Seitsemän kuolemansyntiä I-VII. 7.10.09 alkanut keskustelusarja keskiviikkokerhossa..

Seitsemän kuolemansyntiä


09 10 07


1. Johdanto ja ensimmäinen synti – uskon puute

1.1. Mitä kuolemansynti on?

Synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Jos saa yksinkertaistaa asiaa, synnillä on kolme ulottuvuutta. Synti on vieraantumista kolmella eri tavalla eli yhteyden kadottamista kolmeen eri tahoon. Se on vieraantumista omasta itsestä, toisesta ihmisestä ja olemisen perustasta eli Jumalasta (erittely on Paul J. Tillichin, joka käyttää Jumalasta kuvausta olemassaolon perusta ja syvyys).

Vieraantumisen kolminaisuus ei tarkoita sitä, että olisi kolme eri perussyntiä. Synti on yksi elimellinen kokonaisuus, jolla on vaikutuksia ihmiselämän kolmessa perusulottuvuudessa. Synti on ihmisen kokonaisvaltaista sijoiltaan menoa, mikä ilmenee häiriöinä hänen suhteessaan elämänsä kolmeen perustahoon: itseensä, toiseen ja Jumalaan. Synti on yksi ja ainoa. Niin sanotut tekosynnit – sijoiltaan menneen ihmisen vahingonteko eri elämänulottuvuuksissaan – on synnin oireita, ilmauksia ja seurauksia. Tätä synnin olennaista ykseyttä ja kokonaisvaltaisuutta kristinoppi tähdentää mää-ritelmällään: synti on sydämen luopumista Jumalasta. (Kristinoppi siis valitsee yhden Tillichin mainitsemasta kolmesta ulottuvuudesta perusulottuvuudeksi, jolla synti ikään kuin etenkin ilmenee.)

Synnin oireet ja ilmaukset ovat lavea kirjo. Toiset niistä ovat melko harmittomia, toiset vallan vakavia. Toisista ihmisistä vieraantunut ihminen vahingoittaa heitä heidän kannaltaan melko lievästi (esimerkiksi varastamalla heiltä kympin) tai jopa vallan vakavasti (kuten aiheuttaen heille ruumiinvamman). Synnin vakavuutta arvioidaan silloin uhrin näkökulmasta. Murhaa pidetään usein kaikkein vakavimpana syntinä. Murhaaja vahingoittaa uhriaan fataalisti (lopullisesti, kuolettavasti).

Kuolemansynnin käsite vaihtaa sen näkökulman, josta synnin vakavuutta arvioidaan. Ihmisen sijoiltaan meno voi olla vähemmän vakavaa tai hyvin vakavaa riippuen siitä, kuinka vakavasti hän itse vaurioituu. Joskus sijoiltaan meno on kuolemanvakavaa. Kuolemansyntiin vajoaa se, joka sijoiltaan meno uhkaa hänen omaa olemassaoloaan eli saattaa hänet hengenvaaraan. Kuolemansynti voi siis periaatteessa olla sangen harmitonta kaikkien muiden tahojen kannalta samalla, kun se on synnin tekijän omasta näkökulmasta se on perimmäisellä tavalla vaarallista.

Kuolemaakin on kahdentasoista: fyysistä ja hengellistä tuhoutumista. Jeesuksen mielestä fyysinen uhka on vähäinen verrattuna hengelliseen uhkaan. Kuolemansynti on vakavimmillaan sellaista sijoiltaan menoa, joka uhkaa ihmistä hengellisellä kuolemalla. Hengellisesti kuollut ihminen on sieluton ihminen: valkeaksi kalkittu hauta, komea asumus, jossa ei ole ketään kotona.

Kuolemansynti on totaalista itsetuhoa hengellisellä tasolla.

1.2. Ensimmäinen kuolemansynti: uskon puute

Hengellisesti elävän eli sielukkaan ihmisen kuvaus on tämä: sielukas on ihminen, joka elää itse omaa elämäänsä. Sieluttomuuden perusmuoto on se, että ihminen antaa elämänsä pois jonkin muun tahon elettäväksi. Traditionaalisessa uskonnossa tämä ilmiö tunnistettiin riivattuna olemisen tilaksi. Nykyajan ihmi-nen ymmärtää ilmiön paremmin addiktion eli riippuvuuden käsitteen avulla. Riivatussa eli riippuvuuden tilassa elävässä ihmisessä synti itse tekee syntiä. Ihminen itse ikään kuin elää työnnettynä syrjään omasta elämästään. Hän on lakannut olemasta oman elämänsä subjekti. Tätä on synti vieraantumisena omasta itsestä. Huumeen orja tai arkisemmin alkoholisti on itsestä vieraantumisen, sieluttomuuden perusesimerkki.

Addiktio on sitä, että jokin ”miestä (naista) väkevämpi” ulkopuolinen taho miehittää miehen (naisen) elämän. Sitä alkuperäisempikin sieluttomuuden muoto on kuitenkin olemassa. Vain se, jolla on sielu, voi menettää sielunsa. Kaikki eivät alun perinkään uskalla tulla sieluiksi eli eivät alun perinkään ota elettäväkseen omaa elämäänsä, ryhdy oman elämänsä subjekteiksi. Monet jättäytyvät vegetoimaan sanan henkisessä merkityksessä.

Mainitsin jo amerikansaksalaisen teologin Paul J. Tillichin. Yksi hänen vaikutusvaltaisimpia kirjojaan on The Courage to Be, Olemisen rohkeus. Kun lapsi kehittyy ikään, jolloin hänen pitäisi tietoisesti ottaa oma elämänsä omiin käsiinsä, tulla subjektiksi ja sieluksi, häneltä vaaditaan rohkeutta. Jos rohkeutta ei ole, hän ei ota ikinä ratkaisevaa aikuistumisen askelta. Minun on tässä tähdennettävä, etten puhu psykologina vaan teologina ja filosofina.

Suomenkielessä on toinenkin sana (rohkeuden lisäksi), joka tarkoittaa samaa kuin englannin sana courage (äsken mainitun Tillichin kirjan otsikossa). Se on uskallus. Oman elämän subjektina sinnittely on uskaltamista.

