Kristuksen läpi rakastamisesta, saarna tuomiosunnuntain messussa 23.11.08

Huopalahden kirkossa klo 10


Teksti: Matt. 25: 31-46

Jeesus sanoi opetuslapsille:

»Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maail-man luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruo-kaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’

Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut koditto-mana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’

Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’

Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nä-lissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vanki-lassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.»


Saarna: Kristuksen läpi rakastamisesta


Huomautus (ei ole tarkoitettu suulliseen esitykseen): Kun luonnehdin päivän tekstiä vertaukseksi, selitän toisin kuin Aimo T. Nikolainen, Matteuksen evankeliumi, 1983, s. 199, joka väittää mainitsematta perusteitaan: ”Kysymys on puheesta, joka havain-nollisia kuvia käyttäen ilmoittaa, miten kaikki päättyy, ei siis vertauksesta.”

Toimittaja Janne Metso kirjoittaa Metro-lehden kolumnissaan ”Suurta busetusta” 12.11.2008 näin.

”… Nähdessäni verisen pultsarin puistonpenkillä voisin kuvitella hänen tilalleen Jeesuksen [niin kuin siinä Suomen kirkon mainok-sessa]. Siinä tapauksessa saattaisin mennä auttamaan.”

Kirjoitus on kokonaisuudessaan liian nokkela. On vaikea ymmärtää, mitä kirjoittaja oikeastaan tahtoo sanoa. Toimittaja nostaa joka tapauksessa esille lukemani evankeliumitekstin perusongel-man. Onko tavanomainen tulkintamme tästä Jeesuksen vertauksesta oikea?

Vertausta tulkitaan kai poikkeuksetta niin, että kristillisessä rakkaudessa rakkauden kohteena ei olekaan lähimmäinen itse. Rak-kauden kohteena on Kristus, joka kohdataan toisen ihmisen, lähimmäisen valepuvussa.

[Huomautus: Päivän rukouskin myötäilee tätä tulkintaa.]

Kristus liikuskelee keskuudessamme milloin rääsyissä, milloin vangin raitapaidassa, kuin sadun ruhtinas kansan parissa in cogni-to, tuntemattomaksi naamioituneena.

Neitonen ei siedä sammakoita, hän suorastaan inhoaa niitä. Hän kuitenkin suutelee sammakkoa. Saattaahan sammakko olla lumottu prinssi, joka vapautuu suudelman voimalla lumouksestaan. Samanlaisesta syystä annamme köyhälle almun, käymme katsomassa sairaita ja vierailemme vankiloissa. Kristushan itse lähestyy meitä kärsivien ihmisten valepuvussa.

Itsensä telonut, alleen laskenut ja käsittämättömiä sönkkäävä tapajuoppo puiston penkillä ei todellakaan ole rakastettava hahmo. Mieluiten siirtyisimme toiselle puolelle katua, jottemme joutuisi ohittamaan häntä liian läheltä. Toimittaja huomauttaa kuitenkin, että näemme juopon uudessa valossa, jos otamme huomioon, että puiston penkillä makaa ehkä itse Kristus.

Millä tavalla suhteemme pultsariin muuttuu, jos kuvittelemme Kristuksen hänen paikalleen? Kahdellakin tavalla.

Ensinnäkin ihailemme ja rakastamme evankeliumien kuvaaman Jeesuksen kaunista ja ylevää hahmoa. Olemme mielellämme häntä kohtaan huomaavaisia, jos satumme tunnistamaan hänet jossakin valehahmossaan. Meitä ei haittaisi, vaikka hänellä olisi asunaan riekaleiset ja pahalta haisevat vaatteet. Tiedämmehän asian todellisen laidan. Meidän on helppo olla muka ollenkaan huomaamatta tapaamisen vastenmielisiä lavasteita. Inhottavan kääreen sisällähän on arvokas tavara.

Toiseksi kurjan ihmisen auttaminen on viisasta politiikkaa, jos hän todellisuudessa onkin valepukuinen Kristus. Jeesushan toteaa vertauksissaan, että käyttäytymisestämme kurjia kohdatessamme riippuu suorastaan iankaikkinen kohtalomme. Kurjan rakastaminen kannattaa. Se on hyvä investointi ikuisuuteen.

