Verkkopainos Kriisiajan etiikka 1993

Minulla on huomenna Mikkelin kesäylipistossa (ikääntyvien yliopiso) luento Kriisiajan etiikka. Löysin (hiukan keskeneräisen) skannauksen samannimisestä kirjastani (Helsinki: KAKS,Kunnallisalan kehittämissäätiö, 1993) ja laitan sen tähän luennoille tulijoiden muistiinpanoiksi. Valitettavasti hyvin keskeiset graafiset kuviot eivät ole mukana tässä skannauksessa. Mukana on verkkopainokseen tarkoitetun esipuheen luonnos ja joitakin kommentteja, joita en ole ehtinyt käydä läpi tässä yhteydessä.

ilaisuus pidetään kesäyliopiston tiloissa, Mikkelin yliopistokeskuksen kampuksella, Lönnrotinkatu 5 kello 14-15:30.

   Terho Pursiainen

Kriisiajan etiikka

3., verkkopainos (julkaistu tarkasti edellisten painosten mukaisena lukuun ottamatta joitakin pieniä oikeakielisyyskorjauksia).

Julkaistu aiemmin nimellä:

Pursiainen, Terho: Kriisiajan etiikka. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö, 1993 (1. painos)

Uudelleen teoksessa Pursiainen, Terho: Tulevaisuus kriisissä. Helsinki: Kirjapaja, 1993 (2. painos)

©Terho Pursiainen, KAKS, Kirjapaja. Siteerattaessa on mainittava lähde.

Verkkopainoksen esipuhe

Lukiessaan Kriisiajan etiikkaa lukijan on eläydyttävä niihin tunnelmiin, joissa oltiin Suomessa kirjoittaessani tekstiä syksyllä 1992. Se huoli isänmaan kohtalosta, joka nyt saattaa tuntua lukijasta hymyilyttävän kiihkeältä, oli silloin todellista eikä dramatisoivaa.

Kuvitellun äärimmäisen kriisin etiikan pohtiminen tässä kirjassa johti minut oivalluksiin, joista on tullut yhteiskunnallisen ajatteluni perustuksia. Ajattelin jonkin päivän ajan, että julkaisisin kirjan uudella nimellä Terho Pursiaisen poliittinen ideologia. Se ei olisi kuitenkaan ollut täsmällinen nimi. Poliittiseen ideologiaani kuulu yhtä hyvällä syyllä kuin tässä kirjassa muotoilemani periaatteet se kulttuurimme sieluttomuuden kritiikki, jota olen harrastanut 2000-luvulla ja erityisen voimakkaasti nimenomaan kirjassani Karitsan kiukku (teoksessa Pursiainen, Terho: Summa. Kootut teologiset teokset. Helsinki: Kirjapaja, 2006). Siitä huolimatta Kriisiajan etiikka on nimenomaan poliittisen ajatteluni keskeinen teksti, minulle lähes yhtä tärkeä kuin väitöskirjani  Isänmaallisuus: keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 1997.

Lukijan on vain muistettava, että esimerkiksi kehitysyhteistyömäärärahoista ja kulttuurista kirjoittaessani on taustana keskustelussa esillä ollut kansantalouden konkurssin uhka. Taide ja muukin kulttuuri ovat nousseet poliittisessa arvojärjestyksessäni 2000-luvun kirjoissani, mutta ymmärrän yhä, että konkurssiuhan alaisessa kansantaloudessa tingittäisiin joistakin taiteen tukemisen muodoista, jos rahat tarvittaisiin väestön ruokkimiseen, pukemiseen ja asuttamiseen.

En ennakoinut kyllin rohkeasti sitä ripeää taloudellista kasvua, mikä seurasi nopeasti lamaa. Ajatukseni siitä, ettei perusturvan taso laman jälkeen voisi olla yhtä korkealla kuin sitä ennen, on onneksi väärin. Tuo virke lieneekin kirjoitukseni heikoin kohta. En edes muista, miten päädyin moiseen ajatukseen. Tänäänhän puhutaan neljän viiden miljardin uuden euron antamasta lisästä päättäjän poliittiseen valinnanvapauteen. Eroperiaate vaatii siitä osansa käytettäväksi vähäosaisimpien aseman kohentamiseen. Tuota rahaa käytettäessä on ymmärrettävä, ettei vähäosaisten väestöpiirien kannalta ole aina parasta politiikkaa, jos kaikki käytettävissä oleva raha annetaan välittömänä apuna vähäosaisille. Rawls puhuu vähäosaisten prospektien – siis tulevaisuuden näköalojen – parantamisesta vaatiessaan yhteiskuntapolitiikkaa, joka kokonaisuutena toimii vähäosaisimpien asemaa maksimoivalla (mahdollisimman suuressa määrin kohentavalla) tavalla. Rahaa on sijoitettava esimerkiksi koulutukseen ja investointeihin, jotka takaavat työllisyyttä ja toimeentuloa myös huomisen vähäosaisille.

Pääministeri Esko Aho muodosti syksyllä 1993 paljon puhutun niin sanotun filosofityöryhmän pohtimaan maamme henkistä tilaa ja tulevaisuutta (Niiniluodon työryhmä). Luullakseni Kriisiajan etiikka oli se teksti, jonka perusteella minut haluttiin mukaan filosofityöryhmään.

Vuonna 1995 kirjoitin Nousukauden etiikan (Helsinki: KAKS, 1995), jossa tarkastelin etiikan näkökulmasta väljemmän taloustilanteen näkymiä. Jos voimat riittävät, julkaisen senkin pienen kirjasen sivuillani.

Kovin mielelläni kävisin keskustelua vaikka jokaisesta periaatteestani erikseen. Lyhemmät kommentit voi lukija itse kirjoittaa osioon Keskustelua, pitemmät ja työstetymmät kannanotot julkaisen Vieraat –osion kolumneina (lyhyen kaavan mukaan) tai artikkeleina.

Piirrokseni ovat aika kömpelöitä, mutten viitsi opetella tämän paremmin Corel Drawia, kun tuskin tarvitsen sitä mihinkään muuhun tarkoitukseen.

Terho Pursiainen Järvenpäässä 9.9.2006

Arvot ja tosiasiat

Kun otetaan moraalista kantaa yhteiskunnan asioihin, tarvitaan moraaliperiaatteita ja tietoja tosiasioista. Moraaliperiaatteita joudutaan soveltamana tosiasioihin. Tosiasioista kiistellään. Moraali ei siis näytä oikotietä oikeisiin poliittisiin ratkaisuihin.

Saksalainen eloonjäämisoppi

Entinen liittokansleri Helmut Schmidt kokosi viime kesänä (1992) asiantuntijaryhmän pohtimaan Saksan tulevaisuutta. Asiantuntijoita huoletti Saksan ajelehtiminen. Niin hallituspiireiltä kuin oppositioltakin näytti puuttuvan käsitys sekä siitä, mitä oli tapahtumassa, että siitä, mihin olisi ollut pyrittävä.

Erityisen vakanvana ongelmana pidettiin Saksan suunnatonta velkaantumista ulkomaille. Saksan velka oli 1500 miljardia Saksan markkaa. ”Sen joutuvat lapsemme maksamaan, koska me elimme yli varojemme.”

Saksalaisten asenteet huolestuttivat. Yhteisestä hyvästä ei puhunut kukaan. ”Kansalainen huolehtii vain itsestään. Useimmat eivät ajattele muuta kuin omaa etuaan.” Päättäjät ja tavalliset ihmisetkin kiinnittivät huomiotaan vain taloudellisiin suureisiin. ”Liian moni asia liittyy nyt pelkästään rahan ansaitsemiseen.” Surullisena pantiin merkille, kuinka karkea aineellisuus polkee jalkoihinsa henkiset ihanteet ja kulttuuriarvot.

Asiantuntijat ottivat kantaa niin sanottuun syyllistämiseen. ”Olisi väärin syyttää tilanteesta yksin huonoa politiikkaa. Paljon riippuu meistä itsestämme. Meidän kaikkien on muututtava. Mittapuita, joilla arvioimme tilannetta, pitää vaihtaa.” Ryhmän näkemyksen mukaan perusongelma on moraaliarvojen puute. ”Salliva yhteiskunta, joka ei tunnusta moraalisten arvojen olemassaoloa, johtaa lopulta vapauden ja suvaitsevaisuuden turmeltumiseen.”

Perusratkaisuksi ryhmä näkee luopumisen. ”Johtopäätös tästä on, että meidän on supistettava menojamme. Meidän on maksettava enemmän veroja, elettävä säästäväisemmin ja luovuttava palkankorotuksista. Meidän on muutettava elämäntyyliämme. Se tulee kipeästi koskemaan meitä kaikkia.”

Schmidtin ryhmän julistus on sanoma Suomenkin tilanteeseen. Julistus ottaa esille tärkeimmät vallitsevan tilanteen ongelmat ja näyttää myös perussuuntaviivat niiden ratkaisemiseen.

Muutamat ryhmän kannanotot kyllä herättävät levottomuutta, kuten kritiikki liberaalia, moniarvoista, sallivaa yhteiskuntaa kohtaan. Yhteishyvä ja itsekkyys pannaan usein vastakkain epäasiallisella tavalla. Kollektiiviset tavoitteet eivät ole itsetarkoitus. Yhteiskunnan toimien oikeutus on siinä, että ne viime kädessä auttavat ihmisiä saavuttamaan omia yksilöllisiä tavoitteitaan.

Itsekkyys on huolestuttavaa, jos sillä tarkoitetaan häikäilemätöntä omaisuuden ja vallan tavoittelua toisten kustannuksella moraalista piittaamatta. Joukkosielun näkökulmasta itsekkäältä näyttää usein myös toisenlainen yksilö, joka omintakeisen elämänkatsomuksensa ohjaamana on kokoamassa voimavaroja yksilöllisen, mutta usein kaikkea muuta kuin itsekkään arvojärjestelmänsä toteuttamiseksi. Kulttuurin ja henkisten arvojen palauttaminen siihen asemaan kuin Schmidtin työryhmä vaatii, merkitsisi keskenään ristiriitaisten ihanteiden kukoistamista ja kärkevää kamppailua niiden toteuttamiseen tarvittavista voimavaroista. Kulttuuriyhteiskunta on elävä ja jännitteinen eikä merkitse aineellisten arvojen sopuisaa jakamista hengettömän yksimielisyyden kuolleessa rauhassa.

Valitettavan usein yhteishyvä on merkinnyt hillitöntä ryhmäitsekkyyttä, milloin yhteiskuntaluokan tai eturyhmän itsekkyyttä, milloin kansallista itsekkyyttä. Kivikovat ryhmäedut luovat joukkoelämää, jonka litistämät ihmiset toisaalta oppivat kohtelemaan muita yhteiskunnan tahoja pelkkinä oman tarpeentyydytyksensä välineinä ja toisaalta itse antautuvat lohduttomasti omien aatteittensa, ihanteittensa ja hokemiensa riistämiksi.

Saksalainen, natsien teloittama pappi Dietrich Bonhoeffer haaveili kuuluisissa Vankilakirjeissään ajasta, jolloin ihmisistä vihdoinkin tulisi täysi-ikäisiä, mitä hän sillä sitten tarkoittikin. On syytä olla varuillaan. Ankeat ajat aktivoivat helposti ihmisissä väljempinä aikoina tiedostamattomissa uinuneita ja siitä syystä raittiilta itsekritiikiltä suojassa olleita asenteita. Takaiskun kokenut saattaa houkuttua katumaan haaveitaan ja tuntemaan syyllisyyttä siitä, että uskoi elämän tarjoavan enemmän kuin pelkkää huolta perustoimeentulosta. Mutta elämä on yhä enemmän kuin leipä ja yhteiskunnan tuottamat ja yhteisesti kuluttamat palvelut. Politiikan peruskysymyksenä ankeankin ajan keskellä on, kuinka saataisiin raivatuksi tilaa ja luoduksi mahdollisuuksia yksilöiden kasvulle omintakeisten elämänsuunnitelmiensa mukaan.

Päättäjät ohjailevat mielipiteitä?

Valtionvarainministeriö julkaisi syksyllä 1992 kannanoton valtiontalouden välttämättömistä säästötoimista. Kannanoton mukaan julkinen talous velkaantui niin nopeasti, että ulkomaisen velan saanti oli vaarassa pian vaikeutua ja suoranainen kassakriisi uhkasi. Velan kokonaismäärä nousisi muutamassa vuodessa tasolle, jota ei enää pidettäisi kansainvälisesti hyväksyttävänä.

Velanoton hillitseminen edellytti suuria säästötoimia valtiontalouden eri aloilla. Paperissa todettiin, ettei säästöjä saataisi tarpeeksi koskematta suurten väestöpiirien etuihin, mikä merkitsi sitä, että oltiin alentamassa melko vähävaraistenkin ihmisten julkisista varoista riippuvaista elintasoa.

Asiakirja sai vastaansa terävää kritiikkiä. Vaadittiin arvokeskustelua. Perusturvaan puuttumisesta varoitettiin.

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksinen nosti lehtihaastattelussa esiin tärkeän teeman, josta sitten saatiin poliittiseen keskusteluun usein toistettava hokema. Airaksisen mielestä hallitus ja elinkeinoelämän ohjailivat yleistä mielipidettä esittämällä omat päätöksensä ja hankkeensa ainoina mahdollisina vaihtoehtoina. Tällä tavoin vaiennettiin keskustelua ja yritettiin hätätilan verukkeella toteuttaa hankkeita, joita normaalioloissa olisi pidetty kiistanalaisina: sosiaaliturvaa haluttiin purkaa ja ajettiin ratkaisuja, jotka kärjistäisivät tuloeroja käydessään nimenomaan vähävaraisimpien väestönosien kimppuun.

Airaksisen arvostelu oli filosofista. Toista mieltä oleminen oli vaikeaa, kun hän väitti vaihtoehtoja olevan, muttei yksilöinyt. Eihän filosofia saakaan ilmoitustietoa talouspolitiikan hoitamisesta. Otettaessa kantaa politiikan moraalikysymyksiin joudutaan luottamaan tosiasiatietoon, joka ei ole peräisin etiikasta. Professori Airaksinen ei olisi voinut tehdä talouspoliittisia ehdotuksia pukeutumatta talousmiehen takkiin. Hänen täytyi filosofina tyytyä viittaamaan yleisesti siihen, että kielen avulla oli mahdollista ohjailla yleistä mielipidettä ja että poliitikot turvautuivatkin usein tähän temppuun. Varoitus oli toki aiheellinen.

Kaikki päättämistilanteet eivät kuitenkaan ole samanlaisia. Toiset tilanteet ovat väljiä: on olemassa runsaasti hyviä vaihtoehtoja asioiden hoitamiseen. Toiset tilanteet ovat ahtaita: vaihtoehtoja on vähemmän ja toinen toistaan huonompia.

Tätä lukua kirjoitettaessa ryöstettiin Kouvolassa Mora-puukolla uhaten STS:n pankki. Jos rosvo painaa puukkoa kylkeen ja sanoo: ”Rahat tai henki!”, ei toki olla pikkutarkan filosofian kannalta täydellisessä vaihtoehdottomuustilanteessa. Pankkivirkailijahan voi puukotuttaa itsensä kuoliaaksi, jolloin rosvo vie rahat vasta otettuaan hengen. Vaihtoehdottomaksi tilannetta voi väittää vain viittaamalla siihen, että ratkaisu, joka johtaa sekä rahan että hengen menoon, on kohtuuttomasti huonompi kuin ratkaisu, joka johtaa vain rahan menoon. Järkevä päättäjä ei ottaisi moista vaihtoehtoa lainkaan lukuun.

Toivottavuus ja toteutettavuus

Yhteiskunnallisissa tavoitteissa on kaksi toisistaan riippumatonta puolta: toivottavuus ja toteutettavuus. Poliittisessa päättämisessä ei olla vaihtoehdottomassa tilanteessa, jos päättäjällä on valittavanaan ainakin kaksi erilaista mahdollisuutta ongelmansa ratkaisemiseen ja molemmat vaihtoehdot ovat sekä toivottavia että toteutettavia.

Toivottavuuden käsitettä on määriteltävä tarkemmin sen tähden, että on tilanteita – kuten tuo äsken mainittu ”rahat tai henki” –tilanne –, jossa kaikki vaihtoehdot ovat kaikkea muuta kuin toivottavia. Epämieluisaan toimeen joudutaan ryhtymään vain vielä epämieluisampien seurausten välttämiseksi. Jos tarjona kuitenkin on useampi kuin yksi keino välttää äärimmäisen sietämättömät vaihtoehdot, tilanne ei ole vaihtoehdoton; poliittista valinnanvapautta on vielä jäljellä.

Arvot ja tosiasiat

Toivottavuus ja toteutettavuus asian erillisinä puolina korostavat kahta erillistä moraalikeskustelun ainesosaa.

Ensimmäiseen kuuluvat arvot ja moraaliperiaatteet. Tämä on keskustelun moraalipuolta. Moraaliperiaate on esimerkiksi ajatus, jonka mukaan vähäosaisimpien etuja on ajateltava ennen parempiosaisten etuja.

Pelkät arvot eivät pitkälle kanna. Arvojen on oltava toteutettavissa. Mitkä arvot ovat toteutettavissa ja mitkä eivät, riippuu siitä, millaisia ovat tosiasiat. Jo valintaongelmaa kuvattaessa vedotaan tosiasioihin. Tilanteemme joko on tai ei ole vaihtoehdoton. Vaihtoehtoja arvioitaessa odotetaan tietyistä päätöksistä seuraavan tiettyjä tuloksia, mikä riippuu asioiden välisistä syy-yhteyksistä. Kireät säästötoimet joko johtavat tai eivät johda vaihtoehdottomuuden laukeamiseen maamme taloudesta. Kaikki tämä on keskustelun tosiasiapuolta.

Kirjallisuudessa mainitaan arvojen ja tosiasioiden välistä jännitettä havainnollistava esimerkki.

Eräässä Amerikan kaupungissa kuuluivat taksiryöstöt yleistyneen huolestuttavalla tavalla seurauksena huumeorjien kyltymättömästä rahantarpeesta. Kaupungin päättäjät halusivat suojata taksimiesten omaisuutta. Annettiin määräys, jonka mukaan taksien oli lukittava kassalippaansa ranteeseensa, jottei sitä voitaisi autossa irrottaa. Seurauksena oli, että taksiryöstöt vähenivät huomattavasti – mutta taksimurhat lisääntyivät vastaavasti. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin toivottava.

