseltaan äärimmäisen opaakki ja siinä mielessä vähemmän Herran oma kuin jokin maallinen yhteisö.

Edellisen perusteella on selvää, miksi mikään muu kuin symbolinen puhe Jumalasta ei ole mahdollinen. Suora puhe olisi Jumalan kohteellistamista, mutta Jumalaa ei löydetä kohteitten joukossa. Toisaalta Jumalasta ei voi puhua puhumatta jostakin kohteesta, sillä Jumalaa ei ole muussa mielessä kuin kohteiden laatuna ja merkityssisältönä. Autenttisia lauseita Jumalasta ovat vain sellaiset lauseet, joissa johonkin kohteeseen liittyvä jumalallinen merkitysulottuvuus eksplikoidaan tavalla tai toisella.



Symboli, kr. sym-bolos tulee sanasta sym-ballo ja merkitsee sitä, mikä heittää yhteen, yhdistää. Se on saatanan, diaboloksen, Erottajan, vastakäsite. Siinä kun diaboli erottaa sen, mikä oikeasti kuuluu yhteen, ja siten hävittää autenttisia merkityssisältöjä, siinä symboli liittää yhteen oikeasti yhteen kuuluvat asiat ja siten rakentaa merkityssisältöjä.

Sekä diaboli että symboli ovat enemmän kuin vain pelkkiä merkitysopillisia asioita. Symboli parantaa, eheyttää, liittää yhteen todellisuuden kanssa todellisuudesta vieraantuneen ihmisen; diaboli pirstoo, rikkoo, tuhoo terveyttä, erottaa ihmistä todellisuudesta.

Reaalisia symboleita ovat kaikki todellisuuden osat ja aspektit, joilla on transparenssi: pyhimykset, kairokset ja kirkot muiden muassa. Jokainen opaakki kohde on diaboli ja erottaa ihmistä autenttisesta todellisuudesta. Vasta visio Dei, Jumalan näkeminen, hävittäisi todellisuudesta kaiken opaakkisuuden.

Autenttinen teologia on transparenttia puhetta. Sen tehtävä on syväeritellä opaakkia todellisuutta niin, että se saisi transparenssinkyvyn.

Idoli on langennut symboli. Sana tulee kreikankielisestä sanasta eidon muoto ja sen johdannaisesta eidolon-sanasta, joka tarkoittaa epäjumala, jumalankuva. Mikä tahansa olio tai olevaisen aspekti, joka esiintyy omaperäisen pyhyyden vaatimuksin, eli, koska nämä vaatimukset välttämättä ovat perusteettomia ja teennäisiä, pretensioin, on idoli. Kysymys on pyhyyden kvaliteetin usurpaatiosta, väärämielisestä haltuunotosta omaan käyttöön. Pyhyys kvaliteettina kuuluu koko todellisuudelle. Idoli tahtoo sen kuitenkin keskittää kokonaan itselleen ja siten alentaa ja halventaa muuta todellisuutta ja riistää siltä sen autenttisuuden. Idoli, Jumalan kuva, on jumaluuden muoto, sen pretensio, vailla jumaluuden merkityssisältöä. Sen todellisuuden, jota vastaan ja jota riistämään se asettuu, se luo oman kuvansa kaltaiseksi: muodoksi vailla autenttista sisältöä.



Uskonnon Jumala on idoli, joka syntyy autenttisen jumalakvaliteetin vieraantuessa erilli#seksi kohteeksi, johon olevaisen pyhyys konsentroituu eli keskittyy ja siten lopettaa läsnäolonsa muualla olevaisessa. Jotta Jumala voisi tulla rikkaaksi, pitää ihmisen köyhtyä (Feuerbach). Uskonnon Idoli-Jumala asettuu elämään tietyissä pyhitetyissä rakennuksissa, kirkoissa ja temppeleissä; siten elämä muissa rakennuksissa menettää periyhteytensä. Se pyhittää tietyn kielen, jolloin muu kommunikaatio ihmisten välillä menettää kykynsä välittää perimmäisiä merkityksiä. Tietyt sakraalit toiminnot varastavat muiden toimintojen perijuuret.

Uskontoja on eskplisiittejä ja implisiittejä. Eksplisiitissä uskonnossa idoli esittäytyy avoimesti uskonnollisen kultin kohteena. Implisiittinen uskonto kätkee idolisen ytimensä. Kun Jung oli löytävinään Wotan jumalan kansallisosialismin takaa, hän eksplikoi eli kääri esille kätketyn idolin.

Kaikilla poliittisilla puolueilla on kiusauksena idolisoitua ja tulla implisiiteiksi uskonnoiksi. Kuuliaisuus- ja lojaliteettivaatimus, jonka puolue kohdistaa jäseniinsä ja kannattajiinsa, autenttisena säilyessään perustuu puolueen transparenssiin, sen kykyyn toiminnassaan ja olemuksessaan eksplikoida todellisuuteen kätkettyjä merkityssisältöjä. Puolueen elämässä toteutuva demokraattisuus saattaa viestiä Jumalan lapseuteen sisältyvää loukkaamatonta statusta olla päämäärä eikä väline. Pyrkimyksissään sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen puolue saattaa olla välittämässä Jumalan tuomiota ihmisen egoidolille, joka absolutisoi oman etunsa ja turvallisuutensa muiden egojen kustannuksella.

Sitoutuminen puolueeseen merkitsee autenttisessa puolue-elämässä sitoutumista näihin merkityssisältöihin. Usein puolue kuitenkin käy esiintymään omintakeisena idolina, joka vaatii sitoutumista, lojaliteettia ja kuuliaisuutta itselleen, jopa alkuperäisten merkityssisältöjen kustannuksella. Silloin poliittisesta puolueesta on tullut implisiittistä uskontoa edustava idoli. Kuuliaisuus sille on käynyt ristiriitaan sen kuuliaisuuden kanssa, jota autenttinen perikokemus suuntaa koko todellisuutta määrittävään perimmäiseen merkityssisältöön.

Kaikki todellisuudessa ei yhtä luontevasti ja helposti voi käydä esittämään idolin diabolisia vaatimuksia. Se onnistuu vain silloin, kun syystä tai toisesta näillä vaatimuksilla on todennäköisyyden väriä.



Hyvyys on todennäköinen perusta, jolle idoli voidaan pystyttää. Hyvyys, josta tässä yhteydessä on puhuttava, on välttämättömästi sisäistä hyvyyttä, joka ei riipu kohteen käytöstä muiden asioiden välineenä. Kaikki itseiset arvot, omintakeisesti hyvät asiat, ovat potentiaalisia idoleita. Itsearvoisuus ei sinänsä vielä riitä. Esimerkiksi se on kiistämättä itseisarvo, että minä, tämän kirjoittaja, voisin hyvin ja minulla menisi mukavasti. Jokaisen tuntevan olennon kokemuksen positiivinen sisältö on sisäisesti ja itsessään hyvä asia. Yhden egon vaatimukset tulla huomioon otettavaksi idolina kohtaisivat kuitenkin vastaavat vaatimukset kaikkien muiden egojen taholta, ja siitä syystä egot yleensä ovat riittävän ovelia ollakseen suoranaisesti esittämättä tällaisia vaatimuksia. Menestyksellisen idolin lähtökohtiin itseisarvoisuuden lisäksi kuuluu riittävä määrä todennäköistä yleispätevyyttä ja universaalisuutta. Onkin niin, että mitä parempi, mitä tärkeämpi ja mitä yleispätevämpi asia on, sitä suurempi on sen idolipotentiaali.

Kiusaus sicut Deus eritis”, olla Jumalan kaltainen eli eidolon liepeilee väistämättä nimenomaan ihmissuvun parasta perintöä ja arvokkaimpia traditioita. Idolin perikuva onkin Diaboli itse, Saatana, joka oli yksi Jumalan enkeleistä ja heijasti olennossaan Hänen kirkkauttaan; tilanne sisälsi kiusauksen, johon langenneena Saatana kävi kapinaan ja syöstiin rangaistukseksi taivaasta. Mitä lähempänä Jumalaa elää ja Hänen kirkkauttaan, sitä suuremmat diaboliset voimavarat pitää hallussaan.

Luontevin kunkin idoli olisi oma ego. Feuerbachin teoria Jumalan synnystä oivaltaa sen, että riittämättömän universaalisuus ja yleispätevyys pakottaa egon epäsuoriin strategioihin päästäkseen toteuttamaan pretensionsa. Siitä syystä se turvautuu projektioon: se heijastaa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen kätkeytyneenä Jumalan kuvaan, jolle vaatii ehdotonta kuuliaisuutta.

Paremman yleispätevyyden ego saa idoli-vaatimuksilleen myös siten, että esittää ne laajennettujen egojen kuten perheen, yhteiskuntaluokan, kansan, rodun, uskonnon, ideologian tai muun sellaisen nimissä. Ihmisen itsepalvonta antroprosentrisen eli ihmiskeskeisen maailmankatsomuksen muodossa on idolatriaa, idolin palvontaa, jolla on hyvin keskeisiä teologisia seuraamuksia.

Voimakkaaseen idoliin sitoutuu sisältönä paljon kiistämätöntä arvosisältöä ja sisäistä hyvää. Siitä syystä puolustautua idolia vastaan on huomattavasti vaikeampaa kuin puolustautua Saatanaa vastaan. Yleispäteviin arvoihin ja moraalisiin näkökohtiin vedoten voi idoli sumeilematta ja moraalisen vastustuskyvyn lamauttaen estottomasti riistää muita egoja ja muuta todellisuutta.



Idolatrian tyyppitapaus on ego, joka epäsuorin strategioin nostaa itsensä oman olemassaolonsa perustaksi ja siten sellaiseen asemaan, mitä hänen autenttinen perikokemuksensa ei millään saata todentaa. Siksi on mahdotonta uskoa hyvään uskoon idolien yhteydessä. Jokaiseen idoliin liittyy valheen hajua, jota ei kokonaan voi välttää tiedostamasta. Niissäkin tapauksissa, joissa lavasteet olivat mitä mahtavimmat, kuten stalinismissa ja hitlerismissä, idolin palvontaan antautuneet olivat halullisia uhreja petoksessa ja siitä väistämättä jollakin tasollaan tietoisia ja sen tähden syyllisyydentuntoisia. Ei olekaan ihme, että idolatriaan tyypillisesti liittyy viettymys projektiiviseen politiikkaan omaa periminää vastaan. Halutaan tuhota jokainen ulkoisen todellisuuden aspekti, joka muistuttaessaan idolatriaan sisältyvästä valheesta on periminän liittolainen itseään pettävää minää vastaan. Siitä johtuu idolatrian armoton fanaattisuus.

Tähänastinen esitys sallii tiivistää autenttisen teologian piirteet neljän autenttisen teologian kriteerin muotoon:

1)Autenttinen jumalattomuuden kriteeri: Kaikki puhe Jumalasta on vieraantunutta puhetta, joka samalla peittää kuin paljastaa, samalla on opaakkia kuin on transparenttia.

