sunnuntaina, helmikuuta 03, 2008

Elämän vihaamisesta ja rakastamisesta. Saarna laskiaissunnuntaina 2008.

Laskiaissunnuntain messu 3.2.2008 Huopalahden kirkossa kello 10

Teksti

Jeesus sanoi:

"Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.

Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!"

Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen." Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: "Enkeli puhui hänelle." Silloin Jeesus sanoi: "Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Joh. 12: 25-33.



Saarnan niitä ilmauksia, jotka olen ympäröinyt hakasuluilla, ei ole tarkoitus sanoa suullisessa esityksessä. Ne ovat yleensä lähdeviittauksia.


Saarna:   Oman elämän rakastaminen ja vihaaminen

Päivän tekstissä on yksi Uuden testamentin vaikeimmin tulkittavista jakeista. Se on Jeesuksen omaa sanaa.

Vanhan raamatunkäännöksen mukaan se kuuluu näin: ”Joka elämäänsä rakastaa, kadottaa sen, mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, hän on säilyttävä sen iankaikkiseen elämään.” (Joh. 12:25.)

Ihan kirjaimellisesti suomennettuna teksti on vielä kamalampi. Jeesus väittää, että se, joka rakastaa omaa sieluaan, menettää sielunsa, mutta joka vihaa omaa sieluaan, säilyttää sen iankaikkiseen elämään. Kyse ei ole vain elämän vihaamisesta, vaan myös oman itsen vihaamisesta.

Kauhea vaatimus näyttää kuitenkin olevan ristiriidassa Jeesuksen muiden tärkeiden opetusten kanssa. Rakkauden kaksoiskäskynä tunnetussa ohjeessaan hän kehottaa: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. ” (Matt. 22:37 – 39.) Jos perusvaatimuksena tosiaankin olisi, että itseä on vihattava, rakkauden kaksoiskäsky kääntyisi itseään vastaan. Se vaatisi todella tylyä suhtautumista toisiin ihmisiin.

Uusi raamatunkäännös yrittää vetää torahampaan ulos ikenestä. Se vesittää ja silottaa Jeesuksen ohjeen. Elämänsä pelastaa sen mukaan se, joka panee sen alttiiksi.

Ajatus jää epämääräiseksi. Alttiiksi paneminenhan voi tarkoittaa monta eri asiaa. Yksi ilmeinen merkitys alttiiksi panemisen merkitys on riskeeraaminen. Yrittäjä panee alttiiksi varojaan, kun riskeeraa niitä yrityksensä pääomaksi. Sotilas panee alttiiksi henkensä isänmaan puolesta. Kumpikaan ei pane alttiiksi mitään, mitä vihaa, vaan nimenomaan sitä, mitä arvostaa.

Jeesuksen ohje on vaikea. Vaikka kuinka pohdin asiaa, en ymmärrä, mitä Jeesus loppujen lopuksi tarkoitti oman itsen, oman sielun ja oman elämän vihaamisella. Vaikka tulos jää laihaksi, yritän kuitenkin pohtia oman elämän vihaamista ja rakastamista tässä saarnassani.

Jeesuksen tuska

Johannes on sijoittanut jakeen johdannoksi kertomukseen, jossa hän kuvaa Jeesuksen ahdistusta oman kohtalonsa edessä.

Jeesus näkee selvästi, mikä häntä odottaa. Hän on menettämässä kaiken, mikä kuuluu ihmisen onneen. Hänen kohtalonaan on tuhoutua ihmisenä.

Menettämiseen sopeutuminen tuntuu ylivoimaiselta. Jeesus rukoilee Jumalalta, jotta voisi välttää kohtalonsa. ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä!
Jeesuksella on kuitenkin kutsumus, joka on antanut koko hänen elämälleen mielen ja merkityksen. Sen muistaessaan hän kavahtaa sitä mitä juuri on sanonut. Sen sijaan hän huokaa: ”Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Kutsumus on sittenkin tärkeämpi kuin onni ja menestys.

Jeesuksen oma esimerkki on ristiriidassa sen ohjeen kanssa, jonka hän antaa oman elämän vihaamisesta. Jos hän itse vihaisi itseään ja omaa elämäänsä, hän ei järkyttyisi näin syvästi nähdessään tiensä kulkevan Golgatalle. Jeesus luopuu ihmisen onnesta vain pakotettuna, suuressa ahdistuksessa.

Kohteisiinsa suuntautuva ihminen

Yritän seuraavaksi kuvata, miten ajaudumme tyypillisen itseinhon valtaan.

