Arjen fundamentalismi - addiktatuurin anatomia. Artikkeli vuodelta 2005.

Arjen fundamentalismi


- addiktatuurin anatomia



Artikkeli kirjassa Niiniluoto, Ilkka & Sihvola, Juha (toim.): Nykyajan etiikka. Keskustelua ihmisestä ja yhteisöstä. Helsinki: Gaudeamus, 2005





Yhdistän tässä artikkelissa toisiinsa kaksi käsitettä, addiktion ja diktatuurin. Ihminen jää kohteidensa vangiksi. Hän siis addiktoituu siihen, mihin suuntautuu. Se ei ole joidenkin onnettomien omituisuutta, vaan ihmisen auttamaton piirre. Pahinta addiktiota on joukkosielu, jossa ihmiset jäävät toistensa koukkuun. He luovat fundamentalismin perikuvan, toisiinsa addiktoituneiden yksilöiden keskinäisen diktatuurin, addiktatuurin. Joukkosielussa omintakeisuus on kapinaa ja se muserretaan yhteisvoimin, jos vain voidaan. Addiktatuuri ei siis ole eksoottinen, uusi eikä vain uskonnollinen ilmiö. Se on ihmiselle luontainen tapa elää toisten ihmisten kanssa. Fundamentalismi on täällä, meidän keskellämme.



Fundamentalismi ja maailman tila



Fundamentalismi vaikuttaa maailman tapahtumiin. Yhdysvaltain presidentti George Bush on julistanut maailmansodan terrorismia vastaan. Maailmanterrorismin kasvuperustaksi kuvataan islamilaista fundamentalismia. Bushia itseään kuvataan protestanttiseksi fundamentalistiksi. Varmaankaan Bushin julistama sota ei ole uskontojen välinen maailmansota. Pikemminkin siinä jokin sellainen, mikä nousee kristillisen fundamentalismin perustalta, sotii jonkin sellaisen kanssa, mikä puolestaan nousee islamilaisen fundamentalismin perustalta. Fundamentalismi näyttää siltä, mikä yhdistää käynnissä olevan maailmansodan osapuolia. Kummallakin puolen rintamaa pidetään kiinni varmoista totuuksista. Niitä puolustetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Niihin kohdistuu fundamentalismin perustavin kritiikki.



Varmoista uskontotuuksista



Kirjassaan Pappi? (2001) Helsingin piispa Eero Huovinen selittää, kuinka kirkko tietää joitakin varmoja totuuksia. Se, että ihminen saa synninpäästössä syntinsä anteeksi, on varmasti totta, piispa sanoo Lutheria lainaten. Toisenlainen varma totuus esiintyy Leena Krohnin esseekokoelmassa Tribar (1993). On varmasti totta, ettei kukaan saa aiheuttaa toiselle kärsimystä vain nauttiakseen itse, Krohn sanoo. Sitä, että niin on, ei kylläkään voi perustella millään, Krohn itsekin toteaa. Se ei ole tarpeenkaan. Tuo totuus on paitsi varma myös itsestään selvä.



Kolmas esimerkki varmasta totuudesta on teoksestani Jumala käyty lehtikeskustelu. Teoksen julkistamistilaisuudessa syyskuussa 2004 käytiin keskustelu teodikeasta. Teodikea tarkoittaa Jumalan toimien moraalista oikeuttamista, siis Jumalan vanhurskauttamista. Tavallisesti puhutaan syntisen vanhurskauttamisesta. Arvellaan, että Jumala kaipaa vanhurskauttamista suurkatastrofien yhteydessä. Niitä ovat olleet median näyttävästi pöyhimät Estonian ja 200 Konginkankaan onnettomuudet. Viimeisin, mittasuhteiltaan hirvittävin, oli Kaakkois-Aasian katastrofi vuoden 2004 lopussa. Kirkon edustajia kutsutaan onnettomuuksien jälkeen televisioon pohtimaan teemaa "Kuinka Jumala, joka on sekä hyvä että kaikkivaltias, sallii tällaista?"



Arvostelen Jumala-teoksessani sellaisia hurskaita päivittelyitä. Teodikea nousi esille kirjan julkistamistilaisuudessa. Kirkollinen lehti Kotimaa julkaisi uutisen keskustelusta. Se kertoi minun sanoneen: "Jumala[a] ei ole räätälöity niin, että hän huolehtisi minun tarpeistani ja eduistani." Jos Jumala olisi jonkinlainen edunvalvontani väline tai tarpeitteni kalu, hän ei olisi pyhä. Pyhä on hallitsematonta. Ja vähempää kuin pyhää en kunnioittaisi Jumalana.



Tilaisuudessa oli läsnä muuan televisiotoimittaja. Hän kommentoi tuoreeltaan lausuntoani Kotimaalle. Lehti kertoi lausunnon tärkeänä taustana toimittajan juuri liittyneen kirkkoon. Hän sanoi lehdelle, että esittämäni "näkemys kuulostaa liian kärjistyneeltä". Hän jatkoi: "Ihmisellä pitää olla perusluottamus Jumalan huolenpitoon, sehän on uskon perusidea."



Toimittajan lausunnolle ei saa antaa liikaa painoa. Sehän oli spontaani vastaus yllättävään kysymykseen. Levollisessa tilanteessa hän olisi varmaankin muotoillut kantansa toisin. Silti saanen käyttää sitä esimerkkinä yleisestä päättelyvirheestä.



Toimittaja formuloi varman totuuden. Kotimaan haastattelusta ilmenee seuraava lausumaton perusteluketju: "Toimittajan liittyminen kirkkoon olisi ollut epäjohdonmukaista käyttäytymistä, jollei uskossa olisikaan ideaa. Uskossa ei olisi ideaa, jollei Jumala pitäisi huolta ihmisen eduista. Siispä ihmisellä pitää olla perusluottamus Jumalan huolenpitoon."



Tämä on fundamentalistinen virhepäätelmä. Niin kutsutussa naturalistisessa virhepäätelmässä siitä, miten asiat ovat (siis luonnosta), johdetaan se, miten niiden pitäisi olla. Fundamentalistinen virhepäätelmä on samanhenkinen. Siitä, että uskotaan, johdetaan se, että pitää uskoa. Todistus siitä, että Raamattu on Jumalan sanaa, löydetään Raamatusta, joka sanoo olevansa Jumalan sanaa.



Toimittajan liittyminen kirkkoon ja kysymys, mikä on uskomisen idea, ovat epäolennaisia. Ne ovat asiaan kuulumattomia seikkoja siitä näkökulmasta, mitä pitää uskoa. Ne eivät vaikuta siihen, "onko Jumalaa, joka valvoo ihmisen etuja ja täyttää hänen odotuksiaan". Jos nämä toisiinsa kuulumattomat asiat kytketään toisiinsa, tehdään fundamentalistinen virhepäätelmä. Vuosikymmeniä sitten eräänä kauniina kevätpäivänä minua vastaan käveli keski-ikäiseltä näyttävä nainen Vanhan kirkon puistossa. Hän työnsi käteeni esitteen ja sanoi: "Cliff Richard tuli uskoon. Tule sinäkin!" Hän oli tehnyt fundamentalistisen virhepäätelmän.



Arjen fundamentalismin kritiikki



Teoksen Jumala (2004) kirjoitin fundamentalismin kritiikiksi. Ohjelmanani oli paljastaa omalla alttarillani istuva epäjumala eli minulle tuttu täkäläinen fundamentalismi. Ei ole vaikeaa nähdä, että se, mitä toinen palvoo, on epäjumala.



Paljon vaikeampaa on tunnistaa epäjumala kotialttarillaan. Samanmieliset paukuttavat käsiään, kun heille selittää, kuinka karkeasti heikäläiset ovat erehtyneet. Omien suosionosoitukset taukoavat, kun heille selittää, kuinka karkeasti me meikäläiset olemme erehtyneet. Suomen kielen sana omatunto on merkillinen sana. Muissa kielissä vastaava sana tarkoittaa yhteistä tietoa (lat. conscientia, engl. ja ransk. conscience, ruots. samvete, saks. Gewissen jne.). Kutsun yhteistunnoksi sitä yhteistä tietoa, joka muita kieliä puhuvissa maissa valaisee ihmisten käsitystä oikeasta ja väärästä. Ehkäpä juuri näiden kansainvälisten sanojen sisältämä viittaus tietämiseen on harhauttanut Leena Krohnin uskomaan, että hän kaikkien muiden ihmisten kanssa (con-, sam-) tietää (sciō, veta, wissen) varmasti moraalin vaatimukset.



Omatunto ja yhteistunto eivät ehkä ole sama asia. Luulen kuulevani kahden tahon supatusta sisimmässäni. Omatunto kuiskii neuvojaan, mutta yhteistunto peittää pulinaansa omantunnon puheen.



