Uusin testamentti 1969 nettipainoksena

Terho Pursiainen


Uusin testamentti (1969)

10., verkkopainos

Ilmestynyt aikaisemmin Tammen kustantamana Huutomerkki-sarjassa (7 painosta, ensimmäinen 1969, 8. painos Notte Oy:n kustantamana 1993, 9. painos teoksessa Pursiainen, Terho: Summa. Kootut teologiset teokset. Helsinki: Kirjapaja, 2005).



Lukijalle (esipuhe vuoden 1969 painokseen)



Tässä kirjassa mainitut asiat ovat enimmäkseen tuttuja Suomen kirkon papeille. Kun niitä ei ole saatettu muiden kuin pappien tietoon, oli tämä kirja kirjoitettava.

Asiantuntija olen harvassa niistä kysymyksistä, joita koskettelen. Ne jotka sitä ovat, jatkakoot tästä ja täsmentäkööt.

Uskon olevan monia, joiden mielestä tätä kirjaa ei ollenkaan olisi pitänyt kirjoittaa. Minulla on eräs etu verrattuna useihin heistä: voin uskoa siihen, mitä puhun.



Helsingissä 17.3.1969



Terho Pursiainen



Raamattu ei ole erehtymätön



Jeesus Nasaretilainen on meidän toivomme, ihmiskunnan toivo. Mitä hän oli, mitä hän koki ja mitä hän opetti, se on meidän mahdollisuutemme, meidän tiemme täyteen ihmisarvoon. Jeesus Nasaretilaisen mukana tuli keskellemme uusi olemassaolo: avoimuuden, rohkeuden ja yhteyden mahdollisuus. Uusi testamentti kutsuu sitä uskoksi, toivoksi ja rakkaudeksi.

Uutta todellisuutta Jeesus kuulutti puhuessaan häntä seuraaville kansanjoukoille ja hän eli sitä todeksi ateriayhteydessä kunnon ihmisten kaihtamien kanssa. Avoimuus, rohkeus ja yhteys olivat välähdyksittäin nähtävissä Jeesuksen oppilaiden seurueessa. Jeesuksen kohtalo ja tapahtumat oppilaspiirissä hänen kuolemansa jälkeen tekivät uskon, toivon ja rakkauden todellisuudesta kaikille ihmisille tarjona olevan mahdollisuuden.

Elämäkertatiedoista kiinnostuneelle Jeesus Nasaretilaisen historia ei ole antoisa. Hänen vaiheistaan on sangen vähän luotettavia tietoja. Kristillisten kirkkojen pyhään kirjaan, Uuteen testamenttiin, sisältyy neljä kertomusta Jeesuksesta: Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan niin kutsutut synoptiset evankeliumit ja niistä poikkeava Johanneksen evankeliumi. Näiden varhaiskristillisten, 40 – 70 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen kirjoitettujen kirjojen ohella ei ole käytännöllisesti katsoen mitään Jeesuksen vaiheista tiedottavia lähteitä.

Evankeliumit ovat suullisten Jeesuksen elämää koskevien kertomusten kokoelmia. Näitä kertomuksia Jeesuksesta toisteltiin hänen oppilaittensa keskuudessa yhä uudestaan, niin että ne kiteytyivät lopulta lähes sanatarkkaan muotoon. Evankeliumien tekijät olivat toimittajia, jotka kokosivat näitä kertomuksia ja järjestivät niitä harkintansa mukaan yhtämittaiseksi kerronnaksi.

Suullisen perimätiedon kertomukset Jeesuksesta liikkuivat yksittäisinä, ja kukin niistä muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Kukin kertomus pyrki paljastamaan kuulijalle, mikä Jeesuksen tarkoituksissa ja olemuksessa oli olennaisinta. Ne tahtoivat osoittaa, että näennäisesti mitättömän, hukkaan eletyn elämän todellinen merkitys oli kaikkia ihmisiä koskeva, ja että ulkoinen tappio Golgatan mäellä oli itse asiassa valtavien mahdollisuuksien avautumista koko ihmissuvulle.

Taustana näille uskaliaille käsityksille olivat merkilliset kokemukset, joita Jeesuksen oppilailla oli pian hänen kuolemansa jälkeen. Evankeliumien ja muiden Uuden testamentin kirjojen tiedonannot näistä tapahtumista ovat yksityiskohdissaan sangen ristiriitaisia. Väistämättömäksi historialliseksi tosiasiaksi jää kuitenkin Jeesuksen oppilaiden vankkumaton käsitys, että he olivat olleet tekemisissä Ylösnousseen kanssa.

Suullisen perimätiedon Jeesus-kertomukset näkevät Jeesuksen elämän ja toiminnan ylösnousemuksen valossa. Ne pyrkivät osoittamaan, että galilealaisen parantajan maanpäällisessä toiminnassa oli jo näkyvissä se salaisuus, jonka ylösnousemuskokemukset lopullisesti paljastivat. Ennen pääsiäistä Jeesusta lähellä olleetkaan eivät sitä täysin oivaltaneet.



Evankeliumit eivät ole nykyaikaisessa mielessä luotettavia historian lähteitä. Tämä johtuu jo siitä, että evankeliumien toimittajilla ei ollut tietoa kokoamiensa kertomusten tarkoittamien tapahtumien ajallisesta järjestyksestä; kertomuksethan liikkuivat toisistaan irrallisina. He antoivat niille Jeesusta koskevien teorioittensa mukaisen järjestyksen. Sen näkee selvästi esimerkiksi temppelin puhdistamiskertomuksen sijainnista eri evankeliumeissa. Tilanne, jossa Jeesus nuorista tekemällään ruoskalla ajoi pois rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät temppelin esipihasta kauppaa tekemästä, on synoptisissa evankeliumeissa (Mt., Mk., Lk.) Jeesuksen toiminnan huipentuma osana traagisia loppuselvittelyjä. Johanneksen evankeliumissa se on sijoitettu Jeesuksen toiminnan alkuun. Kaikki evankelistat ovat ymmärtäneet tapahtuman merkitykselliseksi Jeesuksen historiassa ja sijoittaneet sen siksi keskeiseen asemaan evankeliumissa, Johannes Jeesuksen ohjelmanjulistukseksi, muut hänen elämäntyönsä kohokohtaan. Ajallisilla seikoilla ei ollut vaikutusta kertomuksen sijoittamiseen.

Itse asiassa jää epävarmaksi, onko temppelin puhdistusta koskeva kertomus ennemminkin heijastusta vanhatestamentillisista Messias-ennustuksista kuin todella tapahtuneesta välikohtauksesta temppelin pihalla. Monien Jeesusta koskevien kertomusten kertojina oli näet miehiä, joiden vakaumuksen mukaan Jeesus oli ennen kaikkea Vanhan testamentin ennustusten täyttäjä. Heidän Vanhaan testamenttiin ja sen lupauksiin pitäytyvä luottamuksensa oli niin suuri, että he pitivät itsestään selvänä jokaisen lupauksen toteutumista Jeesuksen elämässä, vaikka heillä ei olisi aina ollut siitä varsinaista tietoa. Niin kerrottiin Jeesuksesta Vanhan testamentin nojalla tapahtumia, jotka sellaisenaan eivät koskaan tapahtuneet.

Nimenomaan kärsimyshistoriassa lienee Vanhan testamentin ennustuksilla suuri vaikutus. Eräistä evankeliumien lausumista saa sellaisen luultavasti paikkansa pitävän käsityksen, ettei itse asiassa yhtään Jeesuksen oppilasta ollut seuraamassa tapahtumia Golgatalla. He kaikki olivat peloissaan paenneet. Teoreettisten pohdintojen ja hurskaan mielikuvituksen oli täydennettävä tietopiirissä olevia aukkoja, ja siinä tulivat Vanhan testamentin profetiat avuksi. Mutta niin muodostuivat myös eri evankeliumien selonteot varsin erilaisiksi, ja niissä Jeesuksen suuhun sijoitetut sanat ovat lainauksia eri kohdista Vanhaa testamenttia.

Ylösnousseen kohtaamiskokemukset virittivät Jeesuksen oppilaissa uskon, että Jeesus on kuoleman herra. He uskoivat, että Jeesuksella oli mahti herättää myös manalle menneitä niin kuin hän oli sairaitakin parantanut. Niin alettiin kertoa tällaisista tapahtumista, esimerkiksi Nainin lesken pojan herättämisestä ja Lasaruksesta. Jälkimmäisen kertomuksen synnyn teki ymmärrettäväksi lisäksi se, että tutussa Jeesuksen vertauksessa muuan Lasarus ja rikas mies ovat kuolleet, ja rikas mies todella pyytää Lasarusta lähetettäväksi elävien keskuuteen varoittamaan piittaamattomasta elämästä. Hurskas mielikuvitus kenties yksinkertaisesti jatkoi tätä kertomusta.

En pidä luultavana, että edellä mainitut herättämiskertomukset ovat tarkkoja kuvauksia todella tapahtuneiden asioiden ulkonaisista vaiheista. Nykyaikaisessa mielessä tosia historian kuvauksia ne eivät ole. Mutta valheitakaan ne eivät silti ole. Minulla on sama käsitys kuin näitä kertoneilla Jeesuksen oppilailla: Jeesus on kuoleman herra, kuoleman orjuuttava vaikutus on rauennut hänen elämänsä myötä.

Kertomus Jeesuksesta ja Pietarista veden päällä voi samoin olla tosi siinä mielessä, että se auttaa ymmärtämään Jeesuksen oppilaan asemaa maailmassa. Varsinaista historiallista tapausta se tuskin välittää tietoon.

Jääkö mitään kouraantuntuvaa tietoa Jeesuksesta ja hänen elämästään? Todennäköisesti jokaisen yksityisen tapahtuman historiallisuutta voidaan epäillä ja luultavasti epäileekin joku vakavasti otettava tieteellinen Raamatun tutkija. Se joka haluaa uskolleen inhimillisiä tukipylväitä, erehtymätöntä Raamatun kirjainta tai muuta sellaista, joutuu sulkemaan itsensä tietämyksen tosiasioilta. Me emme tiedä mitään varmaa.



Erityisesti tämä pitää paikkansa Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Jeesuksen elämästä ennen hänen noin kolmenkymmenen vuoden ikäänsä on käytettävissä vain legendoja joilla tuskin on paljoa historiallista taustaa. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien alkuun sisältyy näitä lapsuuslegendoja, Luukkaan tuttu jouluevankeliumi ja kertomus Itämaan tietäjistä ynnä muita.

Legendoiksi ne osoittautuvat muun muassa seuraavista syistä. Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lapsuuskertomukset ovat erilaisia. Vanhimmat Uuden testamentin kirjat, Paavalin kirjeet ja Markuksen evankeliumi eivät tunne niissä kerrottuja ihmeellisiä asioita. Kertomukset ovat täynnä sadunomaisia aiheita ja ihmeitä. Ne sisältävät ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi kertomus Marian neitseellisestä synnyttämisestä ja Jeesuksen isän puolelta johdetut sukutaulut ovat ristiriitaisia, ja sitä paitsi Matteuksen ja Luukkaan sukutaulut jo Jeesuksen isoisän kohdalla eroavat toisistaan.

Parhaiten säilynyt osa evankeliumeista on Jeesuksen puheet. Nekin ovat pääasiassa eläneet yksittäisinä sanoina, joita sitten myöhemmin on koottu yhteen. Luultavasti Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien tekijöillä on ollut tällainen kokoelma käytössään jo kirjallisena tuotteena.

Jeesuksen puheistakaan ei erehtymättömän sanan etsijälle ole tukikohtaa. Jokaisen yksityisen Jeesuksen suuhun sijoitetun sanan aitouden epäilemiseen voidaan osoittaa perusteita. Ei ole olemassa mitään Jeesuksen lauseitten ydinjoukkoa, joka varmasti sisältäisi vain hänen todella lausumiaan sanoja. Jonkinlainen yksimielisyys vallitsee tutkijoiden kesken sentään niistä lauseista, jotka varmasti ovat Jeesusta myöhemmältä ajalta, ja toisaalta niistä lauseista, joiden joukosta mahdollisesti löytyvät Jeesuksen aidot sanat.

Monen mielestä edellä esittämäni kuva Uuden testamentin historiallisesta luotettavuudesta riistää kaiken pohjan kristinuskolta. Vaihtoehdoiksi nähdään joko kristinuskosta luopuminen tai luopuminen Uuden testamentin tieteellisen tutkimuksen hyväksikäyttämisestä. Tieteellinen tutkimus voidaan hylätä perkeleellisenä niin kuin tekevät niin kutsutut fundamentalistit (heille Raamattu on Pyhän Hengen sana sanalta sanelema kulumattomien totuuksien kokoelma) tai sitten se jätetään jumaluusopillista koulutusta saaneiden yksityiseksi harrastukseksi, mikä hengellisten häiriöiden pelossa salataan yksinkertaiseksi ajatellulta kansalta.

Useimmat kirkon opetusviran haltijoista ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon, tavallisimmin kuitenkaan omaksumatta fundamentalismin periaatteita. Koulun uskonnonopetuksessa, niin kuin kirkonkin eri opetustilaisuuksissa, väistetään kaikkien kyllin pitkälle menevien luotettavuuskysymysten selvittely. Sellaisiin poikkeuksellisesti ryhdyttäessä jäädään periaatteessa epähistorialliselle kannalle. Jumaluusopillista koulutusta saamattomilla ei siten ole tiedollisia edellytyksiä harkita omin aivoin kysymystä. Informaatiota tosin on saatavissa: uskonnonvastustajien vuosisadanvaihteesta peräisin olevaa liberaaliteologiaa ja fundamentalistien kauhupropagandaa epärehellisistä tiedemiehistä, jotka pyrkivät harhaannuttamaan valitutkin, jos mahdollista.

Perinnäisen raamattukäsityksen varjelemista yleisesti tunnustetun tieteellisen tutkimuksen tuloksilta on tietenkin pyritty perustelemaan. Piittaamattomuus historiallisesta, joka oli luonteenomaista vuosisadan alkupuolen saksalaiselle teologialle ja jossakin määrin on sitä vieläkin, on monen teologisena perusteena historiallisten näkökohtien syrjäyttämiseen. Viitataan Paavalin välinpitämättömään asenteeseen Jeesuksen elämänvaiheita ja Jeesuksen omia sanoja kohtaan. Toteaahan Paavali eräässä kirjeessään, ettei hän välitäkään tietää mitään historiallisesta Jeesuksesta, Jeesuksesta "lihan mukaan".



Tähän on sanottava, että Paavali ei suhtaudu ollenkaan niin välinpitämättömästi Jeesuksen elämään ja sanoihin kuin on ollut jumaluusopillista muotia ajatella. Ja ennen kaikkea Paavali ei periaatteessa ole yhtään arvovaltaisempi Jeesuksen merkityksen tulkitsija kuin evankeliumien toimittajat. Käsitys, jonka mukaan evankeliumeissa kerrottaisiin mitä todella tapahtui ja Paavalin kirjeissä selvitettäisiin autuuttava oppi, on hyvin vanhanaikainen ja hyvin kehnosti perusteltavissa. Ei ole ollenkaan sanottu, että Paavali joka suhteessa on nähnyt syvemmälle Jeesuksen olemukseen kuin esimerkiksi Matteus. Evankeliumit eivät muodostelleet systemaattista teologiaa tai monijäsenisiä oppirakennelmia vaan kertoivat Jeesuksen elämästä ja puheista esittäen siten Paavalista poikkeavan Jeesus-tulkinnan.

Esitetään myös, että keskenään ristiriitaiset ja jatkuvasti muuttuvat tieteellisen tutkimuksen tulokset eivät sovi kirkon elämään. Usko ja pelastusvarmuus eivät voi perustua käsityksiin, joiden arvovalta nojaa erehtyvään inhimilliseen järkeilyyn.

Kieltämättä jumaluusopillisen tutkimuksen liepeillä liikkuu paljon sivistyssanoihin mieltynyttä tyhjänpäiväisyyttä, jonka tuominen kirkon elämään on turhaa ja mahdotontakin. Mutta perusteeksi tieteellisessä tutkimuksessa yleisesti hyväksyttyjen totuuksien väistämiseen tämä näkökohta ei kelpaa.

On myös totta, että pelastusvarmuutta ei voi nojata oppeihin ja väitteisiin, jotka voivat minä hetkenä tahansa tulla hylätyiksi ja kumoon todistetuiksi. Tästä ei seuraa, että tutkimus olisi kirkolle käyttökelvotonta. Onhan mahdollista, että onkin erehdytty juuri nojattaessa uskonvarmuusoppeihin ja käsitysten älylliseen omaksumiseen.

Vielä on totta, että ihmiset kaipaavat muuttumattomia, kaiken epäilyksen yläpuolella olevia totuuksia elämänsä perustaksi. Ainoa mahdollinen päätelmä tästä ei ole, että heille olisi sellaisia oppeja ja totuuksia annettava. Ei ainakaan silloin kun sellaisia ei ole.

En voi löytää yhtään uskottavaa puolustusta sille, että Uuden testamentin tutkimukseen ja Raamatun arvovaltaan liittyvät ongelmat pidetään pappien ammattisalaisuutena. Teologisen tiedekunnan seminaariharjoituksissa, teologisissa keskustelutilaisuuksissa ja raskasta, maallikolle käsittämätöntä tieteellistä apparaattia käyttävissä teoksissa niistä sopii vapaasti keskustella. Se, joka yksinkertaisena pidetylle kansalle, jumalanpalvelukseen kokoontuvalle väelle, rippikoulunuorisolle tai koulun oppilaille esittää asiantuntijoitten yleisesti hyväksymiä raamatuntutkimuksen periaatteita ja tuloksia, joutuu heti myyräntyön tekijän kirjoihin. Yhdessäkään nuorison oppikirjassa, enempää kirkon kuin koulun käyttämissä, ei perinpohjaisesti syvennytä tähän kysymykseen.

