Oikea ja väärä perustus. Apostolien päivän messun saarna Huopalahden kirkossa 22.6.08

Apostolien päivän messu 22.6.2008 Huopalahden kirkossa kello 10




Evankeliumi

Matt. 16: 13-19

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?" He vastasivat: "Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista." "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika."

Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Oikea ja väärä perustus

Jeesus matkaa oppilaineen pitkin Palestiinaa. Saavutaan Filippoksen Kesarean seudulle. Yllättäen opettaja avaa teologisen keskustelun. ”Kuka Ihmisen Poika on?”

Ihmisen Poika oli oppilaille tuttu käsite. Kirkkoraamatun alaviitteet selittävät, että käsitteen alkuperä on Vanhassa testamentissa, Danielin kirjassa (7:13—14). Sananmukaisesti ihmisen poika tarkoittaa ketä tahansa ihmistä: jokainen meistä on ihmisen poika – tai tytär.

Danielin kirjan seitsemännessä luvussa kuvataan profeetan näkyä. ”Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä ja näin, miten taivaan pilvien keskellä tuli eräs, näöltään kuin ihminen”. Sanasta sanaan käännettynä kohta kuuluisi – kuten Kirkkoraamattukin alaviitteessä selittää --: ”taivaan pilvistä tuli kuin ihmisen poika” – siis ihmisen näköinen, ihmisen kaltainen hahmo.

Jeesus ei kuitenkaan virittele keskustelua ihmisen perimmäisestä olemuksesta, kun hän kysyy oppilailtaan, kuka Ihmisen Poika on. Hänellä on mielessään Danielin näyn jatko, joka kuuluu näin:

”…hän (siis mainittu ihmisen näköinen olento)saapui Ikiaikaisen (Jumalan) eteen, ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus, kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten tuli palvella häntä. Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa, eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.”

Ihmisen Pojasta oli juutalaisessa teologiassa tullut tämän Danielin näyn perusteella keskeinen teologinen termi. Sillä viitattiin lopun ajan ruhtinaaseen, Messiaaseen. Messias nostaisi suurempiensa sortaman Israelin valtion poliittisesta alennustilastaan. Hänestä tulisi koko maailman diktaattori – kuten Daniel kuvaa –, ja Israelista kehkeytyisi hänen johdollaan maailman ylivoimainen, ainoa suurvalta, se saisi aseman jota edes Yhdysvalloilla ei ole ollut.

Jeesus avaa siis keskustelun Messias-teologiasta.

Hän avaa keskustelun yleisellä, teoreettisella tasolla. Hän kysyy yleistä mielipidettä. Mitä ihmiset yleensä ajattelevat Messiaasta? Jeesuksen oppilaat selostavat kilpailevia teorioita. Yhteistä niille näkyy olevan se, että jonkun Israelin uskonnon muinaisen suurmiehen odotetaan heräävän henkiin ja ottavan vallan käsiinsä.

Keskustelun kulun olisi voinut arvata etukäteen. Henkilönnimet kiinnostavat ihmisiä niin paljon, että itse asia tahtoo hautautua usein niiden alle. Sehän on kovin tuttu piirre meidänkin politiikasta. Yksi oppilaista kannattaa ajatusta, jonka mukaan Elia pullahtaa keskelle nykyaikaa pyhän kirjan hämäristä ja ottaa johdon käsiinsä. Toiset kannattavat kiihkeästi toisia nimiä, joku Johannes Kastajaa, joku profeetta Jeremiaa, muut muita tunnettuja profeetoita. Jeesuksen oppilaiden haaveet eivät ole kummallisia. Kuinka usein meillä esimerkiksi mediassa on toivoskeltu, että uusi Kekkonen nostaisi päänsä esiin ja panisi asiat kuntoon?

Oppilaat puhuvat Messiaan tulosta niin kuin maailmalla ja meidänkin maassamme vielä joitakin vuosia sitten keskusteltiin luonnon tilasta ja ilmastonmuutoksesta. Toiset selittivät, ettei ole huolen aihetta. Tiede kyllä keksisi keinot hoitaa tämäkin asia niin kuin on keksinyt keinot hoitaa kaikki muutkin vaikeat asiat. Toiset olivat huolissaan siitä, että heidän lastensa tai lastenlastensa viimeistään käy huonosti, jos ihmiskunta ei muuta tuhoisaa elämäntapaansa. Tänään keskustelun sävy on jo toinen. Useimmat ihmiset ymmärtävät, ettei keskustella siitä, miten tulevaisuudessa mahdollisesti käy. Keskustellaan siitä, minkä keskellä jo ollaan. Ei keskustella siitä, miten tulevien sukupolvien käy, vaan siitä, mitä meille on tapahtumassa.

