Marianpäivän saarna 24.3.2010

Uskontunnistuksen teologiasta

Jeesuksen syntymään ja hänen lapsuuteensa liittyvät tekstit puuttuvat kokonaan Markuksen evankeliumista, joka on evankeliumeista vanhin. Niin kuin varmaan hyvin muistatte, Jeesus astuu Markuksen evankeliumin näyttämölle jo aikamiehenä, kun Johannes Kastaja kastaa hänet.

Evankeliumit on toimitettu varhaisen kirkon seurakunnissa suullisena perinteenä liikkuneista kertomuksista, Jeesuksen sanonnoista ja hänen elämänsä tuokiokuvista. Evankeliumien syntyhistoria muistuttaa aika lailla Kalevalan syntyä, jonka Elias Lönnrot kokosi Karjalan kylistä muistiinmerkitsemistään runoista.

Sille, että Markus vaikenee täysin Jeesuksen syntymästä ja hänen lapsuusvuosistaan, on kaksi mahdollista ilmeistä selitystä. Joko näitä kertomuksia ei ollenkaan tunnettu niissä seurakunnissa, joiden piiristä Markus kokosi kertomuksensa, tai Markus tunsi kyllä kertomukset, mutta hylkäsi ne käsikirjoituksestaan. Hän ehkä hylkäsi ne siitä syystä, ettei pitänyt niitä historiallisesti luotettavina, tai siitä syystä, että torjui niiden tarkoittaman sanoman. Raamatun akateemisten tutkijoiden tehtäväksi jääköön kertoa, mikä näistä selityksistä on todennäköisin.

Markuksen vaikenemisesta voimme kuitenkin tehdä aivan turvallisesti tämän päätelmän: muiden evankeliumien kertomuksiin Jeesuksen varhaisemmista vaiheista ei sisälly mitään autuuden kannalta ratkaisevan tärkeää. Ihminen selviäisi matkallaan kohti iäisyyttä aivan varmasti, vaikkei matkalukemisena olisi muuta kuin Markuksen evankeliumi eikä hän tietäisi koko asiasta muuta kuin minkä Markus kertoo.

Kristityn ei tarvitse uskoa Jeesuksen neitseelliseen syntymään ollakseen hänen täysin kelvollinen oppilaansa. Tämän käsitykseni olen ilmaissut kirjoissani ja muutenkin julkisuudessa painokkaasti jo yli neljänkymmenen vuoden ajan. En ole kantaani salannut puheenvuoroissani tässäkään seurakunnassa. Tämän sanon siltä varalta, että joku luulisi minun selittävän jotakin uutta tai kuohuttavaa ja rupeaisi tekemään siitä numeroa.

Mitä sitten on sanottava uskontunnustuksesta, jonka tänäänkin tässä messussa aivan kohta saarnan jälkeen luemme yhteen ääneen. Siinähän sanotaan selvästi: ”Syntyi neitsyt Mariasta…” Mitä tarkoittaa apostoliseen uskontunnustukseen yhtyminen ihmiselle, joka ei ole valmis sitoutumaan neitseestäsyntymisoppiin?

Kohta ”syntyi neitsyt Mariasta” ei ole ainoa niin sanotun apostolisen uskontunnustuksen ongelmallinen kohta ajattelevan ihmisen näkökulmasta. Kuka enää todella uskoo siihen, että on paikka nimeltä tuonela, jonne Jeesus laskeutui? Tai että Jumala tosiaan istuu jossakin todellisuuden nurkassa tuolilla, vieressään toisella tuolilla ylösnoussut Kristus? Jos joku väittäisi uskovansa apostolisen uskontunnustuksen jokaisen rivin kirjaimellisesti todeksi, ei minun silmissäni olisi vakavasti otettava henkilö, vaikka olisi kuinka korkeassa kirkollisessa asemassa tai kuinka pitkälle oppinut yliopistomies. Jos uskontunnustus pitää käsittää luetteloksi väitteitä, joiden kirjaimellisen totuuden uskontunnustukseen yhtyjä allekirjoittaa, jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.

Olet varmaan pannut merkille Vanhasta testamentista sen, että aina kun Jumala puhuu jollekin ihmiselle, hän ensiksi esittelee itsensä: ”Minä olen Herra, Sinun Jumalasi jne.” Jumala muistuttaa jokaisen keskustelun alkajaiseksi Israelille tekemistään palveluksista ja tähdentää olevansa juuri se taho, joka on saanut aikaan nämä suuret asiat. Kun soitamme puhelimella jollekulle, emmehän mekään mene suoraan asiaan, vaan kerromme aluksi, kuka olemme.

Messu on vuoropuhelua Jumalan ja seurakunnan välillä. Jumala puhuttelee seurakuntaa ja seurakunta tunnistaa tahon, joka sitä puhuttelee, Jumalan. Uskontunnustus on juhlallinen muoto, jolla seurakunta vastaa puhuttelijan tervehdykseen mainiten hänen nimensä ja tittelinsä. Uskontunnustus on oikeastaan harhaanjohtava termi. Kyseessä on uskontunnistus: usko tunnistaa Jumalan. Tunnistus on seurakunnan yhteistä suostumista Jumalan puhuteltavaksi. Siksi se on julkinen akti, ääneen esitetty yhteinen repliikki.

