perjantaina, maaliskuuta 21, 2008

Teodikea ja Jumalan vallan rajat. Pitkäperjantain (21.3.08) saarna Huopalahden kirkossa.

Pitkäperjantain sanajumalanpavelus Huopalahden kirkossa 21.3.2008 kello 10




Teksti: Joh. 19: 16-30

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: »Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.» Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: »Älä kirjoita: 'Juutalaisten kuningas.' Kirjoita, että hän on sanonut: 'Minä olen juutalaisten kuningas.'» Pilatus vastasi: »Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.»

Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: »Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.» Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:

- He jakavat keskenään vaatteeni

ja heittävät puvustani arpaa.

Juuri näin sotilaat tekivät.

Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: »Nainen, tämä on poikasi!» Sitten hän sanoi opetuslapselle: »Tämä on äitisi!» Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.

Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: »Minun on jano.» Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo'on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: »Se on täytetty.» Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.



Saarn: Teodikea ja Jumalan vallan rajat



Teodikean ongelmaksi kutsutaan kysymystä, miten Jumalan maailmanhallinta voidaan oikeuttaa moraalisesti. Sanotaanhan, että Jumala on kaikkivaltias. Sanotaanhan, että hän on hyvä. Maailma on paha ja täynnä kärsimystä. Miksi Jumala ei poista maailmasta kärsimystä ja pahaa? Siihen voi olla vain kaksi syytä. Toinen on se, ettei hän mahda pahalle ja kärsimykselle mitään. Siis hän ei ole kaikkivaltias. Toinen on se, ettei hän tahdo panna asioita järjestykseen. Siis hän ei ole hyvä.



Elämässä kohtaa oikeudetonta kärsimystä ja käsittämätöntä pahaa joka päivä. Siihen tottuu. Siitä syystä ihmiset eivät kysele Jumalan maailmanhallinnan oikeuttamisen perään kaiken aikaa. Kysymys herää vasta, kun tapahtuu jotakin oikein järkyttävää ja käsittämätöntä. Tsunamin nostamat aallot vyöryvät yli ihmismassojen. Kolarissa kuolee kymmeniä. Koulupoika ampuu silmittömästi opettajiaan ja oppilastovereitaan. Silloin kysytään, miten Jumala muka on hyvä, jos hän on kaikkivaltias.



Onko Jumalan maailmanhallinnan moraalinen oikeuttaminen milloinkaan ajankohtaisempaa kuin silloin, kun pitkäperjantaina pysähdymme muistamaan sitä, mitä Jeesukselle tapahtui? Kristillinen teologia opettaa, että hän oli synnitön: hän ei ollut syyllinen mihinkään pahaan eikä vastuussa kenenkään kärsimyksistä. Lisäksi teologia tähdentää, että hän oli itsensä Jumalan Poika. Pitkäperjantain evankeliumi on kuvaus hänen kärsimyksestään ja oikeudettomasta kuolemantuomiostaan. Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä, miten voimme käsittää, että hän salli kaiken tämän tapahtua?



Ei tule kysymykseenkään, että yrittäisin yhdessä pahaisessa saarnassa Huopalahden kirkon pitkäperjantain sanajumalanpalveluksessa muotoilla vastauksen teodikean vuosituhansia vanhaan ongelmaan. Elämä ja olemassaolo ovat perimmältään käsittämättömiä syvyyksiä, ihastuttavia mutta samalla kauheita salaisuuksia. Se salaisuus, mihin pitkäperjantain evankeliumi viittaa, jää salaisuudeksi senkin jälkeen, kun kaikki maailman teologit peräjälkeen ovat sanoneet sitä mitä keksivät sanottavaa.



Jotakin kuitenkin ymmärrän teodikean ongelmasta silloin, kun palautan mieleeni ihmisen luomisen Genesiksen, ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan. Kun Jumala loi ihmisen, hän loi subjektin, olennon, joka kykenee omintakeisiin valintoihin. Ihmisen valittavana on kaiken aikaa vaihtoehtoja. On oikeita ja vääriä vaihtoehtoja. Ihminen kykenee tekemään oikeitakin valintoja, vaikka niin psykologia kuin sosiologiakin ja ennen kaikkea vuosituhansien aikana kasautunut kristillinen ihmistuntemus tietävät syitä, joiden johdosta ihmisen kyky tehdä oikeita valintoja on sangen rajallinen. Teodikean kannalta tärkeämpää on se, että ihminen kykenee myös vääriin valintoihin. Olento, joka ei voisi valita väärin, ei olisi ihminen; Jumala loi nimenomaan subjektin, olennon, joka kykenee valitsemaan väärin.