Filosofiassa [fenomenologiassa] selitetään, kuinka ihminen on ihminen nimenomaan suuntautuessaan kohti omia kohteitaan. Se on ihmisen tapa olla. Kohteitamme on kaikki, mitä haluamme, mitä rakastamme, mitä pelkäämme, mihin uteliaisuutemme kohdistuu, kaikki, mitä kohti kurotumme tai mistä poispäin suuntaudumme. Jos koetamme kuvitella itsemme vailla kaikkia kohteitamme, kaikkea sitä, mikä meitä kiinnostaa, tavoitamme tyhjyyden. Me olemme ihmisenä siten, että kurotumme jotakin, milloin mitäkin kohti.

Asialla on kääntöpuolensa. Joudumme tyypillisesti omien kohteittemme saaliiksi [Martin Heidegger]. Niin se, mitä rakastamme, kuin sekin, mitä pelkäämme, valtaa meidät vähitellen. Olemme koko ajan rakentamassa riippuvuutta, addiktiota, kaikkeen, mihin ryhdymme. Addiktio ei ole vain joidenkin onnettomien hylkiöiden surkea kohtalo, vaan se on ihmisen tapa olla. Joudumme kaiken sen loukkuun, mitä kohti kurotumme elämässä. Kun emme oivalla, että ihminen, jokainen ihminen, on riippuvuutta rakentava, addiktiivinen olento, emme ymmärrä huumeongelmastakaan mitään.

Vapaudumme kohteittemme riippuvuuksista vain ohimeneviksi hetkiksi. Vapautumisemme ei kuitenkaan ole autuasta, vaan tapahtuu järkyttävällä tavalla. Selviämisemme on kauheaa. Heräämme elämämme huumasta yllättäen, yhtenä päivänä. Tajuamme, kuinka on lopen tyhjää ja tarkoituksetonta on kaikki se, minkä perässä juoksemme. Onnemme on näennäistä, onttoa.

Filosofi Martin Heidegger kutsui tätä ihmiselle tyypillistä tyhjyyden kokemusta äidinkielensä, saksan sanalla Angst. Sana käännetään usein ahdistukseksi. Käännös on väärä. Oikea suomenkielinen vastine on pelko. Angst on tyhjyyden herättämää pelkoa, kammoa, kauhua [horror vacui]. Kun selviämme hetkeksi, selviämme kauhuun.

Kauhun hetkenä koemme itsemme ja kaiken elämämme tyhjiksi, arvottomiksi ja valheellisiksi. Koemme kaunaa itseämme kohtaan. En liene meistä ainoa, joka on kokenut sellaisia hetkiä.

Autuuden ansat

Itsevihansa hetkinä ihminen on altis väärän autuuden viettelyksille. Yritän ymmärtää Jeesuksen tylyä oman itsen vihaamisen vaatimusta niin, että hän varoittaa karkaamasta tyhjyyden tilanteesta kepulikonstein. Tyytyminen tyhjyyteen on parempi kuin se, että ryhtyy keksimään siihen pelastusta.

Millaisia pelastuksia koetamme tyypillisesti keksiä?

Sosiologi [Francesco Alberoni] kuvaa tyhjyyden kammoa rakastumisen tilaukseksi. Oma itse koetaan ontoksi ja arvottomaksi. Haaveillaan siitä, että vastaan tulisi toinen ihminen. Tulisi vastaani merkityksellinen, ihana ihminen. Hän eläisi täyttä elämää. Jos pääsisin liittymään häneen, tulisi arvosta osalliseksi. Hänen elämänsä täyteydestä läikkyisi jotakin minunkin tyhjään elämääni. Kauhun täyttämä onneton tähyilee ympärilleen: eikö lähellä olisi ketään, joka pelastaisi minut? Tällainen on rakastumisen tilaus.

Tyhjyyden kauhu on sietämätöntä. Sellaisessa tilanteessa ei olla turhan tarkkoja. Rehellisyydestä tingitään. Ohi kulkeekin kivan näköinen nainen tai mies. Söpö hymykuoppa tai hurmaava kiehkura riittää muka todisteeksi siitä, että ohikulkija on unelmien täyttymys, maailman arvokkain ihminen. Jos toinen vastaa tunteisiin, pelastus on tullut.

Rakastuminen on sokeaa, koska toista ihmistä ei oikeasti nähdä eikä tahdokaan nähdä. Hänen paikallaan ihaillaan omaa haavekuvaa luvatusta ihmisestä, siitä, joka pelastaa. Rakastetaan jotakin, mikä on omassa mielessä, ei mitään, joka on ulkona todellisuudessa. Oma unelma on itsen ja rakastetun välissä, ikään kuin hänen eteensä ripustettuna kylttinä, jonka takaa ei nähdä häntä.

