Anteeksisaamisen ideologia. Viikkomessusaarna Huopalahden kirkossa 27.2.08

Teksti: Ps. 25:11-20.

Herra, nimesi kunnian tähden

anna anteeksi suuret syntini.

Se, joka Herraa pelkää,

oppii valitsemaan oikean tien.

Hän saa onnen ja rauhan,

ja hänen jälkeläisensä perivät maan.

Herra ilmoittaa suunnitelmansa palvelijoilleen,

ja he tulevat tuntemaan,

millainen on hänen liittonsa.

Minun silmäni katsovat alati Herraan,

hän päästää jalkani ansasta.

Käänny puoleeni ja ole minulle armollinen,

sillä minä olen yksin ja avuton.

Lievitä sydämeni tuska,

ota pois minun ahdistukseni.

Katso minun kärsimystäni ja vaivaani

ja anna anteeksi kaikki syntini.

Katso, kuinka paljon minulla on vihollisia!

Heidän vihansa on väkivaltainen ja julma!

Suojele minua ja pelasta minut,

älä hylkää minua,

sinuun minä turvaudun.



Anteeksisaamisen ideologia

Psalmintekijä rukoilee tekstissämme: ”Katso minun kärsimystäni ja vaivaani ja anna anteeksi kaikki syntini.” Ne voisivat olla meidän sanojamme, sinun ja minun. Arvatenkin jokainen meistä on tullut iltamessuun nimenomaan synninpäästön saadakseen ja sen jälkeen osallistuakseen vapautettuna ihmisenä pyhälle aterialle.

Mitä tapahtuu, kun kuulemme synninpäästön, missä meille vakuutetaan, että Jumalan on antanut anteeksi syntimme? Pohtikaamme tänä iltana hetken ajan sitä. Aloitan siitä, mitä syntien anteeksi saaminen ei tarkoita.

Ensimmäinen asia, mitä syntien anteeksi saaminen ei tarkoita: Kun saan synninpäästön, se ei tarkoita, että minusta tulisi eri ihminen kuin se ihminen, joka synnit teki. Se synninpäästö, jonka minä teille pappisviran antamin valtuuksin äsken julistin, koskee tietysti minua itseänikin. Olettakaamme, että tämän illan jälkeen en syyllistyisi syntiin enää milloinkaan, vaan olisin täydellinen niin kuin Taivaallinen Isämme on täydellinen. Nyt jo aika iäkkäänä ihmisenä minusta tulisi pyhimys. Minusta ei olisi tullut eri ihminen, vaan nykyisestä pyhyydestäni huolimatta minä olisin juuri se mies, joka eli synnissä nuoruutensa, keski-ikänsä ja alkavan vanhuutensa. Se mies minä olen kuolemaan saakka. Kun Jumala antaa minulle syntini anteeksi, hän ei pyyhi pois niitä vuosia, jotka olen elänyt. Ne jäävät minun elämäni osaksi.

Toinen asia, mitä syntien anteeksi saaminen ei tarkoita: Kun teen jotakin pahaa tai jätän tekemättä jotakin, mitä velvollisuuteni olisi välttämättä tehdä – esimerkiksi jättämällä lähimmäisen pulaan – on kuin heittäisin kiven lampeen: veteen molskahtava kivi nostaa aallot, jotka leviävät renkaina yhä laajemmalle. Asioiden väliset syysuhteet välittävät pahan tekoni seurauksia yhä laajemmalle ympäristööni. Anteeksi saaminen ei hävitä syysuhteita. Se ei kutsu takaisin liikkeelle lähteneitä vaikutuksia. Kun Jumala tänä iltana antaa minulle anteeksi syntini, hän lähettää minut oitis maailmaan keskelle omien pahojen tekojeni seurauksia. Elämäni on elämistä niiden sirpaleiden keskellä, jotka rikkomukseni on tuottanut. Liikkeelle lähettämäni paha jatkaa vaikuttamistaan.

Kolmas asia, mitä syntien anteeksi saaminen ei tarkoita: Edes pyhän virkansa valtuuksilla pappi ei voi julistaa synninpäästössä sitä, että saan anteeksi niiltä, joita vastaan olen rikkonut. Miettikäämme ihmistä, joka avioliitonsa säryttyä pohtii sitä, miten itse on syyllinen siihen, mitä on tapahtunut. Olen siinäkin tilanteessa ollut. Hän voi Jumalalta pyytää ja synninpäästössä kuulla saaneensa anteeksi kaiken, mitä on tehnyt, miten on loukannut liiton aikana puolisoaan. Mutta pappi ei voi julistaa hänelle anteeksiantoa loukatun osapuolen puolesta. Jollei entinen puolisoni itse anna minulle anteeksi, voinko mennä ilkkumaan hänelle: niuhota mitä niuhotat, olen järjestänyt asian muuta kautta ja saanut toiselta taholta anteeksi kaiken, mitä olen sinua vastaan rikkonut? Jos niin sanoisin, se olisi uusi loukkaus entisten päälle.

Synninpäästö järjestää suhteeni Jumalaan, muttei automaattisesti järjestä suhteitani toisiin ihmiseen. Ne minun on itse järjestettävä. Minun on järjestettävä suhteeni erikseen jokaiseen, jota olen loukannut. Se ei aina ole mahdollista, koska kaikki eivät anna anteeksi. Jotkut eivät anna anteeksi koskaan. Särkyneiden ihmissuhteitteni sirpaleet ovat niitä sirpaleita, joiden keskellä joudun elämään tulevaisuuteni, minä, syntini anteeksi saanut ihminen.