Vaikka yhdessä kielessä puhutaan yhteistunnosta ja toisessa kielessä omastatunnosta, voivat erikieliset kommunikoida näistä asioista syvemmittä väärinkäsityksittä. Mutta sanavalinta kyllä puoltaa tiettyä merkitystä eli sanan kirjaimellinen merkitys tyrkkii puhujaa tiettyyn suuntaan. Suomenkielistä hänen kielensä viettelee moraalisesti individualistisempaan ajatteluun kuin muunkielistä. Suomen kieli raivaa tilaa omantunnonuhmalle joukkosielua vastaan. Se on tärkeää kulttuuriperintöä. Muunkielinen yhteisö heristelee herkemmin sormeaan yksilölle: meillä ei toimita noin!



Yhteisöllä tarkoitan jokaista ihmisryhmää, jolla on ote yksilön sisimpään ja joka tavallisesti pyrkii säilyttämään otteensa. Markkinat eivät ole yhteisö: toisissa kiinnostaa vain ansaintamahdollisuus. Kirkko on yhteisö: ihmiset ovat siellä kiinnostuneita toistensa sisäisestä tilasta, sielusta. Yhteisöjä ovat myös perhe, puolue, hiekkalaatikolla kokoontuvat pikkulasten äidit. Käytän yhteisö-sanaa toisessa merkityksessä kuin ne, jotka siitäkin munkista tahtovat vain sokerin ja hillon: muistan yhteisöllisyyden mustatkin puolet, kuten kateuden ja vierasvihan. Yhteisöllisyys on myönteistä mutta myös kielteistä liittymistä ja riippuvuutta toisista ihmisistä.



Teoksessaan Putoaminen Albert Camus kertoo anekdootin: natsiupseeri huvittelee erään naisen kustannuksella ja selittää, kuinka tämä voisi pelastaa kahdesta lapsestaan toisen, jos vapaaehtoisesti luovuttaisi toisen surmattavaksi. Camus lavastaa moraalisen tragedian peritilanteen. Moraalinen tragedia syntyy, jos vähintään kaksi yhteismahdotonta (loogisesti tai käytännöllisesti toisensa poissulkevaa) vaatimusta kohdistuu yhtä aikaa yksilöön, joka tunnustaa kummankin vaatimuksen moraalisesti velvoittavaksi. Traagisessa tilanteessa olevan on mahdotonta tehdä oikein tekemättä samalla väärin. Valitsisipa kumman lapsensa vain Camus:n nainen tekisi vääryyden toista lastaan kohtaan. Kaikkein väärimmin hän menettelisi, jos kieltäytyisi tyyten valitsemasta. Hänhän riistäisi molemmilta lapsiltaan toivon.

Omantunnon ja yhteistunnon riita on yhdenlainen tragedia. Oman yhteisönsä arvostelija joutuu niiden jalkoihin. Omatunto usuttaa kritiikkiin. Yhteistunto rääkyy kieltojaan ja ryhtyy salaliittoon omaatuntoa vastaan uhanalaisten yhteisöarvojen puolesta. Yhteen ääneen kaikkien meikäläisten kanssa yhteistunto soimaa oman pesänsä likaajaa ja syyttää häntä epälojaalisuudesta.



Arjen fundamentalismin kritiikki ei loppujen lopuksi voi olla kiertymättä itsekritiikiksi. Arki on määritelmänsä mukaan sitä, mikä koskee minua ja jokaista, jonka arkea se on. Arjen fundamentalismin kritiikki ei käsitteenä korosta arkea juhlan vastakohtana eikä konkreettista abstraktin vastakohtana. Se korostaa sitä, että kysymys on minun kritiikistäni, jonka kohdistan siihen, miten minäkin olen. Kuopion entinen piispa Olavi Kares kunnostautui aikanaan monenmoisten tykötunkevien "hengellisten" imelyyksien sorvaajana. Hän kehotti kurittamaan lapsia, mutta käski lyömään niin, että "oma käsi on välissä". Arjen fundamentalismin kritiikki on lyömistä niin, että itseen sattuu ennen kuin toinen ulahtaa.



Sillä keskustelun lajityypillä, jota tavoittelen, on jo nimensä. On tehty ero vahvassa ja heikossa mielessä kriittisen ajattelun välille (Noddings 1995). Heikossa mielessä kriittinen yksilö kykenee näkemään virheet ja puutteet vastustajan argumentissa (oikaisemaan heikäläisten ajattelua). Vahvassa mielessä kriittinen yksilö kykenee paikantamaan virheet ja puutteet omassa argumentissaan (oikaisemaan meikäläisten ajattelua).



Keskustelu etenee eri tavoin sen mukaan, kummassa mielessä keskustelijat ovat kriittisiä. Heikossa mielessä kriittiset ihmiset eivät voi oppia dialogistaan muuta kuin paljastamaan aina vain napakammin toisen osapuolen virheitä. Keskustelu ei johda mihinkään. Vahvassa mielessä kriittiset ihmiset oppivat toisistaan. Keskustelu etenee. Keskustelijat muuttuvat.



Fundamentalismi: perusmerkitykset



Fundamentalismi johtuu latinan sanasta fundamentum. Sana tarkoittaa perustaa. Fundamentalismilla voitaisiin yhtä hyvin tarkoittaa kahta asiaa. Sillä voitaisiin ensiksikin tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan fundamentti on: asiat eivät ole vailla perustusta. Fundamentalismi voisi toiseksikin tarkoittaa päättäväistä pitäytymistä siihen, mikä on jossakin asiassa luovuttamatonta. Yhteiskunnalliseen keskusteluun käsite fundamentalismi lienee omaksuttu ensiksi jälkimmäisessä merkityksessä. Sanan kerrotaan syntyneen, kun amerikkalaiset konservatiiviset kristinuskovaiset laativat luetteloita uskon luovuttamattomista totuuksista (fundamentals, fundamentaalit) eli asioista, joista tinkivä luopuisi kristinuskosta.



Kaikissa minun näkemissäni luovuttamattomien totuuksien luetteloissa on mainittu "raamatullisuus". Raamatullisuudella tarkoitetaan Raamatun totena pitämistä sanainspiraatio-opin merkityksessä. Se lienee tyypillistä fundamentalismissa. Myös muissa uskonnoissa, kuten islamissa, sanainspiraatio-oppia sovelletaan omiin pyhiin kirjoihin.



Sanainspiraatio-opin ytimen lienee laittamattomimmin muotoillut Dan Brown menestysteoksessaan Da Vinci -koodi. Brown kertoo, kuinka monet uskovaiset luulevat Jumalan lähettäneen maailmaan faksin, jossa hän kertoo, miten asiat ovat ja mitä on tehtävä. Profeetat ja evankelistat kopioivat faksin tekstin Raamatuksi. Alkukielisenä Raamattu on siis välimerkkeineen Jumalan sanaa. Brownin mielestä käsitys on perätön. Ajatus, jonka mukaan se on perätön, on ollut uutinen miljoonille lukijoille!



Tässä kirjoituksessa sanan fundamentalismi päämerkityksenä on sanan myöhempi, toissijainen merkitys, jonka mukaan asioilla on fundamentti eli perusta. Sivumerkityksenä on se, että asioissa on fundamentaaleja, joista tulee pitää kiinni.



Perusteettomat perusarvot



Arvoja voidaan johtaa toisista arvoista, eikä arvoja voida johtaa mistään, mihin ei jo sisälly arvoa. On kuitenkin sellaisia arvoja, jotka eivät ole johdettavissa mistään muista arvoista. Niitä kutsutaan itsearvoiksi (intrinsic good; ennen puhuttiin itseisarvoista). Ne ovat määritelmänsä mukaan perusteettomia. Koska ne ovat perusteettomia, ne ovat perustelemattomia. Toisin sanoen minun ei ole mahdollista perustella perusarvojani eri mieltä olevalle ihmiselle sellaisilla perusteilla, jotka tämän olisi pakko hyväksyä perusarvojensa pohjalta.



Yksinkertaistan: tyypillinen porvari pitää perusarvonaan vapautta (ja arvostaa turvallisuutta vapauden välinearvona) ja tyypillinen sosialisti pitää perusarvonaan sosiaalista turvallisuutta (ja arvostaa vapautta turvallisuuden välinearvona). Oikeistolainen ei voi perustella omia perusarvojaan (perusvalintojaan) vasemmistolaiselle perustein, jotka vasemmistolaisen olisi pakko hyväksyä omista lähtökohdistaan. Eikä päinvastoin.



