Ilo ja rauha. 4. adventtisunnuntain (20.12.09) saarna Huopalahden kirkossa

Teksti: Fil. 4: 4-7

Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryk¬sen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa.

Saarna: Ilo ja rauha

Paavalin kirjeestä filippiläisille otettu toisen lukukappaleen teksti ottaa esille kaksi sanaa, jotka saattavat kuulua elämämme tärkeimpiin sanoihin: ilon ja rauhan. Kumpikin sana liittyvät erottamattomasti myös joulunajan Raamatun teksteihin.



Rauhan ajatus on suorastaan jouluevankeliumin huipennus. Taivaallinen sotajoukko ylistää sen mukaan Jumalaa sanoen: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Ilo yhdistetään usein ilakointiin, huumoriin ja nauruun. Nauru ei kuitenkaan ole tyypillinen ilon ilmaus. Ilo on se mielenliikutus, joka saa ylistämään, ei remahtamaan nauruun. Jouluevankeliumissa taivaallisen sotajoukon ylistys on kertomuksen tapa kuvata dramaattisesti ylittämätöntä iloa. Rauha ja ilo ovat joulun keskeisimmät teemat.



Ilo



Raamattu ei yhdistä iloa nauruun. Vanhassa testamentissa viitataan nauruun 29 kertaa. Kahta kertaa lukuun ottamatta nauru yhdistyy näissä kohdissa kielteisiin tunteisiin. Tyypillinen kohta on psalmissa 2: ”Miksi kuninkaat nousevat kapinaan, hallitsijat liittoutuvat keskenään Herraa ja hänen voideltuaan vastaan. ’Me heitämme pois ikeemme, katkomme orjuuden kahleet.’ Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa, Herra pilkkaa heitä. Hän puhuu heille vihassaan ja kauhistuttaa heidät kiivaudellaan.” Jumalan nauru Raamatussa on pelottava asia. Jumala nauraa, kun näkee ihmiskunnan mahtailevan ja uhoilevan. Jumala on vihainen ja siksi hän nauraa.



Tutkin väitöskirjaani varten jonkin verran naurun historiaa. Naurusta ja huumorista on tullut ilon ilmauksia historiallisesti vasta aika äskettäin. Perinteellisesti nauru on keino, jolla suljetaan ihmisiä pois omasta sisäpiiristä. Ulos sisäpiiristä on kautta historian naurettu vammaisia, naisia, köyhiä ja niitä, joilla on erilainen ihonväri tai muita omasta sisäpiiristä poikkeavia etnisiä piirteitä. Filosofi Henri Bergson kertoo kirjassaan Nauru kaskun. Pappi saarnaa kirkossa niin palavasti, että kaikki pillahtavat itkemään, lukuun ottamatta yhtä miestä, joka istuu ilmeettömänä. Messun päätyttyä pappi ei malta olla menemättä kysymään häneltä, miksei hän liikuttunut muiden mukana. Mies vastaa: ”En kuulu tähän seurakuntaan.” Bergson väittää, että, kuten hänen kaskukssaan itku, nauru on yhä jonkin sisäpiirin naurua, jolla muita suljetaan ulos. Nauru on alun perin torjuva ja hyökkäävä tunteenilmaus. Se on siis aivan muuta kuin ilo.



Raamatussa ilo ei tule ilmoille nauruna, vaan ylistyksenä. Monet tutut Raamatun hymnit ovat pakahduttavan ilon ilmauksia. Joulunajan teksteissä on monta sellaista ilon purkausta: Luukkaan ensimmäisessä luvussa Marian ja Sakariaan kiitosvirsi ja toisessa luvussa Simeonin ylistys.



Raamatussa ilo herää tyypillisesti tilanteissa, joissa joudutaan kosketuksiin pyhän kanssa, koetaan Jumalan läsnäoloa. Se on ”iloa Herrassa”, Paavali sanoo ja yhdistää ilon siihen, että ”Herra on jo lähellä”. Kun raamatullisen ilon taustana on tietoisuus pyhän läsnäolosta, syntyy yllättävä yhteys ilon ja jumalanpelon välille. Jo mainitsemassani psalmissa 2 ovat sanat: ”Pelätkää Herraa, palvelkaa häntä, vaviskaa, kohottakaa hänelle riemuhuuto!” Riemuhuuto lähtee ihmisestä, jonka pyhän läsnäolo saa jumalanpelon vallassa vapisemaan. Vapisevan sydämen ilo on jotain aivan muuta kuin ilakointi, joka tapahtuu useimmiten jonkun toisen kustannuksella.



Rauha



Raamatun käyttämä sana rauha tarkoittaa niin ikään eri asiaa kuin se klisee, jota toistellaan joulun aikana kyllästyksiin saakka. Rauhanaate oli minulle opiskeluvuosina hyvin tärkeä, kuten on toki vieläkin. Minuun teki suuren vaikutuksen, kun eksegetiikan opintojen yhteydessä käsitin hepreankielen rauhaa merkitsevän sanan shalom rikkauden. Raamatun rauha ei ole pelkkä sotatilan vastakohta, vaan sillä on syvä myönteinen sisältönsä. Rauha on kaikenlaista kukoistusta. Siihen kuuluu monenlainen kasvaminen, mikä tarkoittaa sitä, että siihen kuuluu kaikenlaisia kasvamiseen kuuluvia jännitteitä ja kipuja. Rauha on muuta kuin ihmisten ja elämän kuhinasta yksityisyyteen vetäytymistä. Se on mahdollisimman syvällistä osallistumista kaikkeen siihen, mikä on yhteistä ihmisille, yhteiskuntaan. Raamatun tarkoittamalla rauhalla ei ole mitään tekemistä sen rauhan kanssa, mitä kaiketi etenkin suomalaisille perheen piirissä vietetyt joulunpyhät tai kesämökkielämä korpijärven kupeessa merkitsevät.



Vetäytyminen perheen piiriin ja luonnon rauhaan ovat tärkeitä asioita, mutta ne kuuluvat aivan toi-sen raamatullisen teeman, elämän rytmin, yhteyteen. Lepopäivän pyhittämisen käsky pakotti ahneet isännät antamaan piioille ja rengeille palautumisaikaa ja välttämätöntä lepoa. Käsky takasi jopa kotieläimille välttämättömän virkistymisen ja toipumisen raadannasta. Lepo on välttämätöntä, mutta Jumalan rauha ei ole samaa kuin lepo. Jumalan rauha on rauhaa elämän keskellä, rauhaa, jonka täyttämänä toteutamme monenlaisia tehtäviämme, roolejamme ja kutsumuksiamme.



Autuus



Raamatun rauhaa ja iloa terästää näiden käsitteiden eskatologinen, lopunajallinen kytkentä. Herra on jo lähellä, siksi on iloittava, kirjoitti Paavali filippiläisille. Jumalan täysi rauha on vasta tulossa. Jos Herra on jo lähellä, hän on vasta tulossa. On iloittava, koska Jumala on tulossa.



Tiedämme, ettei tulevaisuus ole helppoa tai tuskatonta. Helppoja päiviä odottamatta ja vaatimatta vaellamme läpi oman elämänkaaremme ja kautta ihmiskunnan historian Jumalan kasvoja katsomaan, mikä antaa meille ilon ja rauhan kaikissa kohtaamissamme tilanteissa. Ne ovat enemmän kuin mitä maailma voi antaa. Sitä on autuus. Ilo ja rauha ovat autuuden perusainekset.