Uskaltamista ja uskomista on käytetty toistensa synonyymeinä. Monissa virsikirjamme virsissä puhutaan Jumalaan uskaltamisesta tarkoittaen puhekielen ilmausta Jumalaan uskominen. Voin siis yksinkertaistaa ensimmäisen kuolemansynnin kuvauksen. Ensimmäinen kuolemansynti on uskon puutetta.

09 10 14

2. Toinen synti – tavara-addiktio

2.1. Ahneus ja kohtuus

Joudun kertaamaan Huopalahden seurakunnan eri tilaisuuksissa – mm. Syvyys syvyydelle –illoissa – esittämiäni näkökohtia. Olen arvostellut niissä pinnallista ja harhaanjohtavaa selitystä maailmaa runnovalle talouskriisille ja monille muille elämänmuotoamme rasittaville kielteisille ilmiöille. Esimerkiksi maailmantalouden sanotaan joutuneen vaikeuksiin sen tähden, että etenkin jotkin Yhdysvaltojen pankkipiireihin kuuluvat päättäjät antautuivat ahneuden valtaan.

Selityksessä on vikoja.

Ensinnäkin selitys on itsevanhurskauttava, siis selitys, joka puhdistaa selittäjän itsensä vastuusta. Koska selittäjä ei missään tapauksessa pidä itseään ahneena ihmisenä, hän osoittaa, että hänellä ja hänen omilla asenteillaan tai toimillaan ei ole mitään tekemistä maailmantalouden vaikeuksien kanssa.

Toiseksi selitys on asiattoman yksilöllistävä. Sen mukaan ihmisten enemmistössä ei ole ollut mitään vikaan. Asiat ovat huonolla tolalla joidenkin yksilöiden erityisten luonteenpiirteiden ja käyttäytymistapojen kanssa.

Kolmanneksi selitys viittaa väärään suuntaan, kun etsitään keinoja, joilla voitaisiin parantaa tilannetta ja estää samanlaiset ongelmat tulevaisuudessa. Sen mukaan asiat tulevat kuntoon, kun tietyt yksilöt korjaavat asenteitaan ja muuttavat toimintatapojaan.

Neljänneksi selitys on moralisoiva. Asiat ovat huonosti, koska on syyllisiä. Rakenteissa ei ole vikaa. Elämänmuodossa itsessään ei ole moittimista. Yhteiskunnallisia muutoksia ei tarvita, talouselämää ei ole välttämätöntä uudistaa, tarvitaan vain sydänten vallankumousta.

Oma käsitykseni on, että maailman ongel-mien selittäminen ahneudella tai muilla epätavallisilla eräiden yksilöiden asenteilla ja piirteillä on virheellinen. Elämänmuotomme, maailmantalouden rakenteet ja taloudellisen toiminnan arvot ja pelisäännöt ovat puutteellisia. Tarvittavat korjaukset ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia, sydänten vallankumous ei riitä.

Ahneuden vastapainoksi tarjotaan kohtuutta. Kohtuuden korostamisen juuret ovat kreikkalaisessa filosofiassa, etenkin Aristoteleen etiikassa. Aristoteleella on ollut voimakas vaikutus kristilliseen teologiaan, ja siitä syystä teologit ja kirkon ihmiset hokevat kohtuuden hyvettä ikään kuin se ei olisikaan pakanallisen filosofian hyve, joka ei istu ongelmitta kristilliseen ajatteluun. Vanhan testamentin Jumala, Jahve, on kaikkea muuta kuin hillitty, kohtuullinen taho, eikä Johanneksen ilmestyksen kirjoittaja pidättele soimatessaan yhtä seurakuntaa haaleudesta ja vaatien sitä olemaan pikemminkin kuuma tai kylmä kuin kohtuullinen ja pidättyväinen.

Ahneus on synnin ilmausta silloin, kun se ilmenee epäoikeudenmukaisen korkeana julmuuden suhdelukuna. Olosuhteemme ovat kroonisesti ja auttamattomasti niukkuuden olosuhteita. Lähes kaikkea, mitä tavoittelemme, on liian vähän: kaikki eivät voi saada sitä niin paljon kuin tahtovat. Joudumme kilpailemaan toisten kanssa. Kilpailussa menestymisen loogisesti väistämättömänä kääntöpuolena on kilpailijoiden turhautuminen. Julmuuden suhdeluku ilmaisee, kuinka suuren määrän toisten turhautumista olemme valmiita sietämään yhtä oman menestyksemme yksikköä kohti.

Julmuuden suhdeluku = (toisille aiheutettu turhautuminen yksikköä)/(itselle edustettu etu yksikköä)

Julma – sanan tässä merkityksessä moraalittoman ahne – on yksilö, joka on valmis aiheuttamaan toisille suuria menetyksiä saavuttaakseen itselleen vain mitättömiä menestyksiä.

Toisessakin tarkasti määritellyssä merkityksessä ahneus ilmaisee syntiä. Se on syntiä silloin kun se on mammonismia. Korkeatkaan julmuuden suhdeluvut eivät aina ole kuolemansyntiä. On elämänalueita, joissa kannustamme suorastaan säälimättömään kilpailuun (kilpaurheilu). On toisia elämänalueita, joissa ehkäpä kestämättömin perustein ainakin sanomme sietävämme suuri julmuuden suhdelukuja. Sanommehan, että sodassa ja rakkaudessa on kaikki luvallista. Mammonismiksi muuntuva ahneus on kuolemansynnin ilmaus. Mammonismin peruskaavana on, että keinot tekevät kapinan, syrjäyttävät päämäärät ja asettuvat päämäärien paikalle hallitsemaan yksilön tajuntaa ja valintoja, hänen koko elämäänsä.

2.2. Mammonismi

Mammonismin erittely alkaa parhaiten viime vuosisadan suuren ajattelijan, Martin Heideggerin ihmiskuvasta (jonka hän omaksui fenomenologiasta). Olen selittänyt sitä moneen otteeseen puheenvuoroissani seurakunnassamme.