Toimittaja Metson mainitsemassa kirkon ”mainoksessa” ihmisiä varotetaan kulkemasta kärsivän ohi, vaikka tämä olisi epämiellyttäväkin, koska siten saatetaan tulla ajattelemattomasti kulke-neeksi itsensä Kristuksen ohi. Ihmisiä patistetaan pysähtymään ja auttamaan toista oman itsensä tähden.

Voisimme verrata kristillistä rakkautta väljähtyneeseen avioliit-toon. Enimmäkseen naisille markkinoitujen viikkolehtien, niin sanottujen naistenlehtien tavanomaista aineistoa ovat neuvot, miten aviopuolisot jaksavat lemmiskellä toisiaan senkin jälkeen kun ovat jo tympääntyneet toisiinsa. He vain sulkevat silmänsä ja kuvittelevat puolisonsa paikalle uljaan uroksen tai viehkon neitokaisen. Me kristityt siedämme sietämättömiä lähimmäisiä kuvittelemalla heidän paikalleen Kristuksen. Fantasia tulee avuksemme, kun lähimmäinen kyllästyttää. Niin meille opetetaan.


Olen aivan varma, että kuvaamani tulkinta Jeesuksen viimeistä tuomiota koskevasta vertauksesta ei ole oikea. Jeesus ei tarkoittanut sitä, että kristillinen rakkaus sivuuttaa sen ihmisen, johon se on kohdistuvinaan, ja katsoo hänen ohitseen ja lävitseen johonkin häntä arvokkaampaan, Kristukseen. Jeesus tarkoitti aivan varmasti sitä, että toisessa ihmisessä, myös kurjassa lähimmäisessä, kristitty rakastaa tätä ihmistä itseään, ei minkäänlaista valepukuista prinssiä tai prinsessaa. Kristillinen rakkaus ei ole roolileikkiä.

Kristillistä rakkautta itseään telonutta tapajuoppoa kohtaan on tapajuopon itsensä rakastaminen, ei Kristuksen rakastaminen kiertoteitse hänen kauttaan. Vankiloissa asustavat murhamiehet ja varkaat. He eivät ole ylen miellyttäviä ihmisiä. Ne hyvät ihmiset, joita Jeesus kuvaa vertauksessaan viimeisestä tuomiosta, rakastavat huonoa ihmistä, konnaa ja ketaletta, ja siksi menevät hänen luokseen vankilan yksinäisyyteen. Erikseen ovat ne toiset ihmiset, jotka menevät vankiloihin uskonnollisista syistä, tavatakseen siellä Kristuksen tai jopa ollakseen hyviä ihmisiä. Heistä Jeesus ei puhu tässä vertauksessaan.

Hyvän ihmisen selkein tuntomerkki on hänen tietämättömyytensä omasta hyvyydestään. Jeesuskin suorastaan hermostui ihmiselle, joka puhutteli häntä tavanomaisen kohteliaasti sanoilla ”hyvä opettaja”. Se oli aivan liikaa sanottu. Miksi sanot minua hyväksi, hän tivasi. Hyvä on vain Jumala taivaassa. Jeesus ei pitänyt itseään hyvänä ihmisenä.

Olen arvostellut päivän tekstin tavanomaista hengellistä tulkintaa. Mikä on mielestäni tekstin oikea tulkinta?

Jeesus sanoo mielestäni vertauksessaan kaksi asiaa. Ensinnäkin hän sanoo: ihmisellä ei ole keinoja valmentaa itseään viimeistä tuomiota varten. Tuomio tulee joka tapauksessa olemaan yllätys. Jeesuksen vertauksessa se oli yllätys poikkeuksetta jokaiselle, niin niille, jotka hyväksyttiin, kuin niillekin, jotka hylättiin. Toiseksi Jeesus tähdentää sitä, mitä juuri selitin: hyvän ihmisen tunnistaa siitä, ettei hän itse tiedä olevansa hyvä ihminen.

Tähän Jeesuksen opetukseen huipentuu ja päättyy tämä kirkkovuosi.

Valvominen on kuulolla elämistä. Viikkomessun saarna 19.11.08

Valvominen on kuulolla elämistä




Viikkomessun saarna Huopalahden kirkossa 19.11.2008 klo 18.00 (teksti Valvomisen sunnuntailta 16.11.2008 toisen vuosikerran mukaan)



Jeesus sanoo:

»Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!» Mark. 13: 33-37.

