Marakattiminän tempauksia. Saarna hiljaisen viikon maanantaina 2008 Huopalahden kirkossa (17.3.08)

HILJAISEN VIIKON SAARNAT MAALISKUUSSA 2008 HUOPALAHDEN KIRKOSSA




HILJAISEN VIIKON MAANANTAI 17.3.2008 klo 18



Evankeliumiteksti toisen vuosikerran mukaan



Jeesus lähti opetuslapsineen Kidroninpuron toiselle puolen. Siellä oli puutarha, ja Jeesus ja opetuslapset menivät sinne. Myös Juudas, hänen kavaltajansa, tunsi paikan, koska Jeesus oli monesti ollut siellä opetuslastensa kanssa. Niinpä Juudas otti mukaansa sotilasosaston sekä ylipapeilta ja fariseuksilta saamiaan miehiä, ja he menivät puutarhaan lyhdyt, soihdut ja aseet käsissään.

Jeesus tiesi kaiken, mikä häntä odotti. Hän meni miehiä vastaan ja kysyi: "Ketä te etsitte?" "Jeesusta, sitä nasaretilaista", vastasivat miehet. Jeesus sanoi: "Minä se olen."

Miesten joukossa oli myös Juudas, Jeesuksen kavaltaja. Kun Jeesus sanoi: "Minä se olen", he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan. Jeesus kysyi uudelleen: "Ketä te etsitte?" He vastasivat: "Jeesus Nasaretilaista." Jeesus sanoi heille: "Johan minä sanoin, että se olen minä. Jos te minua etsitte, antakaa näiden toisten mennä." Näin kävivät toteen hänen omat sanansa: "Niistä, jotka olet haltuuni uskonut, en ole antanut yhdenkään joutua hukkaan."

Simon Pietarilla oli miekka. Hän veti sen esiin ja sivalsi ylipapin palvelijalta oikean korvan irti; palvelija oli nimeltään Malkos. Mutta Jeesus sanoi Pietarille: "Pane miekkasi tuppeen! Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?"

Sotilaat, joita komensi korkea upseeri, ja juutalaisten lähettämät miehet vangitsivat nyt Jeesuksen, panivat hänet köysiin ja veivät hänet ensiksi Hannaksen luo. Hannas oli senvuotisen ylipapin Kaifaksen appi. Juuri Kaifas oli antanut juutalaisille neuvon, että olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta.

Simon Pietari ja eräs toinen opetuslapsi menivät Jeesuksen perässä. Tuo toinen oli ylipapin tuttu ja pääsi siksi Jeesuksen mukana ylipapin palatsin pihaan. Pietari jäi seisomaan portin ulkopuolelle, mutta opetuslapsi, joka tunsi ylipapin, meni puhumaan porttia vartioivalle palvelustytölle ja toi Pietarin sisälle pihaan.

Palvelustyttö sanoi Pietarille: "Et kai sinäkin ole tuon miehen opetuslapsia?" "En ole", vastasi Pietari. Oli kylmä, ja siksi palvelijat ja vartijat olivat sytyttäneet hiilivalkean ja lämmittelivät sen ääressä. Myös Pietari seisoi heidän joukossaan lämmittelemässä.

Ylipappi kysyi Jeesukselta hänen opetuslapsistaan ja opetuksestaan. Jeesus vastasi: "Minä olen puhunut julkisesti, koko maailman kuullen. Olen aina opettanut synagogissa ja temppelissä, kaikkien juutalaisten kokoontumispaikoissa. Salassa en ole puhunut mitään. Miksi sinä minulta kysyt? Kysy kuulijoiltani, mitä olen heille puhunut. He kyllä tietävät, mitä olen sanonut."

Jeesuksen vastattua näin yksi lähellä seisovista vartijoista löi häntä kasvoihin ja sanoi: "Noinko sinä vastaat ylipapille?" Jeesus sanoi miehelle: "Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?"

Hannas lähetti Jeesuksen köysissä ylipappi Kaifaksen luo.