Jeesus ei näytä tyytyväiseltä keskusteluun. Hän kääntää keskustelun sekä ajankohtaiseksi että henkilökohtaiseksi.

Jeesus on ilmeisen huolissaan siitä, ettei kukaan omista oppilaista näy ottavan häntä ollenkaan huomioon. Oppilaat eivät näytä ymmärtävän kutsumustaan. Jeesushan käsitti tehtäväkseen julistaa, että lopun aika ei ole kaukainen tulevaisuuden asia. Hän selitti jo neitsytpuheessaan, josta Markuksen evankeliumin ensimmäinen luku kertoo: ”Aika on jo täyttynyt.” Valomerkki on jo tullut. Kaikki se, mihin Israelin Messias-odotukset liittyvät, on jo tämän päivän todellisuutta. Jeesus tahtoo ajankohtaistaa keskustelun, jossa oppilaat tyytyvät politikoimaan. Hän nostaa esille oman persoonansa. Kysymys on siitä, miten hänen sanomaansa suhtaudutaan.

Samalla hän omakohtaistaa kysymyksenasettelun. Kyse ei ole teorioista. Kyse on jokaisen henkilökohtaisesta suhtautumisesta häneen, hänen persoonaansa ja hänen kutsumukseensa. ”Entä te?” Hän kysyy. ”Entä sinä itse?” hän tarkoittaa.

Simon on kiihkein Jeesuksen oppilaista. Kun toiset oppilaat ovat sanattomina keskustelun saatua uuden, hämmentävän suunnan, Simon ehtii huudahtamaan: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika”. Simon ei selitä teorioita, vaan ottaa omakohtaisen kannan. Hän ei puhu jostakin, joka ehkä tulee eteen yhtenä päivänä tulevaisuudessa, vaan reagoi siihen, minkä keskellä ollaan juuri nyt, mikä koskee häntäkin henkilökohtaisesti.

Simon kiihkoilee niin hyvässä kuin pahassa, tunnemmehan hänet. Kirkkovuoden mittaan saamme kuulla siitä monia anekdootteja. Muutama kuukausi sitten elimme kirkkovuoden rytmissä Jeesuksen kärsimysaikaa. Getsemanen puistossa Simon käy puolustamaan Jeesusta ase kädessä ja haavoittaa yhtä häntä vangitsemaan tullutta miestä. Kiihkeydessään hän on kuitenkin hyvin epäluotettava. Muistamme kertomuksen siitä, kuinka hän kielsi Herransa kolmeen eri kertaan. Simon tarkoittaa hyvää, mutta hänen varaansa ei kerta kaikkiaan voi laskea mitään. Hän on pahimmillaan täysi haihattelija.

Jeesuksen reaktiota Simonin uskontunnustukseen on tulkittava tältä taustalta. Hän antaa Simonille uuden nimen, Pietari. Pietari on kreikaksi Petros, ja se tuo mieleen kalliota tarkoittavan kreikan kielen sanan petra. Jeesus julistaa: ”…minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Jeesus antaa Pietarille suuren tunnustuksen: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika.”

Kun hän kutsuu Simonia kallioksi, hänen puheessaan on ironinen sävy. Hän ei enää oikeastaan puhukaan Simonista, vaan ottaa kantaa Messias-teorioihin. Messias-teorioiden mukaan Messias on itsevaltias, jonka valta perustuu ylivoimaan. Maailma taipuu hänen komentoonsa, koska ei mahda mitään hänen sotavoimilleen. Jeesuksen Messias-aseman perusta on kiihkeän, mutta epäluotettavan ihmisen sydämen tunnustuksessa. Keskustelu alkoi henkilökysymyksistä. Vasta nyt Jeesuksen mielestä oli päästy asiakysymyksiin. Varsinainen asia on se, ettei uskolla ole luotettavaa ulkoista perustaa.

