torstaina, lokakuuta 01, 1970

Oppositiossa. Kirkko-oppini vuonna 1969. (päiväys on väärä, koska ohjelma ei suvaitse 70-lukua aiempia päiväyksiä).

Oppositiossa


Artikkeli teoksessa Pursiainen, Terho (toim.) Orivesi 1969. Raportti ja arviointia Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kesäkokouksesta Orivedellä 1969.

Raamatun perinteestä löytää vähemmänkin viileää pohdintaa instituutioista kuin kuvauksia dramaattisista välikohtauksista Jumalan taistellessa vallasta instituutiossa tai taistellessa toisia instituutiota vastaan. Huomion keskuksessa on Jumalan pyrkimys valtaan oman kansansa keskuudessa. Olisi ehkä houkuttelevaa väittää, että Jumalan kansa ja kirkko ovat eräänlainen ihanteellinen erikoistapaus maailman instituutioitten joukossa. Niin ollen ei olisi lupa yleistää kaikkia instituutioita koskeviksi niitä periaatteita, jotka ilmenevät tarkkailtaessa Jumalan taistelua vallasta kansansa keskuudessa Raamatun historiassa. Raamatun perinteessä Jumalan kansa Vanhassa testamentissa ja Uuden testamentin kirkko eivät ole erityisessä asemassa olevia poikkeuksia. Jumalan taistelu vallasta kutsumansa kansan keskuudessa on olennaisesti samaa taistelua kuin taistelu vallasta Jumalan ja turmiovaltojen kesken koko luomakunnassa. Jumala tahtoo koko todellisuuden taipuvan lakiensa, Jeesuksen elämässä toteutuneen solidaarisuuden ja inhimillisen lämmön lakien alaiseksi. Hänen suhteensa Israeliin ja kirkkoon määräytyy sellaisenaan tästä avarammasta, uskontoa laajemmasta perspektiivistä. Varsinkaan siinä mielessä Israel ja kirkko eivät ole poikkeuksia, että olisivat ihanteellisia erityisinstituutioita, muka jonkinlaisia Jumalan malliviljelmiä maailmassa. Suurempaa katetta on väittää, että Israel Jumalan kansana ja kirkko ovat mieluummin tyypillinen kuin ideaalinen instituutio, siten että Jumalan ongelmat luomansa maailman kanssa ovat tyypillisesti nähtävissä hänen taistelussaan oman valitun kansansa keskuudessa. Vieläpä on järkevää lisätä, että uskonnollisessa yhteisössä tihentyy Jumalan kaikkialla maailmassa käymä sota säälimättömäksi ja kaikki temput taitavaksi lähitaisteluksi. Jumalan ja Israelin, Jumalan ja kirkon suhde on kohta, jossa koko todellisuuden läpäisevä jännitys on ilmeinen kaikissa vivahteissaan.

Jumalan taistelu kansastaan ja kansaansa vastaan ei ole näytelmä, jonka lopullisen tuloksen aiheeseen perehtynyt katsoja jo ennalta saattaa tietää. Monet Raamatun tulkit ovat latistaneet Raamatun historian tällaiseksi hurskaaksi draamaksi ja niin menettäneet Raamatun perinteen perimmäisen vakavuuden ulottuvuuden. Profeettojen äänenpainoissa vavahteleva Jumalan tuskainen huoli tottelemattoman kansan kohtalosta on heille pelkkää rekvisiittaa, todellisuuden katetta vailla olevaa paatosta. Profeettojen Jumalan nimissä kuuluttamat uskaliaat lupaukset ovat heille vain kaukoviisasta laskutaitoa. Sitä ne eivät Raamatun ihmisille ole, eivätkä profeettojen uhkaukset ole heille pelkkää itämaisen kerrontataidon hyperbolaa. Jumalan kansan uhanalaisuus on Israelin uskonnon profeetallisen tradition kaikkiallisena taustana oleva, hengellistä elämää kauttaaltaan varjostava todellisuus. Samalla se on raamatullisen uskon ominta ja ainoalaatuisinta olemusta. Jumalan oma instituutio kaiken “maailman” instituutioiden joukossa, Israel pyhänä kansana, elää koskaan väistymättömän hylkäysuhan alaisena. Profeettojen keskeinen tehtävä on pitää tätä uhkaa uskonnollisen johdon ja tavallisen kansan jokapäiväisessä tajunnassa. Profetian instituutio on Jumalan uhan instituutio, Israelin kriittisen aseman ilmaisin; profetian kärki on aina uhkaavasti suunnattu Israelin uskonnon ytimeen, sen statukseen, asemaan Jumalan omana kansana.