Kansan tahto saada tarpeellinen määrä järkkymättömiä totuuksia uskottavaksi keskellä nopeasti muuttuvaa aikaa ei ole peruste niiden anniskelulle. Ennemminkin on ihmisiä autettava siinä, että he osaisivat olla rohkeita ja iloisia maailmassa, missä mikään ei ole ehdotonta eikä taattua. Kirkon tehtävänä ei ole antaa auktoriteetin nälkäisille auktoriteetteja vaan parantaa heidät siitä pelosta, joka ajaa turvautumaan auktoriteetteihin. Jeesus tuli tosin sairaita tapaamaan, mutta ei tekemään sairautta miellyttäväksi, vaan parantamaan sen. Jeesus tuli pelkäävien ihmisten luo, ei lohduttamaan pelkääviä, vaan voittamaan sen, millä on valta tuhota ihmisyys.



Ihmisen narraaminen, vaikkapa sielua hoitavakin, ei ole liikkumista Jeesus Nasaretilaisen asialla. Kristinuskon jumala tahtoo paljon enemmän kuin lievitystä sairaan maailman kipuihin. Kristinuskon jumala on perimmältään totuutta, eikä hurskaskaan valhe voi olla hänestä peräisin. Raamattu itse sanoo Jumalan nimissä: "Totuutta minä tahdon salatuimpaan saakka." Johanneksen evankeliumissa Jeesus julistautuu itse totuudeksi. Perinnäinen teologinen kieli kutsuu Jumalan totuudellisuutta Jumalan pyhyydeksi. Kipeitä tosiasioita kaihtava, kirkko on unohtanut Jumalan pyhyyden, eikä tuonpuoleisten tuskien ja Jumalan suuttumuksen oikeauskoisinkaan maalailu poista tätä asianlaitaa.

Perimmältään tieteellisen tutkimuksen vierominen, perinnäisen, epätoden raamattunäkemyksen suosiminen vastoin parempaa tietoa, kaikenlainen selittely ja väkivalta omaa älyä kohtaan eivät ole ainoastaan jyrkässä ristiriidassa kristillisen Jumalakuvan kanssa. Olennaisesti on kysymys samasta epäuskosta, samasta laskelmoivasta pelkuruudesta, joka ohjaa yhteiskuntiin hyvin sijoittuneiden kirkkolaitosten taloudellisia ja poliittisia ratkaisuja. Uskaltamatta ratkaista puolesta tai vastaan kirkko heiluu uskon ja epäuskon välimailla. Se turvautuu kristinuskon jumalaan, joka ei näy, joka ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä käsin tehdyissä kirjoissa, mutta se tahtoo myös kouriinsa jotakin, jota koskettaa. Jumalan kutsuun luottamatta se etsii vakuuksia.

Mutta taktikointinakin piittaamattomuus ennakkoluulottoman tutkimuksen tuloksista on typerää. Kieltäytymällä tunnustamasta ajattelevalle ihmiselle itsestään selviä tosiasioita vieraannuttaa kirkko läheltään parhaat voimansa, ne jotka etsivät totuutta ja yksin totuutta. Niille, jotka etsivät tekosyytä Jeesuksen sanoman hylkäämiseksi, kirkko tyrkyttää sellaista. Ja vielä – kirkon uskollisten piirissä syntyy väistämättä opillinen kiihkoisuus, keskinäinen vakoilu ja pelko; ovat aina läsnä silloin kun vaaditaan sokeaa kuuliaisuutta arveluttaville käsityksille.

Ihminen, joka on löytänyt luovan iloisuuden uusissa ihmisenä olemisen mahdollisuuksissa, jotka Jeesus Nasaretilaisen mukana ovat tulleet maailmaan, ei tarvitse erehtymättömiä auktoriteetteja, ei järkähtämättömiä totuuksia eikä mitään muitakaan pensaita, joihin työntää pelkäävä äly tosiasioita näkemästä. Jeesus Nasaretilaisen merkitys ihmiskunnalle todella paljon syvemmällä kuin joukossa kirjoja, joiden erehtymättömyyden epäileminen erkaannuttaa Jumalasta. Jeesus on antanut meille tilaisuuden olla ihmisiä, ei joitakin ylhäältä saneltuja uskomisharjoituksia.

Vapautta pelkäävien ihmisten auktoriteetinnälkä ei saa säikyttää valpasta ihmistä. Älyllisesti rehellisenä ei voi väistää Jeesuksen syyttävää, mutta myös rohkeutta luovaa kuvaa pelkästään viittaamalla epäjohdonmukaisuuksiin tai ajanlaskun alun kulttuurille ominaisiin naiiveihin ja uskomattomiin käsityksiin. Ei voi paeta uutta olemassaoloa, josta Uuden testamentin kirjat kertovat, viittaamalla nerokkaisiin tapoihin, joita on keksitty Uuden testamentin väärinkäyttämiseksi. Kysymys ei ole opinkappaleista, ei uskomuksista, ei helposti väistettävistä teologisista kiistakysymyksistä, vaan siitä, miellyttääkö Jeesus Nasaretilainen, herättääkö hän rohkeutta, luottamusta, uutta elämää, sanalla sanoen uskoa.

Vain pontevasti irtisanoutumalla kaikesta väärästä lapsenuskon säästämisestä, vain oppimalla monta vertaa suuremmin arvostamaan totuutta, täsmällistä, kiertelemätöntä totuutta, jota ei ole pakattu hurskaitten varausten villoihin, vain kieltäytymällä antamasta tukea pelkurimaiselle perinteeseen pitäytymiselle kirkkomme voi tarjota vakavasti otettavan haasteen rehellisille ihmisille. Kristinuskon opetuksessa ja kristillisessä kasvatuksessa se merkitsee juuriin saakka käyvää mullistusta. Halpa apologeettisuus uskonnon oppikirjoissa on tunnottomaksi tekevää myrkkyä, joka immunisoi kasvavan sukupolven omaatuntoa Jeesuksen sanomalle. Luova, Jumalan tarkoittama elämä voi kasvaa vain siellä, missä rehellisyys sekä älyllisessä että kokonaispersoonallisessa mielessä on loukkaamaton arvo.







Uskominen ei ole herkkäuskoisuutta



Erehtyvän, inhimillisen Uuden testamentin edessä useat näkevät vaihtoehdoksi kristinuskosta tai ennakkoluulottomasta totuuden etsinnästä luopumisen. On monia ihmisiä, joiden ei pitkän päälle ole mahdollista turruttaa älyllistä omaatuntoaan, ja nämä tavallista suuremman annoksen luontaista rehellisyyttä omaavat ihmiset usein ajautuvat Jeesus Nasaretilaisen persoonan vaikutuksen ulkopuolelle. Juuri tämän tähden on niin pinnallista ja loukkaavaa, kun kuulee niin kutsuttuja älyllisiä uskon esteitä halveksuttavan ja sanottavan, että perimmäisenä vaikuttimena kuitenkin on kaidan tien vaivan pelkääminen. Päinvastoin on monia, jotka ottavat nähdäkseen kaidan tien vaivat omakohtaisen vastuun pelossa, jotka etsiytyvät pakoon radikaalin rakkauden vaatimusta ihmismittojen mukaiseksi ommellun hurskaudenkaavun suojassa.

Älyllisistä syistä Jeesus Nasaretilaisen nimestä irtisanoutuvien vakaumusta kyllä on kunnioitettava, mutta sitä ei saa suinkaan jättää rauhaan. Kaikille niin kutsutuille epäilijöille ja hakemaansa löytämättömille etsijöille on sinnikkäästi muistutettava, että kristinuskossa ei ole kysymys oppien ja uskomusten järjestelmästä, joka olisi ehtona Jumalan kansaan kuulumiselle. Usko, jota Jeesus odotti kohtaamiltaan ihmisiltä, ei ollut älyn mukautumista mielipiteisiin, jotka ovat niin epätodennäköisiä, omituisia tai vaikeaselkoisia, että niiden omaksuminen on mahdollista pelkästään uskon varassa.

Yhdessäkään Uuden testamentin kertomuksessa Jeesus ei vaadi uskonkappaleisiin sitoutumista. Muodikkaitten teologisten kiistojen pohtimiseen hän ei antautunut, vaan johti aina keskustelun kipeisiin, kuulijaa henkilökohtaisesti koskeviin kysymyksiin, siihen, miten he elävät ihmisinä. Niin kävi Johanneksen evankeliumin kertomuksessa samarialaiselle naiselle. Väistöliike populaariin keskustelunaiheeseen temppelin jumalanpalveluksen oikeasta paikasta ei onnistunut, vaan lopulta oli puhuttava siitä, mikä oli kipeintä: pirstoutuneesta minästä, rikki menneestä ihmisten yhteiselämästä.

Uskosta ja opillisista pitämyksistä käytävä keskustelu kiertyy useimmiten ennen pitkää koskemaan ihmeitä. Se osoittaa ihmeongelman araksi ja sitä koskevan keskustelun tarpeelliseksi. Juuri omituisten tapahtumien uskomisen katsotaan usein olevan raja kristillisen uskon ja uskomattomuuden välillä. Joskus jopa vaikuttaa siltä, että mitä ihmeellisemmät ihmeet sitä uskoo, sitä kovempi kristitty on.

Ihmisen eheyden nimessä kaivataan kirkkaita, yksitulkintaisia ja konjunktuuripoliittisista varauksista vapaita kannanottoja ihmeiden uskomisen tarpeellisuutta vastaan. On jyrkästi torjuttava Jumalan pyhyyttä häpäisevä katsantokanta, jonka mukaan hän suhteessaan ihmisiin olisi riippuvainen ihmisten kyvystä uskoa uskomattomalta kuulostavia kertomuksia. Jos Jumalalla olisikin jokin ihmisten karsintajärjestelmä, ei se voisi olla näin mielivaltainen.

Jeesuksen tehtävänä ei todella ollut puuttua Jumalan maailman luonnontieteelliseen järjestykseen. Eihän ihmiskunnan hätä suinkaan ole siinä, että Jumalan luonnonlait olisivat epäonnistuneita. Raamatun luomiskertomuksessa Jumala yksinkertaisesti toteaa, että maailma oli luotuna hyvä. Ihmiskunnan hätä on siinä, mitä Raamattu nimittää synniksi: henkilökohtaisessa ja yhteisöllisessä elämässä, joka on pirstoutunut, josta usko, toivo ja rakkaus on kadonnut, jonka mahdollisuudet uuteen ovat sulkeutuneet.



Jeesus tuli avaamaan meille tietä uuteen, Jumalan tarkoitusten mukaiseen ihmisyyteen, ei osoittamaan ihmeellisillä tempuilla ällistyttäviä, yliluonnollisia voimia. Jeesus tuli johtamaan ihmisiä Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakunta ei ole sensaatioita, kummallisuuksia. Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä, kuten Paavali sen määrittelee.

Jeesus itse päättäväisesti sanoutui irti ihmeittentekijän, thaumaturgin, roolista. Kansan kärttäessä häneltä merkkiä taivaasta hän sanoi heille: teille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki. Niin kuin profeetta Joona oli varoitusmerkkinä aikansa Niinivelle, niin Jeesuksen elämä, hänen olemuksensa ja toimintansa, oli merkkinä Israelin kansalle. Sensaationnälkäiseltä kansalta jäi Jeesuksessa näkemättä se mikä oli olennaista: Jumalan tahtoma ihmisyys, joka on lupaus ihmiskunnan uudesta tulevaisuudesta.

Jeesuksen parantava työ ei ollut tarkoitettu ihmisten lyömiseksi ällikällä. Se oli osa hänen julistustaan. Suuri todellisuus, Jumalan saapuminen keskuuteemme, toteutui ennakoivasti ihmisten mielten avautuessa hänen julistuksensa voimassa ja uusien elämän mahdollisuuksien tullessa vaivatuille, rikkinäisille, sairaille ihmisille. Siksi Jeesus sanoikin: ”Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, eikö Jumalan valtakunta ole silloin tullut teidän keskellenne!” Riivaajat, tai niin kuin me sanoisimme, elämää tuhoavat rakenteet inhimillisessä todellisuudessa, väistyivät Jeesuksen edessä. Ne eivät väistyneet taikavoiman, vaan väkevämmän, terveemmän elämän edessä.

Mielenkiintoisella tavalla ero tulee näkyviin evankeliumi parannuskertomusten historiassa, jota on tutkittu muun muassa niin kutsutulla muotohistoriallisella menetelmällä. Vanhimpina ja historiallisesti aidoimpina pidetyt kertomukset huipentuvat aina Jeesuksen sanaan, ja itse ihmeen suorittanen jää sivuasiaksi. Kertomusten iän kasvaessa ja niiden vähitellen rappeutuessa huomio kiintyy itse ihmeen teon tekniikkaan. Luetellaan seikat, jotka osoittavat sairauden vakavaa laatua, esimerkiksi lukuisat turhat parannusyritykset. Esitetään ihmeen tekniikka, esimerkiksi tahtaan tekeminen syltä. Lopuksi kerrotaan todisteita paranemisen aitouden puolesta, esimerkiksi papille näyttäytyminen. Mitä kauemmin Jeesuksen ajasta kuljetaan, sitä voimakkaampana esiintyy pyrkimys siirtää huomio elämään kutsuvasta Jeesuksen sanasta ihmeen sensaatioon.

Uudessa testamentissa on jo tavattavissa esimerkkejä myöhemmästä kehityksestä, joka johti alastoman taikauskon astumiseen kristillisen uskon sijaan ja mieltä kiihottavan kertoilun nousemiseen Jumalan tahdon kuuluttamisen tilalle. Tällaisia kaiken kristillisen arvon menettäneitä kertomuksia on pahojen henkien ajaminen sikalaumaan, joka tuhoutui syöksymällä veteen jyrkänteeltä. Toinen tyhjänpäiväinen taru, joka on eksynyt Uuteen testamenttiin, on kertomus Pietarin onkimasta kalasta, jonka suusta löydettiin Jeesuksen ennustuksen mukaan tilapäismenoihin tarvittu kolikko. Kyllä Jeesuksenkin oli järjestettävä toimintansa rahoitus aivan maallisin keinoin, taikurin temppuihin turvautumatta.

Suhtautumistamme ihmeisiin ei käsitykseni mukaan saisi muuttaa se, että Jeesus nähtävästi itsekin uskoi ihmeisiin. Jeesuksella oli paljon sellaisia luonnontieteellisiä, sielutieteellisiä ja filosofisia käsityksiä, joita meikäläisen koulusivistyksen saanut ihminen ei ole valmis hyväksymään, eikä häneltä sitä vaaditakaan. Jeesus ei näet voinut aikanaan saada uudenaikaiseen tieteelliseen tutkimukseen perustuvia tietoja näistä asioista, mihin meillä on mahdollisuus.



Jeesuksella ei voinut olla tietoja Mooseksen mukaan nimitettyjen Raamatun kirjojen lähde-erittelystä ja syntyhistoriasta, sillä tieteelliset menetelmät, joilla ne on selvitetty, ovat vasta äskettäin kehitettyjä. Jeesuksella ei voinut olla tietoja koko elämää säätelevästä kehityksestä, koska sitä ei silloin vielä ollut keksittykään. Ja henkisen eheytensä kadottaneita ihmisiä hän piti ajan lääketieteellisten käsitysten mukaan pahojen henkien, demonien riivaamina. Monia muitakaan hyviä ja yleishyödyllisiä asioita Jeesuksella ei ollut tiedossaan. Yleisneroksi häntä ei tänne lähetettykään.

Jeesuksen käsitykset tulevaisuudesta eivät olleet erehtymättömiä; ei mikään ihmisen ulottuvilla oleva tieto voi näet ollakaan erehtymätöntä. Matteuksen evankeliumissa hän esimerkiksi sanoo: "Totisesti minä sanon teille, te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennen kuin Ihmisen Poika tulee." Tutkimuksen tässä vaiheessa ei ole täyttä varmuutta siitä, ymmärsikö Jeesus itsensä täksi Ihmisen Pojaksi. Hän saattoi odottaa tulevaisuudesta lopunajallisen tuomarin hahmoa, josta hän käytti tätä nimitystä ja johon hänen oppilaansa ovat hänet myöhemmin samastaneet. Puhuipa hän tässä toisesta tulemuksestaan tahi jonkun muun tulemisesta, mitään sellaista ei ole tapahtunut hänen odottamanaan lyhyenä aikana. Ajalliset välimatkat katosivat hänen kokiessaan intensiivisesti Jumalan valtakunnan lähestymisen.

Kolmeen ensimmäiseen evankeliumiin sisällytetystä pitkästä, lopunajan tapahtumia käsittelevästä esityksestä, jonka evankeliumien toimittajat ovat sijoittaneet Jeesuksen suuhun, ei tässä yhteydessä ole syytä puhua. Se ei näet ole Jeesuksen pitämä puhe, vaan alun perin kirjallinen esitys, jonka on mahdollisesti laatinut joku alkukirkon profeetoista kokoamalla tulevaisuutta koskevia ennustuksia eri lähteistä, sekä Vanhantestamentin sisältämästä että muusta ilmestyskirjallisuudesta. Tämä on ilmeistä esimerkiksi sillä perusteella, että "puheeseen" sisältyy lause: "Joka tämän lukee, se tarkatkoon" (Matt. 25:15 ja Mk. 13:14).