Toisen ihmisen ihmisarvon tunnustaminen edellyttää vähintäänkin sitä, että perustelee hänelle, jos vaatii häneltä jotain (Rawls, 1988). Tästä periaatteesta ja perusarvojen perustelemattomuudesta yhdessä seuraa, ettei toista voi vaatia ajattelemaan tai elämään omien B siis vaatijan B perusarvojen mukaisesti halventamatta hänen ihmisarvoaan.



Käsitteen fundamentalismi perusmerkitys on siinä, että fundamentalismia on jokainen vaatimus, jonka mukaan toisen on ajateltava ja oltava vaatijan perusarvojen mukaisesti. Sellainen vaatimus on moraalista väkivaltaa tai vähintäänkin sellaisen yritys.



Minkä tähden fundamentalisti muka loukkaa toisten ihmisten ihmisarvoa? Loukkaisiko hän sitä, vaikka olisikin vaatimuksineen oikeassa? Ehkäpä Jumala on sittenkin lähettänyt faksin, jossa hän on kertonut, miten asiat oikeasti ovat ja miten kunkin tulee ajatella ja olla. Jumalahan on voinut ilmoittaa pitävänsä huolen ihmisten eduista. Voiko olla toisen loukkaamista, jos käskee ihmistä ottamaan omaksi ilmeiseksi edukseen huomioon tuon tosiasian?



Immanuel Kant on kaataa ison viskin pieneen lasiin kategorisen imperatiivinsa toisessa muotoilussa: älä koskaan käytä ihmistä, älä itseäsi tai toista, pelkkänä välineenä, vaan kohtele jokaista ihmistä myös päämääränä itsessään. Siinä on kaikki se, mikä moraalissa on tärkeää.



Jos toista ihmistä pidetään päämääränä itsessään, häntä ei vaadita ajattelemaan tai olemaan sellaisten arvojen mukaan, joita hänelle ei voida edes perustella. Sillä ei ole merkitystä, onko vaatimus jossakin mielessä tosi. Vaikka Jumala olisikin lähettänyt faksin, loukattaisiin ihmisarvoa, jos vaadittaisiin jotakuta, joka ei ole nähnyt faksia, täyttämään sen vaatimukset. Fundamentalistin tietämä totuus ei oikeuta alistamaan väärässä olijaa



Perusarvot ovat perusteettomia, mutta eivät yhdentekeviä. Ne ovat päinvastoin elämän tärkeimpiä valintoja. Ne ovat kunkin vastauksia omaan kysymykseensä: "Kuka tahdon olla?" (Gray 1996) Ne ovat identiteettivalintoja, joiden katteeksi panemme B haluamme panna, joudumme panemaan tai tulemme panneeksi B koko oman elämämme mielekkyyden.



Uskonnollisen fundamentalismin erityispiirteitä



Uskonnollisessa fundamentalismissa on omia, uskonnon omasta sisällöstä johtuvia erityispiirteitä. Uskonnossa on kysymys pyhästä. Pyhä on kauhistuttava ja ihastuttava salaisuus (Otto 1920). Jumala on pyhä. Siitä, että Jumala on pyhä, johtuu määritelmän mukaan, että hän on salaisuus (jos häntä on). Siitä johtuu, että Jumalasta puhuminen on ongelmallista B uskoipa puhuja tai ei. Fundamentalistin tuntomerkki on se, että Jumalasta puhuminen on hänelle ongelmatonta.



Kirkon teologian syntyvuosisatoina oltiin yksimielisiä siitä, ettei Jumalaa voinut kuvata ihmisen kielellä. Mitä tahansa Jumalasta sanottiin, valehdeltiin. Näin selittää Pauli Annala (1993) kuvatessaan kristillisen teologian syntyä.



Periaatteessa oli valittavana kaksi tietä tästä oivalluksesta eteenpäin. Voitiin vaatia vaikenemista Jumalasta. Tai vaikkei Jumalasta voinutkaan sanoa mitään, mikä olisi totta, hänestä voitiin ehkä sanoa jotain, mikä sentään viittaisi totuuden suuntaan.



Jälkimmäisen tulkinnan mukainen teologia on vihjaamisen teologiaa samassa merkityksessä kuin Thomas S. Szaszin vihjaamisen psykologia (psychology of hinting). Szasz (1962) kuvaa, millaisia kiertoteitä käytämme, kun yritämme puhua kuumista elämän kysymyksistä, kuten seksuaalisesta halustamme, joutumatta nolatuksi.



Vihjaamisen perikuvaksi kelpaa sormella osoittaminen. Sormella osoittelu on erityisen karkeaa vihjaamista, emmekä me sivistyneet ihmiset liiemmälti osoittelekaan sormellamme. Sormella voidaan osoittaa jotain, mikä on olennaisesti jotain muuta kuin sormi. Kun osoitan sormella kuuta, kuuhun viittaa jokin muu kuin kuu, nimittäin luusta, lihasta, verestä, nahasta ja sarveisaineesta rakentunut sormi. Ehkäpä Jumalankin totuudesta voidaan esittää vihjeitä sanoilla, jotka itsessään ovat olennaisesti muuta kuin totuus Jumalasta. Totta on, kuten Jari Ehrnrooth on tämän kirjan kirjoittajapiirin keskusteluissa huomauttanut, että sanalla ei voi osoittaa niin kuin sormella voi. Mutta ehkä sanalla osoittamisella tästä huolimatta vihjataan johonkin olennaiseen?





Annalan (1993) mukaan kristillisen teologian kehtoon syntyikin kaksi koulukuntaa, jyrkempi apofaattinen ja vähemmän jyrkkä katafaattinen koulukunta. Apofaattinen koulu korostaa ankarammin Jumalan sanomattomuutta. Se antaa luvan puhua Jumalasta vain kieltävin määrein eli sallii vain negatiivisen teologian. Negatiivista teologiaa olisi esimerkiksi lause "Jumala ei ole erillinen olio". Katafaattinen koulu selittää, että Jumalan totuuteen voidaan viitata epätotuuksilla. Se on siis vihjaamisen teologiaa. Myönteiset väitteet Jumalasta sallitaan, jos vain muistetaan, etteivät ne ole tosia.



Itse olen pidättyvä katafaatikko. Jumalasta voidaan mielestäni sanoa lauseita, jotka itsessään ovat epätosia. Ne kuitenkin viittaavat oikeaan suuntaan, niin kuin sormi, joka ei ole kuu, osoittaa kuuta. Pidättyvänä katafaatikkona vaadin tähdentämään Jumalasta puhuttaessa, että puhe ei kuvaa Jumalaa vaan ainoastaan vihjaa Jumalasta. Sellainen "katafaattinen" teologia, joka antaa unohtaa puhuvansa parhaimmillaankin vain epätotuuksia Jumalasta, ei enää ole katafaattista teologiaa. Se on leikkaamattomasti faattista B jos moinen sana voidaan muodostaa julkeaa teologiaa, taikauskoa. Enin osa kirkollisesta teologiasta on pikemminkin julkeaa kuin pidättyvästi katafaattista teologiaa



Saarnamiehen olisi voitava luottaa siihen, että kuulijat ymmärtävät, mitä silloin tehdään, kun puhutaan Jumalasta. Jumalasta pitäisi voida puhua niin että kuulija kuulee kuinka sora narskuu Hänen askeltensa alla ja savu suitsuaa Hänen sieraimistaan (muun muassa Ps. 18:9) kuin lohikäärmeellä. Kun kuulijat eivät osaa uskonnon äidinkieltä, saarnaajan on pakko puhua varovasti insinöörikieltä. Kieli on insinöörikieltä silloin, kun se on propositioita eli väitelauseita, joiden totuusarvo on 1 tai 0. Tämä merkitsee sitä, että ne ovat joko tosia tai epätosia, eli ne ovat mitä ovat eivätkä vihjaile.



Uskonnon äidinkielen kielioppi selittää, että aina kun uskonnon äidinkielellä sanotaan jotain tärkeää, sanotaan kaksi lausetta yhtä aikaa. Niistä toinen sanotaan ääneen, toinen jätetään muotoilematta sanoiksi. Lukijat "lukevat" rivien välistä. Rivien väli on huono metafora kuulemiselle. Miten voisi ajatella kuulijoiden kuulevan "rivien välit"? Ehkä niin kuin partituurin lukija kuulee tauot. Tarkkakorvainen tanssija kuulee tauon sijainnista tahdissa, joko kappale loppui vai vieläkö se pikku tauon jälkeen jatkuu.



Kun uskonnon äidinkielellä sanotaan, että Jeesus on Jumalan poika, sanotaan ensiksikin ääneen: "Jeesus on Jumalan poika", ja samalla sanotaan rivien välissä: "En tarkoita sitä mitä sanon." Tämä ei ole minun keksimäni ideologinen uutuus. Se on yksinkertainen looginen seurauslause katafaattisen Jumala-puheen käsitteestä. Katafaattinen teologia tunnustaa, ettei Jumalasta ei voi sanoa mitään, mikä on totta. Kuitenkin puhutaan Jumalasta. Puhuttaessa Jumalasta siis tullaan lisänneeksi ääneen lausumaton varaus, antifundamentalistinen reservatio mentalis.



