Oikeudenmukaisuudesta ja ihmisarvosta Hyvinvointikatsaukseen keväällä 2010

Alla oleva teksti on yksi käsikirjoitusversio (9.1.2010) Hyvinvointikatsauksen tilaamaan artikkeliin. Toimitus teki tekstiin tämän jälkeen vielä joitakin muutosehdotuksia, joista hyväksyin osan.

Oikeudenmukaisuus ja ihmisarvo




Ingressi



Jos jokin on epäoikeudenmukaista, se ei ole oikeutettavissa millään muullakin perusteella. Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan arvontavoittelun moraalinen reunaehto. Oikeudenmukaisuutta selitettäessä on aloitettava moraalin käsitteestä. Aloitan artikkelini määrittelemällä moraalin käsitteen.



Jatkan selittämällä oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon suhdetta toisiinsa. Ihmisarvoa on kahdenlaista: kantilaista ja hobbesilaista. Kantilainen ihmisarvo perustuu jokaisen ihmisen kansalaisuuteen päämäärien valtakunnassa. Sitä noudatetaan, kun ketään ei kohdella pelkkänä välineenä. Hobbesilainen ihmisarvo on ihmisen arvoa toisille ihmisille. Se toteutuu, kun ihmiset ovat iloksi ja hyödyksi toisilleen. Kahdella ihmisarvolla on prioriteettijärjestys. Hobbesilainen ihmisarvo kuuluu arvojen koriin. Kantilainen ihmisarvo on moraalinen reunaehto. Kantilaisen ihmisarvon vaatimukset käyvät yli hobbesilaisen ihmiarvon vaatimusten.



Lopetan artikkelini johtopäätöksiin. Hyvinvointiyhteiskunta on järjestelmä, joka maksimoi kaikkien jäsentensä hobbesilaisen ihmisarvon. Hyvinvointiyhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun se maksimoi jäsentensä hobbesilaista ihmisarvoa loukkaamatta heidän kantilaista ihmisarvoaan. Oikeudenmukainen yhteiskuntapolitiikka on yhtä kuin kaikki se, mitä on tehtävä, jotta yhteiskunnasta kehittyisi oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta. Hyvältä yhteiskunnalta vaaditaan kuitenkin enemmän: sitä että ihmiset arvostavat ja ovat valmiita edistämään sitä, että kaikkien ihmisten elämä olisi arvokasta heidän omasta näkökulmastaan.



(Varsinainen teksti)



Moraali ja moraaliset reunaehdot



Ihmisten valintoja kuvattaessa peruskäsitteitä ovat toiminnan tavoitteet ja toiminnan rajoitteet. Jotkin asiat ovat ihmiselle tärkeitä. Kutsuttakoon niitä arvoiksi. Ihmiset käyttävät voimavarojaan edistääkseen arvojaan. Arvojen edistämistä rajoittavat kuitenkin reunaehdot, esimerkiksi taloudelliset ja moraaliset reunaehdot. Reunaehto on vaatimus, jota joko ei voi tai ei saa rikkoa. Sellaista, mihin voimat eivät riitä, ei voi tehdä. Toiminnalla on taloudellisia reunaehtoja. Toisten ihmisten oikeudet ovat toimintaa rajoittavia moraalisia reunaehtoja. Niitä ei saa rikkoa.



Moraalin perustana ovat kaikille ihmisille yhteiset perusedut. Tärkein niistä on keskinäinen luottamus. Edes raain kapitalismi ei toimisi ilman osapuolten keskinäistä luottamusta. Kuka ostaisi pimeän pullon, jos olisi varsin mahdollista, että siinä olisi vodkan sijaan myrkyllistä metyylialkoholia?



Moraalin ihannekuvaus kertoo, millaisista asioista moraalissa on kyse. Se ei ole kirjaimellisesti. sovellettavissa elävän elämän monimutkaisiin ehtoihin. Ihannekuvauksen mukaan kaikki ihmiset seuraavat yhdessä jokaista erikseen. Jos he havaitsevat, että joku on ryhtymässä johonkin, mikä vaarantaisi luottamusta, he sanovat yhteen ääneen: ”Noin ei saa tehdä!”



