sunnuntaina, lokakuuta 15, 2006

Päättäjän kuntokoulu Kolumnisarja Viikko-Hämeessä, Valppaassa ja Eteenpäin-lehdessä syksyllä 2006

Terho Pursiainen






Päättäjän kuntokoulu



Suunnitelma seitsemän kolumnin sarjaksi Viikko-Hämeeseen



28.8.2006



Versio 1.10



Koko kirjoitussarjan kuvaus



Päättäjän kuntokoulu on kirjoitusten sarja, jossa tutustutaan päättäjän etiikkaan. Niissä pohditaan esimerkiksi voimavarojen rajallisuutta, ihanteitten keskinäistä kilpailua ja ryhmäkurin oikeutusta. Ensisijaisena on kunnallisen päättäjän näkökulma, mutta valtakunnan poliitikko, johtava virkamies ja miksei jopa yrityksen johtaja joutuu ajattelemaan samoja tärkeitä eettisiä kysymyksiä. Ennen joulua julkaistavat seitsemän kirjoitusta ovat nimeltään (1) Kuninkaan aarre, (2) Hyvien asioiden sota ja päättäjän askeesi, (3) Pyyteen rautainen laki, (4) Ryhmäkuri, (5) Poliittinen ja moraalinen kritiikki, (6) Oikeudenmukaisuus ei ole vapaavalintaista ja (7) Heikko ja vahva kritiikki. Artikkelisarja on kokonaisuus, ja sen seuraamista helpottaa, jos muistaa leikata jutut talteen.



(Vain jos lehdelle se sopii:) Tärkeitä artikkelisarjan taustatekstejä ovat Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle (Helsingin Sanomissa kesällä 1997 julkaistu yhdentoista artikkelin sarja) ja Kuntaetiikka: kunnallisen arvokeskustelun kritiikkiä, (Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimussarjassa vuonna 2001 julkaistu kirja). Edellinen artikkelisarja on julkaistu laajennettuna versiona kirjana, joka on samanniminen (Helsinki: Kirjapaja, 1998), jälkimmäinen löytyy nettiversiona säätiön sivuilta (www.kaks.fi) ja molemmat julkaistaan uudestaan syksyn kuluessa netissä osoitteessa www.terhopursiainen.fi.



1. Kuninkaan aarre

(Seuraava teksti tarkoitettu ingressinomaiseksi tekstiksi. Samanlainen ingressi voidaan lisätä jokaiseen juttuun erikseen, jos toimitus niin pyytää tekemään, tekstiehdotelmat jokaisen jutun alussa:)



Päättäjän etiikan perusteena on päättäjän tietoisuus käytettävissä olevien voimavarojen rajallisuudesta. Artikkelisarjani aluksi pohdin Raamatussa kerrottua merkillistä tarinaa siitä, miten faraon pääministerikseen nimittämä Joosef rakensi Egyptiin hyvinvointivaltion kolmisen tuhatta vuotta sitten.



Itämaiseksi hallitusperiaatteeksi kutsutaan täydellistä yksinvaltaa. Hyvä esimerkki on Joosefin hallinto faraon Egyptissä. Nälänhädän vuosina pääministeri Joosef osti kansan faraon omaksi sosiaaliturvaa vastaan. Farao omisti siis koko kansantalouden. Valtion kassa oli hänen henkilökohtainen aarrearkkunsa. Valtion virkailijat olivat hänen henkilökohtaisia palvelijoitaan.



Antakaamme mielikuvitukselle tilaa. Faraon rahantarve oli ankara. Jokainen monista vaimoista himoitsi tuhansia kenkäpareja. Jokainen monista pojista halusi ylelliset vaunut. Sota raivosi jokaista naapurivaltaa vastaan.



Joosef keksi verotuksen. Faraohan omisti kansan ja sai verottaa sitä vapaasti. Joosef lähetti talonpoikien luokse verovoudin vaatimaan osuutta vuodentulosta. Faraon aarrearkkuun alkoi virrata tuloja, verokertymää.



Aluksi veroaste oli alhainen. Mutta rahantarve ei hellittänyt. Joosef kiristi verotusta. Aluksi veronkorotukset tuottivat paljon. Lisäkertymä kuitenkin väheni sitä mukaa, kuin veroaste kohosi. Yhtenä vuonna veronkiristys ei tuottanutkaan mitään. Kun farao siitä suivaantuneena korotti seuraavana vuonna veroja roimasti, verokertymä päinvastoin romahti.



Joosef selitti faraolle, mistä oli kyse. Kun talonpojat havaitsivat, että yhä suurempi osa heidän oman työnsä tuloksista hupeni verovoudin pohjattomalta näyttävään säkkiin, he jättivät peltonsa hoitamatta. Metsän keskelle he raivasivat uudet pellot, piilopellot, joita kävivät salaa kitkemässä ja kastelemassa. Verovoudin säkki keveni, koska valtion ja kunnan vaatimukset kävivät sietämättömiksi.



