Ilmastonmuutoksen teologia 19.3.2009

Luonnos TV-elokuvamonologiksi 20.3.2009

Elokuva on esitetty TV1:llä helatorstaina 2010 (Suomalainen ajatus)


Ilmastonmuutoksen teologia


1.

2006 oli apokalyptinen vuosi. Apokalypsi tarkoittaa sitä, että jotakin paljastuu. Vuonna 2006 ihmiskunnalle paljastui, että luonto oli särkynyt. Ilmastonmuutosprosessi oli käynnistynyt.

Nimenomaan vuoden 2006 valitseminen apokalyptiseksi vuodeksi on toki mielivaltaista. Asiantuntijat ja valppaat, aikaansa seuraavat ihmiset olivat tienneet jo vuosikymmenten ajan, että ilmasto oli lämpenemässä. Valtamedia, useimmat poliittiset päättäjät ja vallankin elinkeinoelämän eliitti olivat kuitenkin torjuneet kiusallisen totuuden. Tavallisten ihmisten suuri enemmistö ei ollut uskonut ilmastonmuutokseen tai halunnut edes ajatella koko asiaa.

Vuonna 2006 useimpien oli lopulta pakko tunnustaa, että ilmaston lämpeneminen oli käynnistynyt. Poliitikot alkoivat suhtautua asiaan vakavasti. Elinkeinoelämän päättäjät tunnustivat tosiasiat. Uuden tietoisuuden symboliksi tuli elokuvapalkinto Al Goren elokuvalle.

Ihmiskunnalle selvisi vuonna 2006, että luonto oli särkynyt ja että ihminen oli särkenyt sen.

2.

Eskatologia tarkoittaa viimeistä aikaa, lopun aikaa. Ilmastonmuutos on lopunajallinen ilmiö. En tarkoita eskatologialla uskonnollisia fantasioita maailmanlopusta tai Jeesuksen toisesta tulemisesta. Tarkoitan lopunajallisella kaikkea peruuttamatonta ja lopullista, mitä ihmiskunnalle ja koko elämälle tapahtuu.

Ilmastonmuutos on eskatologinen, siis lopullinen ja peruuttamaton asia. Ilmastonmuutoksen käynnistyttyä ei enää milloinkaan ole paluuta niihin oloihin, jotka vallitsivat ennen sitä. Siitä kai asiantuntijat ovat yksimielisiä. Kaikki ne sukupolvet, ehkä monetkin, jotka vielä seuraavat toisiaan maapallolla, tulevat elämään ihmisen särkemän luonnon keskellä.

Vielä jokin aika sitten arveltiin, että ilmastonmuutos olisi mahdollista pysäyttää noin kahden Celsius-asteen tasolle. Siinä onnistuttaisiin, jos tehtäisiin ripeästi kaikki mahdollinen. Sitä ei ole tehty. En tiedä, onko haaveellista yhä toivoa, ettei kahden asteen raja rikkoutuisi.

Jo kahden asteen lämpötilan nousu muuttaisi elinolosuhteita maailmassa, jossakin jopa jyrkästi. Ihmiskunnan on sopeuduttava uusiin oloihin. Siitä tulee varmasti epämiellyttävä kokemus. Jos lämpötilan nousu on hidasta, sopeutuminen siihen on ehkä mahdollista. Jos olosuhteet muuttuvat liian rajusti tai liian nopeasti, sopeutuminen ei onnistu.

3.

Liian jyrkkä tai liian nopea olosuhteitten muutos olisi kestämätöntä kehitystä. Kestämätöntä kehitystä ei ole mikä tahansa epämiellyttävä tai toiveitten vastainen kehitys. Kestämätöntä on sellainen kehitys, joka ei voi jatkua, siis mahdoton kehitys. Käsitteen käytössä on oltava tarkkoja.

Ilmastonmuutos johtaa kestämättömään kehitykseen, jos se on niin jyrkkää tai niin nopeata, ettei ihmiskunta pysty sopeutumaan olosuhteitten muutokseen. Jolleivät ihmiset itse siis muuta suuntaa, kehitys muuttaa suuntaansa vastoin ihmisten tahtoa.