Jeesuksen käsitykset luonnon tapahtumakulussa esiintyvistä häiriöistä eli ihmeistä, hänen muut luonnontieteelliset uskomuksensa, hänen tulevaisuutta koskevat käsityksensä eivät olleet joka kohdassa erehtymättömiä. Niihin sisältyy harvinaislaatuista viisautta, mutta ne eivät ole ehtona Jumalan tarkoittaman-ihmisyyden saavuttamiseksi. Kristillinen usko ei ole uskoa ihmeisiin eikä uskoa Jeesuksen käsityksiin. Kristillinen usko ei ylipäänsä ole uskoa joihinkin uskottaviin asioihin.

Monen mielessä herää kysymys, eikö sentään vaadita Jeesuksen ihmeellisen, jumalallisen luonnon tunnustamista kaikkine siihen liittyvine uskonkappaleineen. Ennen muuta silloin keskittyy huomio kirkollisessa lehdistössä vilkkaan keskustelun kohteeksi joutuneeseen neitseestäsyntymisoppiin. Monien käsityksen mukaan juuri neitseestäsyntyminen on perustavaa laatua oleva uskonkohde, johon koko kristinoppi nojaa.

Olen jo aiemmin osoittanut, että on vahvoja perusteita olla erityisesti luottamatta Jeesuksen lapsuudesta kerrottuihin kertomuksiin historiallisessa mielessä. Neitseestäsyntymisopin perusteet sijaitsevat juuri näillä legendaarisen aineksen kuormittamilla Uuden testamentin alueilla. Minulla on käsitys, jonka mukaan pelkästään tieteellisen historiankirjoituksen ja ennakkoluulottoman Uuden testamentin tutkimuksen kannalta opilla neitseestäsyntymisestä on äärimmäisen heikot perusteet.



Tärkein näkökohta neitseellisyyskeskustelussa nousee kuitenkin itse uskosta käsin. Oppi neitseellisestä syntymästä edellyttää, että jumaluutta pidetään fyysisenä asiana, joka perintötekijöitten avulla voi periytyä kuten punainen tukka tai paha sisu. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kristillisen jumalakäsityksen kanssa, jossa nähdään selvästi ero luodun luonnon ja sen näkymättömän, sanomattoman Luojan välillä. Kreikkalaisten ajatusmaailmassa se on ymmärrettävä, sillä heidän jumalakäsityksensä oli ratkaisevasti toinen. Kreikkalaisen käsityksen mukaan kenestä tahansa kunnon miehestä saattoi tulla jumala; stoalaiset jopa opettivat, että heidän oppiensa mukaisesti kohtaloonsa alistuva viisas on suurempi kuin jumalat.

Toisestakin näkökulmasta oppi neitseestäsyntymisestä on kristillisen jumalakäsityksen kannalta vaarallinen. Jos jumaluus on jotakin, joka ihmeellisen siittämisen kautta voidaan siirtää toiseen henkilöön, joko ollaan periaatteellisessa monijumalaisuudessa tai luovutaan käsittämästä Jumala persoonaksi.

Oppi neitseestäsyntymisestä sitä paitsi vaarantaa myönteisen arvostuksen, jonka juutalaisuus yhtä hyvin kuin Jeesuskin antoi sukupuolisuudelle. Ihmisenä olemisen ongelma nähdään samoin kuin monissa pakanuuden uskonnollisissa filosofioissa siinä, että sukupuoliolentoina etsimme toista ihmistä yhtyäksemme häneen ruumiillisesti. Sukupuoliyhteys nähdään saastaavana toimituksena, jonka kautta sukupuolisen himon lika tahraa uuden ihmiselämän. Syntikin nähdään näin ollen perinnöllisesti sukupolvesta toiseen siirtyvänä fyysisenä asiana. Syntiin lankeaminen muuttuu kemialliseksi tai geneettiseksi reaktioksi, jonka väistäminen ei ole mahdollista yhdellekään maailmaan syntyvälle ihmiselle. Siksi maailman Vapahtajan tämän käsityksen mukaan onkin synnyttävä "ilman miehen himoa", jotta hän itse synnistä vapaana voisi syntiset pelastaa.

Johdonmukaisesti ajatellen näistä kannoista päädytään ihmisen eettisen vastuun kieltämiseen. Neitseestäsyntymisoppiin liittyy perisyntioppi, joka tekee synnistä kohtalon; kenellekään normaalin sukupuoliyhteyden tuloksena syntyvälle ihmiselle ei ole mahdollista sitä välttää. Synnin käsitteestä, joka kristinuskossa on eettinen, ihmisen pahaa tahtoa ja kovaa sydäntä ilmaiseva käsite, tulee pakanafilosofin metafyysinen syntikäsite. Sillä tarkoitetaan ihmisen luonnon saastuneisuutta.

Terveen kristillisen luomisuskon mukaan maailma on hyvä, mutta ihmisten kovuus ja piittaamattomuus toinen toisistaan orjuuttaa ihmiskuntaa. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset muuttavat mielensä (sana, joka suomalaisessa Uudessa testamentissa on käännetty parannukseksi, tarkoittaa mielen muuttamista). Neitseestäsyntymislegendoihin johtaa käsitys, että maailma on paha ja on onnettomuus syntyä maailmaan. Ihmisen ydin  kutsuttiinpa sitä vaikka sieluksi  on hyvä. Ihmiskunnan toivo on siinä, että ihmiset pääsevät pakoon maailmasta ja irti omasta maailman saastuttamasta ruumiistaan. Tämä pakanallinen ja kreikkalaisten filosofien suosima ajatuskaavio tunkeutui jo varhain kristilliseen uskoon ja enemmän kuin arvaammekaan vaikuttaa käsityksiimme pakanallistuttavasti. Perimmältään se on luomisuskon kieltämistä epäuskoista pessimismiä ja luonnollisen ihmisen yritystä väistyä vastuustaan maailmasta.

Maailmaa ei muuteta syyttämällä maailmaa, omaa ruumista tai sukupuoliviettiä. Maailma muuttuu sillä, että ihmisissä tapahtuu mielenmuutos, että he eivät enää etsi pahaa toinen toistansa vastaan vaan etsivät sen sijaan toisiaan veljinä ja sisarina. Me emme tarvitse uutta, sukupuoletonta ruumista, me tarvitsemme uudistuneen mielen. Maailma on hyvä ja sukupuolisuus on yksi elämän suurista lahjoista, me olemme pahoja ja hitaita muuttumaan.

Mitkä seikat lienevät olleet vaikuttamassa Jeesuksen neitseellistä syntymää koskevan perimätiedon muodostumiseen?



Vanhin evankeliumeista, Markuksen evankeliumi, ei ole ollenkaan kiinnostunut Jeesuksen varhaisvaiheista. "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, evankeliumin alku" on hänelle Johannes Kastajan toiminta erämaassa ja Jeesuksen sen aikana tapahtuva astuminen julkisuuteen. Sama pitää paikkansa Johanneksen evankeliumista.

Markuksella ja Johanneksella ei ole ollut tiedossaan Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asianhaaroja, jotka olisivat olleet heidän mielestään Jeesuksen olemuksen ja kutsumuksen kannalta keskeisiä. Neitseestäsyntymisoppi ei siis alun pitäenkään ole ollut kaikille kristityille yhteinen käsitys. Markukselle ja Johannekselle Jeesuksen julkinen toiminta, kaikki mitä hän puhui, mitä hän teki ja mitä kohtaloita hän joutui kokemaan, riitti tekemään hänen merkityksensä ymmärrettäväksi. He eivät tarvinneet oletusta, että Jeesus olisi ollut Jumalan fyysistä sukua.

Markuksen evankeliumi kirjoitettiin noin vuonna 70, Johanneksen evankeliumi noin vuonna 100 ja molemmat muut evankeliumit näiden välisenä aikana. Niin ollen Jeesuksen lapsuutta koskeva perimätieto on syntynyt tai ainakin tullut laajalti hyväksytyksi vasta Markuksen evankeliumin ilmestymisen jälkeen ja silloinkin se sisälsi keskenään ristiriitaista ainesta (neitseestäsyntyminen, isänpuoleiset sukutaulut). Toisaalta vielä Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikana näitä lapsuuskertomuksia ei yksimielisesti arvostettu kristillisessä kirkossa, koska Johannes niistä tyystin vaikenee.

Noin vuoden 70 jälkeen siis syystä tai toisesta alkoi Jeesuksen silloisten oppilaiden keskuudessa herätä opettajan elämään kohdistuva uteliaisuus. Kun sopivaa materiaalia sen tyydyttämiseksi ei ollut, syntyi hurskaan mielikuvituksen voimasta legendoja. Näissä legendoissa tahdottiin antaa kirkon palvelemalle Herralle hänen arvoistaan loistoa jo lapsuudesta saakka.

Uteliaisuuden ja inhimillisen mielenkiinnon lisäksi outojen käsitysten syntymiseen vaikutti epäterveitä jumaluusopillisia katsomuksia. Mielenkiinto siirtyi Jeesuksen julistamasta Jumalan valtakunnasta ja hänen avaamistaan inhimillisen elämän mahdollisuuksista teologiseen abstraktioon, joka vähitellen alkoi kadottaa niitä inhimillisiä piirteitä, joita Jeesus Nasaretilaisella oli. Uskottiin kunnioitettavan Jeesusta ylösnousseena Herrana, mutta Herra, jota kunnioitettiin, alkoi erkaantua Jeesuksen historiallisesta kuvasta. Alkoi Jeesukselle annettujen arvonimien huomaamaton sisällöllinen muutos. Jeesuksesta käytettiin samoja nimiä kuin ennenkin, mutta niihin omaksuttiin vierasta sisältöä.

Luulen käsitteen "Jumalan Poika" voimakkaasti vaikuttaneen Jeesuksen fyysisen jumaluuden olettamiseen. Tätä arvonimeä lienee alettu käyttää Jeesuksesta vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä huolellisissa evankeliumitekstien erittelyissä ei ole voitu löytää yhtäkään todennäköisesti aitoa Jeesuksen sanaa, jossa hän itse käyttäisi itsestään tätä nimitystä tai vaatisi sitä itsestään käytettäväksi. Se kuitenkin esiintyy jo Markuksen evankeliumissa. Kun Jeesuksesta käytettiin tällaista arvonimeä, ei kai mikään ollut luonnollisempaa kuin alkaa kertoa tapahtumaa, jossa Jumalan Henki todella siittää Jeesuksen.

Nykyisessä uskonnollisessa kielessä käsite Jumalan Poika korostaa Jumalan ja Jeesuksen läheistä yhteyttä nimenomaan sukulaisuuden, jopa samuuden merkityksessä. Jumalan Poika ja jumala voivat tulla vaihdannaiskäsitteiksi. Juutalaisessa kielenkäytössä – olettaen että sanaa alettiin käyttää Jeesuksesta jo juutalaisessa alkuseurakunnassa  sillä tarkoitettiin Jeesuksen Jumalalta saamaa tehtävää, lähettilään virkaa, joka erotti hänet kaikista muista ihmisistä. Fyysisen sukulaisuuden ja samuuden ajatus olisi juutalaisista ollut loukkaava.



Jos edellä esitettyihin perusteisiin yhdytään, lienee itsestään selvää, että edes sellaisen monien keskeisenä pitämän opinkappaleen kuin neitseestäsyntymisen totena pitäminen ei voi olla Jumalan valtakuntaan pääsemisen ehto. Itse asiassa neitseestäsyntymisen opettamista on pidettävä historiallisten tosiasioiden, teologisten näkökohtien ja eettisten perusperiaatteitten kannalta arveluttavana, keskeisistä uskontotuuksista harhaantuneen ajatusperinteen ylläpitämisenä.



Ylösnousemus ei ole uskonkappale



Kun käydään huolella analysoiden läpi kaikki evankeliumien kohdat, joissa Jeesus Nasaretilainen soveltaa itseensä tai jotkut muut soveltavat häneen niin kutsuttuja uskonnollisia arvonimiä  esimerkiksi sanoja Jumalan Poika, Jumala, Messias, Ihmisen Poika  todetaan monen mielestä yllättävä asia. Yksikään nykyisessä sanamuodossaan aidoksi tunnustettava teksti ei pakota olettamaan, että Jeesus olisi julkisesti soveltanut tai vaatinut sovellettavaksi itseensä ylipäänsä mitään näistä nimityksistä.

Yksityiskohtaista esitystä Jeesuksen arvonimistä ei tässä ole tarjottava. Käsitettä Ihmisen Poika ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Tärkeimmissä yhteyksissä, joissa se evankeliumeissa esiintyy, Jeesus käyttää sitä viittaamaan tulevaan aikaan ja puhuu silloin kolmannessa persoonassa. Tämä antaa ymmärtää, ettei Jeesus omistanut itselleen edes tätä arvonimeä, vaan tarkoitti sillä tulevaisuuden henkilöhahmoa, jonka mukana Jumalan todellisuus lopullisesti koittaisi.

Jeesus ei siis pitänyt tehtävänään vaatia itselleen uskonnollisia arvonimiä eikä asettanut seuraamisensa ehdoksi jonkin tietyn persoonaansa koskevan teologisen käsitteen omaksumista. Hän ymmärsi olevansa Jumalan valtakunnan asialla, ja hänen julistuksensa ja toimintansa keskittyi tämän maailmaan murtautumassa olevan todellisuuden kirkastamiseen. Se ei ollut vaatimattomuutta. Jeesuksella oli korkea käsitys omasta merkityksestään niissä historiaa mullistavissa tapahtumissa, joiden kuuluttajaksi hän itsensä ymmärsi.

Hänen kutsumustietoisuutensa tulee näkyviin siinä, että hän katsoi kohtaamilleen ihmisille perimmäisen merkitykselliseksi, miten he häneen ja hänen sanomaansa suhtautuisivat. Niinpä hän muun muassa väitti että ihmisen hylkäävä tai hyväksyvä kannanotto hänen persoonaansa vaikuttaa ratkaisevasti siihen, minkälaisen kannan Ihmisen Poika saapuessaan on ottava tähän ihmiseen. Jeesus oli merkki murtautumaisillaan olevasta Jumalan ajasta. Se joka hänet ja hänen sanomansa hylkäsi, osoitti olevansa Jumalan valtakunnan vihollinen. Ihminen, joka riemuiten avautui Jeesuksen sanomalle ja toimi sen mukaisesti itse asiassa jo astui Jumalan valtakuntaan. Hän omisti sen lupauksessa ja lupauksen tuottamassa riemussa.

Jeesus näki, kuinka hänen sanansa mursi uuden olemassaolon mahdollisuuden sairaitten, toisistaan erilleen ajautuneitten, vihan, väkivallan, syyllisyyden ja pelon orjuuttamien ihmisten maailmaan. Siksi hän rohkeni väittää Jumalan todellisuuden jo tapahtuvan. Ihmisen luovaa iloa kärkkyvät riivaajat väistyivät, ja Jeesuksen oppilaiden joukossa oli välähdyksittäin nähtävissä uuden, Jumalansa ja lähimmäisensä kanssa avoimina elävien ihmisten yhteyden ydin. Jumalan valtakunta oli jo vajaasti, katkelmallisesti, tulevaisuuteen viittaavasti tapahtumassa, mutta sen täyteys vielä odotti edessäpäin.



Sitä, kuinka täsmälleen Jeesus oli itselleen määritellyt oman asemansa tapahtumaketjussa, jonka hän pani alulle, on vaikea käytössä olevien lähteitten pohjalta ratkaista. Oli sen laita miten oli, Jumalan valtakunta oli hänen pohdintojensa polttopiste. Opetuslasten laita oli toisin. Evankeliumeista saa sen käsityksen, että he kuluttivat paljon voimiaan hautomalla mielessään kysymystä, kuka heidän opettajansa lopultakin mahtoi olla. Aika oli läpikotaisin tulevaisuuden odotusten kyllästämää, ja monenlaiset teoriat ja fantasiat saivat kannatusta. Jumalan Voidellun, Messiaan  näillä tarkoitettiin tulevaisuuden kuningasta  odottaminen oli vireätä hyvin monenlaisissa muodoissa. Tarjokkaita arvonimen haltijoiksi oli esiintynyt useita, ja monia uljaasti alkaneita, mutta teloituspaikoille johtaneita messiaanisia valloitusretkiä tapahtui. Oli väistämätöntä, että Jeesuksen oppilaat sovelsivat eri teorioita Jeesukseen.

Evankeliumissa on joitakin jälkiä keskusteluistakin, joita käyty kysymyksestä Jeesuksen ja oppilaiden välillä. Historiallisen ytimen löytäminen niistä tuottaa suuria vaikeuksia. Huomionarvoista on kuitenkin, ettei Jeesus niistä yhdessäkään ota riemastuneesti vastaan tarjottuja Messiaan rooleja.

Evankeliumeissa korostetaan vähän väliä, että Jeesus tiesi ennakolta lopullisen kohtalonsa. Siihen ei mitään okkultistista selvänäköisyyttä tarvittukaan. Jokainen järkevä ihminen, joka tarkkaili Jeesuksen puheita ja toimia, saattoi ennustaa, että tuo galilealainen uskonnon ja hyvien tapojen pilkkaaja tulisi lopulta päätymään voimassa olevan hurskauden ja poliittisen vallan kanssa väkivaltaiseen yhteenottoon. Jeesuksen puheet, joissa hän säälimättömän terävin, ivallisin sanoin ruoski julkista hurskautta ja juutalaisten kokosydämisimmin uskonnolle antautunutta kansanosaa, fariseuksia ja kirjanoppineita, hänen välinpitämättömyytensä perinnäistavoista, julkisesta järjestyksestä ja jopa Raamatun käskyistä ja lopulta hänen rohkeat sanansa temppeliä vastaan eivät voineet muuhun johtaa.