Joosef piirsi fläppitaululle käyrän, niin kutsumani kuninkaan aarteen käyrän, jonka oli nähnyt kirjassani Kriisiajan etiikka (KAKS, 1993). Siinä kuvataan veroasteen ja verokertymän välistä suhdetta. Kun veroaste on nolla, verokertymä on nolla. Kun veroastetta nostetaan, verokertymä kasvaa. Alhaisilla veroasteilla yhden prosenttiyksikön lisäys tuottaa huomattavan lisän verokertymään. Kun veroaste nousee, veronkiristyksen tuoma lisätuotto vähenee. Kun verotus on jo hyvin kireää, veroasteen nousu ei lisääkään enää verokertymää. Sen jälkeen veronkorotukset vähentävät verotuloja.



Jossakin kohdassa käyrällä verotuksen on oltava optimaalista (faraon eli verottajan kannalta) eli tuotettava mahdollisimman suuri verokertymä. Kiristettiinpä tai lievennettiin tässä kohdassa veroastetta, verokertymä surkastuu. Kutsun kuninkaan aarteeksi sitä luontaista maksimia, joka löydetään, kun verotusta kiristetään tarpeeksi paljon. Kuninkaan aarretta enemmän ei yksikään verovouti saa kootuksi kansantaloudesta, omistipa farao kansansa kuinka perusteellisesti tahansa.



Nykyajan yhteiskunnassa päättäjät eivät omista kansaa eivätkä kansantaloutta. He eivät käytä verokertymää vaimon kenkiin tai poikien vaunuihin. He tarvitsevat verokertymää voimavaroiksi kansan hyvinvoinnin rakentamiselle. Samat ylittämättömät rajat he kuitenkin kohtaavat rahankeruussaan. On olemassa jokin mahdollisimman suuri määrä voimavaroja, jotka kansantaloudesta – tai kunnasta – voidaan koota käytettäväksi yhteisiin tarkoituksiin.



Jokainen kunnan ja valtion päättäjä tarvitsee selkeätä käsitystä siitä, että käytettävissä on vain rajallinen määrä voimavaroja. Kuninkaan aarteen periaate on voimassa muillakin elämänalueilla, jopa parisuhteessa. Jos kumppani koettaa puristaa suhteesta irti enemmän kuin siitä voi saada, rakkauden rypäleet rypistyvät rusinoiksi.



2. Hyvien asioiden sota ja päättäjän askeesi



Voimavarat ovat rajalliset, mutta tarpeet ja ihanteet ovat rajattomia. Päättäjän on opittava poliittinen askeesi, jotta selviytyisi hyvien asioiden sodassa.



Kahdeksankymmentäluvulla alkoi viestinnässä uusi kausi, kun kaupalliset radioasemat saivat aloittaa Suomessa toimintansa. Itse kävin monia vuosia Ilkka Kylävaaran Iltapäivä hihasillaan –keskusteluohjelmassa. Siellä tarjoiltiin uuteen rentoon tyyliin alkoholia ja puhuttiin kaikenlaista aluksi jopa kolme tuntia joka keskiviikko.



Kerran oli puhe hyvistä asioista. Paikalla oli useiden niin sanottujen yhden asian liikkeiden edustajia. Yksi heistä, nuori nainen, ehdotti, että yhden asian liikkeiden täytyisi saada yhteinen katto-organisaatio. Kaikkien hyvien asioiden olisi tehtävä liitto.



Mahdottomampaa ajatusta ei olisi voinut esittää. Hyvät asiat eivät ole liitossa vaan sodassa keskenään, ja se on jokaisen päättäjän opittava käsittämään.



Niillä voimavaroilla, joita päättäjä parhaimmillaankin saa kootuksi hyvien asioiden toteuttamiseen, on luontainen enimmäismääränsä, kuninkaan aarre, jota ei voi ylittää. Jokainen ihanne ja muu hyvä asia vaatii siitä omaa osuuttaan. Jos jonkin hyvän asian osuus kasvaa, jokin toinen hyvä asia menettää. Hyvät asiat ovat kuninkaan aarteella kuin korpit raadolla, rohmuten kukin itselleen mahdollisimman suurta suupalaa ja samalla sohien terävillä nokillaan kohti toistensa silmiä. Poliittisessa päätännässä vallitsee hyvien asioiden sota. Budjettien tekoaikaan konflikti pääsee otsikoihin.



Millainen on hyvä päättäjä? Hyvä päättäjä on monen mielestä se, joka kannattaa mahdollisimman tarmokkaasti mahdollisimman monia hyviä asioita. Todellisessa politiikassa sellainen ei olekaan hyväksi. Kaikkien hyvien asioiden kannattaja on huono poliitikko. Hänhän viettelee ihmisiä haaveilemaan, vaikka tehtävänä olisi kohentaa ihmisten elämää.