Fundamentalismi on aikamme kansainvälisen politiikan keskeisimpiä käsitteitä. Keskustelua fundamentalismista sekoittaa se, että sanaa käytetään milloin täsmällisessä ja ahtaassa, milloin hyvin laveassa merkityksessä.

Ahdas fundamentalismin käsite liittyy Yhdysvaltojen uskontohistoriaan. Viime vuosisadalla kiihkeissä ja vanhoillisissa protestanttipiireissä syntyi vastareaktio vapaamielistä kristillistä ajattelua kohtaan. Ruvettiin laatimaan luetteloita asioista, joihin ihmisen oli uskottava, jotta hänet voitiin tunnustaa kristityksi. Luetteloissa mainittiin aina usko siihen, että Raamattu on kauttaaltaan kirjaimellista Jumalan Sanaa. Saman asian on menestyskirjailija Dan Brown kirjassaan Da Vinci—koodi kuvannut näin: monet uskovaiset ymmärtävät Raamatun Jumalan ihmiskunnalle lähettämäksi faksiksi. Niitä asioita, joita ihmisen oli uskottava, kutsuttiin fundamentaaleiksi eli perusasioiksi. Siitä fundamentalismi sai ahtaammassa merkityksessä nimensä. Fundamentalisteja ovat kaikki, jotka uskovat kaikkiin fundamentaaleihin, uskon perusasioihin.

Kun puhutaan islamilaisesta fundamentalismista, ei kyse tietenkään ole nimenomaan Raamatusta Jumalan ihmiskunnalle lähettämänä faksina. Islamin pyhä kirja on Koraani, ei Raamattu. Fundamentalismin käsitettä on laajennuttu, jotta voitaisiin puhua myös ei-kristillisestä fundamentalismista. Fundamentalisti sanan laajemmassa merkityksessä on jokainen, joka uskoo seisovansa turvallisesti totuuden kalliolla toisinajattelijoiden rämpiessä surkeasti valheen suossa. Se joka on fundamentalistin kanssa eri mieltä, ei ole vain erehtynyt, vaan hän on vaipunut moraalittomuuteen. Eri mieltä oleminen on synti.

Päivän evankeliumitekstissä Jeesus ottaa kannan fundamentalismiin. Hän tähdentää, että kristillisessä uskossa ei ole kysymys oikeasta opista. Autuuttavaa teoriaa ei ole. Kristillisessä uskossa ei ole kyse siitä, että mielipiteet ovat oikeat. Kukaan ei tule autuaaksi teoreettisilla käsityksillään. Kristinuskossa on henkilökohtaisesta suhtautumisesta Jeesuksen persoonaan, opetuksiin ja kohtaloon. Usko on henkilökohtainen Minä-Sinä—suhde. Kirkolla ei ole muuta kivijalkaa, kalliota tai fundamenttia kuin meidän kiihkeiden, usein vilpittömien, mutta aina kovin epäluotettavien kristittyjen rakkaus.

Jumalan valtakunta ei ole herrahissi. Viikkomessusaarna 8.6.2008 Huopalahden kirkossa.

Jumalan valtakunta ei ole herrahissi




Saarna viikkomessussa Huopalahden kirkossa 8.6.2008 klo 20



Matt. 18: 1-3

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

»Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltai-siksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.”



(Osa Mikkelinpäivän toisen vuosikerran mukaisesta evankeliumitekstistä.)



Päivän teksti vie meidät hyvin ajankohtaiseen tilanteeseen. Kunnallisvaalikampanja on viimeisil-lään. Ehdokkaat pohtivat omia mahdollisuuksiaan. Vaalien jälkeen jaetaan kunnanhallituksen paikat ja suuri määrä lautakuntapaikkoja. Mitähän minä tulen samaan, miettivät ehdokkaat. Kunkin mahdollisuudet riippuvat paitsi vaaliliiton koko-naismenestyksestä myös henkilökohtaisesta ää-nisaaliista.



Samanlaista kuhinaa on käynnissä Jeesuksen lähipiirissä. Jeesus on selittänyt, että Jumalan valtakunta on tulossa. Jeesuksen oppilaat ovat käsittäneet asian niin, että kohta alkaa uusi vaalikausi. Evankeliumissa on monta kertomusta siitä, kuinka he yrittävät jakaa keskenään Jumalan valtakunnan hallitus- ja lautakuntapaikkoja. Päivän teksti on yksi näistä poliittisista kähmintäkertomuksista.