Käynnissä on keskustelu elvyttämisestä. Eikö nyt sitten ole selvää, kumman kannan puolella moraali on, elvyttäjien vai elvytyksen vastustajien? Työttömät ja kohti konkurssia ajautuvat yrittäjät ovat surkeassa asemassa oleva ihmisryhmä, joita ei toki saa jättää auttamatta. Moraali vaatii elvytystä.

Näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole. Myös elvytyksen vastustajat haluavat ihmisille työtä. Elvytysriidan osapuolet varmaan ovatkin yhtä mieltä toivottavasti lopputuloksesta eli asian moraalisesta puolesta. Erot ovat tosiasioitten tulkinnassa.

Velkaelvytyksen vastusta selittää, että elvyttäminen useiden miljardien lisävelalla viivyttäisi tai jopa vaarantaisi kansantalouden tervehtymistä. Kansantaloudelle kävisi kuin potilaalle, joka jättää penisilliinihoidon kesken oitis kun olo helpottaa. Tauti ei parane; kohta on entinen yskä. Lisävelan miljardit vain ovat lisäongelmana. Velkaelvytys johtaisi työttömyyden kasvuun eikä laskuun ja konkurssien lisääntymiseen eikä vähenemiseen. Turha lasku langetettaisiin tuleville sukupolville.

Elvytyksen vaatijoiden näkökulmasta tiukka säästöpolitiikka luo juuri sitä ongelmaa, jota on hoitavinaan. Suljettua sektoria kurjistetaan säästämällä itsepäisesti ja kohtuuttomasti. Ihmisille aiheutetaan tarpeettomia kärsimyksiä.

Saattaa tuntua siltä, että etiikalle jää niukasti sanottavaa talousteorioiden riidellessä. Sanottavaa toki jää. Moraaliperiaatteet eivät kuitenkaan ole oikotie, jota myöten kipaistaisiin kepeästi oikeisiin ja selkeisiin poliittisiin suosituksiin. Tarvitaan tietoa siitä, mitä mistäkin seuraa.

Toisenlaista ohjailua?

Yksi monista julkisen talouden liiallisen paisumisen selityksistä on hyötyjen ja rasitusten erilainen vaikutus kansalaisten elämään. Valtion tietylle rajatulle väestöryhmälle antama etu tuntuu kotitalouden elämässä. Rasitukset, esimerkiksi verokuorma, jakautuvat koko väestölle, ja yhden väestöryhmän saaman edun aiheuttama veronkiristys jää niin pieneksi, ettei sitä panna edes merkille.

Päättäjän kokema poliittinen rangaistus verokuorman kasvattamisesta jää lievemmäksi kuin eri tahoilta saadut palkinnot niiden etujen myöntämisestä, joista verokuorman kasvu johtuu; etujen pidättäminen on siis yleensä poliittisesti kalliimpaa kuin niiden myöntäminen.

Eturyhmät hankkivat pyyteilleen asiantuntijatahojen siunausta. Asiantuntijathan eivät ole yhtä mieltä talouden toiminnasta. Sama toimi, jota yksi varteenotettava asiantuntija suosittelee, on toisen mielestä erittäin vahingollinen. Eturyhmät käyttävät hyväkseen tätä erimielisyyttä ja hankkivat niin sanotusti korvasyyhyynsä asiantuntijanäkemyksiä. Vahvoilla etutahoilla on omat korkeasti koulutetut ja arvovaltaiset talouspoliittiset ja sosiaalipoliittiset asiantuntijansa. Suuri osa yhteiskunnallisessa keskustelussa esiintyvästä asiantuntemuksesta onkin selvästi puolueellista. Tiedettä käytetään ryhmäetuun pohjautuvien vaatimusten perustelujen sorvaamiseen.

Jos asiantuntijalausunnot menevät ristiin, puhdas ja ponnekaskaan moraali ei anna erityisvalmiuksia erottaa oikeaa profeettaa väärästä. Kun käytännön moraalisuositukset lepäävät näin hataralla pohjalla, lienee niitä esitettävä nöyrässä hengessä.

Populismi on kannatuksen hankkimista syöttämällä yleisölle mieluista mutta yksinkertaistettua ja harhaista yhteiskunnan todellisuuden mallia. Populismi on moraalista riistoa. Vallassa olija tai valtaan pyrkijä ajaa omia pyyteitään viettelemällä yleisöä vaatimaan omien etujensa vastaisia asioita. Populistin puheessa on aina kimeä moraalinen korostus, koska hän pestaa kuulijan omaatuntoa liittolaisekseen, viidenneksi kolonnaksi kuulijaa itseään vastaan. Populismi on erityisen vastenmielinen riiston laji.

Päättäjällä on valtaa toteuttaa moraaliperiaatteitaan vain sikäli, kuin hänellä on poliittista tukea pyrkimyksilleen. Moniarvoisessa yhteiskunnassa poliitikolla ei ole mahdollisuutta edes yrittää hallita ihmisten mielikuvia yhteiskunnasta. Eturyhmien puolueelliset talousteoriat ja vallanhaluisten levittämä populismi rajoittavat poliittisen päättäjän vaihtoehtoja. Myönnytyksiä on tuon tuosta tehtävä, hylättävä toivottavampi toteutettavamman hyväksi. Vain toiseksi parhaat ratkaisut tulevat kysymykseen. Henkilökohtaisesta moraalista riippuu, miten laihoihin kompromisseihin päättäjä taipuu ennen kuin mieluummin jättää vastuun oppositiolleen.

Päätösperiaate: varautuminen pahimpaan

Kriisiajan oloissa päättäjien on varauduttava pahimpaan mahdolliseen kehitykseen. Näin on tehtävä semminkin siitä syystä, että päätetään myös tulevien sukupolvien puolesta, jotka eivät itse osallistu päättämiseen.

Läpinäkyvä ja sumea yhteiskunta

Moraali olisi helppoa, jos olisi läpikotaisin läpinäkyvä yhteiskunta. Julkilausuttu oikeudenmukaisuuskäsitys hallitsisi. Kaikki tuntisivat sen ja sitoutuisivat siihen. Lait ja yhteiskuntapoliittiset ohjelmat johdettaisiin selkeästi ja siististi oikeudenmukaisuuskäsityksestä. Yhteiskunnassa vallitsisi tieteellinen yksimielisyys talouden ja sosiaalisen todellisuuden laeista. Yksilöt näkisivät, miten heidän omat ratkaisunsa vaikuttavat heidän elämäänsä. Näissä oloissa olisi helppo panna vastakkain moraaliperiaatteita ja vaatia päättäjiltä ja suurelta yleisöltä tietoisia valintoja.

Valitettavasti yhteiskunta on hyvin sumea sen sijaan että se olisi läpinäkyvä. Ei ole kovinkaan selvää, millaisen oikeudenmukaisuuskäsityksen (eli niin sanotun julkilausumattoman yhteiskuntasopimuksen) muotoon Suomessa noudatettavat pelisäännöt voitaisiin kiteyttää. Lainsäädäntö kiertyy paksuksi ja sotkuiseksi vyyhdeksi, jonka osien vaikutusta toisiinsa on vaikea asiantuntijankaan selvittää ja jonka kokonaisvaikutus jää riidanalaiseksi.

Kun valtiontalouden tilaan vedoten puututaan yhtä aikaa moneen sosiaaliturvajärjestelmämme kohtaan, seuraukset yksilöiden ja perheiden kannalta voivat olla yllättäviä ja kohtuuttomia. Sosiaalilainsäädäntö on erityisen sumea kokonaisuus muutenkin sumeassa yhteiskunnassamme.

Tulisi innokkaasti pyrkiä läpinäkyviin päätöksiin. Kielteisenä esimerkkinä nyt istuvan hallituksen kaudelta on asuntovelan verotuskohtelu. Jos kansalaisen on mahdotonta ymmärtää, miten politiikalla on tarkoitus vaikuttaa hänen kohtaloonsa, yhteiskunnasta ja valtiosta tulee hänelle vieras ja pelottava salaisuus, mikä antaa järjenvastaisille aatteille ja populistien keinottelulle turhia mahdollisuuksia.

Yhteiskunta näkyy läpi sitä selkeämmin, mitä parempi näkökyky kansalaisilla on. Taloudellisen ja sosiaalisen valistuksen puutteellisuus on ollut edistämässä talouskriisin syntymistä. Ihmiset olisivat tehneet toisenlaisia henkilökohtaisia ratkaisuja ja mitoittaneet poliitikoille ja työnantajille esittämänsä vaatimukset toisin, jos olisivat ymmärtäneet yhteiskunnallisia syy-yhteyksiä. Valistuksen puutteellisuus on myös estämässä kriisin hoitamisen vaatimia ratkaisuja. Kriisin aikana ja sen jälkeen on varmaankin syytä käydä tiukkaa keskustelua koululaitoksen tehtävistä poliittisesti täysi-ikäisten kansalaisten kasvattajana.

Sumea tulevaisuus

Yhteiskunnan sumeutta ei saataisi läheskään kokonaan poistetuksi, vaikka hallinnosta tehtäisiin mahdollisimman selkeää ja läpinäkyvää. Sumeus johtuu enimmäkseen siitä, ettei tunneta yhteiskuntaelämän lainalaisuuksia.

Mainio esimerkki tästä on kansantaloustiede. On väitetty, että taloustieteen perusteisiin perehtymätön maallikkokin olisi viime aikoina päätynyt keskimäärin osuvampiin talousennusteisiin kuin OECD huippuasiantuntijoineen ja tietokoneohjelmineen – apunaan vain kahden edellisen vuoden tilastoja ja viivoitin. Vallitsevan kriisin perusopetuksia on, ettei ole luottaminen virallisiin eikä riippumattomiin tieteellisiinkään ennusteisiin. Jos on jokseenkin mahdotonta ennustaa, mitä talouspoliittisesta vaihtoehdosta puhtaasti taloudellisten tunnuslukujen osalta seuraa, niin on ainakin yhtä mahdotonta moraalin näkökulmasta arvioida tuota vaihtoehtoa toisiin vaihtoehtoihin verrattuna.

Oheisessa piirroksessa (kuvio 1) nähdään kaksi maljaa ja kummassakin pallo. Ensimmäinen malja kuvaa kaavamaisesti vanhentunutta käsitystämme yhteiskunnallisten syy-yhteyksien luonteesta. Kun pallo päästetään pyörimään maljan seinämiä pitkin, se pian asettuu alalleen maljan pohjalle. Olemme tottuneet uskomaan, että poliittisten päätösten seuraukset ovat yhtä yksiselitteisesti ennalta nähtävissä.

Usko seurausten ennalta näkemiseen on horjunut viime vuosien taloudessa. Kansantalouden lait eivät nähtävästi toimi suoraviivaisesti. Toisessa maljassa pallo jököttää tasapainossa maljan pohjassa olevan kohouman päällä. Tasapaino on sangen hauras. Ikkunan aukeaminen voi aiheuttaa ilmavirran, mikä riittää tasapainon järkkymiseen, tai huoneen sohvalla kuorsaavan perheenisän tavallista hartaampi hengenveto aiheuttaa tärinän, joka saa saman asian aikaan. Kehitys kulkee monien haarautumien kautta ja solmukohdissa ikään kuin valitsee, mihin suuntaan lähtee. Paraskin tiede on kyvytöntä osoittamaan niitä pikkuruisia seikkoja, jotka ratkaisevat suunnan.

Usein mainitaan niin sanottu perhosvaikutus. Brasilian viidakossa perhonen, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan, heilauttaa kenenkään näkemättä siipeään, ja kas – niin väitetään – Grönlannin sää on muutaman kuukauden päästä vallan toinen kuin se olisi ollut, jos siiveniskua ei olisi tapahtunut tai se olisi tovin viipynyt. Jos säät käyttäytyvät näin, on hyvin luultavaa, ettei kansantalouttakaan koskaan kyetä ennakoimaan luotettavasti.

Vanha kattavan järkiperäisen päättämisen ihanne on sumeaan maailmantodellisuuteen soveltumaton ajatus. Järkiperäisyyden ihanteen mukaan päättäjä tutkii eri vaihtoehtojen kaikki seuraukset ja niiden todennäköisyydet sekä mittaa asetettujen tavoitteiden toteutumista. Lopuksi hän valitsee vaihtoehdon, jonka yhteenlaskettu keskimääräinen kokonaisvaikutus olisi edullisin.

Kaikilla tärkeillä teoilla on suunnaton määrä seurauksia. Niiden pelkkä luettelointi olisi mahdotonta, puhumattakaan arvioimisesta. Tällaista järkiperäisyyden ihanteeseen kohdistettu kritiikkiä on jo kauan harrastettu. Maailman tapahtumien käydessä aina vain pyörteisemmiksi ihanteesta on lähes kokonaan luopuminen.

Tärkeintä ja mielenkiintoisinta tulevaisuudessa on kaikki uusi. Pitkälle tulevaisuuteen on turha jatkaa lähimenneisyyden kehityskäyriä. Los Angelesissa on koirakanta viime aikoina lisääntynyt.; jos haluan, tietokone laskee varsin nopeasti, montako vuotta kestää ennen kuin Los Angelesin koirat sontivat niin paljon, että läjä kasvaa kohti avaruutta viiden kilometrin tuntivauhdilla. Ikään kuin korkoa korolle kasvavista kehityksistä voidaan tietää varmasti, etteivät ne jatku loputtomasti.

Uuden ennustamisen mahdottomuutta on havainnollistettu kuvitelmalla kivikauden älypäistä. Joku kysyi miekkoselta, mitä uutta tulee tapahtumaan seuraavan sadan vuoden aikana. Tämä loihe lausumaan, että sadan vuoden kuluttua keksittäisiin pyörä. Ennustuksena tämä oli mahdoton: jos ennusti pyörän, oli keksinyt pyörän. Se, mikä on uutta, on ennustamatonta.

Useimmat talouskriisin tarkkaajat ovat optimisteja. Heidän tulkintansa mukaan lama on vain katkos myönteisessä kehityksessä. Kriisiin on ajauduttu monien sattumalta yhtäaikaisten vastoinkäymisten tähden; kun häiriötekijät on saatu poistetuksi, palataan olennaisesti entisenlaiseen tilanteeseen.

Ei tarvitse liittyä vuosituhannen vaiheen lähestyessä todennäköisesti aina vain sankkenevaan tuomiopäivän julistajien kuoroon epäilläkseen tätä ajatusta. On enemmän kuin mahdollista, että nykyisten ongelmien takana jonottaa uusia poliittisia, taloudellisia sekä ympäristön tilaan ja maailmanköyhälistön köyhtymiseen liittyviä ongelmia, joista muutamat saattavat olla pahempia kuin tällä hetkellä käsiteltävinä olevat pahimmat ongelmat. Sekasorto ei näytä olevan väistymässä vaan on sakenemassa; jos sanottu on totta, päättäjien moraali pettäisi, elleivät he varautuisi kovin kuohuvaan tulevaisuuteen.

Pahimpaan vaihtoehtoon varautuminen

Suomenkin talouden ennustaminen on viime vuosina onnistunut melko huonosti. Talouteen vaikuttaneet keskeiset asiat – kuten esimerkiksi Neuvostoliiton myllerrykset – eivät periaatteessakaan ole olleet kansantalousmallien ennakoitavissa. Talouspolitiikan valmistelijat ovat itse tunnustaneet, ettei kehityksen erilaisiin ja etenkin kielteisimpiin vaihtoehtoihin tarpeeksi hartaasti paneuduttu kriisin lähestyessä. Uskottiin esimerkiksi Neuvostoliiton kaupan jatkavan kukoistustaan entisin epärealistisen suopein ehdoin.

Yksi tapa suhtautua sumean tulevaisuuden vaihtoehtoihin on korostaa erityisesti kaikkien synkimpiä mahdollisuuksia. Päätettäessä valitaan vaihtoehdoista se, joka kaikkein huonoimmassa mahdollisessa tilanteessa johtaisi kaikkein siedettävimpiin seurauksiin.

Pessimistinen päättäjä on valmis luopumaan melkoisista menestymisen mahdollisuuksista koettaessaan ennen kaikkea välttää sietämättömiä menetyksiä. Kaikissa oloissa ei moista pidättyvyyttä voi suositella. Kyseessä on selvästikin varovaisuus, jota on syytä noudattaa vain erityisen kiperissä tilanteissa. Millaisissa oloissa varovaisuuden korostaminen on paikallaan? Seuraavassa pessimististä päättämistä vaativien tilanteiden tyypillisiä tuntomerkkejä.

Ensinnäkin: joissakin valintatilanteissa esiintyy vaihtoehtoja, joiden seuraukset epäsuotuisissa olosuhteissa olisivat todella sietämättömiä, vaikka niiden toteutumisen todennäköisyys jäisi vähäiseksi.

Toiseksi: aina ei ole mahdollista arvioida karkeastikaan mahdollisten eri seurauksien todennäköisyyttä. Päätöksiä joudutaan tekemään syvän epävarmuuden oloissa.

Kolmanneksi: joitakin valintoja joudutaan selittämään ja oikeuttamaan toisille ihmisille, jotka eivät itse olleet valintaa tekemässä. Päätöksiä tehdään esimerkiksi vielä syntymättömien sukupolvien edusmiehinä,

Nämä kolme tuntomerkkiä ja etenkin niistä viimeinen kuvaavat talouskriisin oloja.

Päätökset vaikuttavat tavattoman rajusti ihmisten kohtaloihin. Kymmenet tuhannet elämänsuunnitelmat lienevät peruuttamattomasti jo sortuneet, kun yritykset ovat kaatuneet, maatilat joutuneet pakkohuutokauppaan ja tavalliset ihmiset menettäneet työpaikkansa. Kansantalous on uhattuna perusteissaan. Luotettavaa tietoa päätösten mahdollisten seurausten todennäköisyyksistä ei ole tarpeeksi tai ei ollenkaan. Maailmantalous ja politiikka pyörteilee, ja ympäristö muuttuu varoittamatta ja jyrkästi. Ratkaisumme voivat mullistaa tulevien sukupolvien elämän. On syytä omaksua varovainen pahimman varalle varautumisen periaate. Optimistisempi suhtautuminen olisi vastuutonta.

Varautuminen pahimpaan on kriisiajan etiikan hallitseva päättämisperiaate.

Lama korvien välissä?

Eikö pahimman varalle varautuminen ole juuri päinvastaista kuin olisi psykologisesti tarkoituksenmukaista? Vähän väliähän hoetaan sitä, että lama on ennen kaikkea ”korvien välissä”. Talous surkastuu, koska ihmiset ovat pessimistisiä. Asiat saadaan jälleen liikkeeseen valamalla ihmisiin tulevaisuudenuskoa, yrittämisen ja riskin ottamisen halua.