2)Reaali- eli todellisuuskriteeri: Teologia on peritodellista puhetta. Tämä tahtoo torjua taikauskon teologiasta ja tähdentää, että mikään sellainen ei voi olla teologisessa mielessä totta, joka ei ole sopusoinnussa todellisuuden kanssa, eikä kohoa sen pohjalta.

3)Sisältökriteeri: Teologian lähtökohtana on todellisuuden luonne kauhistavana ja ihastuttavana salaisuutena. Tämä tahtoo ennen muuta torjua teologiasta idolit, jotka esittävät teennäisiä ja perusteettomia vaatimuksia tulla kohdelluiksi omintakeisesti pyhinä sisältöinä.

4)Eksistentiaalisuuskriteeri: Teologia on perikokemuksen sisältöön perustuvaa ajattelua. Tämä tahtoo torjua spekulaation ja hurskastelun, joka ei tiukasti rakennu omalle kokemukselle. Vaatimus koskee ennen muuta psyykkistä aitoutta.

Tässä esitetty käsitys teologian luonteesta ja kohteesta ei ole enempää tiukasti raamatullinen kuin tiukasti epäraamatullinenkaan. Raamatun Jumala-kuvassa riitelevät keskenään Idolin ja autenttisen Jumala-todellisuuden piirteet. Kuvatakseni tätä otan lopuksi esille kaksi raamatullista näkökohtaa.



2 Moos. 3. luvussa kerrotaan siitä, kuinka Mooses kohtasi Jumalan. Se tapahtui palavassa orjantappurapensaassa (2. jae). Hän sai siinä yhteydessä tehtävän Jumalalta, viestin viemisen Israelin kansalle. Mooses kysyi kuitenkin Jumalalta Hänen nimeään: Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne, ja kun he kysyvät minulta; Mikä hänen nimensä on, niin mitä minä heille vastaan? (13). Kertomuksessa on se ongelmallinen piirre, että Jumala on jo esittäytynyt keskustelun aikaisemmassa vaiheessa (6): Minä olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. On aika epäuskottavaa, että sen enempää Moosekselle kuin Israelin kansallekaan Jumalan identiteetti olisi ollut varsinainen ongelma ja että Mooseksen halu tietää Jumalan nimi olisi siten selitettävissä.

Kaikilla niillä varauksilla, mitä tällaisiin tulkintoihin on aina liitettävä, ymmärrän, että tässä Mooses onkin itse asiassa etsimässä Jumalaa isänsä Jumalan, Aabrahamin Jumalan, Iisakin Jumalan ja Jaakobin Jumalan takaa, kyselemässä, niin kuin minäkin olen tässä kysellyt, onko todellisuutta, joka itse asiassa puhuu teismin epätyydyttävän ja epäuskottavan Jumala-kuvan takaa.

Mooses kysyy Jumalan nimeä tarkoituksenaan selvittää, onko olemassa Ensimmäinen Jumala (protos theos) sukujumalan, Toisen Jumalan (deuteros theos) takana. Kertomuksesta ilmenee, ettei Jumala kuitenkaan ole nimettävissä. Jokaisen nimen takana on kohde, ja kohteella on ominaisuuksia, mutta Israelin Jumala ei ole kohde eikä hän ole ominaisuuksin varustettava olio. Jumala ei kuitenkaan hylkää Mooseksen kysymyksenasettelua outona eikä vääränä, ja juuri siihen minä kiinnitän päähuomioni tässä kertomuksessa. Jumalahan vastaa Moosekselle (14): Minä olen se, joka minä olen. Ja Hän jatkaa: Sano israelilaisille näin: Minä olen lähetti minut teidän luoksenne.

Jumala torjuu nimen ja määrittelee itsensä tavalla, joka on käsitteellisesti radikaalin tyhjä. Hän hyväksyy yhden ainoan attribuutin eli määreen; attribuutin, joka on yhteistä jokaiselle todellisuuden osalle ja aspektille: olemisen. Todellisuuden ja Jumalan attribuutit näin yhtyvät. Siinä mielessä kuin Jumala on, hän on itse todellisuus.

Palavassa pensaassa itsensä ilmoittaneen sukujumalan takaisen Ensimmäisen Jumalan äärimmäistä käsitteellistä abstraktisuutta vastaan asettuu Hänen liittymisensä äärimmäisen konkreettisiin asioihin: konkreettinen on Mooseksen Jumalalta saama käsky, konkreettinen on Jumalan Moosekselle ja hänen kauttaan Israelin kansalle ilmaisema tahto ja siihen liittyvä lupaus. Käsitteellisesti tyhjä Jumala on väkevästi ja konkreettisesti läsnä käskyssään. Hän on läsnä konkreettisessa asiassa samalla tavalla kuin palavassa pensaassa, tämän oudon erämaan ilmiön merkityssisältönä.



Perimielinen tietoisuus Jahve-Jumalan idoliluonteen epätyydyttävyydestä on läsnä myös Israelin uskonnon siinä perinteessä, joka tähdentää voimakkaasti Jumalan nimen lausumattomuutta. Älä turhaan lausu Herran, Sinun Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka hänen nimensä turhaan lausuu (2 Moos. 20:7). Tämä johti siihen, että edes Raamatun kultillisessa käytössä ei luettuääneen Jumalan nimeä niissä kohdin, joissa se esiintyy tekstissä, vaan sen sijasta luettiin toinen sana. Yleensä tämä tulkitaan Israelin uskonnossa kehittyneen epätavallisen korkea numeenin eli pyhän tajun ilmauksena. Omasta puolestani olen valmiimpi ymmärtämään sen implisiittiseksi tietoisuudeksi autenttisen jumalattomuuden periaatteesta. Jumalan nimittäminen on hänen erottamistaan muusta olevaisesta, ja sitä Israelin uskonto ei ollut halukas tekemään.

Samaa tähdentäisi, jos olisi pidettävä korrektina lukea Jumalan nimi Vanhassa testamentissa, Jahve, olla-sanan eräänä muotona, nimittäin kausatiivisena imperfektinä, kuten on yritetty tehdä.



II Ensimmäinen Jumala ja vieraantumisen voittaminen

Sokea äiti ja toinen Jumala

Jumalan olemusta pohtiessani mieleeni tunkee itsepintaisesti imago materian syvyydestä.. Aineen syvyydellä tarkoitan sitä sen rakenneominaisuutta, joka sallii sen yhdistyä kaiken käsityskyvyn ylittäväksi määräksi erilaisia kombinaatioita ja siten tuottaa tyhjentymättömästi uusia olemassaolon muotoja, elämän muotoja, tietoisuuden muotoja, jopa sen itsensä transkendoivan tietoisuuden muodon, joka on ihmisen henki; eikä vain näitä, jo toteutuneita kombinaatioita, vaan ne lukemattomat määrät matalampia ja epäilemättä myös korkeampia olemassaolon muotoja, elämän muotoja ja tietoisuuden muotoja, jotka eivät vielä ole toteutuneet, niistä puhumattakaan, jotka eivät koskaan toteudu vaikka voisivat toteutua. Mielikuva tästä materian potentiaalista, joka huimaa ajatusta, ja sen raivoisa pyrkimys astua todellisuuteen aina uusien olevaisen muotojen ja moodien pleeroomaksi, yltäkylläksi, on puhuttelevinta teologiaa, minkä minä tunnen.

Se, että perimmältään kysymyksessä on vain todennäköisyysmatematiikka, mikä joidenkin mielestä on omiaan viemään arvoa ja juhlavuutta asiasta, ei merkitse minulle mitään. Todennäköisyysmatematiikka on saanut turhankin proosallisen sävyn siitä, että sen alkeiden oppikirjat viihtyvät niin mielellään nopanheitosta ja vakuutustoiminnasta otettujen laskuesimerkkien parissa.

Aineen huikea syvyys on täynnä kuhinaa. Elementit liittyvät uusien symbolien yhdistäminä yhä uusiksi, yhä ylemmän tason merkityssisällöiksi, diabolit hajottavat aikansa eläneitä merkityssisältöjä, kehityslinjoja syntyy ja kuolee. Kaikki tämä tohina vain yhdestä monomaanisesta syystä, Äiti Materian kyltymättömästä halusta levitä, synnyttää ja lisääntyä, sen halusta aktualisoida se, mikä potentiaalisena pakottaa sen kupeessa, sen kiihkosta olla sitä ainoata mitä se on: olla äiti.

Puhdas, itsetarkoituksellinen luovuus on peritodellisuuden sisin olemus sikäli kuin tämä imago sen oikein välittää. Se mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole luonnontiedettä. Se on perimielisesti autenttista perikokemukseni kuvausta. Se on teologiaa.



Äiti on sokea: synnytettyään se ei katso lapsiinsa eikä näe niitä, se ei välitä yhdestä enemmän kuin toisestakaan, kaikki ne lukemattomat lapset, joita se on synnyttänyt ja nekin, joita se vielä ei ole synnyttänyt, eikä ehkä koskaan synnytä, mutta voisi synnyttää, kaikki ne ovat sille yhtä rakkaita ja yhtä yhdentekeviä. Äiti ei sitoudu mihinkään yhteen tarkoitukseen eikä suosi yhtä merkityssisältöä enemmän kuin toista: hän on kaikkien tarkoitusten, olemassa olevien ja mahdollisten, ja jokaisen merkityssisällön, toteutuneen ja potentiaalisen äiti.

Yksi kehityslinja, joka aikoinaan sinkosi kosmisen Äidin luovasta sylistä maailmankaikkeuteen, oli ihmisen linja. Ihmisen linja on teleologia, ei varmaankaan ainoa syntynyt tai syntyvä teleologia, mutta tarkoitussisältönä monista muista linjoista poikkeava.

Ihmisen linjan teleologia syntyi ihmisen mukana ja on ihmiseen liittyvä aspekti siksi, että ihminen on transkendentti henki.

Teleologia tulee kreikankielen sanasta telos, päämäärä, tarkoitussisältö. Se, että Ihmisen linja on teleologia, merkitsee sitä, että se on tarkoitussisällöllä varustettu linja.

Ihmisen linjan teleologia ei ole ensisijaista vaan toissijaista teleologiaa. Teleologia ei Ihmisen linjassa ole Sokean Äidin erityisesti tarkoittamaa teleologiaa vaikka tämä niin kuin kaikki muutkin ehkä toteutuneet ja mahdollisesti joskus toteutuvat teleologiat ovat peräisin Sokean Äidin luovasta syvyydestä. Ihmisen linjan teleologia on inhimillistä teleologiaa.