Mitä syntien anteeksi saaminen sitten on? Psalminkirjoittaja kirjoittaa – luin tekstin teille juuri äsken –: ”Minun silmäni katsovat alati Herraan, hän päästää jalkani ansasta.” Syntien anteeksi saaminen merkitsee sitä, että pääsen menneisyyteni ansasta. Jumala vapauttaa minut jatkoon. Siitä huolimatta, että olen se syntinen, joka olen ollut, että pahojen tekojeni moninaiset seuraukset mellastavat ja tekevät tuhojaan maailmassa ja että monet niistä, joita olen loukannut, kieltäytyvät antamasta minulle anteeksi, saan jatkaa elämääni vapaana, vapaana tästä lähtien olemaan toisenlainen. Pahan logiikka elämässäni katkeaa. Olen vapaa. Vapautuksen kaavana on: ”Mene, äläkä enää syntiä tee!” Kirjani kannet ovat yhä auki.

Vapautuksen kaava ei tarkoita sitä, että minusta tulisi pyhä. Se tarkoittaa sitä, että minä lähden juuri tästä messusta tänä iltana takaisin arkeen taskussani elämisen valtakirja. Kohta olen täällä taas, uutta armoa anomassa.



Sisar ja veli. Lähdet täältä vapaana, mukanasi elämän valtakirja. Taita tärkeä paperi taskuusi huolellisesti. Älä hukkaa sitä kotimatkallasi.

Uskon äidinkieli. Alustukseni Huopalahden kirkossa 6.2.2008.

Oltuani kuukauden Huopalahden seurakunnan virassa käsittelin kirkossa pidetyssä keskustelutililaisuudessa tarkemmin avaussaarnani teemaa uskon äidinkielestä.


Uskon äidinkieli


Suunnitelma alustukseksi keskustelupiirissä 6.2.2008 kello 18:30 Huopalahden kirkossa. Suullinen alustus tulee olemaan suppeampi ja koetan puhuessani ottaa mahdollisimman hyvin kuulijat ja heidän odotuksensa.

Pyhä, salaisuus ja uskon äidinkieli

Matteuksen evankeliumissa todetaan, kuinka Jeesukselle oli tyypillistä asiansa esittäminen vertauksin. ”Kaiken tämän Jeesus puhui väkijoukolle vertauksin. Vertauksitta hän ei puhunut heille mitään, jotta tämä profeetan sana kävisi toteen: ’Minä avaan suuni ja puhun vertauksin, tuon julki sen, mikä on ollut salattua maailman luomisesta saakka.’” (Matt. 13:34—35.) Teksti kytkee yhteen vertauksen ja salaisuuden. Ei ole muuta keinoa kuin käyttää vertauksia, jos tahtoo tuoda julki sellaista, mikä on ollut salattua maailman luomisesta saakka.

Paras kirjallisuudesta löytämäni pyhän määritelmä on saksalaisen teologin Rudolf Otton määritelmä suunnilleen sadan vuoden takaa. Pyhä on kauhea ja ihana salaisuus (mysterium tremendum et fascinans teoksessa Das Heilige, Pyhä). Pyhä on uskontojen yhteinen piirre. Kaikissa uskonnoissa ei tunneta ju-malia, mutta kaikki uskonnot tuntevat pyhän. Uskonto on pyhän kohtaamista. Kristinuskossa pyhä, ”kauhea ja ihana salaisuus”, on Jumala. Jumala on mysteeri. Jumalasta ei voi puhua vertauksitta. Vertaukset ovat uskon äidinkieltä.

Tätä termiä käytän aina, kun puhun uskonnosta yleensä, kaikista uskonnoista yhtä aikaa (niistäkin uskonnoista, joissa ei ole jumalaa). Silloin katselen asiaa filosofisesti, uskonnonfilosofian näkökulmasta. Kun pohdin asiaa kristillisen Jumala-uskon pohjalta, teologisesti, käytän termiä uskon äidinkieli. Jeesus tarkoitti sillä, ”mikä on ollut salattu maailman luomisesta saakka”, Jumalaa, jos käsitän oikein. Jeesus puhui siis uskon äidinkieltä, kun kertoi vertauksiaan väkijoukoille. Muuta eroa näillä kahdella termillä, uskonnon äidinkieli ja uskon äidinkieli, ei ole.

Teologian perusongelma

Mainitsin äsken Otton määritelmän pyhästä. Pyhä on salaisuus, mysteeri. Ymmärrän käsitteen salaisuus niin, että salaisuus on jotakin sanomatonta, ilmaisematonta. Tämän näkemyksen avain on kertomus palavasta pensaasta (2. Moos: 3. luku). Mooses kohtaa Horebin vuoren juurella merkillisen ilmiön, pensaan, joka palaa, mutta jota tuli ei kuluta. Itse Jumala puhuttelee Moosesta pensaasta. Hän kutsuu Moosesta tehtävään, johtamaan Israelin pois Egyptin orjuudesta. Mooses kysyy Jumalan nimeä. ”Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se joka olen.” Jumala on sanomaton, ilmaisematon, nimetön salaisuus. Kun hänestä käytetään ”nimeä” Jahve, tähdennetään nimenomaan hänen nimettömyyttään. Kirkkoraamattumme selittää, että lause ”Minä olen se joka olen” kuuluu Raamatun alkukielellä hepreaksi ehje ašer ehje. Sanat ehje ja jahve ovat yhden ja saman olla-verbin eri muotoja: ehje tarkoittaa ’minä olen’, jahve ’hän on’. Kun israelilaiset puhuttelivat Jumalaansa Jahvea, he puhuttelivat nimetöntä.