Simon Pietari seisoi lämmittelemässä. Miehet sanoivat hänelle: "Et kai sinäkin ole hänen opetuslapsiaan?" "En ole", Pietari kielsi. Mutta muuan ylipapin palvelija, sen miehen sukulainen, jolta Pietari oli lyönyt korvan irti, sanoi hänelle: "Kyllä minä näin sinut siellä puutarhassa hänen seurassaan." Pietari kielsi taas, ja samassa lauloi kukko.

(Joh. 18: 1-27.)



Marakattiminän tempauksia



(Teksti sisältää lainauksia kirjastani Välittämisen tauti, Herättäjä 1990, julkaistu toiseen kertaan teoksessani: Summa. Kootut teologiset teokset, Kirjapaja 2005.)



Alkanutta viikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi. Hiljaisen viikon aikana puhutaan ihmisen olemuksen hiljaiselle kerrokselle, sisäiselle minälle.



Jokaisessa meissä on näet kaksi erilaista ihmistä, kaksi egoa. Olen omissa kirjoissani kutsunut jokapäiväistä, arjessa toimivaa minäämme viidakkominäksi eli marakattiminäksi. Toinen egomme on hiljainen sisäinen minä.



Viidakkominä ja sisäinen minä ovat vuoron perään vetovastuussa elämästämme. Sisäinen minä hallitsee silloin, kun pysähdymme, rauhoitumme ja näemme elämämme asiat perimmäisten arvojen näkökulmasta. Hiljainen sisäinen minä on se olemuksemme kerros, jossa olemme yhteydessä Jumalaan. Sisäinen minä on toivottavasti kontrollissa nyt, kun osallistumme hiljaisen viikon ahti-iltaan.



Viidakkominälle sosiaalinen todellisuus on kuin viidakko ihmisen esi-isille. Se on täynnä mahdollisuuksia, mutta myös tulvillaan vaaroja. Viidakkominä suojaa meitä kaikkia uhkia ja vaaroja vastaan. Se on etujemme valvoja: se metsästää alati valppaana ravintoa, etuja, valtaa, sukupuolikumppania, kaikkien ihmisen tarpeitten tyydyttämistä. Se laskelmoi riskejämme ja mahdollisuuksiamme.



Viidakkominä hallitsee arkea, muttei se kuitenkaan ole koko totuus ihmisestä. Olen ihmisenä muutakin kuin uhkien karttaja ja saaliitten kärkkyjä: minä olen hiljainen sisäinen minä, joka surullisena harmittelee viidakkominän ahtautta, ahneutta ja alinomaista taisteluvalmiutta. Juuri sisäinen minäni eläytyy toisen ihmisen asemaan, samastuu häneen; juuri sisäinen minäni kärsii vieraantumisestani luonnon yhteydestä. Sisäinen minäni on silta kaikkiin omaa etua laajempiin yhteyksiin, joihin kuulun.



Viidakkominän tavaton tehokkuus on tehnyt siitä elämässämme lähes haastajattoman diktaattorin. Se on hereillä aamuisin, kun vasta hieron silmiäni, touhukkaasti huolehtimassa kaikista tarpeistani. Se on luonut teknologian ja mahtavat valtiot, mutta myös pitää yllä sitä saalistajakulttuuria ihmiskunnassa, joka juuri nyt on ehkä ahmimassa olemassaolonsa viimeisiä rippeitä.



Kuulen varoitusäänet, mutta viidakkominäni ei kuuntele, ei malta, ei uskalla pysähtyä. Se pelkää pysähtymistä. Se pelkää, että pysähtyminen merkitsisi vahdinvaihtoa: sisäinen minä ottaisin johdon, viidakon herra menettäisi valta-asemansa. Sitä se ei salli: siksi se touhuaa taukoamatta ja pälpättää omiaan jotta syvältä sisäisestä ihmisestä tulevat viestit eivät kantautuisi korviimme.



Hiljaisen viikon tekstit kertovat Jeesuksen elämän viimeisiä vaiheita. Ne kuvaavat, kuinka hänen lähipiirinsä keskeiset henkilöt reagoivat kertomuksen käänteisiin. Tämän päivän tekstissä on esillä Jeesuksen oppilaita, Juudas yhdessä ja Pietari kahdessa kohtauksessa. Kaikki kolme kohtausta ovat kuvauksia yleisinhimillisistä tilanteista [arkkityyppisistä tilanteista], joissa viidakkominä hallitsee ihmisen käytöstä ja ihminen torjuu sisäisen minänsä viestit.