Eikä Jeesus väistänyt konfliktia. Hänelle oli ilmeistä, että Jumalan tahtoma ihmisyys ei voinut toteutua uskonnollisessa ja moraalisessa järjestelmässä, jolle pyhät arvot olivat ihmistä tärkeämpiä, joka perinteen nimissä kävi sotaa ihmisten yhteyttä vastaan ja rakensi raja-aitoja Jumalan kunniaksi. Viimeinen matka Jerusalemiin  ja jos synoptiset evankeliumit ovat oikeassa, Jeesuksen ainoa matka sinne  oli merkitykseltään selvä kaikille Jeesuksen seurueen jäsenille: se oli lopullisen ratkaisun etsimistä.

Villit toiveet, joita matka viritti Jeesuksen oppilaissa, saivat monia ilmenemismuotoja. Toivo, että Jeesuksen marssi Jerusalemiin merkitsi messiaanisen kuninkaan tuloa kaupunkiin ja astumista valtaistuimelle, herätti keskustelun arvosijojen jaosta messiaanisen valtakunnan hallinnossa: Sebedeuksen pojat pyysivät paikkoja Jeesuksen valtaistuimen kummaltakin puolelta muiden opetuslasten suureksi närkästykseksi. Kansanjoukko kulki Jeesuksen edellä laulaen kunniaa Daavidin pojalle – nimityksellä tarkoitettiin Kuningasta, Messiasta  ja heitteli tielle vaatteita.

Minkälaista ratkaisua Jeesus odotti? Jos Jeesuksen vastaus parhaita paikkoja varaaville Sebedeuksen pojille on aitoperäinen edes ytimeltään, hän lupasi heille mieluummin kärsimyksiä kuin voiton riemun. Samoin aasin valitseminen eläimeksi, jolla hän ratsasti Jerusalemiin joukkojen juhliessa kuningastaan, oli ele, jolla hän ilmaisi kansan käsittäneen väärin tapahtuman. Hän luultavasti ymmärsi, että yhteenotossa järjestelmän kanssa hän henkilökohtaisesti tulisi tuhoutumaan.

Miten hän ulkonaisen tappionsa tulkitsi, sitä ei voi enää saada selville. Saattaa olla niin kuin on väitetty, että hän odotti Jumalan valtakunnan puhkeavan välittömästi kuollessaan; saattaa olla että jokin muu teoria on paremmin paikkansa pitävä. Kertomuksilla siitä mitä hän puhui ja mitä hänelle tapahtui oikeudenkäynnin ja varsinkin ristillä olon aikana, ei ole vankkaa historiallista pohjaa. Pääosiltaan nämä kertomukset ovat syntyneet jälkeenjääneen opetuslapsijoukon yrityksinä tulkita opettajan häpeällisen kuoleman merkitys.



Jeesuksen kuoleman tuottama turhautuminen, jännittyneiden odotusten raukeaminen tyhjiin, rakastetun opettajan, oppilaittensa rohkeimpien toiveitten kohteen menettäminen hajotti oppilasjoukon. Jos Jeesus olisi niin selvin sanoin ilmoittanut ylösnousemuksestaan kuin evankeliumit antavat ymmärtää, tämä pettymys ja katkeroituminen olisivat ajateltavaksi mahdottomia. Ilmeisesti opetuslasten uskollisuus ei riittänyt edes kuolemantuomiopaikalle saakka.

Mestarin kieltämisen traagisuus on evankeliumien taustalla oleva kipeä tosiasia. Kaikki opetuslapset kielsivät Jeesuksen. Jopa Pietari, myöhemmän kirkon pylväs, evankeliumin kertomuksen mukaan petti opettajansa piikatytön pelottamana. Se, että Jeesuksen kuolema hajotti hänen opetuslapsensa ja riisti heidän toivonsa, on evankeliumien historiallisesti luotettavimpia asioita. Perättömänä sellaista tarinaa ei olisi kerrottu niistä kahdestatoista, joiden perustukselle koko kirkko rakentui ja joiden arvo nopeasti ajan kuluessa kohosi yli kaikkien ihmismittojen.

Sitä suurempi historiallinen yllätys on, että vähän ajan kuluttua pettynyt ja hajalleen riepottunut opetuslasten joukkoon jälleen koossa rohkeana, kaihtamatta opettajan saaman kohtelun uhkaa, julistaen samaa uskoa Jumalan valtakuntaa kuin Jeesuskin. Psykologit selittäkööt sen miten parhaiten taitavat ihmisen tarvedynamiikalla, siihen he ovat saaneet koulutuksen, ja se on heidän velvollisuutensa. Jos muita selittämiseen halukkaita alojen ammattimiehiä tarjoutuu esittämään selityksiään, heitä kuunneltakoon. Jos heidän selityksensä on asiantunteva, se kyllä omalta osaltaan saattaa auttaa ymmärtämään tapahtunutta.

Maailmanhistorian ja meidän nykyään elävien ihmisten ihmisyyden kannalta näillä eri alojen asiantuntijoitten selityksillä ei kuitenkaan ole viimeistä, ratkaisevaa merkitystä. Rohkeutensa jälleen voittanut opetuslasten joukko ilmoitti kohdanneensa opettajan, jota kuolema, jota näennäinen tappio väkivallan edessä ei voinut tuhota. Perimmältään on yhdentekevää, mitä ylösnousemuskokemusten viimeinen tieteellinen selitys tulee olemaan. Tärkeätä on, että kuolema ei voinut voittaa Jumalan vapauttamaa ihmisyyttä, joka Jeesuksella oli.

Jälleen kerran ohi katsova oikeaoppisuus ja toisaalta puolitiehen pysähtyvä älyllinen rehellisyys tarjoavat keinoja väistää olennaista todellisuutta. Oikeaoppisille tulee tärkeäksi varmistaa, että ihmiset ylipäänsä ja samanuskoiset erittäinkin järjellään käsittävät ja sydämellään tunnustavat ylösnousemuksen uskottavana tosiasiana; puolitiehen jäävä rehellisyys tuijottaa silmänsä sokeaksi kertomuksen ennenkuulumattomuuteen; molemmat väistävät tarjona olevan Jumalan lapseuden.

Raitis, keskeiseen pitäytyvä tarkastelutapa on mahdollista saavuttaa huolellisesti vertailemalla Uuden testamentin kertomuksia ylösnousseen ilmestymisistä. Kaikki kertojat ovat yksimielisiä siitä, että Jeesuksen oppilaat saivat jollakin tavalla vakuuden opettajan elämästä. Kuinka se itse asiassa tapahtui, missä se tapahtui, keille ja missä järjestyksessä se tapahtui, näistä kysymyksistä Uudesta testamentista on löydettävissä monia keskenään yhteen sopimattomia, toisistaan olennaisesti poikkeavia käsityksiä. Parhaat yhdenmukaisimmat tiedot ovat Paavalin elämyksistä Damaskon tiellä, jossa ylösnoussut sanoi hänelle: "Saul, Saul, miksi vainoat minua." Tapaus on kerrottu kolme kertaa Apostolien teoissa. Kertomuksissa esiintyy siitä kaksi eri versiota: toisessa Paavalin seuralaiset näkevät elämykseen liittyvän kirkkaan valoilmiön, mutta eivät kuule Paavalin kuulemaa ääntä, toisessa he kuulevat kyllä äänen, mutta eivät näe valoilmiötä.



On ilmeistä, ettei Paavalin kokemukselle Damaskon tiellä varhaiskirkossa yleisesti myönnetty samaa perustavaa laatua olevaa merkitystä kuin Jeesusta jo tämän elämän aikana seuranneiden oppilaiden kokemuksille. Paavali itse kyllä katsoo niiden olevan samanarvoisia, vain ajallisesti erilaisia asioita. Elämystään hän käytti yhtenä aseenaan alkukirkon repivässä kirkkopoliittisessa taistelussa. Apostolin arvoa, jota Paavali tavoitteli, hänelle ei myönnetty. Hänestä tätä arvonimeä käyttivät hänen lisäkseen tuskin muut kuin omat oppilaat. Apostolien teoissakin, joka huomattavalta osalta lienee muodostunut Paavalia lähellä olevissa piireissä, käytetään hänestä apostolin nimitystä vain kerran, ikään kuin vahingossa.

Uuden testamentin ylösnousemuskertomuksissa on ilmeisesti edustettuna useita perimätiedon toisiaan seuraavia kerroksia. Käsitykseni mukaan perustana on ollut varsin yksinkertaisia Jeesuksen oppilaiden todistuksia, joissa he ilmoittivat saaneensa vakuuden Jeesuksen ylösnousemuksesta. Nämä alkavat vähitellen perimätiedossa kietoutua yhä rikkaampien yksityiskohtien sekamelskaan, myyttisiä piirteitä alkaa esiintyä yhä runsaammin, perimätiedossa alkaa näkyä haarautumista erilaisiin traditioihin ja aletaan etsiä aistillisia perusteita tapahtumalle  tyhjä hauta, vartiomiesten lahjominen, epäilevän Tuomaan vakuuttaminen jne. Aletaan myös puhua tapahtumasarjasta: ylösnouseminen ja ajan naiivin maailmankuvan mukainen taivaaseenastuminen  ilmaan kohoaminen opetuslapsien silmien edessä  eroavat toisistaan erillisiksi tapahtumiksi.

Uuden testamentin todistuksen yksimielisyys Jeesus Nasaretilaisen ylösnousemuksen todellisuudesta ja toisaalta sen kirjavuus ylösnousemuskokemusten yksityiskohdissa keskittää katseen olennaiseen. Se estää jumalattoman uteliaisuuden tunkeutumisen kirkon rohkeuden lähteen syvyyksiin. Väärien, kouraantuntuvien tukipuiden hakeminen kristittyjen tulevaisuuden uskolle merkitsisi puolesta ja vastaan esitetyistä näkökohdista loputtomasti käytävää jahkailua, kovasydämisen oikeaoppisuuden ja helpon ateismin esiinmarssia.

Monille tämän päivän kristityille ylösnousemusajatus on päätä rasittava dogmi. Toiset selviävät venyttämällä mielikuvitustaan äärimmille rajoille, toiset pakenevat uskonnollisen auktoriteetin syliin tai antautuvat ajattelua syrjivän uskonnollisen tunteen riepoteltaviksi.

Jeesuksen oppilaille kysymys ei ollut näin tyhjänpäiväinen. Jeesuksen ilmestymisen taustana oli kivistävä tietoisuus siitä, että he olivat kieltäneet opettajansa silloin, kun tämän elämän ahdistavin hetki tuli. Heillä oli muistissaan Jeesuksen jyrkkä sana: ken ikinä kieltää hänet, sen Ihmisen Poika tulee tullessaan kieltämään. Jeesuksen kuoleman jälkeinen oppilasjoukko oli menettänyt opettajansa, toinen toisensa ja, mikä hirvittävintä, tulevaisuuden toivon.

Jeesuksen ilmestyminen merkitsi heille riemastuttavaa, vaikeasti vastaanotettavaa vakuutusta, että heitä ei ollut hylätty uskottomuutensa tähden. Heidän mestarinsa tunnustautui oppilaidensa yhteyteen, mikä heidän puoleltaan oli pirstoutunut.

Oppilaiden ylösnousemususko synnytti alkukirkon. Jeesuksen tunnustautuminen petollisten ystäviensä yhteyteen kokosi nämä toisistaan eksyneet ihmiset yhteen. Ylösnousemuskokemusten välittömänä seurauksena oli, että Jeesuksen oppilaat lähtivät perheineen, omaisuus mukanaan, Jerusalemiin, jossa he elivät yhteistä elämää odottaen lupausten toteutumista.



Uudelleen kokoon tullut Jeesuksen oppilaiden joukko näki opettajan tappion ja tuhoutumisen aiheuttamien epäilysten ajan olevan ohi. Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista ja siten tunnustautunut hänen työhönsä. Jumala oli painanut sinettinsä Jeesuksen hänen nimissään antamiin rohkeisiin lupauksiin. Toiveet, jotka Jeesukseen oli kiinnitetty, olivat saaneet vahvistuksen, tosin muodossa, joka oli kaikkien odotusten vastainen. Rikkaat elämän mahdollisuudet, joiden oli koettu avautuvan oppilaan yhteydessä Jeesukseen, eivät olleet näennäisiä. Ne eivät olleet kiihkeitten toiveitten ja voimakkaiden mutta ohimenevien tunteiden kuohua; eivät hourekuvia, joiden pitikin kariutua todellisuuden karkeuteen. Elämä Jeesusta seuraten oli todellakin Jumalan tahtomaa elämää, edessäpäin olevan ennakointia, avautumista Jumalan vastaanottamiseen.

Yllättävien kokemusten aiheuttamista oivalluksista oli kuitenkin tämä ratkaisevin: Jeesus itse oli se Ihmisen Poika, jonka tulemista hän oli luvannut. Ihmisen Poika, jonka mukana Jumalan luvattu todellisuus lopullisesti voittaisi maailmassa, oli sama Jeesus, jonka he olivat tunteneet, jonka kanssa he olivat vaeltaneet ja jonka lähettäminä he olivat kulkeneet Jumalan valtakuntaa ja Jumalan tahtomaa parannusta saarnaamassa.

Kun oppilaat muistelivat yhteisen vaelluksen aikana sattuneita tapahtumia ja kaikkia niitä Jeesuksen opetuksia, joita he olivat huolellisesti painaneet mieleensä, moni asia kirkastui heille aivan uudessa valossa. He ymmärsivät, että Jeesuksen omassa henkilössä ja työssä oli Jumalan valtakunta ollut heidän keskellään, ja kaikki Jumalan valtakunnan tuntomerkit olivat nähtävissä hänen piirteissään. Juuri siksi kukaan sellainen, joka ei hyväksynyt Jeesusta ja hänen toimintaansa, ei voinut ottaa vastaan Jumalan valtakuntaa sitten, kun se kerran oli oleva ilmeinen.

Ajan maailmankuvalle ominaisten apokalyptisten kuvitelmien kärki taittui Jeesuksen oppilaspiirissä. Jumalan tulevaisuus, jota he odottivat, ei ollutkaan ennen kaikkea myyttisten hahmojen täyttämä, elämälle vieras sensaatio, vaan todellisuus, johon Jeesuksen oppilaat jo olivat tutustuneet. He eivät kulkeneet kohti pimeässä olevaa, vaarallisten yllätysten täyttämää huomispäivää, vaan kohti Jeesus Nasaretilaista, jonka tunsivat.

Mitä ylösnousemususko voi tänään merkitä? Ei missään tapauksessa uskottavaa uskomusta, jota ryhtyisimme puolustamaan esittämällä järkiperusteita, historiallista todisteaineistoa tai näkemällä aukkoja vastustajien näkökohdissa. Ei sen totuutta voi koetella lähteitä seulomalla tai alistamalla siihen tunnustautuvat psykologien testeihin. Sen totuuden voi koetella vain tekemällä siitä käytännölliset johtopäätökset, mukautumalla sen aikaansaamiin uusiin olosuhteisiin maailmassa.

Kristillisen kirkon ylösnousemususko ei ole teoreettinen käsitys josta toisinajattelevien kanssa kiistellään. Se on jokaiselle ihmiselle tarjolla oleva uuden elämän mahdollisuus, joka voidaan toteuttaa elämällä se todeksi. Ylösnousemus ei ole asia, jota todistellaan epäluuloiselle maailmalle, vaan se on asia, josta todistetaan ennen kaikkea uskaliaalla elämällä ja sitten myös sanalla, joka kutsuu uuteen rohkeuteen.

Niin kauan kuin Jeesus oli yksi meistä, galilealainen parantaja, saarnaileva kulkuri jossakin maailman kolkassa, saattoi Jumalan valtakunnan kahleita katkova todellisuus tulla osaksi vain niille, jotka elivät hänen kanssaan samanaikaisesti, jotka ymmärsivät hänen kieltään, jotka olivat selvillä hänen kotimaansa uskonnollisista oloista ja vallitsevista yleisistä maailmankäsityksistä. Hänen seuraamisensa oli mahdollista vain eräille harvoille, jotka osuivat hänen tielleen ja jotka hän itse kutsui jättämään yhteiskunnallisen elämän oikeudet ja velvollisuudet, omaisuuden ja perheen ja antautumaan vaeltelevaan elämään yhteiskunnan ulkopuolella.



Vasta kun Jeesus oli kuollut, saattoi Jumala herättää hänet mahdollisuudeksi meille kaikille. Eläessään Jeesus esimerkiksi kieltäytyi toimimasta pakanain keskuudessa; syyrofoinikialaisen avunpyyntöön hän aluksi vastasi jyrkästi: "Minua ei ole lähetetty muitten kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö."[1] Vasta naisen taivuttelu sai hänet lopulta toimimaan. Kuolemansa Jälkeen Jeesusta eivät sido kansalliset, uskonnolliset, poliittiset rajoitukset tai ajan, paikan ja maailmankuvan siteet.

Ylösnousseen Jeesuksen, seurakunnan Herran tunnustaminen ja häneen lyöttäytyminen ei edellytä jonkin kansan jäsenyyttä, uskonnollista taustaa, joittenkin moraalisten normien pyhyyden tunnustamista, jonkin muinaisen tai nykyaikaisen myyttisen tai tieteellisen maailmankuvan omaamista. Se merkitsee vain sitä, että liittyy Jeesuksen oppilaiden joukkoon, jotka heittäytyen lupauksenvaraiseen elämään inhimillisen viisauden näkökohdista piittaamatta koettelevat Jumalan luotettavuutta. On kylläkin luultavaa, että ko. teksti on peräisin pakanalähetystyötä vastustavasta juutalaiskristillisestä ryhmästä.

