sunnuntaina, syyskuuta 18, 2011

Täydellisyys, määrätietoisuus ja aikuisuus. Saarna Nurmijärven kirkossa 18.9.11


Messu: Nurmijärven kirkko, 18.09.2011 klo  10-
Matt. 5: 43-48
Jeesus sanoi:
    
»Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.»
Täydellisyys, määrätietoisuus ja aikuisuus
Markuksen evankeliumissa (10. luvussa) kerrotaan, kuinka rikas nuorukainen lähestyi Jeesusta. Mies puhutteli Jeesusta hyväksi opettajaksi. Jeesus suuttui ja soimasi häntä: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.”
Jeesus reagoi mieheen aivan kohtuuttoman tylysti. Hyvä opettaja oli täysin sovinnainen puhuttelumuoto. Käytämme itse paljon vahvempia puhutteluja. Sanomme puheenvuoron aluksi ”rakkaat ystävät”, vaikka kuulijoina olisi kaikkia muita paitsi ystäviä.
Jeesus esiintyi näin jyrkästi kiinnittääkseen huomiota tärkeään asiaan. Hän ymmärsi, että tässä oli mies, jonka kunnianhimon kohteena oli tulla hyväksi ihmiseksi. Jeesus tahtoi kertoa, että yritys oli toivoton. Kukaan, jolle oma hyvyys on tärkeintä maailmassa, ei tule hyväksi ihmiseksi. Lutherkin opetti, että synnin olemus on oman itsen ympärille käpertymistä. Sen yksi muoto on oman hyvyyden ympärille käpertyminen. Hyvyys on päinvastaista: sitä, että unohtaa itsensä ja oman hyvyytensä. Hyvyys on sitä, että avautuu ajattelemaan toisia ihmisiä ja yhteiskunnan ja ihmiskunnan yhteisiä tärkeitä ongelmia. Luther korosti ajatustaan vertauskuvalla. Hän sanoi, että ne, jotka pääsevät taivaaseen, ovat itse ylen hämmästyneitä siitä, että heille kävi näin.
Päivän tekstissä Jeesus käskee kuulijoitaan olemaan täydellisiä niin kuin taivaallinen isämme on täydellinen. Tämä vaatimus on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Jeesus opetti rikkaalle nuorukaiselle. Jos kukaan ei ole hyvä, paitsi Jumala taivaassa - ei edes Jeesus itse -, on kai varmaa, ettei kenestäkään ihmisestä tule täydellistä vallankaan samalla tavalla kuin Jumala on täydellinen. Sellaista Jeesus ei voinut kuulijoiltaan vaatia.
Sillä alkukielisen Uuden testamentin kreikkalaisella sanalla (teleios), jonka Kirkkoraamattu kääntää vastineella täydellinen, on muitakin tärkeitä merkityksiä. Pohjana on päämäärää ja tarkoitusta tarkoittava kreikankielen sana (telos). Jeesuksen vaatimus oli helpompi käsittää, jos ymmärtäisimme, että Jeesus kehottaa kuulijoitaan olemaan määrätietoisia eli keskittämään katseensa päämäärään ja kulkemaan sitä kohti sivulle vilkuilematta. Olen tarkistanut itseäni paremmalta kreikan kielen tuntijalta, että tämä tulkinta Jeesuksen käyttämästä sanasta on myös mahdollinen.
Jeesus korosti määrätietoisuuden merkitystä vertauksellaan talousrikollisesta (Luuk. 16:1-8 ”Epärehellinen taloudenhoitaja”). Monet Raamatun lukijat loukkaantuvat vertauksesta. Jeesus kuvaa häikäilemätöntä rötöstelijää, mikä jälkeen sanotaan: ”Ja Herra kehui epärehellisen taloudenhoitajan viisautta” (8. jae). Viisaudella Jeesus tarkoitti hänen määrätietoisuuttaan.
Nykyihmiselle kertomus pitäisi varmaan kertoa näin. Oli tilitoimisto, jolla oli tärkeä asiakas. Tilitoimisto kavalsi asiakkaalta suuria summia väärennetyllä kirjanpidolla. Tilitoimiston omistaja sai kuulla, että oli jäänyt kiinni kavalluksistaan. Tilitoimiston omistaja toimi nopeasti ja häikäilemättömästi. Hän teki suuria vilpillisiä tilisiirtoja asiakasfirmansa velkojien hyväksi. Siten hän varmisti yhtiönsä taloudellisen aseman sen pian menettäessä suuren asiakkaansa. Virheellisistä kirjauksista hyötyneet tahot pitäisivät hänestä ja tilitoimistosta huolen. Jeesus teki tästä rikollisesta esikuvan kuulijoilleen.