Ihminen on kohteisiin suuntautuva olento. Emme edes kykene kuvittelemaan itseämme tilanteessa, jossa emme suuntautuisi kohteisiin. Ihminen on olemassa sillä tavalla, että esimerkiksi pelkää monenmoista, haluaa monenmoista ja on utelias erilaisia asioita kohtaan. Jos kuvittelen kaikki tällaiset kohteet pois tajunnastani, en tavoita sieltä ketään.

Heideggerin mukaan ihminen on omien kohteittensa loukkuun jäävä olento. Kohteiden loukkuun jäämistä hän kutsuu lankeamiseksi (Verfallen). Kiinnostummepa mistä tahansa, olemme kohta kehittämässä sitä kohtaan riippuvuutta, addiktiota. (Huomaa, että itse sana ”kiinnostuminen < kiinni takertuminen tai kiinni jääminen” viittaa siihen, että kohteet takertuvat meihin addiktion omaisesti.)

Puhumme paljon julkisista addioktioista kuten häiritsevästä ja tuhoisasta alkoholin käytöstä tai hörhöilystä huumehouruissa. Nykyisin kehitellään uusia addiktioita kuten pajatsoriippuvuutta, seksiriippuvuutta ja nettiriippuvuutta. Osoittaessamme sormella niitä, jotka ovat sosiaalisessa ympäristössä erottuvalla ja dramaattisella tavalla addiktiivisia, meiltä jää huomaamatta, kuinka syvällisessä merkityksessä ihminen on olennaisella tavalla addiktiivinen olento, jokainen meistä.

Kaikkein syvällisimmin elämänmuotoamme määrittää mammona-addiktio. Mammona on yleisnimitys kaikille keinoille, joita tarvitsemme toteuttaaksemme mieltymyksiämme – etenkin rahalle, vallalle ja nautintojemme lähteille – ja joista sen tähden kamppailemme ankarasti kilpailijoidemme kanssa. Rahan tavoittelu määrittää ihmistä taloustoimijana, vallan tavoittelu ihmistä poliittisena toimijana (ja hyvinkin epäyhteiskunnallisten sosiaalisten yksiköiden jäsenenä).

Mammonan tavoittelu on välttämätöntä: jopa seurakuntien on koottava kolehteja saadakseen voimavaroja monenlaiseen työhön Jumalan valtakunnan edistämiseksi. Lankeaminen, kohteiden saaliiksi joutuminen, tapahtuu silloin, kun mammona – siis keinot – tekee kapinan päämääriä vastaan ja asettuu niiden paikalle.

Mammona on kuolemansyntiä sikäli, että keinot työntävät syrjään ihmisen sieluna, omaa elämäänsä omintakeisesti elävänä olentona, ja asettuvat elämässä hänen paikalleen. Synti alkaa tehdä syntiä, ihmisen mahtamatta sille mitään. Tyypillinen esimerkki on alkoholisti, jonka kaikki tarmo kohdistuu alkoholin hankkimiseen ja sellaisten sosiaalisten tilanteitten löytämiseen, missä alkoholi on hänen kannaltaan keskeisimmässä asemassa.

Mammonismia vielä kuolettavammalla tasolla on menestyksen konsulttien vaatimus, jonka mukaan ihmisen pitäisi nähdä oma persoonansa, oma itsensä, vain oman mammonistisen menetyksensä välineenä ja keinona.

Toinen kuolemansynti on tavara-addiktio, avarammin ilmaistuna mammonan ansaan lankeaminen.

09 10 28

3. Kolmas synti – sosiaalinen riippuvuus eli addiktio

Kuten olen selittänyt, kuolemansynti on sellaista sijoiltaan joutumista, josta seuraa hengellisen kuoleman eli sielun menettämisen vaara. Sielunsa on menettänyt jokainen, joka luopuu itse elämästä omaa elämäänsä ja antaa sen toisten elettäväksi. Selkeimmin näin käy, jos ihminen antautuu riippuvuuteen eli addiktioon. Addiktio on omien kohteiden valtaan joutumista: asiat joihin antau-dumme, ottavat vallan meistä ja tekevät puolestamme ne valinnat, jotka meidän olisi itse tehtävä omasta elämästämme vastuuta kantaen. Synti alkaa tehdä meissä syntiä: alkoholisti päättää päivänsä kulusta siitä näkökulmasta, että alkoholia olisi tarjona päivän kuluessa riittävästi; yllykkeittensä orjana elävä mies kykene erottamaan toisistaan yksityisiä halujaan ja virkansa hoitoa. Tai nainen - riippuvuus ei ole sukupuolisidonnaista.

Ihminen on yhteisöllinen olento: ihmiset ovat kaikista ihmisen kohteista ylivoimaisesti tärkeimpiä. Kaikki eivät sitä huomaa. Jotkut rakentavat mielikuvaa suuresta riippumattomuudestaan nimenomaan kaikkien toisten katsottavaksi. Tarkasti asiaan paneutumalla voi havaita, että kaikkein yksityisinkin aja-tusmaailmamme on keskustelua, johon osallistuvat monet, monet ihmiset, ne, joiden kanssa olemme nyt tekemisissä, ne, jotka joskus ovat olleet meille tärkeitä, ne, joista haaveilemme, todelliset elävän elämän ihmiset mutta myös kuvittelemamme ihmiset: kaunokirjalliset fiktiot, median persoonat, henkilökohtaisten haaveittemme mielikuvitushenkilökunta. Yksityinen ajattelumme läpikotaista kommunikaatioita toisten kanssa.

Toiset ihmiset ovat myös ansa, johon olemme lankeamassa kaiken aikaa riippuvuutta rakentaen. Selkein sosiaalisen addiktion muoto on sovinnaisuus. Täysin sovinnainen ihminen ei sano mitään tai tee mitään omasta aloitteestaan tai siksi, että se olisi hänelle omintakeisesti tärkeää. Hänen koko olemuksensa ja koko elämänsä on niiden odotusten ja vaatimusten täyttämistä, joita muut kohdistavat häneen tai joita hän kuvittelee muiden kohdistuvan häneen.

