Fundamentalismin anatomia. Saarna tapaninpäivänä 2008 Huopalahden kirkossa.

Teksti (3. vsk.) Matt. 23:34-39

Saarna: Fundamentalismin anatomia
Tapaninpäivää vietetään marttyyri Stefanoksen ja kaikkien marttyyrien muistopäivänä. Päivän evankeliumiteksti on kuvaus siitä, kuinka paha järjestelmä murskaa sen, joka todistaa totuudesta. Esitellessään päivän teemaa kirkon Evankeliumikirja tähdentää, kuinka ihmiset jakautuvat kahtia hyviin ja pahoihin. ”Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin, Kristuksen seuraajiin ja hänen vainoojiinsa.”

Meille näyttää siis olevan tarjona kohottava ja ongelmaton hartaushetki. Voimme imarrella itseämme sillä ajatuksella, että kuulumme hyviin voimiin. Pahan vainoojan uhka liittää meitä toisiimme lämpimän yhteistunnon sylissä. Asiamme ovat hyvin. Meitä ei arvostella. Arvostelun osoite on muualla: se kohdistuu Jeesuksen ajan kiihkoisaan ja väkivaltaiseen juutalaisuuteen. Saamme rauhassa päivitellä muiden ihmisten kamaluutta.

Kristikunnan oma historia osoittaa, ettei aihetta moraaliseen turvallisuuden tunteeseen ole. Kirkot pääsivät aikanaan monissa yhteiskunnissa samaan valta-asemaan kuin tekstin kuvaama Palestiinaa hallitseva juutalaisuus. Muutamat niistä myös toimivat täsmälleen samalla tavalla toisinajattelijoita kohtaan kuin Palestiinaa hallinnut juutalaisuus. Näitä historian vaiheita ei tarvitse tässä ruveta palauttamaan mieleen. Ne ovat tuttuja. Kristillinen kirkko ja kristityt eivät ole immuuneja päivän tekstin kuvaamaa tautia vastaan. On tärkeää, että ymmärrämme taudinkuvan. Jos tunnemme taudinkuvan, meidän on helpompaa tunnistaa sen oireet omassa itsessämme ja niissä samanmielisissä sisäpiireissä, joihin itse lukeudumme.

Avainsana on fundamentalismi. Alun perin tämä nimitys viittaa viime vuosisadan suuntaukseen Yhdysvaltojen konservatiivisten kristittyjen, protestanttien parissa. Suuntauksen piirissä harrastettiin kahtiajakoa, jakoa hyviin ja pahoihin ihmisiin. Oli oikeita, hyviä kristittyjä, ja vääriä, petollisia näennäiskristittyjä. Miten nämä lampaat ja vuohet voitiin erottaa luotettavasti, etteivät viattomat uskovaiset tulisi eksytetyiksi?

Kehitettiin menetelmä, jonka avulla voitiin todeta, kuka oli lammas ja kuka vuohi. Laadittiin lista kristinuskon luovuttamattomista totuuksista. Se joka kiisti niistä yhdenkin, osoittautui vuoheksi. Lammas oli vain se, joka allekirjoitti kaikki listan opinkappaleet. Kristinuskon luovuttamattomia totuuksia kutsuttiin nimellä fundamentals, perustavat opit. Siitä fundamentalismi sai nimensä. Fundamentalisti oli se, joka piti kiinni koko luovuttamattomien totuuksien listasta. Muut olivat raatelevia petoja, jotka esiintyivät lammasten vaatteissa tarkoituksenaan johtaa harhaan ja tuhoon niin monia kuin kykenivät.

Kuvauksesta ilmenevät fundamentalismin peruspiirteet. Lähtökohtana on ensinnäkin ajatus, että ihmiset ovat jaettavissa niihin, jotka ovat oikeassa ja muihin, jotka ovat väärässä. Toiseksi kristinusko ajatellaan ideologiaksi, järjestelmäksi. Uskominen on sitä, että hyväksytään tämä ideologia, epäusko sitä, että epäillään ideologiaa. Kolmas perusajatus on, että perustavien uskonkappaleiden hyväksyminen tai hylkääminen ei ole vain mielipidekysymys. Niiden hylkääminen on moraalitonta.

Uskontotuudet ovat fundamentalistin mukaan periaatteessa ilmeisiä ja kiistämättömiä. Vilpittömät ihmiset tunnustavat ilman muuta sen, että ne ovat tosia. Toisinajattelijat ovat valheellisia. He käyvät totuuden kimppuun vastoin parempaa tietoaan. Heidän todellinen motiivinsa on vastustaa Jumalaa. He ovat pahoja ihmisiä. Heidän kanssaan on siis turha keskustella. Jollei heitä saada tunnustamaan pahoja aikeitaan ja tekemään parannusta, heidät on suljettava hyvien ihmisten sisäpiirin ulkopuolelle, jotteivät he pääsisi tartuttamaan tautiaan muuhun seurakuntaan.