Tässä vertauksissa on vain yksi kärki. Kaikki muut yksityiskohdat ovat vain dramatiikkaa, jolla Jeesus tähdentää viestiään. Jeesus ei ihannoi talousrikollisen rötöksiä. Hän tähdentää, että hänen oppilaidensa tulee valmistautua Jumalan valtakunnan tuloon samalla tavalla kuin kiikkiin jäänyt talousrikollinen: ripeästi ja päättäväisesti, päämäärään keskittyen, epäolennaisuuksiin juuttumatta. Kun tulkitsemme Jeesuksen päivän tekstissä esittämää täydellisyysvaatimusta tämän vertauksen pohjalta, minkäänlaista ristiriitaa ei jää vaatimuksen ja muun Jeesuksen opetuksen välille.
Päivän teksti aukeaa mielekkäällä tavalla myös toisen tulkinnan avulla. Kirkkoraamatun täydellisyydeksi kääntämä kreikankielinen sana viittaa hyvin yleisesti aikuisuuteen tai täysi-ikäisyyteen. Sillä kuvataan kypsää ihmistä, aikamiestä (esim. teleios aner, Ef. 4:13-14). Kun sana esiintyy tässä merkityksessä, vastakohtana on aina lapsellista, epäkypsää, kehittymätöntä tarkoittava sana (nepios). Jeesus kehotti siis oppilaitaan ja muitakin kuulijoitaan jättämään sikseen lapsellisuudet ja suhtautumaan asioihin kypsän aikuisen tavoin.
Miten aikuinen ihminen suhtautuu asioihin, tai mitä häneltä olisi ainakin syytä odottaa?
Todellisuuden taju ohjaa aikuisen käyttäytymistä. Hän on jo jättänyt taakseen satujen maailman ja kohtaa elämänsä raittiiden tosiasioiden pohjalta. Hän on vastuuntuntoinen. Hän ei jätä ikäviä asioita tekemättä toivoen että toiset tekisivät ne hänen puolestaan tai että aika hoitaisi ne tavalla tai toisella. Hän ei alistu itse komenneltavaksi saati hyväksi käytettäväksi eikä pyri alistamaan toisia aikuisia samaan asemaan. Sovinnainen hyveiden taulu muuttuisi jonkin verran, jos kristillisen etiikan perustana olisi aikuisuuden vaatimus.
Jeesuksen opetukset eivät kuitenkaan olleet yleistä ja ajattomaksi tarkoitettua moraalifilosofiaa. Jokainen Jeesuksen sana on liitettävä hänen perussanomansa yhteyteen. Evankelista Markus kiteyttää Jeesuksen sanoman ytimen koko hänen julkisen esiintymisensä ajalta hänen neitsytpuheeseensa heti Johannes Kastajan vangitsemisen jälkeen (Mark. 1:14). Jeesuksen ohjelmassa on neljä kohtaa.
Ensimmäiseksi Jeesus julistaa että maailma on saanut valomerkin. ”Aika on täyttynyt.” Siitä lähtien ihmiskunta eläisi valomerkin jälkeistä aikaa. Toiseksi Jeesus selittää, mitä valomerkki tarkoittaa. Vanha hallinto romahtaisi ja itse Jumala ottaisi vallan. ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle.” Kolmanneksi Jeesus sanoo, että ihmisten on käännyttävä, muutettava mielensä eli tarkistettava arvojärjestyksensä. ”Kääntykää!”. Uuden arvojärjestyksen ei pitäisi jäädä pelkiksi iskusanoiksi eikä mielenmuutoksen vain tunnelmiksi, vaan sen olisi tapahduttava hyvässä uskossa ja johdettava elämänmuutokseen. ”Uskokaa hyvä sanoma!”
Jeesuksen päivän tekstissä esittämä ylivoimaiselta tuntuva täydellisyysvaatimus on näin saanut käsitettävää sisältöä. Jeesus kuvaa sitä, mitä tilanne vaatii meiltä valomerkin saaneen maailman ihmisiltä. Meidän on toimittava yhtä määrätietoisesti kuin kiikkiin jäämässä oleva talousrikollinen toimisi. Meidän on oltava aikuisia: tunnustettava tosiasiat ja kannettava omakohtainen vastuumme. Seurakunta on valomerkin jälkeinen yhteisö.