Kestämättömällä kehityksellä on kaksi mahdollista lop-pua. Joko se loppuu katastrofiin tai se loppuu kaaokseen. Katastrofi olisi ihmiselämän, jopa kaiken elämän ehdottomien perusedellytysten särkymistä. Kaaos merkitsisi asioiden järjestyneen yhteiselämän loppumista, asioiden karkaamista käsistä.

Filosofi David Hume selitti, että niin syvässä hädässä, että monien on kuoltava, jotta toiset voisivat elää, astutaan oikeudenmukaisuuden olosuhteiden ulkopuolelle. Oikeudenmukaisuuden olojen tuolla puolen on turha vedota moraalin vaatimuksiin tai eettisiin arvoihin. Itsesäilytysvaisto voittaa sellaiset sivuseikat. Kaaos kaataa oikeudenmukaisuuden olosuhteet. Raaka voima ratkaisee eturistiriidat kaaoksen oloissa.

4.

Ilmastonmuutos kertoo totuuden ihmisestä. Ihmisestä voidaan kertoa kahdenlainen totuus. Tosiasiatotuus ihmisestä on kertomus siitä, millainen ihminen on. Elämäntotuus, eksistentiaalinen totuus ihmisestä on kertomus siitä, millainen ihminen voisi olla, muttei vielä ole. Eksistentiaalinen totuus on kertomus toistaiseksi laiminlyödyistä ihmisen mahdollisuuksista.

Valinnat joko sulkevat olemassa olevia mahdollisuuksia tai jopa avaavat uusia mahdollisuuksia. Kun ihmisen valinnat sulkevat hänen mahdollisuuksiaan, eksistentiaalinen totuus hänestä latistuu ja kuihtuu. Kun ihmisen valinnat avaavat uusia mahdollisuuksia, eksistentiaalinen totuus hänestä syvenee ja rikastuu.

Jollemme kykene pysäyttämään ilmastonmuutosta tai emme tahdo tehdä sitä, ovet sulkeutuvat edessämme. Silloin totuus meistä ehtyy. Jos suljemme kaikki tällä hetkellä avoimet ovet, koko totuus meistä on siinä mitä meistä on tullut. Kirjan kannet ovat paukahtaneet kiinni. Se totuus olisi kauhea: me olimme se laji joka tuhosi itsensä ja ehkä jopa kaiken elämän.

Ihmisen kannalta kestävä kehitys on sitä, että kirjan kannet pysyvät auki, että mahdollisuuksia pidetään avoinna. Pidämme huolen siitä, että eksistentiaalinen totuus meistä ei pääse kiteytymään.

5.

Ilmastonmuutos on jo toinen apokalypsi minun elämäni aikana. Ensimmäinen oli Hiroshiman pommittaminen 6.8.1945.

Kirjoitin neljännesvuosisata sitten kirjan Sokea Äiti. Siinä selitin Hiroshiman pommituksen teologista merkitystä. Pommitus oli apokalypsi: se paljasti uuden asian. Ihmiskunta oli hankkinut haltuunsa kyvyn tuhota oman olemassaolonsa, ehkä kaiken elämän perusedellytykset.

Raamattu kertoo, kuinka Jumala vedenpaisumuksen jälkeen katui tekoaan ja vannoi, ettei enää milloinkaan tahtoisi tuhota ihmiskuntaa. Muistaakseen valansa ikuisesti hän ripusti sateenkaaren taivaalle. Ihmiskunta on ollut siitä lähtien turvassa. Se on voinut luottaa Taivaan Isään, joka pitää ihmiskunnasta huolen.

Vuoden 1945 jälkeen Jumala ei enää voisi vaikka tahtoisi taata ihmiskunnan turvallisuutta. Ydinteknologiansa avulla ihminen kykenee omin toimin tuhoamaan itsensä. Sateenkaari on joutunut viralta. Taivaallista takuumiestä ei enää ole. Tätä on Hiroshiman jälkeinen teologia: ihmiskunta on isätön. Ihmiskunta vastaa jo itse omasta kohtalostaan.

