keskiviikkona, helmikuuta 06, 2008

Uskon äidinkieli. Alustukseni Huopalahden kirkossa 6.2.2008.

Oltuani kuukauden Huopalahden seurakunnan virassa käsittelin kirkossa pidetyssä keskustelutililaisuudessa tarkemmin avaussaarnani teemaa uskon äidinkielestä.


Uskon äidinkieli


Suunnitelma alustukseksi keskustelupiirissä 6.2.2008 kello 18:30 Huopalahden kirkossa. Suullinen alustus tulee olemaan suppeampi ja koetan puhuessani ottaa mahdollisimman hyvin kuulijat ja heidän odotuksensa.

Pyhä, salaisuus ja uskon äidinkieli

Matteuksen evankeliumissa todetaan, kuinka Jeesukselle oli tyypillistä asiansa esittäminen vertauksin. ”Kaiken tämän Jeesus puhui väkijoukolle vertauksin. Vertauksitta hän ei puhunut heille mitään, jotta tämä profeetan sana kävisi toteen: ’Minä avaan suuni ja puhun vertauksin, tuon julki sen, mikä on ollut salattua maailman luomisesta saakka.’” (Matt. 13:34—35.) Teksti kytkee yhteen vertauksen ja salaisuuden. Ei ole muuta keinoa kuin käyttää vertauksia, jos tahtoo tuoda julki sellaista, mikä on ollut salattua maailman luomisesta saakka.

Paras kirjallisuudesta löytämäni pyhän määritelmä on saksalaisen teologin Rudolf Otton määritelmä suunnilleen sadan vuoden takaa. Pyhä on kauhea ja ihana salaisuus (mysterium tremendum et fascinans teoksessa Das Heilige, Pyhä). Pyhä on uskontojen yhteinen piirre. Kaikissa uskonnoissa ei tunneta ju-malia, mutta kaikki uskonnot tuntevat pyhän. Uskonto on pyhän kohtaamista. Kristinuskossa pyhä, ”kauhea ja ihana salaisuus”, on Jumala. Jumala on mysteeri. Jumalasta ei voi puhua vertauksitta. Vertaukset ovat uskon äidinkieltä.

Tätä termiä käytän aina, kun puhun uskonnosta yleensä, kaikista uskonnoista yhtä aikaa (niistäkin uskonnoista, joissa ei ole jumalaa). Silloin katselen asiaa filosofisesti, uskonnonfilosofian näkökulmasta. Kun pohdin asiaa kristillisen Jumala-uskon pohjalta, teologisesti, käytän termiä uskon äidinkieli. Jeesus tarkoitti sillä, ”mikä on ollut salattu maailman luomisesta saakka”, Jumalaa, jos käsitän oikein. Jeesus puhui siis uskon äidinkieltä, kun kertoi vertauksiaan väkijoukoille. Muuta eroa näillä kahdella termillä, uskonnon äidinkieli ja uskon äidinkieli, ei ole.

Teologian perusongelma

Mainitsin äsken Otton määritelmän pyhästä. Pyhä on salaisuus, mysteeri. Ymmärrän käsitteen salaisuus niin, että salaisuus on jotakin sanomatonta, ilmaisematonta. Tämän näkemyksen avain on kertomus palavasta pensaasta (2. Moos: 3. luku). Mooses kohtaa Horebin vuoren juurella merkillisen ilmiön, pensaan, joka palaa, mutta jota tuli ei kuluta. Itse Jumala puhuttelee Moosesta pensaasta. Hän kutsuu Moosesta tehtävään, johtamaan Israelin pois Egyptin orjuudesta. Mooses kysyy Jumalan nimeä. ”Jumala sanoi Moosekselle: ”Minä olen se joka olen.” Jumala on sanomaton, ilmaisematon, nimetön salaisuus. Kun hänestä käytetään ”nimeä” Jahve, tähdennetään nimenomaan hänen nimettömyyttään. Kirkkoraamattumme selittää, että lause ”Minä olen se joka olen” kuuluu Raamatun alkukielellä hepreaksi ehje ašer ehje. Sanat ehje ja jahve ovat yhden ja saman olla-verbin eri muotoja: ehje tarkoittaa ’minä olen’, jahve ’hän on’. Kun israelilaiset puhuttelivat Jumalaansa Jahvea, he puhuttelivat nimetöntä.