Tunnisteet: , , , , , , ,

tiistaina, syyskuuta 13, 2011

Toinen parlamentti. Pääkirjoitus Nurmijärven seurakuntaviestissä 5/2011 13.9.2011


Terho Pursiainen

TOINEN PARLAMENTTI

Mihin hyvinvointivaltiossa tarvitaan vapaaehtoisia panoksia ja vapaaehtoisten aikaa? Maksamme raskaita veroja, jotta valtio ja kunta pitäisivät huolen kaikkien ihmisten tarpeista.

Ahtaina aikoina nähdään, että julkisen vallan mahdollisuuksilla on rajansa. Veroja ei voi korottaa mielivaltaisen korkeiksi. Kireä verotus syö ihmisten vaikuttimia tehdä työtä ja yrittää. Kun tilanne kiristyy, julkinen raha ei riitä kaikkeen, mikä olisi tärkeää.

Voimavarat eivät kuitenkaan lopu vielä siihen, kun valtion ja kuntien rahat loppuvat. Yksityisillä ihmisillä on yhä varoja. Voimme verottaa vapaaehtoisesti itse itseämme omien arvojemme ja ihanteittemme hyväksi. Sitä mukaa kun ensimmäisen parlamentin – julkisen vallan – mahdollisuudet ehtyvät, vastuuta lähimmäisistä ja kaikille tärkeistä yhteisistä asioista siirtyy toiselle parlamentille: arvoistaan ja ihanteistaan eläville yksityisille ihmisille.

Läheskään aina ei ole kyse vain rahasta ja taloudellisista arvoista. Hyvin usein on kyse nimenomaan ajasta.

Väestö ikääntyy. Se tarvitsee yhä enemmän monenlaista hoitoa ja hoivaa. Yksinäisyys on kasvava ongelma.

Hoitohenkilökuntaa tarvittaisiin enemmän kuin sitä on mahdollista kouluttaa ja palkata. Vaikka talous kehittyisi myönteisesti, tarvitaan tulevina vuosikymmeninä yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita vapaaehtoisesti verottamaan omaa aikaansa lähimmäistensä hyväksi.

Seurakunnan keskeinen tehtävä on olla paikkakunnan tärkein toinen parlamentti: niiden ihmisten yhteisö, jotka verottavat itseään ihanteittensa hyväksi.



Tunnisteet: , ,

sunnuntaina, syyskuuta 11, 2011

Oulun tuomiokirkon saarna: Vihapuhe ja mahtisanat


Oulun tuomiokirkon messu 11.9.2011 klo 10-
Matt. 12: 33-37
Jeesus sanoi: »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Poissulkeva nauru ja vihapuhe

Nauru ja huumori käsitetään nykyaikana myönteiseksi asiaksi. Nauru pehmentää elämän kovuutta. Ammennamme naurusta voimaa. Jopa nauruterapioita on kehitetty.

Tutustuminen naurun historiaan tuottaa yllätyksen. Myönteinen, vapauttava nauru onkin historiassa varsin uusi asia. Viime aikoihin saakka ihmiskunnan nauru on yleensä ollut aggressiivista, poissulkevaa naurua. Kun Jumala nauraa Vanhassa testamentissa, hän ivaa ihmisen mahtailevia hankkeita.

1600-luvulla elänyt brittifilosofi Thomas Hobbes pohtii, mikä saa aikaan ihmisen kasvoissa ne irvistykset, joita kutsutaan nauruksi. Hobbesin mukaan on olemassa kaksi erilaista naurua, omahyväinen nauru ja poissulkeva, vähättelevä nauru.

Mies ajaa taksilla kotiin hilpeistä juhlista. Kerratessaan illan tapahtumia hän muistaa itse sanomansa sukkeluuden. Mies hörähtää nauramaan tyytyväisenä itseensä. Tämä nauru on ensimmäistä naurun tyyppiä, omahyväistä naurua.

Toinen nauru on vähättelevä, mitätöivä nauru. Ihminen huomaa toisessa ihmisessä vamman tai muun silmiinpistävän puutteen. Ensiksi hän säikähtää: näytänkö myös minä tuollaiselta? Mutta sitten hän muistaakin olevansa itse moitteeton: eihän minulla ole vammaa eikä muuta omituista ulkonäössä. Ahdistus laukeaa. Naama vääntyy vapautuneeseen virneeseen. Helpotuksen tunne purkautuu nauruna. (Leviathan, 1651, I:6). Väärä hälytys: itsetyytyväisyyteen on sittenkin aihetta! Tällainen nauru on oman olon kohennusta sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät ole yhtä moitteettomia.

