Fundamentalismin anatomia. Saarna tapaninpäivänä 2008 Huopalahden kirkossa.

Teksti (3. vsk.) Matt. 23:34-39

Saarna: Fundamentalismin anatomia
Tapaninpäivää vietetään marttyyri Stefanoksen ja kaikkien marttyyrien muistopäivänä. Päivän evankeliumiteksti on kuvaus siitä, kuinka paha järjestelmä murskaa sen, joka todistaa totuudesta. Esitellessään päivän teemaa kirkon Evankeliumikirja tähdentää, kuinka ihmiset jakautuvat kahtia hyviin ja pahoihin. ”Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin, Kristuksen seuraajiin ja hänen vainoojiinsa.”

Meille näyttää siis olevan tarjona kohottava ja ongelmaton hartaushetki. Voimme imarrella itseämme sillä ajatuksella, että kuulumme hyviin voimiin. Pahan vainoojan uhka liittää meitä toisiimme lämpimän yhteistunnon sylissä. Asiamme ovat hyvin. Meitä ei arvostella. Arvostelun osoite on muualla: se kohdistuu Jeesuksen ajan kiihkoisaan ja väkivaltaiseen juutalaisuuteen. Saamme rauhassa päivitellä muiden ihmisten kamaluutta.

Kristikunnan oma historia osoittaa, ettei aihetta moraaliseen turvallisuuden tunteeseen ole. Kirkot pääsivät aikanaan monissa yhteiskunnissa samaan valta-asemaan kuin tekstin kuvaama Palestiinaa hallitseva juutalaisuus. Muutamat niistä myös toimivat täsmälleen samalla tavalla toisinajattelijoita kohtaan kuin Palestiinaa hallinnut juutalaisuus. Näitä historian vaiheita ei tarvitse tässä ruveta palauttamaan mieleen. Ne ovat tuttuja. Kristillinen kirkko ja kristityt eivät ole immuuneja päivän tekstin kuvaamaa tautia vastaan. On tärkeää, että ymmärrämme taudinkuvan. Jos tunnemme taudinkuvan, meidän on helpompaa tunnistaa sen oireet omassa itsessämme ja niissä samanmielisissä sisäpiireissä, joihin itse lukeudumme.

Avainsana on fundamentalismi. Alun perin tämä nimitys viittaa viime vuosisadan suuntaukseen Yhdysvaltojen konservatiivisten kristittyjen, protestanttien parissa. Suuntauksen piirissä harrastettiin kahtiajakoa, jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin. Oli oikeita, hyviä kristittyjä, ja vääriä, petollisia näennäiskristittyjä. Miten nämä lampaat ja vuohet voitiin erottaa luotettavasti, etteivät viattomat uskovaiset tulisi eksytetyiksi?

Kehitettiin menetelmä, jonka avulla voitiin todeta, kuka oli lammas ja kuka vuohi. Laadittiin lista kristinuskon luovuttamattomista totuuksista. Se joka kiisti niistä yhdenkin, osoittautui vuoheksi. Lammas oli vain se, joka allekirjoitti kaikki listan opinkappaleet. Kristinuskon luovuttamattomia totuuksia kutsuttiin nimellä fundamentals, perustavat opit. Siitä fundamentalismi sai nimensä. Fundamentalisti oli se, joka piti kiinni koko luovuttamattomien totuuksien listasta. Muut olivat raatelevia petoja, jotka esiintyivät lammasten vaatteissa tarkoituksenaan johtaa harhaan ja tuhoon niin monia kuin kykenivät.

Kuvauksesta ilmenevät fundamentalismin peruspiirteet. Lähtökohtana on ensinnäkin ajatus, että ihmiset ovat jaettavissa niihin, jotka ovat oikeassa ja muihin, jotka ovat väärässä. Toiseksi kristinusko ajatellaan ideologiaksi, järjestelmäksi. Uskominen on sitä, että hyväksytään tämä ideologia, epäusko sitä, että epäillään ideologiaa. Kolmas perusajatus on, että perustavien uskonkappaleiden hyväksyminen tai hylkääminen ei ole vain mielipidekysymys. Niiden hylkääminen on moraalitonta.