Juudas, turhautunut maailmanparantaja



Parhaiten ymmärrän Juudaksen kuvaa evankeliumissa nähdessäni hänessä vakaumuksellisen, mutta ahtaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelijan. Siihen viittaa hänen huolensa köyhistä tilanteessa, jossa Maria voitelee Jeesuksen jalat ja kuivaa ne hiuksillaan. Juudas mutisee: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille?” (Joh. 12:3—4.).



Evankeliumi tosin antaa Juudaksen vaikuttimista synkän kuvan. Se selittää, kuinka Juudas on Jeesuksen sisäpiirin rahastonhoitaja ja pitää yhteisiä rahoja omina rahoinaan. (Joh. 12:6.) Evankeliumin kuvaus ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, mitä sanoin. Juudaksen alkuperäinen vaikutin lähteä Jeesusta seuraamaan on varmaankin toivo, jonka mukaan Jeesus poistaisi epäoikeudenmukaisuuden Israelista.



Innokas maailman parantaja liittyi Jeesuksen joukkoihin kaatamaan kaikkea vanhaa ja luomaan uutta maailmaa, jossa vanhurskaus vallitsee. Mikä pettymys Jeesus lopulta onkaan hänelle. Mies, jolla olisi ilmeiset mahdollisuudet ottaa käsiinsä ohjakset ja valta ja panna tuulemaan, lepertelee ihmisille kedon kukkasista ja taivaan linnuista! Juudas varmasti läksyttää Jeesusta tästä asiasta tuon tuostakin, vaikka siitä on evankeliumissa vain yksi maininta.



Viidakkominä on Juudaksen elämässä suvereeni valtias. Viidakkominä laskelmineen hallitsee hänen elämäänsä. Hän on hylännyt utuiset poliittiset haaveet. Hänestä on kypsynyt reaalipoliitikko, joka ei piittaa hiljaisesta, sisäisestä ihmisestään. Aikansa seurattuaan idealistista menoa Jeesuksen pirissä hän päätyy siihen, että tarvitaan päättäväisiä toimia, jottei kansanliike surkastu. Johtajasta, joka herättää suuria toiveita, muttei täytä niitä, on päästävä eroon. Toisten on noustava johtoon. Juudas on valmis kaikkeen, mikä on välttämätöntä. Siinä hän on samanlainen kuin moni ihmiskunnan poliittinen johtaja.



Pietari ja väkivalta



Pietari on hyväsydäminen ja ajattelematon haaveilija. Kirjoitin viime Haagalainen-lehden numeroon moraalisista oikosuluista [tekstin voi lukea kotisivuiltani]. Moraalinen oikosulku on jokainen näennäinen ratkaisu ongelmaan.



Uskovaiset tähdentävät usein niin sanotun sydänten vallankumouksen tärkeyttä. Se ratkaisee maailman suuret ongelmat. Sydänten vallankumous on sitä, että kaikki ihmiset uudistuvat sisäisesti ja alkavat rakastaa toisiaan. Muuta ei tarvita. Nälkä lähtee maailmasta ja väkivalta loppuu.



Mutta ratkaisu on näennäinen. Se on moraalinen oikosulku. Ihmiskunnan aikahan ei riitä: sydänten vallankumous ei toteudu sinä aikana, joka meillä on käytettävissä maailman keskeisten ongelmien ratkaisemiseen. Niihin on keksittävä käytännöllisempiä ratkaisuja kuin ihmisten yleinen ja syvä moraalinen uudistuminen. Sydänten vallankumoukseen vetoaminen vaihtoehto sille, että ongelmaa käydään ratkaisemaan todellisella tavalla, tarvittavien toimien korvike. Se on haaveellinen ratkaisu kipeisiin ongelmiin.