Hyvän päättäjän keskeinen hyve, hänen kardinaalihyveensä, on kyky valita. Sana kardinaali johdetaan latinan sanasta, joka tarkoittaa saranatappia. Kyky valita on poliitikon kardinaalihyve, koska kaikki muut hänen kykynsä ja avunsa roikkuvat sen varassa kuin ovi saranatappien varassa.



Sana askeesi ymmärretään useimmiten väärin. Ajatellaan, että askeetti on henkilö, joka ei osaa arvostaa ruoan makua, viinin aromia eikä vastakkaisen sukupuolen sulokasta seuraa. Olisi ajateltava päinvastoin. Elämä on rajallinen malja. Jos sen kaataa täyteen viiniä, joka on hyvää, siihen ei enää mahdu parasta viiniä, kun sitä olisi tarjona. Askeetti on nirso ihminen, ihminen joka ei anna kaataa maljaansa muuta kuin parasta viiniä. Sen tähden hän estää kädellään kaatamasta maljaan viiniä, joka on vain hyvää. Askeettisuus on kykyä valita.



Askeettinen päättäjä on nirso päättäjä. Hän tietää kuninkaan aarteen ylittämättömät rajat. Hän tahtoo käyttää vähät voimavarat parhaisiin tarkoituksiin. Säästääkseen tilaa parhaalle hän torjuu toiseksi parhaan.



Poliittinen päättäjä ei toki ajattele omia nautintojaan. Hän tahtoo parasta niille, joiden puolesta on päättämässä asioista. Nirson nautiskelijan esimerkin mukaan hän vastustaa monia hyviä hankkeita nimenomaan siksi, että varaa voimavaroja ihmisten hyvinvoinnin kannalta vielä tärkeämpiin asioihin.



Päättäjän moraali on suurimmalla koetuksella silloin, kun tehdään budjettipäätöksiä. Esillä on suuri joukko asioita, jotka ovat kipeästi tärkeitä eri kansalaisten tai kuntalaisten ryhmille. Jokainen taho tahtoisi omaa asiaansa käsiteltävän erillisenä asiana, irrotettuna kaikista muista asioista ja budjetin kokonaisuudesta.



Budjettiasiat eivät kuitenkaan ole oikeasti irrallisia. Jokaiseen yhteen menoerään kantaa otettaessa otetaan väistämättömästi kantaa kaikkiin muihin menoeriin. Kaikki yhteiskunnallisesti tärkeät asiat ovat kiinni toisissaan kuin siamilaiset kaksoset: niitä yhdistää toisiinsa yhteisen kuninkaan aarteen rajallisuus.



3. Pyyteen rautainen laki

Vaikka useimmat ihmiset hoitavat omia asioitaan aika järkevästi, he eivät pysty hoitamaan yhteisiä asioitaan yhtä järkevästi. Heidät on pakotettava tai lahjottava olemaan järkeviä – jollei voida luottaa siihen, että he ovat eettisiä.



Mancur Olson aloittaa tärkeän kirjansa ryhmätoiminnan logiikasta (1965) torjumalla yleisen väärinkäsityksen. Useimmat ihmiset – lukuun ottamatta juoppoja tai muita boheemeja – näyttävät hoitavan asioitaan suurin piirtein omien etujensa mukaisesti. Tästä päätellään virheellisesti, että jos ryhmällä on yhteisiä etuja, sen jäsenet toimivat yhdessä yhtä järkevästi niiden puolesta.



Niin ei suinkaan ole. Olson väittää, että omista eduistaan huolta pitävät ihmiset toimivat yhteisten etujensa mukaisesti vain kahdella ehdolla. Heidät on joko pakotettava tai kukin erikseen lahjottava toimimaan yhteisten etujensa vaatimalla tavalla.



Selitän kyvyttömyyttämme edistää yhdessä yhteisiä etujamme pyyteen rautaisella lailla. Lakia havainnollistaa parhaiten esimerkki kivikaudelta. Sorainen ja Kivinen ovat kertomukseni sankareita. He kohtaavat metsässä sapelihammastiikerin. Tilanteen ongelma selviää oitis kokeneille eränkävijöille. Parasta olisi käydä yhdessä petoa päin. Kyllä he siitä kaksistaan tekisivät selvää. Toinen mahdollisuus on viilettää yhdessä pakoon. Se on huonompi vaihtoehto. Tiikeri saa hitaamman – kumpi hän olisi, kumppanukset eivät tiedä ennalta – kiinni ja raatelee hänet. Kehnoa olisi sekin, että toinen lähtisi karkuun ja toinen kävisi päin: henki siinä menisi sankarilta.



Aikaa on vähän. Sorainen ja Kivinen koettavat omilla tahoillaan ennakoida, mitä toinen tekee, jotta voisivat varmimmin pelastaa oman nahkansa. Jos toinen lähtee pakoon, pakoon on lähdettävä minunkin, muuten seuraa varma kuolema. Ja jos toinen kävisi päin, minun on ilmeisen edullista paeta. Tekipä toinen siis mitä tahansa, minun on juostava.