Sovinnaisuuden arvosteleminen vaatii rohkeutta. Arvostelijan koetaan usein käyvän moraalia vastaan. Moraalin ydinhän on siinä, että otamme huomioon omien tarpeittemme, pyyteittemme ja ihanteittemme lisäksi myös toisten ihmisten tarpeita, pyyteitä ja ihanteita. Sovinnainen ihminen liioittelee toisten huomioon ottamista, moraalisuuttaan niin että vaarantaa oman sielunsa eli tuhoaa itseään hengellisesti. Kun sovinnaisuutta arvostelee, joutuu itse helposti moraalisen arvostelun kohteeksi.

Määrittelen moraalin näin: moraali on sitä, että kaikki yhdessä seuraavat jokaista erikseen ja vahtivat sitä, ettei kukaan tuhoa kaikkien ihmisten yhteistä perusetua eli keskinäistä luottamusta. Jos joku vaarantaa luottamusta, kaikki yhdessä mörähtävät: Noin ei saa tehdä. Sovinnainen ihminen kokee, että kaikki yhdessä katsovat häntä ja moittivat häntä, jos hän tekee jotakin omintakeista. Ero sovinnaisuuden ja moraalin välillä on hyvin liukuva ja epäselvä. Ne sekoitetaankin toisiinsa kaiken aikaa. Tässä on moraalikeskustelun perusongelma.

Moraalin ja sovinnaisuuden vaatimusten välinen ero on kyllä teoreettisesti selkeä. Moraalin nimissä kiellämme toisiamme tekemästä mitään, mikä vaarantaa yhteiselämän kivijalan: keskinäisen luottamuksen. Sovinnaisuuden tähden kiellämme toisiamme tekemästä mitään eri tavalla kuin kaikki muut tekevät. Kiellämme erilaisuuden sinänsä, vaikkei se olisi uhkana keskinäiselle luottamukselle. Moraalissa ja sovinnaisuudessa kieltäjät ovat samoja – kaikki muut --, kiellon kohde sama – jokainen yksi – mutta kiellon vaikutin ja peruste on erilainen. Moraali kieltää, jotta luottamus säilyisi, sovinnaisuus kieltää, jottei erilaisuus loukkaisi.

Martin Heidegger on kuvannut sosiaalisuuden ansaa kielellisellä leikillä. Saksan kielessä passiivin muodollisena subjektina käytetään partikkelia man: man sagt, sanotaan (kuten ruotsissakin man säger). Heidegger tekee siitä substantiivin: das Man. Sosiaalisuuden ansaan lankeaa jokainen, joka luopuen omintakeisesta elämästään sulautuu nimettömään ja kasvottomaan – ja vastuuttomaan – kollektiiviin, puhumaan niin kuin sitä puhutaan, pukeutumaan niin kuin sitä pukeudutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, arvostamaan ja halveksimaan kaikkea mitä yleensä on tapana arvostaa ja halveksia. Tai uskomaan niin kuin sitä uskotaan. Tätä on sovinnaisuus, konformismi.

Sovinnaisten ihmisten yhteisö on keskinäinen diktatuuri, keskinäiseen riippuvuuteen perustuva kaikkien toisten jokaiseen yhten kohdistama komento (eli addiktatuuri: addiktio+dikatuuri). Se on toisistaan kiinnostuneiden, toisistaan välittävien ja toisiaan huomioonottavien ihmisten yhteisön irvikuva.

Kristillinen kirkko ja seurakunta on perusideansa mukaan rakkauden yhteisö. Se ei kuitenkaan ole addiktatuuri – vaikka voi joskus valitettavasti saada addiktatuurinkin piirteitä. Uuden testamentin kirkkoa ja seurakuntaa tarkoittava kreinkankielinen sana on ekkleesia, joka johdetaan sanoista prepositiosta ek (ulos, esiin) ja verbistä kaleo (kutsua). Ekleesia, seurakunta, on das Manin vastakohta: kasvottomasta, nimettömästä ja vastuuttomasta sosiaalisuuden suosta ylös nostettujen ja esiin kutsuttujen ihmisten yhteisö, jotka rakastavat toisiaan, mutteivät tuhoa sieluaan matkiessaan toisiaan ja täyttäessään toistensa odotuksia ja vaatimuksia. He uskovat – uskaltavat itse elää (palauttaaksemme mieleen keskustelun ensimmäisestä kuoleman synnistä eli uskon puutteesta).

Jumala sanoo: minä olen nimeltäsi sinut kutsunut, sinä olet minun. Sinä et ole kuka vain.

09 11 04

4. Neljäs synti – omiin lumoihinsa lankeaminen

Tähän asti olemme todenneet, että kuolemansyntiin syyllistyy eli sielunsa menettää, jollei lainkaan tohdi elää omintakeista elämää, jos addiktoituu tavaraan tai jos joutuu toisten ihmisten saaliiksi. Neljäs hengellisen kuoleman tapa on joutua omiin lumoihinsa. Lakkaa itse elämästä ja sen sijaan alkaa matkia itseään.

Neljännen kuolemansynnin oivalsin 90-luvulla osallistuessani vakituisena keskustelijan Ilkka Kylävaaran jokakeskiviikkoiseen radioohelmaan Iltapäivä hihasillaan ravintola Tornissa. Menin ohjelman jälkeen juomaan oluen yhden ohjelman vieraan kanssa viereiseen ravintola Kosmokseen. Hän oli tunnettu julkisuuden vaikuttaja. Olin tuntenut hänet jo kolmekymmentä vuotta. Oli kiva tavata häntä pitkästä aikaa. Aika pian jokin alkoi häiritä minua.

Sain kumman tunteen. Koin, kuinka vanha tuttava puhui kyllä innoittuneesti, muttei sanonut mitään aidosti. Hän vain siteerasi, vaikka siteerasikin yksinomaan itseään. Hänen kaikki eleensä olivat sitä, että hän matki itseään. Sen sijaan että hän olisi paneutunut tuohon tuokion minun kanssani, hän keskittyi rooliinsa sinä ihmisenä, joka oli. Hän oli joutu-nut oman itsensä lumoihin. Oman itsensä lumoissa on ihminen, joka elämisen sijaan näyttelee itseään. Omiin lumoihinsa joutumisen vaarassa on jokainen, joka on pitkiä aikoja toisten kiinnostuneen huomion kohteena.

