Kulttuurinen ja kristillinen toivo Saarna 10.10.2010 Huopalahden kirkossa

10.10.2010 Huopalahden kirkossa Teksti ja saarna


Teksti 20. sunnuntai helluntaista

Mark. 2: 1–12

Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: »Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.»

Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: »Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?» Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: »Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: ’Sinun syntisi annetaan anteeksi’, vai sanoa: ’Nouse, ota vuoteesi ja kävele’? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi» - hän puhui nyt halvaantuneelle - »nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi.» Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: »Tällaista emme ole ikinä nähneet.»

 

Saarna

Sunnuntain kolme tekstiä puhuvat kyllä kaikki samasta teemasta, uskosta, mutta kovin erilaisista näkökulmista.



Olen täällä Huopalahden seurakunnassa puhunut useamman kerran ilmastonmuutoksen teologiasta. Keskeinen asia siinä on maailman uhkien ja toivon välinen suhde. On kahdenlaista toivoa: kulttuurista toivoa ja kristillistä toivoa. Kulttuurinen toivo on toivoa, jonka mukaan maailma ja ihmiskunta loppujen lopuksi sittenkin selviävät elämän perusteita uhkaavista luonnon ongelmista. Kristillinen toivo on kokemus, jonka mukaan elämällä on mieltä ja merkitystä, vaikka emme olekaan varmoja siitä, että maapallon suuriin ongelmiin löydetään ajoissa ratkaisut.



Päivän teksteissä avautuu sekä kulttuurisen että kristillisen toivon näköala. Vanhan testamentin tekstissä Abramia huolettaa se, kenen käsiin hänen suuri maallinen omaisuutensa ajautuu hänen oman kuolemansa jälkeen. Jumala antaa hänelle toivon lupaamalla, että varallisuusarvot päätyvät Abramin omien jälkeläisten hyväksi. Jälkeläisiä tulee olemaan luvuttomasti kuin meressä hiekanjyviä. Abramilla on kulttuurista toivoa. Paavali kutsuu uskoksi sitä, että hän luottaa siihen, mitä hänelle on luvattu.



Evankeliumitekstissä toivo avautuu sairaalle miehelle, kun Jeesus julistaa halvaantuneelle miehelle synninpäästön. Siinä ei käsitelty inhimilliseen menestykseen kuuluvia asioita. Siinä oli kyse ihmiselämän perimmäisestä merkityksestä ja mielekkyydestä. Siinä on kyse kristillisestä toivosta, joka on täysin riippumatonta siitä, kenelle perinnöt menevät tai kuinka ongelmista selvitään. Itse usko on samaa Vanhan testamentin ja Uuden testamentin kertomuksissa. Se on sitä, ettei torju lupausta.



Paavalin tekstissä on yksi vaikeus nykyihmiselle.



Paavali selittää, että uskominen on luottamusta siihen, että Jumala pystyy toteuttamaan mitä ikinä lupaakin. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.”



Paavali saattoi olla varma siitä, että kaikki hänen lukijansa uskoivat siihen, että on Jumala. Kyse oli siitä, mitä he pitivät Jumalalle mahdollisena. Hyvin monet nykyihmiset ovat epävarmoja siitä, onko Jumalaa. Monet ovat sitä mieltä, ettei ole. Ongelmana on se, onko Jumalaa, ei se, voiko Jumala täyttää sen mitä lupaa. Jos Jumala on, hän voi totta kai mitä ikinä tahtoo, sitähän sanalla Jumala tarkoitetaan. Jumala voi ilman muuta sekä järjestää Abramille jälkeläisiä että antaa syntejä anteeksi.



Paavalilla on sanomaa meillekin nykyajan ihmisille, jos erotamme toisistaan teoreettisen ateismin ja käytännön ateismin, sanokaamme arjen ateismin. Paavalin lukijoista ei monikaan, ehkäpä ei kukaan, ollut teoreettinen ateisti, mutta monet olivat arjen ateisteja. He tunnustivat uskoa Jumalaan mutta toimivat käytännön elämässä aivan kuin Jumalaa ei olisikaan. Paavali kovisteli heitä tämän epäjohdonmukaisuuden tähden. Jos uskoo Jumalaan teoreettisesti, pitää ottaa Jumalan todellisuus huomioon kaikissa arkisissa valinnoissaan. Arjen ateismi on yleistä nykyisissäkin Jumalaan teorian tasolla uskovissa piireissä. Sen tähden Paavalin teksti on yhä ajankohtaista.



Koulumaailmassa on vuosikymmeniä osattu erottaa toisistaan koulun virallinen opetussuunnitelma ja koulun piilo-opetussuunnitelma. Piilo-opetussuunnitelma on kaikkea sitä, mitä koulussa todellisuudessa opetetaan. Siihen kuuluu esimerkiksi se, millainen ihmisyhteisö kouluyhteisö on. Koululaisten kasvamisen kannalta on tärkeämpää, millaiseen yhteiselämään heitä kouluyhteisössä koulitaan kuin se tietomäärä, joiden hallintaa kokeissa ja tutkinnoissa mitataan. Jos tasa-arvo ja toisen ihmisen kunnioitus puuttuu koulun käytännöstä tai jos luokassa rangaistaan siitä, että oppilas on utelias, on yhdentekevää, kuinka paljon näitä asioita tolkutetaan virallisessa opetussuunnitelmassa.



Jokaisella kristityllä on samaan tapaan evankeliumi ja oma piiloevankeliumi. Julkinen evankeliumimme on se, mihin sanomme uskovamme, ja piiloevankeliumimme se, millä perusteella teemme todelliset valintamme.



Jeesus tarkoitti evankeliumin ja piiloevankeliumin eroa, kun muistutti, ettei jokainen, joka hokee ”Herra, Herra”, ole Jumalan lapsi. Jumalan lapsi on se, joka täyttää Jumalan tahdon. Teologiset teoriaherrat ja Jeesuksen seuraajat ovat eri väkeä. Piiloevankeliumi ratkaisee.



Piiloevankeliuminen tunnistaminen on tärkeää jokaisen seurakunnan ja kirkon elämässä. Kirkon piiloevankeliumi tulee näkyviin siinä, miten kirkko suhtautuu ajan ongelmiin, mutta myös siinä, miten erilaiset ajatustavat keskustelevat keskenään kirkon piirissä. Kirkollisissa vaalikamppailuissa julistetaan joka kerran kahta evankeliumia, evankeliumia ja piiloevankeliumia, toista sanoilla, toista asenteilla ja suhtautumisilla.