Usko ja uskonto. Toisen paastonajan sunnuntain 27.2.2010 saarna Huopalahden kirkossa.

Teksti: Matt. 15: 21-28

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilai¬nen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lam¬paita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jee¬suksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hä¬nelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiran¬penikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.



Saarna: Usko ja uskonto

Varhaisen kirkon riita

Kirkkokäsikirja muotoilee tämän sunnuntain, toisen paastonajan sunnuntain teemaksi sanat ”Rukous ja usko”. Päivän evankeliumiteksti toki puhuukin kummastakin tärkeästä asiasta. Evankeliumitekstin varsinainen teema on kuitenkin toinen. Se on ”Uskonto ja usko”.

Tekstin taustana ovat ne riidat varhaisessa kirkossa, joissa oli kyse juutalaisuuden ja kristinuskon välisestä suhteesta. Tämä asia nousi esille, kun apostoli Paavalin johtaman pakanalähetystyön tuloksena kirkkoon liittyi väkeä, jolla ei ollut juutalaista taustaa. Juutalaiskristittyjen muodostamassa Jerusalemin alkuseurakunnassa ei katsottu suopeasti sitä, miten vapaasti Paavali suhtautui juutalaisuuden perinteisiin. Hän ei vaatinut uusilta kirkon jäseniltä Mooseksen lain mukaista ympärileikkausta. Hän opetti suhtautumaan juutalaisiin puhtaussäännöksin hyvin vapaamielisesti. Lihaa sai syödä kyselemättä, oliko se epäjumalille uhrattua. Perimmältään kyse oli siitä, oliko ihmisen tultava ensin juutalaiseksi voidakseen sitten tulla kristityksi.

Päivän evankeliumitekstin taustana on sama kysymyksenasettelu. Se on selkeä kannanotto opilliseen riitakysymykseen: usko Jeesukseen ei millään tavalla edellytä juutalaisen kulttuurin tai uskonnon taustaa. Yhtä hyvin pakana kuin juutalainenkin voi ottaa hänet vastaan. Kanaanilaisen naisen ei edellytetä edes Jeesuksen kohtaamisen jälkeen jättävän omaa kulttuuriaan ja uskontoaan ja liittyvän juutalaisuuteen. Usko Jeesukseen on kulttuurista ja uskonnosta riippumatonta. Uskominen ei edellytä uskontoon vihkiytymistä ja sitoutumista.

Tekstin johtopäätös on sama kuin kuuluisan Jerusalemin apostolikokouksen päätös. Sitä tarkastelin tältä paikalta viime vuoden helluntaina.

Jerusalemin juutalaisen alkuseurakunnan korkeat edustajat, esimerkiksi Pietari ja Jeesuksen veli Jaakob kokoontuivat keskustelemaan uskon ja uskonnon välisestä suhteesta yhdessä pakanaseurakuntia edustavan Paavalin ja hänen avustajiensa kanssa. Kokous oli käynyt tarpeelliseksi, kun Jerusalemista tullut väki oli alkanut häiritä seurakuntien elämää.

Jerusalemin kokouksessa vastakkain olivat siis säilyttäjät ja uudistajat, perinteinen uskonto ja uskon uudet ilmentymät. Tämä kokous oli aivan merkillinen. Ihmettelen tapausten kulkua yhä uudestaan.

Riita oli syvä, kiisteltiin varhaisen kirkon aivan syvimmistä kysymyksistä. Kuitenkaan ei ollut puhettakaan siitä, että olisi ruvettu tekemään kompromisseja ja muokkaamaan kaikkia osapuolia tyydyttävää yhteistä kantaa asiakysymyksessä nykyaikaisten piispainkokousten malliin. Kirkko ei kuitenkaan hajonnut siihen, että jokainen pysyi kannassaan.

Ratkaiseva päätös kyllä tehtiin. Mutta sitä ei tehty itse kiistakysymyksestä. Ratkaiseva päätös oli, että kumpikin osapuoli tunnusti toiselle osapuolelle oikeuden omaan kantaansa. Yhdessä päätettiin vain se, ettei tahallaan loukata toisia sellaisella, mitä heidän olisi mahdotonta sietää.

Sietämättömien asioiden lista laadittiin aivan ilmeisesti niin lyhyeksi kuin mahdollista.

Paavalilaiset pakanakristityt sitoutuivat olemaan loukkaamatta keskeisimpiä juutalaisia ravintotabuja ja solmimatta sukulaisavioliittoja, joita Mooseksen laki ei sallinut. Kaikissa muissa asioissa seurakunnat saivat, kuten nykyisin sanotaan, vapaat kädet. Ja mikä tärkeintä: kun kokous hajaantui, paikalta ei poistuttu nyrein mielin vaan kumpikin entinen riitaosapuoli siunasi toisen osapuolen omalta perustaltaan tekemän työn: ”Voikaa hyvin”. Se yhteisyys, joka saavutettiin, oli kaikkea muuta kuin yhtenäisyyttä.

Paavali mainitsee kertoessaan kokouksesta Galatalaiskirjeessä, kuinka sovittiin tärkeästä kirkon yhteisyyden vertauskuvasta, Jerusalemin köyhien muistamisesta. Paavalin perustamissa seurakunnissa koottiin kolehtia heille. Sosiaalisessa vastuussa ei osapuolille annettu vapaita käsiä. Opit olkoon erilaisia, mutta diakonia olkoon yhteistä.

Äsken lukemamme evankeliumin viesti on Jerusalemin kokouksen päätösten mukaista. Kirkon yhteisyyden perustana on keskinäinen huomaavaisuus, yhdessä kannettu sosiaalinen vastuu sekä opillinen moniarvoisuus ja moniäänisyys.

Sovellus nykyaikaan

Kertomus Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamisesta on kuitenkin loppujen lopuksi Jerusalemin kokouksen päätöstäkin radikaalimpi kannanotto. Usko Kristukseen on uskonnosta riippumaton asia. Tekstin kärki jää meiltä helposti huomaamatta. Mutta tehkäämme ajatuskoe. Oletetaan että Jeesus toimi luterilaisessa Suomessa. Oletetaan että hän kohtasi tiellä naisen, joka ei ollut luterilainen. Nainen saattoi olla muslimi, new agelainen tai jopa vapaa-ajattelija. Se ei estänyt häntä uskomasta Jeesukseen.

Kulttuuri on muuttunut Suomessa. Enemmistö on yhä luterilaisen kirkon jäseniä, mutta enemmistö ei enää usko luterilaisen opin mukaan. Jeesus kohtaa Suomen teillä yhä useammin kanaanilaisia miehiä ja naisia. Edellyttääkö hän heiltä luterilaisen perinteen omaksumista, ennen kuin suostuu siunaamaan heitä?

Kestämmekö me, Suomen luterilaiset, Jerusalemin alkuseurakunnan juutalaiskristittyjä paremmin ajatusta, ettei oman uskontomme ei ole ehtona Jeesuksen ja hänen ilosanomansa vastaanottamiselle?