Usko elämään ja tulevaisuuteen on kiistämättä tärkeää, eivätkä pahimpien mahdollisten tulevaisuuksien kauhukuvat ole taloudellisen elpymisen parasta maaperää.

Elämänusko ja päättämisperiaatteet ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Emme iskosta ekaluokkalaisten päähän liikennesääntöjä siksi, että uskomme tulevaisuuteen olisi sortunut. Vastuullisina kasvattajina haluamme ohjata lasta nimenomaan pahimpia mahdollisuuksia ajatellen. Jos lapselle kävisi huonosti, emme äiteinä ja isinä voisi antaa itsellemme anteeksi pahimpaan varautumisen laiminlyömistä.

On väitetty, että nykyihmiseltä on unohtumassa kokonaan totuuden käsite sellaisena kuin se on joskus elänyt. Vuorovaikutuksemme on toinen toisemme ohjailua. Kaikki mitä toiselle sanomme tähtää hänen käyttäytymisensä ohjaamiseen tavoitteemme mukaiseen suuntaan.

Päättäjän on kyettävä johdonmukaiseen käytännön pessimismiin ja kuitenkin pidettävä huolta siitä, etteivät toivon lähteet pääse ehtymään. Elämänuskoa ei voi ammentaa valtionvarainministeriön suhdannekatsauksista, jos ei etiikan teorioistakaan. Näiden voimavarojen on löydyttävä muualta, ihmisestä itsestään. Olisi äärimmäisen tärkeää, että kansakunnan keskeiset vaikuttajat olisivat henkisesti kunnossa ja tasapainoisia, vaikkemme ryhdykään vaatimaan esimerkiksi kunnanhallitusten jäsenten sieluntilatarkastuksia.

On vaarana, että itse joutuu toisiin kohdistamiensa ohjailuyritysten uhriksi. Poliitikon elämä on alituista julkista poseeraamista. Hän tietää sen, minkä muuan kuuluisa kirjailija kertoi oppineensa laajalla luentokierroksellaan halki Amerikan mantereen: julkista esiintymistä tarkkaileva yleisö ei ole niinkään kiinnostunut siitä, mitä esiintyjä sanoo, kuin siitä, onko hän tosissaan. Omaan viestiin on itse uskottava, jotta saisi yleisön ottamaan asian täydestä. Poliitikko pyrkiikin mahdollisimman hyvin sisäistämään sen sanoman, jonka milloinkin katsoo tarkoituksenmukaiseksi. Uskottavuus on poliitikolle samaa kuin stetoskooppi lääkärille. Mutta poseeraaminen tulee helposti toiseksi luonnoksi. Julkisuudessa eläminen on omiaan ennen pitkää kutistamaan ihmisen siksi asennoksi, johon hän kuvaajan edessä asettuu.

Poliittisten mielipidejohtajien itsehypnoosi lienee nykyisten vaikeuksien perussyitä. Talouselämän asiantuntijat – jotka kyllä itsekin astuivat oman optimisminsa ansalankaan – ovat kuvanneet, miten vähän mielenkiintoa johtavilla poliitikoilla oli heidän esittämiään lähestyvän kriisin oireita kohtaan. Varautuminen vastoinkäymiseen oli ristiriidassa poliitikkojen omaksumien myönteisyyden rutiinien kanssa, ja niin he tulivat ohjanneeksi meidät tähän nykyiseen ahdinkoon.

Toivon ylläpitäminen ja vastoinkäymisetkin kestävän poliittisen linjan noudattaminen eivät ole ristiriidassa keskenään.

Sukupolvien oikeudenmukaisuus

Velkaantuminen on keskeisin huolenaiheemme. Kyse on tulevien sukupolvien peruseduista. Tulevien polvien edut on otettava huomioon pahimman mahdollisen kehitysvaihtoehdon valossa. Nimellinen ja todellinen velkaantuminen ovat eri asioita. Tärkeintä säästämistä ovat sijoitukset tulevan sukupolven kykyihin.

Oikeudenmukainen säästämisperiaate

Velkaa voidaan käyttää monin tavoin. Jos velkaraha sijoitetaan niin, että se viiveen jälkeen tuottaa kulunsa ja nettoakin loppujen lopuksi jää, kyse ei itse asiassa olekaan velkaantumisesta vaan sijoittamisesta. Tällä perusteella on mahdollista puolustaa esimerkiksi velkarahalla toteutettua elvyttämistä. Jossakin kriisikehityksen vaiheessa kunnan saattaa olla järkevää aientaa suunnittelemiaan sijoituksia, jos ne joka tapauksessa on pakko joskus toteuttaa, ja siten auttaa osaltaan työllisyyden hoidossa.

Eräiden kansantalousoppien mukaan ei tarvitse edes vaatia, että sijoitukset olisivat kovin tarpeellisia. Järkevää voi olla vaikkapa sellaisten rakennusten kuten pyramidien rakentaminen, joilla ei ole tuotannollisia tehtäviä, tai suoranainen jokapäiväisen kulutuksen tukeminen; kun rahaa lähetetään liikkeeseen, sitä saattaakin palata takaisin enemmän – aivan toisin kuin arkikokemusten pohjalta olettaisi. Säästäminen voi olla tervettä varautumista tulevaisuuteen tai se voi olla säästämisen tarvetta luovaa säästämistä.

Kun moraalilla ei ole omaa kansantalousteoriaa, ei näihinkään väitteisiin ole olemassa moraalin vastauksia. Kaikki riippuu siitä, mitä paras teoria taloudesta kulloinkin sanoo.

Moraaliajattelijat ovat yrittäneet kehittää oikeudenmukaista sukupolvien välisen säästämisen periaatetta. On muun muassa vaadittu, että edellinen sukupolvi on velvollinen säästämään jälkipolvelle samassa suhteessa kuin se olisi mielestään ollut oikeutettu odottamaan edellisen sukupolven säästävän itseään varten. Sukupolvet muodostavat ketjun, jossa jokaisen sukupolven kannettavaksi jää samanlainen suhteellinen rasitus.

Vaatimuksen esittäjä näyttää olettavan ihmiskunnan vaurastuvan jatkuvasti. Vaurastumiselle voidaan haluttaessa asettaa yläraja, jonka jälkeen säästämisvelvollisuus raukeaisi. Taloudellisen kasvun ei tarvitse loputtomasti jatkua. Yhtenä kauniina päivänä aineellinen elintaso on jo tarpeeksi korkea. Kehittyneen ihmisen tärkeimmät arvot ovat henkisiä. Aineellista vaurautta tarvitaan näiden arvojen toteuttamisen välineeksi, ei itseisarvoksi.  Kun välineitä on tarpeeksi, enemmistä olisi haittaa: aineellisen hyvän kasaaminen ja hoitaminen veisi mahdollisuuksia keskittyä elämänsuunnitelmien varsinaisiin tavoitteisiin.

Oikeudenmukaisen säästämisen periaatteessa on outo puolensa. Jatkuvan kasvun oloissa oikeudenmukainen säästäminen velvoittaa niukemmissa oloissa elävän edellisen sukupolven säästämään varakkaamman hyväksi.

Sukupolvien välisen vastavuoroisuuden puute

Sukupolven on mahdollista vaikuttaa jälkeläistensä etuihin ja rasituksiin, mutta jälkeläisten ei ole mahdollista vaikuttaa edeltäjiensä etuihin ja rasituksiin. Kansantalouden velkaantumisen mahdollisuus särkee itsestään selvältä näyttävän asetelman. Nykyisen sukupolven on mahdollista ottaa velkaa tulevien sukupolvien nimiin ja siten niiden hyväksi säästämisen sijaan pakottaakin ne tukemaan omaa elintasoaan.

Tulevat sukupolvet eivät pääse itse päättämään näistä asioista. Moraalin tehtäväksi jää huolen kantaminen niiden eduista. Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on velkaantumiskeskustelun tärkein moraalinen teema, toisin kuin sukupolven sisäistä oikeudenmukaisuutta kohtuuttomasti korostavassa mediakeskustelussa tunnutaan edellytettävän. Moraalin on oltava erityisesti niiden puolella, jotka eivät ole osallistumassa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Holhouksen etiikka tutkii, millaisia periaatteita edusmiesten on noudatettava päätöksissään esimerkiksi sellaisen päämiehensä puolesta, joka on kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan. Karkea holhousta koskeva yleisperiaate on, että edusmiehen on tehtävä päätökset päämiehensä tavoitejärjestelmän pohjalta, jos sen sisältö on hänen tiedossaan. Ellei edusmies tunne päämiehen elämänsuunnitelmaa, hänen on parhaansa mukaan yritettävä päätellä, mitä päämiehen olisi järkevää haluta.

Rakastaminen on pyyteetöntä toisen elämänsuunnitelman edistämistä (eikä siis arkielämän raadollista rakkautta, joka tarkoittaa yleensä yritystä vallata myös toisen elämä oman elämänsuunnitelman toteuttamiskentäksi). Moraali vaatii holhoojaa rakastamaan päämiestään käytännöllisellä rakkaudella eli ajamalla tämän etua parhaansa mukaan.

Varautuminen pahimpaan vaatii meitä asettumaan tulevan sukupolven asemaan sellaisena kuin miksi se muodostuu, jos pahin kuviteltavissa oleva kehitys toteutuu. Olemme täyttäneet velvollisuutemme tulevien sukupolvien edusmiehinä, jos nämä eivät voisi olla hyväksymättä niiden puolesta tekemiämme ratkaisuja pahimmasta mahdollisesta tilanteestaan käsin. Meidän on parhaamme mukaan koetettava katsoa asioita heidän arvojensa ja tavoitteidensa näkökulmasta, eikä pahimpaan varautuva päättäjä voi pitää itsestään selvänä, että jokainen uusi sukupolvi on aina vauraampi kuin edellinen.

Säästämisen ongelma

Säästäminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Tyypillinen esimerkki on säästäminen vanhuuden varalle. Työntekijät ja työnantajat sijoittavat vuosikymmenien aikana rahaa eläkevakuutuslaitokseen. Eläkevakuutuslaitos puolestaan sijoittaa pääomat kiinteistöihin ja arvopapereihin. Tuleekin huono aika: arvopapereiden ja kiinteistöjen arvo romahtaa. Eläkevakuutuslaitos ei kykene vastaamaan velvoitteistaan.

Säästöjen arvo riippuu maan talouden tilasta sinä hetkenä, kun eläkettä pitäisi maksaa. Kansantalouden – siis viime kädessä työtä tekevien ihmisten – on joka vuosi uudelleen luotava ne arvot, joiden uskottiin olevan edellisiltä sukupolvilta säästössä. Talouden on yhä uudelleen luotava sekä se, mitä kulutetaan, että se, mikä uskotaan säästetyn.

Se, mitä sanoin eläkerahastoista, soveltuu yhtä hyvin valtion ja kunnan omaisuuteen ja kaikkiin julkisiin sitoumuksiin kuten luvattuun vähimmäistoimeentulon tasoon ja palvelujärjestelmiin. Ne ovat tuleville sukupolville suunnattua säästämistä, mutta myös heille lankeava joka vuosi uudestaan maksettava lasku.

Säästämistä ja velkaantumista ajatellaan liian ahtaasti, jos ajatellaan vain sukupolven tulojen ja kulutuksen välistä suhdetta. Todellista säästämistä ja velkaantumista on kaikki se, mikä vaikuttaa tulevien sukupolvien kykyyn tuottaa uudelleen taloudelliset arvot. Ajatuksen on vaikutettava kriisiajan säästöpäätösten arviointinäkökulmaan.

Jos päästämme tielaitoksen ja muun perusrakenteen rappiolle, velkaannumme. Ellemme huolehdi tulevan sukupolven tiedollisista ja taidollisista valmiuksista, velkaannumme. Jos taas pidämme huolen siitä, että elinympäristö mieluummin paranee kuin edelleen huononee, vaikka ympäristön kohennustoimet olisivat kalliitakin, todennäköisesti säästämme. Nimellinen säästäminen on eri asia kuin todellinen säästäminen, nimellinen velkaantuminen eri asia kuin todellinen velkaantuminen. Sukupolvien välisissä suhteissa tärkeitä ovat vain todelliset asiat.

Väliaikainen sopimus

Julkisen vallan päättäjien kapeaksi käynyt liikkumavara vaatii kaikkien osapuolten yhteisymmärrystä tilanteen vakavuudesta ja sitoutumista kaikkeen, mikä on välttämätöntä poliittisen valinnanvapauden valloittamiseksi takaisin. Tätä sopimusta – jonka ei tarvitse olla kirjaimellinen – kutsun kriisiajan väliaikaiseksi moraalisopimukseksi. Väliaikainen sopimus sitoo moraalisesti kaikkia niitäkin osapuolia, jotka eivät ole halukkaita solmimaan sopimusta.

Vaihtoehdottomuusmotti

Julkisen talouden menojen ja tulojen välinen epäsuhta on sietämätöntä ja velkaantumisemme ylittämässä kriisirajan. Nämä ongelmat rajoittavat valittavana olevia vaihtoehtoja. Päättäjät valtiolla ja kunnissa ovat ajautumassa pakkotilanteesta toiseen. Tuntuu kuin oltaisiin vaihtoehdottomuusmotissa, kuin ylivoimaiset olosuhteet piirittäisivät joka taholta.

Turvautuminen äärimmäisen kriisin, sodan käsitteistöön on paikallaan, koska ennuste ennusteelta tilanne näyttää vain synkemmältä. Tavanomainen politiikka, joka normaalioloissa tuottaisi tyydyttävän tuloksen, ei varmaankaan nyt riitä.

Jos ollaan vaihtoehdottomuusmotissa tai ajautumassa sitä kohti, moraalin perusvaatimus on helposti muotoiltavissa. Poliittinen valinnanvapaus on valloitettava takaisin lähes hinnalla millä hyvänsä. Kansantalouden konkurssi ja kansainvälinen holhous ovat yhteiskuntaetiikan hylkäämiä vaihtoehtoja, jotka kertovat, kuinka päättäjät ovat laiminlyöneet velvollisuutensa.

Valinnan etiikka

Eräässä kurssikirjassa tähdennetään, kuinka ihmisen on mahdotonta välttää valintaa, vaikka mieli tekisi. Esimerkkinä on vene, joka syöksyy vuolasta virtaa pitkin kohti putousta. Veneessä olija voi hypätä tyrskyihin ja kokeilla, olisiko hänellä voimia uida rantaan. Ehkäpä hän on kyvytön tähän ratkaisuun ja jää tuskaisena kiitämään kohti tuhoa. Mutta tämäkin menettely on yksi valinta, jopa kaikista mahdollisista valinnoista kohtalokkain. Teimmepä jotain tai olimme tekemättä mitään, aina valitsemme ja kannamme moraalista vastuuta valinnoistamme.

Moraalin perustehtäviä on pakottaa ihmiset tiedostamaan, kuinka valitsevat silloinkin, kun ovat kyvyttömiä valitsemaan. Voimme puhua valinnan etiikasta. Valinnan etiikka määrittelee päättäjän perusvelvollisuuden myös kriisitilanteessa: ratkaisut on tehtävä tietoisesti eikä saa ajelehtia. Päättämäänhän päättäjät on valittu.

Armottomin valinnan etiikka on muotoiltu vuorisaarnassa. Yksilön on kyettävä julmiinkin ratkaisuihin. Jos elämän turvaaminen vaatii jäsenen repimistä irti kehosta, niin ei muu auta kuin karmeaan toimeen ryhtyminen. Mitä hyötyä on ehjästä kehosta, jos sen säilyttäminen ajaa täydelliseen tuhoon? Toimimattomuus tilanteessa, joka vaatii toimintaa, on ääritapauksessa kuoleman valitsemista.

Vuorisaarna on vaivannut jumaluusoppineita kovin, sen ohjeet kun tuntuvat ylen ankarilta. Vanhan maailman pikaisen sortumisen odotus johti vaatimuksiin, joiden noudattamista ei rauhallisissa oloissa voinut pitää kohtuullisena. Jyrkkä valinnan etiikka liittyy erityistilanteiden vaatimuksiin. Tilanne tulkitaan sellaiseksi, että ankaraa uhria vaativa valinta on sittenkin ainoa valinta, jonka seurauksia voi sietää.

Tilannetta on tulkittava raittiisti, liioittelematta ja ilman vouhotuksia. Moraali ei hyväksy itsensä telomista, jollei mokomaan uhriin ole riittävää syytä. Haaveilijan yritykset sopeuttaa rauhallisen ajan yhteiselämää vuorisaarnan vaatimuksiin ovat säännönmukaisesti johtaneet yhteisön luhistumiseen. Kriisin etiikan vaatiminen muissa kuin kriisin oloissa ei merkitse keskimääräistä parempaa moraalia, vaan on moraalin vastaista.

On välttämätöntä saada yhteiskuntaetiikka vakaaksi. Moraali on vakaata, jos sitä ei tarvitse pitää pystyssä pakkotoimin, vaan se perustuu kansalaisten omiin vahvoihin vaikuttimiin. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa ihmiset rakastavat itse oikeudenmukaisuutta enemmän kuin mitään muuta ja siitä syystä noudattavat pelisääntöjä. Oikeudenmukainen yhteiskunta on pakoton.

Moraalin vakaus syntyy siitä, että lapsuudesta asti kerätty elämänkokemus vakuuttaa oikeudenmukaisen yhteiskunnan asukkaat siitä, että heidän hyvänsä ja jokaisen muunkin hyvä on parhaassa turvassa, jos kaikki noudattavat oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Huolen pitäminen omasta edusta liittyy luottamukseen, että kaikki muutkin yhteiskunnan jäsenet päätyvät oikeudenmukaisuuden kannalle turvatakseen perusetunsa. Tosimaailmassa olemme tietenkin kaukana tästä ihannetilasta, vaikka Suomessa yhteiskuntamoraali lieneekin vakaampaa kuin monessa vähemmän järjestyneessä yhteiskunnassa.