Arkinen kielenkäyttö sisältää samansuuntaisia rakenteita. Moni selittää: ”Minä olen sellainen että…” esimerkiksi: ”Minä olen sellainen joka syön liikaa makeaa.” Miksi hän ei sano yksinkertaisemmin: ”Minä syön aivan liiaksi makeita.” Nämä lauseet kuvaavat samaa käytöstä, mutta eri moduksessa. ”Minä syön aivan liikaa makeita” on yksinkertaista käyttäytymisen kuvausta. ”Minä olen sellainen joka…” on paljon juhlavampaa puhetta: siinä puhujan mielenkiinto kohdistuu omaan olemukseensa ja tätä mielenkiintoista ja keskeisen tärkeää kohdettaan hän kuvaa ihaillen, vaikka muka moitiskellen, moitiskellen äärimmäisen armeliaasti, kuin hyväillen. Ottaessaan vielä yhden ylimääräisen suklaan puhuja ei – kuten me muut – tee yhtä arkista pikkuratkaisua. Suklaapala suuussa ilmaisee ja kuvittaa hänen syvää olemustaan ihmisenä.

Sielunsa on menettänyt, kun omissa lumoissaan on jo niin syvällä, että mikään teko ei enää ole aito uusi valinta vaan jokainen teko on kunnianteko oman monumentin ääressä. Siinä, missä ennen oli ihminen nyt on tämän ihmisen hengellinen hauta.

Monet mielenkiintoiset eettiset ongelmat liittyvä omiin lumoihinsa lankeamisen ilmiöön.

Ensinnäkin: Nuoresta miehestä saakka olen käsittänyt niin, että Jeesuksen keskeisiin opetuksiin kuuluu valan vannomisen kielto. Kun sitoudun valalla johonkin luovutan pois niiden ihmisten vapauden, joita tulen olemaan elämäni tulevina hetkinä, ja teen heistä sen ihmisen ikuisia orjia, joka nyt olen. Filosofiassa puhutaan yksilön luovuttamattomista vapauksista. Se joka vannoo, yrittää oikeudettomasti luovuttaa vapauksia jotka ovat luovuttamattomia.

Toiseksi: Ihmiset näyttävät sangen yksimielisesti pitävän periaatteellisuutta yhtenä ihmisen suurimmista hyveistä. Ketään tuskin yhtä yksimielisesti pilkataan ja moititaan kuin niin sanottua takinkääntäjää, sitä, joka tänään julistaa yhtä periaatetta mutta huomenna toista. On kuin pitäisimme omana perusoikeutenamme sitä, etteivät toiset muutu, ja suutumme heille, jos he kirmaavat ulos pilttuustaan. Mielestämme ihmistä velvoittaa tästä lähtien se, mitä he nyt ovat. Lenita Airisto selitti kerran itseään suuresti ihaillen, että ajatteli yhä, jo hyvässä keskiiässä olevana ihmisenä, täsmälleen samalla tavalla kuin kuusitoistavuotiaana. Näin hän vertasi itseään omalta kannaltaan suopeasti kaikkiin niihin äärivasemmistolaisiin, jotka elämänkokemuksensa opettamina olivat tarkistaneet yhteiskunnallisia käsityksiään.

Kolmanneksi esille tulee fundamentalismin tulkinta: Perusmielikuva klassisesta kirjallisuudesta on Odysseus. Hän tiesi laivansa kohta kulkevan ohi seireenien rannan. Luottamatta kykyynsä pitää kiinni omista periaatteistaan hän köytätti itsensä oman purtensa mastoon, jotta voisi ohi kulkiessaan kuulla seireenien viettelevän lallatuksen jäämättä heidän vangikseen.

Odysseus kuvaa fundamentalistia, joka varmana siitä, että on periaatteissaan oikeassa, käsittelee kaikkia mahdollisia tulevia oivalluksiaan ja tulevaisuudessa ehkä kohtaamiaan ajattelutapoja viettelyksinä. Periaatteellisuus on itsen sitomista oman purtensa mastoon niin, että tuli vastaan mitä tahansa, purje jatkaa järkkymättä matkaa omaan suuntaansa.

Jeesus kielsi vannomasta, sillä se joka sitoutuu siihen, mitä jo on, on kyvytön ottamaan sen, mikä on vasta tulossa: Jumala oli vasta tulossa (Jumalan valtakunta on tullut lähelle: tehkää parannus eli riuhtaiskaa itsenne ulos oman itsenne lumoista).

09 11 18

5. Viides kuolemansynti – luottamuksen särkeminen ja menettämi¬nen

Tarkoitan moraalilla sitä, mitä jokaiselta yhteisön jäseneltä edellytetään, jotta mielekkään yhteiselämän kannalta välttämätön luottamus yhteisön jäsenten kesken säilyisi voimassa. Moraali on kaikkia niitä asioita, jotka yhdessä muodostavat yhteisön moraalisen infrastruktuurin. Taloudessahan infrastruktuuri on teitä, kommunikaatiovälineitä ja kaikkia muita järjestelyjä ja laitantoja, jotka yhdessä luovat edellytykset taloudelliselle toiminnalle. Taloudellinen infrastruktuuri ei riitä. Jolleivät ihmiset luota toisiinsa, talous ei kukoista, vaikka aineelliset edellytykset talouden kukoistamiselle olisivat moitteettomat.

Kulunut mutta osuva sanonta on, että jokainen osaa tehdä munakkaan kahdesta munasta, muttei kukaan osaa tehdä kahta munaa munakkaasta. Moraalisen luottamuksen särkeminen on helppoa, mutta sen rakentaminen on teoreettisesti mahdotonta. Luotettavuuttahan ei voi luvata: jos lupaan olla luotettava, ja minuun jo luotetaan, lupaus on tarpeeton, ja ellei minuun luoteta, se on merkityksetön.