Viime sunnuntain tekstit kehottavat valvomaan. Mitä kristityn valvominen tarkoittaa? Yksi asia, mitä se varmasti tarkoittaa, on elämistä kuulolla. Pohdin kuulolla elemista kirjassani Syvyys syvyydelle

Helsinki: Kirjapaja, 1984).

[Korjaan tekstiä vain sen verran, että se on ymmärrettävää, vaikka se onkin irrotettu kirjan kokonaisuudesta. Sitaatti alkaa. Ne kohdat, jotka olen muuttanut, olen alleviivannut.]

Siteeraan seuraavassa kirjan lukua ”Kuulolla eläminen”.

Suhteemme toisiin ihmisiin kuvastaa piirteitä suhteessamme perus-Sinään, Jumalaan. Ihminen ei ole haltuun otettavissa. Kaksi ihmistä ei milloinkaan voi omistaa toisiaan. Yritykseni ottaa toinen ihminen haltuun johtavat siihen, että toinen ei enää ole minulle Sinä, vaan hänen tilallaan on vain hallinnan ja halun kohde.

Parisuhteen osapuolet yrittävät monin tavoin varmistaa suhdettaan. Tehdään lupauksia, joita ei ehkä voidakaan pitää. Toinen osapuoli yritetään ottaa älyllisesti haltuun määrittelemällä hänet: sellainen hän on. Mutta ihminen ei mahdu määritelmiin ja ihminen muuttuu. Kohta hän särkee määritelmät ja onkin aivan toisenlainen. Kahden ihmisen välistä suhdetta ei ole mahdollista varmistaa.

Ihmisten välisten suhteitten perikuva on ihmisen suhde olemassaolon perus-Sinään, Jumalaan. Sitäkään ei ole mahdollista varmistaa.

Haltuun ottamisen näkökulma on käännettävä päinvastaiseksi. Sen sijaan, että kahmisin haltuuni elämän, antaudunkin elämän haltuun ottamaksi. Sen sijaan että käsittäisin rakkauden olevan jotain minussa ja sinussa, suostunkin siihen, että me yhdessä elämme rakkaudessa.

Pohjois-Savon herännäisyyden isän, Paavo Ruotsalaisen kirjeissä minua miellyttää se, kuinka terävänäköisesti hän paljastaa jo iduillaan olevat väärien perustojen kaipuut.

[Kirjekokoelma löytyy netistä Herättäjän sivuilta.]

Ruotsalaisen kirjeissä on kuitenkin suuri ongelma, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Hän osoittaa, kuinka toivotonta ihmisen on millään keinolla varmistua Jumalasta. Kuitenkin hän kehottaa niinä hetkinä, jolloin Jumala on poissa, sanomaan: Tiedän lunastajani elävän. Eikö myös tämä ole väärää varmuutta, jonkinlainen oikeassa olevan fundamentalismin muoto? Mihin tieto siitä, että lunastaja elää, perustuu silloin kun kosketus häneen on menetetty?

Tämä kysymys liittyy Jumalasta puhumisen ongelmaan. Vähintä mitä voidaan vaatia siltä, joka puhuu Jumalasta, on se, että hän pitäytyy tiukasti siihen mikä on hänen omassa elämässään totta. Jumalasta puhujalla pitää olla tässä mielessä passi taskussaan. Kun Jumala ei kuitenkaan ole haltuun otettavissa, ei kenelläkään ole vakituista passia. On hetkiä, jolloin ihminen ei voi sanoa Jumalasta mitään, mikä olisi omakohtaisesti totta. Niinä hetkinä pitäisi kyetä vaikenemaan.

Merkitseekö tämä sitä, että seurakuntapappi pitää joka toisena sunnuntaina saarnan ja joka toisena sunnuntaina käy pöntössä pitämässä pitkän hiljaisen hetken? Tällainen saarna voisi kerran pidettynä olla paljon puhuva ja ajatuksia herättävä. Tätä menettelyä emme kuitenkaan voisi kuvitella vakiintuneena käytänteenä. Ne jotka ovat sanan virkaan asetettuja joutuvat puhumaan Jumalasta silloinkin kun ovat menettäneet häneen oman kosketuksensa.