Ylivireiset moraalivaatimukset tuhoavat pakottomuuden, koska ne käyvät ihmisten luontaisia asenteita ja vaikuttimia vastaan. Tarvitaan valvontaa ja pakkoa; valvonta ja pakko taas kutsuvat esiin teeskentelyä, valhetta ja kyynisyyttä, mikä edellyttää valvonnan tiukentamista ja pakon kiristämistä. Yhteiskunnasta ja sen moraalista tulee yksilön perivihollinen. Moraalista ja poliittista luhistumista voidaan viivyttää vain niin kauan kuin järjestyksen ja moraalin vartijat ovat valmiita turvautumaan yhä julmempiin äärimmäisyyksiin. Esimerkkinä tällaisesta kehityksestä on sosialistisen komentotalouden kohtalo. On hyvin tärkeää, että yhteiskuntamoraali on rakennettu todellisten ihmisten moraalisten mittojen mukaiseksi ja että se sisäistyy heidän omiksi vaikuttimikseen.

Kun kriisin etiikan rajuja vaatimuksia aletaan esittää väestöryhmille, on välttämätöntä, että tilanne yleisesti tunnustetaan kriisitilanteeksi. Kriisin etiikalla ei muutoin ole toteuttamisedellytyksiä. Mielipidejohtajat vastaavat moraalisesti siitä, ovatko he auttamassa vai vaikeuttamassa tilanteen oikeaa tulkintaa. Vastuu ulottuu kaikkiin, joilla on vaikutusta toisten mielipiteisiin, riippumatta heidän asemansa virallisuudesta.

Tältä kannalta katsoen yksilöimätön vaihtoehdottomuuden kritiikki on vaarallista ja moraalitonta – jos kriisi on todellista. Jollei ankaralle sopeutumisohjelmalle ole todellisia vaihtoehtoja, mutta annetaan ymmärtää, että niitä kuitenkin olisi, ollaan suosittelemassa pahinta, ajautumisen vaihtoehtoa. Samaan tähtäävät varoitukset kansan syyllistämisestä. Halutaan muka suojella pientä ihmistä, kun itse asiassa ollaan julistamassa väärää rauhaa: uskottelemassa hänelle, etteivät valinnat ole tarpeellisia eikä ainakaan juuri hänen ole välttämätöntä luopua mistään.

Timo Airaksisen varoitus on muistettava. Poliittisten johtajien keinovalikoimaan on aina kuulunut myös kriisien lavastaminen aivan samoin kuin niiden piilottelu. Kriisiajan moraaliehdot eivät ole voimassa päättäjien lavastamissa kriiseissä, vaan ainoastaan todellisissa kriiseissä.

Moraalinen liikekannallepano ja väliaikainen moraalisopimus

Jos tosiasiat pakottavat määrittelemään tilanteen kriisiksi, valinnan etiikka vaatii julistamaan moraalisen liikekannallepanon. Poikkeuksellinen tilanne kärjistää moraalin vaatimuksia. Normaaliaikana voimassa oleva julkilausumaton yhteiskuntasopimus (eli oikeudenmukaisuuskäsitys, jolle perustuslait ja muutkin yhteiskunnassa noudatetut peruspelisäännöt rakentuvat) joudutaan julistamaan toistaiseksi riittämättömäksi. Solmitaan poikkeusolojen moraalisopimus, taktinen pakti, kuten voitaisiin sanoa.

Yhteiskuntasopimuksen käsitettä käytettiin istuvan hallituksen ensi kuukausina poliittisena iskulauseena. Sillä kuvattiin toivottua etupiirien välistä yhteisymmärrystä hankalan ajan vaatimista erityistoimista.

Alun perin yhteiskuntasopimus viittasi tarunomaiseen neuvonpitoon, johon luonnontilassa elävät ihmiset olivat muka kokoontuneet yhteiskuntaa perustamaan. Vanhoissa yhteiskuntasopimusteorioissa yhteiskuntasopimusta tarvittiin ennen kaikkea sitä varten, että yksilöiden oli luovuttava luontaisesta oikeudestaan puolustaa etujaan väkivaltaa käyttämällä ja annettava pakkokeinot yhteiskunnan yksinoikeudeksi.

Nykyaikaisen sopimusteorian mukaan kirjaimellista yhteiskuntasopimusta ei ole koskaan tehty. Julkisen vallan oikeutus johtuu kuitenkin samantapaisesta syystä. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa noudatettavat pelisäännöt (eli oikeudenmukaisuusperiaatteet) täyttävät sopimusetiikan perusvaatimuksen: jos yhteiskunnan jäsenet pohtisivat asiaa eettiselle ajattelulle otollisissa olosuhteissa puolueettomista lähtökohdista, he eivät voisi olla vapaaehtoisesti allekirjoittamatta yhteiskunnan pelisääntöjä.

Sopimusteorian perusajatuksena on moraaliyksimielisyys. Yhteiskuntaetiikka on tyydyttävää vain jos yhteiskunnan jäsenet voivat omasta näkökulmastaan yhtyä sen periaatteisiin. Jokamiehen eettinen veto-oikeus – oikeus pidättää myöntymyksensä – tunnustetaan, eihän muuten voitaisikaan edellyttää yhteiskunnan pakottomuutta.

Hallitusideologit eivät siis käyttäneet yhteiskuntasopimuksen käsitettä täsmällisessä merkityksessä. Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan moraaliperiaatteita, joihin yhteiskunta on sitoutunut kaikkia mahdollisia olosuhteita silmällä pitäen. Yhteiskuntasopimus solmitaan periaatteessa iäiseksi, eikä sitä mielivaltaisesti uusita aina kun jotakin poikkeuksellista sattuu tapahtumaan.

Kriisitilanteessa tarvitaan valmiutta kantaa ylimääräisiä rasituksia ja tyytyä varsinaisen yhteiskuntasopimuksen oikeuttamien odotusten turhautumiseen. Kyse on poikkeusolojen vaatimasta väliaikaisesta lisäsopimuksesta. Yleinen yhteiskuntasopimus määrittelee säännöt. Poikkeustilanteen pakti on vain taktiikkaa: sen synnyttämät sitoumukset laukeavat heti, kun tilanne väljenee.

Väliaikainen sopimus liittyy kiinteästi kriisitilanteeseen. Eri väestöryhmiin kohdistettujen vaatimusten tulee olla suhteessa tilanteen vakavuuteen. Väliaikaisenkin paktin ihanteena on pakottomuus. Vapaaehtoista valmiutta tavallista suurempien vaatimusten täyttämiseen edellytetään tilanteen kaikkien tunnustamaan vaarallisuuteen vedoten.

Olisi suotavaa, joskaan ei liene aivan välttämätöntä, että etutahot kirjaimellisessa merkityksessä allekirjoittaisivat jonkin sopimuksen. Saatiinpa kirjallista sopimusta tai ei, moraali vaatii kriisitilanteessa toimimaan ikään kuin pakti olisi voimassa. Tulkinta muistuttaa varsinaisen yhteiskuntasopimuksen nykyaikaista selitystä. Käsillä olevassa kriisiajan moraalitaktiikkaa käsittelevässä kirjoituksessa esitettävät periaatteet sitovat kaikkia, myös niitä, jotka vastustavat sopimista. Periaatteiden rikkojille tosin ei tuomita muuta rangaistusta kuin se, minkä he itselleen langettavat kirotessaan itsensä vastuullisen poliittisen väittelyn ulkopuolelle.

Väliaikaiseen sopimukseen ei ole syytä sisällyttää kovinkaan tarkkaa yhteiskuntapoliittista ohjelmaa. Tätä kirjoittaessani kiistellään siitä, mitä on pidettävä valtiontaloudellisesti mahdollisena ja mitä ei. Talousennusteet muuttuvat koko ajan niin kuin myös päättäjien iskusanat. Sopimus voi sisältää vain periaatteita, joita politiikan on sovellettava yhteiskunnan pyörteisiin tilanteisiin poliittisten ohjelmien mukaisesti.

Kekseliäisyydellekin on jätettävä pelivaraa. Poikkeuksellinen tilanne vaatisi poikkeuksellisia ajatuksia, mutta niitä on esitetty vähän. Väliaikainen sopimus sitoo siihen, että tehdään mitä on tehtävä, olipa se kuinka rankkaa tahansa. Ei tarvitse sitoutua tiettyyn, moraalin ikään kuin ylhäältä sanelemaan ohjelmaan tai politiikkaan; sellaista ohjelmaa tai politiikkaa moraalilla ei kerta kaikkiaan olekaan.

Euroopan yhteisö –keskustelun yhteydessä yleistyi nopeasti enimmäkseen vain tieteessä aikaisemmin käytetty reunaehdon käsite. Se on varmaan hyödyllinen tässäkin yhteydessä.

Yhteiskuntatieteessä on menetelmiä, joissa reunaehdoilla määritellään muuttujien enimmäis- tai vähimmäisarvoja tai vakioita. Johonkin yhteiskuntasuunnittelun ongelmaan, vaikkapa liikennejärjestelyihin, etsitään taloudellisinta ratkaisua. Samalla kuitenkin lukitaan ehtoja, joiden rikkomista ei hyväksytä, vaikka siten saataisiin lisätyksi taloudellista tehokkuutta kuinka paljon tahansa. Reunaehtoja voivat olla esimerkiksi puistoalan säilyttäminen tai ennakoitavissa olevien liikennekuolemien määrän pysyminen sovitun sietorajan alla.

Moraali ei ole poliittisten toimintaohjelmien lähde eikä korvaa poliittista harkintaa. Moraalikeskustelua vaativat ihmiset joutuvat pettymään, jos olettavat moraalin kertovan, millaisia päätöksiä esimerkiksi kunnanhallituksessa tai –valtuustossa tulisi tehdä. Moraali yrittää rakentaa reunaehdoista kehyksen, jonka sisällä poliittinen linja muotoutuu tavanomaisen kansanvallan tuloksena, kunkin asiaan osallisen tähdentäessä parhaansa mukaan omia tyypillisiä korostuksiaan ja pyrkimyksiään. Moraali ei suinkaan pane viralta politiikkaa eikä ideologioita, vaikka vaatimuksiin moraalikeskustelun käymisestä lienee väliin piilotettu tällaisia harhaisia luuloja.

Poliitikko on valittu päättämään, eikä hän voi siirtää vastuutaan eetikoille. Hän on kuitenkin velvollinen huolehtimaan siitä, etteivät erityisryhmien edut, taloudelliset laskelmat eivätkä ideologiset näkökohdat johda rikkomaan moraalin reunaehtoja.

Vaikutinperiaatteet

Väliaikaisessa moraalisopimuksessa asetetaan osapuolten vaikuttimia rajoittavia ehtoja. Kaikkien on sitouduttava yhteisen tarkoituksen periaatteeseen: asioita katsotaan kriisin laukaisemisen näkökulmasta eikä yritetä ajaa muita tavoitteita hätätilan verukkeella. Kaikkien on noudatettava riittävyyden periaatetta: sitoudutaan johonkin sellaiseen kokonaisohjelmaan, joka riittäisi laukaisemaan umpikujan. Pelkillä vaikuttimilla ei kuitenkaan pitkälle potkita: tarvitaan oikeudenmukaisuusperiaatteita eli sisältöperiaatteita ohjaamaan päättäjiä.

Yhteisen tarkoituksen periaate

Väliaikainen sopimus sitoo kaikki osapuolet yhteiseen tarkoitukseen: vaihtoehdottomuusmotin purkamiseen eli kaikkiin niihin toimiin, joilla siedettävä poliittinen valinnanvapaus saadaan palautetuksi.

Moniarvoisessa yhteiskunnassa kannatetaan monia erilaisia ihanteita ja vaaditaan niiden toteuttamista tai tukemista yhteisin voimavaroin. Tässä ei ole mitään pahaa, vaan juuri sellaisessa poliittisesti, moraalisesti ja henkisesti vapaassa yhteiskunnassa haluammekin elää.

Kriisin ajaksi, väliaikaisesti, joudutaan sitoutumaan yhteen hallitsevaan tarkoitukseen. Hallitsevana tarkoituksena on palauttaa väljempi tilanne, jotta entinen keskenään kilpailevien arvojen ja ihanteiden taistelu ja kamppailu rajallisista voimavaroista voisi taas jatkua.

Yhteisen tarkoituksen periaate on tarpeen, jotta keskustelijat voisivat luottaa toistensa vaikuttimiin. Kaikki ehdotukset tehdään ja kaikki arvostelu esitetään kriisin laukaisemisen näkökulmasta käsin.

Kriisin varjolla ei kukaan saa keinotella yleistä hyväksyttävyyttä pysyviksi tarkoitetuille ratkaisuille, jotka olisivat väljemmissä oloissa kiistanalaisia.

Otan pari esimerkkiä.

Elinkeinoelämä ja eräät poliittiset tahot ovat halunneet selittää, että päätös uudesta ydinvoimalasta olisi nimenomaan talouskriisin perustelema välttämättömyys.

Mielipiteet ydinenergian lisärakentamisesta hajautuvat kahtia. Tämä suuri kysymys ei ole taktinen, vaan on yhteiskunnan kehittämisen strategisia valintoja. Vaihtoehdottomuusmotin purkamistarvetta ei ole moraalista käytätä minkään hankkeen tekosyynä. Jos halutaan ja maan ennakoitavissa oleva energiantarve niin vaatii, lisäenergiasta voidaan toki päättää kriisinkin oloissa; ratkaisu on perusteltava periaatteellisesti ja strategisesti. Kummankin vaihtoehdon kannattajilla on omia hyviä perustelujaan, joihin päättäjän pitää huolellisesti ja ennakkoluulottomasti perehtyä.

Toinen esimerkki on suhtautuminen sosiaalivaltioon.

Suuren valtion ideaa ja käytäntöä on viime aikoina paljon arvosteltu ja myös eräin moraaliperustein on puolustettu nykyistä yksityisemmän yhteiskunnan ihannetta. Väliaikainen sopimus ei salli käyttää vaihtoehdottomuusmotin purkamista verukkeena ajatuksen ajamiselle. On ratkaistava strategisin perustein, kuinka kollektiivisille periaatteille yhteiskuntaa rakennetaan. Hyvinvointivaltion kannattajien on voitava luottaa siihen, ettei laman varjolla ajeta rakenteellisia tavoitteita. Luottamus on tällä hetkellä vähäistä.

Hyvinvointivaltion puolustajilta vaaditaan samanlaista rehellisyyttä. Heidän on ehdoitta sitouduttava riittävyyden periaatteeseen ja kaikkiin niihin ratkaisuihin, jotka osoittautuvat kriisin purkamisen välttämättömiksi ehdoiksi. Vastuuta kokonaisuudesta ei saa laistaa linnoittautumalla sosiaalisen retoriikan suojaan, kevytmielisesti surkuttelemaan kurjien kärsimyksiä uhraamatta yhtäkään ajatusta sille, miten tuleva syvempi kärsimys voitaisiin ehkäistä. Luottamus on tällä hetkellä vähistä tässäkin suhteessa.

Julkisen kulutuksen osuus tulee kyllä mukaan kriisiajan taktisiinkin pohdintoihin. Perusongelmanahan on, että julkiset menot ylittävät kohtuuttomalla tavalla julkiset tulot. Tulojen sopeuttaminen menoihin ilman hälyttävän suurta velkaantumista näyttää ainakin tähänastisen keskustelun pohjalta mahdottomalta. Menojen on sopeuduttava. Julkista kulutusta joudutaan supistamaan erittäin merkittävästi. Yhteisen tarkoituksen periaate sallii yleissääntönä vain väliaikaisia järjestelyjä; kohta muotoiltava riittävyyden periaate pakottanee kyllä myös rakenneratkaisuihin. Kriisitalouden vaatimuksin ei tällöinkään saa pyrkiä puuttumaan rakenteisiin syvällisemmin kuin motin purkamisen tarkoitus tekee välttämättömäksi.

Kolmantena esimerkkinä on suhtautuminen etujärjestöjen rooliin. Etujärjestöjen asema on niin liiallinen tällä hetkellä, että talouttamme voisi kutsua toinen toisiaan ja etenkin suurta yleisöä ristiin riistävien monopolien järjestelmäksi. Esimerkiksi ay-liikettä ja tuottajaliikettä kuitenkin tarvitaan juuri nyt moraalisopimuksen osapuoliksi. Näin perustellen on vaadittava järjestöjä käyttämään – ehkä kohtuuttoman suureksi paisuneita – voimiaan nimenomaan talouskriisin ratkaisun voimavaroina. Samassa hengenvedossa ei ole järkevää hyökätä näiden voimavarojen kimppuun. Hyökkäyksiltä turvassa järjestöt ovat kuitenkin vasta sitouduttuaan yhteiseen tarkoitukseen, jolloin sen sijaan että olisivat estämässä välttämättömiä ratkaisuja käyttävät koko voimansa niiden edistämiseen.

Keskustelun etujärjestöjen roolista on voitava jatkua, mutta sitä ei käydä moraalisopimuksen velvoitteiden alaisuudessa. Taktinen ja strateginen keskustelu pitää paktin ehtojen mukaan pitää erillään.

Riittävyyden periaate

Väliaikaiseen moraalisopimukseen sitoutuvat osapuolet pidättyvät monista väljemmissä oloissa hyväksyttävistä poliittisen pelin taktiikoista. Vakavana keskusteluosapuolena esiintyäkseen on kaikkien tahojen sitouduttava johonkin poliittisen valinnanvapauden palauttamisen kannalta riittävään kokonaisohjelmaan.

Yksilöimättömän kritiikin aika on ohi. Jokaisen puheenvuoron on pyrittävä antamaan panos riittävän kokonaisohjelman rakentamiseen.

Melko vaihtoehdottomassakin tilanteessa lienee vielä muotoiltavissa monia erilaisia riittäviä kokonaisohjelmia. Yksi ohjelma lupaa ehkä pikaisempaa helpotusta, toisen ohjelman vaikutus vaatisi enemmän aikaa.

Esimerkkinä on riita säästämisestä ja elvyttämisestä. On asiantuntijoita, joiden mielestä vahva markka ja säästäminen johtavat nopeampaan tulokseen kuin myös velkarahaa käyttävä elvyttäminen. Edellinen politiikka kuitenkin pakottaa sietämään jonkin aikaa korkeampaa työttömyyttä kuin jälkimmäinen. Keskustelussa voi vallan hyvin olla esillä monia vaihtoehtoisia, keskenään ristiriitaisia kokonaisnäkemyksiä; tärkeää on vain se, että jokaiselta vakavalta keskustelijalta vaaditaan kokonaisnäkökulmaa ja jotakin kokonaisohjelmaa.

Yksittäisen eturyhmän puolustaminen ikään kuin tilanteen kokonaisuudesta irrallaan rikkoo sopimusta.