Jeesus ei suostu neuvottelemaan kabinettisopimuksia paikkojen jaosta. Jeesuksen lähipiiri on ymmärtänyt väärin koko asian: Jumalan valtakunta ei ole herrahissi. Ihan toisista asioista on kyse. Jeesus valitsee mahdollisimman jyrkästi oppilaittensa odotuksista poikkeavan esimerkin: ”Katsokaa lasta! Jumalan valtakunnassa mahtavin on se, joka on hänen kaltaisensa! Valtaa ei tässä olla ja-kamassa, vaan kääntämässä vallitsevan maailman arvot päälaelleen.”



”Kääntykää”, kehottaa Jeesus, ”ja tulkaa lasten kaltaisiksi”.



Olkaamme kuitenkin varovaisia. Suomen kielessä on monta sanaa, jotka johtuvat sanasta ’lapsi’. Niitä ovat esimerkiksi ’lapsellisuus’ ja ’lapseus’. Jeesus ei kehota meitä hupsuttelemaan lapsellisesti elämämme tärkeimmällä asialla, vaan ottamaan elämän ja maailman ja Jumalan vastaan lapsen avoimella mielellä.



Apostoli Paavali selittää Galatalaiskirjeessään eroa lapsellisuuden ja lapseuden välillä. Hän erottaa toisistaan alaikäisen (nḗpios) – ja lapsen (hyios) välillä (Gal. 4:4—5.).



”Samoin on meidän laitamme. Niin kauan kuin olimme alaikäisiä, olimme maailman alkuvoimien (hypo ta stoikheia tu kosmu, lat. sub elementis mundi) orjia. Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa.”



Paavali jatkaa ja selittää, kuinka Jeesus lunasti meidät ”vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan.”



Jeesuksen ajan ihmisen maailmankuvan mukaan maailma vilisi henkiä ja henkivaltoja. Niitä kai Paavali tarkoittaa maailman alkuvoimilla, ainakin muun muassa niitä. Jeesuksen tarkoittaman lapseuden ehtona ei siis ole lapsellinen maailmankuva. On kyse aivan toisesta asiasta. On kyse siitä, että ottaa vastaan lahjan niin kuin lapsi.



Paavali kirjoittaa samasta asiasta:



”Hän [Jumala] on lähettänyt meidän kaikkien sy-dämiin Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!” Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta.” (Gal. 4:6—7.)

Kirkon moniäänisyys. Saarna Herttoniemen kirkossa helluntaina 8.6.2008.

Helluntaipäivän messu Herttoniemien kirkossa 8.6.2008


Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.

Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: "Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia - ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja."

He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: "Mitä tämä oikein on?" Mutta jotkut pilkkasivat: "He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä." (Ap.t. 2: 1-13.)

Moniääninen kirkko



Sunnuntain keskenään kilpailevat teemat



Tällä sunnuntailla on kaksi tärkeää teemaa. Kirkkovuoden mukaan on helluntai, mutta samana päivän vietetään myös äitienpäivää. Aluksi onnittelen kaikkia äitejä ja tähdennän kaikkien puolesta, kuinka tärkeää työtä äidit ovat tehneet ja tekevät. Siitähän on lähes jokaisella omaa kokemusta.



Päähuomioni keskitän kuitenkin helluntain tekstiin. Se on mitä ajankohtaisin. Kyse on kirkon moniäänisyydestä.









Kuinka kulttuurit syntyivät Babylonissa



Helluntaikertomuksen taustaksi on palautettava mieliin viimeinen Raamatun alkukertomuksista, kertomus Baabelin eli Babylonin tornista ja eri kulttuurien synnystä. Se on ensimmäisen Mooseksen kirjan yhdennessätoista luvussa. Tarina on seuraava:

1 Koko maailma käytti samoja sanoja ja puhui yhtä kieltä. 2 Kun ihmiset siirtyivät itään, he löysivät Sinearin maasta tasangon ja jäivät sinne asumaan. 3 Ja he sanoivat toisilleen: "Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi." He käyttivät savitiiltä rakennuskivenä ja asfalttipikeä muuraamiseen. 4 He sanoivat: "Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan." 5 Herra tuli katsomaan kaupunkia ja tornia, jota ihmiset rakensivat, 6 ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. 7 Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta." 8 Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia. 9 Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan.