Se olento, ihminen, jonka Jumala loi, kykenee luomaan kulttuurin, jossa vääryys vallitsee ja jossa ihmiset kärsivät syyttään ja järjettömästi. Jumala on kaikkivaltias ja voi estää vääryydet ja poistaa oikeudettoman ja järjettömän kärsimyksen. Halutessaan hän voi toteuttaa tahtonsa pakolla. Hän voi tarttua ihmisen käteen ja estää sitä pääsemästä kiinni aseen kahvaan. Hän voi jäykistää ihmisen kielen niin että valhe ei pääse hänen huuliltaan. Hän voi tehdä ihmisistä mekaanisia nukkeja, jotka tekevät täsmälleen mitä hän tahtoo eivätkä kykene mihinkään muuhun. Jumala on kaikkivaltias: hän voisi halutessaan hallita elämää ja maailmaa niin, että mitään epämiellyttävää ei pääsisi tapahtumaan.



Mitä se merkitsisi? Se merkitsisi sitä, että Jumala katuisi luomistyötään. Se merkitsisi ihmisen peruuttamista. Se merkitsisi sitä, että Jumala tuhoaisi sen olennon, jolle antoi kyvyn tehdä omintakeisia valintoja.



Ajatus, jonka mukaan Jumala katuu sitä, että loi ihmisen, jopa sitä, että loi elämän, ei ole vieras Raamatussa. Kertomus alkuaikojen myyttisestä tulvasta, vedenpaisumuksesta, on yksi muunnelma luomistyötään katuvan Jumalan teemasta. Vaikka Jumala oli pettynyt ihmiseen ja jopa elämään, hän kuitenkin päätyi säästämään Nooan arkkiin tulevan ihmiskunnan siemenen ja jopa kokoelman eläimiä turvatakseen luonnon moninaisuuden suuren tuhon jälkeen.



Vaaditko Jumalaa pitämään omilla vastustamattomilla keinoillaan huolta siitä, ettei vääryyttä ole ja ettei kukaan kärsi muuta kärsimystä kuin sitä, mikä välttämättä kuuluu kuolevaisen olennon elämään? Silloin vaadit Jumalaa peruuttamaan luomistekonsa, peruuttamaan sen ihmisen, jonka hän meistä teki. Vaadit, että vapaata olentoa, sellaista kuin itse olet, ei saa olla olemassa.



Johtopäätös on ilmeinen: Jumala on kyllä kaikkivaltias, mutta hänen sitoutumisensa siihen ihmiskuntaan, jonka hän loi, rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan käyttää kaikkea valtaansa. Jumalan rakkaus ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan estää häntä panemasta toimeen moitteetonta maailmanhallintoa, sellaista, johon ei voitaisi kohdistaa sitä kipeätä kritiikkiä Jumalaa kohtaan, minkä Jumalan oikeuttamisen ongelma sisältää.



Ne syvyydet, se salaisuus, johon pitkäperjantain evankeliumi viittaa, ei häviä näiden pohdintojen seurauksena. Kärki onkin muualla: kärki kohdistuu meihin, Jumalan syyttäjiin.



Jumalan sitoutuminen siihen ihmiseen ja siihen ihmiskuntaan, jonka hän loi, tekee hänestä, kaikkivaltiaasta, oudolla tavalla riippuvaisen ihmisestä. On asioita, joita Jumala ei voi tehdä, jotka jäävät ihmisen tehtäväksi. On asioita, jotka ovat ihmiskunnan yksinomaisella vastuulla.



Kirkko ja kaupunki–lehti laittoi viime numeronsa etusivulle lööpin haastattelustani. Se kuului näin: ”Terho Pursiainen tiukkana: Jumala ei auta ilmastonmuutoksessa.” Lööpin sävy oli oudohko. Itse asia oli täsmälleen se, minkä tahdon sanoa.



Kaikkivaltias Jumala voisi halutessaan estää ilmastonmuutoksen. Hän voisi tarttua kaikkiin ihmisiin pakottavalla voimallaan ja estää jokaista heitä tekemästä niitä tekoja, joiden yhteisvaikutuksena luonto ja elämä ovat nyt vaarassa. Kyllä hän siihen kykenisi. Mutta se tarkoittaisi sitä, että hän peruuttaisi luomansa ihmisen ja tuhoaisi hänet peruuttamalla sen, mikä hänestä tekee ihmisen: vapaan olennon, joka voi omintakeisesti valita vaihtoehdoistaan.