Jumalan koko virkaa ei ihmiskunta ottanut Hiroshiman apokalypsissä. Kykenemme tuhoamaan oman olemassa-olomme perusedellytykset, muttemme kykene niitä vielä turvaamaan.

6.

Monet ovat kuulleet puhuttavan James Lovelockin Gaia-hypoteesista. Lovelock lohdutti isätöntä ihmiskuntaa ker-tomalla vuonna 1979, että elämä oli turvassa. Hän kutsui maapallon elämää Gaiaksi eli Maaemoksi. Maaemo oli mahtava itsesäätelyjärjestelmä, joka piti itse moni-mutkaisin palautemekanismein huolta elämän perusehdoista maapallolla. Yksi Lovelockin työtovereista [Michael Allaby] kehui Maaemon voimavaroja. Edes täysimittainen ydinsota ei voisi saada aikaan pahempaa kuin viattoman naarmun Maaemon ihoon. Ihmiskunnan se ehkä tuhoaisi, mutta elämä olisi turvassa.

Ihmiset tarttuivat Maaemon mielikuvaan ahnaasti. Se tuotti toivoa. Ihmiskunta ei ollut niin vaarallinen kuin oli luultu. Mutta Lovelockin olettamusta ymmärrettiin väärin. Se ei antanut ihmiselle turvaa itseään vastaan. Päinvastoin, sen mukaan Maaemo suojelisi elämän perusehtoja maapallolla jopa tarpeen vaatiessa eliminoimalla ihmiskunnan kyyneltäkään vuodattamatta.

Maaemon voimavarat olivat sittenkin vain rajalliset. Saimme aikaan sen, mitä edes täysmittainen ydinsota ei olisi saanut aikaan. Maaemo on uupunut taakkansa alle. Se ei enää kykene suojaamaan elämää ihmistä vastaan.

Vuoden 1945 apokalypsi teki meistä isättömiä. Vuoden 2006 apokalypsi julisti meidät myös äidittömiksi, täysorvoiksi.

7.

Isättömiksi tulimme tahallamme: ihmiskunta oli tietoisesti pyrkinyt oman kohtalonsa herraksi. Syrjäytimme Taivaan isän päästäksemme hänen paikalleen. Isättömyys on jotakin, mitä olemme tehneet.

Äidittömiksi tulimme vahingossa. Kukaan ei tahtonut Maaemon sortuvan. Ilmastonmuutos on kansakuntien ja yksilöiden lukemattomien erilaisten pyrkimysten tahtomaton sivutuote. Äidittömyys on jotakin, mitä meille on tapahtunut.

Monet pyrkimyksistämme ovat olleet aivan hyväksyttäviä. Esimerkiksi Brasilian sademetsiä tuhoavat isät ja äidit, jotka etsivät metsästä polttopuuta voidakseen keittää puuroa lapsilleen.

8.

Monet selittävät, kuinka ihmiskunnan pahimmat vitsaukset johtuvat ihmisten ahneudesta. Ihmisten ahneus on aiheuttanut ilmastonmuutoksen, ja sama syy on maailmantaloudessa raivoavalla kaaoksella. Selitys on paitsi teoreettisesti huono myös eettisesti harhaanjohtava.

Jos syytän ihmisten ahneutta pahoista asioista maailmasta, vanhurskautan ensinnäkin itseni. Minä itsehän en ole ahne vaan varsin kohtuullinen kaikissa pyyteissäni. Siis muut ovat syyllisiä ongelmiin. Syylliset esiin.

Samalla, toiseksi, selitän, että ongelmien syy on yksilössä, henkilökohtaisissa ominaisuuksissa. Vapautan vastuusta järjestelmät, kulttuurit ja pelisäännöt. Ilmastonmuutos ja talouskatastrofi eivät ole yhteiskunnallisia tai poliittisia asioita.

Kolmanneksi uskottelen, että asiat ovat muutettavissa, jos pahat yksilöt tekevät parannuksen. Kapitalismi toimii kriisittömästi ja elintaso voi nousta johtamatta ympäristökatastrofiin, jos joistakin ahneista ihmisistä tulisi kohtuullisia.

