Oulun tuomiokirkon saarna: Vihapuhe ja mahtisanat

Oulun tuomiokirkon messu 11.9.2011 klo 10-

Matt. 12: 33-37

Jeesus sanoi: »Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.»

Poissulkeva nauru ja vihapuhe

Nauru ja huumori käsitetään nykyaikana myönteiseksi asiaksi. Nauru pehmentää elämän kovuutta. Ammennamme naurusta voimaa. Jopa nauruterapioita on kehitetty.

Tutustuminen naurun historiaan tuottaa yllätyksen. Myönteinen, vapauttava nauru onkin historiassa varsin uusi asia. Viime aikoihin saakka ihmiskunnan nauru on yleensä ollut aggressiivista, poissulkevaa naurua. Kun Jumala nauraa Vanhassa testamentissa, hän ivaa ihmisen mahtailevia hankkeita.

1600-luvulla elänyt brittifilosofi Thomas Hobbes pohtii, mikä saa aikaan ihmisen kasvoissa ne irvistykset, joita kutsutaan nauruksi. Hobbesin mukaan on olemassa kaksi erilaista naurua, omahyväinen nauru ja poissulkeva, vähättelevä nauru.

Mies ajaa taksilla kotiin hilpeistä juhlista. Kerratessaan illan tapahtumia hän muistaa itse sanomansa sukkeluuden. Mies hörähtää nauramaan tyytyväisenä itseensä. Tämä nauru on ensimmäistä naurun tyyppiä, omahyväistä naurua.

Toinen nauru on vähättelevä, mitätöivä nauru. Ihminen huomaa toisessa ihmisessä vamman tai muun silmiinpistävän puutteen. Ensiksi hän säikähtää: näytänkö myös minä tuollaiselta? Mutta sitten hän muistaakin olevansa itse moitteeton: eihän minulla ole vammaa eikä muuta omituista ulkonäössä. Ahdistus laukeaa. Naama vääntyy vapautuneeseen virneeseen. Helpotuksen tunne purkautuu nauruna. (Leviathan, 1651, I:6). Väärä hälytys: itsetyytyväisyyteen on sittenkin aihetta! Tällainen nauru on oman olon kohennusta sellaisten ihmisten kustannuksella, jotka eivät ole yhtä moitteettomia.

Hobbes selittää, kuinka nauraminen toisten ihmisten puutteille ja vajavuuksille on ominaista etenkin niille, joilla on vähiten omintakeisia syitä ihailla itseään. Ivanaurun naurajalla ei useinkaan ole asemaa eikä saavutuksia. Hänen ainoa keinonsa kunnostautua omissa silmissään on verrata itseään niihin, joilla menee vielä huonommin. Hobbes kirjoittaa: ”Suuret sielut tahtovat pikemminkin suojella toisia ihmisiä halveksunnalta”. Jos he vertaavat itseään toisiin, he vertaavat itseään mahdollisimman eteviin ihmisiin, koska he eivät etsi mahdollisuutta loistaa toisten kustannuksella.

Hobbes yksinkertaistaa varmaankin nauru-ilmiötä. Kaikki nauru ei ole yritystä kukoistaa niiden kustannuksella, jotka voivat huonommin kuin itse. Mutta sellaistakin naurua on. Vähättelevä, mitätöivä nauru on yhteiskunnallisesti tärkeä ja ajankohtainen ilmiö.

Toinen filosofi, ranskalainen Henry Bergson (k. 1941) kirjoitti kokonaisen kirjan naurusta (Nauru, Le rire). Siinä hän kertoo tarinan messusta, jossa saarnaa intomielinen julistaja. Tunnelma tiivistyy kirkossa. Kaikki itkevät, kun sana sattuu sydämeen. Tosin on yksi poikkeus: mies, joka istuu penkissään ilmeenkään värähtämättä. Kun messu on päättynyt, saarnamies ei malta olla menemättä hänen luokseen ja utelematta, miksi mies ei liikuttunut vaikka kaikki muut puhkesivat kyyneliin. Mies selittää: ”Minä en ole tästä seurakunnasta.”

Nauru, niin kuin itkukin, on tyypillisesti yhteisöllinen ilmiö. Jokainen nauru on jonkin sisäpiirin, jonkin seurakunnan yhteistä naurua. Terveet nauravat vammaisille, machomiehet nauravat vaaleaveriköille, kantasuomalaiset maahanmuuttajille, heterot homoille. Sisäpiiriseurueet ovat nimenomaan naurueita. Sisäpiirien ja muun maailman välistä rajaa pidetään auki nauramalla ulos seurueista ne, jotka eivät mahdu mukaan.

Sota on politiikan jatke, sanotaan. Vihapuhe on ulkopuolelle torjuvan naurun jatke. Se rakentaa sisäpiiriläisten omaa turvallisuutta ja varmuutta tähdentämällä, kuinka halveksittavaa on olla jollakin tavalla toisenlainen kuin sisäpiiriläiset itse ovat. Vihapuhe on ravintoa, josta sisäpiirit ammentavat energiaa, elämänhalua ja toivoa. Vihanlietsojat tarvitsevat vihaansa. Vihaan addiktoidutaan, siitä tullaan riippuviksi.