Sitoutuminen ihmiseen, rakkaus ihmissukua kohtaan, on saanut Jumalan omaksumaan toisen strategian. Hän toivoo, että ihmiskunta kuoleman portteja lähestyessään kavahtaisi, pysähtyisi, muuttaisi arvojärjestystään ja loisi uuden kulttuurin, joka ei tuhoa itseään.

maanantaina, maaliskuuta 17, 2008

Marakattiminän tempauksia. Saarna hiljaisen viikon maanantaina 2008 Huopalahden kirkossa (17.3.08)

HILJAISEN VIIKON SAARNAT MAALISKUUSSA 2008 HUOPALAHDEN KIRKOSSA




HILJAISEN VIIKON MAANANTAI 17.3.2008 klo 18



Evankeliumiteksti toisen vuosikerran mukaan



Jeesus lähti opetuslapsineen Kidroninpuron toiselle puolen. Siellä oli puutarha, ja Jeesus ja opetuslapset menivät sinne. Myös Juudas, hänen kavaltajansa, tunsi paikan, koska Jeesus oli monesti ollut siellä opetuslastensa kanssa. Niinpä Juudas otti mukaansa sotilasosaston sekä ylipapeilta ja fariseuksilta saamiaan miehiä, ja he menivät puutarhaan lyhdyt, soihdut ja aseet käsissään.

Jeesus tiesi kaiken, mikä häntä odotti. Hän meni miehiä vastaan ja kysyi: "Ketä te etsitte?" "Jeesusta, sitä nasaretilaista", vastasivat miehet. Jeesus sanoi: "Minä se olen."

Miesten joukossa oli myös Juudas, Jeesuksen kavaltaja. Kun Jeesus sanoi: "Minä se olen", he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan. Jeesus kysyi uudelleen: "Ketä te etsitte?" He vastasivat: "Jeesus Nasaretilaista." Jeesus sanoi heille: "Johan minä sanoin, että se olen minä. Jos te minua etsitte, antakaa näiden toisten mennä." Näin kävivät toteen hänen omat sanansa: "Niistä, jotka olet haltuuni uskonut, en ole antanut yhdenkään joutua hukkaan."

Simon Pietarilla oli miekka. Hän veti sen esiin ja sivalsi ylipapin palvelijalta oikean korvan irti; palvelija oli nimeltään Malkos. Mutta Jeesus sanoi Pietarille: "Pane miekkasi tuppeen! Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?"

Sotilaat, joita komensi korkea upseeri, ja juutalaisten lähettämät miehet vangitsivat nyt Jeesuksen, panivat hänet köysiin ja veivät hänet ensiksi Hannaksen luo. Hannas oli senvuotisen ylipapin Kaifaksen appi. Juuri Kaifas oli antanut juutalaisille neuvon, että olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta.

Simon Pietari ja eräs toinen opetuslapsi menivät Jeesuksen perässä. Tuo toinen oli ylipapin tuttu ja pääsi siksi Jeesuksen mukana ylipapin palatsin pihaan. Pietari jäi seisomaan portin ulkopuolelle, mutta opetuslapsi, joka tunsi ylipapin, meni puhumaan porttia vartioivalle palvelustytölle ja toi Pietarin sisälle pihaan.

Palvelustyttö sanoi Pietarille: "Et kai sinäkin ole tuon miehen opetuslapsia?" "En ole", vastasi Pietari. Oli kylmä, ja siksi palvelijat ja vartijat olivat sytyttäneet hiilivalkean ja lämmittelivät sen ääressä. Myös Pietari seisoi heidän joukossaan lämmittelemässä.

Ylipappi kysyi Jeesukselta hänen opetuslapsistaan ja opetuksestaan. Jeesus vastasi: "Minä olen puhunut julkisesti, koko maailman kuullen. Olen aina opettanut synagogissa ja temppelissä, kaikkien juutalaisten kokoontumispaikoissa. Salassa en ole puhunut mitään. Miksi sinä minulta kysyt? Kysy kuulijoiltani, mitä olen heille puhunut. He kyllä tietävät, mitä olen sanonut."

Jeesuksen vastattua näin yksi lähellä seisovista vartijoista löi häntä kasvoihin ja sanoi: "Noinko sinä vastaat ylipapille?" Jeesus sanoi miehelle: "Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?"

Hannas lähetti Jeesuksen köysissä ylipappi Kaifaksen luo.

Simon Pietari seisoi lämmittelemässä. Miehet sanoivat hänelle: "Et kai sinäkin ole hänen opetuslapsiaan?" "En ole", Pietari kielsi. Mutta muuan ylipapin palvelija, sen miehen sukulainen, jolta Pietari oli lyönyt korvan irti, sanoi hänelle: "Kyllä minä näin sinut siellä puutarhassa hänen seurassaan." Pietari kielsi taas, ja samassa lauloi kukko.