Tämä on populismia, asioiden pyyteellistä yksinkertaista-mista. Yksilölliset parannuksenteot eivät poista ongelmia. Ihmisten on yhdessä tehtävä jotakin, järjestelmien on muututtava, kulttuurien on muututtava. Elämänmuodon on muututtava.

9.

Perusongelmana ei ole ihmisen ahneus vaan ihmisten suhde toisiinsa. Kohtelemme toisiamme olosuhteinamme, joita käytämme hyväksemme. Emme hyväksy toisiamme kumppaneiksemme, joiden kanssa olemme valitsemassa yhteistä tulevaisuutta.

Avainkäsite on eettinen autismi. Autismiksi kutsutaan lääketieteessä kehityshäiriötä, joka ilmenee lapsessa muun muassa joustavuuden puutteena ja kyvyttömyytenä kommunikaatioon. Eettinen autismi on avarampi käsite. Eettinen autisti on terve, mutta kyvytön näkemään asioita muusta kuin omien tarpeittensa ja pyyteittensä näkökulmasta.

Eettinen autisti näkee kaikissa toisissa ihmisissä pelkät olosuhteensa, joita hän koettaa käyttää hyväkseen. Elämän yhteistoimintatilanteissa autistit syöksevät tyypillisesti toisensa ja itsensä turmioon koettaessaan kukin hyötyä toistensa kustannuksella. Autistien oman edun tavoittelu johtaa yhteiseen tuhoon. Niin ilmastonmuutos kuin talouskriisikin ovat autistien pyrkimysten tarkoittamattomia seurauksia.

Pyrkimyksemme ovat useimmiten hyväksyttäviä, jopa moitteettomia. Ajaudumme ongelmiin, koska emme osaa toteuttaa niitä yhdessä, yhteisin valinnoin, vaan ajamme niitä läpi käsitellen toisiamme pelkkinä olosuhteinamme.

10.

Eettisen autismin vaihtoehtona on kumppanuus. Kumppanuus on sitä, että antaudutaan valitsemaan yhteistä tulevaisuutta yhdessä toisten kanssa. Jos tekisimme yhdessä valintoja, emme varmasti valitsisi ilmastokatastrofia tai kaaosta.

Ihmiskunnan suuret ongelmat eivät johdu yksilöiden luonteenpiirteistä, vaan autismille perustuvasta järjestelmästä. Yksilölliset parannuksenteot eivät pelasta meitä autismimme seurauksista, vaan elämänmuodon perusteellinen muuttaminen.

Kumppanuuden malliesimerkki on tilanne, jossa ihmisen esi-isät elivät keräilykulttuurissa. Jotkin banaanit kasvoivat niin ylhäällä puussa – vai pensasko banaani lienee –, ettei pisinkään lauman jäsen yltänyt siihen käsiksi yksin. Yhden oli noustava toisen selkään. Banaani syötäisiin sitten yhdessä.

Sitä on kumppanuus: tavoitteet, joita kukaan ei saavuta yksin, toteutetaan yhdessä, ja sitten jaetaan hankkeen tulokset osallistujille.

11.

Esi-isiemme kumppanuushankkeessa tulee selkeästi näkyviin kumppanuuden eettinen perusongelma. Se, joka toisen selkään nousten yltää banaaniin, ehtii syödä saaliin matkallaan takaisin maan pintaan. Jotta hanke ollenkaan käynnistyisi, osapuolen olisi luotettava toiseen osapuoleen.

Kumppanuuden perusongelma on luottamus. Yhteisen tulevaisuuden valinta on mahdotonta, jos emme kykene luottamaan toisiimme. Yhteinen valinta on kuitenkin välttämätöntä, jos tahdomme väistää kaaoksen ja katastrofin.

Luottamuksen logiikka on vaikea. Ei ole mahdollista sopia siitä, että tästä lähtien ollaan luotettavia. Luotettavuutta ei voi luvata. Jos joku, johon emme luota, lupaa olla luotettava, lupaus on merkityksetön. Sen, johon jo luotamme, on tarpeetonta luvata luotettavuutta. Luotettavuuden lupaaminen on aina tyhjää puhetta.