Teologia on puhetta Jumalasta (theos ja logos – kreikk. – tarkoittavat Jumalaa ja puhetta). Jos Jumala on sanomaton, ilmaisematon, nimetön salaisuus, teologian tehtävä on mahdoton. Se yrittää pukea sanoiksi sanomatonta, ilmaista ilmaisematonta, nimetä nimetöntä. Teologia ei ole mahdollista.

Kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana kristillinen teologia käsitteli teologian perusongelmaa. Pauli Annala on kertonut siitä mielenkiintoisesti. Kaikki kristilliset ajattelijat tunnustivat ongel-man yksimielisesti. Jumala on todellakin sanomaton, mikä merkitsee sitä, ettei Jumalasta ole periaatteessa sanottavissa mitään, mikä ei olisi epätotta, valhetta. Eri ajattelijat olivat keskenään erimieltä vain siitä, miten tähän perustotuuteen olisi suhtauduttava. Syntyi kaksi koulukuntaa. Ensimmäisen koulukun-nan mukaan oli kokonaan luovuttava yrityksestä puhua Jumalasta, jättää teologia sikseen, koska se oli tuhoon tuomittu hanke. (Näin selittivät niin sanotut apofaatikot.) Toisen koulukunnan mukaan Jumalasta ei voinut sanoa mitään, mikä ei olisi epätotta, mutta hänestä voitiin sentään sanoa jotakin, mikä viittaisi oikeaan suuntaan. (Näin selittivät niin sanotut kata-faatikot.) Teologian suhde Jumalan todellisuuteen on kuin kuuta osoittavan sormen suhde kuuhun. Sormi ei ole kuu, eikä mikään, mitä sormessa on, ole samaa kuin mitä kuussa on, sormi vain osoittaa, mihin suuntaan pitää katsoa, jos haluaa tehdä omin silmin havaintoja kuusta.

Vertaus on sormi, joka kertoo, mihin suuntaan pää on käännettävä. Tässä on esitykseni ydinkohta. Se joka ryhtyy erittelemään vertausta ja analysoimaan, mitä mikin asia vertauksessa oikeastaan tarkoittaa, on ymmärtänyt väärin vertauksen. Se joka kuultuaan vertauksen kääntää päänsä siihen suuntaan, mihin vertaus viittaa, on ymmärtänyt oikein vertauksen.

Alkukirkossa näyttää vertauksen taju kadonneen varsin nopeasti Jeesuksen kuoleman jälkeen. Evankeliumeissakin on monta esimerkkiä siitä, miten Jeesuksen vertauksia ryhdyttiin hurskaasti tutkimaan ja leikkelemään palasiksi kuin ruumista obduktio-pöydällä. Tutkittiin sormea, ei käännetty päätä siihen suuntaan, mihin sormi osoitti. Vertaukset turmeltuivat allegorioiksi. Allegoria on kuvaus, jonka jokainen yksityiskohta tarkoittaa jotakin todellisuuden yksityiskohtaa. (Hyvänä esimerkkinä on vertaus kylväjästä ja sen allegorinen tulkinta, Matt. 13: 3—9 – vertaus – ja 18—30 – myöhemmin kirkossa sepitetty vertauksen allegorinen tulkinta.)

Teologia voi siis reagoida tehtävänsä mahdottomuuteen kolmella erilaisella tavalla. Mykkä teologia vaikenee Jumalasta tyystin. Se soveltaa filosofi Ludwig Wittgensteinilta tuttua periaatetta: täytyy olla hiljaa kaikesta, mistä ei voi puhua (wovon man nicht reden kann, darüber muss man schweigen). Julkea teologia sotkee toisiinsa sormen ja sen, mitä kohti sormi osoittaa, ja luulee kykenevänsä selittämään Jumalaa. Se antaa nimen nimeämättömälle. Mitä pitemmät ja yksityiskohtaisemmat selitykset ovat, sitä julkeampaa on teologia. Häveliäs teologia yrittää osoittaa Jumalan suuntaan, mutta varoittaa kuulijaa: älä katso sormea vaan katso minne se viittaa. Häveliäs teologia puhuu vertauksin ja vain vertauksin.

Uskon äidinkielen kielioppi

Markuksen evankeliumi alkaa näin: ”Ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, lähti liikkeelle näin.” (Mark. 1:1.) Tästä saamme hyvän esimerkin uskon äidinkieltä käyttävästä puheesta. Sen pohjalta voimme luonnostella uskon äidinkielen kieliopin alkeita.