Työttömyys on paisunut järkyttäviin mittoihin. Arvovaltaisilta tahoilta on käytetty puheenvuoroja, joiden mukaan työttömyyttä voitaisiin torjua jotenkin asiana sinänsä, talouden kokonaishuolista irrallaan. Mitään yksittäistä laman aikaansaamaa ongelmaa ei voida käsitellä ikään kuin asiana sinänsä. Tilanteen palauttaminen tietoiseen poliittiseen ohjaukseen muodostaa yhden jakamattoman tehtävän.

Kun yliopistoprofessorien edustaja uhkailee lakolla sitoutumatta samalla riittävään kokonaisohjelmaan, hän polkee käsiteltävää ehtoa. Yliopistot eivät ole irrallinen ongelma.

Terveyspalvelujen maksullisuus ei ole irrallinen asia.

Riippumattoman tiedonvälityksen kutsumuksena on auttaa suurta yleisöä erottamaan toisistaan toisaalta irtopisteiden kerääjät ja väestömassojen mielistelijät ja toisaalta vastuulliset tahot, jotka toki keskenään saattavat olla suuristakin asioista vahvasti eri mieltä.

Kaikki tiedonvälittäjät eivät ole täyttäneet tätä velvollisuuttaan tunnollisesti. Yhteiskunnan ja päättäjien armoton arvosteleminen, tuo tiedonvälittäjän arvokas kutsumus, ja suurien, tavallisesti itseään vääryyttä kärsineiksi mieltävien yleisöjen kosiskelu ovat tahtoneet sekaantua toisiinsa.

Media on väliaikaisen sopimuksen välttämätön osapuoli. Tiedonvälitystä ei tietenkään sidota poliittisesti. Yleisen moraalisen liikekannalla olon muotona tiedottajat itse kärjistävät etiikkansa vaatimuksia.

Yhteisen tarkoituksen periaate torjuu pysyviksi tarkoitettuja järjestelyjä koskevat ehdotukset. Vaihtoehdottomuusmotin purkaminen ei liene kuitenkaan mahdollista ilman melko mittavia rakenteellisia järjestelyjä. Niitä on ehdotettu ja edelleen ehdotetaan. Joku voi torjua ehdotetun rakenteellisen järjestelyn keskustelun piiristä vedoten yhteisen tarkoituksen periaatteeseen, joka kieltää ajamasta laman varjolla rakenteellisia ratkaisuja. Hänen tulee samalla osoittaa jokin riittävä kokonaisuus, jossa torjuttu ehdotus on korvattu toisella ehdotuksella, jolla on sama teho.

Yksi esimerkki on käyttäjille maksuttomien palvelujen periaatteen puolustaminen. Jos maksuttomuuden periaatteesta ei haluta luopua, riittävyyden periaate velvoittaa osoittamaan, ettei järjestelyä tarvita riittävän kokonaisohjelman rakentamiseen, vaan muitakin, vähemmän kiistallisia vaihtoehtoja olisi tarjona. Ehdotus yleisistä kirjastomaksuista voidaan ehkä torjua osoittamalla, että samat varat saataisiin kootuksi myymällä täyttä korvausta vastaan palveluja eri tahoille, muun muassa yrityksille.

Ajatus on ollut samanlainen, kun on vaadittu valtion ja kuntien budjettikäsittelyn aikana jokaista menolisäyksen ehdottajaa yksilöimään, miltä momentilta hän kattaa ehdotuksensa. Jokaiselle ehdotukselle tulee osoittaa oma erillinen rahoituksensa, niin että ehdotusten kokonaisuudelle on osoitettu rahoitus.

Jos kriisipolitiikka vaatii peruuttamattomia rakenteellisia ratkaisuja, niin kuin luultavasti vaatii, valinnan eri vaihtoehtojen välillä tulisi tapahtua niin strategisesti ja periaatteellisesti kuin päättämiseen käytettävissä oleva aika suinkin sallii. Päättäjille on yritettävä varata perusteellisen keskustelun mahdollisuus. Mikäli käy päinsä, valmistelussa tulee ottaa huomioon varsinaisen ehdotuksen lisäksi muutkin keinot samaan tavoitteeseen pääsemiseen. Paniikkitunnelmissa on sopimatonta käsitellä esimerkiksi pankkituen suuruisia asioita, mikäli asia voitaisiin muutenkin hoitaa.

Vaikutinten riittämättömyys

Moraalinen liikekannallepano, yhteisen tarkoituksen periaate ja riittävyyden periaate ovat muodollisia periaatteita, joita ei useinkaan suoraan voi soveltaa päättäjälle esitettyjen vaihtoehtojen sisällölliseen arviointiin. Ne asettavat kriisiajan poliittisille keskustelijoille lähinnä vaikutinten vakavuuden vaatimuksen.

Päättäjälle eivät kuitenkaan yksin hyvät vaikuttimet riitä. Tästä on hyvänä esimerkkinä lähimmäisenrakkauden vaatimus.

Monet uskovat, ettei yhteiskunnallista riitaa eikä ongelmia olisi, jos politiikkaa ja päättämistä hallitsisi lähimmäisenrakkaus.

Ajattelijat ovat huomauttaneet, että lähimmäisenrakkaus kohdistuu yhtä aikaa moniin eri ihmisiin; ihannetapauksessa se kai kohdistuisi aivan kaikkiin ihmisiin. Eikö jokainen toinen ihminen ole lähimmäisemme? Suhteellisen niukkuuden oloissa lähimmäisten edut ajautuvat riitaan. Päättäjä tarvitsee moraalia juuri silloin, kun on ratkaistavana, mikä kilpailevista eduista voittaa. Rakkaus sinänsä ei neuvo, kenen puolelle asettua.

Rakkaudella on kyllä vaikutusta asiaan. Jos en rakasta, toisin sanoen jos minulle on yhdentekevää, miten eri ihmiset menestyvät elämänsuunnitelmansa toteuttamisessa, tuskin kuuntelen osapuolten tarpeita. Jos rakastan, haluaisin auttaa kaikkia osapuolia, mutten osaa ratkaista, mille osapuolelle osoitan voimavarat, ellei niitä riitä kaikille.

Pelkkä vaikutin ei riitä, joudutaan vetoamaan itse ratkaisun sisältöön; rakkaus tarvitsee oppaakseen oikeudenmukaisuusperiaatteita eli moraalin sisältöperiaatteita, kuten niitä kutsun tässä esityksessä. Rakkaus ei ole kuitenkaan passiivinen osapuoli rakkauden ja oikeudenmukaisuuden välisessä yhteispelissä, vaan ohjaa jo sisältöperiaatteiden valintaa.

Rakkaus ei tässä yhteydessä toki tarkoita tunne-elämyksiä. Rakkaus on sitoutumista toisen ihmisen elämänsuunnitelman edistämiseen vastapalvelusta vaatimatta. Monet niistä, joiden elämänsuunnitelmien edistämiseen sitoudutaan, eivät herätä rakkauden tunteita. Esimerkiksi vähäväkisten ja sorrettujen joukossa on melko monta riidanhaluista, kaunaista ja ahdasmielistä ihmistä, joihin ei ole helppo solmia tunnesiteitä. Moraali vaatii kuitenkin ottamaan huomioon erityisesti heidän tarpeensa. Kyse on rationaalisesta rakastamisesta, suopeasta etiikasta: sitoudutaan suosimaan ihmisen hyvää, olipa se kenen hyvää tahansa, mutta etenkin niiden hyvää, joiden perustarpeet ovat huonosti tyydytettyjä.

Yleinen rationaalinen rakkaus eli suopea suhtautuminen kaikkien ihmisten elämänsuunnitelmien toteutumiseen on yhteiskuntaetiikan perusta. Sisältöperiaatteet auttavat annostelemaan rationaalista rakkautta eri tahoille.

Oikeudenmukaisuus jää kylmäksi ilman rationaalista rakkautta, rationaalinen rakkaus impotentiksi ilman oikeudenmukaisuutta.

Voimavaraperiaate

Vaihtoehdottomuusmotin uhatessa on koottava yhteen kaikki mahdolliset voimavarat. Sovelletaan mahdollisimman suuren verokertymän eli kuninkaan aarteen periaatetta. Verokertymä on tässä yhteydessä paljon laajempi käsite kuin tavanomainen verotuksen tuoton käsite; joudutaan puhumaan myös esimerkiksi vaikutinten verottamisesta. Palkkatason alentaminen tässä laajassa merkityksessä on samanlaista veronkiristystä kuin progression jyrkentäminen.

Kuninkaan aarre

Poliittisia tavoitteita on mahdotonta toteuttaa, ellei sitä varten löydetä voimavaroja: rahaa, työpanosta ja niin edelleen.

Populistilla on tavallisesti monia melko mullistavia moraalivaatimuksia. Sen sijaan hän näyttää vaivautuneelta heti, kun aletaan puhua moraalin voimavaroista. Yhteiskunnallinen moraali tarvitsee varoja ja työpanosta, mutta näiden varanto on rajallinen. Kriisiajan väliaikaisen moraalisopimuksen osapuoli suostuu pidättymään oikeudenmukaisuuden käytössä olevan yhteiskunnallisen varannon ylittävistä moraalivaatimuksista. Tämä ehto on johdettavissa sekä yhteisen tarkoituksen että riittävyyden periaatteista.

Oikeudenmukaisuusvarannon määrä on selvitettävä, ennen kuin voidaan käydä rakentamaan kriisiajan moraalin sisältöperiaatteita.

Voimme ajatella itsevaltiasta, jolla on valta määrätä kansalaisilleen veroja, työvelvollisuuksia ja muita rasituksia kootakseen aarretta mielitekojensa rahoittamiseen. On yhdentekevää, mihin hänen on tarkoitus aarrettaan käyttää, sotaretkiin, ylelliseen elämään, monumentteihin, perillistensä perintöön – jokaisessa kansantaloudessa verokertymällä on teoreettinen ylärajansa, jota tässä esityksessä kutsun kuninkaan aarteeksi.

Joskus itsevaltias yrittää koota enemmän kuin aarteen. Kansantalous kurjistuu ja kaikkea muutakin onnettomuutta koituu alamaisille. Itsevaltias itsekin köyhtyy verrattuna niihin mahdollisuuksiin, jotka hänellä on rikastumiseen. Kuninkaan aarre toimii kansalaisten järkiperäisen hyväksikäytön ääriarvona vapaassa talouselämässä.

Pakottamisenkaan avulla ei voitane kasvattaa kuninkaan aarretta yli sen luontaisen enimmäismäärän. Jos elämä perustuu pakottamiseen, moraali ei kestä vaan luhistuu ja talous ja yhteiskunta luhistuvat moraalin mukana. Pakkoyhteiskunnat eivät ole järkiperäisiä.

Hyvin tiukoissa kriisioloissa vapautta ehkä rajoitetaan jopa ohjelmallisesti vapaissa yhteiskunnissa, mutta koska kansalaiset hyväksyvät nämä toimet tilanteen vaarallisuuden ymmärtäen, kyse on enemmän kansan itsekontrollista kuin ulkopuolisen pakottavan tahon toiminasta.

Ajatus kuninkaan aarteesta muistuttaa mahdollisimman suuren verokertymän ajatusta. Oheinen piirros (kuvio 2) havainnollistaa verokertymän maksimoinnin (maksimoida = kasvattaa niin suureksi kuin mahdollista) aatetta.

Jos julkinen valta ei lainkaan verottaisi kansaa, ei sillä olisi verokertymääkään. Jos julkinen valta verottaisi kansalaisilta kaiken, mitä sille kertyy, ei verokertymää muodostuisi myöskään, koska kansalaisen olisi niissä oloissa järjetöntä hankkia tuloja. Jossakin veroasteen ääriarvojen välissä verokertymä on suurimmillaan.

Jos itsevaltiaalla on tarkoituksenaan saada mahdollisimman paljon hyötyä kansastaan, hän yrittää virittää veroasteen juuri sille kohdalle, missä verokertymä on suurin.

Kun kuninkaan aarretta havainnollistetaan mahdollisimman suuren verokertymän avulla, ajatus uhkaa jäädä liian kapeaksi. Pari arkielämän esimerkkiä näyttää, kuinka laajasti on ajateltava mahdollisimman suuren verokertymän periaatetta.

Koolla on työryhmä, jonka pitäisi valmistaa kannanotto johonkin asiaan. Useimmat työryhmän jäsenet käyttävät aikaansa kaikenlaiseen touhuun, joka ei suoranaisesti palvele mietinnön rakentamista: he tehostavat itseään, flirttailevat, puhuvat joutavia, riitelevät ja piikittelevät toisiaan. Työryhmän puheenjohtaja tuntee velvollisuudekseen koettaa pitää käsittelyn asiallisena. Jos hän yrittää estää itseilmaisun kokonaan, tulos saattaa olla toinen kuin tarkoitus. Ilmapiiri muodostuu kireäksi ja luovuuden ainekset häviävät tilanteesta. Ei ole harvinaista, että juuri se, joka haaskaa suruttomimmin yhteistä aikaa antaa loppujen lopuksi suurimman panoksen tehtävän suorittamiseen. Paras mietintö syntyy, jos täysi anarkia estetään, mutta asiattomallekin itseilmaisulle jätetään viljalti tilaa. Asiansa osaava ryhmätyön johtaja toimii ”aarrettaan” mahdollisimman suureksi kasvattavana itsevaltiaana.

Käytännössä näitä asioita joutuu pohtimaan jokainen valtion ja kunnan hallinnon osastopäällikkö tehostaessaan yksikkönsä työtä. Liika ”tehokkuus” johtaa helposti toiseen tulokseen kuin mihin päällikkö pyrkii.

Parisuhteessa se, joka pitää kumppaniaan omistavan rakkauden tiukassa otteessa, huomaa rakkauden rypäleiden rupsahtavan rusinoiksi. Vähentämällä kiireesti vaatimuksiaan hän ehkä ehtii vielä pelastaa aarteensa.

Mahdollisimman suuren verokertymän periaate joutuu ottamaan huomioon vaikuttimet. Kun työtulosta verotetaan, verotetaan myös ihmisten halua tehdä työtä ja yrittää. Muun muassa tämä selittää, miksi veroasteen kohoaminen johtaa vähitellen verokertymän kasvun hidastumiseen.

Vaikutinten verottamisesta on tärkeää puhua toisestakin syystä. Laman syveneminen on kiristänyt väestöryhmien välisiä suhteita, ja etutahot syyttelevät katkerasti toisiaan. Syyttely on epätarkoituksenmukaista, koska se merkitsee sellaista järjetöntä toistensa vaikuttimien verottamista, josta ei heru penniäkään verokertymään. Se vaikuttaa täsmälleen päinvastoin: hävittää työn iloa ja syventää henkistä lamaa. Varsinkaan poliittisen valtapelin menetelmänä sosiaalisten syntipukkien osoittelu ei ole paikallaan. Jos maassa on todellinen eikä vain lavastettu kriisi, yhteiskunnallista keskustelua pitää käydä niin, että varjellaan kaikkien väliaikaiseen moraalisopimukseen sitoutuneiden tahojen itsekunnioitusta ja tekemisen iloa.

Julkisen talouden loismaisesta paisumisesta puhuminen – sinänsä välttämätön keskusteluteema – leimaa helposti tuottamattomaksi byrokraatiksi esimerkiksi sairaala-apulaisen, joka tekee hyödyllistä ja inhimillisesti hyvin arvokasta työtä.

Kuninkaan aarre ja vaihtoehdottomuusmotti

Erittäin kaavamainen piirros (kuva 3) havainnollistaa vaihtoehdottomuusmottia kuninkaan aarteen surkastumista ja samanaikaista pakkovastuiden paisumista kuvaavien käyrien leikkauspisteenä.

Laman syvetessä kuninkaan aarre pienenee, koska muun muassa konkurssien ja työttömyyden tähden veropohja kutistuu nopeasti. Julkisella taloudella on kuitenkin pakkovastuita, joita se ei voi jättää hoitamatta tunnustamatta kansantalouden konkurssia. Ulkomaisten velkojen korot ja lyhennykset on maksettava ja työttömät ja muut ahdingossa elävät on ruokittava ja vaatetettava. Pakkovastuut kasvavat tilanteen kärjistyessä.

Kun pakkovastuiden määrä lähenee kuninkaan aarteen tasoa, kansantalous on ajautunut kriisiin. Kuninkaan aarre ei ole sama asia kuin julkisen talouden kulloisetkin voimavarat. Voimavarat ovat kuninkaan aarre vasta sitten, kun ne on kaikki koottu talteen. Jos voimavarojen keruu on ollut tehotonta, kriisistä ehkä selvitään vain tehostamalla keruuta: kokoamalla koko teoreettinen kuninkaan aarre julkisen talouden käyttöön.

Kansantalouden kriisi kehittyy vaihtoehdottomuusmotiksi vasta sitten, kun voimavarojen käyttöönottoa ei enää voida tehostaa ja pakkovastuut pyrkivät silti kasvamaan suuremmiksi kuin julkisen talouden voimavarat. Kun pakkovastuut ovat täsmälleen yhtä suuret kuin teoreettinen kuninkaan aarre, ollaan sanan varsinaisessa merkityksessä vaihtoehdottomuusmotissa. Jos kuninkaan aarrekaan ei enää riitä pakkovastuiden hoitamiseen, järjestelmä on taloudellisesti romahtanut ja romahtaa kohtaa myös poliittisesti. Kuninkaan aarteen ja pakkovastuiden välinen rako kuvaa päättäjän poliittista valinnanvapautta.

Varsinainen vaihtoehdottomuusmotti on varsin ankara kriisin aste. Poliittista valinnanvapautta ei enää ole lainkaan, joten valinnan etiikkakaan ei ole voimassa. Vaihtoehdottomuusmotissa ei tarvita enää edes kriisin etiikkaa. Pakko on valloittanut kriisin etiikalta paikan.

Ajattelijat ovatkin tähdentäneet, että oikeudenmukaisuus on voimassa vain suhteellisen niukkuuden oloissa. Jos kaikkea on yllin kyllin jokaiselle, kuten leninistien haaveilemassa kommunistisessa yhteiskunnassa väitettiin kerran olevan, oikeudenmukaisuus ei enää merkitse mitään. Jos niukkuus on ehdotonta kuten vaihtoehdottomuusmotissa, oikeudenmukaisuudelle ei ole käyttöä.

Kriisiajan moraalia tarvitaan silloin, kun ollaan kuvion vaihtoehdottomuuspisteen lähituntumassa, muttei vielä itse vaihtoehdottomuuspisteessä. Jos kaikki voimavarat kootaan talteen, motti voidaan vielä välttää. Liikkumavaraa on kuitenkin jäljellä vähän, ja umpikujaan ja romahdukseen ajautuminen voidaan estää vain tylysti noudattamalla valinnan etiikan vaatimuksia.