Jokainen osaa tuhota luottamuksen. Luottamuksen luomi-nen tyhjästä näyttää mahdottomalta. Jokainen osaa särkeä kaksi kananmunaa tehdäkseen niistä munakkaan. Kukaan ei osa tehdä munakkaasta kahta kananmunaa.

Lopun ajan etiikan suurin tehtävä on tehdä mahdoton mahdolliseksi. On rakennettava luottamusta sinne, missä sitä ei ole. Vain siten autismin kierre katkeaa ja kykenemme valitsemaan yhteisen tulevaisuutemme, jossa ei ole kaaosta eikä katastrofia.

12.

Ilmastonmuutos on kirkolle ja kaikille kristityille olennaisen tärkeä kysymys. Se on tärkeä siksi, että yhteinen tulevaisuutemme riippuu siitä, miten käsittelemme tilannetta, johon olemme yhdessä ajaneet itsemme. Se on tärkeä myös siksi, että ilmastonmuutos virittää hyvin samanlaisen lopunajallisen tietoisuuden kuin se, mistä kirkko ja kristinusko alun perin syntyi. Kirkko pakotetaan juurilleen.

Evankelista Markus lavasti kertomuksensa alkuun Jeesuksen neitsytpuheen, jossa tämä kiteytti sanomansa neljän kohdan ohjelmaksi. Jeesus selitti, että valomerkki oli tullut. Sitä tarkoittaa hänen sanontansa: Aika on täyttynyt. Ihmiskunta siirtyi elämään lopun aikaa, eikä vanha aika palaisi enää milloinkaan.

Toiseksi Jeesus ilmoitti, että valomerkki oli merkki siitä, että Jumala itse oli tulossa. Jumalan regiimi oli alkamassa. Sitä hän tarkoitti, kun sanoi, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle. Kukaan ei voi tulla sinne, missä jo on. Samalla Jeesus siis sanoi, että Jumala oli poissa, että elettiin jumalattomassa todellisuudessa.

Kolmas ja neljäs ohjelman kohta oli johtopäätöksiä. Ensinnäkin – kolmantena ohjelmakohtana – oli tarkistettava arvojärjestys. Kreikan sana, jota Markus käytti, on metanoia. Metanoia uuden arvojärjestyksen omaksumista. Jeesus vaati, että oli toteutettava metanoia, tehtävä parannus.

Toiseksi – neljäntenä ohjelman kohtana – Jeesus vaati, että oli uskottava evankeliumi. Arvojärjestys oli tarkistettava hyvässä uskossa. Sen ei pitänyt olla vain sitä tympeätä sananhelinää, jota arvokeskustelumme tahtoo olla. Uskominen tarkoittaa uskaltamista. Oli uskallettava elää uusien arvojen mukaisesti.

Jeesuksen neitsytpuheessaan julistama ohjelma kelpaa lopun ajan etiikaksi kirkolle ja kristityille.

13.

Raamattu antaa toisenkin puhuttelevan näkökulman ihmiskunnan tämänhetkiseen tilanteeseen. Kahdessa Uuden testamentin kohdassa puhutaan tulevaisuuden varjosta. Yksi kohta on Paavalin kirjeissä, toinen Heprealaiskirjeen nimellä tunnetussa tekstissä.

Miten tulevaisuus voi heittää varjonsa nykyaikaan? On ajateltava, että ihmiskunnan horisontti hehkuu valoa, tulevaisuutemme on pakahduttavan toivon kirkkautta. Kuljemme kohti täyttymystä. Toivon horisontista meitä kuitenkin erottaa massiivinen este. Se on kuin betonista valettu kopea epäjumalan kuva. Tämä bunkkeri ei päästä toivon kirkkautta nykyhetkeen. Tulevaisuus heittää varjonsa ihmiskunnan päälle.

