Valvominen on kuulolla elämistä. Viikkomessun saarna 19.11.08

Valvominen on kuulolla elämistä




Viikkomessun saarna Huopalahden kirkossa 19.11.2008 klo 18.00 (teksti Valvomisen sunnuntailta 16.11.2008 toisen vuosikerran mukaan)



Jeesus sanoo:

»Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!» Mark. 13: 33-37.

Viime sunnuntain tekstit kehottavat valvomaan. Mitä kristityn valvominen tarkoittaa? Yksi asia, mitä se varmasti tarkoittaa, on elämistä kuulolla. Pohdin kuulolla elemista kirjassani Syvyys syvyydelle

Helsinki: Kirjapaja, 1984).

[Korjaan tekstiä vain sen verran, että se on ymmärrettävää, vaikka se onkin irrotettu kirjan kokonaisuudesta. Sitaatti alkaa. Ne kohdat, jotka olen muuttanut, olen alleviivannut.]

Siteeraan seuraavassa kirjan lukua ”Kuulolla eläminen”.

Suhteemme toisiin ihmisiin kuvastaa piirteitä suhteessamme perus-Sinään, Jumalaan. Ihminen ei ole haltuun otettavissa. Kaksi ihmistä ei milloinkaan voi omistaa toisiaan. Yritykseni ottaa toinen ihminen haltuun johtavat siihen, että toinen ei enää ole minulle Sinä, vaan hänen tilallaan on vain hallinnan ja halun kohde.

Parisuhteen osapuolet yrittävät monin tavoin varmistaa suhdettaan. Tehdään lupauksia, joita ei ehkä voidakaan pitää. Toinen osapuoli yritetään ottaa älyllisesti haltuun määrittelemällä hänet: sellainen hän on. Mutta ihminen ei mahdu määritelmiin ja ihminen muuttuu. Kohta hän särkee määritelmät ja onkin aivan toisenlainen. Kahden ihmisen välistä suhdetta ei ole mahdollista varmistaa.

Ihmisten välisten suhteitten perikuva on ihmisen suhde olemassaolon perus-Sinään, Jumalaan. Sitäkään ei ole mahdollista varmistaa.

Haltuun ottamisen näkökulma on käännettävä päinvastaiseksi. Sen sijaan, että kahmisin haltuuni elämän, antaudunkin elämän haltuun ottamaksi. Sen sijaan että käsittäisin rakkauden olevan jotain minussa ja sinussa, suostunkin siihen, että me yhdessä elämme rakkaudessa.

Pohjois-Savon herännäisyyden isän, Paavo Ruotsalaisen kirjeissä minua miellyttää se, kuinka terävänäköisesti hän paljastaa jo iduillaan olevat väärien perustojen kaipuut.

[Kirjekokoelma löytyy netistä Herättäjän sivuilta.]

Ruotsalaisen kirjeissä on kuitenkin suuri ongelma, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Hän osoittaa, kuinka toivotonta ihmisen on millään keinolla varmistua Jumalasta. Kuitenkin hän kehottaa niinä hetkinä, jolloin Jumala on poissa, sanomaan: Tiedän lunastajani elävän. Eikö myös tämä ole väärää varmuutta, jonkinlainen oikeassa olevan fundamentalismin muoto? Mihin tieto siitä, että lunastaja elää, perustuu silloin kun kosketus häneen on menetetty?

Tämä kysymys liittyy Jumalasta puhumisen ongelmaan. Vähintä mitä voidaan vaatia siltä, joka puhuu Jumalasta, on se, että hän pitäytyy tiukasti siihen mikä on hänen omassa elämässään totta. Jumalasta puhujalla pitää olla tässä mielessä passi taskussaan. Kun Jumala ei kuitenkaan ole haltuun otettavissa, ei kenelläkään ole vakituista passia. On hetkiä, jolloin ihminen ei voi sanoa Jumalasta mitään, mikä olisi omakohtaisesti totta. Niinä hetkinä pitäisi kyetä vaikenemaan.

Merkitseekö tämä sitä, että seurakuntapappi pitää joka toisena sunnuntaina saarnan ja joka toisena sunnuntaina käy pöntössä pitämässä pitkän hiljaisen hetken? Tällainen saarna voisi kerran pidettynä olla paljon puhuva ja ajatuksia herättävä. Tätä menettelyä emme kuitenkaan voisi kuvitella vakiintuneena käytänteenä. Ne jotka ovat sanan virkaan asetettuja joutuvat puhumaan Jumalasta silloinkin kun ovat menettäneet häneen oman kosketuksensa.