Hobbes selittää, kuinka nauraminen toisten ihmisten puutteille ja vajavuuksille on ominaista etenkin niille, joilla on vähiten omintakeisia syitä ihailla itseään. Ivanaurun naurajalla ei useinkaan ole asemaa eikä saavutuksia. Hänen ainoa keinonsa kunnostautua omissa silmissään on verrata itseään niihin, joilla menee vielä huonommin. Hobbes kirjoittaa: ”Suuret sielut tahtovat pikemminkin suojella toisia ihmisiä halveksunnalta”. Jos he vertaavat itseään toisiin, he vertaavat itseään mahdollisimman eteviin ihmisiin, koska he eivät etsi mahdollisuutta loistaa toisten kustannuksella.

Hobbes yksinkertaistaa varmaankin nauru-ilmiötä. Kaikki nauru ei ole yritystä kukoistaa niiden kustannuksella, jotka voivat huonommin kuin itse. Mutta sellaistakin naurua on. Vähättelevä, mitätöivä nauru on yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen ilmiö.

Toinen filosofi, ranskalainen Henry Bergson (k. 1941) kirjoitti kokonaisen kirjan naurusta (Nauru, Le rire). Siinä hän kertoo tarinan messusta, jossa saarnaa intomielinen julistaja. Tunnelma tiivistyy kirkossa. Kaikki itkevät, kun sana sattuu sydämeen. Tosin on yksi poikkeus: mies, joka istuu penkissään ilmeenkään värähtämättä. Kun messu on päättynyt, saarnamies ei malta olla menemättä hänen luokseen ja utelematta, miksi mies ei liikuttunut vaikka kaikki muut puhkesivat kyyneliin. Mies selittää: ”Minä en ole tästä seurakunnasta.”

Nauru, niin kuin itkukin, on tyypillisesti yhteisöllinen ilmiö. Jokainen nauru on jonkin sisäpiirin, jonkin seurakunnan yhteistä naurua. Terveet nauravat vammaisille, machomiehet nauravat vaaleaveriköille, kantasuomalaiset maahanmuuttajille, heterot homoille. Sisäpiiriseurueet ovat nimenomaan naurueita. Sisäpiirien ja muun maailman välistä rajaa pidetään auki nauramalla ulos seurueista ne, jotka eivät mahdu mukaan.

Sota on politiikan jatke, sanotaan. Vihapuhe on ulkopuolelle torjuvan naurun jatke. Se rakentaa sisäpiiriläisten omaa turvallisuutta ja varmuutta tähdentämällä, kuinka halveksittavaa on olla jollakin tavalla toisenlainen kuin sisäpiiriläiset itse ovat. Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhalua ja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaan riippuviksi.

Päivän tekstit tähdentävät vihapuheen voimaa. Olen kirjoittanut monissa kirjoissani mahtisanoiksi kutsumistani sanoista. Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoy selittää (Great Chain of Being, 1936), kuinka jotkin sanat ovat vaikuttaneet suuresti ihmiskunnan historiaan metafyysisen charminsa voimalla. Mahtisanat herättävät kuulijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät riipu ollenkaan sanan merkityksestä tai siitä, ymmärtääkö kuulija merkityksen. Vihapuhe viljelee kielteisiä mahtisanoja.

Mahtisanat ovat vallan välineitä. Ne saavat ihmiset liikkeelle syistä, joita he eivät pystyisi selittämään. Vallantavoittelijat kamppailevat mahtisanojen omistuksesta. Niiden avulla he saavat ihmiset ajettua retkille, joille he eivät järkiperusteilla lähtisi.

Vihapuhetta ei pidäkään tulkita vain yksilöllisesti. Se ei ole vain joidenkin säälittävien luusereiden vitamiinia. Ilmiö on yhteiskunnallinen. Vihapuheessa on kyse vallasta, se on politiikkaa. Sillä rekrytoidaan joukkoja. Sillä tuotetaan johtajia.