Teologia on puhetta Jumalasta (theos ja logos – kreikk. – tarkoittavat Jumalaa ja puhetta). Jos Jumala on sanomaton, ilmaisematon, nimetön salaisuus, teologian tehtävä on mahdoton. Se yrittää pukea sanoiksi sanomatonta, ilmaista ilmaisematonta, nimetä nimetöntä. Teologia ei ole mahdollista.

Kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana kristillinen teologia käsitteli teologian perusongelmaa. Pauli Annala on kertonut siitä mielenkiintoisesti. Kaikki kristilliset ajattelijat tunnustivat ongel-man yksimielisesti. Jumala on todellakin sanomaton, mikä merkitsee sitä, ettei Jumalasta ole periaatteessa sanottavissa mitään, mikä ei olisi epätotta, valhetta. Eri ajattelijat olivat keskenään erimieltä vain siitä, miten tähän perustotuuteen olisi suhtauduttava. Syntyi kaksi koulukuntaa. Ensimmäisen koulukun-nan mukaan oli kokonaan luovuttava yrityksestä puhua Jumalasta, jättää teologia sikseen, koska se oli tuhoon tuomittu hanke. (Näin selittivät niin sanotut apofaatikot.) Toisen koulukunnan mukaan Jumalasta ei voinut sanoa mitään, mikä ei olisi epätotta, mutta hänestä voitiin sentään sanoa jotakin, mikä viittaisi oikeaan suuntaan. (Näin selittivät niin sanotut kata-faatikot.) Teologian suhde Jumalan todellisuuteen on kuin kuuta osoittavan sormen suhde kuuhun. Sormi ei ole kuu, eikä mikään, mitä sormessa on, ole samaa kuin mitä kuussa on, sormi vain osoittaa, mihin suuntaan pitää katsoa, jos haluaa tehdä omin silmin havaintoja kuusta.

Vertaus on sormi, joka kertoo, mihin suuntaan pää on käännettävä. Tässä on esitykseni ydinkohta. Se joka ryhtyy erittelemään vertausta ja analysoimaan, mitä mikin asia vertauksessa oikeastaan tarkoittaa, on ymmärtänyt väärin vertauksen. Se joka kuultuaan vertauksen kääntää päänsä siihen suuntaan, mihin vertaus viittaa, on ymmärtänyt oikein vertauksen.

Alkukirkossa näyttää vertauksen taju kadonneen varsin nopeasti Jeesuksen kuoleman jälkeen. Evankeliumeissakin on monta esimerkkiä siitä, miten Jeesuksen vertauksia ryhdyttiin hurskaasti tutkimaan ja leikkelemään palasiksi kuin ruumista obduktio-pöydällä. Tutkittiin sormea, ei käännetty päätä siihen suuntaan, mihin sormi osoitti. Vertaukset turmeltuivat allegorioiksi. Allegoria on kuvaus, jonka jokainen yksityiskohta tarkoittaa jotakin todellisuuden yksityiskohtaa. (Hyvänä esimerkkinä on vertaus kylväjästä ja sen allegorinen tulkinta, Matt. 13: 3—9 – vertaus – ja 18—30 – myöhemmin kirkossa sepitetty vertauksen allegorinen tulkinta.)

Teologia voi siis reagoida tehtävänsä mahdottomuuteen kolmella erilaisella tavalla. Mykkä teologia vaikenee Jumalasta tyystin. Se soveltaa filosofi Ludwig Wittgensteinilta tuttua periaatetta: täytyy olla hiljaa kaikesta, mistä ei voi puhua (wovon man nicht reden kann, darüber muss man schweigen). Julkea teologia sotkee toisiinsa sormen ja sen, mitä kohti sormi osoittaa, ja luulee kykenevänsä selittämään Jumalaa. Se antaa nimen nimeämättömälle. Mitä pitemmät ja yksityiskohtaisemmat selitykset ovat, sitä julkeampaa on teologia. Häveliäs teologia yrittää osoittaa Jumalan suuntaan, mutta varoittaa kuulijaa: älä katso sormea vaan katso minne se viittaa. Häveliäs teologia puhuu vertauksin ja vain vertauksin.

Uskon äidinkielen kielioppi

Markuksen evankeliumi alkaa näin: ”Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, lähti liikkeelle näin.” (Mark. 1:1.) Tästä saamme hyvän esimerkin uskon äidinkieltä käyttävästä puheesta. Sen pohjalta voimme luonnostella uskon äidinkielen kieliopin alkeita.

Lause ”Jeesus on Jumalan Poika” on uskon äi-dinkieltä. Mielenkiintoista on ilmauksen typografia, se, miten se on kirjoitettu painetussa tekstissä. Sana Poika on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Se on kirjoitettu tarkoituksellisesti eri tavoin kuin sana poika kirjoitetaan arkisissa yhteyksissä. Typografia tähdentää sitä, että tässä lauseessa sanaa poikaa käytetään eri merkityksessä kuin sitä käytetään arki-sissa yhteyksissä. Tekstissä ei kuitenkaan selitetä, missä merkityksessä sitä tässä yhteydessä käytetään.