Jotkut väittävät - ehkä hieman kyynisesti - että omantunnonvaivat ovat osoitus siitä, että Jumala ei ole hylännyt niiden kärsijää vielä. Edes tätä ei Israelin ollut lupa päätellä profeettojen kiusallisesta, uhan täyttämästä julistuksesta. Profetian esiintyminen ei sellaisenaan ollut merkki siitä, että Jumala puhui yhä kansalleen. Vanhan testamentin traditiossa oli näet täysin vakavasti otettu mahdollisuus, että profetiakin voi irtaantua kuuliaisuudesta Jumalalle ja käydä kelvottomaksi. Itse uhan instituutio on hylkäämisuhan alainen; tämä ei viittaa vain joihinkin langenneisiin profeettoihin vaan itse profetian traditioon, jonka turmeltuminen nähdään mahdolliseksi.

Varhainen kirkko joutui omaa olemassaoloaan oikeuttaessaan ottamaan todesta Jumalan kansan uhanalaisuuden. Juuri se, että Jumalan kansa hylkäsi Jumalan oman lähetin, perusti kirkon. Varhainen kristillinen profetia ei tyytynyt suuntaamaan Jumalan uhkaa ainoastaan ulospäin, vaan puhuessaan tulevaisuuden Antikristuksen kirkosta se nöyryytti kirkon Vanhan testamentin profeetallista perinnettä noudattaen. Itse Jumalan pojan kirkko voi langeta ja antaa virkansa ja traditionsa Jumalan vastaisten voimien käsiin. Myös kirkon elämä on uhanalaista Raamatussa.

Tietoisuus kirkon uhanalaisuudesta kehittää painetta kirkon olemassa olevan todellisuuden kritiikkiin. Kun kirkon ja sen perinteen villiintyminen ja hylkääminen on reaalinen mahdollisuus, solidaarisuus omaa kirkkoa kohtaan ei ole annettu jumalallinen välttämättömyys tai velvollisuus, vaan uhanalainen oikeus, joka on kriittisesti koeteltava ja joka jää kunkin sukupolven omalle eettiselle vastuulle.

Erityisesti tätä on korostettava aikana, jolloin Jumala mittavammin kuin tavallisesti on antautunut käymään oikeutta kirkkojen kanssa avaamalla niiden eteen niin valtavia työkenttiä, että ne itsekeskeisyyteen ja jäykkyyteen langenneina eivät voi niitä hoitaa. Kirkkojen kyvyttömyys tuomitsee ne. Kirkkojen yhteiskunnallisen todellisuuden vääristyminen, jopa niiden kristillisen perinteen turmeltuminen on monelle kristitylle havaintomaailman tosiasia. Sen kiistäminen olisi luopumista rehellisyydestä, sen myöntäminen tekee solidaarisuuden omaa kirkkoa kohtaan ongelmaksi. Tosiasia on jumalattomien olojen säilyttämiseen pyrkivät, inhimillisestä kärsimyksestä kyynisen piittaamaton instituutio, joka valjastaa opetuskanavansa, varansa, valtarakenteensa, poliittiset suhteensa, oikeuslaitoksen, jopa kristinuskon perinteen tukkimaan niiden suita, jotka Jeesuksen sanoman sytyttäminä etsivät oikeudenmukaisuutta. Yhtä kiistämätön tosiasia on, että juuri tämän instituution ja tämän vääristyneen perinteen piirissä kriittinen havaitsija itse on tullut kosketuksiin sen Jeesus-tradition kanssa, joka tekee hänen kritiikkinsä mahdolliseksi.