Vielä kerran: ylösnousemususko ei ole uskomus muiden maailmassa uskottujen uskomusten joukossa. Jeesuksen ylösnousemuksesta ei voi todistaa maailmalle jankuttamalla sitä todeksi ja paksuniskaisesti kieltäytymällä kuulemasta vastaanväittäjien järkiperusteita. Jeesuksen ylösnousemuksen vakavasti ottaminen ja käytännöllisten johtopäätösten vetäminen siitä on koko elämää koskeva uskalias kokeilu, johon kutsuu luottamus Jeesuksen henkilöön ja hänen sanojensa vastustamaton totuudellisuus. Sen puolesta voi puhua vain sellaisesta elämästä käsin, jossa ei noudateta tämänaikaisen maailman lainalaisuuksia, vaan eletään todeksi Jumalan todellisuuden lainalaisuuksia.

Jeesuksen ylösnousemuksen ottaa vakavasti se, joka antautuu elämään Jeesuksen uskon, toivon ja rakkauden varassa, ei se, joka sitä kuuluvimmin hokee. Jeesuksen elämästä todistaa yhteisö, joka rakastaa kaikista ihmisten pystyttämistä rajoista ja välimatkoista riippumatta; joka tekee ratkaisut rohkeasti ja pyhinä pidetyistä käsityksistä, perinnäistavoista, taktisista näkökohdista piittaamattomasti niin kuin hän ne teki Jumalan lupaukseen luottaen; joka uskaltaa olla avoin tulevaisuudelle ja odottaa sieltä Jumalan suuria tekoja silloinkin kun tilanne näyttää toivottomalta.

Kirkko, joka elää konjunktuureihin katsoen, taktikoivasti viisauden varassa kannatustaan laskelmoiden, yhteiskunnan turvaan ja talouteensa luottamuksen rakentaen, maailmalta moraaliset normit lainaten, itsekkäiden kansojen äänitorveksi antautuen, menneisyyteen tuijottaen ja tulevaisuutta peläten häpäisee Jeesuksen oppilaiden ylösnousemususkon.

Ylösnousemususko on uhmakas protesti ihmistä orjuuttavia lainalaisuuksia kohtaan, niitä lainalaisuuksia, joita ihmisviisaus, arkuus ja epäusko pitävät yllä. Ylösnousemususko on kurottumista siihen elämään, mikä vasta on tulossa, mikä vasta on luvassa. Ylösnousemususkonsa varassa tämän maailman jumalia kumartamasta kieltäytyvä Jeesuksen opetuslapsijoukko on kohta, jossa tuleva, luvattu koskettaa vanhaa todellisuutta sitä luovasti muovaten.



Opit ovat toissijaisia



Jeesuksen oppilaiden tehtävänä maailmassa on kuuluttaa samaa Jumalan todellisuutta, jota Jeesus julisti, sillä painavuudella, jonka usko ylösnousemukseen antaa. Ennen muuta se tapahtuu elämällä yhteisönä, joka tekee ratkaisunsa uskaltavasti, ihmisen olemassaolon luovia syvyyksiä aukovasti, laskelmoivan viisauden näennäisistä lainalaisuuksista piittaamattomasti.

Siinä ei kuitenkaan kaikki. Kirkko on myös sidottu tilivelvollisuuteen maailman edessä. Ytimekkäästi tämä avoimuus ulkopuolisia kohtaan on ilmaistuna varhaiskristillisessä kirjeessä, jolle on lainattu arvovaltaa Pietarilta panemalla se hänen nimiinsä: ”... olkaa aina valmiit vastaamaan jokaiselle, joka teiltä kysyy sen toivon perustusta, joka teissä on, kuitenkin sävyisyydellä  ja pelolla, pitäen hyvän omantunnon”. Jumalan valtakunnan julkisuusperiaate on evankeliumin keskeisiä asioita. Jeesuksen oppilaiden yhteydessä ei ole mitään salattavaa, mitkään okkultistiset voimat eivät ole uskovan voimanlähteenä. Jumalan lapseus on julkisesti kuulutettu, joka miehelle avoin olemassaolon mahdollisuus.

Jumalan lapseus ei ole yksityisasia eikä Jumalan valtakunta kuppikunnan omaisuutta. Sen tähden tarvitaan teologiaa. Teologia on sitä, että kielen avulla koetetaan välittää toisille ihmisille kirkon elämässä todeksi elettävää todellisuutta. Se tapahtuu siten että luodaan käsitteitä kuvaamaan inhimillisen elämän perimmäisiä asioita; näitä käsitteitä ovat usko, toivo, rakkaus, rauha ja monet muut. Niin kuin kaikkeen inhimillisen tiedon välittämiseen, kommunikaatioon, niin Jumalankin todellisuuden tiedottamiseen liittyy runsaasti ongelmia ja vaikeuksia. Niitä selvittämään erikoistuvat muutamat: näin syntyy teologikunta.

Joidenkin teologien esiintymisestä saa sen käsityksen, että Jumalan valtakunnassa ei tule muita olemaankaan kuin teologeja, ja oikeastaan heitä vain oikeaoppisia, oikeaoppisten joukosta oppineimmat. Toinen on Raamatun käsitys. Jo Vanhan testamentin kaukonäköiset Jumalan miehet selittivät, ettei Jumalan valtakunnassa tarvita teologeja eikä teologiaa. "Sillä ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanomalla: 'Tuntekaa Herra', sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra.”

Teologia ei kuulu Jumalan luomistarkoituksen mukaiseen maailmaan. Jumala loi ihmisen sellaiseksi, että hän olisi välittömässä, avoimessa yhteydessä niin hyvin toisiin ihmisiin kuin oman olemassaolonsa luovaan perustaan, Jumalaan. Mitään teologiaa tai moraalisäädöksiä ei ihminen tuntenut Paratiisissa. Teologian ja teologien tarve tuli maailmaan synnin myötä ja synnin mukana se on maailmasta häviävä. Sillä vastoin luontaisen, spontaanin yhteyden katkeaminen Jumalaan ja toiseen ihmiseen luo tarpeen kieltä käyttäen kosketella tätä yhteyttä. Jeremian profetiassa sanotaan: "Minä panen lakini heidän sisimpäänsä ja kirjoitan sen heidän sydämiinsä; ja niin minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansaani.”

Teologia ei ole itsetarkoitus eivätkä sen kaavat. Teologian käsitteet ja sen muodostamat dogmit syntyvät tilapäistarpeisiin. Tehtävänsä tehtyään niiden on unohduttava.



Lähtökohtana tulisi aina olla kirkon toivo. Se on aito vain silloin kun se ilmenee käytännössä rohkeutena, joka häiritsee suljettujen mahdollisuuksien maailmassa elävien laskutoimituksia. Kun kirkon uskaltava piittaamattomuus niin sanotusta terveestä järjestä, sen kaikista maailmansisäisistä lainalaisuuksista välittämätön elämä herättää uskosta osattoman maailman kysymykset, silloin on teologian aika esittää käsitteitään. Ne käsitteet eivät ole ikuisia, sillä niiden tehtävänä on välittää mahdollisimman täsmällinen tieto kirkon toivon perusteista juuri niille ihmisille, jotka sitä kysyvät. Ihmiset muuttuvat ja niin on muututtava myös dogmien ja teologioiden.

Dogmit ja teologiat ovat osa sitä katoamassa olevaa todellisuutta, minkä keskellemme tunkeutuva Jumalan todellisuus on työntämässä syrjään. Tunnustautuminen Jeesuksen ylösnousemukseen on samaa kuin tunnustaa Jumalan yllätyksellisen toiminta ihmiskunnassa. Muuttumattomiin dogmeihin sitoutuminen on tämän uskon kieltämistä. Ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa ei mikään ole itsestään selvää eikä taattua. Totuus ei ole tämän katoamassa olevan ihmisyyden laatusana, totuus on jotakin, jota Jumala luo maailmaan. Totuus on käsitteenä tuonpuoleinen, ja siksi sanotaankin Uudessa testamentissa totuudeksi Jeesusta, persoonaa, ja hänen kohtaamistaan, ei häntä koskevia käsityksiä: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Totuus ei ole maailmaa eikä nouse maailmasta; Jeesus on totuus siinä, että hän eli maailmassa Jumalasta käsin, lupauksen varassa.

Jokainen kuuliaisuutta vaativa totuus asettuu kilpailemaan Jumalan kanssa ja on tammi estämässä hänen todellisuutensa tunkeutumista maailmaan. Ihmisillä voi olla vain tosiasioita, joilla aikansa asioidaan ja jotka sitten kuluneina hylätään. Totuus särkee ihmisen todellisuuden rajat: totuus on Jumalan tuloa.

Jeesus kielsi valaa vannomasta. Hän ei kieltänyt sitä jumalallisen oikun nojalla eikä tarkoittanut sillä ikääntyvien naisihmisten pinttynyttä tapaa viljellä pyhiä nimiä sadatteluissaan. Jeesus kielsi valaa vannomasta siksi, että kaikki tosiasiat ja opit ovat vankkumassa maailmassa, jota Jumala mullistaa. Jokainen joka vannoo, vannoipa mitä tahansa, vannoipa vaikka uskontokunnan oppeihin, vannoutuu tähän maailmanaikaan, joka on tuhoutumassa.

Kristinusko ei voi koskaan markkinoida itseään uskontona ideologiain vapailla markkinoilla. Kristillisen uskon ydin on koskaan laantumattomassa protestissa jokaista älyllistä turvallisuutta kaupittelevaa järjestelmää vastaan. Jokainen vannoutumista vaativa oppi on jumalattomuutta, Herran kieltämistä, vaikka se koskisi Herraa itseään. Ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa Jumalan uutta luova työ tapahtuu sellaisella vauhdilla, että jokainen Jumalasta ja maailmasta sanottu totuus ehtii käydä vanhaksi ja asiaansa vastaamattomaksi ennen kuin sen on lausuja saanut loppuun lausutuksi.

Kauheampi raivotauti kuin koirien rabies canina on joskus rabies tbeologorum, teologien raivo. Juuri se vei kirkon Herran ristille. Juuri se pirstoi Jeesuksen oppilaiden joukon, jo ka piti olla ihmiskunnan yhteyden ydin. Olemukseltaan rabies theologorum on pakanuuden kiihkoa, sen taustana on lankeemus: jumaluusoppia on alettu palvella Jumalana, jumalakäsityksistä on muodostettu paikallinen jumala, jonka alttarin pyhyyttä pappi vartioi taikauskoisella mustasukkaisuudella.

Jeesus sanoutui irti teologien pyhistä opinkappaleista siten, että hän kieltäytyi sovittamasta itseensä mitään niistä monista messiaanisista arvonimistä, joita hänen oppilaansa hänelle tarjosivat. Hän ei vaatinut, että hänen arvonsa tunnustettaisiin jonkin uskonkappaleen mukaiseksi, vaan että hänen sanoman otettaisiin vakavasti ja siitä tehtäisiin käytännön johtopäätökset. Puhdasoppisia hän ei autuuttanut, puhdassydämisille hän lupasi taivasten valtakunnan. Jopa Raamatun käskyä vastustamalla hän tarpeen niin vaatiessa nousi puolustamaan ihmistä.



Jeesuksen oppilaille hänen ylösnousemuksensa merkitsi Jumalan nimikirjoitusta hänen elämänsä alle. Kaikella, mitä Jeesus oli sanonut ja tehnyt, mitä hän sisimmässään oli, oli mittaamaton paino ja merkitys niille, jotka vakuuttuivat ylösnousemuksesta. Jeesuksen elämä ja toiminta ei enää ollut yksityisen ihmisen jalo puheenvuoro ihmisen elämästä, vaan siinä oli nähtävissä Jumalan kaikkia ihmisiä koskeva tahto. Tämä kokosi yhteen hajalle ajautuneet Jeesuksen seurueen jäsenet rohkeudelle, joka heihin näytti tulleen yhtäkkiä ja selittämättömästi kuin maasta polkaisemalla, he julistivat Jeesuksen sanomaa maailmalle.

Ennen kaikkea he julistivat sitä lähtemällä liikkeelle. Galileaan Jeesuksen kuoleman jälkeen palanneet ottivat perheensä ja omaisuutensa ja vaelsivat takaisin Jerusalemiin. Jakaen omaisuudestaan kullekin sen mukaan kuin oli tarvetta he pitivät kaikkea yhteisenä, kieltäytyen omistamasta mitään katoamassa olevassa vanhassa maailmanajassa. Tulevaan he tunnustautuivat myös viettämällä ateriaa opettajansa muistoksi sillä ennakoiden sitä suurta hetkeä, jolloin Jumalan ihmiskunta on yksi. Kaiken he tekivät Jeesuksen nimessä säikähtämättä hänen vihollisiaan.

Alkuseurakunnan poikkeavan elämän kommentaarina oli apostolien saarna. Siinä he koettivat ilmaista ihmisille, mistä tämän yhdessä elävän ihmisjoukon luottamuksessa ja rohkeudessa oikein oli kysymys. Sen ilmaisemiseen tarvittiin teologiaa, kirkon elämän sanallista tulkintaa.

Keskeinen teologinen kysymys oli tietenkin kysymys Jeesuksesta, miten tulkita hänen merkityksensä maailmalle. Jeesus itse ei julistanut itseään vaan Jumalan valtakuntaa, mutta taaksepäin katsellessaan oppilasjoukko oivalsi, että Jeesuksessa itsessään, hänen elämässään oli nähtävissä Jumalan valtakunnan tuntomerkit. Mistä Jeesuksessa oli kysymys?

Monien ihmisten mielissään hellimä ajatus alkuseurakunnan opillisesta yksimielisyydestä on kaukana todellisuudesta. Osittain syy virheelliseen käsitykseen on haettava Apostolien teoista, jonka kirjoittaja antaa ensimmäisistä kirkon ajoista varsin ihannoidun kuvan. Vastakohtaisuudet on siitä hiottu pois tai niitä suuresti lievennetty. Kirjoittajan, Luukkaan, tarkoituksena on näet antaa oman aikansa kirkolle innoittava esikuva alkuaikojen yksimielisyydestä.

Oikeastaan heti alusta saakka eri ihmiset tulkitsivat Jeesuksen ja hänen elämänsä merkitystä hyvin eri tavoin. Kaikkia Jeesuksen oppilaita yhdisti rakkaus opettajaansa ja tietoisuus siitä kaikki ihmistajun mitat ylittävästä vakavuudesta, jonka opettajan elämä oli saanut Jumalan tunnustautuessa siihen ja herättäessä hänet kuolleista. Mitään muuta yhteistä eri oppilasryhmillä ei oikeastaan ollutkaan Jeesuksen henkilöä koskevassa ajattelussa.

Uuden testamentin kirjakokoelma on havainnollinen esimerkki moninaisuudesta, joka varhaiskirkossa vallitsi kristologisessa kysymyksessä. Jokaisella Uuden testamentin kirjoittajalla on oma tulkintansa Jeesuksen merkityksestä. Eikä ainoastaan jokaisella varsinaisella kirjoittajalla, vaan heidän taustanaan olevat suulliset perinteet ja kirjalliset lähteet ovat voimakkaasti toisistaan poikkeavien tulkintojen leimaamia. Ne tulevat näkyviin eri kirjoittajilla eri määrissä, mutta useimmissa kirjoissa vaikutteiden moninaisuus on kuitenkin nähtävissä. Evankeliumit, Apostolien teot ja Johanneksen ilmestys ovat kirjallisina esityksinä löyhemmin yhteen liittyvistä aineksista koottuja  eri lähteet esiintyvät usein sanatarkkoinakin lainauksina  kuin persoonallisemmat kirjeet. Niissä erityisesti esiintyvät siten sulassa sovussa toisilleen vastakkaiset teologiset käsitykset.



Eroja tavallisimmin vähätellään. Muodostetaan keinotekoinen kokonaisuus, niin kutsuttu Uuden testamentin oppi Jeesuksesta Kristuksesta, noukkimalla perätysten lauseita toisistaan olennaisesti poikkeavista yhteyksistä. Saarnoissa, kansanomaisissa teologisoivissa hartauskirjoissa, jopa teologisessa kirjallisuudessa saatetaan ongelmattomasti yhdistellä kirjojen yksityiskohtia. Tavallinen seurakuntalainen ei liene ajatellutkaan sitä mahdollisuutta, että eri Uuden testamentin osissa olisi erilaisia kannanottoja Jeesuksesta; ja jos joku heistä on ajatellutkin, hän itse tai joku muu on sen kysymyksen torjunut "älyllisenä epäilyksenä".

Uuden testamentin todistus Jeesuksesta ei ole niin yhtenäinen, että oleelliset osat sen aineksista voitaisiin rakentaa yhtenäiseksi teoriaksi. Jokainen tällainen rakennelma tulee joko sisältämään ristiriitaisia aineksia tai jättämään suurimman osan tärkeistä näkökohdista huomioon ottamatta. Ei ole olemassa mitään yksikössä ilmaistavaa Uuden testamentin sisältämää "raamatullista" oppia Jeesuksesta. Sen sijaan on olemassa monia keskenään yhteen sopimattomia tässä mielessä raamatullisia oppeja Jeesuksesta. Käsitys, että Jeesus oli ihminen, jonka Jumala kutsui lopunajallisen Israelin johtaman maailmanvaltakunnan kuninkaaksi, ei ole sovitettavissa yhteen taas sen käsityksen kanssa, jonka mukaan Jeesus oli taivaallinen olento, hetkeksi ihmisten kaltaiseksi alentunut. Kumpikin näistä teorioista esiintyy Uudessa testamentissa, niin sanottu adoptiaaninen ja niin sanottu kenoottinen kristologia. Edellinen esiintyy ainakin eräissä kolmen ensimmäisen evankeliumissa lähteenä olleissa kertomuksissa  kutsu joko kastehetkeen tai kirkastusvuorelle sijoitettuna  ja jälkimmäinen ainakin eräissä Paavalin tuntemissa ja kirjeissään lainaamissa alkukirkon hymneissä.