Tiede on väitelauseita (tämä on toki epätäsmällinen yleistys). Väitelause on tosi tai epätosi (totta tai valhetta). Kutsun insinöörikieleksi sellaista puhetta, jossa väitetään tosia tai epätosia asioita. Paitsi tieteen kieli (yleensä) myös arkikieli (usein) on insinöörikieltä. Uskon äidinkielen kielioppi on erilaista kuin insinöörikielen kielioppi.

Uskon äidinkielessä sanotaan kaksi lausetta yhtä aikaa. Ensimmäinen lause sanotaan ääneen, se muotoillaan sanoiksi. Toinen lause jätetään muotoilematta sanoiksi. Se jätetään sanomatta, mutta silti se tarkoitetaan – toisin sanoen se sanotan rivien välissä. Rivien välissä sanominen on sellaista, mitä ei sanota, mutta minkä kuulija voi päätellä siitä tilanteesta, missä puhutaan. Ääneen sanotaan: ”Jeesus on Ju-malan Poika.” Tämä lause näyttää insinöörikieliseltä väitteeltä, joka on joko totta tai epätotta. Rivien välissä sanotaan: ”En kuitenkaan tarkoita sitä mitä sanon.” Kuulija ymmärtää sen, mitä jätetään sanomatta, koska ymmärtää, että tässä tilanteessa puhutaan uskon äidinkieltä eli tässä tilanteessa ei tarkoita sitä, mitä sanotaan. Sanoessaan ”Jeesus on Jumalan Poika” puhuja ei tarkoita sitä, että Jeesuksen suhde Jumalaan on sama kuin esimerkiksi minun kolmen poikani, Heikin, Antin ja Aleksin suhde minuun. Sen, että puhuja ei tarkoita sitä mitä näyttää sanovan, kuulija ymmärtää puhetilanteen perusteella, esimerkiksi sillä perusteella, että lause sanotaan kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksessa saarnatuolista. Kirjoitetussa tekstissä ääneen lausumaton varaus (reservatio mentalis) voidaan ilmaista typografisesti eli kirjoittaa se näkyviin varustamalla sana poika isolla alkukirjaimella. Iso alkukirjain tosin voi olla pelkkää mahtipontisuutta, mutta se voi olla myös asiallinen viesti, jonka mukaan kyseinen ilmaus ei ole insinöörikieltä.

Mitä lause ”Jeesus on Jumalan Poika” sitten tarkoittaa, jollei se tarkoita sitä, mitä se näyttää tarkoittavan? Muistakaamme se, mitä selitin teologian perusongelmasta. Teologia on yritystä sanoa sanomatonta. Ei ole mahdollista sanoa, mitä lause ”Jeesus on Jumalan Poika” tarkoittaa, on vain mahdollista sanoa, mitä se ei tarkoita: se ei tarkoita samaa kuin sama lause, joka kuuluu insinöörikieleen. Yritys selittää, mitä tämä lause tarkoittaa, olisi julkeaa teologiaa. Jumalan Poikaa verrataan maallisen isän poikaan, jolloin vertaus viittaa johonkin hyvin tärkeään Jeesuksen suhteessa Jumalaan, ilman että olisi mahdollista kuvata insinöörikielellä, mikä tämä tärkeä piirre on. Tämä lause on kehotus kuulijalle kääntää pää kohti sitä sanomatonta salaisuutta, mikä Jumala on ja mihin kuuluu Jeesus nasaretilaisen suhde olemassaolon syvimpään sanattomaan salaisuuteen.

Uskon äidinkielen kielioppiin kuuluu perussääntö. Uskon äidinkieltä sopii käyttää vain silloin, kun puhutaan sanomattomasta. Sen väärinkäyttämistä on, jos sitä sovelletaan muissa yhteyksissä. Tästä seuraa suorastaan loogisesti, että mikään uskon äidinkielinen lause ei ole käännettävissä insinöörikielelle (eikä muullekaan kielelle). Kaikki käännösyritykset olisivat väärää, julkeaa teologiaa. Sitä että Jeesus on Jumalan Poika ei ole sanottavissa millään muulla tavalla kuin sanomalla nimenomaan ”Jeesus on Jumalan Poika”.

Uskon äidinkielikö tyhjää puhetta?

Voidaan esittää ilmeinen vastaväite sitä vastaan, mitä olen selittänyt uskon äidinkielestä. Jos on periaatteessa mahdotonta selittää insinöörikielellä sitä, mitä uskon äidinkielellä sanotaan, uskon äidinkielellä ei sitten kaiketi sanotakaan mitään? Siinä ei ole viestiä?