Enkä tässä kulje kirkossamme aiemmin kulkemattomalla maaperällä. Samaan juurakkoon on tömähtänyt isompikin saapas. Arkkipiispa Jukka Paarma selitti Helsingin Sanomissa, kuinka kirkon papin on sopimatonta kiistää kadotus. Hän kuitenkin lisää, että on kokonaan toinen asia, mitä kadotuksen käsitteellä tarkoitetaan.



Tämä on ymmärrettävä konkreettisesti. Paarman kuvauksen mukaan pappi kyllä saarnaa kadotuksesta (eikä ainakaan saarnaa sitä vastaan). Kadotuksesta puhuessaan hän kuitenkin sanoo kaksi lausetta samalla pyhällä henkäyksellä: "Kadotus on" ja "Tarkoitan näin sanomalla jotakin, mitä rakas kuulijani et arvaakaan!" Onkohan uskonnollisessa kielessä arkkipiispan mielestä muitakin kadotuksen tapaisia sanoja?





Paarman teologia on tyypillistä katafaattista teologiaa, joskin katafaattisuutta, joka tuoksuu arveluttavalta. Sen katafaattisuus ei varjele pyhää vaan torjuu skandaalia. Paarman ajattelun mukainen saarnaaja ei sano asiaa kahdella yhtäaikaisella virkkeellä yrittääkseen sanoa sanomatonta vaan välttääkseen pahennusta, jota syntyisi, jos hän sanoisi ääneen mitä oikeastaan ajattelee.



Fundamentalisti on uskonnollisesti puolikuuro. Hän kuulee vain sen, mitä sanotaan ääneen. Hänen korviinsa ei yllä se, mikä on kuultava "rivien välistä". Fundamentalisti on myös puolikielinen. Hän osaa muodostaa uskonnon äidinkielellä muodollisesti korrekteja lauseita. Häneltä kuitenkin puuttuu se intonaatio, jonka liittäminen lauseeseen on olennaista merkityksen ymmärtämiselle. Haukkuminen ei riitä koirienkaan seurustelussa. Muistan kertomuksen koirasta, jonka häntä on poikki. Kaikki muut koirat purevat sitä. Sitä ei ymmärretä, koska sen häntä ei heilu samalla kun se selittää asioitaan.



Jotkut vitsit eivät kulu. Sellainen on seuraava tarina Pekasta. Uskonnonopettaja pyysi Pekkaa katsomaan ikkunasta ja kertomaan, mitä koulun takapihalla näkyy. Ehkä hän odotti vastausta, että Herran ihana luontohan sieltä silmiimme siintää. Pekka näki ikkunasta vain rehtorin pihalle pysäköimän Mersun. Hän vastasi opettajalle: "Mersulta se kyllä näyttäisi, mutta olosuhteista päätellen se on Jeesus-lapsi."



Pekalla oli pieneksi pojaksi ylen kehittynyt uskonnon äidinkielen kompetenssi. Hän tajusi, että samalla kun uskonnonopettaja puhuu jotain, puhumisen konteksti auttaa ymmärtämään, kuinka opettaja tarkoittaa muuta kuin sanoo.



Fundamentalistinen kiihko



Fundamentalismi on fanaattisuutta. Sana fanaattinen tulee latinan sanasta fanum, "temppeli". Merkitys on Jumalan inspiroima, Jumalan riivaama. Teoksessani Jumala käsittelen sanaa entusiastinen (en+theos; kr. Jumala-ssa), joka alun perin tarkoittaa Jumalan haltioimaa tai riivaamaa ihmistä. Sana fanaattinen ja sana entusiastinen ovat siis sama käsite, toinen latinasta, toinen kreikasta johdettuna (samantapainen asetelma kuin käsiteparissa moraali ja etiikka).



Mikä kiihottaa eräitä tappamaan maailmannäyttämön sivustakatsojia, tavallisia siviili-ihmisiä? Terrorismia ei voi selittää palauttamalla sitä materiaalisiin seikkoihin. Samuel P. Huntingtonin (1996) esittämä teesi kulttuurien yhteentörmäyksestä on joutunut huonoon huutoon. Hänen hypoteesinsa huono maine ei luultavasti johdu niinkään siitä, että se olisi virheellinen, vaan se johtuu siitä, että sen esillä pitäminen on monen mielestä poliittisesti epäviisasta (länsimaiden näkökulmasta).



Huntington väittää, että poliittisen vallan tavoittelu tai aineellisten etujen metsästäminen ei enää selitä maailmantoimijoiden valintoja. Kaikkien kulttuurien piirissä korostetaan kylmän sodan päätyttyä sitä, mikä on kunkin kulttuurin valtauskonnossa omintakeista. Jännityksiä syntyy, kun eri uskontojen ihmiset kiinnittyvät entusiastisesti omiin juuriinsa. Seuraava maailmankatastrofi on kulttuurien ja uskontojen yhteentörmäys, ei valtablokkien yhteen otto eikä taistelua resursseista.



Emme toivo uskontojen välistä sotaa. Miksi siis selittäisimme, että se on jo käynnissä, keskustelun hillitsijät ajattelevat. Ei kuitenkaan olisi järkevää unohtaa sitä, mitä Huntington kirjoitti, vaikka pitäisikin hänen väitteitään yksinkertaistavina ja jopa virheellisinä.



Kurjuus ja etujen maailmanjakauman syvenevä epätasaisuus eivät varmaankaan ole yhdentekeviä taustamuuttujia selitettäessä uskontojen B muidenkin kuin islamin B radikalisoitumista. Terrorismia ruokkivaa uskonnollisuutta ei kuitenkaan liene täysin käsitetty, ennen kuin on tajuttu, että siinä on kysymys ihmisten omanarvontunnosta.



Länsimaisessa elämäntavassa on ilmeisestikin entusiastisen muslimin näkökulmasta jotain rietasta, mikä loukkaa hänen kokemustaan omasta arvostaan. Sovinnaiset mammonistiset selitykset hänen käyttäytymiselleen ovat vääriä tai riittämättömiä. Mammonalla tarkoitan rahaa, valtaa, julkisuutta ja nautintoa. Entusiastinen muslimi ei tahdo mammonaa. Hän ei tahdo esimerkiksi rikastua. Hän tahtoo poistaa iljetyksen.



Sana iljetys tarttui mieleeni Raamatusta. Israelilaisia kehotettiin ulostamaan ulkohuussiin eikä leirin kujille, jotta Herra Seebaot (Sotajoukkojen Jumala) iltahämärissä leiriä tarkastaessaan ei vahingossa astuisi iljetykseen ja suuttuisi Israelille. Riu'ulle ei siis istuttu rationaalisista sosiaalihygieenisistä syistä, niin kuin itsemurhaterroristitkaan eivät tee pyyteellisiä tekoja vaan uskonnollisia tekoja.



Se, että tunnustuksen kaipaaminen toisilta on ihmisen perimmäisiä liikkeelle panevia voimia, on tuttu erityisesti G.W.F. Hegelin kuvaamasta herran ja orjan syvämielisestä dialektiikasta. Thomas Hobbes on kuitenkin esittänyt tunnustuksen etsimisen ja fundamentalismin yhteyden mielestäni muita selkeämmin. Voimme puhua hobbesilaisesta fundamentalistisen alistamisen logiikasta. Ennen kuin pääsen siihen, minun on selitettävä hobbesilainen mammonismi.



Hobbesilla on filosofien joukossa poikkeuksellinen ihmisarvokäsitys. Hobbesilainen ihmisarvo on suorasukaisesti yhtä kuin toisten ihmisten hänestä saama nettohyöty (mitattuna mammonayksiköissä, esimerkiksi euroina). Se on täysin mammonistinen käsite. Hobbes herkuttelee mielikuvalla tilanteesta, missä yksilö olisi saanut kaiken mitä toisilta ihmisiltä tahtookaan. Hänestä olisi tullut suuren ja vauraan kansantalouden omistaja. Kaikkien toisten ihmisten kyvyt ja avut olisivat hänen käytössään hänen omana mahtinaan. Globaalistuvassa maailmassa hobbesilainen pyrkyri kai tahtoisi universumin omistajaksi. Mammonismi kuitenkin murtuu tunnustuksen hankkimisen logiikkaan.