Kertomus epäonnistuvasta Babylonin tornin rakentamishankkeesta on myyttinen kuvaus kielten ja kulttuurien synnystä. Aluksi koko maailma käyttää samoja sanoja ja puhuu yhtä kieltä. Ihmiskunta on yksi yhteinen ja yhtenäinen kulttuuri. Mikään ei näytä olevan sille mahdotonta. Tie on auki taivasta myöten.



Omista mahdollisuuksistaan juopuneena ihmiskunta ryhtyy ylimieliseen hankkeeseen: rakentamaan taivaaseen saakka ulottuvaa tornia. Jumala katsoo hanketta pilkallisena. Hän päättää sekaantua asioihin. Rakennushanke raukeaa, kun Herra hajottaa ihmiskunnan eri puolille maailmaa eri kulttuureihin ja kieliin pirstoutuneena.



Tekstien erilaiset viestit



Helluntaikertomus ja kertomus Babylonin tornista antavat aivan erilaisen sävyn kulttuurien ja kielten moneudelle. Mooseksen kirja kuvaa monikulttuurisuuden ihmiskunnan taakaksi: se on kahle, johon Jumala on köyttänyt ihmisen niin, ettei hän pysty kovin suuriin hankkeisiin. Ihmiset, jotka eivät edes ymmärrä toistensa puhetta, eivät saa isoja aikaan.



Kertomuksessa helluntaista on täysin päinvastainen viesti. Alkuseurakunta on koolla. Henki täyttää sen jäsenet. He alkavat puhua maailman kaikilla kielillä. Ihmettä tungeksii katsomaan uteliaita, jotka ovat kotoisin kaikista maailman maista. Kukin kuulee julistettavan Jumalan sanaa omalla kielellään.



Viesti on tämä: evankeliumi on ymmärrettävissä kaikkien kulttuurien omintakeisista lähtökohdista. Kielten ja kulttuurien moneus ei ole este. Ei ole tarpeen toivoa kulttuurien erojen häviämistä tai haaveilla yhden yhteisen kulttuurin rakentamisesta. Kulttuurien ja kielten erilaisuus on helluntain jälkeisessä maailmassa rikkaus, ei kirous.



Kirkolla on sanoma, jonka jokainen voi ottaa vastaan omasta kulttuuristaan luopumatta. Kirkko on perusolemukseltaan moniääninen.



Muita kirkon moniäänisyyden perustoja Uudessa testamentissa



Jo Uuden testamentin kirjakokoelman, kaanonin kokoonpano viestittää samaa sanomaa kirkon moniäänisyydestä. Kaanoniin sisältyy neljä erilaista kertomusta ja tulkintaa Jeesuksesta ja hänen elämäntyöstään, neljä eri evankeliumia. Kirkko ei valinnut niistä vain yhtä. Niiden aineksista ei rakennettu yhtä johdonmukaista ja yhtenäistä oikeaa kertomusta Jeesuksesta. Siis evankeliumi on jo alun perin moniääninen. Uuden testamentin kaanonin sisäinen jännite ei ole satunnaista. Se on itse sanoman kannalta olennaista. Tässäkin tapauksessa ”väline on viesti”, kuten kuusikymmentäluvulla hoimme.

Toinen todistus kirkon moniäänisyyden puolesta oli Jerusalemin apostolikokous. Siitä kerrotaan muun muassa Apostolien teoissa (15. luku).



Juutalaiskristittyjen muodostamassa Jerusalemin alkuseurakunnassa ei katsottu suopeasti, kuinka vapaasti apostoli Paavali käsitteli juutalaisuuden perinteitä. Hän otti kirkon jäseniksi ympärileikkaamattomia ihmisiä. Hän suhtautui puhtaussäännöksiin vapaamielisesti ja selitti, että lihaa voi syödä kyselemättä, onko se epäjumalille uhrattua.



Riita oli syvä. Varhaisen kirkon hajoaminen näytti olevan edessä. Riita vietiin apostolien kokoukseen. Kokous pidettiin Jerusalemissa.



