Oulun tuomiokirkon saarna: Vihapuhe ja mahtisanat

Oulun tuomiokirkon messu 11.9.2011 klo 10-

Matt. 12: 33-37

Jeesus sanoi: »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Poissulkeva nauru ja vihapuhe

Nauru ja huumori käsitetään nykyaikana myönteiseksi asiaksi. Nauru pehmentää elämän kovuutta. Ammennamme naurusta voimaa. Jopa nauruterapioita on kehitetty.

Tutustuminen naurun historiaan tuottaa yllätyksen. Myönteinen, vapauttava nauru onkin historiassa varsin uusi asia. Viime aikoihin saakka ihmiskunnan nauru on yleensä ollut aggressiivista, poissulkevaa naurua. Kun Jumala nauraa Vanhassa testamentissa, hän ivaa ihmisen mahtailevia hankkeita.

1600-luvulla elänyt brittifilosofi Thomas Hobbes pohtii, mikä saa aikaan ihmisen kasvoissa ne irvistykset, joita kutsutaan nauruksi. Hobbesin mukaan on olemassa kaksi erilaista naurua, omahyväinen nauru ja poissulkeva, vähättelevä nauru.

Mies ajaa taksilla kotiin hilpeistä juhlista. Kerratessaan illan tapahtumia hän muistaa itse sanomansa sukkeluuden. Mies hörähtää nauramaan tyytyväisenä itseensä. Tämä nauru on ensimmäistä naurun tyyppiä, omahyväistä naurua.

Toinen nauru on vähättelevä, mitätöivä nauru. Ihminen huomaa toisessa ihmisessä vamman tai muun silmiinpistävän puutteen. Ensiksi hän säikähtää: näytänkö myös minä tuollaiselta? Mutta sitten hän muistaakin olevansa itse moitteeton: eihän minulla ole vammaa eikä muuta omituista ulkonäössä. Ahdistus laukeaa. Naama vääntyy vapautuneeseen virneeseen. Helpotuksen tunne purkautuu nauruna. (Leviathan, 1651, I:6). Väärä hälytys: itsetyytyväisyyteen on sittenkin aihetta! Tällainen nauru on oman olon kohennusta sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät ole yhtä moitteettomia.

Hobbes selittää, kuinka nauraminen toisten ihmisten puutteille ja vajavuuksille on ominaista etenkin niille, joilla on vähiten omintakeisia syitä ihailla itseään. Ivanaurun naurajalla ei useinkaan ole asemaa eikä saavutuksia. Hänen ainoa keinonsa kunnostautua omissa silmissään on verrata itseään niihin, joilla menee vielä huonommin. Hobbes kirjoittaa: ”Suuret sielut tahtovat pikemminkin suojella toisia ihmisiä halveksunnalta”. Jos he vertaavat itseään toisiin, he vertaavat itseään mahdollisimman eteviin ihmisiin, koska he eivät etsi mahdollisuutta loistaa toisten kustannuksella.

Hobbes yksinkertaistaa varmaankin nauru-ilmiötä. Kaikki nauru ei ole yritystä kukoistaa niiden kustannuksella, jotka voivat huonommin kuin itse. Mutta sellaistakin naurua on. Vähättelevä, mitätöivä nauru on yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen ilmiö.

Toinen filosofi, ranskalainen Henry Bergson (k. 1941) kirjoitti kokonaisen kirjan naurusta (Nauru, Le rire). Siinä hän kertoo tarinan messusta, jossa saarnaa intomielinen julistaja. Tunnelma tiivistyy kirkossa. Kaikki itkevät, kun sana sattuu sydämeen. Tosin on yksi poikkeus: mies, joka istuu penkissään ilmeenkään värähtämättä. Kun messu on päättynyt, saarnamies ei malta olla menemättä hänen luokseen ja utelematta, miksi mies ei liikuttunut vaikka kaikki muut puhkesivat kyyneliin. Mies selittää: ”Minä en ole tästä seurakunnasta.”