Hobbes pohtii, mitä tapahtuu, jos joku on jostakin asiasta eri mieltä kuin hän. Eri mieltä olija tulee sanoneeksi, että pitää Hobbesia tyhmänä. Jos joku on alvariinsa eri mieltä Hobbesin kanssa, hän tulee sanoneeksi, että Hobbes on suorastaan hullu. Satunnaisesti mieltään osoittava on jo epämiellyttävä, mutta vielä siedettävä. Johdonmukainen toisinajattelija on sietämätön. Olennaista on, että toisen ihmisen lausuma mistä vain, mistä kuulijallakin on mielipide, on kuulijalle omakohtainen asia. Jos mielipide on toinen kuin kuulijan, se on häneen kohdistettu henkilökohtainen loukkaus.



Markkinoilla saalistava hobbesilainen toimija ottaa toiset ihmiset huomioon vain esteinään (kilpailijoinaan) tai potentiaalisina voimavara-aittoinaan. Toiset ihmiset eivät kiinnosta häntä ihmisinä. Toisilta ihmisiltä tunnustusta tarvitessaan B keskinäisen arvonannon markkinoilla B sama hobbesilainen yksilö joutuu kiinnostumaan toisista ihmisistä muussa roolissa kuin kilpailijoina ja liikekumppaneina. Toiset ihmiset ovat tärkeitä, koska he uhkaavat hänen oma-arvoaan.



Se, että joku on kokouksessa eri mieltä jonkun toisen kanssa, saattaa kyllä enteillä käännettä pahempaan niillä taloudellisilla markkinoilla, joilla hän toimii. Markkinahankaluuksien enteet eivät kuitenkaan ole olennaisinta siinä uhkassa, mitä toisen erimielisyys merkitsee. Riippumatta siitä, mitä vastustaja pidemmän päälle aikoo, hän joka tapauksessa tässä ja nyt pidättää tunnustuksensa ja siten kyseenalaistaa sen ihmisen arvon, jonka kanssa on eri mieltä: hän on akuutti uhka tämän ihmisen omanarvonkokemukselle.



Oma-arvo on hinnatonta, euroissa laskematonta. Yksilö voi ajatella kauhulla markkinoiden kiristyvää kilpailua. Oma-arvon uhanalaisuus täyttää hänet suorastaan perikauhulla; perikauhu on kauhua, joka uhkaa yksilön olemassaolon mielekkyyttä. Oma-arvosta puhumisen kielioppi on samanlainen kuin uskonnon äidinkielen kielioppi. Kun toinen väittää minua vastaan, käsitän yhtä aikaa kaksi lausetta, toisen kuulen, toisen tajuan. Kuulen toisen eriävän mielipiteen. Samalla tajuan, että hän väittää minua tyhmäksi tai jos niin on tapahtunut ennenkin, hän väittää minua suorastaan hulluksi.



Ihminen, jolle oma-arvo on niin tärkeä niin kuin se hobbesilaiselle ihmiselle näyttää olevan, ryhtyy aivan varmasti puolustautumaan toisten oma-arvoonsa kohdistamia loukkauksia vastaan käytettävissään olevin keinoin. Hän ei kuitenkaan käy hyökkäämään ekonomiselle toimijalle tyypillisten etujensa vaan niin sanoakseni yhteisölliselle yksilölle ominaisten henkisten arvojensa puolesta. Hänellä on intressejä toisten ihmisten intresseihin (Rawls 1988) ja suorastaan toisiin ihmisiin ihmisinä. Hänhän ei tahdo rahaa vaan tunnustusta: hän kaipaa toista ihmistä. Hänen tärkein intressinsä ei ole talous vaan toinen ihminen.



Markkinoilla metsästävän hobbesilaisen individualistin karkean kuoren alla on herkkä ja haavoittuvainen, toisista ihmisistä emotionaalisesti riippuvainen yhteisöolento, ihminen, joka janoaa toisia ihmisiä, ei vain heidän kykyjään ja avujaan tai rahojaan. Fundamentalismiin johtaa toisiin ihmisiin kahlehditun ihmisolennon ko kema periuhka siitä, että hänet hylätään mitätöimällä hänen omaarvonsa. Siksi viiltävän omakohtaista voi olla kaikki, mitä joku sanoo mistä vain. Fanaattisuus on sitä, että fundamentalisti yrittää järjestää haavoittuvan sisimpänsä turvaan ja vaientaa uhkaavan erimielisyyden ympäristössään käyttäen kaikkia keinojaan. Eikä hän voi lakata niin tekemästä, ennen kuin kuolema tekee hänet riippumattomaksi muista ihmisistä.



Vaientamisen kiihko on sitä hurjempi, mitä lähemmäksi keskustelu käy fundamentalistin identiteetin peruspuita. Jokainen on joutunut panemaan identiteettivalintojensa katteeksi koko oman elämänsä mielekkyyden: sitä identiteettivalinnan käsite tarkoittaa. Puolustautuessaan eri mieltä olemista vastaan fundamentalisti ei siis puolusta jotain erityistä intressiään vaan puolustaa yhtä aikaa kaikkia intressejään, sitä elämänsä kokonaisuutta, josta hänen kaikki eri intressinsä saavat mielekkyytensä.



Taloudellinen pyyteellisyys on kyltyvää: se tahtoo vain kaiken (siis vain universumin omistajan aseman). Tunnustuksen pyyde on kyltymätöntä: se tahtoo enemmän kuin kaiken, kuten William Blake (1788) asian ilmaisi, se tahtoo omistaa universumin mutta sen lisäksi vielä omistaa ja pitää otteessaan myös kaikkien toisten ihmisten yltämättömän sisimmän, omantunnon.



Uudelle perustalle



Martin Heideggerin kuvaamana ihminen on kohteisiinsa orientoituva henkilö. Hänen kohteitaan on kaikki, mitä hän haluaa, pelkää ja kadehtii ja mihin hänen uteliaisuutensa kohdistuu. Heideggerin ihminen on paitsi kohteisiinsa suuntautunut myös addiktiivinen olento. Hän jää tyypillisesti (ja auttamattomasti) kohteidensa saaliiksi (Verfallen). Intressit hyökyvät hänen ylitseen. Hän hukkuu niihin. Kohteet alistavat hänet, asiat omistavat hänet.



Kohteiden ote ja otteessa olijan addiktio ovat saman kolikon kääntöpuolia. Onnistuisiko uudissana addiktatuuri (addiktio+diktatuuri), kuvaamaan intressiensä saaliiksi jäävänä ihmisen vankilaa? Selliin, jossa ihminen B alun perin hyvin tyytyväisenä B köllöttää, kajastaa kuitenkin äkkiä kauhun heleä auringonvalo ja kirkastaa kaiken, Heidegger selittää.



"Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle, sekä hän että hänen työnsä." Näin toteaa yhtenä päivänä Heikki Vaulo L. Onervan novellissa, jolla on ironinen nimi "Onni" (Onerva 1956). Kohteiden idyllin repii rikki maailmansa orjan äkillinen tietoiseksi tuleminen omasta tilastaan, tyhjyydestään, autuutensa joutavuudesta.



Heidegger kutsuu tätä eksistentiaalista kriisiä nimellä Angst eli pelko. Saksassahan Angst tarkoittaa pelkoa, vaikka se johtuukin latinan ahdasta paikkaa tarkoittavasta sanasta angustiae, mikä houkuttelee puhumaan ahdistuksesta. Heidegger tarkoittaa kuitenkin jotain muuta kuin arkista pelkoa. Heideggerin selittäjä Magda King (2001) käskee käyttämään englannissa vastinetta dread, kauhu.



Ehdotan teoksessani Jumala (2004) puhumisen modusta eli tapaluokkaa muuttavaa peri-etuliitettä. Sen avulla vaihdetaan puheen modus arkisesta eksistentiaaliseksi: synnistä tulee perisynti, aatteesta tulee periaate ja kadosta tulee perikato. Näin johdan sanan perikauhu, jota olen jo kerran käyttänyt. Sen koen kuvaavan hyvin sitä, mitä Heidegger Angstilla tarkoittaa.



Lieneekö Vaulo lukenut tarkasti Raamattuaan? Luulen, että L.Onervan korvissa, hänen sepittäessään sanoja sankarinsa päähän, ovat kaikuneet Jobin perikauhua kuvaavat sanat (Job 30: 15): Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi. Olemisen kriisiin joutunut ihmisparka kokee lamauttavan horror vacuin (tyhjyyden kammon) katsellessaan sitä yhdentekevää, millä hän on ympäröinyt itsensä ja mitä hän itse on. "tyhjässä tyhjyyden kammoin", L. Onerva runoilee (Onerva 1927).