Lause ”Jeesus on Jumalan Poika” on uskon äi-dinkieltä. Mielenkiintoista on ilmauksen typografia, se, miten se on kirjoitettu painetussa tekstissä. Sana Poika on kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Se on kirjoitettu tarkoituksellisesti eri tavoin kuin sana poika kirjoitetaan arkisissa yhteyksissä. Typografia tähdentää sitä, että tässä lauseessa sanaa poikaa käytetään eri merkityksessä kuin sitä käytetään arki-sissa yhteyksissä. Tekstissä ei kuitenkaan selitetä, missä merkityksessä sitä tässä yhteydessä käytetään.

Tiede on väitelauseita (tämä on toki epätäsmällinen yleistys). Väitelause on tosi tai epätosi (totta tai valhetta). Kutsun insinöörikieleksi sellaista puhetta, jossa väitetään tosia tai epätosia asioita. Paitsi tieteen kieli (yleensä) myös arkikieli (usein) on insinöörikieltä. Uskon äidinkielen kielioppi on erilaista kuin insinöörikielen kielioppi.

Uskon äidinkielessä sanotaan kaksi lausetta yhtä aikaa. Ensimmäinen lause sanotaan ääneen, se muotoillaan sanoiksi. Toinen lause jätetään muotoilematta sanoiksi. Se jätetään sanomatta, mutta silti se tarkoitetaan – toisin sanoen se sanotan rivien välissä. Rivien välissä sanominen on sellaista, mitä ei sanota, mutta minkä kuulija voi päätellä siitä tilanteesta, missä puhutaan. Ääneen sanotaan: ”Jeesus on Ju-malan Poika.” Tämä lause näyttää insinöörikieliseltä väitteeltä, joka on joko totta tai epätotta. Rivien välissä sanotaan: ”En kuitenkaan tarkoita sitä mitä sanon.” Kuulija ymmärtää sen, mitä jätetään sanomatta, koska ymmärtää, että tässä tilanteessa puhutaan uskon äidinkieltä eli tässä tilanteessa ei tarkoita sitä, mitä sanotaan. Sanoessaan ”Jeesus on Jumalan Poika” puhuja ei tarkoita sitä, että Jeesuksen suhde Jumalaan on sama kuin esimerkiksi minun kolmen poikani, Heikin, Antin ja Aleksin suhde minuun. Sen, että puhuja ei tarkoita sitä mitä näyttää sanovan, kuulija ymmärtää puhetilanteen perusteella, esimerkiksi sillä perusteella, että lause sanotaan kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksessa saarnatuolista. Kirjoitetussa tekstissä ääneen lausumaton varaus (reservatio mentalis) voidaan ilmaista typografisesti eli kirjoittaa se näkyviin varustamalla sana poika isolla alkukirjaimella. Iso alkukirjain tosin voi olla pelkkää mahtipontisuutta, mutta se voi olla myös asiallinen viesti, jonka mukaan kyseinen ilmaus ei ole insinöörikieltä.

Mitä lause ”Jeesus on Jumalan Poika” sitten tarkoittaa, jollei se tarkoita sitä, mitä se näyttää tarkoittavan? Muistakaamme se, mitä selitin teologian perusongelmasta. Teologia on yritystä sanoa sanomatonta. Ei ole mahdollista sanoa, mitä lause ”Jeesus on Jumalan Poika” tarkoittaa, on vain mahdollista sanoa, mitä se ei tarkoita: se ei tarkoita samaa kuin sama lause, joka kuuluu insinöörikieleen. Yritys selittää, mitä tämä lause tarkoittaa, olisi julkeaa teologiaa. Jumalan Poikaa verrataan maallisen isän poikaan, jolloin vertaus viittaa johonkin hyvin tärkeään Jeesuksen suhteessa Jumalaan, ilman että olisi mahdollista kuvata insinöörikielellä, mikä tämä tärkeä piirre on. Tämä lause on kehotus kuulijalle kääntää pää kohti sitä sanomatonta salaisuutta, mikä Jumala on ja mihin kuuluu Jeesus nasaretilaisen suhde olemassaolon syvimpään sanattomaan salaisuuteen.

Uskon äidinkielen kielioppiin kuuluu perussääntö. Uskon äidinkieltä sopii käyttää vain silloin, kun puhutaan sanomattomasta. Sen väärinkäyttämistä on, jos sitä sovelletaan muissa yhteyksissä. Tästä seuraa suorastaan loogisesti, että mikään uskon äidinkielinen lause ei ole käännettävissä insinöörikielelle (eikä muullekaan kielelle). Kaikki käännösyritykset olisivat väärää, julkeaa teologiaa. Sitä että Jeesus on Jumalan Poika ei ole sanottavissa millään muulla tavalla kuin sanomalla nimenomaan ”Jeesus on Jumalan Poika”.