(Joh. 18: 1-27.)



Marakattiminän tempauksia



(Teksti sisältää lainauksia kirjastani Välittämisen tauti, Herättäjä 1990, julkaistu toiseen kertaan teoksessani: Summa. Kootut teologiset teokset, Kirjapaja 2005.)



Alkanutta viikkoa kutsutaan hiljaiseksi viikoksi. Hiljaisen viikon aikana puhutaan ihmisen olemuksen hiljaiselle kerrokselle, sisäiselle minälle.



Jokaisessa meissä on näet kaksi erilaista ihmistä, kaksi egoa. Olen omissa kirjoissani kutsunut jokapäiväistä, arjessa toimivaa minäämme viidakkominäksi eli marakattiminäksi. Toinen egomme on hiljainen sisäinen minä.



Viidakkominä ja sisäinen minä ovat vuoron perään vetovastuussa elämästämme. Sisäinen minä hallitsee silloin, kun pysähdymme, rauhoitumme ja näemme elämämme asiat perimmäisten arvojen näkökulmasta. Hiljainen sisäinen minä on se olemuksemme kerros, jossa olemme yhteydessä Jumalaan. Sisäinen minä on toivottavasti kontrollissa nyt, kun osallistumme hiljaisen viikon ahti-iltaan.



Viidakkominälle sosiaalinen todellisuus on kuin viidakko ihmisen esi-isille. Se on täynnä mahdollisuuksia, mutta myös tulvillaan vaaroja. Viidakkominä suojaa meitä kaikkia uhkia ja vaaroja vastaan. Se on etujemme valvoja: se metsästää alati valppaana ravintoa, etuja, valtaa, sukupuolikumppania, kaikkien ihmisen tarpeitten tyydyttämistä. Se laskelmoi riskejämme ja mahdollisuuksiamme.



Viidakkominä hallitsee arkea, muttei se kuitenkaan ole koko totuus ihmisestä. Olen ihmisenä muutakin kuin uhkien karttaja ja saaliitten kärkkyjä: minä olen hiljainen sisäinen minä, joka surullisena harmittelee viidakkominän ahtautta, ahneutta ja alinomaista taisteluvalmiutta. Juuri sisäinen minäni eläytyy toisen ihmisen asemaan, samastuu häneen; juuri sisäinen minäni kärsii vieraantumisestani luonnon yhteydestä. Sisäinen minäni on silta kaikkiin omaa etua laajempiin yhteyksiin, joihin kuulun.



Viidakkominän tavaton tehokkuus on tehnyt siitä elämässämme lähes haastajattoman diktaattorin. Se on hereillä aamuisin, kun vasta hieron silmiäni, touhukkaasti huolehtimassa kaikista tarpeistani. Se on luonut teknologian ja mahtavat valtiot, mutta myös pitää yllä sitä saalistajakulttuuria ihmiskunnassa, joka juuri nyt on ehkä ahmimassa olemassaolonsa viimeisiä rippeitä.



Kuulen varoitusäänet, mutta viidakkominäni ei kuuntele, ei malta, ei uskalla pysähtyä. Se pelkää pysähtymistä. Se pelkää, että pysähtyminen merkitsisi vahdinvaihtoa: sisäinen minä ottaisin johdon, viidakon herra menettäisi valta-asemansa. Sitä se ei salli: siksi se touhuaa taukoamatta ja pälpättää omiaan jotta syvältä sisäisestä ihmisestä tulevat viestit eivät kantautuisi korviimme.



Hiljaisen viikon tekstit kertovat Jeesuksen elämän viimeisiä vaiheita. Ne kuvaavat, kuinka hänen lähipiirinsä keskeiset henkilöt reagoivat kertomuksen käänteisiin. Tämän päivän tekstissä on esillä Jeesuksen oppilaita, Juudas yhdessä ja Pietari kahdessa kohtauksessa. Kaikki kolme kohtausta ovat kuvauksia yleisinhimillisistä tilanteista [arkkityyppisistä tilanteista], joissa viidakkominä hallitsee ihmisen käytöstä ja ihminen torjuu sisäisen minänsä viestit.



Juudas, turhautunut maailmanparantaja



Parhaiten ymmärrän Juudaksen kuvaa evankeliumissa nähdessäni hänessä vakaumuksellisen, mutta ahtaan oikeudenmukaisuuden puolesta taistelijan. Siihen viittaa hänen huolensa köyhistä tilanteessa, jossa Maria voitelee Jeesuksen jalat ja kuivaa ne hiuksillaan. Juudas mutisee: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille?” (Joh. 12:3—4.).