Kumpikin pinkoo pakoon. Tiikeri loikkii vaivattomasti kiinni toisen heistä, sen, joka kompastuu kantoon juostessaan. Pyyteen rautainen laki tarkoittaa sitä, että yksilöt tekevät tuhoisan ratkaisun, jos koettavat varmistaa oman etunsa jopa ryhmätovereittensa kustannuksella.



Budjetista äänestäminen on tilanne, jossa päättäjän viettelys suistua pyyteen rautaisen lain ansaan on suuri. Kaikki tahtoisivat varmistaa oman poliittisen tulevaisuutensa kannattamalla jokaista budjettiin esitettyä hyvää asiaa. Heidän oman etunsa mukaista olisi unohtaa se, että budjetin menoerät ovat siamilaisia kaksosia, kuninkaan aarteen kyttyrä kummallakin yhteisenä. Parasta olisi, jos kaikki toiset päättäjät varmistaisivat budjetin kokonaisuuden noudattamalla ryhmäkuria. Itse saisi silloin kokonaisuudesta piittaamatta äänestää jokaisen hyvän asian puolesta erikseen.



Pyyteen rautainen laki pakottaa usein turvautumaan Olsonin mainitsemiin keinoihin ansan väistämiseksi. Työmarkkinoilla sovelletaan minimipalkkaa, jotta työläiset eivät keskenään kilpaillen huutaisi palkkoja niin alas, ettei niillä tulisi toimeen. Siinä käytetään pakkoa. Maanviljelijöille maksetaan kesannointikorvauksia, jotta nämä estäisivät hintoja romahtamasta liiallisen tarjonnan tähden. Näin viljelijät lahjotaan kukin erikseen käyttäytymään yhteisen etunsa vaatimalla tavalla.



Olson on silti väärässä, kun väittää, että vain ulkopuolinen pakko tai jokaisen lahjominen erikseen päästäisi pyyteen rautaisen lain ansasta. Olisi vaihtoehto: päättäjän eettisyys. Jos päättäjät torjuvat viettelyksen tuhota yhteisiä tavoitteita yksityisen etunsa varmistamiseksi, budjetti viedään läpi yhteisvoimin. Kukaan ei vedä välistä lisätäkseen kannatustaan seuraavissa vaaleissa.



Rohjetakseen kannattaakseen niitä asioita, joiden hyvyydestä tärkeät kansalais- tai kuntalaisryhmät ovat vakuuttuneita, päättäjä ei tarvitse etiikkaa. Hänhän saa palkintoja. Kun hän taistelee hyvien asioiden puolesta, kättentaputukset kaikuvat. Itsestäkin tuntuu hyvältä oma edistyksellisyys. Etiikkaa päättäjä – kuten me kaikki – tarvitsee vasta silloin, kun on pakko vastustaa hyviä asioita, jotta voimavaroja säästyisi vielä paremmille.



4. Ryhmäkuri



Pyyteen rautaisen laki pakottaa turvautumaan ryhmäkuriin esimerkiksi kunnanvaltuustoryhmissä vaikeita päätöksiä tehtäessä. Viisas päättäjä turvautuu ryhmäkuriin niin vähän kuin suinkin on mahdollista.



Pyyteen rautainen laki viettelee päättäjää jättämään kokonaisvastuun muille ja etsimään irtopisteitä mielistelemällä erityisryhmiä esimerkiksi budjettiäänestyksissä. Jos päättäjät olisivat eettisiä, ongelmaa ei olisi, koska kaikki ajaisivat yhdessä kaikkien kansalaisten tai kuntalaisten yhteistä etua.



Useimpien vaaliviroissa olevien päättäjien etiikka on korkealla tasolla. Kansa tosin tapaa suhtautua heihin aika kyynisesti. Poliitikot ovat epäluuloihin itse pääosin syyllisiä. Jos kaikki poliitikot pyrkivät esiintymään edukseen toistensa kustannuksella, he mollaavat ahkerasti kilpailijoitaan. Jokainen selittää, kuinka taitamattomia ja moraalittomia toiset poliitikot ovat. Tässä on pyyteen rautaisen lain erikoistapaus: äänestys, jonka tulos on jokaiselle synkkä. Jos poliitikkoja on sata, he äänestävät toisensa kunnottomiksi yhteisvoimin äänin 99-1.



Joukossa on aina joitakin, joiden moraali ei kestä. Jos irtopisteitä keräävän ryhmän jäsenen annettaisiin esteettömästi etuilla toisten kustannuksella, myös toisten houkutus toimia samoin kasvaisi vähitellen ylivoimaiseksi. Varsinkin jos välistä vetäminen onnistuisi ja suuria äänisaaliita kerättäisiin sen avulla, eduskunnasta ja valtuustoista häviäisivät vähitellen vastuuntuntoiset voimat.