Monet sanoutuvat irti solidaarisuudesta ja mieluummin tunnustavat sitä jotakin täydellisten kuppikuntaa kohtaan, näkemättä, että jumalattomuus täydellisten rukoushuoneissa on vain astetta ovelampaa ja paljon julkeampaa, kun se käärii itsensä täydellisyyden valhevaippaan. Toiset pakenevat yhteisöjen ulkopuolelle Jumalan susiksi, ulvomaan vanhurskautta mieluummin kuin kantavat langenneen yhteiselämän painetta. Toisille on rehellisyyden nimissä välttämätöntä väistää pyhiä nimiä kantavien yhteisöjen opin ja elämän ristiriitaa samaistumalla sekulaareihin yhteisöihin, nykyisin enenevässä määrin juuri yhteiskunnallista muutosta etsiviin poliittisiin liikkeisiin tai puolueisiin. Mutta “sekulaarissa seurakunnassa” Jumalan ongelmat ovat samanlaiset kuin kirkossakin ja hänen taistelunsa niistä, niissä ja niitä vastaan yhtä kiihkeätä. Sekulaareissa seurakunnissa ollaan vain kauempana Jeesuksen persoonan ja elämän vaikutuspiiristä, niin että Jumalan inhimilliselle elämälle avaamien mahdollisuuksien unohtaminen on helpompaa kuin Raamatun ja kristillisen saarnan, vaikkapa vääristyneenkin, ilmapiirissä. Solidaarisuuden vaihtuessa kirkosta sekulaaria yhteisöä kohtaan saattaa niin ollen olla yhtä usein kysymys itsepetoksesta, joka tahtoo mieluummin ympäristöstä kauniin kuin todellisen. Epäilemättä on olemassa reaalinen mahdollisuus, että Jumalan lupaukset todesta ottavien Jeesuksen oppilaiden tie kulkee pois uskonnollisista yhteisöistä toisiin, joissa eletään, puhutaan ja toimitaan tähdennetyn maallisesti ja konkreettisesti. Sen aika on kuitenkin vasta sitten, kun ristiriita Jumalan tahtoman ihmiselämän ja empiiristen yhteisöjen, niin uskonnollisten kuin sekulaarienkin välillä hahmotetaan eikä sitä oikeasti paeta.

Yksi tarjona oleva Jumalan tahdon ja inhimillisen todellisuuden välisten suhteiden hahmottamistapa on erottaa toisistaan näkyvä ja näkymätön seurakunta. Tämä käsite-erottelu on saanut kirkossamme kirkkopoliittista merkitystä, kun se on toiminut uuspietistien käsitteellisenä välineenä heidän paljastaessaan kansankirkkoajattelun idealistista onttoutta ja moraalista velttoutta. Erottamalla toisistaan empiirisen instituution todellisuuden, maallistuneen, palveluksiaan kaupittelevan, raihnaista elämää paikkailevan kirkon, ja Raamatun tarkoittaman Jumalan kansan on uuspietismi raivannut itselleen käsitteellisen mahdollisuuden arvostella kirkkoa silti sanoutumatta irti solidaarisuudesta sen kanssa. Raamatun uuspietistiset ymmärtävät tarkoittavan Jumalan kansalla ihmissilmin näkymätöntä, todellisen “uudestisyntymän” kokeneiden ihmisten joukkoa.

Käsiteapparaatti on tavallaan naiivi, eikä sen suomilla huumorin mahdollisuuksilla ole jätetty iloa pitämättä kaikissa tyylilajeissa. Sen rajoitukset ovat ilmeiset. Siinä tehdään Jumalan tähtäykseksi yksityinen, tietyllä tavalla kvalifioitu sielu, muista irralliseksi ajateltu, jonka elämän konkreettinen ja yhteisöllinen ja ylipäänsä historiallinen todellisuus on haamunvalju. Kun käsiteapparaatin tarmokas viljelijä, dogmatiikan professori Osmo Tiililä erosi kirkostamme liittymättä mihinkään muuhunkaan kristilliseen yhteisöön, avautuvat mahdollisuuden groteskeille virhetulkinnoille. Voidaan ajatella tarkoitettavan, että mihinkään silmin havaittavaan seurakuntaan samaistumaton, mitään konkreettista veljien yhteyttä tunnustamaton hengellisyys voisi ilmaista Jeesuksen oppilasjoukon todellista jäsenyyttä. Ovathan toki Jeesuksen oppilaat aistimaailman näkyviä olentoja, ja täytyy heidän rakkautensakin ja keskinäinen yhteytensä ilmetä yhteisöllisenä todellisuutena ja silmin havaittavana, toisesta ihmisestä huolta pitävinä toimenpiteinä. Samalla jää näkyvistä kirkosta puhuttaessa näkymättömän rinnalla toissijaisena todellisuutena Jumalan kansan konkreettinen elämä ja kirkon olemassaolo yhteisöllisinä rakenteina sekundaariksi asiaksi, kristinusko sisäistetään ja tehdään siten harmittomaksi. Kirkkopoliittinen libertinismi käy mahdolliseksi. On kuljettu kehä: jumalattomasti henkistämällä Jumalan valtakunnan todellisuus menetetään se olemassa olevien olojen arvostelun mahdollisuus, minkä voittamiseksi oli alun perin päästävä matkan päähän empiirisistä oloista. Ja mitä ei sovi unohtaa, näin vaarannetaan Jeesuksen seuraamisen yksinkertaisuus ja tehdään mahdolliseksi kylvää epäluuloja yksinkertaisen uskon tunnustajan todellista kristillisyyttä kohtaan.