Teleologia syntyi ihmisolennon transkendentista hengestä. Olla transkendentti henki merkitsee sitä, että ihminen, toisin kuin mikään edeltäjänsä ketjussa, ei vain ole lenkki siinä vaan tiedostaa sen ketjuksi. Transkendenttina olentona ihminen voi varustaa toteutuneen kehityksen tarkoitussisällöllä ja asettaa itsensä linjan telokseksi. Transkendenssiin kuuluu sen lisäksi, että se on kykyä nähdä menneisyys merkitysten täyttämänä, myös se, että näkee nykyhetken mahdollisuuksien kyllästämänä ja tulevan vaihtoehtoisten tulevaisuuksien viuhkana. Olla transkendentti on olla vapaa valitse maan. Ihmiselle oli siten mahdollista ekstrapoloida eli heijastaa tulevaisuuteen se takautuva teleologia, joka oli toteutuneen kehityksen selittämistä ihmisen omankuvan tarpeiden mukaisesti. Tämä oli Ihmisen linjan antroposentrisen teleologian alku.



Aadamin transkendenssi, jonka myyttinen alku sijoittuu Hyvän ja Pahan tiedon puun episodiin, oli kuitenkin luonteeltaan haurasta ja fragmentaarista. Varjellakseen uhanalaista teleologiaansa Aadam loi Toisen Jumalan (deuterostheos), Idolin. Idolin tehtävä oli olla Aadamin vapauden ja transkendenssin ikoni, sen tyylitelty kuva, mutta myös sen vartija.

Aadamin transkendenssi oli haurasta ja fragmentaarista siitä syystä, että sitä vastassa vihamielisenä voimana oli paljoa vitaalisempi .Logiikka. Logiikassa liittivät yhteen voimansa Aadamin Kohtalot. Niitä olivat Fyysinen kohtalo, jonka määräsi Aadamin elinympäristön pinnan muoto, säät ja niihin verrattavat asiat; Biologinen kohtalo, jonka määräsi sen aineen rakenne, mitä Aadam oli; Sosiaalinen kohtalo, jonka määräsi se rakenne, joka yhdisti Aadamin muihin transkendentteihin henkiin ympäristössään.

Kun ihmiseläimen animaalinen tietoisuus ensimmäisen kerran, Aadamin nautittua kielletyn puun hedelmää, transkendoi itsensä, eli kohosi itsestään erilleen ja itsensä yläpuolelle asettaen kysymyksen olevaisen merkityssisällöistä, silloin syntyi ensimmäistä kertaa pretensioihin, teeskenneltyihin sisältöihin kykenevä olento. Genesiksen kertomus maailman luomisesta on läpikotaisin Aadamin ja hänen jälkeläistensä pretensioiden läpitunkema. Oli väistämätöntä, että ihmisen linjan teleologian sisältö tuli olemaan inhimillisten merkityssisältöjen imperialismia. Kaikki keskittyy siihen, miten ihmisen käy. Koko todellisuus on alistettava palvelemaan ihmisen tarkoituksia. Maailma on vallattava ja täytettävä ihmisen jälkeläisillä.

Toinen Jumala, Idoli, edusti näitä Ihmisen linjan teleologian merkityssisältöjä. Ei se toki koskaan saanut tapahtua täysin ilman sitä häirintää, mitä Sokean Äidin taukoamaton mutta itsetarkoituksellinen itseilmaisu sai aikaan. Kautta raamatullisen tradition Ensimmäinen Jumala sekaantuu Toisen Jumalan sanaan ja toimii muistumina, aavistuksina, jopa profeetallisina visioina toisenlaisesta Jumalasta Idolin takana.



Kohtalojen voiman vitaalisuus verrattuna vapauden haurauteen johti ensimmäiseen työn ja vastuun uusjakoon Jumalan ja ihmisen välillä. Alun perinhän Toisen Jumalan loi ja sitä piti yllä ihmisen transkendentti tietoisuus ja sille perustettu vapaus, hauras tosin ja fragmentaarinen. Nyt tuli Toinen Jumala luomaan ja ylläpitämään ihmisyyttä pitämällä voimassa kutsua transkendenssiin ja vapauteen. Kohtalot organisoituivat Idolin vastavoimaksi Diaboliksi. Se vieraantui Aadamin hengestä samanaikaisesti kuin Idoli. Niin kuin Idoli on ihmisen transkendenssin, niin Diaboli on ihmisen immanenssin ikoni: Idoli edustaa irtaantumista ketjusta, Diaboli ketjussa olemista. Idoli linnoittautuu ihmisen transkendenttiin vapauteen, Diaboli immanenttiin logiikkaan. Idoli on ihminen itse, Toinen ego, joka ihmisen ulkopuolelta käsin, ihmisestä riippumattomaksi identiteetiksi konsentroituneena olemuksena kohdistaa ihmiseen vaatimuksen osallistumisesta#teleologiaan. Diaboli on ihminen itse, Ensimmäinen ego, joka ihmisen ulkopuolelta käsin,#niinikään ihmisestä riippumattomaksi identiteetiksi konsentroituneena olemuksena edustaa vastavaatimusta uskollisuudesta logiikalle.

Ennen Aadamia todellisuuden valkokangas oli tyhjä tarkoituksista eli teloksista. Sille heijastettu Idolin, Diabolin ja ihmisen kolmiodraama, Ihmisen linjan teleologian dynamiikka, on omaan transkendenssiinsa hajalle menneen ihmisen ulkopuolelle itsensä projisoitua dynamiikkaa.

Ensimmäinen apokalypsi, Hyvän ja Pahan tiedon puun hedelmä, valoi merkityssisällön toteutuneeseen ketjuun ja siten synnytti Ihmisen linjan teleologian. Toinen, Hiroshiman apokalypsi, niin ikään taaksepäin katsovassa profetiassa, paljastaa toteutuneen teleologian merkityssisällön.

Ensimmäisen apokalypsin sisältö oli todellisuuden humanisaatio, sen täyttyminen inhimillisillä merkitysisällöillä. Todellisuuden humanisaation ikoni oli Idoli. Tämän ikonin läpi katsottuna todellisuus on potentiaalinen Idolin valtakunta. Ihmisen linjan teleologia on todellisuuden potentiaalin purkautuminen ja idolin valtakunnan aktualisoituminen. Ihmisen linjan teleologian sisältämä eskatologinen visio on Idolin totalitäärinen todellisuuden haltuunotto.

Toinen apokalypsi, Hiroshiman apokalypsi, paljasti Idolin lupaukset petokseksi ja Ihmisen linjan teleologian merkityssisällön pretensioksi, perustetta vailla olevaksi mahtailuksi. Taaksepäin katsovassa profetiassa aivan niin kuin ensimmäisessäkin apokalypsissä nähdään toteutuneen teleologian merkityssisältö. Siitä seuraa todellisuuden dehumanisointi, sen jälleentyhjentäminen luonteeltaan inhmillisistä merkityssisällöistä. Se merkitsee ikonin rikkomista jotta Ensimmäisen Jumalan ikoni pääsisi heijastamaan autenttista todellisuuden laatua. Näin toteutuu toinen työnjako Jumalan ja ihmisen välillä: Idolin konkurssi paljastuu ja se tahdotaan panna viralta.



Myytti Idolin, Diabolin ja ihmisen kolminaisuudesta, niiden trinitaarisestä yhteydestä ja niiden taakse unohtuneesta Autenttisesta Jumalasta, sisältää monia Hiroshiman jälkeisessä#tilanteessa tärkeitä näkökohtia.

Viralta pois joutuva Idoli ei ollut autenttinen Jumala. Sitä se ei ollut monessakin mielessä.

Idoli on toissijaisen teleologian ikoni, ja sellaisena periolemukseltaan ihmisen ja hänen tarkoitustensa varjo, ihmisestä irtaantunut ja itsenäistynyt. Se ei tarkoita, että Idolilla ei olisi omintakeista valtaa ihmiseen nähden. Inkvisitio on tyyppiesimerkki siitä, miten ihminen voi rekrytoida todellisuuden voimavaroja Idolinsa mahdiksi ja joutua itse näin varustamansa oman varjonsa brutaalin terrorin kohteeksi. Kaikki Idolin mahti ei ole brutaalia terroria eikä perustu poliisikoneistoon. Sen käytössä olija on teistisen kulttuurin voimavarat ja implisiittisen deismin muodossa se miehittää monet tärkeimmistä teismistä irronneista kulttuuriperinnöistä: kapitalismia se hallitsee Adam Smithin näkymättömänä kätenä, joka johtaa kehitystä niin että ihmisten itsekkäistä taloustoimista kehkeytyy paras mahdollinen tulos kaikkien kannalta eli Suuri tasapaino; kapitalismia vastaan noussutta työväenliikettä se hallitsee sen näkymättömänä kätenä, historiallisen kehityksen dialektiikkana kohti vastaoptimia, Kommunismia.

Idoli ei ollut autenttinen Jumala, koska se edusti vieraantumista: ihmisen vieraantumista itsestään ja hänen vieraantumistaan Autenttisesta Jumalasta. Vieraantuminen autenttisen todellisuuden kieltämisenä sisältää aina valheen. Idolin myöntäminen sisälsi valheen ihmisestä sikäli, että se pakotti kieltämään ja torjumaan sen osan autenttisesta ihmisestä, mitä ihmisen Kohtalot edustavat. Idolin myöntäminen sisälsi valheen Jumalasta sikäli, että rajallisesti ihmisen tarkoitusperiä ja hänen linjansa teleologiaa edustava idoli otti Autenttisen Jumalan paikan.



Idoli edusti näin paitsi ihmisen autenttista vapautta myös hänen pretensioitaan, hänen teeskentelevää ja valheellista mahtailuaan. Keskittäessään perimmäisen merkitsevyyden todellisuuden luonteeltaan rajalliseen aspektiin, ihmisen teleologiaan Idoli oli hyökkäys muun todellisuuden autenttista luonnetta kohtaan ja riisti siltä pyhän, numeenin kvaliteetin hirvittävin seurauksin. Olemassaolon itseisarvot alistettiin ihmisen tarkoitusten välineiksi ja käännettiin olemassaoloa vastaan, kehityksen pääpisteenä ekokatastrofi ja ydinkatastrofi. Elämänlapsesta tuli elämän tuholainen ja loinen.

Idolin myöntäminen sisälsi näin kolmannen valheen: valheen Saatanasta. Se keskitti olemassaolon saatanalliset piirteet Diaboliin. Diaboli edusti kuitenkin vain Ihmisen linjan logiikkaa ja oli siten Viaton saatana, Sokean äidin sokea enkeli, joka oli yhtä viaton kuin Luojansakin. Autenttinen Saatana ei voi syntyä muusta kuin transkendentista merkityssisällöstä, joka pretensioissaan absolutisoi ja siten idolisoi itsensä ja käy hyökkäykseen riistääkseen Autenttiselta Jumalalta pyhyyden. Idoliin itseensä kätkeytyi Autenttinen Saatana.

Idolin myöntäminen johti valheeseen myös teleologiasta. Idolin valtakunta teloksena, todellisuuden kehityksen päämääränä, sisältää ehtonaan Diabolin tuhoamisen. Diabolin tuhoaminen ei kuitenkaan ole mahdollista tuhoamatta itse ihmistä, sillä ihmisen kohtalo on yhtä alkuperäinen ja todellinen kuin vapauskin.Ihmisen linjan teleologian reaalitelos on luettavissa totetuneesta kehityksestä. Telos on yhtäkin Tuhon yhtälö. Teleologia, joka siihen on johtanut, Idolin, Diabolin ja ihmisen trinitäärinen logiikka, osoittautuu identtiseksi Tuhon logiikan kanssa.