Nauru, niin kuin itkukin, on tyypillisesti yhteisöllinen ilmiö. Jokainen nauru on jonkin sisäpiirin, jonkin seurakunnan yhteistä naurua. Terveet nauravat vammaisille, machomiehet nauravat vaaleaveriköille, kantasuomalaiset maahanmuuttajille, heterot homoille. Sisäpiiriseurueet ovat nimenomaan naurueita. Sisäpiirien ja muun maailman välistä rajaa pidetään auki nauramalla ulos seurueista ne, jotka eivät mahdu mukaan.

Sota on politiikan jatke, sanotaan. Vihapuhe on ulkopuolelle torjuvan naurun jatke. Se rakentaa sisäpiiriläisten omaa turvallisuutta ja varmuutta tähdentämällä, kuinka halveksittavaa on olla jollakin tavalla toisenlainen kuin sisäpiiriläiset itse ovat. Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhalua ja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaan riippuviksi.

Päivän tekstit tähdentävät vihapuheen voimaa. Olen kirjoittanut monissa kirjoissani mahtisanoiksi kutsumistani sanoista. Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoy selittää (Great Chain of Being, 1936), kuinka jotkin sanat ovat vaikuttaneet suuresti ihmiskunnan historiaan metafyysisen charminsa voimalla. Mahtisanat herättävät kuulijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät riipu ollenkaan sanan merkityksestä tai siitä, ymmärtääkö kuulija merkityksen. Vihapuhe viljelee kielteisiä mahtisanoja.

Mahtisanat ovat vallan välineitä. Ne saavat ihmiset liikkeelle syistä, joita he eivät pystyisi selittämään. Vallantavoittelijat kamppailevat mahtisanojen omistuksesta. Niiden avulla he saavat ihmiset ajettua retkille, joille he eivät järkiperusteilla lähtisi.

Vihapuhetta ei pidäkään tulkita vain yksilöllisesti. Se ei ole vain joidenkin säälittävien luusereiden vitamiinia. Ilmiö on yhteiskunnallinen. Vihapuheessa on kyse vallasta, se on politiikkaa. Sillä rekrytoidaan joukkoja. Sillä tuotetaan johtajia.

Lieneekö kukaan käsittänyt vihapuheen ydintä täsmällisemmin kuin natsien teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer kirjassaan Kirjeitä vankilasta (Widerstand und Ergebung, 1951). Bonhoeffer katseli Saksassa voimistuvaa vihan joukkoliikettä, kansallissosialismia. Hän kuvasi sitä tuotetuksi tyhmyydeksi. Tyhmyydellä Bonhoeffer ei tarkoittanut älyllistä heikkoutta tai koulusivistyksen hataruutta. Bonhoeffer tarkoitti tyhmyydellä mahtisanojen mukana ajautumista. Eräitten valta edellyttää monien tyhmistämistä, hän sanoi. Myös älykköjen ja yhteiskunnan niin sanottujen parempien piirien vietteleminen mahtisanoilla on mahdollista ja kokemuksen mukaan usein helppoakin. Raja ei kulje tässä asiassa fiksujen ja yksinkertaisten välillä.

Bonhoeffer selittää, kuinka turhaa on yrittää voittaa tuotettua tyhmyyttä valistavalla puheella ja älyllisillä perusteilla. Hän kirjoittaa näin: ”Protesteilla ja voimakeinoilla ei voida saada mitään aikaan; perustelut eivät auta; tosiasioita, jotka puhuvat omia ennakkoluuloja vastaan, ei yksinkertaisesti tarvitse uskoa – sellaisessa tapauksessa tyhmä tulee jopa kriittiseksi ---” (s. 27). Bonhoeffer jatkaa: ”--- tyhmyyttä (ei) saata voittaa opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko---”. (s. 29)

Tyhmyyden tuottaminen kukoistaa Suomenmaassa. Vihapuhe velloo muun muassa nettiympäristössä niin suurella voimalla, että monet verkon kautta toteutuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot ovat käymässä mahdottomiksi ja pian suorastaan tukahtunevat.  

