Teodikea ja Jumalan vallan rajat. Pitkäperjantain (21.3.08) saarna Huopalahden kirkossa.

Pitkäperjantain sanajumalanpavelus Huopalahden kirkossa 21.3.2008 kello 10




Teksti: Joh. 19: 16-30

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: »Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.» Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: »Älä kirjoita: 'Juutalaisten kuningas.' Kirjoita, että hän on sanonut: 'Minä olen juutalaisten kuningas.'» Pilatus vastasi: »Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.»

Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: »Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.» Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:

- He jakavat keskenään vaatteeni

ja heittävät puvustani arpaa.

Juuri näin sotilaat tekivät.

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: »Nainen, tämä on poikasi!» Sitten hän sanoi opetuslapselle: »Tämä on äitisi!» Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.

Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: »Minun on jano.» Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo'on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: »Se on täytetty.» Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.



Saarn: Teodikea ja Jumalan vallan rajat



Teodikean ongelmaksi kutsutaan kysymystä, miten Jumalan maailmanhallinta voidaan oikeuttaa moraalisesti. Sanotaanhan, että Jumala on kaikkivaltias. Sanotaanhan, että hän on hyvä. Maailma on paha ja täynnä kärsimystä. Miksi Jumala ei poista maailmasta kärsimystä ja pahaa? Siihen voi olla vain kaksi syytä. Toinen on se, ettei hän mahda pahalle ja kärsimykselle mitään. Siis hän ei ole kaikkivaltias. Toinen on se, ettei hän tahdo panna asioita järjestykseen. Siis hän ei ole hyvä.



Elämässä kohtaa oikeudetonta kärsimystä ja käsittämätöntä pahaa joka päivä. Siihen tottuu. Siitä syystä ihmiset eivät kysele Jumalan maailmanhallinnan oikeuttamisen perään kaiken aikaa. Kysymys herää vasta, kun tapahtuu jotakin oikein järkyttävää ja käsittämätöntä. Tsunamin nostamat aallot vyöryvät yli ihmismassojen. Kolarissa kuolee kymmeniä. Koulupoika ampuu silmittömästi opettajiaan ja oppilastovereitaan. Silloin kysytään, miten Jumala muka on hyvä, jos hän on kaikkivaltias.



Onko Jumalan maailmanhallinnan moraalinen oikeuttaminen milloinkaan ajankohtaisempaa kuin silloin, kun pitkäperjantaina pysähdymme muistamaan sitä, mitä Jeesukselle tapahtui? Kristillinen teologia opettaa, että hän oli synnitön: hän ei ollut syyllinen mihinkään pahaan eikä vastuussa kenenkään kärsimyksistä. Lisäksi teologia tähdentää, että hän oli itsensä Jumalan Poika. Pitkäperjantain evankeliumi on kuvaus hänen kärsimyksestään ja oikeudettomasta kuolemantuomiostaan. Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miten voimme käsittää, että hän salli kaiken tämän tapahtua?



Ei tule kysymykseenkään, että yrittäisin yhdessä pahaisessa saarnassa Huopalahden kirkon pitkäperjantain sanajumalanpalveluksessa muotoilla vastauksen teodikean vuosituhansia vanhaan ongelmaan. Elämä ja olemassaolo ovat perimmältään käsittämättömiä syvyyksiä, ihastuttavia mutta samalla kauheita salaisuuksia. Se salaisuus, mihin pitkäperjantain evankeliumi viittaa, jää salaisuudeksi senkin jälkeen, kun kaikki maailman teologit peräjälkeen ovat sanoneet sitä mitä keksivät sanottavaa.



Jotakin kuitenkin ymmärrän teodikean ongelmasta silloin, kun palautan mieleeni ihmisen luomisen Genesiksen, ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan. Kun Jumala loi ihmisen, hän loi subjektin, olennon, joka kykenee omintakeisiin valintoihin. Ihmisen valittavana on kaiken aikaa vaihtoehtoja. On oikeita ja vääriä vaihtoehtoja. Ihminen kykenee tekemään oikeitakin valintoja, vaikka niin psykologia kuin sosiologiakin ja ennen kaikkea vuosituhansien aikana kasautunut kristillinen ihmistuntemus tietävät syitä, joiden johdosta ihmisen kyky tehdä oikeita valintoja on sangen rajallinen. Teodikean kannalta tärkeämpää on se, että ihminen kykenee myös vääriin valintoihin. Olento, joka ei voisi valita väärin, ei olisi ihminen; Jumala loi nimenomaan subjektin, olennon, joka kykenee valitsemaan väärin.



