Kirkon kriisi. Saarna 6.4.2008 Saarijärven kirkossa (2. sunnuntai pääsiäisestä)

Herättäjän kirkkopyhä. Jumalanpalveluksen jälkeen Terho Pursiaisen alustus ilmastonmuutoksen teologiasta ja seurat.

Teksti: Joh. 21: 15-19.

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."

Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Saarna: Kirkon kriisi

Kirkon ongelmia

Sisareni asui aikoinaan Jyväskylässä. Hän lähti miehensä kanssa viikonlopuksi Helsinkiin. Pieni tytär Siri jäi hoitajan kanssa Jyväskylään. Varmaankin Siri nukkui ensimmäistä yötään erillään kummastakin vanhemmastaan. Illalla tytär ja äiti keskustelivat puhelimessa. Siri selitti: ”Voi, kuinka minun käy sääliksi teitä!” Sisareni kysyi: ”Miksi sinun käy sääliksi meitä?”. Siri vastasi: ”No kun te olette niin kaukana minusta.”

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa Pietarille tehtäväksi kantaa vastuu oppilaspiiristä oman kuolemansa jälkeen. ”Ruoki, kaitse minun lampaitani.” Pietari edustaa tässä kirkkoa. Kyse on kirkon saamasta tehtävästä.

Kirkon tehtävästä on nyky-Suomessa tullut vaikea, suorastaan ylivoimaiselta näyttävä tehtävä. Kirkosta erotaan paljon. Vaikka kuluu vielä paljon aikaa, ennen kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet ovat vähemmistönä yhteiskunnassamme, suunta on selvä. Kirkko ei näytä kykenevän pitämään kiinni kansankirkkoasemastaan.

Samanaikaisesti kirkon sisällä kuohuu. Yhdet selittävät kirkon jäsenkadon syyksi sen, ettei perinteisestä uskonkäsityksestä ole pidetty tarpeeksi tiukasti kiinni. Toisen mielestä syy on nimenomaan päinvastainen: ahdas perinteisyys estää nykyaikaisia ihmisiä, vallankin nuoria aikuisia kokemasta kirkkoa omakseen. Uudet perimmältään yhteiskunnalliset kysymykset repivät kirkkoa. Naisen asemasta kirkon virassa on käyty katkeraa riitaa. Yksimielisyyttä ei näy saavutetun siitä, miten on suhtauduttava niihin, jotka suuntautuvat sukupuolisesti toisin kuin väestön enemmistö. Muitakin keskusteluja käydään. Miten kirkko, nykyajan Pietari, kaitsisi ja ruokkisi lampaitaan näissä sekavissa oloissa?



Kaksi näkökulmaa

Aikuista huvittaa siskontytön logiikka. Se, että hänen kurkkuaan kaikersi, ei ollut vain sääliä vanhempia kohtaan, jotka joutuivat viettämään viikonloppuaan ilman tytärtään. Oli kyse myös Sirin omasta ikävästä. Hän sääli itseään, kun vanhemmat olivat kaukana poissa Helsingissä.

Kirkon huoli jäsenkadostaan on sekin kahdenlainen. Yksi on huoli niistä ihmisistä, jotka vieraantuvat kirkosta. Toinen on huoli kirkosta itsestään, josta monet ihmiset vieraantuvat. Molemmat näkökulmat, molemmat huolet, ovat oikeutettuja. Molemmista meidän pitää asioita tarkastella.

Kirkon jäsenkato johtaa kirkon ongelmiin. Toimintaa on pakko järkeistää. Loppujen lopuksi sitä joudutaan karsimaan. Tosiasioiden huomioon ottaminen ei ole jumalatonta. Taloudellisuus ei ole synti. Puhuuhan Raamattukin jopa Jumalan armotaloudesta. Yhtenä esimerkkinä kirkon sopeutumisesta uusiin ehtoihinsa on lähivuosina Helsingissä tapahtuva pienten seurakuntien yhdistäminen. Yksi kohteista on se Huopalahden pieni seurakunta, jonka palveluksessa itse olen. Vuoden 2011 alusta Huopalahden ja Hakavuoren seurakunnat yhdistyvät Haagan seurakunnaksi. Jos tietoni ovat oikeat, teillä saarijärveläiset on tuoretta kokemusta seurakuntien yhdistämisestä, kun Saarijärven seurakunta ja joukko muita alueen seurakuntia liitettiin äsken toisiinsa.

Ihminen ei elä yksin leivästä eivätkä seurakunnat yksin taloudestaan. Toinen näkökulma, josta kirkosta vieraantumista pitää pohtia, on erilleen ajautuvien ihmisten osa. Kaikille heistä ei kirkosta lähtemisen jälkeen jää minkäänlaista kosketusta elämän syvyysulottuvuuteen. Elämä, jota mammonististen arvojen, rahan, julkisuuden ja nautinnon tavoittelu määrää ja joka saa sisältönsä tyhjänpäiväisestä mediakulttuurista, on henkisesti osatonta elämää. Henkisesti osattomien ihmisten yhteiskunta on sieluton yhteiskunta ja heidän kulttuurinsa on sieluton kulttuuri. Se on toinen näkökulma, josta kirkko katsoo huolissaan tilannetta, se on huolissaan ihmisistä.