Lieneekö kukaan käsittänyt vihapuheen ydintä täsmällisemmin kuin natsien teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer kirjassaan Kirjeitä vankilasta (Widerstand und Ergebung, 1951). Bonhoeffer katseli Saksassa voimistuvaa vihan joukkoliikettä, kansallissosialismia. Hän kuvasi sitä tuotetuksi tyhmyydeksi. Tyhmyydellä Bonhoeffer ei tarkoittanut älyllistä heikkoutta tai koulusivistyksen hataruutta. Bonhoeffer tarkoitti tyhmyydellä mahtisanojen mukana ajautumista. Eräitten valta edellyttää monien tyhmistämistä, hän sanoi. Myös älykköjen ja yhteiskunnan niin sanottujen parempien piirien vietteleminen mahtisanoilla on mahdollista ja kokemuksen mukaan usein helppoakin. Raja ei kulje tässä asiassa fiksujen ja yksinkertaisten välillä.

Bonhoeffer selittää, kuinka turhaa on yrittää voittaa tuotettua tyhmyyttä valistavalla puheella ja älyllisillä perusteilla. Hän kirjoittaa näin: ”Protesteilla ja voimakeinoilla ei voida saada mitään aikaan; perustelut eivät auta; tosiasioita, jotka puhuvat omia ennakkoluuloja vastaan, ei yksinkertaisesti tarvitse uskoa – sellaisessa tapauksessa tyhmä tulee jopa kriittiseksi ---” (s. 27). Bonhoeffer jatkaa: ”--- tyhmyyttä (ei) saata voittaa opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko---”. (s. 29)

Tyhmyyden tuottaminen kukoistaa Suomenmaassa. Vihapuhe velloo muun muassa nettiympäristössä niin suurella voimalla, että monet verkon kautta toteutuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot ovat käymässä mahdottomiksi ja pian suorastaan tukahtunevat.  

Mitä kirkon olisi tehtävä, kun viha valtaa puhetta? Hengelliset oikosulut eivät ratkaise vihan ongelmaa. Yksinkertaistukset eivät ole lääke, vaan nimenomaan se tauti, mihin lääkettä tarvittaisiin. Tuotettuun tyhmyyteen ei pure saarna, vaan vapauttava teko, Bonhoeffer sanoo. Millainen teko olisi vapauttava teko nimenomaan elävässä elämässä? Mitä voisin itse tehdä vihapuhetta vastaan?

Vapauttava teko voisi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan kahta asiaa. Ensinnäkin kieltäytyisimme luokittelemasta ja lokeroimasta toisiamme sovinnaisten sosiaalisten määritelmien mukaan. Toiseksi kieltäytyisimme itse täyttämästä niitä ympäristön meihin kohdistamia odotuksia, jotka perustuvat samanlaisiin sovinnaisiin määritelmiin.

Eläisimme siinä vapaudessa, johon Paavali selittää Kristuksen vapauttaneen meidät (Gal. 5:1). Apostoli kiteyttää tämän ajatuksen arvostellessaan sitä, että varhaiset kristityt tahtovat erottautua muista ja muodostaa omaa sisäpiiriä ympärileikkausseremonian avulla. Samassa yhteydessä hän täsmentää: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)




Tunnisteet: , , , , , , ,

lauantaina, syyskuuta 10, 2011

Oulun sosiaalifoorumi: Työntekijän arvo, ennakkoreferaatti

Työntekijän arvo: Terho Pursiainen
Puhuja, Terho Pursiainen, on helsinkiläinen pappi ja entinen kansanedustaja, joka on tunnettu etenkin etiikkaa ja uskoa käsittelevistä kirjoistaan, kirjoituksistaan ja puheenvuoroistaan mediassa. Pursiainen pohtii työntekijän arvoa kahdesta näkökulmasta: Yhtäältä filosofi Thomas Hobbesin esittämästä teesistä, jonka mukaan ihmisen arvo määräytyy siitä arvosta, jonka hän tuottaa toisille ihmisille. Työnantaja maksaa työntekijän työllään tuottamasta arvosta. Toisaalta Pursiainen nostaa esiin myös Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin, jonka mukaan jokainen ihminen on päämäärä sinänsä, ei väline mihinkään. Näistä näkökulmista Pursiainen tarkastelee mm. työssä kannustamisen ongelmaa sekä työtekijän ja työnantajan sitoutumista. Puheenjohtajana vs. yliopistopastori Stiven Naatus.
Session järjestää Oulun ev.-lut. seurakuntayhtymä / oppilaitostyö

Tunnisteet: , ,