Luulen että ongelma on rakenteeltaan hiukan samanlainen kuin kutsumisen ja valinnan ongelma.

Toisaalta Jumala tarttui elämääni ilman vähintäkään omaa myötävaikutustani, suorastaan väkivaltaisesti tunkeutuen kaikkien paksujen muurieni lävitse, selittämättä toimintansa perusteita, kertomatta mihin kaikella tähtäsi. Näyttää siltä kuin olisin täysin toisen armoilla, kykenemättä vastaamaan omasta elämästäni.

Toisaalta juuri tuo Jumalan elämään puuttuminen merkitsi sitä, että jouduin ankarassa mielessä vastaamaan omasta elämästäni, en vain siitä, mitä olen tehnyt, vaan siitä, millainen olen.

Toisaalta kaikki varmuuteni Jumalasta on väärää varmuutta. Henki puhaltaa mistä haluaa ja milloin haluaa, se ei ole minun hallussani.

Toisaalta tiedän, että Lunastajani elää. Tämäkin luottavaisuus on jonkinlaista varmuutta, mutta se ei ole väärää varmuutta. Sitä kutsutaan uskoksi. Se on sitä, että suuntaudun kohti olemassa olon perus-Sinää silloinkin kun en koe hänen läsnäoloaan. Olen kuulolla silloinkin, kun hiljaisuus on niin täydellinen ja sankka että se huutaa.

Olen torjunut kaikenlaiset varmistukset ja mallaamiset (mallaamiseksi sanoimme lapsina sitä, että joku teeskenteli tai esitti jotakin roolia). Viestini on ollut negatiivinen: tätä kaikkea usko ei ole. Mitäs usko sitten on? Mitä on elämä kristittynä?

Parhaimmillaan elämä kristittynä on puhuteltavana olemista ja vastaamista. Runsauden päivinä sitä on paljon, mutta tulevat myös niukat ajat. Niukkana aikana elämä kristittynä on kuulolla oloa. Ehkä se ei ole paljoa, mutta minusta näyttää, että se on suunnilleen kaikki.

Nuori mies odottelee kadunkulmassa minuutin toisensa jälkeen. Ehkä ihailemme hänen sinnikkyyttään? Turhaan. Odottaminen ei vaadi häneltä suoritusta. Hän kaipaa sitä jota odottaa niin paljon, ettei voisi olla odottamatta.

Kuulolla olo, kuulolla eläminen ei ole suorittamista eikä ansion keräämistä. Kuulolla olo on vain valmiutta ottaa vastaan se, mitä odottaa enemmän kuin mitään muuta elämässään. Oletan, että juuri näin Paavo Ruotsalainen ajatteli. Imelä ikävöinti, johon körttiläiset usein syyllistyvät, ja oman sydämen tyhjyydellä keikarointi ovat jo jotakin muuta, roolin ottoa ja kristityn mallaamista, hengellisessä yhteisössä vakiintuneiden odotusten täyttämistä.

Kuulolla oleminen ja eläminen ei tarkoita vain tiettyä psykologista valmiuden tilaa. Ihminen voi järjestää elämänsä niin, että hän on jatkuvasti virittämässä vastaanotintaan. Apostoli Paavali puhuu suorastaan kaiken aikaa rukoilemisesta.

Itse yritän rytmittää viikkoni niin, että eläisin kuulolla. En mielellään jää pois sunnuntain jumalanpalveluksesta. Yritän päättää jokaisen päivän Raamatun lukuun ja Isä meidän-rukoukseen.

En käsitä asiaa niin, että tässä mallataan kristityn perheen elämää. En käsitä asiaa niinkään, että näillä suorituksilla yrittäisin tulla paremmaksi ihmiseksi.

Kyse on kuulolla olosta. Jaksan odottaa, en sen tähden, että olen sinnikäs, vaan sen tähden, että asia on niin tärkeä. En voisi olla odottamatta.



Näin siis kirjoitin kohta viisitoista vuotta sitten. Ajattelen samalla tavalla yhä. Ajattelen, että kun päivän teksti kehottaa meitä valvomaan, se kehottaa meitä elämään herpaantumatta kuulolla. Ainakin sitä se tarkoittaa.