Kuuluisa Tero Saarinen tulkitsee tanssiesityksellään Hunt Igor Stravinskyn sävellystä Kevätuhri. Vaikuttavassa esityksessä Saarinen tulkitsee Stravinskyn sävellystä kuvaukseksi nykyihmisestä, joka joutuu elämään median sietämättömässä puristuksessa. Säveltäjän omalle teokselleen antama otsikko kuitenkin viittaa siihen, että hän on sävellyksellä kuvittanut näkyään keskiaikaisesta pakanallisesta uhritoimituksesta, jossa nuori kaunis neitsyt uhrataan jumalille tulevan sadon varmistamiseksi. Kumpi tulkinta on oikea? Vastauksen löytämistä hankaloittaa suuresti se, että Stravinsky tähdentää omissa kirjoituksissaan, kuinka hänen teoksensa on ohjelmatonta musiikkia, joka siis ei tarkoita mitään erityistä.

Kumpikin tulkinta on varmaan oikea tulkinta Stravinskyn sävellyksestä. Stravinskyn Kevätuhria ei kuitenkaan saa tulkita miten vain. Jos joku tulkitsee sävellyksen kuvaukseksi idyllisestä kevätaamusta, jona joku kuuntelee lintujen liverrystä ja vetää sieraimiinsa heräävän luonnon tuoksuja, hän varmaan erehtyy. Siten sitä ei voi tulkita. Tulkinta on väärä. Kevätuhrilla ei ole ohjelmaa: se ei tarkoita mitään erityistä. Sillä on kuitenkin ohjelma, negatiivinen ohjelma siinä merkityksessä, ettei se voi tarkoittaa mitä tahansa, että se asettaa rajat mahdollisille tulkinnoille.

Myöskään uskon äidinkielinen lause ei tarkoita mitään erityistä siinä mielessä, että olisi insinöörikielellä sanottavissa, mitä se tarkoittaa. Sillä on kuitenkin ohjelma: on monia asioita, mitä se ei tarkoita. Jobin kokemus, että metsästäjäjumala Šaddai jahtaa häntä kuin saaliseläintä, on ristiriidassa sen kanssa, mitä uskon äidinkielien väite tarkoittaa, kun se sanoo, että ihmiset ovat Jumalan lapsia. Uskon äidinkieli on negatiivista teologiaa samassa merkityksessä kuin Stravinskyn sävellyksellä on negatiivinen ohjelmansa.

Uskon äidinkielinen lause merkitsee yhtä aikaa suoranaista viuhkaa erilaisia asioita. Merkityksellä on kuitenkin rajansa. Se ei merkitse mitä vain. Itse asiassa sen merkitys on sen rajat: ne asiat, mitä se ei merkitse.

Parhaiten ymmärrän asian niin, että monet tulkinnat uskon äidinkielisestä lauseesta ovat mahdollisia ja oikeita yhtäaikaisesti, mutta mikään niistä ei ole yksinään totta. Uskon äidinkielisen lauseen merkitys on kuin varpukimppu. Totuus ei ole yksittäisen varvun ominaisuus vaan koko kimpun ominaisuus. Jokainen lauseen ”Jeesus on Jumalan Poika” tulkinta on itsessään epätosi. Lauseen ilmaisema totuus on kaikkien mahdollisten tulkintojen ryppään, koko kimpun ominaisuus. Tulkinnat, joista monet ovat (väärin insinöörikielisiksi väitteiksi ymmärrettyinä) ristiriitaisia keskenään, muodostavat yhdessä sen totuuden, mitä lause tarkoittaa.

Kun kaksi uskon äidinkielistä väitettä on ristiriidassa keskenään, ei rikota logiikan sääntöjä. Ristiriidassa ovat insinöörikielisiltä näyttävät lauseet, joita ei tarkoiteta. Voimme vallan hyvin olla tarkoittamatta eri asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

Jotta julkealta teologialta vältyttäisiin, on kuitenkin lisättävä, että mikään mahdollinen rajallinen tulkin-tojen joukko ei tyhjennä salaisuutta. Jeesuksen kaikki vertaukset, joilla hän purki esille sitä, mikä on maailman alusta saakka ollut salattuna, ei poista salaisuutta. Salaisuus jää. Se on ilmaisematon. Silti on mahdollista puhua mielekkäästi sanomattomasti, kun muistetaan varoittaa, ettei tarkoiteta sitä mitä sanotaan. (Uskon äidinkielen lauseen mahdollisten tulkintojen koko kimppukaan ei ole reduktiivisessa mielessä lauseen koko merkitys.)

Kirkon rehellisyys ja uskon äidinkieli

Monesti puhutaan pappien ja muiden kristinuskon julistajien rehellisyydestä. Se mitä olen selittänyt, osoittaa, että saarnaamisen rehellisyys ei ole saarnaajan yksilöllinen ominaisuus. Saarna on rehellinen vain, jos saarnaaja on rehellinen ja kuulija ymmärtää, että tilanteessa puhutaan uskon äidinkieltä.

Kuulijalta edellytetään uskon äidinkielen ja uskon äidinkielen kieliopin kompetenssia. Jos sitä ei kuu-lijalla ole, saarnaajan väite, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika, jää valheeksi: ihminen Jeesuksen suhde olemassaolon sanomattomaan salaisuuteen Jumalaan ei ole sama kuin minun poikieni suhde minuun, joka olen heidät siittänyt. Saarnaaja valehtelee vastoin tahtoaankin, jos seurakunta ei ole ti-lanteen niin sanotulla aaltopituudella.

Tähän perustuu ajatukseni siitä, että laaja ja koko kirkon jäsenistöä koskeva uskon äidinkielen perus-teiden opetus on välttämättä tarpeellinen. Opetuksen on alettava mahdollisimman varhain ja rippikoulu on sen solmukohtia. Seurakuntien aikuisväestön ja median suuren yleisön on saatava sitä kaiken aikaa.