Uskontotuudet ovat fundamentalistin mukaan periaatteessa ilmeisiä ja kiistämättömiä. Vilpittömät ihmiset tunnustavat ilman muuta sen, että ne ovat tosia. Toisinajattelijat ovat valheellisia. He käyvät totuuden kimppuun vastoin parempaa tietoaan. Heidän todellinen motiivinsa on vastustaa Jumalaa. He ovat pahoja ihmisiä. Heidän kanssaan on siis turha keskustella. Jollei heitä saada tunnustamaan pahoja aikeitaan ja tekemään parannusta, heidät on suljettava hyvien ihmisten sisäpiirin ulkopuolelle, jotteivät he pääsisi tartuttamaan tautiaan muuhun seurakuntaan.

Fundamentalismi ei laajemmin käsitettynä ole pelkästään uskonnollinen ilmiö. Uuden testamentin tärkein analyysi fundamentalismista itse asiassa kuvaakin poliittista fundamentalismia. Klassinen kuvaus on Johanneksen ilmestyksen 13. luvussa.

15 Se on saanut vallan antaa pedon kuvalle hengen, niin että kuva jopa kykenee puhumaan, ja se on myös saanut vallan tappaa kaikki, jotka eivät kumarra pedon kuvaa. 16 Se pakottaa kaikki, pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. 17 Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi tai sen nimen luku.

Poliittisen ja uskonnollisen välinen raja hämärtyy totalitäärisessä yhteiskunnassa. Enemmistön mielipiteeseen yhtyminen ei ole mielipidekysymys. Se on kumartamista, uskonnonomainen lojaalisuuden tunnustus.

1600-luvun kyynisyydestään tunnettu brittifilosofi Thomas Hobbes näki, kuinka samanmielisyyden vaatimuksessa on perimmältään kyse ihmiselle ominaisesta tunnustetuksi tulemisen kaipuusta.

Hobbes selitti, miksi ihmistä loukkaa niin syvästi, jos joku on eri mieltä hänen kanssaan jostakin asiasta. Asialla itsellään ei tarvitse olla suurta merkitystä. Olennaista on eri mieltä oleminen. Jos joku on eri mieltä kanssani, hän tulee sanoneeksi, että olen tyhmä. Siksi hän loukkaa minua. Vielä pahempi on, jos joku on eri mieltä kanssani tuon tuostakin. Hän antaa ymmärtää, etten ole vain tyhmä, vaan suorastaan hullu. Käsitämme asian niin, että eri mieltä olija ei perimmältään kommentoikaan sitä asiaa, mistä on puhe, vaan meitä itseämme.

Kun enemmistöt ovat ihmiskunnan historiassa niin usein ryhtyneet tuottamaan marttyyreitä yhteisen raivon vallassa, he eivät niinkään ole olleet puolustamassa totuuksia, joita ovat pitäneet pyhinä, kuin omaa omanarvontuntoaan, jota ovat pitäneet vielä pyhempänä.

Hobbesin ihmiskuvan mukaan ihminen on sitä hanakampi käymään toisen ihmisen kimppuun, mitä epävarmemmaksi hän tuntee oman olonsa. Mitä vähemmän vilpittömiä omat perusvakaumuksemme ovat, sitä enemmän järkymme, jos joku epäilee tai suorastaan arvostelee niitä.

Itselleen ja toisille ihmisille epärehelliset ihmiset ovat monella tavalla säälittäviä olentoja. Mutta he ovat myös vaarallisia olentoja. Heidän täytyy koko ajan kätkeä vilppiään. He ovat alinomaa tuhoamassa todisteita, jotka viittaavat heidän vilppiinsä. Jos heillä on valtaa ja mahdollisuuksia, kuten Jeesuksen ajan juutalaisyhteisöllä tai Ilmestyskirjan Pedolla oli, todisteiden hävittäminen ei enää riitäkään. He ryhtyvät hävittämään todistajia. Juutalaiset tuhosivat Stefanoksen, kun pelkäsivät, että heidän fundamentalistisen uskontonsa valheellisuus paljastuisi.