Mitä kirkon olisi tehtävä, kun viha valtaa puhetta? Hengelliset oikosulut eivät ratkaise vihan ongelmaa. Yksinkertaistukset eivät ole lääke, vaan nimenomaan se tauti, mihin lääkettä tarvittaisiin. Tuotettuun tyhmyyteen ei pure saarna, vaan vapauttava teko, Bonhoeffer sanoo. Millainen teko olisi vapauttava teko nimenomaan elävässä elämässä? Mitä voisin itse tehdä vihapuhetta vastaan?

Vapauttava teko voisi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan kahta asiaa. Ensinnäkin kieltäytyisimme luokittelemasta ja lokeroimasta toisiamme sovinnaisten sosiaalisten määritelmien mukaan. Toiseksi kieltäytyisimme itse täyttämästä niitä ympäristön meihin kohdistamia odotuksia, jotka perustuvat samanlaisiin sovinnaisiin määritelmiin.

Eläisimme siinä vapaudessa, johon Paavali selittää Kristuksen vapauttaneen meidät (Gal. 5:1). Apostoli kiteyttää tämän ajatuksen arvostellessaan sitä, että varhaiset kristityt tahtovat erottautua muista ja muodostaa omaa sisäpiiriä ympärileikkausseremonian avulla. Samassa yhteydessä hän täsmentää: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)

Saarna Huopalahdessa. Ihmisten kalastaminen, äänten kalastaminen ja emasipaatio. Apostolien päivä 4.7.2010

Teksti

Luuk. 5: 1-11

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta.


Ihmisten kalastaminen, äänten kalastaminen ja emansipaatio



Päivän tekstissä Jeesus sanoo Pietarille: ”Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Ajatus ihmisten kalastamisesta tekee minut levottomaksi. Kalastamisen tarkoituksena on saada kaloja saaliiksi. Saaliiksi joutuminen on epämiellyttävä kohtalo kalalle. Tavallisesti se on sille hengen menoa. Kala joutuu toisten pöytään ja käytetään toisten ravinnoksi. Ihmisten kalastaja kuulostaa ilmeiseltä toisten ihmisten hyväksikäyttäjältä.



Parhaassakin tapauksessa verkkoon uineen kalan käy huonosti. Se menettää ne väljät ja kirkkaat vedet, joissa on uinut siihen asti. Se tungetaan sumppuun, jossa on ahdasta ja jossa vesikin saattaa kuohua kituvien kalojen suomuista sameana. Kreikankielisen alkutekstin sanavalinta viittaa korostetun selkeästi juuri sumppuun joutumiseen. Sanatarkka käännös olisi ”Tästä lähtien pyydystät ihmisiä elävinä”. (dzōgrōn < dzōon, ’elävä’, agreō, ’vangita’) Sumpun sijaan voimme toki ajatella akvaariota, jossa hyvin ravitut ja hoidetut eläimet uiskentelevat puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Se ei paljon paranna asiaa. Vankeja akvaariokalatkin ovat.



Ihmisten kalastaminen tuo mieleen median usein käyttämän sukulaisilmaisun: äänten kalastamisen tai kalastelemisen. Eduskuntavaalit lähestyvät, ne pidetään loppukeväästä 2011. Ehdokkaat ja puolueet valmistautuvat niihin jo suurella tarmolla. Verkkoja ollaan virittelemässä kalavesiin. On alkamassa taistelu äänisaaliista. Kamppailussa käytetään kaikkia nykyaikaisia ihmisten taivuttelun ja vakuuttamisen keinoja.



Kun puhutaan äänten kalastamisesta, politiikkaa tarkastellaan kyynisestä näkökulmasta. Väitetään, että ehdokkaat ja puolueet ovat vain olevinaan kiinnostuneita ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Tosiasiassa ne piittaavat niistä vähät. Poliittiset tahot ovat kiinnostuneita loppujen lopuksi vain omasta asemastaan ja vallasta. Kun ne ovat päässeet tavoitteisiinsa ja saaneet vallan, ne unohtavat äänestäjät, joita äsken piirittivät. Ne unohtavat jo äänten laskun aikana kansalle antamat lupauksensa. Ihmisiä käytetään. Heidät heitetään pois, kun heitä ei enää tarvita. Näinhän tavan takaa selitetään.