Tyhjyyden tuulahdus kytkee perikauhun kokemukseen siihen kauhuun, jota hobbesilainen yksilö kokee, kun huomaa toisten olevan eri mieltä kanssaan. Vaulo kokee itsensä ja jopa työnsä tuiki mitättömäksi, ja kärsijäin kärsijä Job menettää paitsi toivonsa myös arvonsa ja kunniansa sen jälkeen kun on jo menettänyt kaiken mammonansa. He tulkitsevat sisimpänsä kouristelua oma-arvon uhanalaisuuden tähden, kumpikin eri sanoin.



Eksistentiaalisen tyhjyyden kammon kääntöpuolena on rakastumisen tilaus, sosiologi Francesco Alberoni (1984) selittää. Tyhjyyden kammon ahdistama ihminen katselee ympärilleen. Jos hän löytää olennon, jonka pieninkin piirre sallii hänen eläytyä rakastujan rooliin, hän takertuu oitis tähän piirteeseen, vaikkapa somaan hymykuoppaan.



Tämä on rakastumisen logiikkaa. Yksilön oma perusta on sortunut perikauhussa. Toisesta ihmisestä etsitään perustaa, fundamenttia. Hänessä halutaan kokea kokemus jostakin lujasta ja pitävästä, maailmasta, jolla on sisältö. Rakastuja nojautuu rakkauden kohteeseen, ja hänelle palautuu kokemus omasta identiteetistä. Hän kokee toisen mielen ja merkityksen ehtymättömäksi, yliläikkyväksi lähteeksi. Sieltä tiukkuu hänenkin sisimpäänsä ja elämäänsä arvoa, mieltä ja merkitystä, oma-arvon pelastusta.



Rakastuminen on kuitenkin valhetta, jos se on toisen ihmisen mieltämistä oman elämän ja sen mielekkyyden perustaksi. Se on moraalinen oikosulku eli ongelman ratkaisemista vain näennäisesti ja itselle väkivaltaa tehden. Ihmisen ei ole mahdollista löytää perustustaan toisesta ihmisestä. Yksilö itse on ainoa mahdollinen päämäärien valtakunnan kansalainen. Hän on sitä henkilökohtaisesti B tässä tuntuu olevan paikallaan yleensä hassuissa yhteyksissä käytetty ilmaus "olla jotain henkilökohtaisesti". Hän voi siinä valtakunnassa matkustaa vain omalla passillaan, ei rakastetun passilla.



Rakastumiselle ei aina löydy mahdollista kohdetta vaikkei olisikaan valinnoissaan kovin nuuka. Jollei kohdetta rakastumiselle löydy, on tarjolla korvaavia toimintoja. Voi esimerkiksi tulla uskoon. Voi liittyä poliittisen joukkoliikkeeseen. Uusi vakaumus nostaa ihmisen samanlaiselle (näennäiselle) perusbetonille kuin uusi ihastus. Kaikki todisteet, jotka kielivät siitä, että rakastuminen, uskoon tulo tai poliittinen herätys on ollut epätotta, vain oikosulkua, ovat vaarallisia. Ne uhkaavat viedä uskottavuuden siltä oman elämän mielekkyydeltä, josta kaikkien omien intressien mielekkyys on riippuvainen. Todisteet on siis hävitettävä, jos siihen vain keksii keinoja. Ensin todisteet on hävitettävä, ja jos voimaa riittää, niin kuin joukkoliikkeillä on usein riittänyt, on hävitettävä todistajat, toisinajattelijat.



Fundamentalistin raivo ei ole rationaalista käyttäytymistä liberaalisen teorian kuvaaman homo oeconomicus -toimijan näkökulmasta. Mitä hyötyi se taistolaistyttö, joka kerran 1980-luvun puolivälissä ravintola Kosmoksessa ruiskautti räkämällinsä suoraan naamaani pelkästään siitä syystä, etten ajatellut niin kuin hän? Moisia omituisuuksia ihmisten käyttäytymisessä havainnoidessaan kaikki mammonistiset maailmanselittäjät näkyvät joutuvan hämmennyksiin. He jäävät jankuttamaan sitä, että terrorismi on köyhyyden ja eriarvoisuuden oire.



Fundamentalistinen kiihko on toisella tavalla rationaalista kuin vallan tai öljykenttien tavoittelu. Se on eksistentiaalisesti järkevää. Eksistentiaalista järkevyyttä en mittaa tavoitehakuisuudella. Se on ekspressiivistä rationaalisuutta, jolle riittää jonkin ilmaiseminen. Fundamentalistisesti reagoi ihminen, jonka olemuksen valhetta koossa pitävän hauraan säikeen tahtovat katkaista kaikki, jotka puhumalla, ajattelemalla ja elämällä toisin kuin heidän tulisi tuhoavat hänet ihmisenä, murtavat hänen oma-arvonsa. Muiden ihmisten eläminen on niin iljettävää, että se nöyryyttää uskovaista.



Keskinäisdiktatuuri



Globaalikapitalismin kritiikissä esiintyy useasti iskusana ahneus, joka on iskusana sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Hobbesin voisi sanoa kuvanneen suorastaan periahneutta. Vuosisatojen ajan ovat ylevät sielut inhonneet hänen ihmiskuvaansa B kuvaa ahneesta kahmijasta, joka ei tyytyisi ennen kuin omistaisi yksin kokonaisen suuren kansantalouden, jopa universumin. Taloudellinen ahneus ei kuitenkaan ole mitään verrattuna nimenomaan tavallisen ihmisen, kenen tahansa (minun ja sinunkin) henkiseen ahneuteen. Koska tämä ahneus on tekemisissä koko elämän mielekkyyden kanssa, sitä pitäisi oikeastaan kutsua hengelliseksi ahneudeksi. Mitä on jokamiehen hengellinen ahneus?



"Kuka tahansa" on suomenkielinen vastine, jota Heideggerin harrastajat käyttävät hänen keksimästään uudissanasta das Man. Addiktatuuri, kohteiden valta, huipentuu keskinäiseen diktatuuriin, keiden tahansa (heidät yhteen laskien) ylivaltaan, joka kohdistuu jokaiseen erikseen. Ihmiset ovat keskinäisessä koukussa. Jokaisesta yksilöstä tehdään kaikkien toisten yksilöiden esine. Sovinnaiset ihmiset toteuttavat toisiinsa nähden sen teoreettisen periaatteen, jonka olen teoksessani Isänmaallisuus (1997) muotoillut yleisen heikommuuden (tai miksei yleisen alemmuuden) periaatteeksi: jokainen yksilö on kaikkia toisia heikompi, kun nämä suuntaavat yhteisen vaatimuksensa häneen. Kaikki yhdessä ovat yhteen nähden maanpäällinen Jumala, Hobbes hehkuttelee.



Saksan kielessä sanasta "man" tehdään passiivilauseessa muodollinen subjekti. Man sagt, "sanotaan". Sovinnainen ihminen sopeutuu siihen, mitä kaikki muut ajattelevat, tekevät ja ovat. Hän ajattelee niin kuin sitä ajatellaan. Hän pukeutuu niin kuin sitä pukeudutaan. Hän sanalla sanoen elää niin kuin sitä eletään. Hän sulautuu kaikkien toisten, "keiden tahansa" nimettömään ja persoonattomaan kollektiiviin. Hän unohtaa olla, Heidegger kommentoi. Olemisen sijaan hän vastaa odotuksiin.



Heidegger rakentaa muodollisesta subjektista man uussubstantiivin das Man. Sillä hän kuvaa sitä alkumeren petoa muistuttavaa mahtiolentoa Leviathania, joka syntyy, kun kaikki sopeutuvat toisiinsa ja sulautuvat toisiinsa yhdeksi. Suomennan Heideggerin käsitteen das Man sanalla "joukkosielu". Joukkosielu on parempi vastine kuin "kuka tahansa". "Kuka tahansa" on satunnainen yksilö. Joukkosielu tuo mukaan multitudin, luvuttoman määrän vaativia ihmisiä, jotka ahnein katsein piirittävät yksilöä joka puolelta kuin työväenluokka L. Onervan Mirdjaa tanssilavan reunassa. Kaikki ovat läsnä yhtä aikaa, kun das Man on läsnä. Tämä sivusointu on oikeutettu, jopa välttämätön das Man -käsitteessä.



Joukkosielu tuo mieleen Raoul Palmgrenin käsitteen "joukkosydän". Tämä joukkosielun käsitteeseen väkisinkin takertuva muistuma ei kuitenkaan ole puute käsitteessä. Esimerkiksi Pentti Haanpään teoksessaan Noitaympyrä kuvaamat kommunistiset joukkosydänhaaveet ovat joukkosielufundamentalismia. Ne suuntaavat katseen das Man -hahmoon, joka tulevaisuudesta käsin viittoo individualistisen markkinayhteiskunnan soissa rämpiville työtä tekeville ihmisparoille: joutukaa sielut! Das Man kuuluttaa periturvaa, kalliota, jolle pääsee kiipeämään ja kuivaamaan liejusta litiseviä saappaitaan. Joukkosydän on luvattu perusta, kurjaliston poliittinen Palestiina. Se on luvattu maa niin kuin se maa, jota kohti Israelin kansa harhaili erämaassa huulet kuumasta ja kuivuudesta halkeillen.