Moraalissa on kolme eri ainesosaa. Ensinnäkin on moraalin näkökulma. Se on se näkökulma, josta kaikki yhdessä seuraavat jokaista. Toiseksi on moraalin sisäpiiri. Moraalin sisäpiiri ovat ne ihmiset, jotka yhdessä vartioivat toisiaan. Kolmanneksi on moraalin sisältö eli substanssi. Sen on yhtä kuin kaikki ne kiellot, joita ihmiset olisivat valmiita erilaisissa elämän tilanteissa yhdessä kohdistamaan kehen tahansa moraalin sisäpiirin jäseneen, joka ryhtyisi luottamusta vaarantavaan tekoon.



Kaikkiin kolmeen moraalin perusainekseen liittyy omia ongelmiaan.



Näkökulman ongelmana on, että moraali ja sovinnaisuus ovat ulkonaisesti identtisiä ilmiöitä. Kummassakin tapauksessa ihmiset valvovat toisiaan ja toruvat sitä, joka toimii toisin kuin heidän mielestään pitäisi. Moittimisen vaikuttimet ovat kuitenkin erilaisia. Kun ihmiset valvovat toisiaan moraalin näkökulmasta, he koettavat pitää huolta siitä, ettei luottamuksen olosuhteita rikota. Sovinnaiset ihmiset torjuvat sitä arvostelua, loukkausta tai uhkaa, joita kokevat toisenlaisten ja toisin elävien ihmisten kohdistavan itseensä. Sovinnaisuuden vaatimukset eivät ole moraalisia reunaehtoja.



Moraalisen vaatimuksen esittäjällä on näyttövelvollisuus. Hänen täytyy kyetä osoittamaan, että vaatimuksen rikkominen hävittäisi mielekkään yhteiselämän ja yhteistoiminnan kannalta välttämättömän keskinäisen luottamuksen. Ellei hän kykene näyttöön, päättelemme, ettei hän tarkastele asiaa moraalin näkökulmasta vaan esimerkiksi sovinnaisuuden näkökulmasta, jolloin hänen vaatimuksensa ei rajoita toimintaamme.



Sisäpiiriin liittyy sisäpiirin määrittelyn ongelma. Keitä vaatimukset koskevat ja keitä ne suojaavat?



Joidenkin ihmisryhmien määrittelemät sisäpiirit ovat toisten mielestä liian ahtaita. Useimpien mielestä kaiketi kaikki ihmiskunnan jäsenet pitäisi sulkea samaan moraalin sisäpiiriin. Joidenkin mielestä kuitenkin ulkopuolelle esimerkiksi ihonväriltään erilaiset ihmiset tai vastakkainen sukupuoli pitäisi sulkea sisäpiirin ulkopuolelle. Niitä, joilla on tavallista ahtaampi sisäpiiri, kutsutaan usein sovinisteiksi. Toisaalta on niitäkin, joiden mielestä moraalin sisäpiiri on ihmiskuntaa laajempi. He tähdentävät esimerkiksi eläinten oikeuksia.



Moraalin sisältökin on ongelmallinen. Se ei ole kirjoitettavissa vaatimusten luetteloksi. Emme kykene etukäteen kuvittelemaan kaikkia mahdollisia tilanteita, joissa joudumme yhdessä ojentamaan jotakuta luottamuksen oloja puolustaaksemme. Mikään rajallinen joukko periaatteita ei ole tarpeeksi joustava ollakseen sovellettavissa kaikkiin mahdollisiin tulevaisuuden tilanteisiin. Moraalin sisällön kuvauksen pitää olla väljä ja vain viitteellinen.



Kantilainen ihmisarvo



Immanuel Kant oli saksalainen filosofi, joka pari vuosisataa sitten analysoi muun muassa moraalinkäsitteitä. Hänen kategoriseksi imperatiiviksi kutsumansa periaate on mielestäni paras moraalin sisällön viitteellinen kuvaus kirjallisuudessa. Imperatiivin yhden muotoilun mukaan moraalin ydin on tässä: ihminen ei saa käyttää ihmistä, ei itseään eikä muita ihmisiä, pelkkänä välineenä, vaan jokaista ihmistä on kohdeltava päämääränä itsessään. Jokainen ihminen on päämäärien valtakunnan kansalainen. Kategorinen imperatiivi perustuu kantilaiseen ihmisarvoon, kuten sitä kutsun.