Olisi kuvitellut, että yritettäisiin rakentaa kompromissia. Kummankin osapuolen, ahtaitten juutalaiskristittyjen ja avarien pakanakristittyjen näkemyksiä otettaisiin huomioon ja luotaisiin yhtenäinen näkemys kiistan kohteena oleviin kysymyksiin.



Varhainen kristinusko ei menetellyt tuohon tapaan. Apostolikokouksessa ei luotu yhtenäistä ideologiaa. Molemmat riitapuolet pitivät kiinni omasta uskontulkinnastaan. Samalla ne tunnustivat toiselle oikeuden omaan tulkintaansa. Toisensa tunnustaen, jopa toistensa työn siunaten he lähettivät toisensa omalle taholleen viemään evankeliumia eteenpäin. Yhteyden symboliksi sovittiin yleiskirkollinen kolehti Jerusalemin köyhien hyväksi. Kirkko määritteli itsensä moniääniseksi, monikulttuuriseksi.



Joistakin minimiehdoista oli sentään sovittava. Kumpikin osapuoli sitoutui ottamaan huomioon juutalaisesta näkökulmasta välttämättömiä moraalisia ehtoja, jotka liittyivät ruoan puhtauteen ja seksuaalisten suhteitten järjestelyihin. Nykyaikana kirkon moniäänisyyden moraaliset ehdot olisivat pikemminkin ihmisarvoon ja yleisiin ihmisoikeuksiin kuuluvia vaatimuksia. Moniäänisyytemme ei anna lupaa sortaa tai erotella ihmisiä esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin perusteella.



Teeman ajankohtaisuus



Sanoin aluksi, että teema on hyvin ajankohtainen. Olen lukenut näitä tekstejä samalla kun olen perehtynyt kirkon keskushallinnon viime vuonna julkaisemaan raporttiin kirkon strategiasta: ”Meidän kirkko. Osallisuuden yhteisö.” Raportti on monelta kannalta katsoen hyvä. Kaikissa tärkeissä asioissa se ei kuitenkaan ole tarpeeksi selkeä.



Kirkkomme sulki sisäänsä lähes koko Suomen kansan jossakin aiemmassa kulttuurisessa tilanteessa, yhtenäiskulttuurissa. Kulttuurinen yksiäänisyys on kuitenkin särkynyt. Muutos on peruuttamaton. On kuviteltavissa aika kauheita vaiheita, joiden tuloksena palattaisiin kattavaan aatteellinen yksimielisyyteen. Jos sellaisia painajaisia ei synny, kuten toivon, kansamme on ikuisesti jättänyt taakseen sellaisen tilanteen, jossa väestön suuri enemmistö voisi yhtyä tunnustamaan yhtä hallitsevaa elämänkatsomusta ja elämän yhdessä yhtenäisessä elämänmuodossa. Kulttuuristamme on tullut peruuttamattomasti moniäänistä.



Moniäänisessä kulttuurissa kirkon on palattava alkuperäisiin perusteisiinsa ja muistettava evankeliumin moniäänisyys. Kaikkien kirkon jäsenten on voitava kuulla kirkossa puhuttavan omaa äidinkieltään, saatava ottaa vastaan kirkon sanoma oman kulttuurinsa lähtökohdista. Kirkolla ei ole yhtä ainoaa oikeata ideologiaa.



Valtoimesti liberaalinenkaan kirkko ei toki ole. Keskinäisen yhteyden perustana on yksimielisyys moraalin perusvaatimuksista: esimerkiksi siitä, että ketään ei syrjitä sellaisten seikkojen perusteella, mihin kukaan ei voi itse vaikuttaa, kuten sukupuolen tai kulttuuritaustan perusteella.



Muinaisen kirkon kolehtia Jerusalemin köyhille vastatkoon nykyajan kirkon yhteinen huolenpito maailman köyhistä ja turvattomista ihmisistä. Se on kirkon yhtenäisyyden ajankohtainen symboli.



Yritys rakentaa yhtenäistä, yksiäänistä kirkkoa moniäänisessä kulttuurissa olisi itse asiassa hengellisen Baabelin tornin rakentamishanke. Sellaista Herrakin pilkkaisi taivaassaan. Kirkolla on tulevaisuutta vain sikäli, kuin se alkukirkon hengen mukaisesti sallii ja jopa suosii erilaisia uskontulkintoja, erilaisia elämäntyylikokeiluja, pyhän kohtaamisen erilaisia muotoja. Kirkko ei ole hengellinen puolue, joka haalii kannatusta ideologialleen. Se ei ole valtakunnallinen liikeyritys, joka etsii markkinoita tuotteelleen. Kirkon strategiamietintö saisi olla paljon selvempi tässä asiassa.



