Seurakuntaa kehittämässä Korpirauhassa: Visio ja strategia

Terho Pursiainen Korpirauhassa 6.5.2008




Visio ja strategia



1. Moniääninen kirkko; seurakunta yhteisöjen verkkona



Yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Ei ole mahdollista eikä toivottavaa, että Suomen kansan suuri enemmistö eläisi samanlaista elämää samojen arvojen perustalla saman ideologian mukaisesti. Jos kirkko koettaa turvata asemansa tämän vision varassa, sen käy huonosti: se pirstoutuu, lahkoutuu ja surkastuu. Vaihtoehtona on moniääninen kirkko ja kirkko verkkojen verkkona.



Uudessa testamentissa on ajankohtainen visio moniäänisestä kirkosta, joka on verkkojen verkko. Alkukirkko uhkasi pirstoutua, kun Jerusalemin juutalaisen seurakunnan ja paavalilaisen pakanalähetyksen uskonkäsitykset joutuivat konfliktiin. Pidettiin Jerusalemin apostolikokous. Yhteistä teologiaa ei yritettykään muodostaa. Keskinäisen luottamuksen pohjalta siunattiin vastapuolen työ. Luonteeltaan moraalisista minimiehdoista sovittiin. Yleiskirkollisesta kolehdista Jerusalemin köyhien hyväksi tuli yhteisyyden symboliksi. Kirkon moniäänisyys tunnustettiin ja kirkko käsitettiin yhteisöjen yhteisöksi.



Nykyseurakuntaan sovellettuna kirkon perintö käsitetään salaisuudeksi, jota mikään taho ei voi hallita. Kukin kykenee omaksumaan vain totuuden sirun ja senkin vaillinaisesti.



Oman käsitykseni mukaan messu on seurakuntaa kokoava yhteinen aarre, salaisuus, jota yhdessä vartioidaan. Messun on pidettävä yllä traditiota siltäkin osin, kuin nykyihminen ei sitä ahtaassa sitoutumisessaan nykytilanteeseen kykene ottamaan vastaan.



Jumalan sana ei mahdu ihmisen sanaan. Saarna on vain kolumnin tapainen kommentti, jossa messun syvästä ja suurelta osin käsittämättömästä aarteesta nostetaan esiin yksi näkökohta ja sovitetaan se seurakuntalaisten arkeen. Saarnat saavat olla hyvin erilaisia. Tämän käsityksen mukaan messu on seurakuntaelämän ydin. Se mitä olen sanonut messusta, soveltuu suureksi osaksi kaikkiin kirkon pyhiin toimituksiin.



Kirkon strategiapaperi ei ole selkeä. Kirkon moniäänisyys tunnustetaan siinä vain epäselvästi ja moniselitteisesti. Seurakunnan luonne yhteisöjen verkkona häviää sellaisten sananmuotojen taakse, joissa kuvataan kirkkoa yksiäänisenä instituutiona ja kristillistä uskoa järjestelmänä.



2. Seurakunta: valomerkin jälkeinen yhteisö



Kirkon strategiakannanotto ei tähdennä yksiselitteisesti sitä, että kirkko ja koko kristinusko ovat alustaan pitäen läpikohtaisin eskatologisia, lopunajallisia ilmiöitä. Sillä, mitä tässä puhun, ei ole mitään tekemistä apokalyptisen haaveilun kanssa.



Markus esittää Jeesuksen koko ohjelman ytimen ensimmäisessä luvussa. Sanoma on nykykielellä yksinkertainen: ihmiskunta on kestämättömän kehityksensä tiellä ajautunut umpikujaan. Aika on täyttynyt. Valomerkki on tullut. Jeesus kehottaa kuulijaa tekemään johtopäätöksen. Arvojärjestyksen on muututtava (metanoia, kääntymys). On uskallettava elää (pistis, uskominen) uuden arvojärjestyksen mukaan maailmassa, jossa ajan täyttyminen ei vielä ole ilmeistä vaan vanha arvojärjestys näyttää jatkavan voittokulkuaan. Kirkko ja jokainen seurakunta on valomerkin jälkeinen yhteisö, lopun ajan kansaa. Ajatuksen täytyy läpäistä koko seurakunnan elämä. Messu näkee jopa ehtoollisen lopunajallisena mediatapahtumana: kuulutamme Herran kuolemaa, kunnes hän palaa.