Viimeinen tuomio

Apokalyptinen visio muuttaa hetken jonka keskeltä se nousee, kairos-hetkeksi. Niin kuin totesin aikaisemmin, se merkitsee tilanteen muuttumista transparentiksi, läpinäkyväksi tilanteeksi. Sen salaisuus paljastuu, ja salaisuuden mukana sen tapahtumien ketjun todellinen luonne, joka tilanteeseen on johtanut, ja joka pyrkii ekstrapoloitumaan eli luonteensa säilyttäen jatkumaan tulevaisuuteen ja määräämään sen sisällön. Tilanteen salaisuus on sama asia kuin teleologian telos. Paljastunut telos-salaisuus sisältää sen teleologian periarvion, jonka tuote se on. Ta eskhata, lopun tapahtumat, ovat näin sen maailmanajan eli aioonin Viimeinen tuomio, joka näissä tapahtumissa saa loppunsa.

Viimeisen tuomion subjektiivinen ilmaus apokalyptisessä yhteisössä on eskatologinen kritiikki. Eskatologinen kritiikki, kuten todettiin, on sen parannuksen eli mielenmuutoksen(metanoian) ensimmäinen merkitys. Se on emansipaatiota, henkistä ja sosiaalista irtaantumista väistyvän aioonin henkisestä sisällöstä ja siitä logiikasta, jota tämä sisältö uusintaa. Profeetta Johannes Kastaja kuvasi eskatologisen kritiikin suuntautumista instituutioihin ja traditioihin näin: Jo on kirves pantuna puitten juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää#hedelmää, siis hakataan pois ja heitetään tuleen (Mt. 3:10).

Eskatologisen kritiikin lähtökohtana on Tuhon logiikan komprehensiivinen, kaiken kattava luonne. Siitä syystä se ei kohdistu vain joihinkin traditioihin, taikka vain tradition joihinkin juonteisiin, vaan kaikkeen vanhan aioonin sisältöön: jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää , hakataan pois. Eskatologinen kritiikki ei säästä sakraaleja, pyhiä traditioita, vaan Johannes nimenomaan tähdentää, että vetoaminen tradition alkuperään ei auta: . .. älkääkä luulko saattavanne sanoa mielessänne: Onhan meillä isänä Aabraham; sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille (Mt.3:9).

Eskatalogisen kritiikin lähtöaksiooma on se, että Tuhon logiikkaan ovat osallistuneet historian kaikki ainekset, paras ja ylevin, kuten se, mitä Idoli edustaa, ja torjuttu, kuten se, jota edustaa Diaboli.



Johanneksen esimerkki sitä paitsi osoittaa, että eskatologinen kritiikki kohdistuu erityisesti siihen, mikä on traditiossa moraalisesti ylväintä motiiveiltaan puhtainta, sitä mikä on lähinnä Jumalaa ja hänen kirkkauttaan. Niinpä hän suuntasi jyrkimmät sanansa Israelin hengellisen elämän eliitille, fariseuksille ja saddukeuksille.: Te kyykäärmeitten sikiöt, kuka on neuvonut teitä pakenemaan tulevaista vihaa (Mt. 3:7). Hän ei sanonut tätä niille hengellisen elämän johtajille, jotka syystä tai toisesta, esimerkiksi kadehtien sitä arvovaltaa, joka kohdistuessaan Kastajaan kulkeutui byrokratian ulkopuolelle, vastustivat Johannesta. Hän sanoi sen nimenomaan niille hengellisen elämän johtajille, jotka todettuaan Johanneksen sanoman autenttisuuden pyrkivät ojentautumaan sen mukaan ja sen merkiksi tulivat kasteelle. Eskatologinen kritiikki ei kohdistu yksinomaan eikä etupäässäkään eskplisiittisesti demonisiin traditioihin. Syynä on, että se on tietoinen pyhän perinteen syvästä varjosta, pyhyyden pretensioista. Teennäiset omintakeisen pyhyyden vaatimukset tekevät ihmissuvun parhaista traditioista kilpailevia idoleita, jotka sen autenttisen hyvän suomalla todennäköisyydellä, mitä niihin sisältyy, vaativat oikeutta perin tuhota toisensa ja tuomita toisensa helvettiin. Tuhon logiikka on perimmältään paljossa idoleiksi pyrkivien itseisarvojen keskinäistä dynamiikkaa. Niinpä ei niiden apologiaksi kelpaa se, että ne osoittavat, miten autenttinen ja hyvä sisältö niillä on. Ilman autenttista ja hyvää sisältöään niillä ei olisi sitä diabolista potentiaalia, jonka perusteella ne voivat antaa Tuhon logiikkaan dynaamisen panoksensa.

Eskatologisen kritiikin tehtävä on paljastuneen salaisuuden valossa osoittaa, kuinka traditiot ja erittäinkin niiden parhaat ja arvokkaimmat juonteet, ovat osallisia tuhon logiikassa ja antavat siihen kontribuutionsa, oman osuutensa.



Ihmisen linjan teleologian erittely osoitti tuhon logiikan ulkokohtaistavan luonteen: sekä teleologian peruste ja tae, Idoli, että sen uhka, Diaboli, ovat todellisuuden valkokankaalle heijastettuja ihmisen perikvaliteetteja. Eskatologinen kritiikki paljastaa Tuhon logiikan projektiivisen luonteen ja ihmiskohtaistaa sekä omakohtaistaa kritiikin. Tuhon logiikan käyttövoimaa ei etsitä ulkopuolisten traditioiden pyyteistä eikä dynamiikasta, vaan löydetään se omasta traditiosta, sen osallistumisesta vanhan aioonin yhteispeliin. Siitä syystä eskatologinen kritiikki ei pysähdy siihen, että vaaditaan muuta todellisuutta parannettavaksi vaan se syvenee, kunnes yltää oman parannuksen vaatimukseksi. Tämä ei merkitse sitä, että oltaisiin. sydänten vallankumouksen asialla haluamalla pelastaa rakenteet -- erityisesti ne, jotka turvaavat omaa egoa ja joista itse hyötyy  kritiikiltä; ollaan kyllä sydänten vallankumouksen asialla siten, että torjutaan projektiivinen kritiikki jolla väistetään eskatologian omakohtainen perimielinen merkitys. Siitä syystä eskatologinen kritiikki ei voi jäädä muutosvaatimuksiin vaan johtaa muuttumiseen.

Antiprojektiivisen luonteensa mukaisesti eskatologinen kritiikki painottuu traditioitten sisäiseksi. Eskatologisesti järkkyneet ihmiset kokevat suhteensa omaan traditioonsa ongelmalliseksi. Omaksutaan kriittinen distanssi omaan traditioon eli vetäydytään sellaisen välimatkan päähän siihen, että arvostelu tulee mahdolliseksi. Eri traditioihin syntyy profeetallisia vähemmistöjä, jotka erittelevät ja erottelevat (krino, erottaa, erotella; tämä on sanan kritiikki kanta) omaa perintöään joutuen itse ihmisenä näin asettumaan kritiikkinsä kohteiksi. Profeetallisten vähemmistöjen työn tarkoitus on johtaa traditiokriisiin. Tradition kriisin perikuva on Viimeisen tuomion Suuri kriisi eli erottelu, erottelu vuohiin ja lampaisiin.

Eskatologisen kritiikin ei ole tarkoituskaan olla rakentavaa. Sen olemukseen kuuluu johtaa joko mielenmuutokseen eli parannukseen tai paaduttaa ja siten paljastaa. Raamatun perinne tuntee Jumalan, joka sallii ihmisten sokeutua ja kuuroutua, jopa lyö ihmisiä sokeudella etteivät he kääntyisi ja parannetuksi tulisi (esim.Jes. 6:9 s.). Eskatologisen kritiikin tavoitteena on paljastaa laittomuuden salaisuus ja siihen sitoutuneet tukijoukot ja siten erotella; Lopunajan Jumalan lapset eivät pyri äänten enemmistöön tarkoituksena voittaa ote Tuhon logiikasta ja siten päästä sitä manipuloimaan. Tämä olisi interim-politiikkaa, jonka sisältönä on tulevaisuus horror vacui -kauhun vallassa. Tarkoitus on pakottaa ihminen valitsemaan; joko vanha aiooni ja keinot sitä venyttää, tai uusi aiooni ja luova hyppäys ihmisyyden uuteen sisältöön, uuteen luomukseen (2 Kor. 5:17).



Eskatologiseen kriittiseen distanssiin liittyy seurakuntaproblematiikka. Seurakunta, ekkleesia, on lopun ajan tilanteen yhteyksistään ja traditioistaan uloskutsumien yhteys (ekklesia seurakunta, seurakunta, kirkko, sanasta ek-kaleo kutsua ulos). Ulos kutsuminen voi johtaa ulostulemiseen traditionsisäisen transkedenssin eli profeetallisen välimatkan muodossa. Ulos tuleminen voi johtaa siihen, että annetaan kuolleitten haudata kuolleensa (Mt. 8:22), eli hylätään marto perintö tarkoituksessa omaksua uusi eskatologinen seurakuntayhteys. Vastaus tähän vihreään ongelmaan suuresti riippuu siitä, pystyykö lopun ajan ekkleesia järjestömuodon byrokraattisen tai karismaattisen  omaksuessaan välttämään projektiivisen kritiikin keinona kaihtaa perimielistä itsekrittiikkiä, pystyykö se olemaan tulematta Tuhon logiikan osapuoleksi vanhan aioonin pelurina ja onko erottelu perusteellisesti loppuun toteutettu vanhan aioonin perinteissä; ja vielä siitäkin, kykeneekö ekkleesia katolisessa, yleisessä mielessä edustamaan koko eskatologisen kritiikin sisältöä. Mitään ehdottoman sitoutumisen vaatimusta ei vanhan aioonin millään traditiolla ole enää mahtia esittää.

Profeetallisten vähemmistöjen yhteinen tehtävä kaikissa traditioissa on paljastaa Tuhon logiikan sisältämä käänteinen deismi. Alkuperäinen deismi, joka edusti implisiittistä Idolia, vaikutti ihmisen todellisuudessa näkymättömänä kätenä, joka valjasti ihmisten väärinkäytetyn vapauden palvelemaan Suurta tasapainoa, Lopullista optimia, jossa kaikki arvosisällöt olivat harmonisesti toinen toistaan tukien toteutuneet. Deismin idea oli siinä, että ihmiset vastoin tahtoaan johdetaan perimmäiseen hyvään. Tuhon logiikan käänteinen deismi on näkymätön saatana, joka siitäkin parhaasta ja jaloimmasta, mihin ihmiset eri traditioissaan yltävät, rakentaa hirveän kudelmansa, Tuhoyhtälön. Tämä saatana voidaan paljastaa vain siellä, missä se loisii, eri traditioitten parhaimpien ja uhrivalmiimpien ihmisten sydämissä, traditioiden profeetallisen itsekritiikin keinoin.