Keskinäisdiktatuurin synty on loogisesti konstruoitavissa niin, että joukkosielun kollektiivisen tason ilmiö palautetaan Hobbesin atomismiin. Jos yksilö kokee periuhaksi toisen ihmisen toisinajattelun, toisten ihmisten kykyjen ja avujen omistaminen ei riitä hänen turvakseen, vaikka hän omistaisikin ne kaikki. Mammonistista ratkaisua ei ole. Toisten sisin on päästävä omistamaan. Jos kaikki yhdessä onnistuisivat käännyttämään jokaisen erikseen yhteiseen uskoon, jokainen erikseen olisi turvannut oma-arvonsa jokaista vastaan erikseen. Sen tähden kaikki yhdessä kohdistavatkin vaatimuksensa maanpäällisen Jumalan arvovallalla jokaiseen erikseen: ajattele niin kuin sitä ajatellaan, ole niin kuin sitä ollaan! Symmetrinen konversio B kääntymys B ratkaisee pulman.



Ratkaisuna on siis se, että jokainen luopuu omasta yksilöllisestä identiteetistään eli omintakeisista perusvalinnoistaan. Jokainen asettuu yhdessä toisten kanssa yhteisöllisen uskon ja yhteisöllisten perusarvojensa perustalle. Kaikkien hyvin polttava yhteinen intressi on pitää huolta siitä, ettei kukaan lähde yhteiseltä perustalta. Lähteminen olisi hyökkäys koko joukkoa vastaan, jokaista joukon jäsentä vastaan erikseen. Ihmisten vakaumukset eivät ole yksityisasioita siinä maailmassa, jossa kaikki kaipaavat tunnustusta toisilta ihmisiltä enemmän kuin kaiken maailman aarteita.



John Locken ihmiskunnan vihollisen käsite auttaa selittämään moraalin käsitettä. Locken mukaan murhamies selittää, määrittelee teollaan itsensä viidakon pedon kaltaiseksi olennoksi, jonka liikuskellessa vapaana kukaan ei ole turvassa. Siksi murhaajan hyökkäys, joka suoraan ja välittömästi kohdistuu uhriin, koskee epäsuorasti mutta hyvin olennaisesti kaikkia ihmisiä. Murhamies järkyttää kaikkien luottamusta toisiinsa ja siten julistautuu ihmiskunnan viholliseksi siinä merkityksessä, että hän on jokaisen vihollinen erikseen. (Locke 1995.)



Joukkosielussa on kysymys samanlaisesta keskinäisen luottamuksen järkkymisen näköalasta. Jokainen, joka syyllistyy omintakeiseen ajatukseen, sanaan tai eleeseen, järkyttää jokaisen joukkosieluun hukkuneen luottamusta sielukuntalaisiinsa, kyseenalaistaa yhteiset perusarvot ja siten hyökkää jokaisen oma-arvon perustaa vastaan. Siksi tähän voidaan soveltaa Janten lakia: älä luule, että voit olla erilainen (Sandemose 1997).



Sovinnaisuus ei tunnista erityisiä ja määrättyjä fundamentaaleja, joista täytyy pitää kiinni niiden sisällön takia. Luovuttamatonta on vain se, että ollaan samanlaisia kuin kaikki muutkin sattuvat olemaan, että ollaan yhdessä sitä mitä sitten ollaankin. Tavat ovat pyhät. Addiktatuuri on olennaisesti päämäärätön, tarkoitukseton hallinto, sisällötön ideologia, jumalaton uskonto, menemistä ilman meinaamista. Vaihtuvat trendit, vierähtävät sesongit, trendikkyyden vaatimukset eivät muutu, eivät järky. Itse asiassa on järkyttävää, kuinka taide, jonka pitäisi olla suorastaan attentaatti joukkosielua vastaan, valtaa paikkansa ajassa jonakin koulukuntana. Tämä näyttää olevan suoranainen sääntö.



Joukkosielun logiikka on rakastumisen logiikkaa toisessa kertaluokassa. Joukkosielun pyhässä pinteessä kaikki yhdessä ja jokainen erikseen löytävät identiteettinsä, takaavat toistensa velat, rakentavat yhteisen perustan ja täyttävät kukin vakuuminsa millä vain mikä on yhteistä: luovat joukkosydämen: yksi syke ja yksi skleroosi.



Sielun hätä ja pelastautuminen perustalle



Sielunhätä on uskonnoissa esiintyvä tila, joka on erityistapaus sellaisesta yleisestä hädästä, jota kuka vain voi kokea koko oman elämän mielekkyydestä. Kytkettynä sielun hädän käsitteeseen fundamentalismista tulee pelastusta tarkoittava termi. Kysymys on pelastautumisesta varmalle perustalle B mille tahansa "varmalle perustalle" kuten sen yli-ihmismittoihin kohoavan miehen turviin, jota L. Onervan Mirdja-rukka turhaan hakee miesystävästä toisensa jälkeen (ks. Onerva 1956).



Palaan takaisin piispa Huovisen ajatuksiin: Huovinen arvelee, että sielunhätä oikeuttaa varmat totuudet, vaikka apriorisia eli havainnoista riippumattomia totuuksia ei yleensä olisikaan. Hän kirjoittaa: "Luther oli teologisessa intohimossaan pitelemätön. Usko ei voi tyytyä epävarmoihin lauselmiin eikä horjuviin päätelmiin ... Uskonpuhdistaja sanoo uhmakkaasti: Jos hävität varmat väitteet, tulet samalla hävittäneeksi kristinuskon!" (Huovinen 2001)



Huovinen selittää, kuinka Lutherin mukaan "Jumalan evankeliumi on varma, horjumaton ja selkeä. Muuten ihminen joutuu epätoivoon eikä löydä turvaa ahdistuksiinsa." Luther perustelee totuuksien varmuuden siis sillä, että muuten ihmiselle käy sielun hädässään köpelösti. Tämä on tuttu argumentti: jotain pitää uskoa, koska se on uskon perusidea. Luther liittyy varmojen totuuksien sisar- ja veljeskuntaan. Heidän mukaansa sielun hädässä olevan ihmisen psyykkisestä tarpeesta on pääteltävissä, että Jumalan Sana on varma. Tämä ajatus sisältää kaksi seurauslausetta: "Jumalan Sanaa on" ja "Jumala on".



Keskiajalla tehtailtiin Jumala-todistuksia. Siitä, että ihmisellä on täydellisyyden käsite, saatettiin päätellä, että täydellinen olento on olemassa. Sellainen olento, joka on olemassa, on näet täydellisempi 224 kuin sellainen olento, jota ei ole olemassa, vaikka se muissa suhteissa olisi kuinka täydellinen. Täydellisen olennon täytyy siis logiikan pakosta olla olemassa. Sielunhätään perustuva Jumala-todistus on rakenteeltaan hieman samanlainen. Siitä että jollakin on kamala hätä, jonka vain varmuus voi tyynnyttää, päätellään, että pitää uskoa varmojen asioiden olemassaoloon.



"Varmat väitteet, assertiot, ovat mahdollisia, koska Jumala on itse antanut pyhän sanansa." Huovinen (2001) selittää. Kuitenkaan "varmoja väitteitä ei ole olemassa mistä tahansa asioista, vaan ainoastaan niistä asioista, jotka Jumala on antanut Pyhässä Raamatussa."



Varmojen totuuksien ongelma kärjistyy absoluutiossa eli syntien anteeksi julistamisessa. "Herramme Jeesus Kristus on sanonut: 'Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut'. Sen tähden saat uskoa, että synninpäästö, jonka sinulle julistan, on Jumalan oma anteeksiantamus."



Missä mielessä on totta, että se, jolle on julistettu synninpäästö, on saanut Jumalalta anteeksi syntinsä? Onko Jumalalla edes moraalista kompetenssia antaa anteeksi sellaista syntiä, jolla joku on rikkonut jotakuta toista ihmistä vastaan? Mitä voisi tarkoittaa, että Jumala antaa anteeksi sinulle sen, mitä sinä olet tehnyt minulle? Sellaisessa ilmaisun "anteeksi antaminen" merkityksessä, jonka minä ymmärrän, vain minä voin antaa sinulle anteeksi sen, mitä sinä olet rikkonut minua vastaan.



