sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008

Ensimmäinen saarnani Huopalahden kirkossa 13.1.2008: Kirkon on oltava kirkko

Saarna Huopalahden kirkossa 13.1.2008.
1. loppiaisen jälkeinen sunnuntai.

Teksti:
Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: »Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.»
Johannes todisti: »Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.» (Joh. 1: 29–34.)

Saarna: Kirkon on oltava kirkko

Käsittelen tänään kahta asiaa. Ensiksi selitän kastetta. Toiseksi otan kantaa kirkon jäsenka¬toon.

Kasteen tarkoitus

Kaste kytkee yhteen elämän perusteemat, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden.

Raamatullinen individualismi

Tutut Jesajan sanat kiteyttävät kasteen idean. ”Näin sanoo Herra, joka sinut loi: ’Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltäsi kutsunut. Sinä olet minun.’” (Jes.53:1.) Jumala kutsuu lasta nimeltä. Se tekee hänestä syvässä merkityksessä yksilön.

Mielikuvituksessani näen telttakylän. Kylän keskellä seisoo heimon toteemi. Jumala jyrähtää autiomaasta. Väki lymyää kauhuissaan toteemin taakse. Jumala kutsuu nimeltä heimon jäseniä. Hän käskee jokaista erikseen: tule esiin toteemin takaa!

Toteemi tarkoittaa kaikkea, mikä yhteisön elämässä on sovinnaista: totunnaisia tapoja, totunnaisia sanoja, totunnaisia uskomuksia, kaikkea sitä, mikä kuuluu asiaan, mitä ihmiset odottavat toisiltaan.

Kaste kutsuu ihmisen esiin toteemin takaa. Se kutsuu esiin yhteisön turvasta. Se kutsuu elämään omintakeista elämää toisten odotuksista piittaamatta, ajattelemaan omia ajatuksiaan ja ottamaan itse täyden vastuun itsestään, siitä, kuka on.

Mielikuva viimeisestä tuomiosta kärjistää kasteen individualismia. Viimeisellä tuomiolla jokainen meistä vastaa itse siitä, mitä on. Rakas vaimoni ei ole rinnallani viimeisellä tuomiolla. Hän on samaan aikaan itse vastaamassa itsestään. Ammattiliiton ju-risti ei ole paikalla puolustamassa minua. Hän on itse tuomiolla. Minä, kasteessa nimen saanut yksilö, olen yksin tutkittavana.

Kaste ja viimeinen tuomio määrittelevät raamatullisen individualismin.

Esiin kutsuttujen yhteys

Kastettu ihminen ei kuitenkaan elä erillään toisista. Kreikankielinen sana, jolla Raamattu viittaa seurakuntaan ja kirkkoon, on ekklesia. Sana tarkoittaa esiin kutsuttujen joukkoa. Kirkko on nimeltä kutsuttujen yhteisö. Seurakuntayhteys ei ole tavan, sovinnaisuuden, yhteisten uskomusten tai yhteisten ennakkoluulojen ylläpitämää yhteyttä. Yhteisöllisyys kirkossa on nimeltä kutsuttujen yhteyttä toisiinsa. Se on raamatulliseen individualismiin perustuvaa yhteisöllisyyttä.

Jäsenkato ja mitä on tehtävä

Mutta miksi ihmiset unohtavat kasteensa? Miksi yhteys nimeltä kutsuttujen kesken ei toimi? Miksi kirkko kuihtuu? Kirkon jäsenkadosta on riittänyt keskustelua mediassa.

Huoli ihmisistä, ei kirkosta

Ongelma käännetään tässä keskustelussa usein ylösalaisin. Kyse ei ole kirkon pelastamisesta. Ei olisi järkyttävää, vaikka kirkon jäsenet yhtenä päivänä olisivat vähemmistö. Kristityt olivat vähemmistö koko sen ajan, josta Uusi testamentti kertoo. Raamattu ei tunne muunlaista kirkkoa kuin vähemmistökirkon, enemmistön syrjimän ja valtion painostaman kirkon. Siitä vain, tämä on tuttua.