Olen selittänyt, kuinka päivän tekstin kuvaama uskonnollinen kiihko ei ole vain eksoottinen ilmiö, jota on esiintynyt muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Se on yleisinhimillinen ilmiö. Yhdenmukaisuuden paine kumpuaa siitä, että omanarvontuntomme on niin haurasta ja pysyy koossa vain toisilta ihmisiltä saamamme tunnustuksen voimalla. Se tekee meistä toistemme orjia ja alttiita tukahduttavien enemmistöjen jäseniä.

Ihmiset eivät jakaudu hyviin ja pahoihin sen perusteella, miten he suhtautuvat minun vakaumuksiini. Kukaan ei ylipäätäänkään pelastu käsityksillään, eikä ketään tuomita kadotukseen vilpittömien käsitystensä tähden.

Martyyri Stefanoksen kohtalo pankoon jokaisen sanankuulijan pohtimaan itseään. Millä tavalla minä ehkä olen rakentamassa sitä petoa, joka vaatii kaikkia kumartamaan itseään? Millä tavalla minä olen sulkemassa ulos niitä, jotka uhkaavat turvallisuuttani ajattelemalla jostakin asiasta eri lailla kuin minä?

Mitä tarkoittaa Jumalan Poika? Saarna 21.12.2008 (4. adventtisunn.)

Vuoden 2008 lopulla saarnasin ulos neitseestäsyntymiskäsitykseni ilman sarvia ja hampaita. En poistanut käsikirjoituksen kohtia, joista yhdessä siteeraan blogissa jo julkaisemaani ensimmäistä saarnaani Huopalahdessa ja toisessa jo julkaisemaani kohtia Uusimmasta testamentista. Tässä saarnassa lupaan palata perusteellisemmin uskontunnustuksen teologiaan, kuten teinkin siinä saarnassani joka sai aikaan kantelun (Marian päivänä 2010).

Teksti:

Matt. 1: 18-24


Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: "Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä."

Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut:

- Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan,

ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel -

se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.

Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen.


Saarna: Mitä tarkoittaa se, että Jeesus on Jumalan poika?

Saarnasin tässä rakkaaksi käyneessä Huopalahden kirkossa ensimmäisen kerran 13. päivänä tammikuuta tänä vuonna, ensimmäisenä loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina. Pohdin saarnassani kirkon tilannetta. Ihmisten kiinnostus kirkollisia toimituksia kohtaan vähenee huolestuttavaa vauhtia. Jäsenkato on tosiasia. Huopalahden seurakunta menettää jäseniä nopeammin kuin prosenttiyksikön vuosivauhtia. Selitin, että kyetäkseen vastaamaan tämän kriisinsä kirkon on täytettävä kolme edellytystä. Kirkon on oltava rehellinen, kirkon sanoman on oltava koskettava ja kirkon on oltava kirkko. Jatkoin näin:

”Kirkon uskottavuuden perusehto on rehellisyys. – Mietin joka joulun aikaan samaa asiaa. On ihmisiä, jotka eivät joudu tekemisiin kirkon kanssa muina ai¬koina kuin joulunajan hartauksissa. Ajankohdan kirkolliset tekstit kertovat sadunomaisia asioita taivaalla pysähtelevistä tähdistä, kedolla laulavista enkelikuoroista ja niin edelleen.

Kaikille meille uskonnon sisäpiiriläisille lienee ilman muuta selvää, että nämä kertomukset eivät ole kirjaimellisesti tosia. Ne ovat omaa kieltänsä, uskon äidinkieltä, erilaista kieltä kuin arjen insinöörikieli. Uskon äidinkieli kertoo symbolein ja vertauksin asioista, joita ei voi muuten ilmaista.