Olennaisesti kaikki nämä heikkoudet ja vaarat nousevat kyseisen käsiteapparaatin staattisuudesta. Eskatologisen paineen puuttuessa Jumalan lupaukset valjuuntuvat olevien olojen puolitodelliseksi satelliitiksi, sielunsisäiseksi varjomaailmaksi. Historiallisen ristiriidan tai edes jännityksen tiedostaminen saati sitten teologinen formuloiminen ei näillä käsitteillä ole mahdollista, Jumalan täyteyden etsimisestä maan päältä, kirkko-opillisesta empirismistä, vapautumiseen ei ole keinoja.

Niin vähämielinen uuspietistinen kirkkokäsitys ei sentään ole, kuin pahansuovat kriitikot uskottelevat. On teologinen ja kirkkopoliittinen välttämättömyys tavalla tai toisella erottaa Jumalan tahtoma yhteiselämä niistä kirkkoinstituutioista, jotka ovat syntyneet Jumalan tahdon ja muiden intresseiden eriasteisista kompromisseista. Jostakin “näkymättömästä” kirkosta puhuminen on ainoa keino hankkia käsitteellistä tilaa olevien kristillisten olojen arvostelulle, jos arvostelu tahtoo kaihtaa teoriaa ja olla käytännöllistä. Näkymättömästä kirkosta puhuminen on kieli, jonka avulla on mahdollista havainnollisesti kuvata ihmiskunnan hetkestä toiseen torjumia, Jumalan sille tarjoamia mahdollisuuksia. Jokainen kirkkoa uudistava radikaali on pakotettu etsimään tällaista kieltä.

Toisin sanoen on välttämätöntä oivaltaa käsitteen kirkko sisältö kriittiseksi. Niin kauan kuin se yksinkertaisesti samastetaan johonkin empiiriseen suureeseen, johonkin todellisuuden fragmenttiin, ei kirkko voida pitää kaiken todellisuuden kriteerinä antautumatta epäjumalanpalveluksen vaaraan. Epäjumalanpalveluksesta on kysymys silloin, kun osalle todellisuutta annetaan ehdottoman kriteerin arvo todellisuuden kokonaisuuteen nähden. Jos sanalla kirkko viitataan jo toteutuneisiin mahdollisuuksiin, ei kirkolla voi olla sijaa uusia mahdollisuuksia avaavan Jumalan tulevaisuudessa.

Uuspietistien käsitteellinen ero näkyvän ja näkymättömän seurakunnan välillä on epäonnistunut yritys uudelleen tavoittaa Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan kriittinen ulottuvuus. Epäonnistunut se on siksi, että näkymättömän seurakunnan sijoittaminen toteutuneitten mahdollisuuksien maailmaan jälleen turhentaa sen kriittisen kärjen. Juuri Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta on se todellinen, väärentämätön ja puhdas Kristuksen kirkko, joka asettaa olemassa olevan todellisuuden kyseenalaiseksi, se jota uuspietistit monen muun kanssa ovat turhaan etsineet empiiristen kirkkolaitosten mahtavista suojista. Mutta että aito kirkko ei löydy instituutioitten rakenteista, ei vielä osoita, että se olisi löydettävissä jostakin toisesta maailmasta, uskovaisten ekklesioloista tai että se olisi näkymätön, salaan jäävä, sielunsisäinen asia. Päinvastoin Jumalan valtakunta, josta Jeesus puhui, ei ole sisäiselämää, vaan puhdasta julkisuutta, jota alkukirkon profeetta vertaa taivaan halkaisevaan salamaan. Se on Jumalan lasten julkista yhteistä elämää ja kasvamista Jumalan kasvojen alla Jumalan valtakunnassa, kun se kerran tulee. Tämmöisen Kristuksen kirkon löytää Jeesuksen julistuksesta, tämän, minä me omistamme Jumalan vahvistamassa lupauksessa. Kirkko, kyriake, on maailma silloin, kun Jumala on ottanut sen valtaansa ja toteuttanut siinä ihmiskuntaa koskevan lupauksensa. Kirkko, kyriake, Herran oma ei Jumalan suunnitelmissa ole mikään yksityisten uskovaisten joukko, ei mikään maailman fragmentti, vaan koko hänen luomansa todellisuus. Jokin ihmisten joukko tai maailmassa tavattava instituutio ei voi kutsua itseään kirkoksi, kyriakeksi, muuta kuin taittuneessa ja välillisessä mielessä, lupauksen todesta ottavassa luottamuksessa, joka ennakoi koko ihmiskunnan täyttymystä. Kyriake ei ole mikään itsestään selvä ristimänimi, vaan uskalias tulevaisuususkon tunnustus.