Huolena ovat ne ihmiset, jotka vieraantuvat kirkosta. Monilla kirkosta lähtevillä ei ole elävää yhteyttä muihinkaan yhteisöihin, joissa elämän perimmäiset asiat otetaan vakavasti. Ihminen, joka liitää pitkin arkensa pintaa kohtaamatta koskaan kysymystä: ”Mikä on totta?”, on henkisesti osaton. Henkisesti osattomien määrä kasvaa. Henkisestä osattomuudesta pitää olla huolissaan, ei kirkosta.

Millainen kirkon pitäisi olla, jotta kastettujen yhteys siihen säilyisi? Kirkon pitää puhua uskottavasti, sen sanoman on oltava koskettava, ja kirkon pitää olla kirkko.

Uskon äidinkieli

Kirkon uskottavuuden perusehto on rehellisyys. – Mietin joka joulun aikaan samaa asiaa. On ihmisiä, jotka eivät joudu tekemisiin kirkon kanssa muina aikoina kuin joulunajan hartauksissa. Ajankohdan kirkolliset tekstit kertovat sadunomaisia asioita taivaalla pysähtelevistä tähdistä, kedolla laulavista enkelikuoroista ja niin edelleen.

Kaikille meille uskonnon sisäpiiriläisille lienee ilman muuta selvää, että nämä kertomukset eivät ole kirjaimellisesti tosia. Ne ovat omaa kieltänsä, uskon äidinkieltä, erilaista kieltä kuin arjen insinöörikieli. Uskon äidinkieli kertoo symbolein ja vertauksin asioista, joita ei voi muuten ilmaista.

Ymmärtääkö satunnainen sanankuulija uskonnon äidinkieltä? Tajuaako hän, etteivät jouluajan kertomukset ole historiallisia totuuksia, vaan kuvia ja vertauskuvia, joilla kerrotaan elämän sanomattomasta salaisuudesta?

Rehellinen saarnaaminen on mahdotonta, jos kuulijat eivät ymmärrä uskon äidinkieltä. Tarvitaan laaja ja syvä uudistus. Uskon äidinkieltä on opetettava rippikoulussa. Sitä on selitettävä seurakunnissa järjestelmällisesti kaikille aikuisille. Ihmisille voi puhua uskottavasti vain silloin, kun ihmiset käsittävät sitä kieltä, mitä puhutaan.

Uskon äidinkieli ei ole uutuus. Jeesuskin puhui uskon äidinkieltä. Matteus kertoo: ”Kaiken tämän Jeesus puhui väkijoukolle vertauksin. Vertauksitta hän ei puhunut heille mitään.” (Matt. 13:34.) Ei ole tosiaankaan tämän ajan hengessä ajelehtimista, jos tähdentää, että uskon salaisuuksista puhutaan symbolein ja vertauskuvin.

Miten ihmiset voisivat luottaa missään asiassa kirkkoon tai kristinuskoon, jos he kokevat, että kirkko syöttää heille palturia elämän tärkeimmissä asioissa? Ei pidä ihmetellä, jos he kaikkoavat pois sieltä, missä heitä ei kunnioiteta järjissään olevina, aikuisina ihmisinä.

Tämä maailma, ei toinen

Kirkon koskettavuuden perusehtona on se, että kirkko puhuu reaalisen elämän tärkeimmistä perusasioista.

Kuulijan on tajuttava, että kirkko puhuu tästä elämästä, ei jostakin toisesta, että se puhuu tästä maailmasta, ei jostakin toisesta. Tässäkään ei ole kyse ajan henkeen sopeutumisesta. Jeesuksen oma sanoma koski nimenomaan tätä maailmaa ja tätä elämää.

Mistä Jeesus siis puhui? Evankeliumeista vanhin, Markuksen evankeliumi, kiteyttää Jeesuksen ohjelman, sen sanoman, jota Jeesus julisti koko julkisen toimintansa ajan. ”Hän sanoi: ’Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” (Mark. 1:15.) Sille ohjelmalle Johannes Kastaja vihki Jeesuksen päivän tekstissä.

