Hyvinvointiyhteiskunta, onnellisuustalous ja oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta

(Premissi, 2/2011,  julkaistaan täällä lehden luvalla)

Onnellisuustaloudesta puhuminen on oikeutettua kritiikkiä ahdasta hyvinvointikäsitystä kohtaan. Hyvinvointipolitiikan tavoitteeksi pitäisi kuitenkin mieluummin määritellä oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta kuin onnellisuusyhteiskunta.

Hyvinvointiyhteiskunta on yhteiskunta, jossa väestön hyvinvointia kohennetaan yhteisin voimavaroin. Mutta milloin ihminen voi hyvin? Ihminen voi pahoin, jos hänen terveytensä reistailee, jos hänellä on nälkä tai jos hänellä on muita hankalia ongelmia. Voiko hän hyvin niinä hetkinä, kun hän ei mistään erityisestä syystä voi pahoin? Siihenkö hyvinvointipolitiikka pyrkii?

Varmasti on hyvinvointipolitiikkaa, kun erilaisia pahoinvoinnin syitä torjutaan tai poistetaan. Tällainen lienee ollut hyvinvointivaltion alkuperäinen idea. Ruokaa niille, jotka ovat nälässä, asunto niille, jotka muuten jäisivät taivasalle. Hyvinvointivaltio olisi toteutettu täysin, kun olisi poistettu kaikki sellaiset pahoinvoinnin syyt, jotka ovat julkisen vallan käytettävissä olevin keinoin poistettavissa. Hyvinvointivaltiota laajemmasta näkökulmasta katsotaan, kun puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta: silloin otettaneen huomioon paitsi valtion ja kunnan myös niin sanotun kolmannen sektorin käytettävissä olevat keinot pahoinvoinnin syiden perkaamiseen. Alkuperäisen idean mukaan hyvinvointiyhteiskunta on toteutunut, kun kaikki yhteiset voimat on käytetty pahoinvoinnin poistamiseen.

Samaan tapaan ajateltiin perinteisesti terveydestä. Se, joka ei ollut millään tavalla sairas, oli terve. Kun kaikki sairaudet oli parannettu, yksilön terveys oli palautunut. Terveyspoliittisissa teksteissä puhutaan negatiivisesta terveyskäsityksestä, kun tarkoitetaan tätä perinteiseksi sanomaani ajatusta. ”Perinteisen lääketieteellisen mallin (negatiivinen terveyskäsitys) mukaan terveys on tila, josta sairaus tai oireet puuttuvat.” (Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus.) Yhtä hyvin perustein voisimme puhua negatiivisesta hyvinvointikäsityksestä ja negatiivisesta hyvinvointiyhteiskuntakäsityksestä.

Negatiivistä terveyskäsitystä ei ole pidetty tyydyttävänä. WHO:n (Maailman Terveysjärjestön) yritys ajatella asiasta positiivisemmin on kuuluisin: “Health is a state of complete physical, mental and social well-being and not merely the absence of disease or infirmity” – terveys on täydellisen fyysisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila eikä vain taudin tai sairauden puuttumista (1948).

Eikö olisi annettava myös hyvinvoinnin käsitteelle positiivisempaa sisältöä? Hyvinvointia ei varmaan pitäisi pitää pelkkänä monenlaisen pahoinvoinnin puuttumisena. WHO:n määritelmä on siis keskeneräinen. Terveyden käsite on puhtaasti myönteinen vasta, kun määritelmän mainitsema hyvinvointikin on määritelty positiivisesti.

Aatehistorioitsija Isaiah Berlinin käynnistämä keskustelu vapauden käsitteestä on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Hänen tekemänsä käsitteellinen ero negatiivisen ja positiivisen vapauden välillä on toisaalta kirkastanut vapauden ongelmia. Toisaalta runsaasti sekaannusta on seurannut siitä, että käsitteellistä eroa on tulkittu pinnallisesti tai ainakin Berlinin tarkoituksen vastaisesti.

Vasemmistolaiset tapasivat minun nuoruudessani tähdentää, kuinka riittämätöntä oli ”porvarillinen”, negatiivinen vapaus eli se, etteivät ulkopuoliset tahot kuten toiset ihmiset tai yhteiskunta estäneet yksilöä tekemästä omintakeisia valintojaan. Muodollinen vapaus oli hyödytöntä, jos yksilöltä puuttui positiivinen vapaus eli hänen voimavaransa olivat riittämättömät niin sanotusti muodollisten mahdollisuuksiensa hyväksikäyttämiseen. Jos ei ollut rahaa matkustaa, vapaa matkustamisoikeus jäi puhtaaksi teoriaksi. Kun vapautta tarkasteltiin ”positiivisesti”, otettiin huomioon myös voimavarat. Vähäväkisten vapautta edistettiin, kun voimavaroja siirrettiin niille, joilla voimavaroja oli vähiten. Keskustelu positiivisesta vapaudesta on yhä ajankohtaista (Korkman, 2011).