Ryhmäkuri on ainakin joissakin asioissa yhteisen edun kannalta välttämätön. Mancur Olson selitti, että pyyteen rautaisen lain ansa on torjuttavissa vain ulkoisen pakon tai jokaiselle annettavan lahjuksen avulla. Ryhmäkuri on kolmas vaihtoehto: sisäistä kuria, joka ei edellytä ulkopuolista valvojaa. Ryhmäkuria ei sovelleta vain poliittisissa ryhmissä. Professionaalinen etiikka, eri ammattialojen eettiset koodit ovat tärkeä yritys hoitaa eettistä kuria niin, ettei ulkopuolelta, yhteiskunnan taholta, ole tarvetta ryhtyä kontrolloimaan ammattikuntaa. Ryhmäkuri on poliitikon ”ammatti”etiikkaa.



Ryhmäkuri on huonossa huudossa kansalaisten keskuudessa. Ilman omakohtaista kokemusta poliittisesta päätännästä on vaikea mieltää sitä hyvien asioiden sotaa, jonka keskellä päättäjä koettaa ajaa yhteisiä etuja. Ryhmäkuri koetaan pahuudeksi, joka estää hyviä päättäjiä edistämästä hyviä asioita.



Riippumatta ryhmäkurin epäsuosiosta sitä tarvitaan joissakin tilanteissa. Valtakunnan politiikassa sen tarve on ilmeinen. Eri puolueiden yhteistyötä tarvitaan, jotta saataisiin muodostumaan tarpeellinen enemmistö esimerkiksi budjettikokonaisuuden läpi ajamiseen. Puolueryhmä, joka ei kykene ryhmäkuriin, on käyttökelvoton sellaisessa koalitiossa. Jos ryhmässä on tarpeeksi välistä vetäjiä, nämä äänestävät ryhmän sopimattomaksi hallitusyhteistyöhön.



Ryhmäkurin käytöllä on kuitenkin rajansa. Olen aiemmin tässä sarjassa jo selittänyt kuninkaan aarteen käsitteen. Sanoin, että jopa parisuhteessa yritys irrottaa suhteesta enemmän, kuin siitä lähtee, johtaa suhteen surkastumiseen. Tarpeettoman ryhmäkurin viljelijä tuhoaa helposti ryhmäläisten motivaatiota ja ennen kaikkea hävittää ryhmänjäsenten luovuutta, kykyä nähdä vaihtoehtoja siellä missä vaihtoehdottomuus näyttää olevan vallalla.



Ryhmäkurin ylläpitäjän erityinen ongelma ovat niin sanotut pyhät asiat. Ennen vanhaan eduskunnassa toimiessani opin ymmärtämään, että asiat, jotka liittyvät uskontoon, sukupuolimoraaliin tai alkoholinkäyttöön, on jätettävä ryhmäkurin ulkopuolelle. Niille, joille nämä asiat ovat pyhiä, on annettava vapaat kädet äänestää omantuntonsa mukaan.



Nykyään kuulen arvosteltavan tätä ajatusta. Muun muassa Janina Andersson selitti julkisuudessa, että pyhiä asioita ei ole: kaikki asiat ovat yhteiskunnallisia ja niistä on tehtävä päätökset järkiperustein.



Andersson oli ymmärtänyt mielestäni väärin, mistä perinteisessä käsityksessä on kyse. Kyse ei ole siitä, että jotkin asiat olisivat itsestään pyhiä, eivät poliittisia. Jumalan, seksin ja viinan lisäksi perinteisen käsityksen mukaan ryhmäkurilla ei saanut sitoa edustajien äänestyspäätöksiä myöskään paikallisissa asioissa. Siltarummutkin kuuluivat ennen pyhiin asioihin.



Kyse ei ole asioiden omasta pyhyydestä vaan päätännän järkevyydestä. Ryhmäkuri on tarpeetonta, jopa vain haitallista asioissa, joissa se ei kuitenkaan toimisi. Syntyisi vain mielipahaa, ei tulosta.



4. Poliittinen ja moraalinen kritiikki

Politiikassa käydään kahdenlaista keskustelua. Toisaalta arvostellaan päättäjiä, jotka toimivat moraalisesti väärin. Toisaalta annetaan ihanteitten kilpailla keskenään keskinäisen moraalisen kunnioituksen vallitessa.



Ennen ajateltiin, että poliittisen päättäjän ratkaistavaksi voi tulla niin sanottuja pyhiä asioita, joissa ketään ei saisi velvoittaa ryhmäkurilla. Itsessään pyhiä asioita ei ole, mutta on yksilöitä, joita joissakin heidän pyhinä pitämissä asioissa ei kuitenkaan onnistuttaisi saamaan kuriin. Ryhmäkuri ei sovellu näihin asioihin tai näihin yksilöihin.



Poliitikko kohtaa työssään kuitenkin myös jossakin merkityksessä pyhiä asioita. Poliittisessa keskustelussa on kaksi eri tasoa, tai itse asiassa politiikassa käydään kaiken aikaan kahta eri keskustelua, moraalista ja poliittista keskustelua.