Tärkeintä uskon äidinkielen järjestelmällinen opetus on ihmisten omasta näkökulmasta. Kyvyttöminä kuulemaan puhetta olemassaolon salatusta syvyydestä he ovat vaarassa jäädä henkisesti osattomiksi. Jos kirkko ei puhu totta siinä asiassa, mitä se sanoo elämän tärkeimmäksi asiaksi, missä asiassa sitten ihmiset voisivat luottaa siihen?

Miten Jeesus on Jumalan Poika?

Se, että Jeesus on Jumalan Poika, tarkoittaa muun muassa sitä, että Jeesuksen elämässä, opetuksissa ja kohtalossa voidaan aavistaa olemassaolon perim-mäinen syvyys ja ”millainen” se on. Jeesuksessa näkyy myös eksistentiaalinen totuus ihmisestä: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6.), se mitä ihminen voisi olla, muttei vielä ole. Nämä tulkinnat yhdessä kaikkien muiden mahdollisten tulkintojen kanssa ovat tämän lauseen merkitys – se totuus, mihin lause viittaa, mutta ne eivät ole sen koko merkitys. Salaisuus jää salaisuudeksi. Lause tarkoittaa muun muassa näitä asioita, mutta myös paljon enemmän ja syvempää, mikä ei ole millään sanoilla lausuttavissa ja mitä mitkään tulevat, oivallisetkaan, uudet tulkinnat eivät ammenna tyhjiin.

Epilogi

Tässä alustuksessa varmaan jää käsittelemättä omasta mielestäni hyvin mielenkiintoinen seikka. Uskon äidinkieltä voi puhua ikään kuin kahteen eri suuntaan. Voi kertoa esimerkiksi kohtauksia Jeesuksen elämästä (tai Vanhan testamentin myyttejä) niin, että kertomukset valaisevat tilanteita, joissa kuulija kohtaa pyhän omassa elämässään. Toisaalta voi kertoa yksinkertaista tarinaa arkielämästä, mutta kertoa siten, että pyhyys kuultaa kertomuksen läpi. Ensimmäinen vertauksilla puhumisen tapa on tyy-pillistä perinteiselle saarnalle. Jälkimmäinen tapa on tyypillistä parhaalle kaunokirjallisuudelle (tai muulle taiteelle). Molemmat ovat tärkeitä puhumisen tapoja, moduksia.

Körttien seurapuheen konsepti muistuttaa enemmän toista tapaa kuin ensimmäistä.

Elämän vihaamisesta ja rakastamisesta. Saarna laskiaissunnuntaina 2008.

Laskiaissunnuntain messu 3.2.2008 Huopalahden kirkossa kello 10

Teksti

Jeesus sanoi:

"Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.

Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!"

Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen." Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: "Enkeli puhui hänelle." Silloin Jeesus sanoi: "Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Joh. 12: 25-33.



Saarnan niitä ilmauksia, jotka olen ympäröinyt hakasuluilla, ei ole tarkoitus sanoa suullisessa esityksessä. Ne ovat yleensä lähdeviittauksia.


Saarna:   Oman elämän rakastaminen ja vihaaminen

Päivän tekstissä on yksi Uuden testamentin vaikeimmin tulkittavista jakeista. Se on Jeesuksen omaa sanaa.

Vanhan raamatunkäännöksen mukaan se kuuluu näin: ”Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen, mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.” (Joh. 12:25.)

Ihan kirjaimellisesti suomennettuna teksti on vielä kamalampi. Jeesus väittää, että se, joka rakastaa omaa sieluaan, menettää sielunsa, mutta joka vihaa omaa sieluaan, säilyttää sen iankaikkiseen elämään. Kyse ei ole vain elämän vihaamisesta, vaan myös oman itsen vihaamisesta.

Kauhea vaatimus näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa Jeesuksen muiden tärkeiden opetusten kanssa. Rakkauden kaksoiskäskynä tunnetussa ohjeessaan hän kehottaa: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. ” (Matt. 22:37 – 39.) Jos perusvaatimuksena tosiaankin olisi, että itseä on vihattava, rakkauden kaksoiskäsky kääntyisi itseään vastaan. Se vaatisi todella tylyä suhtautumista toisiin ihmisiin.

Uusi raamatunkäännös yrittää vetää torahampaan ulos ikenestä. Se vesittää ja silottaa Jeesuksen ohjeen. Elämänsä pelastaa sen mukaan se, joka panee sen alttiiksi.

Ajatus jää epämääräiseksi. Alttiiksi paneminenhan voi tarkoittaa monta eri asiaa. Yksi ilmeinen merkitys alttiiksi panemisen merkitys on riskeeraaminen. Yrittäjä panee alttiiksi varojaan, kun riskeeraa niitä yrityksensä pääomaksi. Sotilas panee alttiiksi henkensä isänmaan puolesta. Kumpikaan ei pane alttiiksi mitään, mitä vihaa, vaan nimenomaan sitä, mitä arvostaa.

Jeesuksen ohje on vaikea. Vaikka kuinka pohdin asiaa, en ymmärrä, mitä Jeesus loppujen lopuksi tarkoitti oman itsen, oman sielun ja oman elämän vihaamisella. Vaikka tulos jää laihaksi, yritän kuitenkin pohtia oman elämän vihaamista ja rakastamista tässä saarnassani.