Vaikka vasemmistolaiset vetosivat usein Berlinin käsite-erotteluun, he siteerasivat filosofia väärin. Berlinin erottelu oli tämä: negatiivinen vapaus oli sitä, että kukaan ei estä yksilöä tekemästä omintakeisia valintoja, positiivinen vapaus taas yksilön omaa, siis subjektiivista kykyä tehdä omintakeisia valintoja.

Filosofi John Rawls selvensi asiaa tähdentämällä, että vapaus ja varat ovat erilaisia asioita. Vapaus on sitä, että ei estetä. Vapauden arvo on sitä, kuinka merkityksellistä se on, ettei kukaan estä jotakin asiaan. Vapauden kulloinenkin arvo ihmiselle riippuu siitä, on hänellä voimavaroja käyttää hyväkseen hänelle tarjona olevia mahdollisuuksia. Vapaus ei kasva, kun tarjona on uusia voimavaroja. Sen arvo ehkä kasvaa. Vapaus ja vapauden arvo ovat eri asioita.

Rawlsin tekemä ero vapauden ja vapauden arvon välillä oli hänelle välttämätöntä. Hänhän edusti jyrkkää filosofista liberalismia. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan välttämätön piirre oli täydellinen vapaus: yhden yksilön vapautta sai rajoittaa vain toisen yksilön samanlainen vapaus, ei mikään aineellinen tai muukaan sisällöllinen näkökohta (kuten taloudellinen etu tai hyvinvointi). Rawls puhui vapauden sanakirjamaisesta ensisijaisuudesta: täysin vapaa yhteiskunta on oikeudenmukaisempi kuin mikään vähemmän kuin täysin vapaa yhteiskunta, olivatpa jälkimmäisessä asiat kaikissa muissa suhteissa miten hyvällä tolalla tahansa. Vapauden ohjelman oli siis oltava loppuun saakka toteutettavissa, ennen kuin oikeudenmukaisuudesta edes päästäisiin keskustelemaan. Vapauden perspektiivin oli oltava rajallinen.

”Vasemmistolaisen” perspektiivi on rajaton. Voimavaroja voitaisiin aina vain lisätä ja jakaa eri tahoille ilman teoreettista kattoa. Mikään yhteiskunta ei voi olla täydellisen vapaa, jos vapaus on positiivista vapautta käytettävissä olevien voimavarojen määrän merkityksessä.

”Negatiivinen” hyvinvointiyhteiskunta on samanlainen rajallinen projekti kuin liberaalinen vapaus. Kun on poistettu kaikki ne pahoinvoinnin syyt, jotka yhteiskunnan keinoilla voidaan poistaa, hyvinvointiyhteiskunta on valmis. Sen sijaan sitä, onko ”positiivinen” hyvinvointiyhteiskunta rajallinen projekti vai onko siinä kyse ”tavoittamattoman dialektiikasta” (Ehrnrooth, 1994) kuten ”vasemmistolaisessa” vapaudessa, voidaan arvioida vasta, kun tiedetään, mikä hyvinvointikäsitteen positiivinen sisältö on.

Liityn nyt ajankohtaiseen keskusteluun onnellisuuspolitiikasta ja onnellisuustaloudesta (esimerkiksi Sdp, 2008 ja Ylikahri, 2011). Näiden käsitteiden avulla halutaan ennen muuta arvostella perinteisen hyvinvointikäsitteen puutteita.

Etenkin aineelliseen hyvinvointiin lasketaan mukaan asioita, jotka kriitikkojen mielestä aiheuttavat ihmisille pikemminkin pahoinvointia kuin hyvinvointia. Tyypillinen esimerkki on kulttuurillemme ominainen tavarapaljous. Tolkuton kuluttaminen ei lisää hyvää oloa ja sitä paitsi uhkaa ilmaston järkkymisen kaltaisilla radikaalin pahoinvoinnin lähteillä.

Olisi tutkittava, millaiset järjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa. Onnellisuusyhteiskunta olisi sellainen yhteiskunta, jossa tarpeelliset onnellisuusjärjestelyt olisi toteutettu. Onnellisuuspolitiikkaa olisi tällä tavalla uudestaan määritelty, oikaistu ja täsmennetty hyvinvointipolitiikka. Positiivinen hyvinvointikäsite määrittelisi hyvinvoinnin onnellisuudeksi.