Maailmankirjallisuudessa on monia tärkeitä kuvauksia yhteiselämästä, jossa luottamusta ei vielä ole tai se menetetään (Thomas Hobbes Leviathan, Thukydi-des Penoponnessolaissota, lopunajallisen nälänhädän ja kaaoksen kuvaus Jeremiaan kirjassa Vanhassa testamentissa). Yksikään ihminen ei voi elää ihmisarvoista elämää oloissa, joissa luottamusta ihmisten välillä ei ole.

Monet ajattelevat hyötyvänsä toisten kustannuksella, kun toteuttavat pyytei-tään ihmisten välistä luottamusta sabotoivalla tavalla. Jonkin aikaa niin voikin tapahtua. Jos yhteisön suuri enemmistö on sitoutunut luottamuksen olosuhteisiin, sen hyvin pieni vähemmistö (esimerkiksi ammattirikolliset) voivat käyttää hyväkseen toisia ihmisiä ja yhteisöä vaikka koko elämänsä ajan. Ilmeistä kuitenkin on, että luottamuksen rikkoja hyökkää omia perusetujaan vastaan. Moraalihan on ihmisten yhteinen keino turvata yhteiset perusetunsa.

Olen määritellyt kuolemansynnin niin, että se on syntiä, jolla synnintekijä vaarantaa oman sielunsa, siis uhkaa itseään hengellisellä kuolemalla. Se, mitä ihmisten välisen luottamuksen rikkoja tekee itselleen. John Locke – englantilainen filosofi – selitti, kuinka moraaliton teko (eli sabotaasi ihmisten välistä luottamusta vastaan) aina kohdistuu paitsi siihen nimenomaiseen ihmiseen, jota loukkaaja vahingoittaa, myös jokaiseen muuhun yhteiskunnan jäseneen. Locken esimerkki on murha. Murhaaja loukkaa paitsi uhriaan myös jokaista muuta ihmistä. Jokainenhan ajattelee omasta puoles¬taan: minäkään en ole turvassa, jos keskuudessamme hiiviskelee ihmisiä, jotka ovat valmiit tyydyttämään pyyteitään jopa toisia ihmisiä surmaamalla. Murhan tekijä julistaa itsensä ihmiskunnan viholliseksi, jokaisen ihmisen viholliseksi erikseen. Hän määrittelee itsensä ihmiskunnan ulkopuoliseksi olennoksi. Ihmiskunnan ulkopuolella elävä koko ihmiskunnan vihollinen on sieluton peto.

En lietso tässä kovia asenteita rikollista kohtaan. Kuolemansynnissä on kyse siitä, miten ihminen vahingoittaa omaa sieluaan, itseään. Toisen ihmisen surmaaminen – ja lievemmissä tapauksissa muu ihmisten välisen luottamuksen sabo-toiminen – merkitsee sitä, että teon tekijä itse vapaaehtoisesti määrittelee itsensä ihmiskunnan ulkopuolisessa viidakossa ulvovaksi pedoksi. Se on hänen oma käsityksensä itsestään. Me muut voimme yrittää ymmärtää ja sääliä häntä ja olla valmiita antamaan hänelle anteeksi, jos hän sitä meiltä pyytää, ja tukemaan hänen paluutaan ihmiskunnan keskuuteen, jos hän sitä toivoo. Nyt puhumme siis käsitteiden määritelmistä, emme uhku asenteitamme.

Luottamuksen rikkoja hyökkää toista ihmistä vastaan, mutta samalla tietoisesti polttaa oman ihmiskunnan jäsenkirjansa. Hän määrittelee itse itsensä sieluttomaksi olennoksi. Vaikkei hän jäisikään kiinni vaan jatkaisi elämistään keskuudessamme kuin ei mitään olisi tapahtunut, mikään ei muuta sitä, että hän on enää vain val¬keaksi kalkittu hauta, tyhjä kuori, kuten Jeesus asian selitti.

09 12 02

6. Kuudes kuolemansynti: Sinän hukkaaminen


Juutalainen teologi ja filosofi Martin Buber selittää kirjassaan Ich und Du (Minä ja Sinä), kuinka ihminen kuuluu yhtä aikaa kah¬teen eri elämänpiiriin. Ensinnäkin hän elää Minä-Se—maailmassa. Sana Se viittaa kaikkiin ihmisen kohteisiin: kaikkeen, mitä hän rakastaa tai vihaa, himoitsee tai pelkää, mihin hänen uteliaisuutensa kohdistuu. Toiseksi hän elää Minä-Sinä—maailmassa. Sinä on taho, joka ei ole kohteellistettavissa. Sinä on taho, joka täyttää koko ihmisen maailman. Sinä ei työnnä pois kohteita, se täyttää maailman kuten valo täyttää huoneen. Valo ei työnnä tieltään huonekaluja, vaan valaisee ne. Sinä kirkastaa ihmisen maailman ja kaikki sen kohteet.

Oivallamme oitis, että se ihminen, jota rakastan, on minulle Sinä. Sinä-suhteet on kuitenkin käsitettävä laajemmin. Esimerkiksi (eroottinen) miehen ja naisen välinen rakkaus on vain yksi, joskin ehkä tärkein Minä-Sinä—ilmaus tavallisen ihmisen maailmassa. Joka kerran kun nostamme minkään esiin kohteitten Se-maailmasta ja kohtelemme sitä pikemminkin lähteenä kuin kohteena, on Sinä noussut todellisuutemme taivaalle kirkastamaan sitä valollaan. Buber on mystikko ja selittää omaa kokemustaan, kuinka hänen halaamansa pihapuu on hänen kanssaan Minä-Sinä—suhteessa.