Jeesuksen tuska

Johannes on sijoittanut jakeen johdannoksi kertomukseen, jossa hän kuvaa Jeesuksen ahdistusta oman kohtalonsa edessä.

Jeesus näkee selvästi, mikä häntä odottaa. Hän on menettämässä kaiken, mikä kuuluu ihmisen onneen. Hänen kohtalonaan on tuhoutua ihmisenä.

Menettämiseen sopeutuminen tuntuu ylivoimaiselta. Jeesus rukoilee Jumalalta, jotta voisi välttää kohtalonsa. ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä!
Jeesuksella on kuitenkin kutsumus, joka on antanut koko hänen elämälleen mielen ja merkityksen. Sen muistaessaan hän kavahtaa sitä mitä juuri on sanonut. Sen sijaan hän huokaa: ”Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Kutsumus on sittenkin tärkeämpi kuin onni ja menestys.

Jeesuksen oma esimerkki on ristiriidassa sen ohjeen kanssa, jonka hän antaa oman elämän vihaamisesta. Jos hän itse vihaisi itseään ja omaa elämäänsä, hän ei järkyttyisi näin syvästi nähdessään tiensä kulkevan Golgatalle. Jeesus luopuu ihmisen onnesta vain pakotettuna, suuressa ahdistuksessa.

Kohteisiinsa suuntautuva ihminen

Yritän seuraavaksi kuvata, miten ajaudumme tyypillisen itseinhon valtaan.

Filosofiassa [fenomenologiassa] selitetään, kuinka ihminen on ihminen nimenomaan suuntautuessaan kohti omia kohteitaan. Se on ihmisen tapa olla. Kohteitamme on kaikki, mitä haluamme, mitä rakastamme, mitä pelkäämme, mihin uteliaisuutemme kohdistuu, kaikki, mitä kohti kurotumme tai mistä poispäin suuntaudumme. Jos koetamme kuvitella itsemme vailla kaikkia kohteitamme, kaikkea sitä, mikä meitä kiinnostaa, tavoitamme tyhjyyden. Me olemme ihmisenä siten, että kurotumme jotakin, milloin mitäkin kohti.

Asialla on kääntöpuolensa. Joudumme tyypillisesti omien kohteittemme saaliiksi [Martin Heidegger]. Niin se, mitä rakastamme, kuin sekin, mitä pelkäämme, valtaa meidät vähitellen. Olemme koko ajan rakentamassa riippuvuutta, addiktiota, kaikkeen, mihin ryhdymme. Addiktio ei ole vain joidenkin onnettomien hylkiöiden surkea kohtalo, vaan se on ihmisen tapa olla. Joudumme kaiken sen loukkuun, mitä kohti kurotumme elämässä. Kun emme oivalla, että ihminen, jokainen ihminen, on riippuvuutta rakentava, addiktiivinen olento, emme ymmärrä huumeongelmastakaan mitään.

Vapaudumme kohteittemme riippuvuuksista vain ohimeneviksi hetkiksi. Vapautumisemme ei kuitenkaan ole autuasta, vaan tapahtuu järkyttävällä tavalla. Selviämisemme on kauheaa. Heräämme elämämme huumasta yllättäen, yhtenä päivänä. Tajuamme, kuinka on lopen tyhjää ja tarkoituksetonta on kaikki se, minkä perässä juoksemme. Onnemme on näennäistä, onttoa.

Filosofi Martin Heidegger kutsui tätä ihmiselle tyypillistä tyhjyyden kokemusta äidinkielensä, saksan sanalla Angst. Sana käännetään usein ahdistukseksi. Käännös on väärä. Oikea suomenkielinen vastine on pelko. Angst on tyhjyyden herättämää pelkoa, kammoa, kauhua [horror vacui]. Kun selviämme hetkeksi, selviämme kauhuun.

Kauhun hetkenä koemme itsemme ja kaiken elämämme tyhjiksi, arvottomiksi ja valheellisiksi. Koemme kaunaa itseämme kohtaan. En liene meistä ainoa, joka on kokenut sellaisia hetkiä.

Autuuden ansat

Itsevihansa hetkinä ihminen on altis väärän autuuden viettelyksille. Yritän ymmärtää Jeesuksen tylyä oman itsen vihaamisen vaatimusta niin, että hän varoittaa karkaamasta tyhjyyden tilanteesta kepulikonstein. Tyytyminen tyhjyyteen on parempi kuin se, että ryhtyy keksimään siihen pelastusta.

Millaisia pelastuksia koetamme tyypillisesti keksiä?

Sosiologi [Francesco Alberoni] kuvaa tyhjyyden kammoa rakastumisen tilaukseksi. Oma itse koetaan ontoksi ja arvottomaksi. Haaveillaan siitä, että vastaan tulisi toinen ihminen. Tulisi vastaani merkityksellinen, ihana ihminen. Hän eläisi täyttä elämää. Jos pääsisin liittymään häneen, tulisi arvosta osalliseksi. Hänen elämänsä täyteydestä läikkyisi jotakin minunkin tyhjään elämääni. Kauhun täyttämä onneton tähyilee ympärilleen: eikö lähellä olisi ketään, joka pelastaisi minut? Tällainen on rakastumisen tilaus.