Idolin valtakunta ja autenttinen ihmisyys

Tuhoyhtälön paljastuminen Hiroshima-apokalypsissä oli Autenttisen Jumalan ilmoitusta sikäli, että se toi Jumalan valtakunnan ihmistä lähelle Tuhon logiikan Alternatiivina, toisena optiona, vaihtoehtona ja siten tarjottuna mahdollisuutena. Siinäkin mielessä moderni eskatologia toistaa kristinuskon perustapahtumien eskatologista rakennetta.

Moderni eskatologia ei kuitenkaan voi lopunajallisetta kritiikittä omaksua sitäkään vanhan aioonin sisältöä, jota Idoli-Jumalan valtakunta edustaa.

Ongelmalliseksi tarvittavan kritiikin tekee itse tradition itsekriittisyys. Missä määrin Idolin valtakunta-ajatus särkyi ja puhdistettiin autenttiseksi jo vanhan aioonin traditiossa? Ensimmäinen hämmentävä tosiasia oli eskatologinen radikaali Jeesuksen alkuperäinen tappion teologia. Mikä kantavuus oli sillä, että Jeesus rakensi oman elämänsä logiikalle, jonka toteutuessa hän itse henkilönä ja vaikuttajana oli tuhoutuva tuhovoimien murskaamana? Se on vaikeasti sovittavissa yhteen Ihmisen linjan teleologiaa edustavan Idoli-imperialistin pyrkimyksen kanssa perin hävittää Diaboli ja sen voimat. Toisaalta Jeesuksen opetuksen sisältöä on vaikea muutoin ymmärtää kuin varsin välittömän Jumalan vallankaappauksen ennakointina.

Teologinen ajatus, että ristin tappio olisi Jeesukselle ollut tietoinen astinlauta karriäärissä eskatologisesta radikaalista ylösnousseeksi Kyyriokseksi (Herraksi) on paitsi merkillinen myös historiallisesti selvästi epätosi. Mikään ei ole niin ilmeistä kuin sen tapahtumasarjan, jonka symboli on ylösnousemus, täydellinen yllätyksellisyys ja paradoksaalisuus (para-doksa odotustenvastaisuus). Ei ole mahdollista ajatella, että Jeesus itse olisi ekstrapoloinut tappion tiensä tieksi kirkollisen julistuksen, keerygman, Kristus-ikoniksi.

Tosiasiaksi jää, että Jeesus myönsi Jumalan valtakunnan merkityssisällön Tuhon logiikkaa vastaan ja niin tehdessään varman tappionsa ja tuhoutumisensa logiikan alle. Tosiasiaksi jää sekin, että tilanteensa tässä nimenomaisessa rakenteessa hän näki olennaisen osan sanomansa ja Jumalan valtakunnan merkityssisältöä. Hänen sitoutumisensa Jahve-imperialismiin kuitenkin osoittaa, että hän oli sidoksissa Idoliinsa eikä hänen tappion teologiansa siis ollut inhmillisten merkityssisältöjen myöntämistä. Ensimmäisen Jumalan sokeitten silmien alla autenttisen herooisessa mielessä.



Eeli Eeli lama sabaktani (Mt. 27:46) olisi mahdollista tulkita Idoli-ikonin särkymisenä ja Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni (Lk.23:46) sellaisena resignaationa kaikkien merkityssisältöjen Äidin helmaan, mihin ei liity arvonkieltämistä. Voisimme puhua ristin apokalypsistä, jossa Jeesukselle paljastui hänen oman elämänsä autenttinen salaisuus ja Ensimmäinen Jumala Toisen Jumalan takaa. Näin Jeesuksen henkilökohtainen telos, tuhoutuminen merkityssisältönsä puolesta, olisi avannut hänelle Idolin opaakiksi tekemän inhimillisen eksistenssin periluonteen: sisällön myöntämisen ei-olemisen äärellä.

Tämä tulkinta jää ilmaan siitä syystä, että tuskin mitään, mitä Golgatalla kerrotaan tapahtuneen, on oikeutettua pitää aitoperäisesti historiallisena. Syyt tähän historialliseen skeptisismiin olen esittänyt Uusimmassa testamentissa ja niitä on tarkemminkin eritelty useassa yleisessä eksegetiikan esityksessä.

Toiseksi tulkintani jää myös perimielisesti epävarmaksi ja loukkaa siten autenttiselle teologialle asettamaani neljättä eli eksistentiaalisuuskriteeriä. Minun on myönnettävä, että historiallinen Jeesus on minulle vielä toistaiseksi jäävä opaakiksi.

Jumalan valtakunnan teologia koki uuden tulkinnan ylösnousemus-komplikaation jälkeen. Keerygmassa, kirkon saarnassa, eskatologinen tietoisuus vähitellen haalistui, sisäistyi, henkistyi ja kirkollistui. Tämän esityksen puitteissa ei ole mahdollisuutta eritellä kristinuskon traditiota tältä osin. Kyyrios-teologia on joka tapauksessa tulkittava Jeesuksen alkuperäisen Jahve-imperialismi-tietoisuuden kannalta pettymyksen ja tappion teologiaksi, Idolin kriisiksi.

Ihmisen linjan teleologiaan liittyvät imperialistiset ainekset Jumalan valtakunta-symbolissa on joka tapauksessa puhdistettava, ennen kuin symboli olisi omaksuttavissa kuvaamaan Alternatiivia Tuhon logiikalle.

Tuhon tekniikan peruuttamattomuus on otettava huomioon ja sen pohjalta todettava, että Alternatiivi ei peritodellisesti voi olla Jumala valtaa siinä mielessä, että se syrjäyttäisi ihmisen aseman ja viran eskatologian avaintenhaltijana.

Jumalan vallankäyttö ei myöskään sovi Autenttisen Äidin ikoniin. Äiti ihastuttaa, kauhistuttaa, luo; Hän ei hallinnoi.



Syistä, joita tässä olen maininnut, en aina kaan tähän yhteyteen näe adekvaatiksi pitäytyä Jumalan valtakunnan käsitteeseen ja niihin mielteisiin, mitä se symbolina on omiaan synnyttämään.

Tarjoan käsiteparia Autenttinen humanismi ja autenttinen ihmisyys ilmaisemaan Alternatiivin. Autenttinen humanismi on sen ajattelutavan nimitys, joka etsii Alternatiivia tuhon logiikalle, ja Autenttinen ihmisyys on itse tuo Alternatiivi.

Autenttisuus viittaa ihmisyyteen, joka on saavuttanut rauhan itsensä ja Jumalan kanssa, joka toisin sanoen on voittanut itsevieraantumisen ja vieraantumisen peritodellisuudesta. Humanismi ja ihmisyys tässä viittaa siihen, että Idoli jyrkästi torjutaan ja sen teennäiset takuut ihmisen merkityssisällöille, mutta ihmisen eskatologinen virka otetaan vastaan kaihtelematta ja perimmäisellä vakavuudella; myönnetään ihminen radikaalisti mutta ilman pretensioita. Määre autenttinen korostaa eroa Idolin lapsen ja Autenttisen Jumalan lapsen välillä: edellinen on elämän loinen, jälkimmäinen sen lapsi. Humanismi korostaa lapsen statusta: Idolin lapsi on Idolin vallan- ja käskynalainen, Autenttisen Jumalan lapsi täysi-ikäinen ja täysvastuullinen.

Autenttisessa ihmisyydessä Hiroshiman jälkeisen Jumalan valtakunnan muotona on kolme olennaista piirrettä, jotka ovat uusia.

Autenttisessa ihmisyydessä ei voi olla saneltua, ei siis heteronomista, eikä ennalta nähtyä, siis predestinoitua sisältöä. Se on luova prosessi, johon antautuva radikaalisti humanisoitu ihminen radikaalisti dehumanisoidun todellisuuden keskellä ammentaa sisällön. Siinä ei ole muuta ennakoitavissa olevaa kuin Logiikasta irtaantuminen tietoisen ohjannan hyväksi.

Autenttinen ihmisyys ei ole erillinen traditio muiden traditioiden joukossa, vaan se on kaikkien avoimuuteen kykenevien traditioiden autentisoitumista, idoleista irtaantumista, pre-tensioista vapautumista ja humanisoitumista. Mieluiten ajattelen sitä traditiosta traditioon kontaminoituvana lopunajan tautina, hyvänlaatuisena kerettiläisyyden kasvaimena jokaisen ortodoksian lihassa. Se ei saa olla uusi idoli, eikä se saa olla uusi osapuoli Tuhon logiikassa.



Autenttinen ihmisyys ei ole futuurista sisältöään ammentavaa ihmisyyttä. Läheisempi sille on radikaali Nasaretilaisen eskatologisen tilanteen rakenne. Se on ihmisyyden myöntämistä mahdollisen ja mieluumminkin todennäköisen tappion kontekstissa, se on arvosisällöistä elämistä siitä huolimatta, että ne ovat perimielisyydestään huolimatta vain rajallisia, ehdollisia ja hauraita ja että ihmisyys on ihmisyyttä eiolemisen kuilun äärellä. Sellainen on mahdollista vain rauhan voittaneelle ihmiselle.



Vieraantumisen muotoja

Rauha on saavutettavissa ja autenttisuus voitettavissa vain voittamalla vieraantuminen.

Tillichin tapaan näen vieraantumisen kolmessa ulottuvuudessa: vieraantumisen Jumalasta, joka autenttisen teologian mukaan viittaa vieraantumiseen peritodellisuudesta, vieraantumisena itsestä, vieraantumisena toisista ihmisistä.

Peritodellisuuden ja todellisuuden jo moneen kertaan tähdentämäni olennainen identtisyys sisältää peritodellisuuden reaalisidonnaisuuden periaatteen. Viime kädessä peritodellisuus on todellisuuden perimielinen totaalisymboli eli imago, johon on ekstrahoitu koko todellisuuden eksistentiaalisesti merkittävä sisältö; ekstrahoitu eli uutettu, tiivistämällä yhteen se, mikä todellisuudessa on ihmiselle perimielisesti konkreettisinta, eikä abstrahoitu eli yleisaatteellistettu.

Pitkällekö peritodellisuus on käytännössäkin reaalisidonnainen? Miten kauaksi ihmisen todellisuusimago voi vieraantua todellisuudesta? Harhaisen peritodellisuuden teologia on autenttisen hereesian, harhaopin teologiaa.