Ihmisessä, jota toinen ihminen käyttää välineenään, herää kauna hyväksikäyttäjäänsä kohtaan. Kaikki kohtelu, mikä suututtaa teon kohdetta, ei kuitenkaan ole moraalitonta. Teon moraalisuutta arvioidaan tyypillisesti kolmannesta näkökulmasta eli sellaisen tahon näkökulmasta, johon teko ei kohdistu henkilökohtaisesti ja joka ei itse kärsi vahinkoa sen tähden. Moraaliton on teko, joka järkyttää sivustakatsojaa. Sivustakatsoja oivaltaa, että kukaan ei ole turvassa, jos siihen ei yhdessä puututa, että ihmistä käytetään tuolla tavoin pelkkänä välineenä.

Vahdimme toisiamme emmekä salli kenenkään edistää omia tavoitteitaan keinoilla, jotka järkyttäisivät keskinäistä luottamusta.



Päämäärien valtakunnan kansalaisuus antaa kaikille ihmisille oikeuksia. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sananmukaisesti oikeuden mukaisuutta. Päämäärien valtakunnan kansalaisen oikeuksien loukkaaminen on epäoikeudenmukaista. Luullakseni tämä on oikeudenmukaisuuskäsitteen perusmerkitys.



Ketkä ovat päämäärien valtakunnan kansalaisia? Selkeimmin niitä ovat kaikki olennot, jotka kykenevät omintakeisiin valintoihin tai ainakin kykenisivät niihin, jolleivät muut rajoittaisi heidän mahdollisuuksiaan ja vapauttaan.



Määritelmä ei poista moraalin sisäpiirin ongelmaa. Monien mielestä nekin olennot, kuten eläimet, jotka eivät kyenne omintakeisiin valintoihin, vaan seurannevat vain vaistojaan, ansaitsevat saman tai ainakin samantapaisen suojan ihmistä vastaan kuin ihmisillä on toisiaan vastaan. Monet moraalifilosofit ovat tähdentäneet, kuinka mitään tahoa, joka kykenee tuntemaan, ei saa alistaa tarpeettomalle kärsimykselle. Onko kyse oikeuksista, joita kaikilla tuntevilla olennoilla on omintakeisesti, vai siitä, että ihminen, joka on julma muuta elämää kohtaan, vaarantaa ihmisten välisen luottamuksen – tähän kysymykseen en ryhdy tässä vastaamaan.



Hobbesilainen ihmisarvo



Jos avaruusaluksen miehistö kohtaisi vieraalla planeetalla olennon, joka ilmeisesti kykenisi omintakeisiin valintoihin, Kantin kategorinen imperatiivi olisi mitä ilmeisimmin voimassa häneen nähden ja kieltäisi kohtelemasta häntä pelkkänä välineenä. Olisi epäoikeudenmukaista polkea hänelle päämäärien valtakunnan kansalaisena kuuluvia oikeuksiaan. Olennon oikeudet perustuisivat pelkästään hänen yksilöllisestä kuvaukseeensa.



Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on historiaan ja tiettyyn ihmisten yhteiskuntaan sidottu asia. Se heijastaa ihmisen perusolosuhdetta, riippuvuutta toisista ihmisistä. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähtökohdaksi sopivat brittifilosofi Thomas Hobbesilta saadut virikkeet. Hän muotoili ajatuksiaan noin sataviisikymmentä vuotta ennen Kantia. Kutsuttakoon sitä ihmisarvokäsitystä, joka on johdettavissa kategorisesta imperatiivista, kantilaiseksi ihmisarvoksi, ja sitä, jonka kohta muotoilen Hobbesin lähtökohdista, hobbesilaiseksi ihmisarvoksi.



Hobbes määritteli ihmisen arvon eli ihmisarvon yksilön käytössä olevien voimavarojen markkina-arvoksi. Hänen ihmisarvonsa on se hinta, jolla hänen voimavaransa on hankittavissa esimerkiksi jonkin yrityksen käyttöön omaan työmarkkinoilta eli yksinkertaisesti palkka, jota hän voi menestyksellisesti vaatia mahdolliselta työnantajaltaan.