Evankeliumi tosin antaa Juudaksen vaikuttimista synkän kuvan. Se selittää, kuinka Juudas on Jeesuksen sisäpiirin rahastonhoitaja ja pitää yhteisiä rahoja omina rahoinaan. (Joh. 12:6.) Evankeliumin kuvaus ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, mitä sanoin. Juudaksen alkuperäinen vaikutin lähteä Jeesusta seuraamaan on varmaankin toivo, jonka mukaan Jeesus poistaisi epäoikeudenmukaisuuden Israelista.



Innokas maailman parantaja liittyi Jeesuksen joukkoihin kaatamaan kaikkea vanhaa ja luomaan uutta maailmaa, jossa vanhurskaus vallitsee. Mikä pettymys Jeesus lopulta onkaan hänelle. Mies, jolla olisi ilmeiset mahdollisuudet ottaa käsiinsä ohjakset ja valta ja panna tuulemaan, lepertelee ihmisille kedon kukkasista ja taivaan linnuista! Juudas varmasti läksyttää Jeesusta tästä asiasta tuon tuostakin, vaikka siitä on evankeliumissa vain yksi maininta.



Viidakkominä on Juudaksen elämässä suvereeni valtias. Viidakkominä laskelmineen hallitsee hänen elämäänsä. Hän on hylännyt utuiset poliittiset haaveet. Hänestä on kypsynyt reaalipoliitikko, joka ei piittaa hiljaisesta, sisäisestä ihmisestään. Aikansa seurattuaan idealistista menoa Jeesuksen pirissä hän päätyy siihen, että tarvitaan päättäväisiä toimia, jottei kansanliike surkastu. Johtajasta, joka herättää suuria toiveita, muttei täytä niitä, on päästävä eroon. Toisten on noustava johtoon. Juudas on valmis kaikkeen, mikä on välttämätöntä. Siinä hän on samanlainen kuin moni ihmiskunnan poliittinen johtaja.



Pietari ja väkivalta



Pietari on hyväsydäminen ja ajattelematon haaveilija. Kirjoitin viime Haagalainen-lehden numeroon moraalisista oikosuluista [tekstin voi lukea kotisivuiltani]. Moraalinen oikosulku on jokainen näennäinen ratkaisu ongelmaan.



Uskovaiset tähdentävät usein niin sanotun sydänten vallankumouksen tärkeyttä. Se ratkaisee maailman suuret ongelmat. Sydänten vallankumous on sitä, että kaikki ihmiset uudistuvat sisäisesti ja alkavat rakastaa toisiaan. Muuta ei tarvita. Nälkä lähtee maailmasta ja väkivalta loppuu.



Mutta ratkaisu on näennäinen. Se on moraalinen oikosulku. Ihmiskunnan aikahan ei riitä: sydänten vallankumous ei toteudu sinä aikana, joka meillä on käytettävissä maailman keskeisten ongelmien ratkaisemiseen. Niihin on keksittävä käytännöllisempiä ratkaisuja kuin ihmisten yleinen ja syvä moraalinen uudistuminen. Sydänten vallankumoukseen vetoaminen vaihtoehto sille, että ongelmaa käydään ratkaisemaan todellisella tavalla, tarvittavien toimien korvike. Se on haaveellinen ratkaisu kipeisiin ongelmiin.



Väkivalta on yksi moraalisen oikosulun laji, hyvin yleinen maailmassa. Pietari käy päivän tekstissä vastarintaan kuudensadan sotilaan joukkoa vastaan heiluttelemalla typerästi surkeaa miekkaansa! Kohtaus on tahallisen koominen. Siinä on kuvattuna ennen Cervantesia Raamatun don Quijote! Eivät riitä Pietarin voimat Jumalan valtakunnan toteuttamiseen väkisin. Hänen ratkaisunsa on haaveellinen. Mutta Pietari ei kuule sisäisen minän varoituksia: viidakkominä siinä ratkoo elämän ongelmia työntäen syrjään sisäisen minän neuvot.



Pietarin kieltäminen



Ja sitten Pietari on toisessa tilanteessa, yhä viidakkominänsä kontrollissa. Sama Pietari, joka hetki sitten heilutti miekkaa Jumalan valtakunnan soturina, kieltää Herransa kolme kertaa suojautuakseen todennäköisesti aivan merkityksettömältä uhalta, kun palvelustyttö tunnistaa hänet Jeesuksen seurueeseen kuuluneeksi ihmiseksi. Mitään ei merkinnyt se, että Jeesus oli etukäteen varoittanut tilanteesta: ”Ennen kuin kukko kolmesti laulaa, sinä kolme kertaa kiellät minut!” (Joh. 13:38.) Viidakkominämme ei välttämättä muista sitä, mitä sisäinen minämme hyvin tietää.