Peritodellisuuden suhteelliseen erkaantumiseen todellisuudesta vaikuttaa puheena ollut imagotyö tavanomaisessa kokemuksessa, toisin sanoen imagojen pyrkimys kasvuun omat rakenteensa säilyttäen ja siinä tarkoituksessa harjoittama painottava, jopa torjuva työ tarjoutuvaan kokemusaineistoon nähden. Imagojen mahdollisuus vastustaa todellisuuden painetta on rajallinen. Kääntymystapaukset jäävät käsittämättömiksi ellei oleta niiden sisältämän luutuneen imagorakenteen romahtamisen melkoisen perinpohjaista valmistelua periminässä ennen varsinaista murrosta. Silloin on oletettava periminän säilyttävän suhteellisen voimakkaasti kosketustaan todellisuuteen silloinkin kun minä kykenee pitämään kiinni pretensioistaan todellisuuden todistusta vastaan.

Voimakkaasti poikkeavan, tylsän, eri tavoin selvästi sairaan tai kohtalon tavanomaisesta todellisuudesta jyrkästi erottaman ihmisen peritodellisuuden reaalisidonnaisuutta en aio tässä käsitellä.



Omalla tavallaan on tärkeä huonosti informoidun periminän tapaus. Mitä on sanottava sellaisen ihmisen peritodellisuudesta, joka ei ole antanut informoida itseään plutonium-kulttuurista, Hiroshima-apokalypsistä ja niin edelleen? Nykyaikaisessa yhteiskunnassa vaille informaatiota jääminen on, voimme melko jyrkästi sanoa, lähes kauttaaltaan seurausta omista valinnoista. Se perimielisesti tärkeä informaatio, jota minulla ei ole, on yleensä sellaista informaatiota jota en ole halunnut ottaa vastaan. Voidakseen kieltäytyä tiedosta on tärkeässä mielessä oltava perillä sen sisällöstä. Voidaan aika turvallisesti olettaa, että perimielisesti tärkeältä osaltaan myös torjutun tiedon sisältö on vaikuttamassa peritodellisuuteen.

Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että eri ihmiset omaavat kehitykseltään eritasoiset peritodellisuudet. Peritodellisuuden kultivoiminen on mahdollista. Syvään tavanomaiskokemuksen tiedostamiseen pyrkivä ponnistelu, perimielinen pohdiskelu ja periminän kielen, imagojen ymmärtämisen harjoittelu merkitsevät peritodellisuuden rikastumista, jäsentymistä ja sen vastaanottoherkkyyden, sensitiivisyyden lisääntymistä siihen, mitä todellisuudessa tapahtuu. Mikään ei minusta ole niin kaukana kuin tavallisen ihmisen luontaisen ja erittelemättömän perikokemuksen ihastelu. Kun ollaan tekemisissä peritodellisuuden kanssa, ja kohtaaminen on autenttista, se voi jäädä tavanomaiseksi, ei luontaiseksi eikä erittelemättömäksi.

Perikokemus voi häiriintyä myös siten, että todellisuuden kokemisen periluonne, sen pyhyyskvaliteetti häviää tai vakavasti heikentyy ja todellisuus tarjoutuu ihmiselle latistuneena ja ulottuvuuksia vailla. Tämä on tukkoisen periminän tapaus. Itsevieraantumisessa minän ja periminän vihollisuudet voivat johtaa niin syvälliseen sisäiseen hajoamiseen, että periminä lähes kokonaan demonisoituu, minä kokee sen hermeettisesti sulkea ja perikokemuksen pääsy tietoisuuteen lähes täysin ehkäistyy. Tätä voisi kutsua Jumalan kuolemisen kokemukseksi. Sitä on saatettu tarkoittaa puhumalla käytännöllisestä tai arjen ateismista. Autenttista ateismia se ei kuitenkaan ole, eikä sitä voi ollakaan muuta kuin Jumalan näkemisen tilanteessa. Solmun auetessa, kun periminä taas pääsee puhumaan, se todistaa olemassaolon syvyys luonteesta.



Idolin syntyminen sen vieraantuessa peritodellisuudesta luo projektiivisen kokemuksen, joka pirstoo peritodellisuuden. Idolisoitunut merkityssisältö karkaa periminästä ja heijastuu ikonina olevaisen valkokankaalla. Idoli varastaa perikokemuksen numeenin kvaliteetin ja merkitsee siten muun todellisuuden autenttisuus vaatimusten torjumista. Niin kuin olemme nähneet, torjutut merkityssisällöt ikonisoituvat Idolin vastapeluriksi Diaboliksi. Syntyy Idolin, Diabolin ja ihmisen yhteis- ja vastapeleistä rakentuva trinitaarinen logiikka.

Omalaatuinen vieraantumistilanne on mahdollinen silloin, kun ihmiselle osoittautuu mahdottomaksi hyväksyä Autenttista Jumalaa. Tämä on epäonnistuneen teodikean tilanne, epäonnistuminen Jumalan autenttisen olemuksen oikeellistamisessa (theos Jumala, dike oikeudenmukaisuus kr.). Ihmisen linjan., teologianmerkityssisältö jää vaille Autenttisen Aidin antamaa esikoisoikeutta. Tämä synnyttää Ihmisessä perimielisen pettymyksen. Idolina Ihminen kieltäytyy hyväksymästä Äidin näkökulmaa (teosentrista näkökulmaa) ja pitää kiinni ihmisen näkökulmasta. Hän voi soveltaa erilaisia pettymyksen strategioita joissa kaikissa on implisiittistä pettymyksen teologia. Kaikille on yhteistä, että sovinto ihmisen ja Autenttisen Jumalan kanssa jää tapahtumatta ja sovitus syntymättä.

Nihilismiä on kaksi muotoa. Molemmissa on yhteistä, että pettymys autenttiseen olemisen laatuun johtaa luopumaan Ihmisen linjan teleologian merkityssisällöstä.

Arvonkieltävä eli diabolinen nihilismi hajottaa kaikki merkityssisällöt. Se on tehnyt Diabolista Idolin ja rakentaa sen valtakuntaa. Tavoitteena on universaali perimielinen autius ja tyhjyys (1 Moos. 1:2), toisin sanoen tilanne ennen Hyvän ja Pahan tiedon puun episodia, ennen kuin Ihmisen linjan teleologian Idoli syntyi. Diabolinen nihilismi on Ihmisen linjan saatananpalvontaa.

Nihilismi eroa tekemättömänä arvojen myöntämisenä, olemukseltaan useimmiten estetisminä, merkitsee Autenttisen Jumalan tekemistä idoliksi. Se merkitsee Sokean Äidin amoraalisen moraalin omaksumista inhmillisten merkityssisältöjen valtakunnassa sovellettavaksi. Tämän idolin valtakunnan sisältö on luomisen kaaos.

Erilaisissa, yleensä itseään ateistisiksi vastoin tämän sanan autenttista merkitystä kutsuvissa humanismin muodoissa tunnetaan Autenttinen Jumala; olemassaolon irrationaalista perilaatua vastaan, sovitukseen sen kanssa suostumatta, myönnetään Ihmisen linjan teleologian arvo sisältö tähdentäen tämän perimielisen ratkaisun herooista luonnetta.



Eskapismi, todellisuudenpako, eri muodoissaan on kulutusyhteiskunnalle tyypillinen tapa tiedostaa Autenttinen Jumala, kieltäytyä sovituksesta ja täyttää reaalisisällöstä irronnut elämä mekaanisesti tuotetuilla ekstaaseilla, antautua erilaiseen ego-swappingin (minävaihdon) menetelmiin, kuluttaa pakettielämänkatsomuksia ja kaikin tavoin vaihtaa ihmisyyden autenttinen sisältö surrogaattisisältöihin. Surrogaattisisältö on jokainen sisältö, jossa käyttö-arvon ratkaisee se, että se on sisältö, ei se,mikä on sen sisältö.

Eskapismilla on kaksi erityisen vakavasti otettavaa muotoa.

Toinen on als ob- eli ikään kuin- teologia. Siinä myönnetään Autenttisen Jumalan perimielinen faktisuus, mutta kieltäydytään sovituksesta sen kanssa. Horror vacuin, tyhjyyden kauhun torjumiseksi ja omalaatuisensa autenttisen ateismin asentein tehdään se eksistentiaalinen ratkaisu, että elämässä heittäydytään Ihmisen linjan teleologian merkityssisällön varaan ikään kuin sen Idoli olisi Autenttinen Jumala. Harvoin voi kurkistaa toisen periminään, mutta minulla on vaikutelma, että tämä paljastuisi monen etenkin teologista koulutusta saaneen uskon sisällöksi syväerittelyssä. Arveluttavinta on, että als ob on useimmiten privaatti, salainen reservaatio eli varaus julkisesti tunnustetussa teismissä. Välittömästi nähdään, minkä tuhon se saa aikaan ihmisten välisessä yhteydessä, joka ei ole mahdollista autenttisena salaisten reservaatioiden ollessa voimassa. Autenttisen teologian kannalta on kuitenkin olennaista, että als ob idolismi on Autenttisesta Jumalasta vieraantumisen muoto.

Toinen ovat teologiat, joiden sisältö on futuristinen. Yksi esimerkki on Uusimman testamentin teologia osalta sisältöään. Nähdään, että Idoli ei ole autenttinen Jumala ajankohtaisessa todellisuudessa mutta eletään siinä uskossa -- useimmiten tämän uskon riskiluonnetta tähdennetään ja tuodaan sitä lähelle als ob-ajattelua --että se valtaa peritodellisuuden ja siten ottaa Autenttisen Jumalan aseman ajallaan. Aiemmin käsitelty Jumalan itseluonnehdinta minä olen se, mikä minä olen käännetään silloin minä olen se, mikä minä tulen olemaan.



Autenttisen Jumalan vaihtuminen Idoliin ja epäonnistuneen teodikean strategiat kaikki juontuvat siitä perikokemuksesta, että autenttinen Jumala ei ole Ihmisen linjan tarpeiden mukainen Jumala. Idolin aikakaudella ihminen oli syytetyn penkillä ja kaipasi itselleen omaa hyväksymistään Idolin nimissä. Autenttisen Äidin aikakaudella syytetyn penkillä on Jumala itse, ja kysymys on siitä, voidaanko hänet hyväksyä. Sovituksen näkökulma on kääntynyt päälaelleen.

Idolin ristin teologiassa Idoli itse elää todeksi Ihmisen linjan teleologian merkityssisällön Jeesus Nasaretilaisen elämässä, kärsii sen nimissä Jeesuksen mukana tappion kohtalon voimille ristille, ylösnousemuksessa uudelleen allekirjoittaa merkityssisällön nostaen sen Kyyrioksena haudasta, sitoutuu sen realisoimaan tuhoamalla kohtalon voimat ja kaiken tämän tehdessään sovittaa itseensä epäonnistuvan ihmisen hyväksymällä yhteyteensä sen, joka vain fragmentaarisestikin siihen osallistuu.

Autenttisen Jumalan aikakautena sovituksen ongelma on siinä, kykeneekö ihminen sovittamaan periminäänsä yhtä aikaa Ihmisen linjan teleologian merkityssisällön myöntämisen ja sen peritodellisuuden myöntämisen, joka itsepintaisesti kieltäytyy antamasta sille allekirjoitustaan missään erityisessä mielessä.