Ymmärtääkö satunnainen sanankuulija uskonnon äidinkieltä? Tajuaako hän, etteivät jouluajan kertomukset ole historiallisia totuuksia, vaan kuvia ja vertauskuvia, joilla kerrotaan elämän sanomattomasta salaisuudesta?

Rehellinen saarnaaminen on mahdotonta, jos kuulijat eivät ymmärrä uskon äidinkieltä. Tarvitaan laaja ja syvä uudistus. Uskon äidinkieltä on opetettava rippikoulussa. Sitä on selitettävä seurakunnissa järjestelmällisesti kaikille aikuisille. Ihmisille voi puhua uskottavasti vain silloin, kun ihmiset käsittävät sitä kieltä, mitä puhutaan.”

Sitaatti vuoden takaisesta saarnastani päättyy.

Vuoden kokemus seurakuntatyöstä useamman vuosikymmenen tauon jälkeen on vain vahvistanut sitä käsitystä, jonka ilmaisin vuosi sitten. Kirkon ja jokaisen kristityn on oltava uskossaan niin rehellinen kuin voi, maksoi mitä maksoi. Jos meihin ei voi luottaa siinä asiassa, minkä sanomme olevan tärkeintä ihmisen elämässä, meihin ei voi luottaa missään asiassa.

Joudumme siis suhtautumaan hyvin vakavasti saarnaamisen etiikkaan. Saarnassa ei tietenkään pidä sanoa mitään, mitä ei loppujen lopuksi tarkoita. Se on selviö. Mutta on toinenkin eettinen vaatimus, vähemmän ilmeinen. Saarnaajan pitää tarttua saarnassaan poikkeuksetta siihen tekstin kohtaan, joka on vilpittömälle ajattelevalle seurakuntalaiselle ongelmallisin. Eikä hän saisi myöskään väistää ongelmia. Joka sunnuntaille on monia vaihtoehtoisia tekstejä. Saarnaajan olisi helppo väistää pulmia saarnaamalla epistolatekstistä tai Vanhan testamentin tekstistä silloin kuin evankeliumiteksti on ongelmallinen. Sekään ei olisi rehellistä. Kristillisen tradition ongelmia ei tule väistää, vaan ne tulee nimenomaan kohdata.

Nämä vaatimukset kohdistuvat nyt minuun, kun tekstinäni on Jeesuksen neitseellistä syntymää käsittelevä Raamatun teksti. Olin kaksikymmentäneljävuotias, kun muodostin kantani tähän Raamatun kohtaan Uusimmassa testamentissani keväällä 1969. Kohta neljänkymmenen vuoden ajan olen pitänyt horjumatta ja julkisesti kiinni siitä kannastani. Minun on syytä toistaa, mitä silloin kirjoitin.

Luen sitaatin nuoruuden kirjastani (Uusin testamentti, teoksessa Terho Pursiainen: Summa, kootut teologiset teokset, Helsinki: Kirjapaja, 2005 [1969] alkaa (s.119 ss.). Se on pitkähkö, mutten tiedä, miten voisin lyhentää sitä.

”Monen mielessä herää kysymys, eikö sentään vaadita Jeesuksen ihmeellisen, jumalallisen luonnon tunnustamista kaikkine siihen liittyvine uskonkappaleineen. Ennen muuta huomio keskittyy silloin kirkollisessa lehdistössä vilkkaan keskustelun kohteeksi joutuneeseen neitseestäsyntymisoppiin. Monien käsityksen mukaan juuri neitseestäsyntyminen on perustavaa laatua oleva uskonkohde, johon koko kristinoppi nojaa.

Olen jo aiemmin osoittanut, että on vahvoja perusteita olla erityisesti luottamatta Jeesuksen lapsuudesta kerrottuihin kertomuksiin historiallisessa mielessä. Neitseestäsyntymisopin perusteet sijait-sevat juuri näillä legendaarisen aineksen kuormittamilla Uuden testamentin alueilla. Minulla on käsitys, jonka mukaan pelkästään tieteellisen historiankirjoituksen ja ennakkoluulottoman Uuden testamentin tutkimuksen kannalta opilla neitseestäsyntymisestä on äärimmäisen heikot perusteet.