Jeesus selitti, kuinka oli tultu maailmanhistorialliseen käännekohtaan. Vanha maailman¬aika oli päättymässä. Vanha järjestelmä oli sortumassa. Vanhat vallanpitäjät olivat menettämässä asemansa. Uusi aika oli koittamassa. Jumalan valtakunta oli tullut lähelle. Jeesus vetosi kuulijaan: jos tämä oli järkevä, hän kääntyisi ja uskoisi evankeliumin. Suuren muutoksen alla kannatti muuttaa omaa elämää.

Kääntyminen merkitsee sananmukaisesti arvojärjestyksen muuttamista, uuden arvomaailman omaksumista. Jeesus kävi autiomaan reunassa, kaupungin laidoilla, ankaraa arvokeskustelua.

Uskominen on luottamista, täsmällisimmin sanoen uskallusta. Jeesus yllytti uskaltamaan. Oli tehtävä rohkeasti kaikki vaativat valinnat, joita uusi arvomaailma edellytti. Oli rohjettava elää toisin.

Voisiko olla ajankohtaisempaa sanomaa tämän päivän ihmiselle maailmassa, jota suuri murros koettelee? Ehkä selitykseni Jeesuksen hyvästä sanomasta kuulostaa liiankin trendikkäältä. Trendistä ei ole kyse. Olen selittänyt tätä samaa neljäkymmentä vuotta, siitä lähtien, kun kirjoitin kirjani Uusin testamentti vuonna 1969, siis kaiken aikaa, koko urani ajan. Nyt se tuntuu vain ajankohtaisemmalta kuin koskaan aikaisemmin.

Ihmiskunta on aivan näinä vuosina – käännekohta oli ehkä nimenomaan vuosi 2006 – käsittä¬nyt, että vanha aikakausi ei enää voi jatkua. Luonto kertoo saaneensa tarpeekseen. Elä¬mänmuotomme on todellisessa umpikujassa. Ihmiskunnan ainoa tie ihmisarvoiseen tulevaisuuteen on syvä muutos. Arvomaailman on mullistuttava. Kääntymys on tarpeen. Uskoa tarvitaan: ihmisten on uskallettava tehdä omassa elämässään suuria korjauksia.

Jotta kirkko koskettaisi, sen on rohjettava olla ajankohtainen. On puhuttava ihmisten todellisesta elämästä, sen sijaan että käsiteltäisiin uskovaisten uskonnollista elämää.

Kirkon on oltava kirkko

Tärkeintä on kuitenkin se, että kirkko on kirkko. Kirkko ei ole poliittinen puolue, joka yrittää vastata ihmisten odotuksiin saadakseen kannatusta. Se ei ole liikeyritys, joka markkinoi tuotteitaan.

Usko on pyhän kohtaamista. Pyhä tarkoittaa sitä, mitä ihminen ei voi käyttää omiin tarkoituksiinsa. Jumala ei ole ihmisen käytettävissä. Kristillinen usko ei tarkoita onnen tai menestyksen saavuttamisen taktiikoita. Se ei ole keino, jolla tuetaan itsetuntoa tai kohennetaan perusturvallisuuden tunnetta. Se on sitä, että annetaan pyhän koskettaa.

Pyhä ei pyytele hyväksymistä. Pyhä ei kerjää pisteitä. Pyhää ei kiinnosta edes nauttimansa arvovalta. Kirkko, alkukielellä kyriake, tarkoittaa Herran omaa. Kirkon on uskallettava olla niiden ihmisten joukko, jotka viipyvät perimmäisen salaisuuden äärellä. Kirkko on kyriake, Herran oma, yhteisö, joka elää pyhän ulottuvuudessa.

Miten kirkon käy?

Miten kirkon käy? En tiedä. Huolta pitääkin tuntea siitä, miten ihmisten käy. Kirkko ei aja heitä oman onnensa nojaan, jos se on uskottava, jos se on koskettava ja jos se on kirkko.