Se olento, ihminen, jonka Jumala loi, kykenee luomaan kulttuurin, jossa vääryys vallitsee ja jossa ihmiset kärsivät syyttään ja järjettömästi. Jumala on kaikkivaltias ja voi estää vääryydet ja poistaa oikeudettoman ja järjettömän kärsimyksen. Halutessaan hän voi toteuttaa tahtonsa pakolla. Hän voi tarttua ihmisen käteen ja estää sitä pääsemästä kiinni aseen kahvaan. Hän voi jäykistää ihmisen kielen niin että valhe ei pääse hänen huuliltaan. Hän voi tehdä ihmisistä mekaanisia nukkeja, jotka tekevät täsmälleen mitä hän tahtoo eivätkä kykene mihinkään muuhun. Jumala on kaikkivaltias: hän voisi halutessaan hallita elämää ja maailmaa niin, että mitään epämiellyttävää ei pääsisi tapahtumaan.



Mitä se merkitsisi? Se merkitsisi sitä, että Jumala katuisi luomistyötään. Se merkitsisi ihmisen peruuttamista. Se merkitsisi sitä, että Jumala tuhoaisi sen olennon, jolle antoi kyvyn tehdä omintakeisia valintoja.



Ajatus, jonka mukaan Jumala katuu sitä, että loi ihmisen, jopa sitä, että loi elämän, ei ole vieras Raamatussa. Kertomus alkuaikojen myyttisestä tulvasta, vedenpaisumuksesta, on yksi muunnelma luomistyötään katuvan Jumalan teemasta. Vaikka Jumala oli pettynyt ihmiseen ja jopa elämään, hän kuitenkin päätyi säästämään Nooan arkkiin tulevan ihmiskunnan siemenen ja jopa kokoelman eläimiä turvatakseen luonnon moninaisuuden suuren tuhon jälkeen.



Vaaditko Jumalaa pitämään omilla vastustamattomilla keinoillaan huolta siitä, ettei vääryyttä ole ja ettei kukaan kärsi muuta kärsimystä kuin sitä, mikä välttämättä kuuluu kuolevaisen olennon elämään? Silloin vaadit Jumalaa peruuttamaan luomistekonsa, peruuttamaan sen ihmisen, jonka hän meistä teki. Vaadit, että vapaata olentoa, sellaista kuin itse olet, ei saa olla olemassa.



Johtopäätös on ilmeinen: Jumala on kyllä kaikkivaltias, mutta hänen sitoutumisensa siihen ihmiskuntaan, jonka hän loi, rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan käyttää kaikkea valtaansa. Jumalan rakkaus ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan estää häntä panemasta toimeen moitteetonta maailmanhallintoa, sellaista, johon ei voitaisi kohdistaa sitä kipeätä kritiikkiä Jumalaa kohtaan, minkä Jumalan oikeuttamisen ongelma sisältää.



Ne syvyydet, se salaisuus, johon pitkäperjantain evankeliumi viittaa, ei häviä näiden pohdintojen seurauksena. Kärki onkin muualla: kärki kohdistuu meihin, Jumalan syyttäjiin.



Jumalan sitoutuminen siihen ihmiseen ja siihen ihmiskuntaan, jonka hän loi, tekee hänestä, kaikkivaltiaasta, oudolla tavalla riippuvaisen ihmisestä. On asioita, joita Jumala ei voi tehdä, jotka jäävät ihmisen tehtäväksi. On asioita, jotka ovat ihmiskunnan yksinomaisella vastuulla.



Kirkko ja kaupunki–lehti laittoi viime numeronsa etusivulle lööpin haastattelustani. Se kuului näin: ”Terho Pursiainen tiukkana: Jumala ei auta ilmastonmuutoksessa.” Lööpin sävy oli oudohko. Itse asia oli täsmälleen se, minkä tahdon sanoa.



Kaikkivaltias Jumala voisi halutessaan estää ilmastonmuutoksen. Hän voisi tarttua kaikkiin ihmisiin pakottavalla voimallaan ja estää jokaista heitä tekemästä niitä tekoja, joiden yhteisvaikutuksena luonto ja elämä ovat nyt vaarassa. Kyllä hän siihen kykenisi. Mutta se tarkoittaisi sitä, että hän peruuttaisi luomansa ihmisen ja tuhoaisi hänet peruuttamalla sen, mikä hänestä tekee ihmisen: vapaan olennon, joka voi omintakeisesti valita vaihtoehdoistaan.



Sitoutuminen ihmiseen, rakkaus ihmissukua kohtaan, on saanut Jumalan omaksumaan toisen strategian. Hän toivoo, että ihmiskunta kuoleman portteja lähestyessään kavahtaisi, pysähtyisi, muuttaisi arvojärjestystään ja loisi uuden kulttuurin, joka ei tuhoa itseään.