Hätävalhe on viidakkominän tyypillinen reaktio ahtaaksi käyvässä tilanteessa. On suorastaan koomista, kuinka kolmesti kieltämisen teema on ollut viime päivinä esillä mediassa. Sopimattomasta käytöksestä kiinni jäänyt johtava poliitikko sanoo televisiossa: nej, nej, nej, mutta muutaman päivän päästä joutuu tunnustamaan julkisesti tosiasiat. Ei pidä nauraa ministerille. Tässä kirkossa ei ole tällä hetkellä ketään, joka ei olisi syyllistynyt hätävalheeseen oman elämänsä mittakaavassa, pienessä tai suuressa.



Päivän tekstin opetuksia



Moni meistä tunnistaa itsensä kaikissa kolmessa ihmiskuvassa, jotka päivän tekstissä ovat tutkittavina. Kukapa meistä ei joskus alkaisi epäillä ihanteellisuuttaan ja sortua kyyniseen reaalipolitiikkaan, niin kuin tekstin Juudas? Kuka ei väliin joutuisi moraaliseen oikosulkuun miekkaa heiluttavan Pietarin tavoin? Kuka ei ole turvautunut hätävalheeseen? Hiljaisen viikon aikana yritämme irtautua edes tilapäisesti viidakkominämme kontrollista ja katsella sen käytöstä sisäisen ihmisemme levollisin ja arvioivin silmin. Olemme valmiit näkemään itsemme. Yksi viikko hiljaisuutta ei kuitenkaan riitä ratkaisemaan sisäisen minän ja viidakkominän valtataistelua. Mitä viikon tai kuukaudenkaan paasto hyödyttää, jos muina päivinä syö liikaa? Miten keskellä tavallista arkea, joka päivä, pysyisimme kosketuksissa sisäisen olemuksemme kanssa? Miten saisimme väylän olemaan aina auki?



Olen kirjoituksissani vuosikymmenten aikana selittänyt moneen kertaan, kuinka tärkeä ensimmäinen aamuhetki on. Emme saisi koskaan rynnätä suoraan päivän askareisiin, kun avaamme silmämme aamulla. Vaikka vain muutaman minuutin ajan meidän pitää virittää itseämme päivään. Sisäinen minä on kytkettävä päälle. Sisäisestä ihmisestä on tehtävä jokaisen päivän perusteema. Viidakkominää ei pidä tappaa. Tarvitsemme sitä selviytyäksemme elämästä. Sille pitää vain muistuttaa, että se on perimmältään elämässämme vain sisäisen minän ja sen hiljaisten arvojen piika.



Aamurukous on kristitylle luonnollinen päivänavaus. Kaikkien ei kuitenkaan onnistu uskoa Jumalaan. Se jolta rukous ei luonnistu tai joka ei usko Jumalaan, voi avata aamunsa hyvällä musiikilla, syvällä runolla tai mietiskelemällä omintakeisesti hetken elämän kaikkein perustavimpia asioita ennen hampaanpesua ja aamulehteä.








sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2008

Saarna Marian ilmestyspäivänä 9.3.08: Kolmenlaista ahneutta

Teksti: Luukkaan evankeliumin 12. luvusta (jakeet 13—21.)

Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon." "Mitä?" kysyi Jeesus. "Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" Hän sanoi heille kaikille: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa."
Ja hän esitti heille vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?'
Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."


Saarna: Ahneuden anatomia

Kolme eri näkökulmaa ahneuteen

Tälle sunnuntaille, 2. sunnuntaille helluntain jälkeen, on epätavallisesti osoitettu kaksi vaihtoehtoista evankeliumitekstiä. Toisen luin juuri; nyt luen toisenkin Matteuksen evankeliumin kolmannestatoista luvusta. Se on lyhyt ja kuuluu näin:
Jeesus sanoi:
"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen." (Matt. 13: 44—46.)
Molemmat tekstit käsittelevät omasta näkökulmastaan ahneutta. Kolmannen näkökulman samaan asiaan avaa Vanhan testamentin lukukappaleena oleva vanhurskauden profeetta Aamoksen teksti [,jonka kuulimme jo].

Kaikki tekstit koskettelevat omalta kannaltaan ahneutta. Esille nousee julma saalistaja, tyhjän turvan rakentaja ja askeettinen ahnehtija.