Jumala voi kyllä armahtaa sinut, vaikka oletkin rikkonut minua vastaan. Siihen hän ei tarvitse minun valtakirjaani. Armahtaminen voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei Jumala anna tapauksen vaikuttaa teidän (Jumalan ja sinun) keskinäisiin suhteisiinne. Hän hyväksyy sinut, vaikka oletkin tehnyt vääryyttä minulle. Teidän, sinun ja Jumalan, keskinäiset asianne eivät kuulu minulle. "Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?" kysyy maatalousyrittäjä Jeesuksen vertauksessa napisevalta maatyöläiseltä (Matt. 20:15).



En voi pitää varmana totuutena sellaista insinöörikielen väitettä, että papilla todella on Jumalan valtuus sanoa kenellekään yhtään mitään. Kuka sen näyttää toteen, jos ei vilauta taivaallista faksia? Kirkkolain tai muun statuutin nojalla esimerkiksi Järvenpään seurakunnan pappi voi varmaankin sanoa sen varman totuuden, että Järvenpään seurakunnalla tai Suomen kirkolla ei ole mitään sinua vastaan, vaikka käsittelit minua roistomaisesti, mutta sen enempää hän ei voi sanoa.



Uskonnon äidinkielen kielioppi toisessa kertaluokassa



Huovinen selittää, että Lutherin mukaan uskonnollinen varmuus ei ole loogista varmuutta. Varmat väitteet ovat "typeriä" ja jopa "jumalattomia" sellaisissa asioissa, jotka eivät koske ihmisen suhdetta Jumalaan. "Mutta kun on kyse uskosta, kuolemasta ja Jumalasta, silloin ei voida elää ilman varmoja väitteitä." (Huovinen 2001.)



Olen monessa kirjoituksessani miettinyt kansan salattua viisautta, kun se hokee, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on luvallista. Toivottavasti ymmärrän oikein, kun selitän, että Huovinen laajentaa tämän periaatteen alaa ja sanoo: sodassa, rakkaudessa ja sielunhoidossa kaikki keinot ovat sallittuja. Varmoja totuuksia on vain matematiikassa, sehän tiedetään. Sitä olisi kuitenkin pikkumaista hokea niin järkyttävien asioiden yhteydessä kuin sota, rakkaus tai sielunhätä, nämä elämääkin suuremmat tilanteet. Niissä arjen säännöt kumotaan ja insinöörien kieli vaikenee.



Puhuin ensimmäisen kerran julkisuudessa Jumala-kirjani teemoista körttiteologien päivillä Aholansaaressa (Paavo Ruotsalaisen kotisaarella Nilsiässä). Keskustelua seurasi B osallistumatta itse siihen B pappi, jonka olen tuntenut jo yli kolmen vuosikymmenen ajan. Lieneekö jo eläkkeellä? Kun illalla pidettiin Paavon pirtissä seuroja, hän alkoi puhua. Hän teroitti mieliimme, kuinka heränneet eivät puhu Jumalasta muuta kuin hädässä olevien, vaivattujen ja murheellisten ihmisten kanssa. Silloinkaan he eivät puhu Jumalasta vaan puhuvat pikemminkin Jumalalle.



Tämä selittää, miksei seurapuhuja esittänyt kritiikkiään päivällä, seminaarissa. Siellä puhuttiin Jumalasta kaikkien kanssa riippumatta siitä, oliko kysymyksessä vaivattu sielu. Seuroihin odotetaan ihmisten tulevan sielu rikki, mielenvireessä, jonka valtaamina heränneilläkin on lupa puhua Jumalasta. Päivällä seminaarissa heränneet voivat vain kuunnella ja painaa asioita muistiin seuroja varten, eivät puhua. Illalla seuroissa he voivat puhua Jumalasta, mutta siihen, mitä he sanovat, ei voi vastata, koska seuroissa ei keskustella. Ei ole tilannetta, jossa voisin keskustella heränneiden kanssa Jumalasta vetoamatta siihen, että sydämeni on särkynyt.



Uskonnon äidinkielen kieliopin toinen kertaluokka avautuu. Uskontoon kuuluu varmoja totuuksia uskosta, kuolemasta ja Jumalasta. Uskonto ei kuitenkaan kuulu tavalliseen todellisuuteen. Tämä selittää sen, että varmoja totuuksia ei ole, mutta silti niitä on uskonnossa. Uskonto ei ole samaa todellisuutta kuin muu todellisuus. Vaivattujen sielujen todellisuudessa varmat totuudet ovat arkipäivää kuin Liisa Ihmemaassa -teoksen kuvaama puun oksalla killuva irvi, joka jää jälkeen, kun irvikissa itse lähtee matkoihinsa.



Näillä varauksilla ja rajauksilla voin käsittää, mitä Huovinen tarkoittaa puhuessaan varmoista totuuksista. Rajan ja varausten voimassa pitäminen ei näytä kuitenkaan helpolta. Huovinenkin näyttää hapuilevan sen ajatuksen suuntaan, että uskonto on jotain muuta kuin todellisuus on. "Kristillinen oppi elää ihmeen edessä", se "tavoittelee tavoittamatonta" (ks. Ehrnrooth 1994).



Huovisen vasen käsi kuitenkin tarttuu tavoittamatonta kohti kurkottuvaan oikeaan käteen ja vetää sen takaisin. "Uskonnon luonteeseen kuuluu eron tekeminen harhaoppeihin ja vääriin oppeihin." Eihän uskonto, joka olisi samaa mieltä kaikkien katsomusten kanssa, olisi mikään uskonto vaan mielipiteiden valintamyymälä, Huovinen tähdentää (2001).



Tämä huopaaminen on käsitettävissä vain niin, että Huovinen sittenkin ajattelee uskonnon äidinkielen koostuvan insinöörikielisistä väitelauseista. Väitteelle on ominaista, että jos se on totta, kaikki sen kanssa ristiriitaiset lauseet ovat epätosia. Jos yksi uskonto on totta, toisten uskontojen on oltava epätotta, harhaoppia, väärää oppia. Kristinusko ei tietenkään voi jättää mainitsematta, että harhaopit, väärät opit ja muut uskonnot ovat vääriä oppeja.



Jos pidettäisiin kompromisseja tekemättä kiinni siitä, että on kaksi eri kieltä, insinöörikieli ja uskonnon äidinkieli, tämä tekisi mahdolliseksi ajatuksen kahdesta eri uskonnosta, jotka molemmat sanovat omalla äidinkielellään varmoja uskontotuuksia joutumatta sanaharkkaan keskenään. Tämä mahdollisuus menetetään, jos uskontotuudet tulkitaan väitteiksi eli insinöörikielen puheeksi.



Nähdäkseni varmoja totuuksia on. Niitä on muitakin kuin matematiikan totuudet. Sellaisia ovat esimerkiksi pelin säännöt. On varmaa, että shakkipelissä talonpoika ei voi liikkua ruudusta b2 ruutuun a2. Valittavana on vain b3 ja b4. Yhtä varmaa on, että jos korttipelissä hertta on julistettu valtiksi, se lyö padan. Näihin asioihin voi varmasti luottaa.



Varmat totuudet ovat sidoksissa käytäntöihin, kuten tiettyyn uskontoon. Käytännön ulkopuolella niillä ei ole minkäänlaista totuusarvoa, saati varman totuuden asemaa. Uskonnon varmat totuudet eivät ole edes mielekästä puhetta uskonnon ulkopuolisessa diskurssissa. Varmojen totuuksien julistaminen tietyn uskonnon ulkopuolisille 228 tahoille on hyökkäys näiden ihmisten ihmisarvoa vastaan. Heiltä vaaditaan jotain sellaista, mitä heidän ei ole mahdollista perustella omasta näkökulmastaan hyväksymillään argumenteilla.





Kristinuskon varmojen totuuksien pohjalta ei ole minkäänlaista mahdollisuutta väittää, että islamin tai zen-buddhisminkaan varmat totuudet olisivat harhaoppia tai väärää oppia. Islamkaan ei voi varmojen totuuksiensa perusteella sanoa, että kristitty on vääräoppinen. Todellisuuskuplasta toiseen todellisuuskuplaan yltäviä varmojen totuuksien siltoja ei ole.



Onko se varma totuus, ettei varmoja totuuksia ole? Sitä sopii pohtia. Monet kuvittelevat, että Suomen kirkkoa uhkaa fundamentalismi vain marginaalista, esimerkiksi naispappeuden vastustajien taholta. Heidän luomansa fundamentalismin uhka on mitätön verrattuna siihen uhkaan, joka nousee sumuna itse suon silmästä, kirkollisen uskon ytimestä. Eikä jumalatonkaan ole turvassa. Kirkollinen usko on vain paradigma, esimerkkitapaus siitä, miten ihmiset yleisesti omivat toisiaan kaikenlaisissa addiktatuureissaan.



Kirjallisuusviitteitä kirjan paperikopiossa