Tärkein näkökohta neitseellisyyskeskustelussa nousee kuitenkin itse uskosta käsin. Oppi neitseellisestä syntymästä edellyttää, että jumaluutta pidetään fyysisenä asiana, joka perintötekijöitten avulla voi periytyä kuten punainen tukka tai paha sisu. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kristillisen jumalakäsityksen kanssa, jossa nähdään selvästi ero luodun luonnon ja sen näkymättömän, sanomattoman Luojan välillä. Kreikkalaisten ajatusmaailmassa se on ymmärrettävä, sillä heidän jumalakäsityksensä oli ratkaisevasti toinen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan kenestä tahansa kunnon miehestä saattoi tulla jumala; stoalaiset jopa opettivat, että heidän oppiensa mukaisesti kohtaloonsa alistuva viisas on suurempi kuin jumalat.

Toisestakin näkökulmasta oppi neitseestäsyntymisestä on kristilli-sen jumalakäsityksen kannalta vaarallinen. Jos jumaluus on jotakin, joka ihmeellisen siittämisen kautta voidaan siirtää toiseen henkilöön, joko ollaan periaatteellisessa monijumalaisuudessa tai luovutaan käsittämästä Jumala persoonaksi.

Oppi neitseestäsyntymisestä vaarantaa sitä paitsi myönteisen arvostuksen, jonka juutalaisuus yhtä hyvin kuin Jeesuskin antoi sukupuolisuudelle. Ihmisenä olemisen ongelma nähdään samoin kuin monissa pakanuuden uskonnollisissa filosofioissa siinä, että sukupuoliolentoina etsimme toista ihmistä yhtyäksemme häneen ruumiillisesti. Sukupuoliyhteys nähdään saastaavana toimituksena, jonka kautta sukupuolisen himon lika tahraa uuden ihmiselämän. Syntikin nähdään näin ollen perinnöllisesti su-kupolvesta toiseen siirtyvänä fyysisenä asiana. Syntiin lankeaminen muuttuu kemialliseksi tai geneettiseksi reaktioksi, jonka väistäminen ei ole mahdollista yhdellekään maailmaan syntyvälle ihmiselle. Siksi maailman Vapahtajan tämän käsityksen mukaan onkin synnyttävä "ilman miehen himoa", jotta hän itse synnistä vapaana voisi pelastaa syntiset.

Johdonmukaisesti ajatellen näistä kannoista päädytään ihmisen eettisen vastuun kieltämiseen. Neitseestäsyntymisoppiin liittyy perisyntioppi, joka tekee synnistä kohtalon; kenellekään normaalin sukupuoliyhteyden tuloksena syntyvälle ihmiselle ei ole mahdollista välttää sitä. Synnin käsitteestä, joka kristinuskossa on eettinen, ihmisen pahaa tahtoa ja kovaa sydäntä ilmaiseva käsite, tulee pakanafilosofin metafyysinen syntikäsite. Sillä tarkoitetaan ihmisen luonnon saastuneisuutta.

Terveen kristillisen luomisuskon mukaan maailma on hyvä, mutta ihmisten kovuus ja piittaamattomuus toinen toisistaan orjuuttaa ihmiskuntaa. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset muuttavat mielensä (sana, joka suomalaisessa Uudessa testamentissa on käännetty parannukseksi, tarkoittaa mielen muuttamista). Neitseestäsyntymislegendoihin johtaa käsitys, että maailma on paha ja on onnettomuus syntyä maailmaan. Ihmisen ydin - kutsuttiinpa sitä vaikka sieluksi - on hyvä. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ih-miset pääsevät pakoon maailmasta ja irti omasta maailman saas-tuttamasta ruumiistaan. Tämä pakanallinen ja kreikkalaisten filosofien suosima ajatuskaavio tunkeutui jo varhain kristilliseen us-koon ja enemmän kuin arvaammekaan vaikuttaa käsityksiimme pakanallistuttavasti. Perimmältään se on luomisuskon kieltämistä, epäuskoista pessimismiä ja luonnollisen ihmisen yritystä väistyä vastuustaan maailmasta.