Väkivalta on yksi moraalisen oikosulun laji, hyvin yleinen maailmassa. Pietari käy päivän tekstissä vastarintaan kuudensadan sotilaan joukkoa vastaan heiluttelemalla typerästi surkeaa miekkaansa! Kohtaus on tahallisen koominen. Siinä on kuvattuna ennen Cervantesia Raamatun don Quijote! Eivät riitä Pietarin voimat Jumalan valtakunnan toteuttamiseen väkisin. Hänen ratkaisunsa on haaveellinen. Mutta Pietari ei kuule sisäisen minän varoituksia: viidakkominä siinä ratkoo elämän ongelmia työntäen syrjään sisäisen minän neuvot.



Pietarin kieltäminen



Ja sitten Pietari on toisessa tilanteessa, yhä viidakkominänsä kontrollissa. Sama Pietari, joka hetki sitten heilutti miekkaa Jumalan valtakunnan soturina, kieltää Herransa kolme kertaa suojautuakseen todennäköisesti aivan merkityksettömältä uhalta, kun palvelustyttö tunnistaa hänet Jeesuksen seurueeseen kuuluneeksi ihmiseksi. Mitään ei merkinnyt se, että Jeesus oli etukäteen varoittanut tilanteesta: ”Ennen kuin kukko kolmesti laulaa, sinä kolme kertaa kiellät minut!” (Joh. 13:38.) Viidakkominämme ei välttämättä muista sitä, mitä sisäinen minämme hyvin tietää.



Hätävalhe on viidakkominän tyypillinen reaktio ahtaaksi käyvässä tilanteessa. On suorastaan koomista, kuinka kolmesti kieltämisen teema on ollut viime päivinä esillä mediassa. Sopimattomasta käytöksestä kiinni jäänyt johtava poliitikko sanoo televisiossa: nej, nej, nej, mutta muutaman päivän päästä joutuu tunnustamaan julkisesti tosiasiat. Ei pidä nauraa ministerille. Tässä kirkossa ei ole tällä hetkellä ketään, joka ei olisi syyllistynyt hätävalheeseen oman elämänsä mittakaavassa, pienessä tai suuressa.



Päivän tekstin opetuksia



Moni meistä tunnistaa itsensä kaikissa kolmessa ihmiskuvassa, jotka päivän tekstissä ovat tutkittavina. Kukapa meistä ei joskus alkaisi epäillä ihanteellisuuttaan ja sortua kyyniseen reaalipolitiikkaan, niin kuin tekstin Juudas? Kuka ei väliin joutuisi moraaliseen oikosulkuun miekkaa heiluttavan Pietarin tavoin? Kuka ei ole turvautunut hätävalheeseen? Hiljaisen viikon aikana yritämme irtautua edes tilapäisesti viidakkominämme kontrollista ja katsella sen käytöstä sisäisen ihmisemme levollisin ja arvioivin silmin. Olemme valmiit näkemään itsemme. Yksi viikko hiljaisuutta ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan sisäisen minän ja viidakkominän valtataistelua. Mitä viikon tai kuukaudenkaan paasto hyödyttää, jos muina päivinä syö liikaa? Miten keskellä tavallista arkea, joka päivä, pysyisimme kosketuksissa sisäisen olemuksemme kanssa? Miten saisimme väylän olemaan aina auki?



Olen kirjoituksissani vuosikymmenten aikana selittänyt moneen kertaan, kuinka tärkeä ensimmäinen aamuhetki on. Emme saisi koskaan rynnätä suoraan päivän askareisiin, kun avaamme silmämme aamulla. Vaikka vain muutaman minuutin ajan meidän pitää virittää itseämme päivään. Sisäinen minä on kytkettävä päälle. Sisäisestä ihmisestä on tehtävä jokaisen päivän perusteema. Viidakkominää ei pidä tappaa. Tarvitsemme sitä selviytyäksemme elämästä. Sille pitää vain muistuttaa, että se on perimmältään elämässämme vain sisäisen minän ja sen hiljaisten arvojen piika.



Aamurukous on kristitylle luonnollinen päivänavaus. Kaikkien ei kuitenkaan onnistu uskoa Jumalaan. Se jolta rukous ei luonnistu tai joka ei usko Jumalaan, voi avata aamunsa hyvällä musiikilla, syvällä runolla tai mietiskelemällä omintakeisesti hetken elämän kaikkein perustavimpia asioita ennen hampaanpesua ja aamulehteä.