Kirjoitin kuusitoista vuotta sitten kirjassani Tulevaisuus kriisissä siitä, kuinka ihmiskuntaa odotti kuoleman porteilla käyminen. Mitään muuta tietä horisonttimme kirkkauteen ei ole kuin se, joka vie kohti sitä estettä, joka heittää varjonsa nykyhetkemme ylle. Kuoleman porteilla käyntikokemuksista kirjoitettiin paljon siihen aikaan, kun kirjani julkaistiin. Selitettiin, kuinka miljoonat ihmiset olivat käyneet läpi tuon kokemuksen ja palanneet arkielämäänsä muuttuneina ihmisinä.He olivat tarkistaneet arvojärjestyksensä. He olivat toteuttaneet metanoian, Jeesuksen tarkoittaman mielenmuutoksen.

14.

Jeesuksen vuorisaarnaksi kutsuttu puhekokoelma on suuri joukko hänen eri tilanteissa esittämiään ajatuksia lopun ajan eettisistä vaatimuksista. Ne ovat sietämättömän kovia vaatimuksia. Ne olisivat liian kovia vaatimuksia missä tahansa muussa tilanteessa kuin valomerkin jälkeisessä maailmassa. Jumalaton maailmanaika on päättynyt, itse Jumala on tulossa, Jeesus tähdensi. Elämämuodon täytyy muuttua syvällisesti.

Jeesuksen vuorisaarnan vaatimukset kärjistyvät lopunajallisen täydellisyyden vaatimukseksi. ”Olkaa siis täydellisiä!” Jeesus kehottaa.

Mahdottomalta tuntuva vaatimus saa lisävaloa, kun poh-dimme, mitä se kreikan kielen sana, teleios, jonka kirkko-raamattu kääntää täydellisyydeksi, oikeastaan tarkoittaa.

Perussana on telos, filosofiassa usein käytetty termi, joka viittaa tavoitteeseen, päämäärää. Täydellinen kristitty on peruspäämääränsä keskittyvä, johdonmukaisen tavoitteellisesti toimiva ihminen. Jeesus ärsytti kuulijoitaan ottamalla esimerkin lopunajallisesta täydellisyydestä talousrikollisuuden piirissä. Muuan yrityksen johtajista on pannut omiin taskuihinsa suuria summia yrityksen rahoja, ja rötös on paljastunut. Hän pelastaa itsensä tekemällä uusia rötöksiä, jotka varmistavat hänen tulevaisuutensa kilpailijafirmoissa varmojen potkujen jälkeen. Raamattu sanoo, että Jeesus kehui rötöstelevää johtajaa ja teki hänestä esimerkin omille oppilailleen. Lopunajallinen täydellisyys on jopa häikäilemätöntä keskittymistä murrosajan perusongelmaan. Meidän aikanamme se on sitä, että tietoisuus luonnon särkymisestä läpäisee kaiken, mitä ajattelemme, puhumme ja teemme.


15.

Jeesuksen käyttämä sana teleios tarkoittaa myös täysi-ikäistä. Uudessa testamentissa puhutaan aikamiehestä, te-leios aner. Lopunajan etiikka on vuorisaarnan mukaan ai-kuisen, täysi-ikäisen ihmisen etiikkaa. Toimimme tietoisina siitä, että yhteinen tulevaisuutemme riippuu nimenomaan tietoisista yhteisistä valinnoistamme, ja olemme valmiita kantamaan meille kuuluvan vastuun. Ymmärrämme, että vain muutoksen puolesta kamppailevien ihmisten rukous muutoksen puolesta on aito ja todellinen.

Selitin kuinka meistä on tullut isättömiä ja sitten myös äidittömiä. Se merkitsee sitä, että meistä on tullut aikamiehiä ja aikanaisia, jotka tekevät itse valintansa ja suostuvat kantamaan vastuun valinnoistaan. Täydellisyyden etiikka on orvon ihmiskunnan etiikkaa.

16.

Ihmiskunnan tulevaisuus on kiinni siitä, että opimme tekemään kumppanuusvalintoja, valitsemaan yhdessä yhteistä tulevaisuutta toisten ihmisten kanssa. Kumppanuus ei ole mahdollista ilman luottamusta. Lopun ajan perusvaatimuksia on lopunajallinen luotettavuus, eskatologinen rehellisyys.