Onnen ja onnellisuuden käsitteet eivät ole yksiselitteisiä. Mainitsen muutaman mahdollisen onnellisuuskäsityksen tarkoittamattakaan luetteloida tyhjentävästi vaihtoehtoja.

Olen käsittänyt, että antiikin kreikkalaisten klassinen onnikäsitys ei suinkaan viitannut yksilön subjektiivisiin elämyksiin tai oloihin. Onnellinen oli elämä, jossa tietyt onnen osatekijät toteutuivat oikeissa keskinäisissä suhteissa muodostaen sopusuhtaisen kokonaisuuden. Ulkopuolinen tarkastelija oli parempi yksilön onnen arvioija kuin hän itse. Onnellisuusarvion tekeminen yksilön elämästä vielä hänen eläessään oli ennenaikaista. Kysehän oli elämän kokonaisuuden arvioimisesta. Kokonaisuuteen kuului sellaisia vasta viiveellä havaittavia asioita kuin vainajasta jälkeen jäävä maine (mm. Pursiainen, 1998).

Toinen vaihtoehto on nykyihmiselle tyypillinen onnellisuusideologia. Yksilö on sitä onnellisempi, mitä vahvempia myönteisiä elämyksiä hänelle kertyy ja mitä suuremman ajan elämästä hän kokee auvoisia oloja. Yksilö on elämän kuluttaja. Mitä paremmin elämä tyydyttää hänen elämään kohdistamaa kysyntäänsä, sitä onnellisempi hän on. Onnellisuutta ei kuitenkaan tarvitse käsitellä yksinkertaisena aggregaatti- (eli kokouma-) suureena. Rawlsin mukaan onnelliseen elämään kuuluu se, että elämänolosuhteet paranevat kaiken aikaa (nuorena menestyminen saattaa olla kohtalokasta).

Kolmas onnellisuuskäsityksen tyyppi, omasta mielestäni tärkein, nostaa tärkeyden ulottuvuuden hyvän olon ulottuvuuden rinnalle onnellisuuden ydinulottuvuudeksi. Ihminen on onnellinen silloin kun jotakin, mikä on hänelle tärkeää, toteutuu. Mitä tärkeämpi haave tai pyrkimys toteutuu, sitä tähdellisempi on hänen onnensa.

Tämän kolmannen onnellisuuskäsityksen omintakeisuutta kahden edellisen rinnalla tähdentää johtopäätös, joka on tehtävä sen pohjalta: onnenonkija tuomitsee itsensä osattomaksi onnesta. Jos itse onnellisuus on yksilön ainoa ihanne ja tavoite, hänellä ei ole mitään, minkä toteutuminen voisi tehdä hänet onnelliseksi. Onnellisuustalouden käsite on ansa: onnellisuuden luomiseen viritetty talous mitätöi onnen perspektiivit.

Olen pohdiskellut mielenkiintoista serenpiditeetin käsitettä (serendipity). Serendipiteetti on sitä, että etsiessään jotakin etsijä löytääkin positiiviseksi yllätyksekseen jotakin aivan muuta. Serendipiteettiä on se, että etsiessäni – turhaan – kynsisaksia, löydän kadonneen ulkomaanpassini.

Mainitsemani kolmas onnellisuuskäsite on tyypillinen serendipiteettikäsite. Onni tulee tilaamatta ja yllätyksenä eikä voisi muuten tulla. Onnellisuustalouskin lienee talous, joka voi toteutua vain sitä tarkoittamatta. Se voi toteutua silloin, kun ei suinkaan tavoitella onnea, vaan monia paljon tärkeämpinä pidettyjä asioita. Tullaan onnellisiksi, koska osataan kääntää katse pois omasta olosta ja innostua arvoista ja ihanteista.

Serendipiteettikäsite on liitettävä Berlinin alkuperäiseen positiivisen vapauden käsitteeseen. Onni tulee välttämättä tilaamatta, muttei kelle vain yhtä todennäköisesti. On olemassa onnellisuuden subjektiivisia edellytyksiä. Niihin kuuluu avoin mieli. Vain se, joka on valmiina löytämään jotakin, voi odottamattaan löytää myös jotakin muuta kuin mitä etsii.