Olennaista on, että usko tunnistaa seurakuntaa puhuttelevan tahon nimenomaan siksi Jumalaksi, jonka puoleen Jumalan kansa on suunnistautunut jo vuosituhannet. Kristillisen uskon kohteena on Raamatun ja kirkon tradition Jumala. Tunnistaminen tapahtuu olennaisesti kiittämällä Jumalaa kaikista niistä suurista palveluksista, joita hän on jakanut kansalleen sukupolvesta toiseen. Kuuluu asiaan, että nimenomaan mainitaan ne suuret teot, joista Raamattu kertoo, ja nimenomaan sillä kielellä, mitä Raamattu käyttää niistä kertoessaan. Ei kuulu asiaan, että materiaali käytetään nykyaikaisen ihmisen tieteellisen maailmankatsomuksen mankelin läpi, ennen kuin se kelpaa mainittavaksi uskon tunnistuspuheenvuorossa. Siitä syystä en vaikene siinäkään kohdin, kun kerrotaan Jeesuksen käynnistä tuonelassa.

Uskontunnistus ei ole luettelo uskottavista asioista. Se on ylistystä. Jokaiselta, joka uskontunnustukseen yhtyessään on luetteloimassa autuuden ehtona olevia uskomuksenkappaleita, puuttuu tilanteen taju täydellisesti.

Raamatun kertomuksissa Jumala, enkelit, saatana ja muut tuonpuoleiset tahot puhuttelevat ihmisiä, eikä sitä pidetä mitenkään merkillisenä asiana. Saman havainnon voi tehdä monien muiden kulttuurien vanhoista teksteistä. Olen usein leikkinyt ajatuksella, että mahdollisesti muinaisajan ihmisten tajunnanrakenne poikkesi omastamme. Ehkäpä he tosiaan kuulivat omista aivoistaan erilaisia ääniä yhtä selvästi kuin me kuulemme naapurin puhetta.

Itse asiassa muuan Julian Jaynes esitti muutama vuosikymmen sitten tämänmukaisen teorian, josta käytiin vilkas keskustelu. Taitaa olla yhä käynnissä. Jaynesin mukaan muinaisajan ihmiset kuulivat oikeasta aivopuoliskostaan todelta tuntuvia ääniä. Äänet pitivät yllä moraalista kuria ja patistivat ihmisiä kulttuurin kehityksen kannalta välttämättömään yhteistyöhön. Ilman tätä tajunnan vempainta toukkien kokoojista ei olisi kehittynyt kaupunkien rakentajia.

Jaynesin mukaan nämä äänet olivat alun perin lauman johtajan käskyjä, jotka sisäistettiin. Johtaja piti kuria sielläkin, minne hänen fyysinen katseensa ei yltänyt, esimerkiksi töyrään alla puron varressa piikiviä hiovien jäsenen keskuudessa. Töihin siitä, sisäinen ääni patisti laiskuria, joka unohtui kaivamaan kirppuja naapurin turkista tai antautui mahdollisesti vieläkin yhteisöllisempään kanssakäymiseen hänen kanssaan kesken työpäivän.

Sittemmin sisäiset äänet opittiin tulkitsemaan jumalten ääniksi. Jaynes selittää, että kulttuurin myöhempi kehitys vähensi sisäisen kurinpitäjän merkitystä ja useimmat ihmiset lakkasivat kuulemasta ääniä oikeasta aivopuoliskostaan. Kasvatus, lait ja miliisi ottivat tehtävän hoitoonsa.

Tosin – vanhalta muistoa – yhä puhumme omantunnon äänestä. Jaynesin mukaan jotkut kuulevat oikean aivopuoliskonsa ääniä yhä meidänkin kulttuurissamme, esimerkiksi useat skitsofreenikot ja jotkut armoitetut taitelijat: runo voi yhäkin syntyä sisäisestä sanelusta, sananmukaisesta inspiraatiosta.

Muinaisajan ihminen saattoi kuulla monen eri tahon ääniä sisimmästään. Se että Jumala esitteli itsensä sille, jota puhutteli, oli tarpeen. Kuullessaan kuisketta piti tietää, kenelle ääni kuului, ettei ryhtynyt kuuntelemaan naapurikansojen baalien vonkailuja.

En tosiaankaan tiedä, kuinka varteenotettavina Jaynesin selityksiä on pidettävä. Moni Raamatun kertomus aukeaa joka tapauksessa itselleni aivan uudella tavalla, kun luen tekstiä konkreettisesti. Lymyttyään puskan taakse Aadam todella kuuli sisimmästään huhuilun: Missä olet, Aadam? ja Kain kysymyksen: ”Missä on veljesi Aabel?” Ja Mariakin keskusteli enkelin kanssa.

Saamme luultavasti messustakin eniten irti paneutumalla mahdollisimman konkreettisesti tilanteeseen: Jumalan ja hänen kansansa vuoropuheluun. Meitä puhutellaan, me tunnistamme puhuttelijan ja ilmaisemme sen ylistämällä häntä kaikesta, mitä hän on tehnyt kansansa hyväksi vuosituhanten ajan. Minä olen mukana, kun koko seurakunta julkisesti tunnistaa uskossa sen, joka sille puhuu messun vuoropuhelussa.

Siispä yhtykäämme kohta kaikki vapautunein mielin ylistämään sen Jumalan suuria tekoja, joka meitä tässä messussa puhuttelee.

Julian Jaynesistä ja kritiikistä netissä: ks. Googlesta nimihaulla, hyvä esitys esimerkiksi Wikipediassa.