Itsevieraantumisesta minän myöntämiseen

Itsevieraantuminen on minän ja periminän asettumista vastakkain toisilleen vihamielisinä voimina. Sinänsä ei ole estettävissä, että sisäistä vierauden tuntua sisältyy ihmisen kokemukseen. Ihmisen olemuksessa ovat edustettuina kaikki Ihmisen linjan innovaatiot aina Sokean Äidin kupeesta siihen Aadamiin, joka ei vielä ollut syönyt Hyvän ja Pahan tiedon puusta. Erilaisuudessa, jonka ykseys ihminen on, on sisällä objektiivisena kiusauksena, sinä syntinä, jonka täytyy olla olemassa jo ennen syntiä, vieraantumisen mahdollisuus. Se heräsi sillä hetkellä, kun Aadam, puusta syötyään, avasi silmänsä ja jätti taakseen spontaanin kohtalonsa toteuttamisen kysymällä: mikä on elämän merkityssisältö, mikä Ihmisen linjan teleologia?

Ihmisen transkendenssi, joka syntyi Aadamin kysymyksestä, on siinä, että ihminen on subjekti joka valitsee itsensä. Hän näkee menneisyyteensä tuomionalaisina valintoina, nykyisyytensä mahdollisuuksina ja valintoina niiden välillä, tulevaisuuden vaihtoehtoisten sisältöjen nykyhetkestä haarautuvana viuhkana.

Henki -- se on ihminen transkendenssissaan -kokee itsensä neitseelliseksi, minkään sisällön koskemattomaksi. Tähän kokemukseen sisältyy sen itsepetos ja kaikkien pretensioiden perijuuri.

Henki ei nimittäin ole neitseellinen. Se on paikkaan, aikaan, historiaan ja omaan olemukseensa sidotun organismin ilmaus. Nämä rajoitukset yhdessä ovat ihmisen kohtalo. Ihminen ei ole vain henki, vaan hengen ja kohtalonykseys. Ja siksi ihminen voi aidosti valita itsensä vain kohtalon rajaamassa vapaudessa.

Teennäisessä integriteetissään, koskemattomuudessaan, henki tekee epäautenttisia valintoja. Liioitellen vapauttaan ihminen valitsee itselleen sisällön, joka ylittää kohtalon asettamat ehdot. Se voi omaksua egoon sellaista, joka ei mahdu kohtaloon. Tämä on pretensio katteettomana vaatimuksena ja valheellisena sisältönä. Se voi torjua sisällön, joka kuuluukohtaloon. Se jää elämään todellisena, mutta torjuttuna ja kiellettynä sisältönä.

Ihmisen todellisuusaisti, periminä, ei anna itseänsä pettää. Henki ei voi luottaa valheeseensa, niin kauan kuin sen paljastajalla on mahdollisuudet se dementoida, ja siksi se sulkee periminän. Silloin se tulee katkaisseeksi perijuurensa.



Heiveröiseen Henkeen ankkuroitu ja peritodellisuuden vitaliteetista eristetty epäautenttinen minä jää heikoille.

Minästä erotettu periminä menettää keskuksensa. Siitä johtuu, että kielletyt ja torjutut sisällöt hypostatisoituvat eli ottavat oliomaisten voimien luonteen. Epäautenttisen minän teeskentely synnyttää näin ihmisen sisäiset riivaajaiset ja pahat henget ja periminä osittain demonisoituu.

Minä -- hengen harhauttamana -- valehtele myös siinä, että uskoo periminän sisältöineen säilyvän sinetöitynä. Erilaisissa valepuvuissa ihmisen omaan älyyn perustuvalla viekkaudella tai väkivaltaisissa oikosuluissa etenkin läpi minän heikkojen ja hämärien hetkien demonit tunkevat minän päätöksentekoon ja aina hengen transkendenssiin asti ja toteuttavat itsetarkoituksellistuneita, kaikista merkityssisällöistä irronneita energioitaan.

Väärinkäytetty vapaus tuhoaa itsensä.

Niitä sisältöjä, jotka asemansa väärin tulkinnut henki vastoin kohtalon realismia asetti, ei alunperinkään voinut toteuttaa. Niitä sisältöjä, jotka se vastoin kohtalon realismia kielsi, se ei voinutkaan hävittää.

Demonit, epäautenttisten vapauden sisältöjen varjot, se sen sijaan loi ja vapautti valloilleen, ja nämä raiskaavat ihmisen hengen, syövyttävät sen vapauden ja asettavat sijalle inhimillisen sisältönsä perin juurin kadottaneen oman logiikkansa. Inhimillisen sisältönsä ne ovat menettäneet menettäessään kieltämisen seurauksena keskuksensa.

Demonisoitunut ihminen on Tuhon logiikan mikrokosmos. Ihmisen haltuun annetut eskatologian avaimet ovat demonien hallussa, sillä ihminen itse on demonien hallussa. Tuhon logiikka ei siis ole ulkokohtaistettavissa. Se pitää ihmiskohtaistaa ja omakohtaistaa. Tuhon logiikan särkeminen on ihmisen vapahtamista demoneistaan. Se ei voi tapahtua olevaisen valkoiselle kankaalle projisoidun draaman näennäisenä ratkaisuna, jossa valon voimat tuhoovat vastaansa asettuneet pimeyden voimat. Teismin Idoli ei voi voittaa teismin Diabolia. Minkään implisiittisen uskonnon idoli ei voi koskaan reaalisesti tuhota Diaboliaan. Kaikki perimmäiset inhimilliset merkityssisällöt, kaikki Ihmisen linjan teleologian Idolit näet itse synnyttävät Diabolinsa. Diaboli on Idolin varjo, joka voidaan hävittää vain sammuttamalla aurinko, valon lähde, tai hävittämällä itse Idoli.



Olevaisen valkokankaalla ei ole mitään eikä tapahdu mitään, mikä ei heijastuisi ihmisestä itsestään, kaikkien olevaisen merkityssisältöjen projektorista. Vapahdus voi tapahtua vain ihmisessä itsessään.

Kaikki soteriologiset eli pelastusopilliset logiikat, jotka tahtovat vapahtaa ihmisen hävittämällä tai torjumalla ihmisen saatanan, ovat Tuhon logiikoita, jotka vain teeskentelevät hävittävänsä Tuhon logiikan. Ihmisen Saatana ovat Ihmisen ykseydestä eksyneet ihmisen sirpaleet, jotka peritodellisuudesta ammentamallaan vitaliteetilla eivät muuta tee kuin pyrkivät myöntämään itsensä oikeudella, joka niille autenttisesti kuuluu.

Pelastus on ihmisen eheytymistä, tervehtymistä, kokoontumista keskuksen ympärille. Tätä suurin piirtein merkitsee latinan sana salus pelastus.

Pelastuksen tekee tarpeelliseksi synti. Autenttista syntiä ei ole niin kuin oli Idolin kaudella se, että on sitä mitä on kohtalona olla. Autenttista syntiä ei ole se, mitä yhteydestään karkoitetut ihmisen demonit tekevät tai teettävät ihmisellä.

Syntiin kykenee vain transkendentti henki. Hengen syntiä cn autenttisen todellisuuden kieltäminen. Siitä syntyy pretensio ja kunkin ihmisen oma trinitaarinen logiikka, joka on hänen panoksensa yleiseen ja yhteiseen Tuhon logiikkaan. Pelastus on miellettävä uusimman ajan apokalypsin merkitysyhteydessä mielenmuutokseksi, joka perustuu syväarviolle Ihmisen linjan teleologiasta.

Se edellyttää Ihmisen linjan teleologiasta luopumista, pretension hylkäämistä ja sovitusta Ensimmäisen Jumalan kanssa.

Sovinto peritodellisuuden..kanssa sellaisena kuin se näyttäytyy sokean Äidin ikonin lävitse on jokaisen kohdalta yksityisesti ja kaikkien kohdalta yhteisesti kahta asiaa.

Ensinnäkin se merkitsee antroposentrisen, ihmisen teennästelyn sävyttämän todellisuudenkuvan vaihtamista todellisuudenkuvaan, jossa teosentrisesti hallitsee Sokean äidin kyltymätön ja yksityiskohtaista vastuuta tuntematon Tuomisen mania. Tämä on ihmisen kannalta Idolin aseman jättämistä ja astumista alas luotuun asemaan (creatureliness, Kreatürlichkeit).

Ihmisen kunnian vaihtuminen Jumalan kunniaan olevaisen perimmäisenä merkityssisältönä on itsensä Idoliksi katsoneen ihmisen kannalta pettymyksen ja tappion teologiaa. Tämä on mainittu toinen näkökohta. Ihmisen tarkoitussisältöjen toissijaisuus ja ihmisen merkityssisältöjen ehdollisuus merkitsevät niiden sisäistämistä tappion ja Tuhonkin realismiin olennaisesti kiinnikasvaneina, yhdeksi ja identtiseksi asiasisällöiksi tulleina.



Kun todellisuus tyhjennetään siihen liittymättömästä inhimillisestä ja ihmisen itsestään sinne heijastamista epäautenttisista merkityssisällöistä, se johtaa ihmisestä karanneiden merkitysten palauttamista autenttiseen kotiinsa, ihmisen omaan periminään. Idolin ja Diabolin tyhjentämä, riistämä, alistama ja nöyryyttämä ihminen jälleen inhimillistetään, rehumanisoidaan.

Idoli internoidaan: ihminen alkaa käyttää vapauttaan ja vastata siitä suorasukaisesti omissa nimissään ja vastaa omissa nimissään myös vapauden käyt~ämisen seuraamuksista. Tämä on Idolin sulautumista takaisin ihmiseen itseensä ja siten merkitsee Toisen Jumalan kuolemaa.

Diaboli internoidaan: luopumatta vapaudestaan ihminen luopuu vapauden pretensiosta, vapauden ja kohtalon vieroittamisesta toisistaan ja niiden asettamisesta perivihollisuuteen keskenään. Se merkitsee demonien myöntämistä, niiden palauttamista merkitysyhteyden ympärille ja siten Saatanan kuolemaa.

Idolin, Diabolin ja ihmisen itsensä sulamista ykseydeksi kutsun ihmisen itsevieraantumisen voittamiseksi.

Eheytyneen ja itsevieraantumisensa voittaneen periminän synty toteuttaa uutena liittosuhteena periminän ja peritodellisuuden välisten vihollisuuksien ja vieraantumisen voittamisen. Näin syntyy autenttisesti humaani ihminen.

Emme tiedä, voittaako autenttinen humanismi Tuhon logiikan. Myönnämme Tuhon logiikan ja Tuhoyhtälön realismin. Muutoin emme olisi autenttisia. Autenttinen humanismi on ihmisyyden ja merkityssisältöjen myöntämistä Ei-olemisen, pimeän syvyyden, vastaanottamattoman Jumalan todellisuuden äärellä. Niin siihen liittyy herooisuutta, joka ei perustu pretensioihin, ja samanaikaisesti resignaatiota, joka ei johda arvonkieltämiseen.