Moraalin käsitteen ymmärtää havainnollisimmin, kun oivaltaa, että kaikilla ihmisillä esimerkiksi puoluekannasta riippumatta on yhteisiä elintärkeitä perusetuja. Yksi niistä on keskinäinen luottamus yhteiskunnassa. Voimme kutsua sitä perusluottamukseksi. Markkinatkaan eivät kykene toimimaan, jos ihmiset eivät luota toisiinsa. Jopa pimeän pullon kauppa ehtyy, jos katukauppias myy etanolin ostajalle myrkyllistä metanolia.



Koska perusluottamus on niin tärkeää kaikille, kaikki yhdessä tarkkaavat kaiken aikaa toisiaan ja vahtivat, ettei kukaan ryhdy mihinkään, mikä sabotoisi kaikille elintärkeää luottamusta yhteiskunnassa. Jos jonkun nähdään tekevän tai aikovan sellaista, kaikki yhdessä murahtavat: niin ei saa tehdä. Se näkökulma, josta yhdessä katsomme jokaista erikseen vahtien perusluottamuksen olosuhteita, on moraalin näkökulma. Kaikki ne vaatimukset, joita esitämme toisillemme siitä näkökulmasta, ovat moraalin vaatimuksia.



Nykyaikana media on ottanut tärkeältä osaltaan tehtäväkseen olla se silmä, joka kaikkien puolesta seuraa, tapahtuuko yhteiskunnassa mitään luottamusta vaarantavaa.



Moraali on universaalista: se velvoittaa jokaista yhteiskunnan jäsentä riippumatta siitä, mitä kukin asioista ajattelee tai mitä kukin on tehnyt. Moraali on etiikan perusta. Sen ohella etiikassa on toinen tärkeä osa, arvomaailmat. Yksilöt sitoutuvat itse vapaaehtoisesti arvomaailmoihin, kuten kristinuskoon tai sosialidemokratiaan. Arvomaailmat velvoittavat heitä, siis sitoutuneita, sitoumuksen perusteella: kaikki sitoutuminen on lupaamista. Lupauksen rikkominen on moraalitonta. Sehän hävittäisi perusluottamusta.



Moraali rajoittaa arvomaailmoja. Rasistiset, seksistiset ja niihin verrattavat arvomaailmat hävittävät ihmisten välistä luottamusta ja ovat sen tähden moraalittomia.



Moraalisesti hyväksyttävät arvomaailmat perustuvat yksilöiden erilaisiin perusarvoihin. Perusarvot ovat toisenlaisia asioita kuin tosiasiat. Tosiasiaväitteet ovat tosia tai epätosia, ja viimeistään tutkimuksen avulla voidaan selvittää useimpien väitteiden totuusarvo. Perusarvot eivät ole tosia tai epätosia. Nehän ovat identiteettivalintoja. Ne ovat kunkin omia vastauksia omaan kysymykseensä: kuka minä olen? Perusarvoihimme sitoudumme perusvalinnoissa. Perusvalintani eivät ole oikeita tai vääriä, ne ovat vain minun valintojani. Vastaan niistä koko oman elämäni mielekkyydellä.



Puolueideologiat syntyvät siitä, että joukko samantapaisia perusvalintoja tehneitä ihmisiä sitoutuu yhdessä yhteiseen arvomaailmaan. Yhteiseen arvomaailmaan sitoutuminen on poliittinen valinta.



Moraalin ja arvomaailmojen erilaisuudesta johtuu se, että yhteiskunnassa käydään kahta erilaista keskustelua.



Esimerkiksi rasistisiin ja seksistisiin ilmiöihin kohdistetaan moraalista kritiikkiä. Sanomme yhdessä, ettei noin saa tehdä.



Politiikassa toimii erilaisia poliittisia ryhmiä, joiden erot johtuvat erilaisista moraalisesti hyväksyttävistä perusvalinnoista. Ne johtavat monissa asioissa erilaisiin kannanottoihin. Kun arvomaailmojen välillä käydään yhteiskunnallista keskustelua, se on poliittista, ei moraalista keskustelua. Ollaan eri mieltä, mutta kunnioitetaan keskustelukumppania ja hänen perusarvojaan



Jos ero moraalin ja moraalisesti hyväksyttävän arvomaailman välillä ei ole kirkastunut, keskusteluilmapiiri ei ole reilu.



5. Oikeudenmukaisuus ei ole vapaavalintaista

Keskustelu oikeudenmukaisuuskysymyksistä on moraalista kritiikkiä. Mikään ideologia ei oikeuta ajamaan epäoikeudenmukaisia tavoitteita tai tekemään epäoikeudenmukaisia päätöksiä.



Hyvänä esimerkkinä moraalisesta kritiikistä on se, että sanotaan jonkin olevan epäoikeudenmukaista. Epäoikeudenmukaisuus on aivan erityinen sana. Siinä on sellaista ehdottomuutta ja lopullisuutta, mitä monessakaan muussa yhteiskunnallisessa keskustelussa käytössä olevassa käsitteessä ei ole.



