Jumalan kädenannot. Kirkastussunnuntain (6.7.08) saarna Huopalahden kirkossa

Teksti: Matt. 17:1—8.

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.

Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: »Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.»

Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: »Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!» Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: »Nouskaa, älkää pelätkö.» Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.

Saarna: Jumalan kädenannot

Armo merkitsee jotakin vain tuomitulle

Kirkastussunnuntain tekstin kaksi perussanomaa ovat selkeitä. Ensinnäkin evankeliumin toimittaja Matteus muistuttaa kertomuksellaan siitä, että Jeesuksen persoona, sanoma ja kohtalo on ymmärrettävä Vanhan testamentin ankaran uskonnon taustalta.

Varhainen kirkko tulkitsi Jeesuksen Vanhan testamentin täyttymykseksi. Aikamme sietämätön keveys on vahvasti tunkeutumassa myös luterilaiseen kristillisyyteen. Haluamme kiihkeästi olla myönteisiä ja valoisia. Haluamme oikotien autuuteenkin. Selitämme, kuinka kaikki pääsevät mutkattomasti taivaaseen. Unohdamme, että sana armo on tyhjä sentimentaalinen hokema jokaiselle, joka ei ole saanut tuomiota. Syyttömän armahtaminen ei merkitse yhtään mitään.

Vaikka luin jo viikkomessussa menneellä viikolla saksalaisen papin ja teologin, natsien vastarintamiehenä teloittaman Dietrich Bonhoefferin sitaatin tästä asiasta, toistan sen. ”Huomaan muuten yhä uudelleen, miten vanhatestamentillisesti minä ajattelen ja tunnen; niinpä olenkin viime kuukausina lukenut paljon enemmän Vanhaa testamenttia kuin uutta. Vain jos oikein tuntee Jumalan nimen lausumattomuuden, saa oikeuden lausua nimen Jeesus Kristus; vain jos niin rakastaa elämää ja maata, että kaikki näyttää loppuvan ja tuhoutuvan kun se on lopussa, saa uskoa kuolleitten ylösnousemukseen ja uuteen maailmaan; vasta kun antaa Jumalan lain koskea elämäänsä, voi uskaltaa puhua armosta, ja vain jos Jumalan kosto ja viha hänen vihollisiaan kohtaan saa olla rajoittamattomana voimassa, voi anteeksiantaminen ja vihollisen rakastaminen koskettaa sydäntämme. Joka tahtoo liian nopeasti ja välittömästi uskoa ja tuntea uusitestamentillisesti, ei minun mielestäni ole vielä mikään kristitty… Ei voi eikä saa puhua viimeistä sanaa ilman viimeistä edellistä.”

Teksti on Bonhoefferin kirjasta Kirjeitä vankilasta (s. 106). Se korostaa samaa asia kuin kertomus kirkastusvuoren tapahtumista.



Väline on viesti

Toinen kertomuksen perusteema on kuvaus, kuinka Jeesuksen oppilaille vasta vähitellen selviää Jeesuksen tehtävä ja kohtalo. Kuusikymmentäluvulla, minun nuoruudessani, keskustelimme innokkaasti mediafilosofi Marshall MacLuhanista. MacLuhan selitti, ettei uuden välineen, television, tärkein vaikutus perustunut siihen, millaisia ohjelmia televisiossa esitettiin, millaista tietoa jaettiin tai millaista viihdettä katsojille annosteltiin. Television tärkein vaikutus oli televisio itse, uudenlainen media, joka valtasi vastustamattomalla voimalla katsojan mielenkiinnon ja tajunnan. Väline on viesti, sanoi mediafilosofi MacLuhan. Televisio on itse tärkein oma sanomansa. Tänä päivänä tajunnemme MacLuhanin selittämän kulttuurimuutoksen vielä kirkkaammin kuin kuusikymmentäluvulla. Silloin TV: hallitsema kulttuuri oli vasta nupullaan.

Kirkastusvuori-kertomus kuvaa havainnollisesti, miten Jeesuksen oppilaat tajusivat vasta matkan varrella vähitellen, kuinka väline oli viesti. Jeesuksen persoona, Jeesuksen opetukset ja hänen kohtalonsa – koko Jeesus-tapahtuma kaikkine puolineen – olivat se ilosanoma, jota kutsutaan evankeliumiksi. Jeesus itse oli valomerkki ihmiskunnalle, sanan valomerkki kummassakin merkityksessä.

Metsästämässä elämyksiä

Televisio on vahvalla panoksellaan ollut mukana muovaamassa uutta ihmistyyppiä, elämyksen metsästäjää. Elämyksen metsästäjä ihminen varmaan on ollut aina, niin paljon kuin on ehtinyt elantoaan varmistaessaan. Tavallisella ihmisellä ei ole aina ollut niin suurta väljyyttä ja niin vapaita mahdollisuuksia kuin monilla nykymaailman ihmisillä keskittyä elämyksiinsä. Televisio on kasvattanut meidät omaa elämäämme tarinana, kuin sarjaohjelmana, jolta vaadimme tempoa ja aina uutta jännittävää juonen käännettä.

Kirkastusvuorella tapaamme ilmeisiä edeltäjiämme, niitä jotka arvostavat upeaa elämystä enemmän kuin itse asiaa, sitä, mistä kokemuksessa on kyse. Kiihkeä, lyhytjänteinen ja lapsekas Pietari ryntää etujoukoksi taas kerran. Hän tekee aloitteen. Emmekö ikuistaisi täyteläisen hetken ja jäisi suorastaan asumaan elämyksen intensiiviseen polttopisteeseen?

Leppävaarassa, naapurissa, ovat meneillään körttikansan suuret vuotuiset juhlat. Herännäisyyden perustajahahmo, nilsiäläinen Paavo Ruotsalainen ei ollut kuuma julistaja. Hän ei lietsonut herätystä; se roihusi jo hänestä riippumatta. Ihmiset velloivat tunteissaan ja juhlivat henkilökohtaisilla kirkastusvuorillaan. Paavon tehtävä oli hoitaa hengellisissä elämyksissään vellovia ihmisiä, jotta he välttyisivät vahingolta tunnekuohuissaan.

Paavo korosti, etteivät elämykset ja tuntemukset olleet itse asia. Suuret hengelliset kokemukset olivat vain Jumalan kädenanto ihmiselle, vain tervetuliaisia. Paavo selitti, kuinka niihin takertuminen merkitsisi ennen pitkää sitä, että ihminen olisi pykäämässä itselleen keino-Kristusta omista suurista elämyksistään, uskomaan Kristuksen sijaan omaan uskoonsa. Tämän saman asian tähdentäminen on luullakseni körttiliikkeen perustehtäviä ajan elämyksiä etsivässä uskonnollisessa kulttuurissa.