Jumalan lupauksen suureena kyrieake on kriittinen käsite. Se ilmaisee Jumalan kaikkien ihmiselämää koskevan tahdon, jonka hän on luvannut toteuttaa. Siten se on myös kaiken ihmisyyden kriteeri sellaisena kuin se on todellisuudessa toteutunut, Jumalan tarkoituksesta vieraantuen. Kun kristityt puhuvat kirkosta, he ilmaisevat eksistentiaalista tyytymättömyyttä vallitsevaa inhimillistä elämää kohtaan.

Turhentuuko todellinen kristillinen yhteiselämä, jo olemassa oleva uskon yhteys veljien kesken, kun kirkosta tehdään kriittinen, tulevaisuudesta nykyhetkeen näkökulman avaava käsite? Eikö todellisen kirkon siirtäminen tulevaisuuteen ole antautumista vieraantuneen ja penseän todellisuuden menestyksellisen vastarinnan edessä, toivon utukuviin kurkottavaa eskapismia. Olevaan takertuva inttää näin, mutta silloin hän joutuu inttämään samaa ylipäänsä kristillisen uskon perinteestä. Raamatun todellisuudenkäsityksessä Jumalan lupauksen sisältö on reaalisempi kuin faktoista kovimmatkaan. Jumalan luotettavuus on ainoa lainalaisuus, jonka Raamattu tunnustaa muuttumattomaksi.

Jumalan luotettavuuden laki on se kategoria, joka siirtää todellisen Kristuksen kirkon tulevaisuudesta nyt jo läsnä olevaksi suureeksi. Se mikä Jumalan kannalta on lupaus, johon hänet sitoo hänen luotettavuutensa, on inhimillisestä olemassaolosta katsoen mahdollisuus, jonka Jumala on avannut suljettuun maailmaan. Raamatun mukaan näet Jumalaan ei voi luottaa liiaksi, hänen lupauksiinsa ei voi suhtautua liian vakavasti, eikä rientää liian rohkeasti elämään niitä tosiksi. Niin laajalti ja laidasta laitaan ne ovat elämämme todellisuuksia. Niin kuin uskot, niin sinulla on. Todellinen, “näkymätön” kirkko, on näin meille arkipäivän asia, ei kylläkään havaintomaailman oliona, vaan Jumalan meille avaamana tilana olla ihmisiä keskenään. Kirkko on jokaisen ihmistenvälisten suhteen mahdollisuutena tosi. Jokainen inhimillinen yhteisö on kirkko - jos se vain on sitä, rohkeasti, kärsivällisesti.

Olaan tekemisissä saman jännityskentän kanssa, mitä Paavali koetti kuvata lain ja evankeliumin abstraktilla dialektiikalla. Jumalan avaama mahdollisuus, joka kurottuu kohti kirkon empiiristä todellisuutta joka hetki, mahdollisuus olla aito Kristuksen kirkko ja todellista Jumalan valtakuntaa, on kirpeydessään tuskin siedettävä korrektiivi olemassa olevalle, mahdollisuutensa pilanneelle kirkkoinstituutiolle. Jumalan mahdollisuudet eivät tunne armoa ihmistä ja pilalle mennyttä olemassaoloaan kohtaan, sillä juuri ne itse ovat armoa ihmistä kohtaan, jonka olemassaolo on mennyt pilalle.