Julmat saalistajat

Aamoksen teksti osoittaa, ettei omia etujaan saa ajaa tai omia tarpeitaan tyydyttää miten vain. Tekstin kauppiaat eivät näe muuta kuin omat tarpeensa. He ajavat julmasti omia etujaan. Melkein aina, kun tyydytän oman tarpeeni tai toteutan oman etuni, vien toiselta saman mahdollisuuden. Jos saan viran, se jää saamatta toisilta, jotka hakivat samaa virkaa. Julmuus tarkoittaa sitä, että on valmis aiheuttamaan toisille suuria menetyksiä toteuttaakseen oman, jopa vain merkityksettömän mielitekonsa. Ahneus on julmuutta. Liiketoimintaa saa harjoittaa ja tulosta tehdä, mutta vallankin heikompien polkeminen jalkoihinsa niin tehdessään on väärin.

Tyhjän turvan rakentajat

Jeesuksen vertauksessaan kuvaama onnen potkaisema maatalousyrittäjä ei ole ahne ihminen. Hän on vain menestyvä ihminen, joka vallankin yhtenä vuonna saa poikkeuksellisen sadon.

Jeesus ei kerro, mistä sadon runsaus johtuu. On aivan mahdollista, että se on tulosta hyvästä suunnittelusta, kurinalaisesta toteutuksesta ja epätavallisesta uutteruudesta. Tunnollisessa elinkeinonharjoituksessa ei ole moittimisen aihetta. Kaikkien kannalta olisi toivottavaa, että jokainen meistä toimisi samalla tavoin.

Jeesus ei arvostele sitäkään, että maamies purkaa vanhat ladot ja rakentaa uusia. Säiden armoille satoa ei saa jättää. Torillekaan sitä ei voi viedä, jottei elintarvikkeiden ylitarjonta romahduttaisi hintoja ja saattaisi koko elinkeinoa. Varastoiminen tuleville vuosille on täysin järkevää ja läpikotaisin eettistä.

Jeesuksen kritiikki kohdistuu kahteen aivan muuhun asiaan.

Ensinnäkin: vertauksen maatalousyrittäjä suhtautuu väärin menestykseensä. Hän kuvittelee virheellisesti, että ihminen voisi rakentaa perimmäisen turvansa menestykseen ja saavutuksiinsa. Ihminen ei voi turvata asemaansa ja elämäänsä millään keinoin. Jeesus ei arvostele maanviljelijää itsepetoksesta. Toiseksi: maaviljelijän arvomaailma on tyhjä. Ihmisen elämäksi ei todellakaan riitä, että syö, juo ja ilkamoi. Jeesus arvostelee maamiehen sieluttomuutta.

Askeettiset ahnehtijat

Kolmannessa tekstissä, Luukkaan evankeliumista, on itse asiassa kerrottu sama vertaus kaksin eri sanoin. Muuan mies löytää jotakin, mikä on arvokkaampaa kuin kaikki muut asiat yhteensä – peltoon kätketyn aarteen tai verrattoman arvokkaan helmen. Hän myy kaiken, mitä omistaa, saadakseen siihen laillisen omistusoikeuden. Mikään muu ei merkitse hänelle mitään kuin tämä yksi arvotavara! Miehen käyttäytyminen on hätkähdyttävän kohtuutonta. Miten ahne hän onkaan! Ja juuri hänet Jeesus nostaa esikuvaksemme.

Askeesi on sitä, ettei mikään sellainen kelpaa, mikä ei ole kaikkein parasta ja kaikkein tärkeintä. Uusi testamentti käyttää sanaa sielu elämästä, jonka täyttää mieli ja tarkoitus. Jeesus kysyy, mitä ihmistä hyödyttäisi, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon, menettää sielunsa (Luuk. 9:25; Matt. 16:26.) Juuri niin näyttää käyneen onnen suosimalle maatalousyrittäjälle aiemmassa vertauksessa.

Yhteinen ahneutemme

Meidän aikanamme ylivertaisen tärkeä on sellainen näkökulma ahneuteen, josta tekstit eivät mainitse mitään. Ahneuden pahin uhka ei ole siinä, että muutamat elinkeinoelämän päättäjät ja muut hyvässä asemassa olevat ihmiset ovat meitä muita ahneempia. Vakavinta on yhteinen ahneutemme, elämänmuoto, johon kukin meistä osallistuu omien voimavarojensa mukaisella panoksella, toinen toista suuremmalla. Se uhkaa koko ihmiskunnan, jopa koko elämän tulevaisuutta.

Tarkoitan aineellisten arvojen ylivaltaa, mammonismia. Kuvittelemme, että omat ja lastemme asiat ovat hyvin, jos saamme syödä, juoda ja ilakoida. Sieluttomina ihmisinä rakennamme yhdessä sielutonta yhteiskuntaa ja sielutonta maailmaa, jossa huoli elämän perusehdoista unohtuu.