Maailmaa ei muuteta syyttämällä maailmaa, omaa ruumista tai sukupuoliviettiä. Maailma muuttuu sillä, että ihmisissä tapahtuu mielenmuutos, että he eivät enää etsi pahaa toinen toistansa vastaan vaan etsivät sen sijaan toisiaan veljinä ja sisarina. Me emme tarvitse uutta, sukupuoletonta ruumista, me tarvitsemme uudistuneen mielen. Maailma on hyvä ja sukupuolisuus on yksi elämän suurista lahjoista, me olemme pahoja ja hitaita muuttumaan.

Mitkä seikat lienevät olleet vaikuttamassa Jeesuksen neitseellistä syntymää koskevan perimätiedon muodostumiseen?

Vanhin evankeliumeista, Markuksen evankeliumi, ei ole ollenkaan kiinnostunut Jeesuksen varhaisvaiheista. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku" on hänelle Johannes Kastajan toiminta erämaassa ja Jeesuksen sen aikana tapahtuva astuminen julkisuuteen. Sama pitää paikkansa Johanneksen evankeliumista.

Markuksella ja Johanneksella ei ole ollut tiedossaan Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asianhaaroja, jotka olisivat olleet heidän mielestään Jeesuksen olemuksen ja kutsumuksen kannalta keskeisiä. Neitseestäsyntymisoppi ei siis alun pitäenkään ole ollut kaikille kristityille yhteinen käsitys. Markukselle ja Johannekselle Jeesuksen julkinen toiminta, kaikki mitä hän puhui, mitä hän teki ja mitä kohtaloita hän joutui kokemaan, riitti tekemään hänen merkityksensä ymmärrettäväksi. He eivät tar-vinneet oletusta, että Jeesus olisi ollut Jumalan fyysistä sukua.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin noin vuonna 70, Johanneksen evankeliumi noin vuonna 100 ja molemmat muut evankeliumit näiden välisenä aikana. Niin ollen Jeesuksen lapsuutta koskeva perimätieto on syntynyt tai ainakin tullut laajalti hyväksytyksi vasta Markuksen evankeliumin ilmestymisen jälkeen ja silloinkin se sisälsi keskenään ristiriitaista ainesta (neitseestäsyntyminen, isänpuoleiset sukutaulut). Toisaalta vielä Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikana näitä lapsuuskertomuksia ei yksimielisesti arvostettu kristillisessä kirkossa, koska Johannes vaikenee niistä tyystin.

Noin vuoden 70 jälkeen siis alkoi syystä tai toisesta Jeesuksen silloisten oppilaiden keskuudessa herätä opettajan elämään kohdistuva uteliaisuus. Kun sopivaa materiaalia sen tyydyttämiseksi ei ollut, syntyi hurskaan mielikuvituksen voimasta legendoja. Näissä legendoissa tahdottiin antaa kirkon palvelemalle Herralle hänen arvoistaan loistoa jo lapsuudesta saakka.

Uteliaisuuden ja inhimillisen mielenkiinnon lisäksi outojen käsi-tysten syntymiseen vaikutti epäterveitä jumaluusopillisia katsomuksia. Mielenkiinto siirtyi Jeesuksen julistamasta Jumalan valtakunnasta ja hänen avaamistaan inhimillisen elämän mahdollisuuksista teologiseen abstraktioon, joka vähitellen alkoi kadottaa niitä inhimillisiä piirteitä, joita Jeesus Nasaretilaisella oli. Uskottiin kunnioitettavan Jeesusta ylösnousseena Herrana, mutta Herra, jota kunnioitettiin, alkoi erkaantua Jeesuksen historiallisesta kuvasta. Alkoi Jeesukselle annettujen arvonimien huomaamaton sisällöllinen muutos. Jeesuksesta käytettiin samoja nimiä kuin ennenkin, mutta niihin omaksuttiin vierasta sisältöä.