Hobbes ei työstänyt ihmisarvokäsitteensä yksityiskohtia. On ilmeistä, että se palkkavaatimus, jonka yksilö voi menestyksellisesti esittää työmarkkinoilla, mittaa jollakin tavalla hänen kykyjensä ja avujensa taloudellista arvoa hänelle itselleen. Työntekijän arvo työnantajalle on hyötyjen ja kustannusten erotus: hänen tuottamansa, markkinoitavissa olevan tuotoksen arvon ja hänen työllistämisestään koituvien kulujan välinen erotus.



Työntekijän voimavarojen arvo hänelle itselleen on hänet pestaavan työnantajan kustannuserä. Tällä tavalla ihmisen arvo itselleen ja hänen arvonsa toiselle ihmiselle usein kilpailevat keskenään.



Hobbesin näkökulma rajoittuu kovin ahtaasti taloudellisiin etuihin. Asiaa on ajateltava avarammin. Ihmisen arvo itselleen on kaikki se ilo ja kaikenlainen hyöty, jota hän voi saada osakseen kykyjensä ja avujensa avulla. Ihmisen arvo toisille ihmisille on taas iloa ja hyötyä, jota hän tuottaa toisille ihmisille. Molemmat suureet ovat nettosuureita: ilosta vähennetään suru, hyödystä haitta. Yksilön nettoarvo kaikille toisille ihmisille lasketaan yhteen. Yleisimmillään otetaan huomioon kaikkina aikoina elävät ihmiset. Laskelman lopputuloksena on yksilön hobbesilainen ihmisarvo.



Hobbesilainen ihmisarvo on peruskäsitteenä, kun muotoillaan hyvinvointivaltion ihannekäsitettä. Ihanteellinen hyvinvointivaltio on järjestelmä, jossa kaikkien ihmisten hobbesilainen ihmisarvo on maksimissaan eli jossa ihmiset tuottavat toisilleen enemmän iloa ja hyötyä kuin missään muussa mahdollisessa yhteiskunnassa. Kyse ei siis ole vain tuloista tai sosiaaliturvasta, vaan siitä, kuinka arvokkaita ihmiset ovat toisilleen kaikissa niissä suhteissa, joissa toisiaan arvostavat.



Mitä tekemistä hyvinvointivaltion ihanteella on oikeudenmukaisuuden kanssa? Muutamia vuosia sitten kuollut yhdysvaltalainen filosofi John Rawls tähdensi, kuinka kukaan ei voi väittää itse ansainneensa niitä kykyjä ja avuja, jotka hän on saanut osakseen luonnonlotossa. Niinpä kukaan ei voi esittää moraalista vaatimusta saada nauttia omien kykyjensä ja avujensa hedelmistä muista piittaamatta tai jopa heidän kustannuksellaan. Synnynnäiset kyvyt ja avut, filosofi tähdensi, ovat yhteistä rikkautta (common asset).



Näistä ajatuksista on johdettavissa se yhteiskunnan käsite, jota suosin. Yhteiskunta on ihmisjoukko, joita liittää toisiinsa yhteinen rikkaus: yhdessä omistettu kaikkien yhteiskunnan jäsenten kykyjen ja avujen varanto. Oikeudenmukainen politiikka on yhtä kuin kaikki ne keinot, joilla kykyjen ja avujen yhteinen omistus toteutetaan yhteiskunnassa käytännössä.



Oikeudenmukainen yhteiskunta on keskinäisen osakkuuden yhteiskunta. Se on järjestelmä, jossa kukin voi itse hyötyä saamistaan luonnonloton palkinnoista vain käyttämällä niitä mahdollisimman suuressa määrin kaikkien toisten hyväksi. Hyvinvointiyhteiskunta on hobbesilaisen ihmisarvon maksimoimisen järjestelmä, kuten olen jo aikaisemmin kuvannut.



Hyvinvointipolitiikka on oikeuden mukaista, koska se on sen oikeuden toteuttamista, joita yhteiskunnan jäsenille on toistensa kykyihin ja avuihin.