Äänten kalastaminen on rumaa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi aika viatonta ihmisten hyväksikäyttämistä. Äänten kalastajat ottavat ihmisistä talteen vain sen, mitä voivat käyttää, heidän äänensä vaaleissa, mutta sen jälkeen päästävät heidät oman onnensa nojaan. He ovat kuin TV-filmin reippaat kalamiehet, jotka päästävät saaliinsa takaisin Afrikan jokeen otettuaan siitä komean valokuvan.



Saksalainen natsien aikana vaikuttanut ja kuolemantuomion kärsimä teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa paljon pahemmasta ihmisten kalastamisen tapauksesta, joukkoliikkeen sumppuun pyydystämisestä (Widerstand und Ergebung, suom. Kirjeitä vankilasta, 1963). Bonhoeffer tähdentää, kuinka yksien valta vaatii muiden tyhmistämistä. Bonhoeffer ei tarkoita tyhmäksi tulemisella älyn suorituskyvyn laskua. Tyhmyys on kohteen näkökulman tahallista kaventamista, kriittisyyden surkastamista, hokemien pauloihin pyydystämistä. Bonhoefferin mallina tyhmyyden kuvauksessa on aikansa kansallissosialistinen joukkoliike Saksassa.



[Ihan samaa selitti amerikkalainen Eric Hoffer vuonna 1951 kirjoittamassaan kirjassa Tosiuskovainen (The True Believer).]



Ihmisten tyhmistämisen vastakohtana on ihmisten vapauttaminen. Vapauttamisesta käytetään yleisesti sanaa emansipaatio. Puhutaan esimerkiksi naisten emansipaatioliikkeestä. Tällä käsitteellä on ilmaisuvoimaa. Latinankielinen sana tarkoittaa sitä, että jotakin palautetaan alkuperäiselle, oikealle omistajalleen. Kun ihminen vapautetaan joukkotyhmyyden sumpusta, hänen elämänsä palautuu alkuperäiselle, oikealle omistajalleen. Sitä Bonhoeffer tarkoittaa puhumalla vapauttavasta teosta. Bonhoefferhan kirjoittaa: ”Tyhmyyttä ei voita opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko.”



Kun Jeesus asetti Simon Pietarin Gennesaretin järven kalastusrupeaman jälkeen ihmisten kalastajan virkaan, hän ei antanut uudelle oppilaalleen tehtäväksi pyydystää ihmisiä elävinä joukkohypnoosin katiskaan. Pietari sai päinvastaisen tehtävän: palauttaa orjuutettujen ja tyhmistettyjen ihmisten elämän alkuperäisille, oikeille omistajilleen, ihmisten omiin käsiin. Uuden testamentin kirjoittajista ei kukaan ole Paavalia selkeämmin selittänyt, kuinka evankeliumissa, ilosanomassa ei ole kysymys elävänä vangitsemisesta vaan vangittujen vapauttamisesta: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät.” Pietarin virka ihmisten kalastajana tarkoittaa siis täsmälleen päinvastaista kuin mitä tämä termi tuntuu tarkoittavan, jos se ymmärretään kirjaimellisesti. Pietarin tehtävänä ei ole pyydystää saalista sumppuun vaan päästää saalis sumpuista takaisin väljiin vesiin.



Valtaan pyrkijä tyhmistää yleisöjään saadakseen heidät kontrolliinsa ja kyvyttömiksi suhtautumaan kriittisesti hänen pyrkimyksiinsä tai jopa vastustamaan niitä. Hän yrittää lapsellistaa ihmisiä järjestelmällisesti. Lapsellisen ihmisen vastakohtana on täysikasvuinen ihminen, aikamies tai aikanainen (vuorisaarnan teleios, Kirkkoraamatun käyttämä mielestäni harhaanjohtava vastine on ’täydellinen’; teleios anēr tarkoittaa muualla UT:ssä aikamiestä). Kristillinen julistus sekoittaa usein lapsen uskon ja lapsellisuuden. Lapsen usko ei ole elämänsä luovuttamista vieraisiin käsiin (mancipatio). Päinvastoin lapsen uskoa ilmaisee vapautetun (e-mancipatio) sielun uskaltava huokaus: ”Abba, isä.”