Minä-Sinä—suhteella on myös uskonnollinen tai teologinen ulottuvuutensa. Buber saattaa kutsua sitä, mitä tavallisesti kutsumme Jumalaksi, nimellä Perus-Sinä. Itse asiassa hän näyttää ajattele¬van, että kaikissa Minä-Sinä—suhteissa on Perus-Sinä ja Perus-Sinä—suhde jollakin tavalla tilanteen perustana ja syvyytenä, johon se aukeaa. Kytkös Tillichin syntikäsitykseen on läheinen: syntihän Tillichille tarkoittaa katastrofia, sijoiltaan menoa, jossa suhde itseen, toiseen ihmiseen ja olemisen perustaan ja syvyyteen särkyy yhden särkymisen kolmena eri puolena ja ilmauksena. Yksilön kietoutuminen Sinä-suhteensa kautta olemassaolon Perus-Sinään tuo mieleeni Saarnaajan kirjan ajatuksen kahden ihmisen suhteesta kolmisäikeisenä lankana. Jokaisessa avautumisessa kohti toista, niin että hänestä tulee Sinä, toteutuu tärkeällä tavalla se, että olemisen syvyys aukeaa ihmiselle. Jokainen Minä-Sinä—suhde, siis jokainen rakkaussuhde ja muu aito ihmisten välinen suhde, on myös Jumala-suhde.

Yksilö joka tyytyy siihen, että häntä kohdellaan esineellisesti kuin jotakin objektia tai oliota Minä-Se–maailmassa ja jopa itse kohtelee itseään moisella tavalla, on sieluton olento. Hän on mennyt sijoiltaan hengellisesti kohtalokkaalla tavalla ja kivettynyt valkeaksi kalkituksi haudaksi – ketään ei enää ole kotona.

Tärkein läksy kuudetta kuolemansyntiä opiskeltaessa on tajuta se, että herää-minen sieluttomasta Se-maailmasta sieluksi eli Minäksi Minä-Sinä—maailmaan on mahdollista vain sen kautta, että Sinä saapuu yksilön todellisuuteen kirkasta-maan sen kaikki kohteet. Oman sielun pelastamisen paradoksi on siinä, että kukaan ei voi pelastaa sieluaan yksin, vaan sielut voivat säilyä sieluina vain yhteydessä toisten sielujen kanssa. Pyhiä ei esiinny muissa yhteyksissä kuin pyhäin yhteydessä.

Monet merkillisen tuntuiset asiat selviävät, kun tämän ymmärtää. Jeesuksen lupaus, jonka mukaan hän on paikalla aina, kun kaksi tai kolme kokoontuvat hänen nimissään, on aika omituinen lupaus. Miksei Jeesus lupaa olla paikalla silloin, kun totuuden etsijä rukoilee, lukee Raamattua ja mietiskelee perimmäisiä kysymyksiä omassa kammiossaan? Miksi rukoilijan pitää kutsua talonmies paikalle, ennen kuin Jeesus saapuu hänen kammioonsa? Se johtuu siitä, että vasta Sinän Minäksi herättämä ihminen on kosketuksissa olemisen Perus-Sinään. Jeesus lupaa olla läsnä Minä-Sinä—suhteissamme.

Jeesuksen läsnäolo on seurakunnallinen tapahtuma. Uususkonnollisuus, joka etsii ihmiselle aivan yksityistä suhdetta Jumalaan kaiken niin kutsumansa ”järjestyneen uskonnon (organised religion)” ulkopuolella, lepää traagisella väärinkäsityksellä siitä, millä tavoin Perus-Sinä, olemisen perusta ja syvyys on läsnä ihmisen elämässä.

Jokainen, joka antaa Sinän sammua maailmassaan sortuu sieluttomaan olemassaoloon: tekee kuolemansynnin.

09 12 08

7. Seitsemäs synti – syvyyden hukkaaminen


Aloitin nämä keskustelut sanomalla: ”Synnin perusmerkitys on vieraantuminen eli yhteyden kadottaminen. Jos saa yksinkertaistaa asiaa, synnillä on kolme ulottuvuutta. Synti on vieraantumista kolmella eri tavalla eli yhteyden kadottamista kolmeen eri tahoon. Se on vieraantumista omasta itsestä, toisesta ihmisestä ja olemisen perustasta eli Jumalasta (erittely on Paul J. Tillichin, joka käyttää Jumalasta kuvausta olemassaolon perusta ja syvyys).”

Tillichin käsityksen mukaan kysymykseen ”Onko Jumala olemassa” ei ole oikeaa vastausta. Kysymyksessä itsessään on valuvika: se on virheellisesti asetettu.

”Olemassa” ovat oliot, jotka sijaitsevat ajassa ja paikassa ja rajoittavat toisiaan ja ovat syyn ja vaikutuksen suhteessa toisiinsa. Jumalamme olisi kovin köykäinen, jos hän olion tavoin olisi maanantaina kello 9 olohuoneessa telkkarin ja takan välissä niin, että siinä kohti missä hän on, ei voisi olla toista oliota. Jumala on suurempi kuin sellainen olio.

Toisaalta väärin on ajatella niinkin, että Jumala olisi itse olemassaolo eli kaiken sen summa – kaikkien niiden olioiden summa – jotka ovat olioiden tavoin olemassa.

Tillich selittää, että Jumala on olemisen perusta ja syvyys. Hän ei ole olioiden joukossa, niiden rinnalla, vaan hän on syvyysulottuvuutena läsnä kaikessa olemassa olossa.

Luullakseni Tillich yrittää sanoa jotakin hyvin totta ja tärkeää Jumalan käsitteestä. Sitä on kuitenkin teoreettisella tasolla aika vaikeaa käsittää. Jotakin olennaista siitä, mitä Tillich koettaa sanoa, on helpommin käsitettävässä väitteessä: aina kun ihminen kokee jotakin syvää olemisessa, hän on kosketuksissa Jumalan kanssa.

Tämä liittyy siihen, mitä edellistä syntiä käsitellessämme puhuimme Minä-Sinä-suhteesta. Sinä täyttää ihmisen koko maailman, muttei sillä tavalla, että tunkisi pois tieltään Minä-Se-maailman kohteet. Jumala on läsnä kaikessa, täyttää koko maailman ja kaiken todellisuuden, mutta ei siten, että on toisten joukossa tai rinnalla. Hän täyttää todellisuuden kirkkaudellaan. Saman voimme sanoa myös Tillichin termein: hän on läsnä kaiken olemisen syvyytenä ja pe-rustana. Hän on se Perus-Sinä, jonka kasvot valaisevat kaiken ja näyttävät kaiken merkityksellisenä ja syvänä.