Kun tästä lähin puhun vaihtoehdottomuusmotista, tarkoitan, että kriisi on kärjistynyt ja kuninkaan aarre tarkkaankaan koottuna ei tahdo riittää umpikujan torjumisen vaatimiin toimiin, mutta hiukan liikkumavaraa sentään on vielä tallella.

Moraali itsessään ei kerro, kuinka syvälle vaihtoehdottomuuden suohon olemme jo vajonneet. Ekonomistin on selvitettävä, ovatko voimavarat käytössä ja kuinka suuren osan niistä pakkovastuut jo vaativat itselleen.

Tämän esityksen periaatteet koskevat vain erittäin kärjistyneitä tilanteita lähellä vaihtoehdottomuuspistettä, mikä on muistettava kun niitä arvioidaan. Jos johtopäätökset halutaan torjua, voidaan esimerkiksi väittää, että ollaan yhä kaukana vaihtoehdottomuuden tilanteesta. Periaatteet soveltuvat muka vain johonkin sellaiseen äärimmäiseen tilanteeseen, johon kansantaloutemme ei tule koskaan ajautumaan.

Ennen oikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuuden jälkeen

Kuninkaan aarretta kuvaava kuvio 4 muistuttaa suuresti mahdollisimman suurta verokertymää havainnollistavaa kuviota 2, ja edellinen voidaankin tulkita jälkimmäisen kehitelmäksi, vaikka olen päätynyt siihen toista tietä.

Kuviossa verokertymä ensin kasvaa verotuksen noustessa, saavuttaa enimmäisarvonsa ja sitten alkaa vähetä kuten kuvassa 2. Enimmäisarvon taso on kuninkaan aarre.

Sana ”veroaste” on lainausmerkeissä samoin kuin sana ”verokertymä”; tällä korostetaan, että verottaminen voi tapahtua muitakin keinoja käyttäen kuin vain rahasuorituksia kokoamalla.

Kriisiajan oikeudenmukaisuuden kannalta yhteiskunta (valtio tai yksittäinen kunta) voi olla kolmessa eri tilanteessa, joissa politiikalle asetettavat vaatimukset ovat erilaisia.

Ensin ollaan oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa, missä kaikkia voimavaroja ei vielä ole koottu päättäjien kriisipolitiikan käyttöön. Voimavaroja saadaan lisää kiristämällä verotusta ja kohdistamalla muitakin lisävaatimuksia kansalaisiin, virkamiehiin ja yrityksiin.

Oikeudenmukaisuuden tilanteessa käyrä sivuaa suoraa: koko kuninkaan aarre on tallessa, eikä mitään ole tehtävissä voimavarojen kasvattamiseksi.

Sen jälkeen siirrytään oikeudenmukaisuuden jälkeiseen tilanteeseen. Siinä verokertymää on mahdollista kasvattaa verohelpotuksin ja muin keinoin, jotka lisäävät kansalaisten ja yritysten tuloja tai keventävät heiltä vaadittua panosta.

Jos oikeudenmukaisuuden tilanteesta siirrytään oikeudenmukaisuutta edeltävään tilanteeseen, kuningas köyhtyy ja kansa rikastuu. Mutta jos siirrytään oikeudenmukaisuuden jälkeiseen tilanteeseen, sekä kuningas että kansa köyhtyvät.

Nuoli, joka lähtee kuninkaan aarteen suoralta kohti verokertymän käyrää, kuvaa haaskattua kuninkaan aarretta. Sana ”haaskattua” on oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa varustettu lainausmerkein, koska kansa voittaa jopa enemmän kuin kuningas häviää, eikä mitään joudu hukkaan. Oikeudenmukaisuutta seuraavassa tilanteessa sekä kuningas että kansa menettävät, tosin kansa kuningasta enemmän; on kyseessä itsetarkoituksellinen voimavarojen tuhoaminen ikään kuin rahaa torilla poltettaisiin suurissa solidaarisuuskokoissa.

Jos vaihtoehdottomuusmotti uhkaa oikeudenmukaista verotusta edeltävässä tilanteessa, kuninkaan aarteen periaate vaatii kiristämään verotusta. Jos uhka kohdataankin oikeudenmukaisen verotuksen jälkeisessä tilanteessa, on helpotettava verotusta.

Yksi ruotsalainen tutkimus antaa ymmärtää, että ainakin kahdeksankymmentäluvulla Ruotsissa oltiin oikeudenmukaisen verotuksen jälkeisessä tilassa. Jos verotusta olisi yritetty vielä kiristää kruunulla, verokertymä olisi pienentynyt useilla kruunuilla. Verokertymää olisi voitu kasvattaa mieluumminkin lieventämällä progressiota.

Päinvastainen johtopäätös oli tehtävissä kokeilusta, joka suoritettiin USA:ssa Reaganin hallinnon aikana. Verohelpotukset eivät johtaneet verokertymän kasvuun, vaikka niin odotettiin käyvän. USA:ssa ei ehkä oltukaan verouudistuksen puuhamiesten olettamusten mukaisella oikeudenmukaisuuden jälkeisellä käyrän osalla.

Talousteorian tehtävänä on kertoa, missä kuvion kohdassa Suomessa ollaan; sitä ei moraali osaa kertoa. Puhtaasti moraalin pohjalta on turha antaa lausuntoja esimerkiksi siitä, onko verotusta kiristettävä vai onko päinvastoin myönnettävä verohelpotuksia. Suomessa verotus lienee vähemmän kireää kuin Ruotsissa, mutta kireämpää kuin USA:ssa, joten saatamme olla aika lähellä mahdollisimman suuren verokertymän pistettä. Jos näin väitetään, uskotaan, että USA:n verokokeilua on tulkittu oikein, että mainittu ruotsalainen tutkimus on päätynyt oikeisiin johtopäätöksiin ja että kaikissa kolmessa maassa olot ovat riittävän samanlaisia.

Yhtä vähän sanottavaa moraalilla on siihen, millä käytännön toimilla kuninkaan aarre saadaan kerätyksi kriisipolitiikan voimavaroiksi. Ohjelman luomiseen tarvitaan etenkin veropolitiikan mutta monen muunkin alan erityisasiantuntemusta.

Päättäjälle olisi toki tärkeää tietää, missä kohden mennään hänen johtamassaan taloudessa. Sama kriisipolitiikka, joka on lääkettä oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa, onkin myrkkyä oikeudenmukaisuuden jälkeisessä tilanteessa. Sekä oikeudenmukaisuutta edeltävässä että sen jälkeisessä tilanteessa vaihtoehdottomuusmottia torjuvan politiikan on ennen kaikkea koottava lisää voimavaroja joko kiristämällä tai lievittämällä kuhunkin väestöryhmää kohdistettavia vaatimuksia; oikeudenmukaisuuden vallitessa tehtävä on paljon vaikeampi. Joudutaan käymään uudelleen läpi pakkovastuiksi määriteltyjä asioita ja kysymään esimerkiksi, onko sittenkin sitouduttu liian korkeaan vähimmäiselintasoon. Tuollainen keskustelu olisi sekä moraalisesti että poliittisesti poikkeuksellisen repivää.

Säästäminen vai elvyttäminen

Keskustelussa toiset ovat moraalin nimissä vaatineet tiukkoja säästötoimia, toiset elvytystä. Tarkasteltavana oleva kaavio osoittaa, etteivät erilaisiin arvioihin johda erilaiset moraaliperiaatteet, vaan etenkin erilaiset tosiasioiden tulkinnat.

Oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa kriisipolitiikka vaatii kiristämään verotusta ja muutoinkin pyrkimään siihen, että yksilön ja yrityksen panoksista syntyvästä arvosta suurempi osa jäisi julkisen talouden voimavaroiksi. Käytännössä se tapahtuu erilaisin säästöpolitiikan toimin. Palkkoja alennetaan, työaikaa pidennetään, työehtoja kiristetään, etuuksia vähennetään, ennen maksuttomista palveluista peritään maksuja. Näin kootaan lisävoimavaroja, joilla selvitään pakkovastuista. Jos tässä tilanteessa elvytettäisiin, voimavarat kuivaisivat kokoon.

Oikeudenmukaisuuden jälkeisessä tilanteessa kriisipolitiikka turvautuu juuri päinvastaisiin keinoihin. Toteutetaan moninaisia elvyttäviä toimia. Taloudellinen toiminta vilkastuu ja elvytykseen sijoitetut rahat toisaalta vähentävät pakkovastuita, toisaalta palaavat takaisin julkiseen talouteen veroina ja muina tuloina paisuttaen kuninkaan aarretta. Veronkiristykset pahentaisivat tilannetta.

Äskeinen kuvaus on erittäin yleinen. Erilaisten väestöryhmien ja perheittenkin asema on elävässä elämässä hyvin erilainen. Oikeudenmukaisuuden jälkeisessä tilanteessa on väestöryhmiä, jotka ovat yhä aliverotettuja. Jo oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa jotkut ovat yliverotettuja. Yritykset ovat hyvin erilaisia. Progressiivinen tuloverotus, yritysverotus ja julkisista palveluista koottavat maksut aiheuttavat erilaisia seurauksia sekä kansantaloudessa että kansalaisten elämässä.

Moraali joutuu tukeutumaan asiantuntijoiden erityistietoon. Omintakeisesta lähtökohdastaan se tyytyy tähdentämään, kuinka vaihtoehdottomuusmotin uhatessa koko kuninkaan aarre on tarpeellista koota talteen kokonaisohjelmalla; kiristyksiä ja elvytyksiä kohdennetaan kaikille tahoille niin, että toimien yhteisvaikutuksena hyvin laajassa mielessä käsitetty verokertymä saadaan mahdollisimman suureksi.

Muita esimerkkejä

Ensimmäinen lisäesimerkki on verotuksesta.

Monet esittävät vaatimuksia, joiden mukaan verotusta ja etenkin hyväosaisten verotusta olisi vallitsevissa oloissa kiristettävä tuntuvasti. Vaatimus on hyvin luonnollinen. Yhä useamman joutuessa työttömäksi kansa alkaa jakautua kahteen luokkaan, yksiin, joita kriisi tuskin koskettaa, ja toisiin, joiden elämänsuunnitelmat romahtavat. Veronkiristyksille on tilaa, kun työpaikan vaihto on vaikeaa ja kaikki olisivat halukkaita jatkamaan entisessä työssään, vaikka käteen jäävä tulo pienenisi paljonkin. Yleisvaatimuksena on, että niiden, jotka etuoikeutettuina ovat yhä töissä ja joiden yritykset vielä toimivat, olisi kannettava niin suuri osuus kriisipolitiikan taakasta kuin suinkin mahdollista.

Verokertymän kasvua vähentävät tekijät pystyttävät varsin nopeasti sulun veronkiristysten tielle.

Työssäkäyvät ovat mitoittaneet elämänsuunnitelmansa hyvien aikojen näkymien varaan. Huomattava tulojen supistuminen hyvinvoivissakin perheissä johtaa helposti siihen, että pakkovastuut, esimerkiksi pankkilainat, ylittävät perheen kantokyvyn, vaikka se onkin keskimääräistä parempi. Valtion kassaan saadaan kyllä lisää rahaa kiristämällä hyvinvoivien progressiota, mutta ainakin osa tästä verokertymän kasvusta häviää valtion pakkovastuiden lisäykseen pankkituen tarpeen kasvun kautta. Kysynnän supistuminen aiheuttaa konkursseja ja työttömyyttä ja kaventaa valtion mahdollisuuksia saada verotuloja yksityisiltä ja yrityksiltä. Yhteisen tarkoituksen periaate kieltää ajamasta kriisin varjolla sellaisia tulojen ja omaisuuksien tasaamisohjelmia, jotka kuihduttaisivat kuninkaan aarretta.

Yritysten rasittaminen heijastuisi työttömyytenä, mikä toisesta päästä vähentäisi verokertymää ja lisäisi pakkovastuita.

Toinen lisäesimerkki kunnasta; kunnalla on omat ongelmansa.

Kuninkaan aarre käytetään suurelta osalta jo valtion tarpeisiin. Kun kunnalla on paljon pakkovastuita, pitää jyrkästi vaatia, että kuninkaan aarteesta jää tarpeeksi myös ”kyläpäällikön aarteeseen”.

Kunnan asema on ahdas jo siitä syystä, että yritysten ja ihmisten on helppo muuttaa kunnasta toiseen. Yhden kunnan ei ole mahdollista koota kriisipolitiikan voimavaroja kovin paljon muita kuntia tehokkaammin yritysten ja yksityisten suuren liikkuvuuden tähden. Etenkin yritykset ja parhaissa asemissa olevat ihmiset voivat sijoittua paikkakunnille, jotka heidän kannaltaan ovat edullisempia. Joissakin tapauksissa tämä lähes pakottaisi kunnan kattamaan pakkovastuitaan lainanotolla, joka ei enää olisi sopusoinnussa pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaatteen kanssa. Tällöin uhkaisi vaara, että ongelmat pitemmällä aikavälillä kävisivät vielä ylivoimaisemmiksi.

Kolmas esimerkki on palvelumaksuista.

Laajassa mielessä määriteltyä verokertymää voidaan kasvattaa myös alkamalla periä maksuja aikaisemmin maksuttomista palveluista. Pitäisikö kirjastopalveluista tehdä maksuttomia ja onko hyvä koota terveyskeskusmaksuja?

Tämäntyyppiset kysymykset ovat kaksijakoisia.

Ensimmäinen näkökulma on kriisiajan voimavaraperiaate, jonka mukaan kuninkaan aarre on kokonaan koottava talteen. Kunnissa on maksukykyisiä ihmisiä, jotka käyttäisivät maksullisiakin kirjastopalveluja ja kykenisivät maksamaan terveyspalveluistaan. Tällä tavoin koottavissa olevat tulot on ajateltava kriisiajan etiikan vaatiman verokertymän osaksi. Havainnollisesti voidaan ajatella äärimmäistä vaihtoehdottomuusmottia. Kansalaiset ovat aliravittuja, ja kansantalous on ajautumassa konkurssiin. Jos siihen saakka maksuttomasti jaetuista palveluista on koottavissa maksuja, jotka helpottavat tilannetta, totta kai niitä on koottava, mikäli niin menettelemällä ei aiheuteta maksukertymää suurempia lisäkustannuksia muualla.

Toinen näkökulma avautuu, jos jonkin verran liikkumavaraa on vanhastaan jäljellä tai uutta on pystytty jo luomaan. Kohta esiteltävät kriisipolitiikan sisältöperiaatteet ovat voimassa. Vähäosaisimman kansalaisen erityisasema, tulevien sukupolvien edut tai muut näkökohdat voivat edellyttää, että maksuja ei sittenkään kerätä. Kaikille ilmaiset julkiset terveyspalvelut ovat mahdollisesti kustannustehokkain tapa pitää yllä köyhimpien väestönosien siedettäviä elinolosuhteita. Kirjastopalvelut voivat olla sukupolvien oikeudenmukaisuuden vaatima sijoitus tulevaisuuteen, mikä käy sukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden vaatimusten edellä.

Avujen yhteisomistus

Valinnan etiikka on moraalin viimeinen hätähuuto ennen kuin se kokonaan raukeaa ahtauden käydessä ylettömäksi. Tämä selittää kriisin etiikan asettamien vaatimusten kovuuden.

Kuninkaan aarteen periaatteen taustana on ajattelutapa, jonka mukaan kriisiaikana toteutetaan ihmisten totaalista vastuuta yhteiskunnasta ja toisista ihmisistä. Turvallisissa ja häiriöttömissä oloissa ihmiset eivät pakotta taipuisi määrittelemään itseään pelkäksi yhteishyvän välineiksi. Pakkotilanteen lähestyessä valmius vastuun ottamiseen kasvaa, ja ihmiset loppujen lopuksi antavat erilaiset avunsa, kykynsä ja lahjansa väliaikaisella sopimuksella yhteiseen käyttöön. Toteutetaan avujen yhteisomistus.

Väliaikaisen sopimuksen edellyttämä avujen yhteisomistus ei edellytä vähintäkään sitoutumista avujen yhteisomistukseen väljemmissä oloissa; sitä mukaa kuin valinnanvapautta voitetaan takaisin, sitä mukaa menettävät myös yhteisen tarkoituksen yksilön avuihin kohdistamat ehdottomat vaatimukset oikeutustaan.

Kriisiajan yhteiskunnassa ihmisten kohtalot ovat erilaisia satunnaisista syistä. Romahtava talous on kuin lotto, joka ilman järkiperäistä syytä palkitsee yhden ja jättää muut ilman. Kriisin syvetessä riippuu yhä vähemmän ihmisestä itsestään ja hänen tekemistään ratkaisuista, miten hänen käy. Vastuun periaate hallitsee täysi-ikäisten ihmisten yhteiselämää normaaleissa oloissa. Jokainen inventoi voimavaransa, mitoittaa riskinsä ja kantaa ratkaisujensa seuraukset. Kriisikehityksen järjenvastaisissa pyörteissä kukaan ei ansaitse ikään kuin arvonnan perusteella saamiaan palkintoja.

Kuninkaan aarteen periaate kerää yhteisvastuun kassaan kaiken, mitä kerättävissä on. Tällä tavoin ne, jotka vielä ovat työssä ja ne, joiden yritykset vielä ovat hengissä, omaksuvat täyden vastuun niiden toisten kohtalosta, jotka ovat menettäneet työpaikkansa, omaisuutensa ja yrityksensä.

Ankaran yhteisvastuun kääntöpuolena on ehdoton kateuden kielto. Kriisiajan politiikassa joudutaan jakamaan taktisia lisäetuja tahoille, joiden edut ovat hyvät jo ennestään. Väliaikaiseen sopimukseen sitoutunut ei katsele tällaisia asioita kateuden vaan yhteisen tarkoituksen periaatteen näkökulmasta.

Vientiteollisuus on poikkeuksellisen hyvässä asemassa markan ulkoisen arvon muutosten johdosta. Sen nauttimia etuja ei kuitenkaan ehkä oteta talteen verotusta maksimoimalla, vaikka sellaisia ehdotuksia silloin tällöin saa kuulla. Kuninkaan aarteen periaatteen vaatiman mahdollisimman raskaan verotuksen ja vientiteollisuuden todella maksamien verojen välinen erotus voidaan selittää panokseksi, jota käyttämällä yritetään murtaa olosuhteiden kiristyvää mottia: kokoamalla kansantalouteen valuuttatuloja ulkomaisen velan maksua varten kangetaan avarammaksi julkisen talouden pakkovastuiden ja kuninkaan aarteen välistä liian ahdasta rakoa.