Neitseestäsyntymisoppi, jonka mukaan Jeesus on Jumalan fyysistä sukua oleva puolijumala, ja oppi, joka pitää Jeesusta Daavidin kuningassuvusta isänsä Joosefin puolelta polveutuvana Israelin laillisena kuninkaana, ovat keskenään ristiriitaisia. Kuitenkin ne esiintyvät suorastaan samoissa evankeliumeissa Matteuksessa ja Luukkaassa, niin kuin aiemmin on mainittu.

Nämä keskenään ristiriitaiset teologiset käsitykset voi yhdistää yhdeksi vain se, joka on valmis sekä tekemään häikäilemätöntä väkivaltaa Raamatun sisällölle että sinnikkäästi puolustautumaan erilaisia älyllisiä epäilyksiä vastaan Raamattuun tutustuessaan.

Eikä Uusi testamentti sattumalta ole opillisissa käsityksissään ristiriitainen. Kirkko, joka muodosti kaanonin  Uuden testamentin kirjojen kokoelman , ei vahingossa sisällyttänyt siihen moninaisia tulkintoja Jeesuksesta. Uuden testamentin teologinen moninaisuus oli kirkon harkittu kannanotto. Se ei halunnut tulla ajatusta ja inhimillistä mielikuvitusta orjuuttavaksi laitokseksi, joka katsoisi tehtäväkseen varjella yhtenäistä ideologiaa sisäisiltä ja ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. Kirkko tahtoi säilyä liikkeelle lähtöön valmiina, Jumalan kutsua milloin tahansa kuulevana, vaeltavana Jumalan kansana. Kirkko ei halunnut kaanoniaan väärinymmärrettävän autuuttavaksi opiksi, vaan kappaleeksi Jumalan kansan elämää, eksymistä, taistelua ja löytämistä maailmassa. Kirkko ei tahtonut uskoa väärinymmärrettävän käsitesysteemiin sitoutumiseksi, vaan Jeesus Nasaretilaisen uutta oppivana oppilaana olemiseksi.

Epäraamatullisin kaikista epäraamatullisista opeista, joihin kristityt ja kirkot ovat tunnustautuneet, on Raamatun auktoriteettioppi käsitettynä niin, että Raamattu ja nimenomaan Uusi testamentti ovat älyn lakikirjoja. Uuden testamentin Jeesusta koskevat määrittelyt eivät ole jumalallisen filosofian pykäliä, vaan puutteellisia ja erehtyviä inhimillisiä yrityksiä ilmaista jotakin periaatteessa ilmaisematonta. Sitoutuminen inhimillisen aivotyön kaavioihin ei ole sovitettavissa kristilliseen Jumala-uskoon.

Ihmiset, joiden uskoa Jeesus ylisti joidenkin harvojen minuuttien seurustelun jälkeen, eivät olleet läpäisseet kuulustelua kristologisista käsityksistään eivätkä heidän teoriansa Jeesuksesta olleet pitkälle hioutuneita. Heidän uskonsa oli sitä, että he jahkailematta ottivat vastaan uuden inhimillisen elämän mahdollisuuden, jota Jeesus heille tarjosi, että he uskaliaasti rakensivat tulevaisuutensa lupauksen varaan kaipaamatta inhimillisiä tukipuita ja että he ripeästi toimien tekivät mitä uusi olemassaolo heiltä vaati. Tässä on kaikki mitä tarvitaan. Vaikka kuinka hämärästi käsittäisimme Jeesuksen henkilön ja sanoman syvyydet, se ei meitä estä liittymästä hänen oppilaisiinsa, jos olemme valmiit astumaan avautuvaan mahdollisuuteen.

Se, että ottaa Jeesuksen sanoman vakavasti ja parhaan ymmärryksensä mukaan on valmis käytännössä toimimaan sen edellyttämällä tavalla, on riittävästi kristillisyyttä kenelle tahansa. Teologiaa tosin tarvitaan, ja ilman mitään dogmeja on kirkon vaikea toimia pahassa maailmassa. Mutta uusi teologisia käsitteitä on jokaisen ajan ja jokaisen kristittyjen ryhmän luotava jatkuvasti. Niistä on kokeillen pyrittävä karsimaan pois sellaiset  myöhäisapostoliselta ajalta peräisin olevaa kristillistä kirjoitusta lainatakseni  ”jotka pikemminkin edistävät turhaa mietiskelyä kuin Jumalan armotaloutta, joka perustuu uskoon".

Samoin on laita kirkon dogmien, yli yksityisten teologimielipiteiden kohotettujen perustavien oppien. Dogmitkin ovat kerran olleet yksityisiä teologisia mielipiteitä, ajatuskaavioita, jotka jossakin tilanteessa ovat auttaneet kiinnittämään huomion oleelliseen. Ne ovat sitten tulleet kirkossa vallitseviksi, ja ne on hyväksytty suurissa kirkolliskokouksissa, ei suinkaan aina demokraattisesti. Ne elävät aikansa, sen ajan, jona ne voivat olosuhteiden muuttumisen estämättä pitää mielenkiinnon oleellisessa. Sitten niitten on väistyttävä. Dogmitkin ovat vain "tulevaisen varjo" ja -tarkoitettuja katoamaan käyttämisen kautta"  Kolossalaiskirjeen mahdollisesti Paavalin kynästä peräisin olevia sanontoja soveltaakseni.

Kenelläkään ei ole oikeutta tuomita toista sen tähden, että tämä on päätynyt toisiin teoreettisiin käsityksiin kristinuskon kysymyksistä kuin hän tai ilmaisee itseään toisin sanankääntein. Oikeista opeista poikkeava ei ole ongelma, ongelma ovat ihmiset, jotka mukautuvat vallitsevaan maailmanaikaan kadottaen rohkeutensa toimia Jumalan valtakunnan tulemiseksi, vallitsevien, inhimillistä elämää sortavien rakenteiden poistamiseksi. Todellinen harha ei asu pappiparassa, jota tuomiokapituli nuhtelee, vaan tuomiokapitulissa, joka antautuu tämän maailman arvovallan tavoitteluun ja sopeutuu vaieten autoritaarisiin rakenteisiin, vieläpä itse toimii niiden mukaisesti.



Hellenistisen teologian paha henki



Kristinuskon totuus ei ole kirkon opinkappaleissa vaan Jeesuksen elämässä, johon Jumalan sinetti on painettu. Opinkappaleet eivät ole arvottomia, sillä niillä kirkko maailmassa asioi. Eivät ne ole myöskään keskenään samanarvoisia. Niiden arvon määrää osuvuus tehtävässä. Niiden arvo ei ole muuttumaton, vaan ajasta, paikasta ja kirkon elämän kokonaisuudesta täysin riippuvainen.

Opinkappaleiden merkitys ei ole niiden muodossa vaan niiden sisällössä. Muotokaan ei ole vailla vaikutusta. Oppi Jeesuksen sijaiskärsimyksestä on joskus esitetty niin, että Jumala kävi perkeleen kanssa petollista kauppaa ihmisestä, antaen hinnaksi Jeesuksen, joka kuitenkin karkasi kauppakumppanin käsistä. Harva kai uskonee kirjaimellisesti tähän kertomukseen. Loukkaavan muotonsa vuoksi se ei palvele asiaansa vähemmänkään kirjaimellisesti ymmärrettynä. Muoto muuttaa vähitellen sisältöä. Oppi muodosta ja sisällöstä toisistaan irrotettavissa olevina asioina on oppi sekin, aristeelinen dogmi, jolla on oma muotonsa ja sisältönsä.

Teologisen käsitteen ja opinkappaleen sisältö on täysin riippuvainen ympäristöstä, jossa se lausutaan. Joku itämaalainen puhuessaan pelastumisesta saattaa tarkoittaa ihmisen yksilöllisen olemassaolon lopullista loppumista, hänen persoonallisuutensa raukeamista olemassaolon kokonaisuuteen. Joku länsimaalainen käyttää tästä itämaalaisen pelastumisesta täsmälleen päinvastaiselta kuulostavaa ja päinvastaisen arvovärin omaavaa käsitettä iankaikkinen kuolema.

Erilainen uskonnollinen perinne selittää eron. Itämaisen uskonnonfilosofian mukaan ihmisen ja maailman onnettomuus on siinä, että todellisuus on yksilöiksi eriytynyttä: ihminen on passiivinen kärsijä, jonka helvetti on minuus ja taivas nirvana.

Länsimainen ihminen on ammentanut pääasiassa kahdesta henkisestä lähteestä, Kreikan ja kristinuskon aatemaailmasta. Kreikkalaisten korkein tavoite oli riippumaton persoonallisuus, jonka kaikki luovat voimat ovat täydelleen päässeet toteutumaan. Kristinuskossa korkein päämäärä on samoin persoonallisuuden täyteys: luovana yhteytenä lähimmäisiin ja avoimuutena olemassaolon luovalle syvyydelle, Jumalalle, jota voi puhutella, jota voi rukoilla, joka on enemmän kuin mikään sinä, mutta kyllä sitäkin. Kristinuskon taivas on iankaikkinen elämä tai vielä alkuperäisemmin, Jeesuksen omaa kuvaa käyttäen, suuri itämainen juhla, elämää kihisevä hääateria, jossa hyvän ruuan ja hyvän juoman äärellä iloisesti seurustellaan idästä ja lännestä saapuvien ihmisten kanssa. Kristinuskossa ongelmana ei ole maailman pahuus, vaan ihmisen pahuus; siksi elämä on arvo.

Oppien ja käsitteiden merkitykseen vaikuttaa myös se, kenelle puhutaan. Suomen kirkossa joka sunnuntaina moni pappi saarnaa jumalisille seurakuntalaisille, että Jumala vanhurskauttaa (hyväksyy) jumalattoman. Kuinka moni näistä olisi valmis sanomaan saman myös ateistille päin kasvoja ja varauksia esittämättä? Jeesusta ei väsytty moittimaan siitä, että hän juhli katunaisten, varkaitten, isänmaanpettureiden ja yleisesti hyväksyttyjä uskonnollisia elämäntapoja rikkovien ihmisten kanssa. Hän tiesi, mitä hän tarkoitti puhuessaan, että Jumala rakastaa syntistä ihmistä. Moni kirkonmies, jolle sama näkökohta on tärkeä, rajoittaa sen kuuluttamisen seurapiireihin, joissa ollaan syntisiä järjestelmän sallimalla tavalla, uskonnollisesti hyväksyttäviin synteihin syyllisiä, perinteisten menojen mukaan katumusta tekeviä ja kunnon ihmisiksi herkeäviä. Sama asia saa silloin aivan eri merkityksen.

Teologiset käsitteet ja uskonkappaleet eivät merkitse mitään yhteydestään irrotettuina. Jos joku kysyy, uskonko Jeesuksen jumaluuteen, vastaan aivan eri tavoilla riippuen siitä, mitä kysyjän käsityksistä ennestään tiedän. Jos en tiedä niistä mitään, en voi hänelle myöskään mitään vastata.

Kirkon kyvyttömyys tarkastella omaa teologiaansa ja omia oppejaan tiettyihin historian vaiheisiin kuuluvina ajan, kielen ja kulttuurin suhteelliseksi tekeminä ilmiöinä, on sysännyt sen syrjään sieltä, missä aikamme elävimmin eletään. Oleellisilta osiltaan kirkkomme tärkeimmät opit ovat peräisin historian kaudelta, jolloin ratkaisevasti nykyaikaisen ihmisen maailmankuvasta poikkeavat käsitykset olivat vallitsevina. Dogmit, jotka niissä yhteyksissä olivat sanomaa eteenpäin vieviä, eivät tänään välitä tajuttavaksemme Jumalan valtakuntaa, vaan hedelmättömänä hylätyn maailmankuvan fossiloituneita sirpaleita.

Jeesuksen oppilasjoukon ensimmäinen suuri kriisi oli Jeesuksen kuolema ristillä ja sitä seuraava luopumus. Toinen suuri kriisi oli juutalaisen kansallisuuden ja juutalaisen kulttuurin turvallisten seinämien murtaminen ja tunkeutuminen maailman kansojen keskuuteen. Ensimmäinen maaperä, johon kristillisen kirkon oli juurruttava, oli hellenistinen kulttuuri.

Hellenistisen kulttuurin perimmäiset vakaumukset poikkesivat jyrkästi Raamatun kansan maailmaa ja Jumalaa koskevista käsityksistä. Eikä vain niin, vaan yhteinen kieli suurelta osin kokonaan puuttui. Kreikkalaisen oli mahdotonta ymmärtää saati sitten vastaanottaa Jumalan valtakunnan sanomaa perinpohjaisesti sitä uudelleen tulkitsematta. Juutalaisen Jeesuksen Jumalan valtakunnasta piti tulla kreikkalainen, ennen kuin kreikkalaisella oli mahdollisuus ottaa se vastaan. Ja niin juutalaisesta Ihmisen Pojasta tuli kreikkalainen Jumalan Poika.

Kreikkalaisen ihmisen maailma oli kaksikerroksinen. Tämänpuoliselle maailmalle oli ominaista, että sen oliot olivat syntyviä, muuttuvia, kuolevia. Kun kreikkalaisen todellisuuskäsityksen mukaan ainoastaan muuttumaton ja liikkumaton oli todellista, oli tämänpuoleinen maailma epätodellinen. Tuonpuoleinen, iäisten ja muuttumattomien perikuvien eli ideain maailma oli varsinaista todellisuutta, ollen olevaista. Ihmisen pulma tämän maailmankuvan mukaan oli katoavuus. Kreikkalaisen maailman korkein toive oli kuolemattomuus. Kun vain jumalat olivat kuolemattomia, saattoi kreikkalainen täyttää syvimmät toiveensa vain tulemalla jumalaksi.

Jumalaksi tuleminen ei perimmältään ollutkaan niin vaikeata. Jumalan ja ihmisen ero ei ollut jyrkkä, vaan raja niiden välillä oli liukuva. Ero ei ollut Luojan ja luodun välinen absoluuttinen, koskaan silloittumaton kuilu. Se oli ennemminkin samanlainen kuin epäoleellisen ja oleellisen välillä vallitseva; minä hetkenä tahansa on mahdollista, että epäoleellisesta tuleekin oleellinen. Osallistumalla mysteeriuskontojen menoihin tai iankaikkisia ideoita mietiskelemällä uskottiin tämän jumalallistumisen tapahtuvan. Kuten jo todettiin, jumalallisuus ei ollut riittävää stoalaiselle, hän tahtoi olla suurempi kuin jumalat.



Jumalallista oli autarkia, itseriittoisuus. Jumalallinen oli hän, joka oli kaikesta riippumaton, mitään kaipaamaton. Kun päämäärään pyrkiminen oli kreikkalaisten logiikan mukaan ilmausta jostakin tarpeesta ja tarve taas oli riippuvuutta jostakin, tuli jumalallisen olla mihinkään päämäärään pyrkimätön. Kun kreikkalaisten käsityksen mukaan rakkaus oli oleellisesti kaipausta (eros-rakkaus) ja kaipaaminen ei ollut itseriittoisuutta, ei Jumala voinut rakastaa ketään eikä mitään. Näennäisen elämänmyönteisyyden ja humaaniuden ulkokuoresta huolimatta kreikkalainen filosofia ilmaisi näin ollen perimmäistä elämän vihaa ja oli sisimmiltään välinpitämättömyyden evankeliumi.

Kaikki mikä olioissa ja asioissa oli muuttuvaa, kehityksenalaista, oli kreikkalaiselle arvotonta. Häntä kiinnosti se, mitä olioissa ja asioissa oli olennaista; mitään satunnaista ei kannattanut pohtia eikä harrastaa. Kreikkalaisten filosofia ja teologia oli puhdasta ontologiaa. Ontologialla tarkoitetaan oppia tosiolevaisesta.

Juutalainen maailmankuva, joka tietysti oli myös Jeesuksen ja hänen juutalaisten oppilaittensakin maailmankuva, oli jyrkästi kreikkalaisesta poikkeava. Vastakohtaisuus siinä ei vallinnut tämän epätodellisen ja toisen todellisemman maailman välillä, vaan nykyisen ja tulevan maailman välillä. Jumalan valtakunta, jota Jeesus julisti, odotti edessäpäin. Jeesuksen toiminnassa se ennakoivasti kosketti tätä maailmanaikaa.

Israelissa ihmisen ongelmaksi ei käsitetty maailman muuttuvuutta eikä sen pahuutta. Maailma oli Jumalan luoma ja hänen hyväksi toteama, vieläpä ilman mitään varauksia hyväksi toteama. Juutalainen ei ollenkaan ikävöinyt pois täältä maailmasta, vaan hän ikävöi vanhurskautta, oikeudenmukaisuutta maailmaan. Oikeudenmukaisuuden nälkää näkevät Jeesuskin vuorisaarnassaan julisti autuaiksi, ei maailmanpakenijoita tai ruumiin halveksijoita. Ihmiskunnan ongelmana ei ollut maailman pahuus. Päinvastoin, kaikkea maailman hyvää pidettiin Israelin Jumalan lahjana, ja kaikkein suurin siunaus oli pitkä elämä. Jumalan luomakunnassa ei ole vika, vaan todellisesta ihmisyydestä vieraantuneessa ihmiskunnassa.

