Väärää ja oikeaa kiitollisuutta. Saarna 5.9.2010 Huopalahden kirkossa

Väärää ja oikeaa kiitollisuutta

Teksti

Luuk. 17: 11-19


Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»

Saarna

Päivän evankeliumitekstissä on kaksi teemaa. Pääosassa on kiitollisuus. Jeesus paransi monia, mutta vain yksi palasi kiittämään. Sivuteeman avaa maininta, jonka mukaan se, joka palasi kiittämään, oli samarialainen. Suomen oloihin sovellettuna maininta tarkoittaisi sitä, että kun Jeesus paransi yhdeksän suomalaista ja sanokaamme yhden venäläisen, vain venäläinen, tuo ortodoksi, palasi kiittämään. Venäläisen sijaan kävisi vaikka virolainen tai somali tai romani. Tai homo. Eivätpä nämä kaksi teemaa, pääteema ja sivuteema, tarvitse pitkiä selityksiä, niiden viesti on ilmeinen.



Julkaisin vähä yli kymmenen vuotta sitten kirjan Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Olemme käyneet läpi niitä seurakuntamme keskiviikkokerhossa vuosi sitten syksyllä. Käskyjen ideana oli tutkia, olisiko olemassa joukko arkisia nykyelämään soveltuvia sääntöjä, joihin kiteytyisi jotakin olennaista etiikan ytimestä.



Ensimmäiseksi käskykseni valitsin kiellon: älä pure ruokkivaa kättä. Muutamat teistä voivat muistaa, kuinka Syvyys syvyydelle –sarjan vieraana täällä Huopalahdessa pari vuotta sitten oli kirjailija Torsti Lehtinen. Torsti Lehtinen kommentoi sorvaamaani käskyä ja kysyi: ”Mutta saako purra lyövää kättä?” Lehtisen esikoisromaani oli raju ja koskettava kuvaus sörkkalaisesta lapsuudesta ”Kun päättyy Pitkäsilta” (vuodelta 1982). Hän kertoo kirjassa muun muassa, miten kovia koki alkoholisoituneen isäpuolensa taholta.



Käskyssäni on muitakin ongelmia. Kiitollisuuteen perustuu vastavuoroisten palvelujen idea. Amerikkalaisissa sarjafilmeissä ihmiset muistuttavat toisiaan alinomaa: ”You owe me one. Olet palveluksen velkaa minulle.” Useinkin vaatimus tarkoittaa sitä, että sen kohteena olevan tahon olisi joko toimittava toisin kuin hänen virkavelvollisuutensa edellyttää tai suosittava vaatijaa epäoikeudenmukaisesti, esimerkiksi päästämällä hänet jonkin jonon ohi. Sellainen tapa kiitollisuuden osoittamiseen olisi epäeettistä.



Epäeettinen kiitollisuus ei ole arvinaista. Ainakin kerrotaan yleisenä tietona, että hallinto esimerkiksi Venäjällä perustuu suuressa määrin siihen, että virkamiehet ja muut tahot maksavat vuorotellen toisilleen ja asiakkailleen kiitollisuudenvelkoja. Samanlaisen kuvauksen olen lukenut Kreikasta. Ne eivät varmaan ole ainoita maita, joista moista kerrotaan. Yritysten optioista tulee muhkeat, jos niiden edustajat istuvat ristiin toistensa hallituksissa ja päättävät toistensa eduista. Sellaiseksihan järjestelmää on joskus kuvattu. Nimenomaisia sopimuksia ei tarvita, jos voidaan luottaa vastavuoroiseen kiitollisuuteen.



Suomessakin on puhuttu hyvä veli –järjestelmästä. Hyvä veli –järjestelmä toiminee muun muassa niin, että toisilleen palveluksen velkaa olevat päättäjät hoitavat yhteisiä asioita keskinäiseen pussiinsa maksaessaan toisilleen saamisiaan. Miesten keskinäistä solidaarisuutta seurannee ajallaan hyvä sisar –järjestelmä.



Päivän tekstin teemaa pitää täsmentää: kaikki kiitollisuuden osoitukset eivät suinkaan ole kannatettavia. Kiitollisuudenkin pitää olla oikeudenmukaista. Velvollisuuden ja oikeudenmukaisuuden on käytävä kiitollisuudenvelkojen ohitse.



Kiitollisuus Jumalalle on oma erityinen teemansa. Joskus asiaa selitetään tavalla, joka on mielestäni vähän kummallinen. Ajatellaan, että ihminen on Jumalalle palveluksen velkaa armosta ja kaikesta muusta mitä on saanut häneltä. Jumala kierrättää saamisensa toisille ihmisille. Kristillinen etiikka on sitä, että Jumalaa palvellaan palvelemalla toisia ihmisiä. Minun mielestäni pitäisi ajatella toisin. Ihmisten palvelemisen pitäisi perustua minun mielestäni ihmisten rakastamiseen eikä olla epäsuora tapa suorittaa Jumalalle se palvelus minkä olemme hänelle velkaa. Toisen palveleminen ilmentää rakkautta häntä kohtaan, ja Jumalan rakastaminen on eri asiansa.



Itsemme ja luonnon Luojalle osoitamme kiitollisuutta toisin tavoin. Ilmeisin kiitollisuuden ilmaus on se, että kaikin voimin pidämme huolen siitä, että luomakunta voi hyvin ja siellä säilyy kaikki se rikkaus, jonka Luoja loi. Voi tuntua omituiselta, mutta nimenomaan uteliaisuus on kiitollisuutta Luojalle. Kiitollinen ihminen haluaa tuntea ja ymmärtää mahdollisimman paljon luomistyötä. Tiede on kiitollisuutta. Sitä on taidekin: parhaimmillaan se on niiden Luojan avaamien mahdollisuuksien löytämistä, jotka tahtovat jäädä veltolta katseeltamme näkemättä.



Kaikista meistä ei ole tärkeän tieteen tai tärkeän taiteen tekijöiksi. Kaikista meistä on elämän tutkijoiksi. Luojan luoma elämä tutkii omia mahdollisuuksiaan jokaisen yksilön elämässä. Osoitan kiitollisuutta Luojaa kohtaan, jos kuljen mieli avoimena, elän avautumia mahdollisuuksia pohjia myöten koko sydämellä enkä kaihda mitään niin paljon kuin tyytymistä siihen, mitä jo on.



Monesti pysähdyn ehtoollisrukouksen sanoihin: ”Totisesti on oikein ja arvollista, että me kiitämme sinua aina ja kaikkialla, pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Tässäkin messussa kuulemme ne kohta.

Kunnallisten päättäjien kieleen on juurtunut itsepintainen käsite tahtotila. Tahtotila on tavoite, johon on sitouduttu kaikessa päätännässä, silloinkin kun tavoitetta ei erikseen mainita. Ehtoollisrukous ei kehota meitä hölisemään sanallista kiitosta aina ja kaikkialla. Ei meitä monisanaisuutemme tähden kuulla. Kyse on tahtotilaan verrattavasta kiitollisuuden vireestä. Kun meitä kiinnostavat elävästi toinen ihminen, luonto ja maailmankaikkeus ja kun hanakasti luotaamme elämän meille tarjoamia ihmisyyden mahdollisuuksia, silloin kiitämme Jumalaa ”aina ja kaikkialla”, vaikkemme sanoisi yhtään uskonnollista fraasia. Elämme kiitollisuuden vireessä, kiittämisen tahtotilassa.