Päivän tekstit tähdentävät vihapuheen voimaa. Olen kirjoittanut monissa kirjoissani mahtisanoiksi kutsumistani sanoista. Aatehistorioitsija Arthur O. Lovejoy selittää (Great Chain of Being, 1936), kuinka jotkin sanat ovat vaikuttaneet suuresti ihmiskunnan historiaan metafyysisen charminsa voimalla. Mahtisanat herättävät kuulijassa voimakkaita tunteita, jotka eivät riipu ollenkaan sanan merkityksestä tai siitä, ymmärtääkö kuulija merkityksen. Vihapuhe viljelee kielteisiä mahtisanoja.

Mahtisanat ovat vallan välineitä. Ne saavat ihmiset liikkeelle syistä, joita he eivät pystyisi selittämään. Vallantavoittelijat kamppailevat mahtisanojen omistuksesta. Niiden avulla he saavat ihmiset ajettua retkille, joille he eivät järkiperusteilla lähtisi.

Vihapuhetta ei pidäkään tulkita vain yksilöllisesti. Se ei ole vain joidenkin säälittävien luusereiden vitamiinia. Ilmiö on yhteiskunnallinen. Vihapuheessa on kyse vallasta, se on politiikkaa. Sillä rekrytoidaan joukkoja. Sillä tuotetaan johtajia.

Lieneekö kukaan käsittänyt vihapuheen ydintä täsmällisemmin kuin natsien teloittama teologi Dietrich Bonhoeffer kirjassaan Kirjeitä vankilasta (Widerstand und Ergebung, 1951). Bonhoeffer katseli Saksassa voimistuvaa vihan joukkoliikettä, kansallissosialismia. Hän kuvasi sitä tuotetuksi tyhmyydeksi. Tyhmyydellä Bonhoeffer ei tarkoittanut älyllistä heikkoutta tai koulusivistyksen hataruutta. Bonhoeffer tarkoitti tyhmyydellä mahtisanojen mukana ajautumista. Eräitten valta edellyttää monien tyhmistämistä, hän sanoi. Myös älykköjen ja yhteiskunnan niin sanottujen parempien piirien vietteleminen mahtisanoilla on mahdollista ja kokemuksen mukaan usein helppoakin. Raja ei kulje tässä asiassa fiksujen ja yksinkertaisten välillä.

Bonhoeffer selittää, kuinka turhaa on yrittää voittaa tuotettua tyhmyyttä valistavalla puheella ja älyllisillä perusteilla. Hän kirjoittaa näin: ”Protesteilla ja voimakeinoilla ei voida saada mitään aikaan; perustelut eivät auta; tosiasioita, jotka puhuvat omia ennakkoluuloja vastaan, ei yksinkertaisesti tarvitse uskoa – sellaisessa tapauksessa tyhmä tulee jopa kriittiseksi ---” (s. 27). Bonhoeffer jatkaa: ”--- tyhmyyttä (ei) saata voittaa opettaminen vaan ainoastaan vapauttava teko---”. (s. 29)

Tyhmyyden tuottaminen kukoistaa Suomenmaassa. Vihapuhe velloo muun muassa nettiympäristössä niin suurella voimalla, että monet verkon kautta toteutuvat sosiaalisen vuorovaikutuksen muodot ovat käymässä mahdottomiksi ja pian suorastaan tukahtunevat.  

Mitä kirkon olisi tehtävä, kun viha valtaa puhetta? Hengelliset oikosulut eivät ratkaise vihan ongelmaa. Yksinkertaistukset eivät ole lääke, vaan nimenomaan se tauti, mihin lääkettä tarvittaisiin. Tuotettuun tyhmyyteen ei pure saarna, vaan vapauttava teko, Bonhoeffer sanoo. Millainen teko olisi vapauttava teko nimenomaan elävässä elämässä? Mitä voisin itse tehdä vihapuhetta vastaan?

Vapauttava teko voisi tarkoittaa yksinkertaisimmillaan kahta asiaa. Ensinnäkin kieltäytyisimme luokittelemasta ja lokeroimasta toisiamme sovinnaisten sosiaalisten määritelmien mukaan. Toiseksi kieltäytyisimme itse täyttämästä niitä ympäristön meihin kohdistamia odotuksia, jotka perustuvat samanlaisiin sovinnaisiin määritelmiin.

Eläisimme siinä vapaudessa, johon Paavali selittää Kristuksen vapauttaneen meidät (Gal. 5:1). Apostoli kiteyttää tämän ajatuksen arvostellessaan sitä, että varhaiset kristityt tahtovat erottautua muista ja muodostaa omaa sisäpiiriä ympärileikkausseremonian avulla. Samassa yhteydessä hän täsmentää: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28)