Uskon äidinkielikö tyhjää puhetta?

Voidaan esittää ilmeinen vastaväite sitä vastaan, mitä olen selittänyt uskon äidinkielestä. Jos on periaatteessa mahdotonta selittää insinöörikielellä sitä, mitä uskon äidinkielellä sanotaan, uskon äidinkielellä ei sitten kaiketi sanotakaan mitään? Siinä ei ole viestiä?

Kuuluisa Tero Saarinen tulkitsee tanssiesityksellään Hunt Igor Stravinskyn sävellystä Kevätuhri. Vaikuttavassa esityksessä Saarinen tulkitsee Stravinskyn sävellystä kuvaukseksi nykyihmisestä, joka joutuu elämään median sietämättömässä puristuksessa. Säveltäjän omalle teokselleen antama otsikko kuitenkin viittaa siihen, että hän on sävellyksellä kuvittanut näkyään keskiaikaisesta pakanallisesta uhritoimituksesta, jossa nuori kaunis neitsyt uhrataan jumalille tulevan sadon varmistamiseksi. Kumpi tulkinta on oikea? Vastauksen löytämistä hankaloittaa suuresti se, että Stravinsky tähdentää omissa kirjoituksissaan, kuinka hänen teoksensa on ohjelmatonta musiikkia, joka siis ei tarkoita mitään erityistä.

Kumpikin tulkinta on varmaan oikea tulkinta Stravinskyn sävellyksestä. Stravinskyn Kevätuhria ei kuitenkaan saa tulkita miten vain. Jos joku tulkitsee sävellyksen kuvaukseksi idyllisestä kevätaamusta, jona joku kuuntelee lintujen liverrystä ja vetää sieraimiinsa heräävän luonnon tuoksuja, hän varmaan erehtyy. Siten sitä ei voi tulkita. Tulkinta on väärä. Kevätuhrilla ei ole ohjelmaa: se ei tarkoita mitään erityistä. Sillä on kuitenkin ohjelma, negatiivinen ohjelma siinä merkityksessä, ettei se voi tarkoittaa mitä tahansa, että se asettaa rajat mahdollisille tulkinnoille.

Myöskään uskon äidinkielinen lause ei tarkoita mitään erityistä siinä mielessä, että olisi insinöörikielellä sanottavissa, mitä se tarkoittaa. Sillä on kuitenkin ohjelma: on monia asioita, mitä se ei tarkoita. Jobin kokemus, että metsästäjäjumala Šaddai jahtaa häntä kuin saaliseläintä, on ristiriidassa sen kanssa, mitä uskon äidinkielien väite tarkoittaa, kun se sanoo, että ihmiset ovat Jumalan lapsia. Uskon äidinkieli on negatiivista teologiaa samassa merkityksessä kuin Stravinskyn sävellyksellä on negatiivinen ohjelmansa.

Uskon äidinkielinen lause merkitsee yhtä aikaa suoranaista viuhkaa erilaisia asioita. Merkityksellä on kuitenkin rajansa. Se ei merkitse mitä vain. Itse asiassa sen merkitys on sen rajat: ne asiat, mitä se ei merkitse.

Parhaiten ymmärrän asian niin, että monet tulkinnat uskon äidinkielisestä lauseesta ovat mahdollisia ja oikeita yhtäaikaisesti, mutta mikään niistä ei ole yksinään totta. Uskon äidinkielisen lauseen merkitys on kuin varpukimppu. Totuus ei ole yksittäisen varvun ominaisuus vaan koko kimpun ominaisuus. Jokainen lauseen ”Jeesus on Jumalan Poika” tulkinta on itsessään epätosi. Lauseen ilmaisema totuus on kaikkien mahdollisten tulkintojen ryppään, koko kimpun ominaisuus. Tulkinnat, joista monet ovat (väärin insinöörikielisiksi väitteiksi ymmärrettyinä) ristiriitaisia keskenään, muodostavat yhdessä sen totuuden, mitä lause tarkoittaa.