Prioriteettipohdintoja



Keskinäisen osakkuuden idean ja kantilaisen ihmisarvon välillä on kireää jännitettä. Kategorinen imperatiivi vaatii, ettei ihminen ei saa käyttää toista ihmistä pelkkänä välineenään. Keskinäisen osakkuuden järjestelmä tekee kaikista yhteiskunnan jäsenistä mahdollisimman tehokkaita kaikkien toisten ilon ja hyödyn välineitä.



Ristiriita kantilaisen ja hobbesilaisen ihmisarvon välillä ei kuitenkaan ole sovittamaton. Kategorinen imperatiivihan kieltää käyttämästä ihmistä pelkkänä välineenä ja vaatii kohtelemaan jokaista ihmistä aina myös päämääränä itsessään. Se ei kiellä käyttämästä toisia ihmisiä myös välineenä tai vaadi kohtelemaan heitä pelkkinä päämäärinä.



Selvänä periaatteena on, ettei kenenkään hyöty voita kenenkään toisen oikeutta. Kantilainen ihmisarvo toimii hobbesilaisen ihmisarvon toteuttamisen moraalisena reunaehtona. Järjestelmä, jossa kaikki ovat mahdollisimman hyödyllisiä kaikille toisille, on oikeudenmukainen vain, jos siinä ei loukata ihmiselle päämäärien valtakunnan jäsenenä kuuluvia oikeuksia. Teorian tasolla: on hyvinvointiyhteiskuntia, ja niiden joukossa on oikeudenmukaisia hyvinvointiyhteiskuntia.



Kuuluisin filosofinen sovellus, jossa kantilainen ja hobbesilainen ihmisarvo on sovitettu yhteen, on Rawlsin eroperiaate. Eroperiaate saa nimensä siitä, että Rawlsin mukaan sen perusteella tulee arvioida erilaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä eroja yhteiskunnassa. Erot ovat oikeudenmukaisia, jos ne ovat sellaisessa kokonaisjärjestelyn välttämättömiä osia, joka lupaa luoda vähäosaisimmalle väestöryhmälle mahdollisimman valoisan tulevaisuuden. Jos suojellaan erityisesti niitä, joilla on niukimmat omintakeiset mahdollisuudet, tullaan turvanneeksi yhteiskunnan kaikkien muidenkin jäsenten asema päämäärien valtakunnan kansalaisina.



En kuitenkaan ole varma siitä, pitäisikö kantilaisen ihmisarvon ja hobbesilaisen ihmisarvon vaatimuksia mahduttaa samaan maksimointilausekkeeseen. Olisiko sittenkin turvallisinta määritellä oikeudenmukainen yhteiskuntapolitiikka yhteiskunnan jäsenten hobbesilaisen ihmisarvon maksimoinniksi samalla kun huomautetaan, kuinka kantilainen ihmisarvo ja kaikki siitä johtuvat vaatimukset toimivat yhteiskuntapolitiikan moraalisina reunaehtoina?



Hobbesin ihmisarvon määritelmää pohtiessani kiinnitin huomiota siihen, että ihmisen arvo itselleen on yksi ihmisarvon laji. Ihmisen arvo itselleen on luullakseni aivan olennainen hyvän yhteiskunnan käsitteen osa. Oikeudenmukainen hyvinvointi-yhteiskunta on hyvä yhteiskunta, jos sen jäsenet ovat halukkaita luopumaan osasta omia mahdollisuuksiaan auttaakseen kaikkia näiden omasta näkökulmasta arvokkaaseen elämään.





Kirjallisuutta



Kirjallisuusviitteitä tarvittaneen silloin, kun tekstissä viitataan asioihin jotka eivät kuulu yleiseen tietoon ja ole esimerkiksi tietosanakirjoista löydettävissä. Sellaisia viittauksia ei tekstissäni ole, joten ehdotan, ettei kirjallisuutta mainittaisi artikkelin lopussa.



Kirjoittaja



Terho Pursiainen on vuonna 1945 Rautavaaralla syntynyt teologian tohtori, käytännöllisen filosofian dosentti (Turun yliopisto) ja teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian dosentti (Helsingin yliopisto), Master of Science (London School of Economics) ja Järvenpään kaupunginhallituksen 2. varapuheenjohtaja.