Jokaiselta vaaditaan ja jokaiselle annetaan se, mutta vain se, mikä on yhteisen tarkoituksen toteuttamiseksi välttämätöntä.

Sisältöperiaate

Kriisitalouden vähäinen liikkumavara on käytettävä vähäosaisimman erityisaseman periaatteen eli niin sanotun eroperiaatteen ohjauksessa. Paraikaa elävän sukupolven sisäiseen oikeudenmukaisuuteen kuuluvan periaatteen toimintaa kuitenkin rajoittavat sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Kansainvälisen sosiaalipolitiikan ja kulttuuripolitiikan voimavarat kuivuvat, jos niiden hyväksi ei saada lisää voimavaroja kansalaisten vapaaehtoisista panoksista. Tämä edellyttää niin sanomani toisen parlamentin käynnistämistä, jonka kautta ihmiset kanavoivat haluaan ylittää kriisin etiikan asettamat velvollisuutensa.

Vaihtoehdottomuusmotin laukaiseminen

Täydellisessä motissa kuninkaan aarteeseen ei jää mitään, mitä voitaisiin jakaa vähäosaisimmille.

Myös tilanteessa, jossa vaihtoehdottomuus on vain suhteellista, suurin osa kuninkaan aarteesta käytetään pakkovastuiden hoitamiseen. Jos asia olisi toisin, olisikin liioiteltua puhua todellisesta kriisitilanteesta.

Yhteisen tarkoituksen ja riittävyyden periaatteet sitovat päättäjää niin, että hänellä on oltava riittävä ohjelma poliittisen valinnanvapauden palauttamiseksi. Periaatteessa tämä ohjelma voi olla tyly vähäosaisimmille ja vaatia käyttöönsä koko jäljellä olevan kuninkaan aarteen.

Kriisin vähänkin helpotettua lienee useampi kuin yksi riittävä ohjelma. Ne saattavat poiketa toisistaan monessa suhteessa. Niiden toteuttaminen ehkä vaatii eripituiset ajat. Ne voivat kohdistaa rasituksia eri tavoin eri väestöpiireihin.

Esimerkkinä on jo ollut säästöpolitiikan ja elvytyspolitiikan vastakohta. Jos molemmat ovat riittäviä ohjelmia, kuten on väitetty, mutta toisen viive on suurempi, toisen kielteinen työllisyysvaikutus suurempi, tarvitaan kriisiajan moraalin sisältöperiaatteita, jotta voitaisiin päättää, kumpi ohjelma on oikeudenmukaisempi.

Vähäosaisen erityisaseman periaate

Kuuluvimmin on esitetty vaatimuksia vähäosaisimpien puolesta. Harva kiistäneekään, että niiden osaa on ajateltava ensin, joilla on kaikkein kovinta.

Järjellinen tapa lähestyä asiaa on ajatella, miten suuria vähäosaisten vaatimukset voivat enintään olla. Etsitään siis enimmäisperiaatetta.

Vähäosaisimpien vaatimukset eivät voi ylittää kuninkaan aarteen määrittelemää ääriarvoa (josta pakkovastuut ja riittävän kriisiohjelman välttämättömät menot on jo maksettu). Jos heidän onnistuisi poliittisen enemmistön tai pakon avulla kiristää kassasta enemmän kuin tämän, he jakaisivat liian ahneen itsevaltiaan kohtalon: asemansa paranemisen sijaan huomaisivatkin asemansa heikkenevän.

Kutsukaamme tätä enimmäisvaatimusta vähäosaisimman erityisaseman periaatteeksi. Periaate vaatii, että käytettävissä olevin voimavaroin on tehtävä mahdollisimman hyviksi sen olot, joka jää kaikkein huonoimpaan asemaan. Politiikka sitoutuu maksimoimaan köyhimmän etua.

Vähimmäistoimeentulon maksimointi

Vähäosaisimman erityisaseman periaatetta on kutsuttu myös eroperiaatteeksi, koska kyse on siitä, millaiset tulo- ja omaisuuserot ovat oikeudenmukaisia. Tulo- ja omaisuuseroja tarkastellaan vähäosaisimman näkökulmasta. Tasajako ei turvaa hänelle parasta mahdollista asemaa. Sallimalla tuotteliaille kansalaisille lisätuloja saadaan nämä työskentelemään niin paljon uutterammin, että lisätulojen maksun jälkeen jää lisäjaettavaa niillekin, jotka eivät ole yhtä tuotteliaita ja joille ei siis ole tarjona lisäbonuksia. Vähäosainen ikään kuin sijoittaa nykyistä hyvinvointiaan osakkeina parempiosaisten suurempiin avuihin ja odottaa aikanaan osinkoja sijoituksensa vastineeksi. Näin menetellen syntyy tuloeroja, mutta vähimmälle jäävienkin tulot kasvavat suuremmiksi kuin tasan jaettaessa. Eroperiaate siis kehittää tarkoituksellisesti ja suunnitelmallisesti tulo- ja varallisuuseroja vähimmäistoimeentulon maksimoimisen menetelmäksi.

Vähäosaisimman erityisaseman periaatteen ja tasajaon periaatteen näkökulmat ovat erilaiset. Tasajaon harrastaja pitää vääränä, että eräät voivat hyvin yleisen kurjuuden keskellä ja vaatii heiltä luovutuksia. Eroperiaatteen kannattaja haluaa lisätä vähäosaisten tuloja ja vaatii, että kaikki yhteiskunnassa on valjastettava tämän tavoitteen palvelukseen. Jos yhteiskunta ovi koota lisävoimavaroja vähäosaisimman auttamiseksi mieluummin kärjistämällä kuin lievittämällä tuloeroja, eroperiaatteen kannattajalle menettely luontuu sangen oivallisesti.

Eroperiaatteen ankara luonne tulee havainnollisesti näkyviin, kun asetamme vähäosaisimman väestöryhmän aarrettaan kasvattavan itsevaltiaan paikalle. Eroperiaate on avujen yhteisomistusta, joka määrittelee vähäosaisimmat kaikkien kansalaisten avujen ja kykyjen omistajiksi. Hyväosaisille jää vain se, mikä on tarpeen jättää, jotta työn tekemisen ja yrittämisen vaikuttimet riittäisivät tarpeellisen veropohjan rakentamiseen mahdollisimman suuren verokertymän kokoamiseksi.

Taloudellisesti väljissä oloissa periaate on liian tyly eikä sovellu vallankaan kansanvaltaisiin oloihin. Onhan mahdotonta uskoa, että kansan suuri enemmistö suostuisi vapaaehtoisesti asettumaan asemaan, jossa heidät määriteltäisiin pelkäksi yhden ihmisryhmän tulolähteeksi. Vähäosaiset nimeämässä kuninkaan aarretta itselleen – mitäpä se muuta on kuin proletariaatin diktatuuria; ero leninismin periaatteeseen on vain siinä, että yhteiskunta ajatellaan pakottomaksi ja kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti solmitun kriisiajan moraaliohjelman perusteella.

Eroperiaatetta käytännön politiikkaan sovellettaessa olisi yksinkertaista vaatia verokertymän kasvattamista äärimmilleen ja koko verokertymän käyttämistä kaikille yhtä suureen verolliseen kansalaispalkkaan; oikeudenmukainen verotus eli mahdollisimman suuri verokertymä huolehtisi siitä, että ylimääräiset tulot kerättäisiin pois niiltä, jotka eivät ole kaikkein vähäosaisimpia.

Tämä määritelmä on kuitenkin harhaanjohtavan ahdas. Vähimmäistoimeentulo ei ole vain rahaa. Vähäosaisimpien asemaan vaikuttavat muun muassa yhteiskunnan tarjoamat käyttäjille maksuttomat tai julkisista varoista tuetut palvelut. Nekin on luettava heidän vähimmäistoimeentuloonsa. Ilman maanpuolustusta, sisäistä järjestystä ja elinkeinoelämän perusrakennetta kuten tieverkostoa vähäosaisten asemaa ei voitaisi turvata. Julkisen koulun merkitys on hyvin suuri niukoissa oloissa kasvavien lasten kannalta.

Miten on vastattava esimerkiksi väitteeseen, että terveydenhuollon ilmaispalvelut loukkaavat eroperiaatetta siirtäessään vähäosaisille kuuluvia varoja myös parempiosaisten käyttöön?

Paras vastaus olisi, jos voitaisiin osoittaa kaksi asiaa: ensinnäkin se, että vähäosaisten kokonaishyvinvoinnin kannalta on parempi antaa terveyspalveluja eikä rahasummaa, jonka he tarvitsisivat, jos ostaisivat yhtä hyviä yksityisiä palveluja; toiseksi se, että huokein tapa varmistaa riittävän hyvät terveyspalvelut kaikkein vähäosaisimmille on rakentaa koko kansalle maksuton terveyspalvelujärjestelmä. Julkisia palveluja tutkivan taloustieteen tehtäväksi jää selvittää, pitävätkö nämä väitteet paikkansa. Elleivät pidä, eroperiaate vaatii järjestelyn muuttamista ainakin ahtaimmaksi ajaksi.

Peruskoulun arvioiminen on mutkallisempaa. Koulu on sijoittamista tulevan sukupolven henkiseen pääomaan. Tämä on sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kysymys. Salliiko moraali käyttää eroperiaatteen vähäosaisille varaamia voimavaroja maksukykyisten perheiden koulutustarpeisiin? Tämä on nyt elävän sukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden kysymys. Voidaan avata vielä kolmaskin näkökulma: tulevien sukupolvien sisäisen oikeudenmukaisuuden näkökulma. Hyödynnetäänkö tulevaisuuden vähäosaisia eniten pitkällä julkisella koulutuksella, joka periaatteessa pyrkii kaikkien osalta samoihin tavoitteisiin? Olisiko enemmän sijoitettava esimerkiksi lahjakkaimpien lasten koulutukseen? Vai olisiko tulos paras, jos vähäosaisten tuki ohjattaisiin suoraan vähäosaisten käteen käteisrahana? Näitä kysymyksiä joudumme tulevien vähäosaisten holhoojina ratkomaan holhouksen etiikan periaatteiden mukaisesti.

Eroperiaatetta ei saa soveltaa suppeasti. Kunta saattaa antaa parempaa tukea vähäosaisilleen tukemalla paikkakunnan yrittäjiä kuin suoraan edellisten hyväksi menevillä suorituksilla. Vähäosaisten edun nimessä voidaan joskus joutua vaatimaan tuloerojen kärjistämistä niiden tasaamisen sijaan.

Eroperiaatetta voidaan soveltaa lyhyellä tai pitkällä tähtäyksellä. Pitkän päälle vähäosaisen asemaa ei paranneta parhaiten tulo- ja menoarvioin, jotka joka vuosi erikseen tyydyttävät parhaalla mahdollisella tavalla heidän juuri sinä vuonna ajankohtaiset tarpeensa. Ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että talous on kunnossa, jotta pitkällä aikavälillä voidaan irrottaa enemmän voimavaroja vähäosaisten tarpeisiin. Kriisin etiikassa nämä pitkän tähtäyksen ajatukset eivät tosin paljoa paina: tilanteen uskotaan olevan väliaikaisen, eikä eroperiaate ainakaan väliaikaisen moraalisopimuksen perusteella ole voimassa kriisitilanteen ulkopuolella.

Vähimmäistoimeentulosta tinkiminen

Vähäosaisimman erityisaseman periaate eli eroperiaate ei estä ehdottomasti heikentämästä myös vähimmäistoimeentulon tasoa.

Varsinaisessa vaihtoehdottomuusmotissa moraalilla ei ole lainkaan liikkumavaraa, eikä eroperiaatekaan ole siellä voimassa. Yhteiskunta turvaa vähäosaisille vain sen elintason, joka on luettava pakkovastuun piiriin; aletaan keskustella siitäkin, ovatko kaikki siihen asti pakkovastuiksi määritellyt asiat kuten ylläpidetty vähimmäistoimeentulon taso todella pakollisia.

Miten korkea on tämä pakkovastuuna taattu vähimmäistoimeentulon taso, miten suuret ovat ihmisen välttämättömät tarpeet, joista yhteiskunnan on huolehdittava kaikissa oloissa?

Tarpeet voidaan luokitella subjektiivisiin ja objektiivisiin. Kun ihminen hartaasti haluaa jotakin, hänellä on subjektiivinen tarve. Objektiivisen tarpeen määrittelee yhteiskunta. Objektiivinen tarve on aina suhteessa julkisen talouden voimavaroihin. Sellaista, mikä ei ole mahdollista, ei kukaan tarvitse. Vaikka ihminen kuinka hartaasti haluaisi, hänellä ei ole objektiivista tarvetta olla kymmenen vuotta nuorempi kuin itse asiassa on: sitä ylellisyyttä ei kerta kaikkiaan ole tarjona.

Vähimmäistoimeentulokin on riippuvaista siitä, millaisessa kunnossa talouden kokonaisuus on. Yhteiskunnan on luotava aina vain uudestaan myös vähimmäistoimeentulon arvo; siitä ei voida sopia yhtään sitovammin kuin eläketurvasta, jota jo käsittelin aikaisemmin. Vertailu eräisiin muihin maihin tai omaan historiaan muutaman vuosikymmenen taakse osoittaa, ettei ole mahdotonta elää ihmisarvoista elämää olennaisesti alemmalla aineellisen toimeentulon tasolla kuin sillä, mihin nykyivähäosaisemme ovat tottuneet ja elämäntapansa sopeuttaneet.

Kun syvässä kriisissä etsitään riittävää ohjelmaa poliittisen valinnanvapauden valtaamiseksi takaisin, joudutaan tinkimään myös vähimmäistoimeentulon tasosta. Vähäosaisten on omalta kannaltaan ymmärrettävä tämä uhraus sijoituksena tulevien elinmahdollisuuksiensa säilyttämiseen. Eihän ole mitään epäilystä siitä, että taloudellinen pakkotilanne ja talouden sortuminen syöksisivät juuri heikoimmat kaikkein lohduttomimpaan kurjuuteen.

Kun pakkovastuita kuten vähimmäistoimeen tulon tasoa tarkistettaan, on kaikki muu, mikä on tehtävissä, jo tehty. Suhteellisesti paremmassa asemassa olevien yksityinen hyvä on kerätty talteen julkisen talouden varannoksi niin tarkkaan kuin suurimman verokertymän periaatteen mukaan on kerättäväkin.

Mikäli vähimmäistoimeentuloon puututaan oikeudenmukaisuutta edeltävässä tilanteessa, rikotaan kriisiajan väliaikaista moraalisopimusta. Niiden jotka haluavat torjua nimenomaan vähäosaisimpiin kohdistetut julkisen talouden säästötoimet, tuleekin muotoilla perustelunsa juuri tämän kaavan mukaiseksi.

Vähäosaisimman erityisaseman periaatteeseen on tehtävä kaksi varausta.

Ensinnäkin periaate soveltuu vain kriisitilanteeseen, olojen väljetessä se käynee pian liian ahtaaksi.

Toiseksi se on sukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden periaate. Käytäntöön soveltamista rajoittaa sukupolvien välinen oikeudenmukaissuu. Emme voi jakaa tämän päivän verrattain hyvissä asemissa eläville köyhille varoja, joita huomispäivän mahdollisesti vielä köyhemmät suomalaiset tarvitsevat selviytyäkseen vielä ehdottomammista tarpeistaan. Tämä seikka avartaa esimerkiksi koulun ja tutkimuksen määrärahojen tarkastelua säästötoimia pohdittaessa. Näissä asioissa on sittenkin vallitsevana sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden ulottuvuus, ei nuiva eroperiaate.

Sukupolvisovinismia moraali ei saata hyväksyä.

Maailmankassa

Vähäosaisimmat ihmiset elävät Suomen rajojen ulkopuolella.

Julkisen talouden säästökeskustelussa on ollut yhtenä paljon korostettuna aisana kehitysyhteistyömäärärahojen kohtalo. Monen mielestä on moraalitonta perääntyä kansainvälisistä vastuista maassa, joka köyhtymistään uikutellessaankin yhä on maailman rikkaimpia.

Omituista kyllä kehitysavun puolesta näyttävät pitävän ääntä etenkin ne tahot, jotka vastustavat valtiontalouden tasapainon vaatimaa kulutuksen sopeuttamista tuloihin. Lasku kehitysmaiden köyhien tukemisesta siis lähetettäisiin mieluusti tuleville sukupolville. Jos pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaatteen mukaan otamme huomioon sen mahdollisuuden, että tulevilla sukupolvilla on moraalisella vastuullaan vielä suurempi nälkä ja ekologisten ja muiden ongelmien tähden vielä vähemmän taloudellista liikkumavaraa, on tämä vaatimus kaikkea muuta kuin moraalinen. Odottaisi, että moraalin lippua heiluttava olisi valmis uhraamaan jalolle asialleen mieluummin omaansa kuin toisen omaa.

Miten laajalle vähäosaisimman erityisaseman periaatteen velvoitteet ulottuvat? Mielipiteiden kirjo on lavea.

Joissakin puheenvuoroissa otetaan kanta, jonka mukaan olisi itsekästä – siis moraalitonta – estää ketään muuttamasta mihin maahan ikinä haluaa. Jos olemme täällä kehittäneet hyvän, turvallisen ja vauraan yhteiskunnan, millä perusteella voisimme torjua sietämättömistä oloista pakenevien ihmisten tulon paratiisiimme? Taustateoriana on kireäksi tulkittu maailmanlaajuinen avujen yhteisomistus. Syntyipä missä tahansa kenen ponnistusten tuloksena mitä tahansa hyvää, jokaisella ohikulkijalla on periaatteessa samanlainen oikeus esittää jako-osuusvaatimuksia sitä kohtaan.

Toisessa ääripäässä on ajatus, jonka mukaan kaikki hyvä, jota joku saa aikaan, kuuluu vain hänelle itselleen, joskin hän voi omantuntonsa vaatimusten mukaan lahjoittaa hyvänsä kenelle vain. Ajatuksena on, että kehitys suorastaan pysähtyisi, ellei olisi mitään keinoa turvata itselleen omiin hankkeisiin sijoittamiensa panosten ja ponnistusten tuottoa. Kukaan ei tekisi töitä eikä ottaisi riskiä, vaan kaikki jonottaisivat toistensa ovilla päästäkseen näkemään, olisiko naapurilla sattumalta mitään jaettavaa.