Kreikkalaisten kuolemattomuus ei juutalaisittain asiaa katsoen olisi voinut olla ratkaisu ihmiskunnan ongelmaan, se olisi päinvastoin tehnyt siitä ikuisen. Ihmisen ongelma oli se, että hän sulkeutui Jumalalta ja toisilta ihmisiltä itseriittoiseksi kokonaisuudeksi, joka kuvitteli löytävänsä päämäärän ilman toista persoonallisuutta, sinää. Oman minän jumalallistaminen, individualistisen itseyden tekeminen päämääräksi oli juutalaisen teologian synti ja kreikkalaisen filosofian pelastus.

Juutalaisen maailmankuvan peruskäsitys oli Jumalan ja luonnon ehdoton yhteismitattomuus. Sen tähden Israelin uskonto joutui leppymättömään käsikähmään naapurikansojen baal-jumalien kanssa; sitä käsikähmää kesti koko Israelin kansan olemassaolon ajan. Baal-jumalat olivat maanviljelyskulttuurin luonnonjumalia, jotka luonnon kiertokulkuun sidottuina, tiukasti tämänpuolisina paikkakunnan herroina edustivat maaperän hedelmällisyyttä.

Jumalan ja luonnonyhteismitattomuutta Israelin uskonto suojeli jyrkästi tähdentämällä Jumalan ilmaisemattomuutta. Jumalan kuvan tekeminen ja palvominen, johon alkukantaiset paimentolaiset tunsivat suurta houkutusta, oli Israelin profeetoilla iljettävää Jumalan pilkkaa. Samaa kauhua kaikkea inhimillistä tunkeilevuutta kohtaan ilmaisee toinen käsky, joka kieltää turhaan lausumasta Jumalan nimeä.

Inhottava tapa käyttää Raamattua väärin fanaattisestakin Raamatun erehtymättömyyden puolustamisesta huolimatta saa selvän ilmauksen siitä, miten toista käskyä opetetaan. Sitä käytetään pikkupoikien pelottelemiseen Jumalan nimissä, jotta he lakkaisivat voimasanoin tehostamasta keinopuheitaan, ja keinona vähentää vanhojen naisten sussiunailua.



Toinen käsky ei ole pikkupoikien ja vanhojen naisten hillintään erityisesti tarkoitettu Jumalan säädös, vaan se on ilmauksena Israelin uskonnon kauhusta kaikkea Jumalan trivialisointia, arkipäiväistämistä vastaan. Jumalan käyttäminen uskonnon keppihevosena oli raskasta Jumalan pilkkaamista, ja sen estämiseksi tämä käsky on syntynyt. Ja Israelin kansa otti sen tosissaan. Vanhan testamentin ominaisia piirteitä on, että siitä puuttuu epäpyhä, Jumalan lausumattomuutta kunnioittamaton uskonnollinen fraseologia. Jumalan nimen lausumattomuus otettiin niin vakavasti, ettei edes Vanhaa testamenttia jumalanpalveluksessa luettaessa ei sanaa Jahve, Jumala, luettu, vaan sen sijaan joku muu, esimerkiksi Adonai, Herra. Kun alun perin vain konsonantein kirjoitettuun Vanhan testamentin hepreankieliseen tekstiin myöhemmin liitettiin myös vokaalimerkit, Jahve-sanan alle sijoitettiin Adonai-sanan vokaalimerkit, jottei lukija vahingossa lukisi sanaa Jahve.

Kun jo Jumalan nimi oli ilman pakottavaa tarvetta lausuttavaksi liian pyhä, ei ollut kysymystäkään ihmisen jumalalliseksi tulemisen mahdollisuudesta. Tämä hellenistisen kulttuurin kaikkia kiihottava päämäärä oli juutalaiselle jo ajatuksena epäpyhä. Syntiinlankeemuksen kiusaus oli juuri sicut Deus eritis, Jumalan kaltaisuuden kiusaus. Ihmisyyden pulmatilanteesta oli vain yksi tie, parannuksen tekeminen, mihin Jahve antoi mahdollisuuden viivästämällä elämän tuhoutumista, joka odottaa luomistarkoituksesta vieraantunutta ihmistä. Parannus ei ollut inhimillisen luonnon parantumista katoavuuden vammasta, vaan mielen avautumista Jumalalle ja toisille ihmisille.

Kreikkalaiset, joille nämä Jeesuksen ja hänen oppilaittensa itsestään selvinä näkemistavat olivat täysin käsittämättömiä, eivät voineet ymmärtää Jeesuksen merkitystä samalla tavalla kuin juutalaiset kristityt. Apostolinen sanoma tuli oleellisesti uudelleen tulkituksi kreikkalaisten virratessa kristilliseen kirkkoon. Tapahtui kristinuskon hellenisoituminen.

Kristinuskon hellenisoituminen merkitsi ennen muuta historiallisen ulottuvuuden katoamista Jumalan valtakunnan sanomasta. Jumalan valtakunta oli Jeesukselle ja hänen galilealaisille oppilailleen Jumalan avaama tulevaisuuden mahdollisuus, Jumalan uutta luova teko historiassa. Kreikkalaisilta puuttui historian taju, eikä heidän maailmassaan voinut tapahtua mitään periaatteessa uutta. Muutos oli heidän mielestään näennäistä, pohjimmaltaan epätotta, eikä historiallinen mullistus niin ollen ollut mahdollista saati sitten jumalallista.

Jumalan valtakunta samastettiin ikuiseen ideain maailmaan jolla ei ole mitään historiallista ulottuvuutta. Jumalan valtakuntaan pääseminen oli samaa kuin vapautuminen katoavuuden vallitsemasta aistien maailmasta ja kuolemattomuuden saavuttaminen tuonpuoleisessa todellisuudessa.

Jeesuksen arvonimi Jumalan Poika oli juutalaisille oppilaille merkinnyt Jeesuksen ainoalaatuista tehtävää Jumalan uutta luovan tahdon sananviejänä. Kreikkalaisille oli käsittämätöntä, että Jumalalla, jolla ei ollut mitään päämääriä, ei mitään puutteita, voisi olla uutinen ihmisille. Jumalan Poika viittasi hellenistisessä kristillisyydessä Jeesuksen olemukseen, hänen luontoonsa, joka käsitettiin jumalalliseksi.

Jeesus oli tuonpuoleisesta maailmasta katoavaan aistien maailmaan lähetetty jumalallinen olento, jonka tehtävänä oli muuttumattomien totuuksien järjestelmän, autuuttavan uskonnonfilosofian tiedottaminen ihmiselle, tai kuolemattomuutta tuottavan lääkkeen, sakramenttien toimittaminen heille. Jeesus tarkoitti uskolla Jumalan tarjoamaan tulevaisuuden mahdollisuuteen astumista. Kreikkalaiset eivät voineet ymmärtää sitä, sillä heiltä puuttui tulevaisuuden ulottuvuus. Uskosta tuli silloin totena pitämistä ja älyn kuuliaisuutta uskottaville jumalallisille totuuksille.



Ongelmaksi tuli, kuinka jumalallinen olento tuonpuoleisesta ideain maailmasta pääsi aistien katoavaan maailmaan. Viimeistään tässä vaiheessa syntyi ongelmaa ratkaisemaan oppi neitseestä syntymisestä, ellei se ollut muodostunut jo juutalaisella maaperällä eräitten Vanhan testamentin ennustusten sovittamiseksi Jeesuksen persoonaan.

Neitseestä syntyminen on yritys selvittää intellektualistiselle ja ontologisiin, olemuskäsitteisiin taipuvalle kreikkalaiselle Jeesuksen ainoalaatuisuus ihmisten joukossa. Yritys oli sinänsä välttämätön ja oikea, mutta valittu keino ei ollut onnistunut.

Hedelmällisemmät ja paremmat kristillisen uskon kokonaisuutta ajatellen ovat ne monet ajatuskaaviot, joilla Paavali ilmaisi Jeesuksen merkitystä. Hänkin tulkitsi Jeesuksen sanomaa juuri hellenistiselle maailmalle. Hänen teologiansa osoittaa, ettei Jumalan Pojan asemaa ollut välttämättä ymmärrettävä fyysiseksi sukulaisuudeksi. Vanhaan testamenttiin nojaten hän saattaa puhua kaikista uskovista Jumalan poikina ja tyttärinä.

Myöhemmin oppi Jeesuksen fyysisestä jumaluudesta johti eneneviin vaikeuksiin, sillä inhimillisellekin oli jätettävä tilaa hänen henkilössään. Samoin oli määriteltävä Jumalan suhde Jeesuksen jumaluuteen ja tietysti myös Pyhän Hengen suhde kumpaankin. Kirkkojen perustavaa laatua olevat dogmit muodostuivat kreikkalaisen filosofian käsitteillä ilmaistuiksi abstrakteiksi kaavoiksi. Niistä tuli juridisia suureita; älyllinen kuuliaisuus näille jumalalliseen arvoon kohonneille järjen laeille ratkaisi ihmisen aseman niin valtakunnan kuin taivaallisenkin oikeuden edessä.

Nykyaikainen ihminen ei enää ajattele kreikkalaisen maailmankuvan kaavioissa. Vanhaan ja Uuteen testamenttiin sisältyvä profeetallinen, tulevaisuuteen katsova historiallisuus on uudenaikaiseen teknologiseen kehitykseen liittyneenä murtanut hellenismin vertikaalin, historian tajua vailla olevan ajattelutavan. Emme enää ajattele kahdenkerroksisen maailman kehyksessä, vaan vastakohdissa ennennyt ja nyt–tulevaisuudessa. Ihmisiä ei hallitse ensi sijassa kokemus kaiken katoavuudesta, vaan kiristyvä jännitys tulevaisuudentoivon ja katastrofin pelon välillä. Emme enää ajattele sellaisin kreikkalaisin ontologisin käsittein kuin olemus ja luonto, vaan puhumme tehtävistä, käyttötavoista, funktioista.

Kirkkomme kreikkalaisen filosofian muodostama, kreikkalaisen ihmisen kysymyksiin vastaava dogmisto on käynyt meille käsittämättömäksi. Jeesuksen merkitystä ilmaisevat ajatuskaaviot, jotka ennen auttoivat ihmisiä lähestymään häntä ymmärtäen, estävät sen nykyään. Kreikkalaisten omituinen matematiikka, jossa lasketaan yhteen ja vähennetään Jeesuksen jumalallista ja inhimillistä luontoa, ei enää ole evankeliumin välittämistä ihmisille, vaan mielivaltaisen ja eheyttä särkevän lain laskemista ihmisten kannettavaksi. Dogmien tehtävänä ei ole salata, vaan saattaa valoon, ei kieltää kysymästä, vaan ohjata vastausten luo.

Kirkon on aika palata julistukseen Jumalan valtakunnasta sellaisena kuin Jeesus itse sitä julisti. Se on käynyt jälleen tutuksi ja käsitettäväksi. Me tämän ajan ihmiset ymmärrämme siitä paljon enemmän kuin koskaan ymmärrämme sen hellenisoivasta tulkinnasta sellaisena kuin se sisältyy perinnäiseen kristilliseen teologiaan. Se ei suinkaan merkitse sitä, että omaksuisimme Uuden testamentin myyttisen maailmankuvan ja sen apokalyptiikan naiivit piirteet; näistä me olemme kulkeneet liian kauas. Tarkoitan vain sitä, että juutalaisen alkuseurakunnan jäsenet ovat meille paljon läheisempiä henkisiä tuttavia kuin platonilaiset kirkkoisät.



Teologisesta koulutuksesta osalliset voivat vielä nykyäänkin ponnistellen tavoittaa ihmisen ongelmineen vanhojen dogmien kreikkalaisen käsiteromun alta. Maallikolle se ei ole mahdollista. Etsiessään kirkon perinteestä tukea inhimilliselle elämälle tänä aikana hän saa kouriinsa käsiteromua, ei apua.

On totta, että harras kirkkoväki vielä tänäänkin rakentaa elämänsä Vanhan kirkon kreikkalaisen dogmiston varaan. Siksi monet papit, tahtoen olla ennen kaikkea seurakuntalaisten palvelijoita, antautuvat julistamaan Jumalan valtakuntaa perinnäisin ontologisin käsittein, vaikka itse tuoreemmin ymmärtäisivät evankeliumin ilman niitä.

Ratkaisu ei ole loppuun saakka perusteltu. Se on ristiriidassa Jumalan valtakunnan julkisuuden kanssa. Evankeliumi Jeesuksesta Nasaretilaisesta ei ole tarkoitettu vain niille, jotka ovat sen jo ottaneet vastaan, vaan se koskee ennen kaikkea niitä, jotka sitä eivät vielä ole löytäneet. Paimen, joka jätti yhdeksänkymmentäyhdeksän ja etsi yhden kadonneen kantaen sen takaisin lammashuoneeseen, on tässä esimerkki. Kirkko, jonka selkä on kuormitettu epäolennaisella metafyysisellä mietiskelyllä, ei löydä selästään sijaa kadonneen kantamiseen. Jumalan kansan velvollisuus maailmassa on muuttua niin, että evankeliumi on helposti löydettävissä, ei laiskuuttaan vaatia ihmisiä opettelemaan vanhentuneita filosofioita autuuden ehtona. Kirkko on maailmassa palvellakseen maailmaa niin kuin Herrakin maailmaa palveli. Turhan vaivaamisen välttäminen kuuluu sen hyvään palveluun.

Kreikkalaisen teologian dogmit eivät sitä paitsi ole irrallinen ilmiö. Sama maailmankatsomus, joka niissä ilmaisee itseään, ilmenee kirkon hierarkkisissa rakenteissa ja ihmisen ulkopuolelta peräisin olevassa moraalijärjestelmässä. Niin kuin dogmien katsotaan olevan perimmiltään Jumalan filosofiaa, jonka hän on sanellut Uuden testamentin kirjoittajille ja kirkolliskokouksille, niin nähdään myös kirkon järjestysmuodon heijastavan ikuista jumalallista järjestystä. Kirkkomme autoritaarinen hallinto nousee samasta lähteestä kuin sen älyä orjuuttava dogmisto: takana on jäykkä, liikkumaton, joka taholle suljettu kreikkalainen maailmankaikkeus eri olemassaolon tasoineen. Kreikkalainen on myös kirkollinen moraali, jonka yksilökeskeiset, sielunpelastukseen tähtäävät elämisenmenetelmät ymmärretään järkkymättömiksi Jumalan laeiksi, ontologisiksi, ei ihmiskeskeisiksi.

Jähmeän, joka puolelta sulkeutuneen maailmanmallin kehikossa saattoi olla tarkoituksenmukaista ajatella ja toimia silloin, kun mitään perusmullistuksia ei historiassa ollut tapahtumassa. Jumalallinen filosofia, jumalallinen johtajisto ja jumalallinen yhteisön säännöstö yksilön ja yhteisön elämää varten saattoivat olla hyödyllisiäkin tilanteessa, jossa nopeata mukautumista uusiin oloihin ei tarvittu. Tänä päivänä ihmiskunnalta vaaditaan kipeästi kykyä ripeään, uskaliaaseen toimintaan, jossa mitään ei kunnioiteta pelkän perinteen tähden eikä uskota yhteenkään asiaan siksi, että niin on tapana ollut. Tässä maailmassa tunnustautuminen kreikkalaisen ontologian dogmeihin, hierarkiaan ja heteronomisiin moraalisääntöihin on vastuutonta, ja koska se on vastuutonta, se on myös jumalatonta. Kristillisen julistuksen tehtävänä ei ole lujittaa ihmiskuntaa orjuuttavassa rakennelmassa elävien rakennelmaa, vaan auttaa heitä astumaan tähän päivään lujasti ja rakkaudella ja ottamaan vastuunsa maailmastamme.



Kreikkalaiset eivät koskaan ymmärtäneet ylösnousemusta muuta kuin uskottavana dogmina. Sillä Jeesuksen ylösnousemus on Jumalan jyrkkä "ei" kaikelle inhimilliselle uskonvarmuudelle ja järkkymätön "kyllä" rauhattomalle, etsivälle ja epäilevälle avoimuudelle. Ylösnousemus pirstoi pilalle järjellisen maailman järjelliset rakenteet ja avasi aukon suljettujen mahdollisuuksien todellisuuteen. Se aukko on ihmisen mentävä, sillä Jeesus on siitä kulkenut. Se aukko on Jeesuksen muotoinen ja avoin jokaiselle. Niin järkyttävän vakavuuden on ylösnousemus antanut Jeesuksen elämälle. Ketä se vakavuus koskettaa ja saa ripeästi toimimaan, se on Jeesuksen oppilas, filosofoi hän mitä filosofoikin tai piti totena.



Jumalan valtakunta on Jumalan ihmiskunta



Kirkkomme tarvitsee uutta, kreikkalaispakanallisista käsitteistä tyystin puhdistettua teologiaa, jos se mielii olla ihmisen asialla huikean teknisen kehityksen, äkillisten sosiaalisten muutosten ja kansainvälisten poliittisten ristiriitojen maailmassa. Me emme tarvitse mitään uutuuksia sanan varsinaisessa merkityksessä. Palaaminen heprealaisen maailmankuvan ja juutalais-alkukristillisen käsitemaailman raikkauteen tekee Jeesuksen henkilön ja julistuksen yllättävällä tavalla ajankohtaiseksi.

Uudelleen tulkinta kyllä edellyttää valmiutta luopua uskonnollisen kielen keskeisistä ja voimakkaasti tunteitten lataamista sanoista ja osittain radikaalisti uudelleen tulkita niitä.

Meidän on lakattava puhumasta sielusta. Tällä sanalla ei ole hiventäkään kristillistä katetta. Jeesuksen äidinkieli ei tunne sanaa, jolla voitaisiin ilmaista se, mitä sanalla sielu tahdomme sanoa. Uudessa testamentissa tosin esiintyy sana psykhe, sielu. Apostoli Paavali ja evankeliumien kirjoittajat eivät sillä kuitenkaan tarkoita mitään ihmisen osaa, esimerkiksi sitä, mikä hänessä on muka kuolematonta. He ymmärsivät sillä koko ihmistä henkisten toimintojen kannalta tarkasteltuna.