Tämä ajatus liittyy myös pyhän käsitteeseen. Kuten olen selittänyt, pyhä on kauhea ja ihana salaisuus. Kun näemme elämän ja maailman pyhänä, näemme sen syvänä, arvoituksellisena, ihanasti kutsuvana mutta samalla mahtavuudessaan ja käsittämättömyydessään murskaavana: miten pieniä olemmekaan me ihmiset.

Siinä, mikä elämässä on syvällistä, Ju-mala koskettaa meitä. Sillä ihmisellä, jota elämän syvyys koskettaa pyhyyden ulottuvuutena, on sielu. Pyhyyden sammu-minen elämästä on sielun hukkaamista ja hengellistä kuolemaa.

Syvyyden käsite on kuitenkin vaikea ja se ymmärretään joskus aivan liian karkealla tavalla. Ajatellaan, että asioilla on pinta, johon pinnallisten ihmisten kyky ottaa vastaan todellisuutta rajoittuu. Syvällisemmät ihmiset näkevät toisia, erilaisia asioita tavallisten asioiden takaa ja niiden alla. Pinnallinen ihminen näkee kuinka auton alle jäämässä ollut lapsi viime tingassa pelastuu: olipa hänellä onni myötä! Syvällinen ihminen näkee tapahtumien pinnan takaa muuta: hän näkee suojelusenkelin, joka tarttui lapsen ranteeseen ja kiskaisi hänet turvaan bussin renkaiden tieltä.

Ottakaamme esimerkiksi maailmankirjallisuuden tärkeimmät ja syvällisimmät kirjat. Joku haluaa silloin puhua suuresta romaanista, toinen ehkä Raamatusta. Millä tavalla ne ovat syvällisiä? Onko mitään vähemmän syvällistä kuin ohuelle kirjan sivulle painetut mustekuviot, joilla ei ole millimetrin murto-osankaan syvyyttä.

Raamatun tekstin syvällisyys on pinnan syvyyttä. Syvyys ei ole siinä, että Raamatun lehdelle painetun musteläiskän alla olisi toisia asioita, jotka syvällinen lukija tavoittaa. Syvällinen lukija näkee samat kirjainmerkit kuin pinnallinenkin. Raamatun syvällisyys ei ole toisia, tavalliselle silmälle näkymättömiä merkkejä, vaan piilee niissä monimutkaisissa suhteissa, joissa merkit ja merkkijonot ovat toisiinsa. Siinä merki-tyksessä pinta on syvä: se on merkityksellinen.

Samalla tavalla meidän lienee ajateltava kaikesta olemassaolosta. Tuonpuoleisuus ei ole sitä, että meille näkyvien olioiden ja muiden asioiden takana on toisia meille näkymättömiä olioita ja asioita. Tuonpuoleisuus on sitä, mitä meille näkyvät oliot ja asiat merkitsevät. Jumala ei ole jossakin erityisessä kohdassa tai syysuhteessa, vaan Jumala on siinä, miten oliot, asiat ja kohdat ovat suhteessa toisiinsa. Jumala on maailman merkitys, ei siis se, mitä kaikki on, vaan se, mitä se kaikki merkitsee. Ja jokainen, jolta kaiken merkitys katoaa, menettää sielunsa.

Tämän tulkinnan pohjalta on olemassa kaksi hyvin tärkeää teologiaa: taiteen teologia ja arjen teologia.

Kaikki taide, minkä minä otan vakavasti, kommentoi olemisen merkitystä. Se kuvaa pintaa (koska muutahan ei ole) sellaisella tavalla, että se liittää pinnan ainkset toisiinsa niin, että ne kertovat yhdessä merkityksellisen sanoman. Tavallisesti taiteilijan onnistuminen tässä pinnan tuonpuoleisuuden avaamisen tehtä-vässä edellyttää sitä, että hän onnistuu luomaan pinnan osien väliin vaikeasti havaittavia yhteyksiä, tuottamaan katsojalle (tai muulle taiteen vastaanottajalle) yllätyksen: kuvaamaan salaisuutta, mysteeriä. Sen tähden taidetta ei ole mikään, mikä on jo sanottu, vaikka se sanottaisiin kuinka sievästi tai taitavasti.

Minun on vaikeata ymmärtää, miten ihminen, jota taide ei muodossa tai toisessa koskettaisi, voisi pitää yllä kokemustaan kaiken merkityksestä ja avoinna sitä syvyyttä, joka on elämän pinnassa. Taiteen teologia on keskeistä teologiaa.

Arjen teologia on keskeistä teologiaa sekin. Se on Jumalan etsimistä arkisen elämän pinnasta. Jumalahan ei olekaan muualla kuin arkisen elämän pinnan sy-vyydessä.

Saattaisiko seuraava pohdinta valaista sitä, mistä on kysymys.

Teologialla on kaksi menetelmää.

Ensimmäinen menetelmä on sitä, että Jumalasta puhutaan uskonnon äidinkielellä niin, että puhe kirkastaa arjen syvyyksiä uskonnon äidinkieltä ymmärtävälle sanankuulijalle. Se on Jumalan sanan puhumista arkiihmiselle. Siten papit tavallisesti ymmärtävät tehtävänsä.

Toinen menetelmä on sitä, että arkea kuvataan niin, että vaikka Jumalaa ei mainitakaan, arjen syvyydet aukeavat ja vastaanottajalle selviää, että on paitsi kaikki mikä on, myös tämän kaiken merkitys, siis se, mitä sanomme Jumalaksi.

Edellinen menetelmä on Jumalan sanan julistamisen, jälkimmäinen taiteen teologian menetelmä. Kummassakin epäonnistutaan, jos syvyyden ja pinnan välinen yhteys katoaa. Kaikki aito teologia on arjen teologiaa.

Kirjoitin kirjaani vuonna 1984 lauseen: ”Mikään ei ole totta Jumalasta, mikä ei ole totta maailmasta.” Se on arvosteluperuste, jolla voidaan erottaa autenttinen eli aito teologia tyhjästä Jumalapuheesta.