Jos onnellisuus on serendipiteettikäsite ja siten toissijainen, tärkeyden käsitteestä riippuvainen käsite, onnellisuustalouden analyysissa on viitattava arvojärjestelmiin ja kulttuurisiin asenteisiin. Mitä yksiulotteisemmin yhteiskunnan jäsenet mieltävät itsensä elämän kuluttajiksi, sitä vähemmän vapaita he ovat käsitteen positiivisessa mielessä. Sitä valmistautumattomampia he siis myös ovat onnellisuuden vastaanottamiseen. On arvosteltava paitsi vain näennäistä (tai suorastaan kielteistä) ”hyvinvointia” myös kuluttajakulttuuria.

Yhteiskunnalla ei liene suorasukaisia keinoja istuttaa tärkeyden ulottuvuutta ihmisten olemukseen. Yhteiskunta voi kuitenkin luoda edellytyksiä sille, että ihmiset syttyvät tärkeille asioille ja etsivät kaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muuta ja joskus tärkeämpää, kuin mitä etsivät.

Oletan, että tyypillisin enimmille ihmisille yhteinen tärkeyden kokemus on se loukkaus, jonka he kokevat nähdessämme epäoikeudenmukaisuutta. Jo pienet lapset reagoivat siihen ja sanovat närkästyneinä: ”Epistä!” Vaikka epäoikeudenmukaisuudesta riippuvainen onni näyttäisi kuinka makealta, se olisi mielestämme arvotonta.

Arvelen, että oikeudenmukainen kulttuuriyhteiskunta saattaisi kuvata hyvin sitä, mikä onnellisuustalouden käsitteessä on tärkeää ja kiinnostavaa. Vasta kun tärkeät asiat saavat vallata mielemme, olemassaolomme syvemmät lähteet avautuvat meille. Sitä onni kaiketi on.

Yksi tuore korostus ajankohtaisessa hyvinvointikeskustelussa on ollut taiteen hyvinvointi- ja jopa terveysvaikutusten tähdentäminen. Kyseessä on tyypillinen sekaannus serendipiteettikäsitteiden logiikassa.

Taiteen kyky edistää hyvinvointia ja jopa terveyttä perustuu siihen, että se tuo ihmisen pohdittavaksi ja koettavaksi asioita ja elämänulottuvuuksia, jotka ovat paljon tärkeämpiä kuin oma olo ja jopa terveys. Sellaisella taiteen harrastamisella, joka tähtää oman olon parantamiseen, ei varmaankaan ole samoja hyödyllisiä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksia. Kyse on itseisarvoista ja välinearvoista. Taiteessa on kyse itseisarvoista, mutta kuluttajan asenteella kaikilla asioilla on välineen arvo.

Kirjallisuutta

Berlin, Isaiah: Two Concepts of Liberty. An Inaugural Lecture delivered before the University of Oxford on 31 October 1958. Oxford: Oxford University Press, 1958.

Ehrnrooth, Jari: ”Ei kansalaiskunnosta, vaan vapaudesta ja itseyden tunnosta” teoksessa Niiniluoto, Ilkka &  Löppönen, Paavo (toim.): Suomen henkinen tila ja tulevaisuus. Helsinki: WSOY, 1994.

Korkman, Sixten: Onko hyvinvointivaltiolla tulevaisuutta? Helsinki: Taloustieto Oy, 2011.  Verkossa: http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2011/03/Hyvinvointivaltio.pdf.

Pohjois-Karjalan kansanterveyden keskus: Tietoa ja tarinaa terveydestä, 2011. http://www.kansanterveys.info/hankkeet/tietoa-ja-tarinaa-terveydesta.html.

Pursiainen, Terho: Kymmenen (uutta) käskyä nykyajalle. Helsinki: Kirjapaja, 1998.

Rawls, John: A Theory of Justice. Oxford: Oxford University Press, 1971. Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. Helsinki: WSOY, 1988.

SDP: Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia – ohjelma, 2008.

http://www.slideshare.net/demarit/ei-vain-leivstä-kohti-henkistä-hyvinvointia.

WHO: Definition of Health.

http://www.who.int/about/definition/en/print.html.

Wikipedia: http://en.wikipedia.org/wiki/Positive_liberty.

http://en.wikipedia.org/wiki/Serendipity.

Ylikahri,Ville (toim.): Onnellisuustalous. Vihreä sivistysliitto, 2011.

http://www.visili.fi/pdf/Onnellisuustalous_loppuraportti.pdf.

NOSTOT:

”Olisi tutkittava, millaiset järjestelyt ja millainen elämänmuoto todella lisäisivät ihmisten hyvää oloa.”

”Yhteiskunta voi luoda edellytyksiä sille, että ihmiset syttyvät tärkeille asioille ja etsivät kaikenlaista, mitä etsiessään voivat löytää muuta ja joskus tärkeämpää, kuin mitä etsivät.”