Autenttinen ihmisyys ei ole Deus Victorin,voittaja- ja valloittaja idolin valtakunta. Se on Ensimmäisen Jumalan valtakunta: vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä; vanhurskautta merkityssisältöjen myöntämisenä Tuhon diabolista logiikkaa vastaan; rauhaa vieraantumisen voittamisena oman itsensä sisällä ja suhteissaan peritodellisuuteen; iloa SokeanÄidin sylissä luomisen draamasta ja draamassa; kaikkea tätä Pyhässä Hengessä, joka on totuuden ja osallisuuden henki, resignoitumisena kaikkien merkityssisältöjen lähteeseen, Autenttisen Jumalan kaikkialliseen todellisuuteen.



Sokea Äiti

Saarna Kemin kirkossa 13.11.1983



Matt. 24:36-44.



Mutta siitä päivästä ja hetkestä ei tiedä kukaan, eivät taivasten enkelit, eikä myöskään Poika, vaan Isä yksin. Sillä niin kuin oli Nooan päivinä, näin on Ihmisen Pojan tulemus oleva. Sillä niin kuin ihmiset olivat niinä päivinä ennen vedenpaisumusta: söivät ja joivat, naivat ja naittivat, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, eivätkä tienneet, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja vei heidät kaikki; niin on myös Ihmisen Pojan tulemus oleva. Silloin on kaksi miestä pellolla; toinen korjataan talteen, ja toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa käsikivillä; toinen korjataan talteen, ja toinen jätetään. Valvokaa siis, sillä ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Mutta se tietäkää: jos perheenisäntä tietäisi, millä yövartiolla varas tulee, totta hän valvoisi, eikä sallisi taloonsa murtauduttavan. Sen tähden olkaa tekin valmiit, sillä sinä hetkenä, jona ette luule, Ihmisen Poika tulee.



Sisaret ja veljet.



Saarnani ei tule sisältämään viittauksia lukemaani tekstiin. Tarkkaavaiselle kuulijalle on kuitenkin itsestään selvää, että saarnani on syntynyt nimenomaan tämän tekstin äärellä. Ottaessani vastaan kutsunne vierailevaksi saarnaajaksi en tiennyt mille tielle tämä tehtävä tulee minut johtamaan. Nyt tiedän, että kirjoitettuani tämän tekstin en voi jatkaa pappina enkä minkään kristillisen kirkon jäsenenä. Ajattelen kuitenkin niin, että puhua tältä paikalta vilpillisesti on suurempi loukkaus Jumalaa ja kristillistä seurakuntaa vastaan kuin erikoinenkaan puhe, joka on rehellinen.

Uskoni sisällön ja perusteet olen kirjoittanut vuonna 1969 ilmestyneeseen kirjaani Uusin testamentti. Vain yhdessä olennaisessa suhteessa on ajatteluni muuttunut sen jälkeen. Tarkasti kehiteltynä uusi ajatukseni yksinäänkin pakottaa tarkistamaan suhteen kristilliseen kirkkoon, jopa kristilliseen uskoon.



Minä en ole päivääkään elämässäni uskonut erilliseen olentoon, jonka nimi on Jumala. Henkilöllistää Jumala, varustaa hänet tunteilla, tahdolla, suunnitelmilla ja jopa sukulaissuhteilla on raamatun ja yleensä uskonnon tapa taruun ja myyttiin ikonisoida ihmistä koskeva totuus.

Uskonto puhuu kuvilla, joiden yksityiskohdilla ei ole merkitystä, tärkeää on vain kuvan kärki, myytin momentti. Ihmisen suhteella Jumalaan uskonto kuvaa ihmisen suhdetta elämään. En kuitenkaan samaista elämää ja Jumalaa toisiinsa, kuten panteistit eli kaikkijumalaiset tekevät. Tarkoitan Jumalalla elämän luovaa syvyyttä. Kun joku kysyy, mitä sillä sitten tarkoitan, ajatelkoon vaikka evoluution, siis elämän kehityksen suuntausvoimaa, siitä nyt ainakin pieneltä osalta on kysymys.

En ole päivääkään uskonut siihenkään, että olisi jokin toinen todellisuus, taivas. Se on uskonnon kuva jolla ilmaistaan ihmiselle ominaista tai ainakin mahdollista transkendenssia eli elämänsisäistä tuonpuoleisuutta. Ihminen ei ole mekaaninen luonnontuote, vaan voi astua esiin luonnosta ja tietoisella, luovalla teolla muuttaa luontoa. Siitä johtuen ihminen on vastuussa teostaan ja elämästään toisin tavoin kuin viisaskaan eläin. Tuonpuoleisuus on elämän vastuun ja moraalin ulottuvuus, tosin myös älyllisen tiedostamisen, taiteellisen hahmottamisen ja luovan rakkauden ulottuvuus.

Jumalan ja tuonpuoleisuuden käsite eivät vielä ole uskonnollisia käsitteitä, vaan yleisiä, tosin muodista pois jääneitä ajattelun kategorioita. Uskonto syntyy siitä, että väitetään jotain sisällöllistä Jumalasta ja antaudutaan määrätynlaiseen suhteeseen siihen. Uskonnon ydin on konkreettinen, persoonallissisältöinen suhde elämän syvyysulottuvuuteen.

Kiinnittäen huomiota siihen mikä minun ajatteluni kannalta on tärkeätä, voi sanoa kristinuskoa määrittävän eräiden muiden uskontojen tavoin optimismin: elämän syvyys ja tarkoitus on yhtenäinen ja ihmisen syvimmille tarpeille myönteinen. Se että lapsekkaasti ja kouraantuntuvasti ajattelevat uskovaiset uskovat maailmanloppuun, ei muuta tätä asiaa. Sen, mikä elämässä ja tässä maailmassa on arvokasta, he nimittäin ovat panneet talteen taivaaseen, jossa se pelastuu maailmanpalolta. Ei voi olla kristitty jos ei usko hyvän Jumalan ennemmin tai myöhemmin varmasti voittavan.



Vuonna 1975 ensimmäisen kerran muotoilin mielessäni tätä kristinuskon peruspilaria koskevan epäilyksen. Onko oikeutta luottaa siihen, että elämän kehityksellä on yhtenäinen, ihmisten tarpeitten kannalta myönteinen suunta? Teologian kielellä ilmaistuna tämä epäilys kohdistuu joko siihen, että Jumala on hyvä, taikka siihen, että on vain yksi kaikkivaltias Jumala. Kysymys on siitä, onko raamatullisen monoteismin, yksijumalaisuuden, oppi tosi kuvaus elämästä.

Niiden muutaman kuukauden aikana, joina tämän saarnan kirjoittamisen tähden olen joutunut keskittyneesti selvittämään kantaani tähän uskonnon peruskysymykseen, olen havainnut, ettei minulla ole tosia syitä uskoa enempää siihen, että kehityksen syvimmät tarkoitusperät olisivat ihmisten parhaiden tarkoitusten mukaisia, kuin siihenkään, että tämän kehittymistä hallitsisi yhtenäinen myönteinen suunta.

Jo kahdeksan vuotta sitten tiedostin sen, että Saatana on monessa suhteessa todellisempi käsite kuin Jumala. Kehityksen ihmisen tarpeiden kannalta kielteinen, jopa hänen olemassaoloaan uhkaava voimatalous ei saa oikeutta, jos Saatanaa kuvataan jonkinlaiseksi Jumalan harjoitusvastustajaksi, joka kykenee häntä kiusaamaan mutta ei voi häntä lopullisesti voittaa. Saatanalla on elämässä todelliset mahdollisuutensa. Elämän pelastuminen siltä, mikä sitä tällä vuosituhannella yhä tähdellisemmin uhkaa, ei riipu elämän eikä evoluution sisäisimmistä kehityspyrkimyksistä vaan niistä ratkaisuista, joita tuonpuoleisessa ulottuvuudessaan vapaat ihmiset tietoisesti tekevät. Historian tragiikka on siinä, ettei meillä ole mitään todellista syytä varmuudella luottaa sen enempää ihmisten todelliseen vapauteen -- tuonpuoleisuutemme on yleensä vain mahdollisuus ja ainoastaan harvoin realiteetti -- kuin siihenkään, että he mahdollisessa vapaudessaan tekisivät oikeita ratkaisuja.

Teologian kielellä sanottuna todempi kuvaus elämästä saadaan kun ei kuvata Saatanaa Jumalan luomaksi väliaikaiseksi tekijäksi, vaan Jumalasta riippumattomaksi, oman itsenäisen jumaluutensa oikeudella elämän kehitykseen sekaantuvaksi perustekijäksi. Sen voi sanoa niinkin, että ihmisen perustarpeiden kannalta Jumalan tahto on jakaantunut, yhden hyvän Jumalan sijasta onkin kaksinainen Jumala-Saatana. Tänä päivänä meille on vielä epäselvää voittaako Jumalassa hänen tahtonsa rakentaa vai hänen tahtonsa hävittää.



Tiedostamattomia ja osittain tietoisiakin sovinistisia miehen ja naisen luonnon eroavuuksia koskevia teorioita seuraillen huomaan, etten enää konkretisoikaan mielikuvissani Jumala-aatetta Isäksi, joka rakentaa maailmaa ja hankkii leivän lapsilleen, vaan nyt jo unohtuneiden pakanallisten uskojen mukaisesti yltäkylläiseksi Elämän Äidiksi, jonka rinnassa taistelee kiihkoisa rakkaus jälkeläisiinsä ja mustasukkainen ja pahansuopa julmuus ja halu hävittää.

En ole löytänyt vakuuttavia syitä uskoa, että evoluutiota hallitsi järkiperäinen ja myönteinen tarkoitus. Inhimillinen elämä on mielenkiintoinen sattuma, joka on osunut kohdallemme todennäköisyysmatematiikan oikusta. Teologian kielellä ilmaisten Jumalani on siis Sokea Äiti, jonka edessä en ole moraalisesti vastuussa mistään, jolta on turha pyytää armoa tai anteeksiantamusta ja jonka oikukkaita neuvoja en ole velvollinen noudattamaan.

Ihmisen suhde Sokeaan Äitiin saa konkreettisen kuvan murrosiässä olevan pojan suhteesta äitiinsä, joka itsekkäässä äidinrakkaudessaan pyrkii pitämään jälkeläisensä ikuisesti infantiilisti, lapsenomaisesti, sidoksissa itseensä. Sen sijasta, että kristillisen mielikuvan mukaan olisimme rakentamassa isä-Jumalan työtoverina maailmaa ja historiaa, olla ihminen merkitseekin sisäistä vapautumista mustasukkaisesta ja sokeasta mutta rakkaasta Elämä-Äidistä vastuulliseen, omintakeiseen ja luovaan historialliseen tekoon. Ihminen on tuomittu astumaan ristiriitaan evoluution kehityspyrkimysten kanssa.



Rukoilkaamme:



Voittakoon hyvä sittenkin maailmassa!