Fundamentalismi ei laajemmin käsitettynä ole pelkästään uskonnollinen ilmiö. Uuden testamentin tärkein analyysi fundamentalismista itse asiassa kuvaakin poliittista fundamentalismia. Klassinen kuvaus on Johanneksen ilmestyksen 13. luvussa.

15 Se on saanut vallan antaa pedon kuvalle hengen, niin että kuva jopa kykenee puhumaan, ja se on myös saanut vallan tappaa kaikki, jotka eivät kumarra pedon kuvaa. 16 Se pakottaa kaikki, pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. 17 Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi tai sen nimen luku.

Poliittisen ja uskonnollisen välinen raja hämärtyy totalitäärisessä yhteiskunnassa. Enemmistön mielipiteeseen yhtyminen ei ole mielipidekysymys. Se on kumartamista, uskonnonomainen lojaalisuuden tunnustus.

1600-luvun kyynisyydestään tunnettu brittifilosofi Thomas Hobbes näki, kuinka samanmielisyyden vaatimuksessa on perimmältään kyse ihmiselle ominaisesta tunnustetuksi tulemisen kaipuusta.

Hobbes selitti, miksi ihmistä loukkaa niin syvästi, jos joku on eri mieltä hänen kanssaan jostakin asiasta. Asialla itsellään ei tarvitse olla suurta merkitystä. Olennaista on eri mieltä oleminen. Jos joku on eri mieltä kanssani, hän tulee sanoneeksi, että olen tyhmä. Siksi hän loukkaa minua. Vielä pahempi on, jos joku on eri mieltä kanssani tuon tuostakin. Hän antaa ymmärtää, etten ole vain tyhmä, vaan suorastaan hullu. Käsitämme asian niin, että eri mieltä olija ei perimmältään kommentoikaan sitä asiaa, mistä on puhe, vaan meitä itseämme.

Kun enemmistöt ovat ihmiskunnan historiassa niin usein ryhtyneet tuottamaan marttyyreitä yhteisen raivon vallassa, he eivät niinkään ole olleet puolustamassa totuuksia, joita ovat pitäneet pyhinä, kuin omaa omanarvontuntoaan, jota ovat pitäneet vielä pyhempänä.

Hobbesin ihmiskuvan mukaan ihminen on sitä hanakampi käymään toisen ihmisen kimppuun, mitä epävarmemmaksi hän tuntee oman olonsa. Mitä vähemmän vilpittömiä omat perusvakaumuksemme ovat, sitä enemmän järkymme, jos joku epäilee tai suorastaan arvostelee niitä.

Itselleen ja toisille ihmisille epärehelliset ihmiset ovat monella tavalla säälittäviä olentoja. Mutta he ovat myös vaarallisia olentoja. Heidän täytyy koko ajan kätkeä vilppiään. He ovat alinomaa tuhoamassa todisteita, jotka viittaavat heidän vilppiinsä. Jos heillä on valtaa ja mahdollisuuksia, kuten Jeesuksen ajan juutalaisyhteisöllä tai Ilmestyskirjan Pedolla oli, todisteiden hävittäminen ei enää riitäkään. He ryhtyvät hävittämään todistajia. Juutalaiset tuhosivat Stefanoksen, kun pelkäsivät, että heidän fundamentalistisen uskontonsa valheellisuus paljastuisi.

Olen selittänyt, kuinka päivän tekstin kuvaama uskonnollinen kiihko ei ole vain eksoottinen ilmiö, jota on esiintynyt muina aikoina ja muissa kulttuureissa. Se on yleisinhimillinen ilmiö. Yhdenmukaisuuden paine kumpuaa siitä, että omanarvontuntomme on niin haurasta ja pysyy koossa vain toisilta ihmisiltä saamamme tunnustuksen voimalla. Se tekee meistä toistemme orjia ja alttiita tukahduttavien enemmistöjen jäseniä.

Ihmiset eivät jakaudu hyviin ja pahoihin sen perusteella, miten he suhtautuvat minun vakaumuksiini. Kukaan ei ylipäätäänkään pelastu käsityksillään, eikä ketään tuomita kadotukseen vilpittömien käsitystensä tähden.

Martyyri Stefanoksen kohtalo pankoon jokaisen sanankuulijan pohtimaan itseään. Millä tavalla minä ehkä olen rakentamassa sitä petoa, joka vaatii kaikkia kumartamaan itseään? Millä tavalla minä olen sulkemassa ulos niitä, jotka uhkaavat turvallisuuttani ajattelemalla jostakin asiasta eri lailla kuin minä?