Lopunajallisuuden tulee lävistää kaikki, mitä seurakunnassa tapahtuu. Mikään, mikä ei olennaisesti kumpua niin sanoakseni valomerkkitietoisuudesta seurakuntaelämässä, on vain taustahälyä, joka estää sanomaa kuulumasta.



3. Itseään verottava seurakunta



Ensimmäiseksi parlamentiksi kutsun julkista yhteiskuntaa, joka rakentaa verovaroilla oikeudenmukaisuutta. Toinen parlamentti ovat ihmiset, jotka verottavat itse itseään omien ihanteittensa hyväksi. Seurakunta on niiden ihmisten toinen parlamentti, jotka verottavat itseään lähimmäisyyden (rakkauden) hyväksi. Diakonia on seurakunnan tapa olla.



Kristittyinä vaadimme oikeudenmukaisuutta yhteiskunnalta. Diakonia ei ole abstraktia oikeudenmukaisuutta. Sitä hallitsee lähimmäisyyden logiikka. Emme kysy, kuka on lähimmäisemme. Kysymme, kenen lähimmäinen olemme. Olen sen tarvitsevan lähimmäinen, jota lähempänä ei ole ketään muuta, joka auttaisi. Kysymys ei ole abstraktisesti, missä on suurin tarve. Kysymys on konkreettisesti, missä on tarvitsija, jota lähempänä ei ole ketään toista. Tästä johtuu, että Huopalahden seurakunnan diakoniana erityisenä tehtävänä – tehtävänä, jota muut eivät tee – on etsiä ennen muuta Haagasta niitä, jotka tarvitsevat apua.



Ihmiskunta elää viimeistä, valomerkin jälkeistä vaihettaan. Elämä kansainvälistyy väkivaltaisesti. Samalla kun maailmaa globaalistetaan niin, että voimavarat yksityistetään, toteutuu maailmassa vastoin suunnittelijoiden ja päättäjien tahtoa ongelmien sosialismi. Ilmastonmuutoksen taloudelliset ja sosiaaliset seuraamukset hyökyvät ajallaan Haagaan. Diakonian on oltava globaalia.



Seurakunnan on hankittava täysi tietoisuus valomerkin jälkeisen maailman ongelmien sosialismista. Ennen kaikkea se vaatii maailman opiskelemista.



Huopalahden seurakunnan diakoniassa ei mielestäni tapahdu mitään tarpeetonta. Kyse on siitä, onko maailma tarpeeksi väkevästi läsnä pienen seurakuntamme elämässä.



4. Kristillinen kasvatus ja uskon äidinkieli



En tunne edes ylimalkaisesti sitä työtä, mitä seurakuntamme tekee kristillisen kasvatuksen saralla. Tietoni rippikoulutyöstä ovat vuosikymmenten vanhoja.



Ihmisiä uhkaavat jäädä kulttuurissamme henkisesti osattomiksi. Ideologiat pettävät ja hajoavat, järjestelmät sortuvat. Yksilöt jäävät kaupallisten arvojen armoille (mammonismi). Media jyrää tajunnat ylivoimaisella voimallaan. Sieluttomat ihmiset rakentavat sielutonta kulttuuria.



Henkisesti osattomia ihmisiä ei sinänsä auttaisi se, että olisi nykyistä enemmän uskontoa. Maailmassa ja jopa meidän kirkossamme on paljon sielutonta uskontoa. Ihmisten pitäisi päästä tekemisiin pyhän kanssa elämässään. Kirkon strategiapaperi olisi selkeämpi, jos siinä puhuttaisiin Jumalan kohtaamisesta Jumalaan uskomisen sijaan. Oikein ymmärrettynä nämä käsitteet kyllä tarkoittavat samaa.



Pyhä on jotakin, joka on täysin kontrolloimatonta ja suuressa määrin ennakoimatonta (Henki puhaltaa miten tahtoo). Seurakunta ei voi järjestää seurakuntalaisille audiensseja Jumalan kanssa.



Kaksi asiaa se voi tehdä hengettömien hyväksi. Se voi tarjota levollisia mahdollisuuksia syventymiseen. Se voi opastaa ihmisiä ymmärtämään uskon äidinkieltä, niin että kirkon ja kristinuskon aarteet voivat raottua heille.



Uskon äidinkielen kieliopin opettaminen ihmisille on kirkon kasvatustyön perustehtävä. Oletan, että etenkin rippikoulun onnistumisesta tässä tehtävässä riippuu paljon, tihkuuko uusien sukupolvien elämään syvyyttä kristinuskon traditiosta.