On oltava perin pohjin rehellisiä keskusteluissa toisella tavalla ajattelevien kanssa ja luotettavia kaikissa hankkeissa, joihin yhdessä ryhdytään. Mutta tämäpä ei riitä. Kirkon ja jokaisen kristityn on oltava rehellisiä ydinasioissa. Jos kirkko ei ole rehellinen siinä, mitä se puhuu niissä asioissa, joita sanoo elämän tärkeimmiksi asioiksi, kuinka kukaan voisi luottaa siihen missään asiassa?

Lopunajallinen rehellisyys vaatii sitä, ettemme kirkon tai kristinuskon nimissä missään tilanteessa sano mitään sel-laista, mistä tiedämme, että aikuinen, ajatteleva ja koulutettu ihminen ei voisi suhtautua siihen vakavasti. Jokaisen sukupolven on tulkittava kristinusko omasta tilanteestaan käsin uudelleen niin, että voi todella tarkoittaa sitä, mitä uskosta puhuu. Suomen kirkossa yksi tai jopa muutamat sukupolvet ovat vakavasti laiminlyöneet tämän velvollisuutensa. Jos tahdomme täyttää kumppanuuden perusvaatimukset, tässä asiassa on tehtävä perusteellinen parannus, metanoia. Kirkko ei saa opettaa mitään, mikä ei voi olla totta.

17.

Valomerkin jälkeisessä maailmassa joudumme mullista-maan käsityksemme politiikasta. Ensimmäisen apokalypsin, Hiroshima-apokalypsin jälkeen käsitimme, että lopun ajan avaintenvalta oli siirtynyt Jumalalta ihmisille. Käsitimme kuitenkin niin, että ihmiskunnan eliitit, johtavat poliitikot, suuret taloudelliset päättäjät ja asevoimien komentajat olivat riistäneet haltuunsa lopun ajan avaimet. Sen mukaisesti ymmärsimme oikeudenmukaisen politiikan ytimen taisteluksi syrjäytetyn, sorretun ja riistetyn ihmiskunnan enem-mistön puolesta vallanpitäjiä, sortajia ja riistäjiä vastaan. Ydintuho uhkasi eliittien taholta ihmiskunnan enemmistöä, joka oli hyviä ihmisiä. Taistelumme oli taistelua demokratian puolesta.

Toinen apokalypsi, ilmastonmuutoksen apokalypsi, särki idean, jonka mukaan politiikka on vain enemmistön asian ajamista etuoikeutettuja vähemmistöjä vastaan. Ilmaston-muutos on jotakin sellaista, mitä me yhdessä, ihmiskunnan valtava enemmistö, olemme saaneet aikaan tahtomattamme. Enemmistö on vastuussa. Enemmistö on syyllinen. Oikeudenmukainen politiikkaa on taistelua sitä vastaan, mitä valtava enemmistö saa aikaan. Demokratia on aivan väärä tunnus lopunajan poliittiselle kamppailulle kaaosta ja katastrofia vastaan.

Väärin ajattelemme silloinkin, jos ajattelemme kuuluvamme oikeassa olevien vähemmistöön, hyvin pieneen saarekkeeseen väärässä olemisen valtameressä. Emme ole syyttömiä. Jokainen meistä osallistuu omalla panoksellaan siihen, mistä kenenkään tahtomattomana lopputuloksen on ollut luonnon särkyminen. Raja, jolla taistellaan, käy läpi jokaisen ihmisen oman sydämen. Itse asiassa sellaiset käsitteet kuin ”taisteleminen” ja ”kamppaileminen” ovat menettäneet selkeän poliittisen sisältönsä.

18.

Joskus erotetaan toisistaan heikko ja vahva kritiikki. Heikko kriittisyys on kykyä huomata puutteita vastustajassa ja aukkoja keskustelukumppanin perusteluissa. Heikosti kriittiset ihmiset eivät opi keskustellessaan muuta kuin entistä nokkelampia tapoja paljastaa kilpailijoiden ja vastustajien virheitä. Keskustelu ei etene mihinkään. Vahvasti kriittinen keskustelija tahtoo oppia keskustelusta nimenomaan huo-maamaan omia puutteitaan ja virheitään. Vahvasti kriittinen keskustelu etenee. Keskustelijat oppivat keskustelusta ja muuttuvat sen valistamina.