Jumalanpalvelus: kuulolla olemista

Yksi pääsiäisen jälkeisen viikon arkijumalanpalvelusten teksteistä on askarruttanut mieltäni kovin. Se on pääsiäisen jälkeisen perjantain psalmiteksti, jossa ovat sanat: ”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat.” (Ps. 40:7.)

Monenlaiset uhrit kuuluivat jumalanpalvelukseen Israelissa. Psalmit ovat jumalanpalvelustekstejä. Psalminkirjoittajan tarkoituksena ei varmastikaan ole halventaa jumalanpalvelusta ja sen menoja. Kyse on jumalanpalveluksen syvemmästä merkityksestä. Uhrin ulkonaisesti korrekti toimittaminen ei vielä ole oikeata jumalanpalvelusta. Oikeata jumalanpalvelusta toimittaa se, jolla on kuulevat korvat. Hartaus- ja jumalanpalveluselämä saa merkityksensä ja todellisen sisältönsä kuuntelemisesta, kuulolla elämisestä.

Moni on tähdentänyt sitä, että kristinuskon sisältö on tilanteesta riippumaton. Totuus ei muutu. Jos tavalliset ihmiset eivät enää ymmärrä kirkon totuutta, sitä on toistettava entistä selkeämmin ja painokkaammin.

Minä ajattelen toisin. Raamatussa sanotaan, ettei Jumalan sana tyhjänä palaa (Jes. 55:11). Jos se on totta, käänteinen johtopäätös on yhtä tosi. Jos sana palaa tyhjänä, se ei ollutkaan Jumalan sanaa. Jumalan sanaa on se sana, joka pysähdyttää ihmisen keskeltä sielutonta elämäänsä ja ohjaa hänet elämän syvyyksien ääreen, kohtaamaan Jumalaa. Jos sana ei kohtaa ihmistä, on turha korottaa ääntä ja parantaa artikulaatiota. On käytävä kuuntelemaan.

Olemmeko ehkä sinnikkäästi tyrkyttämässä vastauksia kysymyksiin, joita ihmiset eivät esitä? Se selviää vain, jos kuuntelemme, mitä kysymyksiä ihmiset todella esittävät.

Jumalan sana ja ihmisen tilanne

Tein aikoinaan lopputyöni teologisessa tiedekunnassa amerikkalaisen teologin Paul J. Tillichin teologiasta. Hänen käsityksensä ihmisen tilanteen ja Jumalan sanan välisestä suhteesta on yhä mielestäni oikea.

Raamattua, uskontunnustusta ja luterilaisen kirkkomme teologiaa on tutkittava ihmisten todellisen tilanteen ja heidän aitojen kysymystensä valossa.

Esimerkiksi Raamattu ei anna oikopäätä vastauksia niihin kysymyksiin, joita tämän ajan ihminen miettii keskellä elämäänsä. Jos kuitenkin pohdimme Raamatun tekstejä mielessämme nämä kysymykset, ymmärrämme kysymyksemme uudelleen, syvemmin ja terävämmin. Ymmärrämme elämästä enemmän. Uusien, syvempien kysymysten kanssa palaamme Raamatun ääreen. Nyt ymmärrämme myös Raamattua syvemmin. Suoranaisia vastauksia kysymyksiimme emme ehkä vieläkään saa. Elämän ja Raamatun sanoman välillä edestakaisin yhä uudelleen kulkien muutumme ihmisinä: käsityksemme sekä elämästä että Raamatun sanomasta aina vain syvenee. Raamattu, uskontunnustus ja luterilainen teologia avautuvat uudestaan, uusista näkökulmista.

Tärkein huoli, mikä ihmisillä tänä aikana on, on huoli luonnon tulevaisuudesta. Onko luonnon sietokyky kerrassaan luhistumassa? Sitäkö enteilee alkanut ilmastonmuutos? Ei riitä, että kirkko päivittelee asiaa ja moralisoi sillä. Ihmisten kanssa on käytävä pohtimaan, mistä kaikesta tässä on kysymys. Yritämme availla sellaista keskustelua tänään jumalanpalveluksen jälkeen, kun alustan aiheesta ”Ilmastonmuutoksen teologia”.

Psalminkirjoittaja siis tähdentää, kuinka perinteinen uskonnonharjoitus ei itsessään ole oikeata jumalanpalvelusta. Oikeata jumalanpalvelusta ovat kuulevat korvat. Uhrit ja muu hartaus- ja jumalanpalveluselämä saavat sisältönsä siitä, että kuuntelemme ihmisiä ja kuuntelemme elämää. Seurakunta, joka ei enää kuuntele, palvelee kuollutta jumalaa.

Kuunteleva seurakunta ei ole huolissaan maallistuvista ihmisistä siskontyttöni näkökulmasta, säälien sitä, että niin monet ihmiset elävät kaukana kirkosta. Se on huolissaan siitä, että kirkko on niin kaukana monista nykyihmisistä. Sen todellista jumalanpalvelusta on elää ihmisten kanssa elämää ja kysyä yhdessä ihmisten kanssa elämän syvimpiä ja vaikeimpia kysymyksiä.