Tyhjyyden kauhu hellittää. Oma itse ja oma elämä tuntuu taas arvokkaalta ja tärkeältä. Kuopasta on noustu. Se, että on kiskottu itsensä allikosta omasta tukasta nostaen, ei vielä huoleta.

Joskus rakastuneen käy hyvin. Vuosien varrella löydetään todellinen ihminen kyltin takaa ja todellinen rakkaus viriää. Usein käy huonosti. Kiihkeän valhe haalistuu ja siihen tulee reikiä. Totuus pakottautuu vähitellen esille. Kaikki osoittautuu silmänlumeeksi ja valheeksi. Onni osoittautuu ontoksi. Tyhjyyden kammo kylmää sydäntä uudelleen. On aika ryhtyä virittelemään uutta rakastumisen tilausta.

Vilpillisen rakastumisen logiikka on vain yksi näennäisen pelastuksen loukuista. Sosiologisessa kirjallisuudessa selitetään [edelleenkin Alberoni], kuinka moni rakentaa itselleen näennäisen autuuden tyyssijaa poliittisista joukkoliikkeistä. Median mahti luo nyky-yhteiskuntaan aina vain kasvavat trendien markkinat. Joka päivä on uusia pelastuksen tarjouksia. Ihmisiä houkutellaan yhä uusille autuuden teille vaeltamaan kohti uusia pettymyksiä ja uutta tyhjyyttä. Sisällöntuottajat tuottavat meille yhä uusia sisältöjä, mutta keskellä sisältöjen yltäkyllää elämme perimmältään osattomina..

Monet etsivät ratkaisua hengellisestä oikosulusta. Ennustettiin uskonnotonta kulttuuria, mutta eletäänkin keskellä kukoistavia hengellisiä markkinoita. Erilaiset uskovaisuuden muotit, stereotypiat, tarjoavat kuluttajille lopullista ratkaisua tyhjyyden ongelmaan.

Jokainen meistä kantaa lapsuudestaan saakka mielessään kaavakuvaa, stereotypiaa siitä, millaisia oikeasti uskovaiset ihmiset ovat, miten he käyttäytyvät, miten he puhuvat, miten he aikansa käyttävät, jopa miten he pukeutuvat. Kun tiukka paikka elämässä tulee, vetäisemme päällemme sovinnaisen uskovaisuuden univormun, joka odottaa vaatekomerossa sitä päivää, jolloin sitä tarvitaan.

Mutta mikään hengellinen oikosulku ei oikeasti ole pelastus. Kenenkään elämä ei tule mielekkääksi sillä, että hän keskittyy olemaan odotusten mukainen ihminen. Ukovaisen ihmisen rooli on yksi näennäisen autuuden ansa. Uskonnon trendi ei pelasta paremmin kuin muutkaan trendit.

Silleen jääminen

Miten sitten pitäisi ottaa vastaan se ihmiselle tyypillinen tilanne, että onni osoittautuu harhaksi, oma elämä tyhjäksi ja oma itse ontoksi? Miten kohdata oman itsen ja oman elämän vihaamisen hetki?

Itse uskon, että luterilaisen kristillisyyden omintakeinen perusratkaisu on oikea. Ihmisen on kerta kaikkiaan kieltäydyttävä kaikista keinotekoisista yrityksistään pelastaa itsensä. Ihminen ei voi todellisesti pelastaa itseään. Oma sielu on jätettävä alttiiksi tyhjyyden kauheudelle. Kauhunkin koittaessa pitää olla ottamatta hengellistä rohkaisuryyppyä.

Tyhjyyden kauhu on pikemmin nähtävä suurena tilaisuutena. Se on siunausta, vaikka se onkin kauheaa siunausta. Kun kaikki se, mihin on elämässään takertunut, on pettänyt, ei pitäisi haroa ympärilleen löytääkseen jotakin uutta, mihin takertua. Sekin pettää. Entiset addiktiot ovat jo johtaneet umpikujaan. Uudet addiktiot eivät auta ulos umpikujasta.

Pitää vain yksinkertaisesti jäädä silleen. Tyhjyys puristaa, mutta tyhjät pelastukset pitää silti torjua. Pitää asettua aivan rauhassa vain odottamaan. Silloin kun Jumala vaikenee, vaikka vaikenisi kauan, ei pidä ruveta kuuntelemaan muita supatuksia.

Tunnisteet: , , , , , , , ,