Lopunajan politiikka on vahvasti kriittistä yhteiskuntakritiikkiä. Se on muuttumaan sitoutuneiden ihmisten yhteinen oppimisprosessi.

19.

Jeesus selitti neitsytpuheessaan, että valomerkki oli tullut. Samanlaisessa valomerkin jälkeisessä tietoisuudessa elää se nykyajan ihmiskunta, joka on kokenut sekä Hiroshima-apokalypsin että ilmastonmuutosapokalypsin. On jouduttu peruuttamattomalla tavalla uuteen tilanteeseen ja saatu kannettavaksi vastuu, joka ei ole siirrettävissä millekään takaajataholle.

Jeesuksen neitsytpuheessaan esittämä ohjelmanjulistus ja nykyihmisen lopunajallinen tietoisuus ovat kuitenkin yhdeltä keskeiseltä kohdalta hyvin erilaisia asioita. Niiden vertaaminen ontuu.

Terävimmin vertauksen ontuminen nousee esille toista Pietarinkirjettä lukiessa. Siellä puhutaan Herran päivän tulemisesta, joka merkitsee jopa kosmista katastrofia. ”Taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan.” Mutta Pietarin kirjeen kirjoittajalle hirmuisen Herran päivän tuleminen ei olekaan painajainen. Päinvastoin: kristityt odottavat Jumalan päivää ja jouduttavat sen tuloa.

Meidän ajan kristityn suhtautuminen luonnon särkymisen uhkaaviin seurauksiin, kaaokseen ja katastrofiin, on päin-vastainen. Emme odota kiihkeästi ilmastokatastrofia em-mekä yritä jouduttaa sen tuloa. Ilmastokatastrofin uhkaa meitä kuin kuoleman porteilla käynti kokemus. Toivomme ja uskomme, että ihmiskunta kokee tässä ahdingossa metanoian eli muuttaa arvojärjestystään. Kun varjoaan nykyhetkeen heittävä bunkkeri on ohitettu, päässemme jatkamaan matkaamme kohti kirkkauden täyttämää horisonttia – perinpohjin uudistunein mielin.

Helluntailaistyyppinen eskatologia on jotakin muuta kuin se lopunajallisuus, mistä tänään olen puhunut.

20.

On kuitenkin erotettava kaksi eri toivon käsitettä, kulttuurinen toivo ja kristillinen toivo.

Kulttuurinen toivo kohdistuu siihen, että ihminen ja inhi-millinen kulttuuri selviäisi niistä sopeutumisvaatimuksista, joita niihin kohdistuu ilmastonmuutosprosessin etenemisen myötä. Se on toivoa, jonka mukaan luonnon tuhoamisesta ei sittenkään tulisi lopullista totuutta ihmisestä.

Jossakin merkityksessä kulttuurinen toivo on täysin epärationaalista ja turhaa. Ihmiskunta ja koko maailmankaikkeus aivan varmasti tuhoutuu ennen pitkää, se on tosiasia, jonka tiedämme varmasti. Jos kokemus elämän mielekkyydestä perustuu toivoon, jonka mukaan ihminen, ihmiskunta ja ihmisen kulttuuri ovat ikuisia, kokemus elämän mielekkyydestä on rakennettu varmasti sortuvalle perustalle.

Kristillinen toivo ei perustu kulttuuriseen toivoon. Se on elämän mielekkyyden kokemista maailmassa, joka aivan varmasti tuhoutuu ennen pitkään. Se olisi elämän kokemista mielekkääksi jopa sellaisessa maailmassa, jonka tuho olisi jo aivan ovella, jopa tällä hetkellä elävän sukupolven varmana kohtalona.

Yksilössä on jotakin, joka on enemmän ja syvempää kuin se, mikä on yhteisöllistä tai yhteiskunnallista tai edes siihen kulttuuriin kuuluvaa, johon hän kuuluu. Raamatullinen individualismi, jota vertaus viimeisestä tuomiosta kuvaa, kertoo siitä, että minä vastaan siitä, mitä minusta on tullut, aivan riippumatta siitä, miten maailman käy tai on jo käynyt.