Suomen kirkossa on moniäänisyyden harvinaisen vankka traditio. Kirkon ydin on ollut joukko herätysliikkeitä, jotka ovat kukin korostaneet oma näkemystään evankeliumista. Kipakkaakin keskustelua on käyty, mutta lojaalisuutta yhteiseen kirkkoon on pidetty yllä. Niin ovat asennoituneet esimerkiksi heränneet, niin sanotut körttiläiset, joiden kirkkopyhää tänään vietämme.



Kirkon on edelleen vain syvennettävä ja tulkittava nykyaikaan moniäänisyyttään. Moraalisista vaatimuksista ei tietenkään voi tinkiä. Erilaiset uskonkorostukset ja teologiat kirkon yhtenäisyys kyllä kestää, mutta syrjimistä ja vähemmistöjen sortamista kirkon yhtenäisyys ei kestä.

Etelä-Haagan toinen parlamentti, Haagalainen-lehti, dead line 2.6.08

Etelä-Haagan toinen parlamentti

On ihmisiä, joiden mielestä kirkon diakonia on perimmältään turhaa. Yhteiskunnan pitää hoitaa vähäosaisensa. Jos kirkko alkaa huolehtia heistä, se vain paikkaa yhteiskunnan virheitä, poliittisten päättäjien laiminlyöntejä. Kirkko joutuu osavastuuseen siitä, mitä valtio ja kunnat jättävät tekemättä.

Tällainen kritiikki ei ole aivan perusteetonta. Maailmassa on maita, joissa valtio luottaa varsin pitkälle siihen, että sukulaiset ja esimerkiksi kirkko kantavat vastuuta pulaan joutuvasta kansalaisesta. Julkinen turva jätetään tällä perusteella heiveröiseksi. Sellaiseen järjestelmään emme Suomessa halua taantua.

Aivan kohdallaankaan tällainen kritiikki ei ole. Pohditaanpa mahdollisimman oikeudenmukaisen yhteiskunnan esimerkkiä. Veroja kootaan niin paljon kuin pystytään. Verokertymä käytetään tarkasti puutteen ja hädän poistamiseen lähtien niistä ihmisistä, joiden ongelmat ovat suurimmat. Jossakin vaiheessa varat loppuvat. Yhteiskunta on tehnyt köyhien ja tarvitsevien hyväksi kaiken voitavansa. Saattaa olla, että kipeääkin puutetta on yhä. Sitä on varmasti ainakin silloin, jos suomalaiset tunnustetaan myös kaukaisten maitten hätää kärsivien lähimmäisiksi. Onko siis auttamisen mahdollisuudet käytetty loppuun silloin, kun julkinen valta on jo tehnyt kaiken minkä voi?

Sen jälkeen kun verottaja on jo koonnut niin paljon veroja kuin voi tuhoamatta talouselämää, on yhä jäljellä auttamisen mahdollisuuksia. Ihanteelliset ihmiset voivat vapaaehtoisesti verottaa itse itseään ihanteittensa, esimerkiksi lähimmäisvastuun hyväksi.

On kaksi eri parlamenttia. Julkinen valta, joka toimii pakkoverotuksen avulla kokoamansa verokertymän varassa, on ensimmäinen parlamentti. Sen voimavaroilla on rajansa. Toinen parlamentti on ihmisten vapaaehtoinen toiminta ihanteittensa hyväksi. Seurakunta, esimerkiksi tämä meidän Huopalahden seurakuntamme, on toivottavasti esimerkillinen toinen parlamentti Etelä-Haagan alueella.

Kun verottamisesta puhutaan, ajatellaan usein liian ahtaasti nimenomaan rahaa. Ihmiset voivat verottaa itseään ihanteittensa puolesta monella muullakin tavalla. Raisa Kindstedt kertoo näillä sivuilla seurakunnan vapaaehtoistyöstä. Oman ajan ja energian luovuttaminen apua ja tukea tarvitsevien ihmisten hyväksi on hienoa toisen parlamentin työtä.