Luulen käsitteen "Jumalan Poika" voimakkaasti vaikuttaneen Jeesuksen fyysisen jumaluuden olettamiseen. Tätä arvonimeä lienee alettu käyttää Jeesuksesta vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä huolellisissa evankeliumitekstien erittelyissä ei ole voitu löytää yhtäkään todennäköisesti aitoa Jeesuksen sanaa, jossa hän itse käyttäisi itsestään tätä nimitystä tai vaatisi sitä itsestään käytettä-väksi. Se esiintyy kuitenkin jo Markuksen evankeliumissa. Kun Jeesuksesta käytettiin tällaista arvonimeä, ei kai mikään ollut luonnollisempaa kuin alkaa kertoa tapahtumaa, jossa Jumalan Henki todella siittää Jeesuksen.

Nykyisessä uskonnollisessa kielessä käsite Jumalan Poika koros-taa Jumalan ja Jeesuksen läheistä yhteyttä nimenomaan sukulaisuuden, jopa samuuden merkityksessä. Jumalan Poika ja Jumala voivat tulla vaihdannaiskäsitteiksi. Juutalaisessa kielenkäytössä – olettaen että sanaa alettiin käyttää Jeesuksesta jo juutalaisessa al-kuseurakunnassa - sillä tarkoitettiin Jeesuksen Jumalalta saamaa tehtävää, lähettilään virkaa, joka erotti hänet kaikista muista ihmisistä. Fyysisen sukulaisuuden ja samuuden ajatus olisi juutalaisista ollut loukkaava.

Jos edellä oleviin perusteisiin yhdytään, lienee itsestään selvää, että edes sellaisen monen keskeisenä pitämän opinkappaleen kuin neitseestäsyntymisen totena pitäminen ei voi olla Jumalan valtakuntaan pääsemisen ehto. Itse asiassa neitseestäsyntymisen opettamista on pidettävä historiallisten tosiasioiden, teologisten näkö-kohtien ja eettisten perusperiaatteiden kannalta arveluttavana, keskeisistä uskontotuuksista harhaantuneen ajatusperinteen ylläpitämisenä.”

Sitaatti päättyy. Yhdyn sanatarkasti siinä esittämääni käsitykseen näiden vuosikymmenten päästä.

Hyvä seurakuntalainen. Mielessäsi on kysymys, miten tämä suhtautuu apostoliseen uskontunnustukseen, jonka kohta yhdessä luemme ääneen. Toivon, että minulla on pian mahdollisuus täällä Huopalahden kirkossa käsitellä yhtä perusteellisesti sitä, miten uskontunnustukseen on suhtauduttava. Siinä asiassa allekirjoitan yhä kaiken, minkä olen kirjoittanut kirjassani Syvyys syvyydelle vuodelta 1994 (teoksessa Terho Pursiainen: Summa, Kootut teologiset teokset, Helsinki: Kirjapaja, 2005, s. 263 ss.).

Mutta iloitkaamme siitä ilouutisesta, evankeliumista, jota päivän teksti julistaa: Jeesus on Jumalan Poika. Jeesus kuulutti, että ihmiskunnalle on koittanut valomerkki: Jumala itse oli tulossa maa-ilmaan, sitähän hän Jumalan valtakunnan läheisyydellä tarkoitti. Kristillinen kirkko syntyi siitä oivalluksesta, että väline on viesti: Jeesuksen persoonassa, hänen opetuksissaan ja hänen kohtalossaan näemme, mitä Jumalan valta tarkoittaa, Jeesuksessa Jumalan valtakunta on jo keskellämme tulevaa täyttymystä odottaessamme.