“Jumalan valtakunta on tullut lähelle... tehkää siis parannus”. Häihin sanoihin Markuksen evankeliumin toimittaja tiivisti Jeesuksen julistuksen. Jumalan avoinna oleva tarjous ammottaa vieraana ihmisten todellisuudessa ja tuomitsee sen ja näin osoittaa parannuksen välttämättömäksi. Tässä on kirkon itsekritiikin välttämättömyys ja sen voiman lähde. Tämän tähden Jeesuksen oppilaan elämä ei vain joissakin vaan kaikissa oloissa on elämää oppositiossa omaa kirkkoa kohtaan. Empiirinen kirkkoinstituutio on näet osa sitä todellisuutta, jota Jumalan lupaus joka hetki tuomiolle haastaen lähenee. Ei ole muita Jumalan instituutioita kuin niitä, joista Jumala taistelee ja joihin hän pyrkii valtaan. Penseä inhimillinen todellisuus sulkeutuu suojaten itseään Jumalan mahdollisuuksilta ja väkivaltaisesti kuroo kiinni niitä repeämiä, joita Jumala on puhunut suljettuun todellisuuteen ihmisten tieksi kohti luomisen tarkoitusta. Sen tähden Israel surmasi profeettansa ja Jeesuksen. Ei siksi, että se ei sietänyt keskuudessaan pyhiä, vaan siksi, että Israelin kansan suljettuun todellisuuteen puhuttiin avoimeksi mahdollisuus olla Jumalan kansa, pyhä kansa, ei yksityisten mahdollisuus vaan koko kansan.

Kirkkoyhteisö, vaikkapa Jeesuksen nimeä tunnustakin, ei ole tässä mielessä erikoisasemassa muiden yhteisöjen ja instituutioitten joukossa. Se on samalla tavalla Jumalan mahdollisuuksien haastama ja samalla tavoin niiden tuomitsema kuin jokainen ihmisten yhteisö. Kirkkona olemisen mahdollisuus ei ole rajoitettu eksplisiittisesti uskonnollisiin yhteisöihin, eikä silloin, kun koko todellisuus on kerran kyriake, Herran oma, uskonnollisia yhteisöjä ole laisinkaan. Jeesuksen nimeä kantavan yhteisön erikoisuus on siinä, että sillä on erityinen tehtävä: Jumalan avaamien mahdollisuuksien tarjona pitäminen ajasta aikaan. Tämä tehtävä ei tee sen asemaa varmemmaksi eikä vie sitä lähemmäksi Jumalaa kuin muukaan ihmiselämä on. Päinvastoin, se kaksinkertaistaa uhanalaisuuden. Sitä uhkaa hukkaantumisen vaara niin kuin kaikkea ihmisyyttä, jos se kulkee ohi Jumalan avaamien mahdollisuuksien. Sen lisäksi sen on vaara joutua hylättäväksi, jos se lupauksen syrjäyttäen keskittyykin itseensä ja omaan historialliseen olemassaoloonsa instituutiona. Toisin kuin ihmiselämässä sellaisenaan uskonnollinen elämä ei ole itsetarkoitus eikä uskonnollinen yhteisö ole sitä myöskään. Ihmiset luotiin ihmisiksi toisilleen eikä uskonnollisten yhteisöjen jäseniksi. Sen tähden ei tehtävänsä laiminlyöneellä, lupauksen hukanneella kirkkoyhteisöllä ole oikeutta elämään niin kuin elämisen täysi oikeus säilyy raihnaisellakin, syvällekin langenneella ihmiselämällä. “Tuomion on alettava Jumalan huoneesta”. Uskottoman kirkon on ensiksi vuoro saada tuomionsa, myös kadotustuomionsa. Jeesuksen nimi, johon se tunnustautuu, ei ole lieventävä asianhaara. Juuri Jeesuksen nimi tuomitsee sen langenneen olemassaolon. Jeesuksen oppilaana oleminen on olennaisesti valmiutta lieventäviin asianhaaroihin vetoamatta arvostella omaa yhteisöllistä olemassaoloaan. Mitä enemmän sekulaarista yhteisössä alkavat voittaa kirkon piirteet, sitä lahjomattomammaksi osoittautuu tuon yhteisön valmius muodosta uudelleen Jeesuksen elämässä ilmaiseman solidaarisuuden ja inhimillisen lämmön ympärille.