Kuninkaan aarteen tapainen päättely auttaa määrittelemään suurimman mahdollisen avustuksen, jota maailman köyhät voisivat enintään vaatia kriisitalouden kuninkaan aarteesta.

Kansainvälinen vastuu on samantapainen asia kuin veroaste mahdollisimman suuren verokertymän ajatuksessa. Voidaan määritellä kansainvälinen maailmankassa maailmanlaajuisen yhteisvastuun varannoksi. Kassaa voidaan kasvattaa aluksi nopeasti, kun aina vain tunnustetaan lisää kansainvälistä yhteisvastuuta, sitten kertymän kasvu hidastuu pysähtyäkseen enimmäisarvoonsa. Sen jälkeen kassa surkastuu taas, koska maailmanlaajuinen järkiperäisen vastuun ääriarvo on jo ohitettu.

Sivuhuomautus kassan käytöstä: kaikkea ei käytetä kehitysyhteistyöhön, vaan osa varoista toimii tehokkaammin maailman köyhälistön hyväksi, jos se sijoitetaan teollisuusmaiden ympäristöinvestointeihin ja tuotannon rakennemuutoksiin.

Maailmankassa ammentaa samasta kaivosta kuin kansalliset kuninkaan aarteet. Sitä mukaa kuin maailmankassa kasvaa, aarteet vähenevät.

Aidossa vaihtoehdottomuusmotissa kuninkaan aarteen ei ole mahdollista lainkaan rahoittaa maailmankassaa. Jos tyhjästä koetettaisiin nyhjäistä, siirryttäisiin kuviossa 4 vaihtoehdottomuuspisteen väärälle puolelle ja saataisiin järjestelmä romahtamaan.

Normaaliaikanakaan maailmankassan enimmäisarvon lähelle ei päästäne, jos auttavien maiden olot ovat pakottomat ja demokraattiset.

Toinen parlamentti

Mahdollisimman suuren verokertymän teoriassa ajatellaan ihmisen pidättävän työpanostaan ja hänen valmiutensa riskinottoon heikkenevän sitä mukaa kuin veroaste kiristyy. Tämä hidastaa verokertymän kasvua kunnes kasvu lakkaa kokonaan oikeudenmukaisen veroasteen kohdalla.

Avainasemassa ovat ihmisen vaikuttimet. Jos valtio veisi kaikki tulot, ihmiset lopettaisivat työnteon. Monet ihmiset syövät ja juovat suunnilleen kaikki, minkä tienaavat, eikä mitään jää käteen. Silti he jatkavat työntekoaan. Syöminen ja juominen ovat heidän omia tavoitteitaan, osa heidän omaa elämänsuunnitelmaansa, veron maksaminen ei niinkään; siitä reaktion erilaisuus johtuu.

Kypsän ihmisen elämänsuunnitelma sisältää paljon laajempia tavoitteita kuin vain ne tavoitteet, jotka kohdistuvat häneen itseensä. Ihmiset rakastavat toisia ihmisiä ja omaksuvat heidän tavoitteitaan omiksi tavoitteikseen.

Kuninkaan aarre käsittää kaikki ne rasitukset, joita julkinen valta voi kohdistaa yksityisiin ja yrityksiin ikään kuin ulkoa päin – tietenkin vain äänestäjien enemmistön siunauksella. Monet ihmiset ovat halukkaita palvelemaan omassa arvojärjestyksessään tärkeitä hyviä asioita vielä paljon sen jälkeenkin, kun verottaja on käyttänyt loppuun omat mahdollisuutensa heidän rahastamiseensa.

Monet ihmiset uurastavat järjestöelämässä pitkät illat. Haluamme tehdä työtä antaaksemme oman panoksemme tärkeinä pitämiimme hankkeisiin. Tähän perustuu toivo, jonka mukaan myös kriisitalous voisi kantaa kansainvälistä vastuuta. Maailmankassan voimavarat on vain löydettävä kuninkaan aarteen ulkopuolelta, ihmisten yksityisten elämänsuunnitelmien sisältä.

Näin menetellen laukeaisi myös ristiriita kansainvälisen vastuun ja sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden välillä. Kansainvälistä vastuuta kannetaan antamalla tilaa maailman köyhien asialle omassa arvojärjestelmässä, jolloin halusta lahjoittaa tulee työnteon ja yrittämisen vaikutin, sen sijaan, että se on tähän asti ollut aiheuttamansa verotaakan tähden nimenomaan vaikuttimia syövyttävä rasitus. Maailmanvastuun vaatimukset täytetään tinkimällä oman elämänsuunnitelman muilta momenteilta, ei velan ottoa vaatimalla.

Oikeudenmukaisuusteoriassa on kehitelty kahden parlamentin teoriaa. Kunnassa on tietenkin puhuttava toisesta valtuustosta.

Ensimmäinen parlamentti kokoaa ja käyttää kuninkaan aarretta vähäosaisimpien hyväksi kriisipolitiikan sallimissa rajoissa.

Toinen parlamentti toteuttaa kaikkia hyviä hankkeita, jotka joko tyydyttävät väestöryhmän yhteisiä tarpeita tai vastaavat ihmisten omia ihanteita, joiden puolesta he ovat valmiita vapaaehtoisiin uhrauksiin. Menoja ei rahoiteta kuninkaan aarteesta, vaan hankkeiden ajajat itse kantavat taloudellista vastuuta ehdotuksistaan. Jos oopperatalo olisi määritelty toisen parlamentin asiaksi, kulttuuripiirit olisivat joutuneet etsimään varat normaalin valtion budjetin ulkopuolelta.

Yhteiskunnassa on siis vielä käyttämättöminä runsaasti rationaalisen rakkauden voimavaroja. Suomalaiset olisivat valmiita antamaan maailmanköyhälistölle huomattavasti enemmän kuin mitä valtionvarainministerin johdolla kokoontuva kuninkaan aarteen hoitokunta myöntää velvollisuudeksemme.

Olisi hyvä saada liikekannalle nämä mahdollisuudet ja kehittää menettelyjä, joilla saadaan polkaistuksi toinen parlamentti käyntiin kanainvälisessä sosiaalipolitiikassa.

Miten kävisi päinsä vapaaehtoisen lisäveron järjestelmä, joka kokoaisi maailmankassaa lahjoittajien tavalla tai toisella valitseman kassanhoitokunnan käytettäväksi? On yhdentekevää, tapahtuisiko kaikki täysin hallinnon ulkopuolella toimivan vapaaehtoisen järjestötyön kautta vai olisiko kassanhoitokunta osa valtion ja kunnan hallintoa, vaikkakin toimisi pakkoverolla rahoitetun budjetin ulkopuolella.

Myös kulttuuripolitiikassa jouduttanee soveltamaan sitä, mitä tässä on sanottu kansainvälisistä vastuista. Kriisin oloissa vähäosaisten perustarpeet ohittanevat suhteellisen hyvissä oloissa olevien väestöpiirien kulttuuri-ihanteet.

Kuninkaan aarteesta liikeneekin yhä vähemmän kulttuurimäärärahoja. Sitä kiireellisempää on värvätä tukijoukkoja rahoittamaan kulttuurielämää toisen parlamentin periaatteen mukaisesti.

Voimavaroja on jouten. Työttömyyden tähden menetettäneen sata tai kaksisataa miljoonaa vuotuista työtuntia. Kuka järjestäisi nämäkin mahdollisuuksien massat rationaalisen rakkauden ja ihanteiden palvelukseen? Järjestökenttä, kirkko, kunnat, valtio?

Vastuun periaate

Täysikasvuisten ihmisten yhteiskunnassa on voimassa vastuun periaate. Jokaisen tulee kantaa ratkaisujensa seuraukset. Eroperiaate tai jokin muu vähimmäistoimeentulon tason määräävä periaate turvaa epäonnistumisen varalta ihmisarvoisen elämän yhteiskunnallisesti määritellyn vähimmäistason. Oikeudenmukaisuus ei takaa kenenkään ylimitoitettuja tulevaisuuden odotuksia.

Kriisiaikoina tämä yksilön vastuu toteutuu lähes sietämättöminä kohtaloina. Normaali asunnonvaihto johtikin monet kahden asunnon loukkuun, vaikka ylivelkaisten joukossa on myös niitä, jotka pyrkivät kohtuuttomiin etuihin keinotellen kuumenneilla asuntomarkkinoilla tai käyttäen luottoa pelkästään siksi, että sitä oli ylen määrin tarjona. Sinänsä terveet yritykset kaatuvat. Ahkerat ja pätevät työntekijät saavat lopputilin.

Joissakin tapauksissa näkyy voitavan siirtää riskinoton laskua muille. Hankala keskustelu pankkituesta on yksi esimerkki.

Pankkimiehiä syytetään kasinopelistä, ja siltä osin kuin syytöksissä on perää, heidän vastuunsa onkin ankaraa: ovathan he ottaneet osakkaidensa ja asiakkaidensa pääomien holhoojan asemassa liioiteltuja riskejä myös toisten puolesta, eivät vain omasta puolestaan.

Pankkikriisi on kuitenkin kasinopelureiden kriisi vain osittain. Pankkikriisi ovat ennen kaikkea ne velalliset, jotka ovat ryhtyneet vastuisiin kuitenkaan voimatta vastata, enimmäkseen yritykset mutta ehkäpä kuudennelta osalta myös tavalliset kotitaloudet. Vastuu ei ole vain pankkimiesten vaan myös kymmenien tuhansien lainan ottajien.

Moraalinen vastuu ei rajoitu niihin, jotka velkaantuivat yli kantokykynsä. Maan taloutta hoidettiin sillä tavalla, että niin pankkien, yritysten kuin yksityistenkin elämässä ulkoiset tekijät muuttuivat ylivoimaisen yllättävästi ja rajusti. Järjestelmättömistä luotoista vastaavat ovat useimmissa tapauksissa noudattaneet tavallista varovaisuutta eivätkä olisi pulassa, jos talous olisi toiminut odotusten mukaan.

Poliitikot vastaavat kansantalouden hoidosta. Kansantalousmiesten tosin liian ujoista varoituksista huolimatta demokratian pelimiehet, kannatuksen kasinopelurit, rasittivat julkista taloutta suostumalla yhä uusiin eturyhmien pyyteisiin ryhtymättä ilmeisen tarpeellisiin varotoimiin.

Äänestäjäkunta vastaa niistä pyyteistään, joiden toteuttaminen ylikuormitti talouden suorituskyvyn.

Jos olisi mahdollista, jokaisen pitäisi joutua käytännössä vastaamaan omasta osuudestaan yhteisen katastrofin tuottamisessa. Kriisin syveneminen johtaa kuitenkin siihen, että eri tahojen tekojen ja tekojen seurausten välinen suhde sumenee ja vastuun periaate tahtoo kokonaan romahtaa. Läpinäkyvyys kärsii myös siitä, että niin moni populisti on nyt herrajahdissa, monet poliitikot nimenomaan suojaten nahkaansa, yrittäen kääntää keskustelua pois omasta ja puolueensa vastuusta.

Vastuun periaatetta on kuitenkin toteutettava yhteisen tarkoituksen ja riittävyyden periaatteiden asettamien reunaehtojen puitteissa. Rankaiseminen ei ole itsetarkoitus, vaan hallitsevana tarkoituksena on räjäyttää puhki vaihtoehdottomuuden motti, jotta normaaliaikojen poliittinen valinnanvapaus olisi taas joskus käytettävissämme.

Kaikki ongelmat ja kriisit ovat myös oppimistilaisuuksia opinhaluisille. Tehdään karhunpalvelus tuleville sukupolville, jos oppiminen poliittisista syistä estetään. Kriisin luomiseen osallistuivat lähes poikkeuksetta kaikki kansalaispiirit. Hokemalla manauksia kansan syyllistämistä vastaan ollaan jo tämän kriisin keskellä kehittämässä seuraavan kriisin moraalisia edellytyksiä.

Oppimista voi tapahtua myös virheellistä. Erityisesti pelkään sitä, että demokratia joutuu kriisin tähden tarpeettoman huonoon huutoon. Eikä pidä unohtaa sitä, että talouden elpyminen vaatii aikanaan riskirahoituksen tarjontaa. Jos pankkimiehet nyt pelotellaan epärationaaliseen varovaisuuteen, saattavat nykylaman opetukset olla taloudellisen nousun esteenä seuraavat kolmekymmentä vuotta. Pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaate ei kiellä hallittavissa olevaa perusteltua riskinottoa.

Oikea oppiminen vaatii syvällistä keskustelua kaikesta siitä, mikä on ollut myötävaikuttamassa kriisin syntymiseen. Tavallisellekin usein pieniksi luonnehdituille ihmisille joudutaan tarjoamaan epämiellyttävää kuultavaa. Maasta ei tee vaurasta paremman elämän himo enempää kuin naapuriin kohdistuva kateuskaan. Omintakeinen uutta luova ajattelu, ahkera laadukas työ ja sen kohtuullinen hinnoittelu ovat aineellisen hyvinvoinnin lähde.

Tulevaisuusperiaate

On todennäköistä, että sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden periaate esittää niin suuria vaatimuksia lama-ajan kuihduttamalle kuninkaan aarteelle, että sukupolven sisäisen oikeudenmukaisuuden käyttöön jää niukemmin liikkumavaraa kuin haluaisimme uskoa.

Talouden toipilasaikana laman jälkeen tarvitaan tuloerojen kärjistämistä melko pitkäksi aikaa, jotta saataisiin kasatuksi sekasorron aikana ilmaan haihtuneita mutta välttämättömiä pääomia ja kutsutuksi esiin uutta yrittäjähenkeä.

Eroperiaate on liian ahtaasti aineellinen ja myös sukupolvisovinistinen periaate[1] ja sopineekin vain poikkeuksellisen vaihtoehdottomaan tilanteeseen. Kriisiajan etiikan ydin on loppujen lopuksi määrätietoisissa toimissa, joiden tavoitteena on tulevaisuuden vapausasteiden lisääminen, poliittisen valinnanvapauden maksimoiminen.

Olennaista on, miten takaisin valloitettua valinnanvapautta sitten käytetään.

Voimme mahdollisimman pian palauttaa eri väestöryhmien entisiä kulutusmahdollisuuksia, toisin sanoen purkaa kuninkaan aarretta takaisin yksityisiin kassoihin yksilöjen omintakeisten elämänsuunnitelmien katteeksi.

Samalla voimme rajoittaa julkisen vallan aineelliset sitoumukset vain kohtuulliseen vähimmäiskulutuksen tasoon. Mainittu taso ei missään tapauksessa saisi ylittää sitä tasoa, jonka sukupolvien välinen eroperiaate turvaisi. Luultavasti taso jäisi lamaa edeltävän talouden tavoitteita alemmaksi. Aineellinen elintaso, edes rikkaan maan vähäosaisten aineellinen elintaso, ei voi olla elämän hallitseva tarkoitus.

Toinenkin linja on valittavissa.

Pahimpaan vaihtoehtoon varautumisen periaate yhtyneenä vakavaan huoleen sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta johtaa ehkä yleistämään kriisiajan etiikan perusvaatimuksen, huolenpidon siitä, että huomisen vapausasteet ovat mahdollisimman väljät, kaikkea näkyvissä olevaa lamanjälkeistä historiaa velvoittavaksi periaatteeksi. Eroperiaatteen korvaisi tulevaisuusperiaate eli pyrkimys kansantalouden ja yhteiskuntaelämän muovaamiseen sellaiseksi, että tulevat sukupolvet kohtaisivat mahdollisimman vähän pakkovastuita mahdollisimman suurten voimavarojen varassa.

Kuninkaan aarre koottaisiin talteen kriisiaikana opitulla tavalla, mutta nyt tulevaisuusperiaatteen käyttöön. Aarteella rahoitettaisiin varmaankin melko kalliiksi käyvä elämänmuodon muutos. Kehitettäisiin kulttuuri, joka sopeutuisi saumattomasti ihmisen hauraan elinympäristön ehtoihin. Uuden kulttuurin peruspainotus olisi yhteisessä henkisessä pääomassa.

Arvojen muutos

Ankeiden aikojen opettamina ja kasvattamina olemme ehkä valmiimpia elämänmuutokseen, muuttumaan eikä vain muuttamaan ulkoisia olosuhteita.

Ihmisen muuttuminen on ennen muuta arvojärjestyksen, elämänsuunnitelman uudistumista. Talouskriisi on auttanut ymmärtämään, ettei aineellista vaurautta kasaamalla ole mahdollista hankkia sellaista elämän turvaa, joka ei olisi omien virhearvioiden ja ulkoisten tekijöiden aiheuttamien pyörteiden armoilla.

Ihmiset oppivat kenties sisällyttämään elämänsuunnitelmiinsa ekologisia ja lähimmäisarvoja, jolloin panokset, joita nyt käsitellään vaikuttimia verottavina uhrauksina yhteiseen hyvään, tulevatkin olemaan lisäponnistuksiin ja säästävämpään voimavarojen käyttöön kiihottavia yllykkeitä.

Yhteisten hankkeitten talous voi kulkea yhä suuremmalta osalta pakkoverotuksella rahoitettujen julkisten budjettien ohi. Toinen parlamentti ja toinen valtuusto kukoistavat, jolloin tulevaisuusperiaatteen käyttöön jää yhä enemmän voimavaroja.

Yltäkyllän etiikka

Päättäjien on sopeuduttava valinnan etiikan vaatimuksiin. Tämä edellyttää halua ja kykyä reagoida muuttuvan tilanteen tyrannimaisiin ehtoihin, kykyä kestää arvostelua ja vihaa, valmiutta noudattaa oikeata linjaa vaikka se maksaisi poliittisen viran. Mistä löytäisi moiset voimavarat?

Ilman rikasta elämänsuunnitelmaa, ilman sisäisen ihmisen yltäkyllää voimavarat eivät riitä. Rationaalinen rakkaus ei saa ravintoa sisäisessä pulassa kihisevistä kaunoista vaan elämän runsaudesta, jota halutaan päästä muillekin jakamaan.

---

[1] Huomautus verkkopainokseen 2006: Eroperiaate on sukupolvisovinismia vain tulkittuna (periaatteen isän John Rawlsin tarkoitusten vastaisesti sukupolven sisäiseksi oikeudenmukaisuusperiaatteeksi (nyt elävien ihmisten keskinäisiä suhteita sääteleväksi periaatteeksi). Rawlsilla periaate sanoo, että monien sukupolvien aikavälillä on maksimoitava sen väestöryhmän asemaa, joka on huonoimmassa asemassa aikavälin toisessa päässä: siis tulevaisuudessa.