Kun kaksi uskon äidinkielistä väitettä on ristiriidassa keskenään, ei rikota logiikan sääntöjä. Ristiriidassa ovat insinöörikielisiltä näyttävät lauseet, joita ei tarkoiteta. Voimme vallan hyvin olla tarkoittamatta eri asioita, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

Jotta julkealta teologialta vältyttäisiin, on kuitenkin lisättävä, että mikään mahdollinen rajallinen tulkin-tojen joukko ei tyhjennä salaisuutta. Jeesuksen kaikki vertaukset, joilla hän purki esille sitä, mikä on maailman alusta saakka ollut salattuna, ei poista salaisuutta. Salaisuus jää. Se on ilmaisematon. Silti on mahdollista puhua mielekkäästi sanomattomasti, kun muistetaan varoittaa, ettei tarkoiteta sitä mitä sanotaan. (Uskon äidinkielen lauseen mahdollisten tulkintojen koko kimppukaan ei ole reduktiivisessa mielessä lauseen koko merkitys.)

Kirkon rehellisyys ja uskon äidinkieli

Monesti puhutaan pappien ja muiden kristinuskon julistajien rehellisyydestä. Se mitä olen selittänyt, osoittaa, että saarnaamisen rehellisyys ei ole saarnaajan yksilöllinen ominaisuus. Saarna on rehellinen vain, jos saarnaaja on rehellinen ja kuulija ymmärtää, että tilanteessa puhutaan uskon äidinkieltä.

Kuulijalta edellytetään uskon äidinkielen ja uskon äidinkielen kieliopin kompetenssia. Jos sitä ei kuu-lijalla ole, saarnaajan väite, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika, jää valheeksi: ihminen Jeesuksen suhde olemassaolon sanomattomaan salaisuuteen Jumalaan ei ole sama kuin minun poikieni suhde minuun, joka olen heidät siittänyt. Saarnaaja valehtelee vastoin tahtoaankin, jos seurakunta ei ole ti-lanteen niin sanotulla aaltopituudella.

Tähän perustuu ajatukseni siitä, että laaja ja koko kirkon jäsenistöä koskeva uskon äidinkielen perus-teiden opetus on välttämättä tarpeellinen. Opetuksen on alettava mahdollisimman varhain ja rippikoulu on sen solmukohtia. Seurakuntien aikuisväestön ja median suuren yleisön on saatava sitä kaiken aikaa.

Tärkeintä uskon äidinkielen järjestelmällinen opetus on ihmisten omasta näkökulmasta. Kyvyttöminä kuulemaan puhetta olemassaolon salatusta syvyydestä he ovat vaarassa jäädä henkisesti osattomiksi. Jos kirkko ei puhu totta siinä asiassa, mitä se sanoo elämän tärkeimmäksi asiaksi, missä asiassa sitten ihmiset voisivat luottaa siihen?

Miten Jeesus on Jumalan Poika?

Se, että Jeesus on Jumalan Poika, tarkoittaa muun muassa sitä, että Jeesuksen elämässä, opetuksissa ja kohtalossa voidaan aavistaa olemassaolon perim-mäinen syvyys ja ”millainen” se on. Jeesuksessa näkyy myös eksistentiaalinen totuus ihmisestä: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6.), se mitä ihminen voisi olla, muttei vielä ole. Nämä tulkinnat yhdessä kaikkien muiden mahdollisten tulkintojen kanssa ovat tämän lauseen merkitys – se totuus, mihin lause viittaa, mutta ne eivät ole sen koko merkitys. Salaisuus jää salaisuudeksi. Lause tarkoittaa muun muassa näitä asioita, mutta myös paljon enemmän ja syvempää, mikä ei ole millään sanoilla lausuttavissa ja mitä mitkään tulevat, oivallisetkaan, uudet tulkinnat eivät ammenna tyhjiin.

Epilogi

Tässä alustuksessa varmaan jää käsittelemättä omasta mielestäni hyvin mielenkiintoinen seikka. Uskon äidinkieltä voi puhua ikään kuin kahteen eri suuntaan. Voi kertoa esimerkiksi kohtauksia Jeesuksen elämästä (tai Vanhan testamentin myyttejä) niin, että kertomukset valaisevat tilanteita, joissa kuulija kohtaa pyhän omassa elämässään. Toisaalta voi kertoa yksinkertaista tarinaa arkielämästä, mutta kertoa siten, että pyhyys kuultaa kertomuksen läpi. Ensimmäinen vertauksilla puhumisen tapa on tyy-pillistä perinteiselle saarnalle. Jälkimmäinen tapa on tyypillistä parhaalle kaunokirjallisuudelle (tai muulle taiteelle). Molemmat ovat tärkeitä puhumisen tapoja, moduksia.

Körttien seurapuheen konsepti muistuttaa enemmän toista tapaa kuin ensimmäistä.