Luulen että ongelma on rakenteeltaan hiukan samanlainen kuin kutsumisen ja valinnan ongelma.

Toisaalta Jumala tarttui elämääni ilman vähintäkään omaa myötävaikutustani, suorastaan väkivaltaisesti tunkeutuen kaikkien paksujen muurieni lävitse, selittämättä toimintansa perusteita, kertomatta mihin kaikella tähtäsi. Näyttää siltä kuin olisin täysin toisen armoilla, kykenemättä vastaamaan omasta elämästäni.

Toisaalta juuri tuo Jumalan elämään puuttuminen merkitsi sitä, että jouduin ankarassa mielessä vastaamaan omasta elämästäni, en vain siitä, mitä olen tehnyt, vaan siitä, millainen olen.

Toisaalta kaikki varmuuteni Jumalasta on väärää varmuutta. Henki puhaltaa mistä haluaa ja milloin haluaa, se ei ole minun hallussani.

Toisaalta tiedän, että Lunastajani elää. Tämäkin luottavaisuus on jonkinlaista varmuutta, mutta se ei ole väärää varmuutta. Sitä kutsutaan uskoksi. Se on sitä, että suuntaudun kohti olemassa olon perus-Sinää silloinkin kun en koe hänen läsnäoloaan. Olen kuulolla silloinkin, kun hiljaisuus on niin täydellinen ja sankka että se huutaa.

Olen torjunut kaikenlaiset varmistukset ja mallaamiset (mallaamiseksi sanoimme lapsina sitä, että joku teeskenteli tai esitti jotakin roolia). Viestini on ollut negatiivinen: tätä kaikkea usko ei ole. Mitäs usko sitten on? Mitä on elämä kristittynä?

Parhaimmillaan elämä kristittynä on puhuteltavana olemista ja vastaamista. Runsauden päivinä sitä on paljon, mutta tulevat myös niukat ajat. Niukkana aikana elämä kristittynä on kuulolla oloa. Ehkä se ei ole paljoa, mutta minusta näyttää, että se on suunnilleen kaikki.

Nuori mies odottelee kadunkulmassa minuutin toisensa jälkeen. Ehkä ihailemme hänen sinnikkyyttään? Turhaan. Odottaminen ei vaadi häneltä suoritusta. Hän kaipaa sitä jota odottaa niin paljon, ettei voisi olla odottamatta.

Kuulolla olo, kuulolla eläminen ei ole suorittamista eikä ansion keräämistä. Kuulolla olo on vain valmiutta ottaa vastaan se, mitä odottaa enemmän kuin mitään muuta elämässään. Oletan, että juuri näin Paavo Ruotsalainen ajatteli. Imelä ikävöinti, johon körttiläiset usein syyllistyvät, ja oman sydämen tyhjyydellä keikarointi ovat jo jotakin muuta, roolin ottoa ja kristityn mallaamista, hengellisessä yhteisössä vakiintuneiden odotusten täyttämistä.

Kuulolla oleminen ja eläminen ei tarkoita vain tiettyä psykologista valmiuden tilaa. Ihminen voi järjestää elämänsä niin, että hän on jatkuvasti virittämässä vastaanotintaan. Apostoli Paavali puhuu suorastaan kaiken aikaa rukoilemisesta.

Itse yritän rytmittää viikkoni niin, että eläisin kuulolla. En mielellään jää pois sunnuntain jumalanpalveluksesta. Yritän päättää jokaisen päivän Raamatun lukuun ja Isä meidän-rukoukseen.

En käsitä asiaa niin, että tässä mallataan kristityn perheen elämää. En käsitä asiaa niinkään, että näillä suorituksilla yrittäisin tulla paremmaksi ihmiseksi.

Kyse on kuulolla olosta. Jaksan odottaa, en sen tähden, että olen sinnikäs, vaan sen tähden, että asia on niin tärkeä. En voisi olla odottamatta.



Näin siis kirjoitin kohta viisitoista vuotta sitten. Ajattelen samalla tavalla yhä. Ajattelen, että kun päivän teksti kehottaa meitä valvomaan, se kehottaa meitä elämään herpaantumatta kuulolla. Ainakin sitä se tarkoittaa.