Jos jokin asia on epäoikeudenmukainen, sitä ei voi puolustaa millään muullakaan perusteella. Kun asian oikeudenmukaisuutta on pohdittu, on otettu huomioon kaikki asiaan kuuluvat näkökohdat. Jos epäoikeudenmukaisuutta oikeutettaisiin jollakin – millä tahansa – perusteella, vaadittaisiin, että jo kertaalleen huomioon otettu näkökohta olisi otettava toiseenkin kertaan huomioon.



Jos jokin asia on epäoikeudenmukainen, se on korjattava. Ei ole mahdollista moraalisesti kestävää perustetta asian jättämiselle silleen. Monikaan käsitteen epäoikeudenmukaisuus hokija ei tule ajatelleeksi, miten järeä asia tuo käsite poliittisessa keskustelussa on. Epäoikeudenmukaisuus on moraalittomuutta, jolle ei voi olla poliittisia perusteita.



Sanassa oikeudenmukaisuus ei ole samaa ehdottomuutta kuin sanassa epäoikeudenmukaisuus. Oikeudenmukaista on kaikki, mikä ei ole epäoikeudenmukaista. Päättäjän ratkaistavaksi tulee usein kysymyksiä, joihin on monia erilaisia oikeudenmukaisia vastauksia. Yhteiskuntaa tai kuntaa voidaan kehittää eri suuntiin, joista mikään ei ole epäoikeudenmukainen. Se antaa politiikassa tilaa erilaisille kilpaileville ihanteille ja myös luovuudelle: sellaisten tulevaisuuksien määrittelylle, joita aiemmin ei ole edes tultu ajatelleeksi.



Oikeudenmukaisuuden käsite ei kuitenkaan ole ihan yksiselitteinen. Oppikirjoissa näkee usein selitettävän, että oikeudenmukaisuus on samanlaisten asioiden kohtelemista samalla tavalla ja erilaisten asioiden kohtelemista eri tavalla. Määritelmä ei ole kovin antoisa. Siinähän kuvataan johdonmukaisuutta, joka on logiikan ilmiö, eikä oikeudenmukaisuutta, mikä on moraalin ilmiö.



Määritelmä jättää myös pulaan tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden oikeudenmukaisuuden arvioinnissa.



Voisiko sanoa, että perinteinen oikeistolainen etiikka vaatii tulopolitiikassa palkkoja, jotka vastaavat kunkin panosta yritykseen tai kansantalouteen? Kun panokset vaihtelevat kovin, tämä ajatus suosii palkkaeroja. Ajatus on kuitenkin määritelmän mukaan oikeudenmukainen: samanlaisia työpanoksia on kohdeltava samalla tavalla ja erilaisia eri tavalla.



Voisiko sanoa, että perinteinen vasemmistolainen etiikka vaatii pikemminkin ihmisten kohtelemista samalla tavalla riippumatta siitä, miten suuren panoksen he antavat kansantalouteen tai yritykseen? Asia on tuskin jyrkästi näin, koska vasemmistossakin on ymmärretty kannustamisen merkitys palkkapolitiikassa. Lukija sallinee minun kuitenkin näin yksinkertaistaa asiaa. Ihmisten kohteleminen samalla tavalla johtaa palkkojen tasaamiseen. Sekin on määritelmän mukaan oikeudenmukaista. Ihmiset ovat samanlaisia siinä, että he ovat ihmisiä, joten heitä on kohdeltava samalla tavalla.



Mielenkiintoista on, että vertauksessaan viinitarhan työläisistä Jeesus otti huomioon molemmat ajatukset, sekä oikeistolaiseksi että vasemmistolaiseksi kutsumani näkemykset tulopolitiikasta.



Ei riitä, että yhteiskunnallinen päätäntä on johdonmukaista. Oikeudenmukaisuuden käsite vaatii jotakin oikeata sisältöä.



Kiinnostavin puheenvuoro vuosikymmeniin yhteiskunnalisesta oikeudenmukaisuudesta vuosikymmeniin on John Rawlsin kirja Oikeudenmukaisuusteoria, jonka käänsin suomeksi vuonna 1988.



Teoriassa on kaksi piirrettä. Ensinnäkin Rawls on liberaali ja korostaa vapausarvoja ylen määrin. Toinen piirre on yhteiskunnallinen radikalismi. Rawlsin mielestä tuloerot ja muut yhteiskunnalliset erot ovat oikeudenmukaisia vain, jos niiden yhteisenä vaikutuksena on vähäosaisimman väestöryhmän sosioekonomisen aseman kehittyminen sukupolvien saatossa mahdollisimman suotuisasti. Rawls ei halua ryhtyä oikopäätä jakamaan varallisuutta tasan tai toteuttaa tulontasausta nyt elävän sukupolven elämässä. Yhteiskuntapolitiikan on luotava tulevaisuuden toivoa vähäosaisille.