Tyhjyyden kauhu on sietämätöntä. Sellaisessa tilanteessa ei olla turhan tarkkoja. Rehellisyydestä tingitään. Ohi kulkeekin kivan näköinen nainen tai mies. Söpö hymykuoppa tai hurmaava kiehkura riittää muka todisteeksi siitä, että ohikulkija on unelmien täyttymys, maailman arvokkain ihminen. Jos toinen vastaa tunteisiin, pelastus on tullut.

Rakastuminen on sokeaa, koska toista ihmistä ei oikeasti nähdä eikä tahdokaan nähdä. Hänen paikallaan ihaillaan omaa haavekuvaa luvatusta ihmisestä, siitä, joka pelastaa. Rakastetaan jotakin, mikä on omassa mielessä, ei mitään, joka on ulkona todellisuudessa. Oma unelma on itsen ja rakastetun välissä, ikään kuin hänen eteensä ripustettuna kylttinä, jonka takaa ei nähdä häntä.

Tyhjyyden kauhu hellittää. Oma itse ja oma elämä tuntuu taas arvokkaalta ja tärkeältä. Kuopasta on noustu. Se, että on kiskottu itsensä allikosta omasta tukasta nostaen, ei vielä huoleta.

Joskus rakastuneen käy hyvin. Vuosien varrella löydetään todellinen ihminen kyltin takaa ja todellinen rakkaus viriää. Usein käy huonosti. Kiihkeän valhe haalistuu ja siihen tulee reikiä. Totuus pakottautuu vähitellen esille. Kaikki osoittautuu silmänlumeeksi ja valheeksi. Onni osoittautuu ontoksi. Tyhjyyden kammo kylmää sydäntä uudelleen. On aika ryhtyä virittelemään uutta rakastumisen tilausta.

Vilpillisen rakastumisen logiikka on vain yksi näennäisen pelastuksen loukuista. Sosiologisessa kirjallisuudessa selitetään [edelleenkin Alberoni], kuinka moni rakentaa itselleen näennäisen autuuden tyyssijaa poliittisista joukkoliikkeistä. Median mahti luo nyky-yhteiskuntaan aina vain kasvavat trendien markkinat. Joka päivä on uusia pelastuksen tarjouksia. Ihmisiä houkutellaan yhä uusille autuuden teille vaeltamaan kohti uusia pettymyksiä ja uutta tyhjyyttä. Sisällöntuottajat tuottavat meille yhä uusia sisältöjä, mutta keskellä sisältöjen yltäkyllää elämme perimmältään osattomina..

Monet etsivät ratkaisua hengellisestä oikosulusta. Ennustettiin uskonnotonta kulttuuria, mutta eletäänkin keskellä kukoistavia hengellisiä markkinoita. Erilaiset uskovaisuuden muotit, stereotypiat, tarjoavat kuluttajille lopullista ratkaisua tyhjyyden ongelmaan.

Jokainen meistä kantaa lapsuudestaan saakka mielessään kaavakuvaa, stereotypiaa siitä, millaisia oikeasti uskovaiset ihmiset ovat, miten he käyttäytyvät, miten he puhuvat, miten he aikansa käyttävät, jopa miten he pukeutuvat. Kun tiukka paikka elämässä tulee, vetäisemme päällemme sovinnaisen uskovaisuuden univormun, joka odottaa vaatekomerossa sitä päivää, jolloin sitä tarvitaan.

Mutta mikään hengellinen oikosulku ei oikeasti ole pelastus. Kenenkään elämä ei tule mielekkääksi sillä, että hän keskittyy olemaan odotusten mukainen ihminen. Ukovaisen ihmisen rooli on yksi näennäisen autuuden ansa. Uskonnon trendi ei pelasta paremmin kuin muutkaan trendit.

Silleen jääminen

Miten sitten pitäisi ottaa vastaan se ihmiselle tyypillinen tilanne, että onni osoittautuu harhaksi, oma elämä tyhjäksi ja oma itse ontoksi? Miten kohdata oman itsen ja oman elämän vihaamisen hetki?

Itse uskon, että luterilaisen kristillisyyden omintakeinen perusratkaisu on oikea. Ihmisen on kerta kaikkiaan kieltäydyttävä kaikista keinotekoisista yrityksistään pelastaa itsensä. Ihminen ei voi todellisesti pelastaa itseään. Oma sielu on jätettävä alttiiksi tyhjyyden kauheudelle. Kauhunkin koittaessa pitää olla ottamatta hengellistä rohkaisuryyppyä.

Tyhjyyden kauhu on pikemmin nähtävä suurena tilaisuutena. Se on siunausta, vaikka se onkin kauheaa siunausta. Kun kaikki se, mihin on elämässään takertunut, on pettänyt, ei pitäisi haroa ympärilleen löytääkseen jotakin uutta, mihin takertua. Sekin pettää. Entiset addiktiot ovat jo johtaneet umpikujaan. Uudet addiktiot eivät auta ulos umpikujasta.

Pitää vain yksinkertaisesti jäädä silleen. Tyhjyys puristaa, mutta tyhjät pelastukset pitää silti torjua. Pitää asettua aivan rauhassa vain odottamaan. Silloin kun Jumala vaikenee, vaikka vaikenisi kauan, ei pidä ruveta kuuntelemaan muita supatuksia.