Asiaan on suhtauduttava omakohtaisesti. Syyllisiä eivät ole ne, joilla on jo hyvin paljon ja jotka tahtovat aina vain enemmän. Syyllisiä olemme me. Vanhurskautamme itsemme kevytmielisesti, kun huomaamme ahneuden merkit pelkästään joissakin muissa ihmisissä kuin itsessämme.

Päivän tekstit kutsuvat parannukseen. Evankeliumien mukaan Jeesus käytti parannuksesta sanaa metanoia. Se tarkoittaa yksinkertaisesti uutta arvojärjestystä ja uutta elämänmuotoa. Parannuksen vaatimus ei koske muita ihmisiä, vaan meitä itseämme. Yhteinen ahneutemme ei lopu, ellemme nimenomaan me itse tarkista arvojärjestystämme ja muuta elämänmuotoamme. On tärkeää ymmärtää, että Jeesuksen vertaukset ja profeetan sana koskevat meitä, ei muita.

lauantaina, maaliskuuta 08, 2008

Jumalalla on keinot vähissä. Käsikirjoitus Haagalaista varten 8.3.08

Terho Pursiainen Haagalaiselle: Jumalalla oli keinot vähissä

Piinaviikon viestinä on, että Jumalan Pojan piti tuhoutua ristillä häpeällisellä ja nöyryyttävällä tavalla ihmiskunnan puolesta. Eikö Jumala muka olisi halutessaan voinut vaikuttaa maailman asioihin siistimmin ja tyylikkäämmin? Onhan hän sentään kaikkivaltias.

Yritämme usein korjata elämäämme haaveellisin keinoin. Ajattelemme, että jos jokin yksi asia elämässä muuttuisi toiseksi, ongelmamme ratkeaisivat. Nuoruuden ystäväni pakersi toistakymmentä vuotta väitöskirjaa. Elämä ei ollut vastannut hänen toiveitaan. Hän uskoi, että väitöskirja muuttaisi kaiken. Kun väitös oli ohi, hän suistui masennukseen. Kaikki ei muuttunutkaan. Ongelmat olivat entisellään. Itse asiassa tilanne oli entistä pahempi. Toivo oli mennyt. Enää ei ollut edes väitöskirjatyötä antamassa elämään sisältöä.

Ihmiset hellivät monenlaisia haaveellisia ratkaisuja elämänsä ongelmiin. Itse asiassa heidän haaveillaan tehdään suuria rahoja. Mainonnan perusviestinähän on, että kuluttaja voi saada uuden, täyteläisen elämän hankkimalla milloin minkin mainostetun tuotteen.

Olemme ratkaisevinamme myös yhteiskunnalliset ongelmat ja torjuvinamme ihmiskunnan suuret yhteiset uhat haaveellisin keinoin. Moni tähdentää, kuinka väkivalta ja sodat saadaan loppumaan, kun kaikki ihmiset alkavat tosissaan rakastaa toisiaan. Kaikki ihmiset eivät kuitenkaan ala rakastaa toisiaan. Jos väkivaltaa ja sotia tahdotaan vähentää, ei sydänten vallankumousta voi jäädä odottamaan. On tehtävä jotakin konkreettisempaa. Moraaliset oikosulut eivät ratkaise ongelmia. Moraalinen oikosulku on jokainen keino, joka jää pelkästään sanomisen tasolle.

Jumala on kaikkivaltias. Hän olisi toki voinut lopettaa synnin vallan maailmassa yksinkertaisesti vain estämällä väkivalloin jokaista ihmistä erikseen tekemästä pahaa itselleen, toisilleen ja yhteiselle maailmalle. Hän ei kuitenkaan olisi voinut tehdä niin tuhoamatta ihmisessä sitä, mikä ihmisessä on ihmistä. Ihminen on nimenomaan se olento, jolla on kyky ja mahdollisuuksia tehdä halutessaan niin pahaa kuin hyvääkin. Jumala antoi ihmiselle älyn ja kaikki ne voimavarat, joihin nähden hän on muuta elämää etevämpi. Samalla hän antoi ihmiselle mahdollisuuden tehdä pahaa suuremmassa mittakaavassa, kuin mikään muu taho voi. Tätä mahdollisuutta hän ei voisi peruuttaa meiltä peruuttamatta meissä ihmistä, luomistekoaan. Jumalalla oli siis keinot vähissä. Hänen oli vedottava meihin, ihmisiin, siten kuin vetosi.