6. Heikko ja vahva kritiikki

Poliittinen keskustelu ei tahdo edetä. Keskustelijat jankuttavat toisilleen vuosikymmenestä toiseen samoja asioita. Perusvika on siinä, että kritiikki on heikkoa. Ollaan kiinnostuneita vain vastustajan puutteista. Vahva kritiikki on omien puutteitten oivaltamista. Vahvasti kriittinen keskustelu ei ole taistelulaji, vaan asioiden opiskelemista.



Politiikka on kahdenlaista keskustelua: moraalista kritiikkiä ja poliittista kritiikkiä, kuten olen aiemmin tässä sarjassa kirjoittanut. Moraalinen keskustelu on kohteen tuomitsemista, poliittinen keskustelu ihanteiden keskinäistä kamppailua.



Toisillakin perusteilla voi määritellä kaksi erilaista yhteiskunnallisen kritiikin lajia. On vahvaa ja heikkoa kritiikkiä.



Heikosti kriittinen keskustelija oivaltaa toisen keskustelijan ajattelussa ja kannonotoissa puutteita: vääriä tietoja, epäloogisuuksia, ihanteellisuutta, joka ei voisi kestää käytännön elämän paineissa. Mitä pitemmälle heikossa merkityksessä kriittinen keskustelija kehittää taitojaan, sitä taitavammin hän oppii tunnistamaan toisen keskustelijan virheitä ja puutteita.



Vahvasti kriittinen ihminen osallistuu keskusteluun toisin vaikuttimin. Hänen tärkein tavoitteensa ei suinkaan ole se, että hän saisi paljastetuksi toisten keskustelijoiden virheet ja avuttomuuden. Hän on mukana itse oppiakseen. Hän panee valppaasti merkille omien ajatustensa puutteita ja epäjohdonmukaisuuksia, pohtii, kestävätkö hänen ihanteensa varmasti todellisen elämän paineissa. Mitä pitemmälle vahvassa merkityksessä kriittinen keskustelija pääsee pyrkimyksissään, sitä syvällisemmin hänen oma ajattelunsa ja oivalluksensa yhteiskunnallisista kysymyksistä kehittyy.



Yhteiskunnallinen keskustelu toisaalta heikosti kriittisten, toisaalta vahvasti kriittisten kesken on luonteeltaan erilaista. Heikosti kriittiset keskustelijat eivät opi mitään olennaista uutta yhteiskunnallisten kysymysten sisällöstä. He oppivat lähinnä vain taistelutaitoja. Heidän keskustelunsa ei etene. Se on vuosikymmenestä toiseen samaa jankuttamista. Suomen puolueiden yhteiskunnallinen keskustelu muistuttaa pelottavalla tavalla heidän keskusteluaan. Saman havainnon voi tehdä uskontokuntien välisestä väittelystä. Onko siinä tullut esille yhtään uutta asiaa vuosikymmeniin?



Vahvasti kriittiset keskustelijat oppivat kukin tahollaan uutta. Syntyy uusia oivalluksia keskustelutovereiden antamista virikkeistä. Siinä poliittisessa perinteessä, johon itse on sitoutunut, ilmenee monenlaista korjattavaa ja tarkistettavaa. Keskustelu etenee. Kaikkien osapuolten yhteiskunnallinen näkemys syvenee. Erilaisten perusvalintojen ja perusarvojen tähden ei voi olettaa, että syntyisi yksimielisyys. Pikemminkin koko keskusteluasetelma etenee niin, että osapuolet ovat aina vain syvällisemmällä tavalla eri mieltä monista asioista. Hyviä esimerkkejä oikein vahvassa mielessä kriittisestä keskustelusta ei tahdo löytää edes tiedeyhteisön piiristä, puhumattakaan arkipäivän poliittisista foorumeista.



Kirjassani Karitsan kiukku (kootuissa teologisissa teoksissani Summa, Kirjapaja) viime syksyltä selitän fundamentalismin olemusta. Fundamentalismi on omiin lumoihinsa joutumista, omiin ajatuksiin ja omiin ihanteisiin ihastumista addiktiivisella tavalla eli riippuvaiseksi tulemista siitä, mitä jo on. Omiin lumoihinsa joutunut ihminen on kuin tarun Odysseus, joka antaa sitoa itsensä oman purtensa mastoon peläten, että lähtee juoksemaan niiden seireenien perässä, jotka vieraiden aatteiden hahmossa lallattavat hänelle sulolaulujaan.



Vahvasti kriittisen keskustelun vähäisyys Suomenmaassa kertoo siitä, kuinka yleistä yhteiskunnallisissa liikkeissä on joutua omiin lumoihinsa. Jos halutaan yhteiskunnallista liikettä eikä vain yhteiskunnallisia liikkeitä, Odysseusten pitää katkaista köydet, jotka sitovat heidät oman purtensa mastoon, ja antauduttava hartaasti kuuntelemaan kaikkia lauluja, jotka kantautuvat heidän korviinsa virran molemmilta rannoilta ja sen saarilta.