Jumalan valtakunnassa, jota Jeesus kuulutti, ei ole kysymys ihmisen kuolemattomasta sielusta, ei sen pelastuksesta, ei sen voittamisesta, ei sen johtamisesta taivaan tuonpuoleiseen maailmaan eikä edes sen hoitamisesta. Jumalan valtakunnassa on kysymys ihmiskunnasta ja sen elämän kaikista aspekteista. Jumalan valtakunta ei ole yllämme, allamme, sivullamme tai sisässämme oleva toinen todellisuus, vaan tämä maailma, jossa nyt elämme, uudistettuna sellaiseksi kuin Jumala sen tahtoo olevan. Se ei siis ole toinen todellisuus sen rinnalla, missä me nyt elämme, vaan se on tämä todellisuus silloin, kun Jumala on sen saanut hallintaansa.

Kreikkalaisen pakanuuden maailma oli tavallaan paikallisesti kahdentunut maailma. Täällä oli täällä katoava, muuttuvien ja katoavien olioiden kansoittama aistimaailma; täällä ei ollut muuta iäistä kuin ihmisen sielu. Oli toisaalla häviämättömien ideain maailma. Kreikkalaisittain tulkitussa kristinuskossa sijoitettiin Jumalan valtakunta aistimaailman päällä sijaitsevaksi platonisten ideain maailmaksi. Tämän ja tulevan välinen ero muuttui tärkeän ja vähemmän tärkeän väliseksi eroksi siirryttäessä Jeesuksen ja alkuseurakunnan julistuksesta hellenistisen kristinuskon uskomuksiin. Silloin Jumalan uutta luovasta, historian kulkua mullistavasta teosta tuli ihmissielun piipahtaminen olevaisuuden kerroksesta toiseen.

Kreikkalaisen filosofian valtaama kristinusko tekee Jumalan valtakunnan tuonpuoleiseksi siinä mielessä että se sijaitsee tämän maailman rajojen ulkopuolella. Jeesukselle Jumalan valtakunta oli tuonpuoleinen toisessa mielessä: se oli Jumalan uutta luovan teon tuolla puolen, Jumalan toimena odotettava, inhimillisten ponnistelujen yksinänsä tavoittamattomissa. Se oli myös nykyhetken suhteen tuonpuoleinen, tulevaisuudesta odotettava.

Ei ole vaikea nähdä, että näiden kahden Jumalan valtakunnan tulkintojen välillä on valtaisat käytännölliset seuraamukset. Maailman kahdentaminen kahdeksi eriarvoiseksi osaksi, joihin kumpaankin ihminen osittain kuuluu, rikkoo ihmiselämän yhteyden ja kääntää ihmisen itseään vastaan, omaa ruumistaan ja aistillisuuttaan vastaan. Se riistää ihmisen maalliselta elämältä, hänen työltään, hänen kulttuuriltaan, hänen parhailtakin pyrkimyksiltään arvon ja kääntää näin hänen silmänsä nurin keskellä rikasta tapahtumista.



Perimmäinen vaara on kuitenkin siinä, että kreikkalainen Jumalan valtakunnan tulkinta on pohjimmaltaan epäeettinen. Kun elettävältä todellisuudelta riistetään periaatteellinen arvo, menettää myös inhimillinen kärsimys, oma niin kuin toistenkin, perimmäisen merkityksensä. Se perinpohjainen vakavuus, jolla Jeesus itse ja hänen oppilaansa suhtautuivat inhimilliseen kärsimykseen Jumalan toimintakutsuna, katoaa.

Meidän aikanamme, jolloin ihmiskunnan kärsimys on kietoutunut yhteen koko maailman kattavaksi, kaikkia koskevaksi, ihmisiä orjuuttavaksi järjestelmäksi, on hellenistinen metafysiikka lamaamassa mieliä. Kreikkalaisen kristityn ongelma ei ole, kuinka hän voisi saattaa aikaan oikeudenmukaisuuden ja inhimilliset elinehdot maailmaan, vaan kuinka selvitä maailmasta. Täsmällisemmin: kuinka hän saa kuolemattoman sielunsa selvitetyksi maailmasta. Näin ajatteleva kirkko jättää maailman pulaan tilanteessa, jossa ollaan, eikä vain niin, vaan riistää maailmalta myös tulevaisuuden mahdollisuuden. Kun Jeesuksen virittämä toivo Jumalan tulosta maan päälle ottamaan ohjat käsiinsä turhennetaan ihmisen toivoksi järjestää sielunsa olevaisen kerroksesta toiseen, on tiemme tukossa eteenpäin.

Sitoutuminen kreikkalaiseen ontologiaan dogmaattisine, rakenteellisine ja moraalisine seurauksineen on aiheena siihen, mitä marxilainen uskonnonkritiikki on uskonnossa vastustanut. Vasta pakanallinen epäusko yhtyneenä Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan tekee Jeesuksen sanomasta oopiumia kansalle. Pakanallisella epäuskolla tarkoitan Raamatun perimmäisten vakaumusten vastaista epäluottamusta Jumalan maailmaa kohtaan ja Jumalaa piikkaavaa todellisuuden halveksimista. Sitä ilmaisee kreikkalainen mieli, joka pitää ihmisen elettäväkseen saamaa todellisuutta, hänen temmellys kenttänään olevaa maailmaa itselleen ja kuolemattomalle sielulleen vähäarvoisena.

Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnasta ei kääntänyt hänen oppilaitaan tirkkimään ylöspäin vaan tarkkaamaan sitä mikä oli tapahtumassa. Puhe Jumalan valtakunnasta ei tehnyt toisarvoiseksi sitä, mitä maailmassa tapahtui. Päinvastoin, maailma ja se, miten maailmassa ollaan, tuli niin tärkeäksi, että ripeät käytännön toimenpiteet olivat tarpeen. Jeesuksen Jumala ei onkinut maailmasta ihmisten sieluja, hän itse oli tulossa maailmaan. Tulevaan Jumalan todellisuuteen mukautuminen oli tärkeätä. Maailman mukauttaminen Jumalan tulolle tuli tehtäväksi. Juuri siksi oli apostolinen parannuksen saarna kuulutettava kaikille luoduille: Jumala on tulossa, tehkää siis parannus!

Jumalan valtakunta ei ole jossakin kaukana sijaitseva toinen maailma, jonka olemassaolo on uskomalla hyväksyttävä tai uskonnonfilosofisilla mietiskelyillä todeksi perusteltava. Se on Jeesus Nasaretilaisen julistuksen ja kohtalon ihmiskunnalle avaama mahdollisuus. Me voimme sen hylätä ja hukkaantua, me voimme sille avautua ja niin löytää toisemme ja Jumalamme. Jumalan valtakunta ei kutsu pitkiin pohdintoihin ja loputtomiin väittelyihin vastahakoisten nokkeluuksia vastaan, vaan uuden iloiseen omistamiseen.

Jeesuksen henkilöön luo keskeistä valoa hänen sanansa: "Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, eikö Jumalan valtakunta ole silloin tullut teidän keskellenne?" Jumalan todellisuus on tosin tulevaisuutta, mutta se ei ole ainoastaan tulevaisuutta. Kun ihminen Jumalan valtakunnan lupaukseen luottaen heittäytyy ripeästi ja uskaliaasti Jumalan valtakunnan mukaiseen elämään, siinä jo särkyvät hänen elämäänsä salpaavat siteet, siinä jo lähtevät riivaajat ja Jumala ottaa vallan.



Saarnamies tai teologi, joka kreikkalaisen perinteen mukaisesti jää vakuuttelemaan jonkin toisen todellisuuden todellisuutta tai vaatimaan uskottavaksi myyttiseen maailmanloppuun ripustettua uskonkappaletta, on halli, joka jää haukkumaan jo saatua saalista. Jumalan valtakunta ei ole kaukana ylhäällä eikä kaukana tulevaisuudessa, sellaisen välimatkan päässä, jonka yli vain totena pitävä auktoriteettiusko yltää. Jumalan valtakunta on aivan lähellä, päälle pakkaavan lähellä. Koko Jeesuksen julistus keskittyi intensiiviseen vaatimukseen: Jumalan valtakunta on nyt tullut aivan lähelle, niin lähelle, että ripeät toimenpiteet ovat tarpeen. Parannus on tarpeen, mielen avautuminen uudelle todellisuudelle.

Kun Jumalan tuonpuoleinen todellisuus, hänen valtakuntansa, tehdään osaksi tätä maailmaa, vaikkapa sen yläosaksikin, viedään kärki Jeesuksen historiaa mullistavasta julistuksesta. Keskustelu ihmisen todellisuudesta sysätään syrjään ja aletaan jokeltaa metafyysikkojen mitään koskematonta slangia. Kysymys ei ole maailmankaikkeutta koskevista mielipiteistämme, vaan äärimmäisen vakavasta vaihtoehdosta, joka aukeaa eteemme, elämän hukkaamisen ja elämän löytämisen vaihtoehdosta. Tuossa se on, ihmiskunnan mahdollisuus: Jeesuksen ihmisyydessä, toiselle ihmiselle, Jumalalle avautuneessa ihmisyydessä, ei missään teologien abstraktioissa eikä pyhissä hokemissa. Jumalan valtakunta on tässä, astuman päässä, ei missään kuulopuheitten tuolla puolen.

Jeesus koki intensiivisellä teholla Jumalan todellisuuden paineen maailmassa. Se paine ei ollut mitään mielivaltaisia temppuja ihmisten hengen salpaamiseksi eikä tuolta puolen, päitten päältä pullahtanutta uhkaa: ellette noudata käskyjä, tulette vielä näkemään.

Jumalan valtakunnan paine on Jumalan tilaa avaavan rakkauden painetta. Jumala ei pakota, hän avaa mahdollisuuksia. Jumalan puristuksessa oleva ihminen ei ole taivaallisen tyrannin väkivaltaisen ohjauksen alla, vaan uskomattomalta vaikuttavan lupauksen ja kouriin tuntuvien olojen ristiriidassa. Lupaus on totta vain silloin, kun se todeksi eletään, Jumalan valtakunta koskettaa meitä siinä uskalluksessa, jolla Jumalan lupaus otetaan vastaan. Herättämällä Jeesuksen kuolleista Jumala puhkaisi aukon suljettuun todellisuuteen, ja se aukko on sulkematon, kulkijalle avoin. Ketään ei viedä sisälle siitä. On lupa hukata elämänsä.

Jumalan valtakunta ei ole ihmiskunnan yhteydestä irralleen repäistyjen yksilösielujen erilleen onkimista katoamaan tuomitusta maailmasta. Mitään niin yhdentekevää ja epäpyhää kuin itseensä keskittyneiden onnenonkijoitten autuutta ei Jeesus pitänyt työnsä päämääränä. Hänen päämääränään oli todellisuus, missä ihmiset ovat löytäneet elämän yhteydessä toisiinsa ja inhimillisen olemassaolon perustaan.

Yksityisestä ihmisestä tosin on kysymys, mutta ei hänen kuolemattoman sielunsa autuudesta. Yksityisen ihmisen ongelma ei ole hänen kuolemattoman sielunsa kohtalo, sillä raamatullinen kristinusko ei tunne sielua sen enemmän kuin sen kuolemattomuuttakaan. Ihmisen ongelma on rikkimennyt ihmisyys Jumalan tarkoittaman inhimillisen elämän vääristyminen, joka ilmenee yhteyden kadottamisena elämän rohkeuden lähteisiin ja toisiin ihmisiin. Rikki menneellä ihmisellä ei ole mitään yksityistä täyttymystä, ei mitään individualistista, toisista ihmisistä piittaamatonta tietä tervehtymiseen. Meidän ongelmamme eivät ole yksityisiä ongelmia, vaan kaikessa runnellussa elämässämme ilmaisemme ihmisyyden syvää, kollektiivista, jokaista koskevaa pirstaisuutta.



Sieluja kalastava ja niitä taivasta varten säilövä kristillisyys ei ole Jumalan valtakunnan vaan pakanallisen mysteeriokultin asioilla. Kristinuskon Jumala ei ole uskonnollisen kultin yksityinen suojelija ja herra vaan taivaan ja maan Luoja, jonka huoli koskee koko ihmiskuntaa. Jumalan suunnitelma ei ole se, että hän epäonnistumisensa tunnustaen järjestäisi uskollisilleen yksityiset nurkkakuntajuhlat vaan hän aikoo toteuttaa tahtonsa maan päällä, koko luomassaan maailmassa. Joka tässä kohden tinkii, joka tässä kohden luottaa Jumalaan liian vähän, ottaa vastuulleen monoteismin, yksijumalaisuuden, vaarantamisen ja sen turvaaman elämän eheyden rikkomisen.

Paavalin määritelmän mukaan Jumalan valtakunta on "vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä". Paavalin teologiasta on osittain kadonnut se raikas maallisuus, joka tekee synoptiset evankeliumit meidän ajallemme aktuelleiksi. Hellenististen mysteerikulttien individualistisen hengellisyyden tunkkaisuutta on jo mukana hänen julistuksessaan, tosin välttämättömyyden pakosta, sillä Paavali oli pakanain, so. kreikkalaisten apostoli. Hänen Jumalan valtakunnan määritelmänsä oli kuitenkin aidosti jeesukselainen. Yksikään ainoa siinä esiintyvistä käsitteistä ei ole individualistinen eikä viittaa ylämaailmoihin.

Dikaiosyne, vanhurskaus, ei merkitse erityisiin mittoihin nousevaa hurskautta vaan oikeudenmukaisuutta. Jumalan valtakunta on maailma silloin, kun oikeudenmukaisuus on maailmassa toteutunut. Sielujen pelastamiseen spesialisoitunut, maailman asioille välinpitämätön hellenistinen kristillisyys turhentaa Jumalan valtakunnan yhteisöeettisen ulottuvuuden yksilöllistämällä ja hengellistämällä vanhurskauden käsitteen.

Vanhurskaudella ymmärretään individualistisesti ihmisten yhteydessä irrallaan tarkastellun yksilön moraalista moitteettomuutta, siitä tehdään Jumalan valtakuntaan pääsyn ehto. Synnit, toisin sanoen ihmisen ulkopuolelta luetun moraalisäädösten järjestelmän eri osiin kohdistuvat laiminlyönnit, tekevät ihmisestä valtakuntaan kelpaamattoman.

Ihmisyydestä vieraantuneen moralismin sekoittaminen Jumalan valtakuntaan on jyrkästi torjuttava. On tietenkin totta, että Jumalan valtakunnassa ihmisen moraalisella kunnolla on merkitystä  edellyttäen, että moraalisella kunnolla ei tarkoiteta jostakin toisesta todellisuudesta noudatettavaksi nakatun pykäläkokoelman sokeata soveltamista. Jossakin mielessä moraalisuus kuuluu Jumalan luomaan ihmisyyteen. Mutta moraalisella kunnolla yksilön kannalta katsoen ei ole Jumalan valtakunnassa sen kummempaa merkitystä kuin yksilön kyvyllä ymmärtää kauneutta tai hänen kyvyllään löytää iloa sukupuolisesta kanssakäymisestä.

Vaarallisempaa kuin vanhurskauskäsitteen yksilöllistäminen on sen hengellistäminen; jälkimmäinen tosin on edellisen seurausta. Yksilön moraalinen kuntoisuus, joka on edellytys Jumalan valtakuntaan pääsemiseksi, määritellään Jumalan kaltaiseksi täydellisyydeksi Jeesuksen vuorisaarnassaan esittämään vaatimukseen vedoten: "Olkaa te siis täydelliset niin kuin teidän taivaallinen isänne täydellinen on." Kun kukaan ei tätä vaatimusta voi täyttää, syntyy ihmisessä syyllisyydentuska ja hylätyksi tulemisen ahdistus. Henkilö ajautuu turvautumaan Jumalan armoon. Jumala vanhurskauttaa hänet; tämä vanhurskauttaminen ymmärretään hyväksymisenä siveellisistä puutteista huolimatta. Koko Jumalan valtakunnan ja vanhurskauden välinen suhde on onnistuttu esittämään niin, että koko aikana ei sanallakaan ole puututtu oikeudenmukaisuuteen yhteisöllisissä kysymyksissä tai ihmiskunnassa kokonaisuudessaan.



Edellä esitetty ajatuskaavio on oman käsitykseni mukaan kyllä luterilainen siinä mielessä, että monet luterilaiset operoivat sillä. Omasta puolestani en usko, että Luther itse loppuun saakka harkitessaan olisi tahtonut tehdä Jumalan oikeudenmukaisuusvaatimuksesta näennäisen, pelkästään hengellisiä päämääriä ajavan individualistisen uskonelämän kiihokkeen.

Vanhurskaus merkitsee oikeudenmukaisuutta, ei yksilön siveyttä eikä niveltä hengellisessä prosessissa. Paavali puhuu usein Jumalan vanhurskaudesta ja tarkoittaa sillä Jumalan oikeudenmukaista tahtoa, jonka hän on toteuttava maailmassa.

Jumalan valtakunta ei ole hengellinen asia, eikä sen toteuttaminen ole mahdollista pelkästään uskonnollisessa elämän piirissä. Jumalan valtakuntaa ei voi julistaa julistamatta samalla oikeudenmukaisuutta yhteiskunnallisissa ja kansainvälisissä asioissa. Oikeudenmukaisuuteen tähtäävän yhteiskunnallisen muutoksen vastustaminen on Jumalan valtakunnan torjumista, tapahtuipa se Jumalan nimissä tai ilman sitä. Yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän toiminnan ulkopuolelle jääminen on Jumalan valtakunnan ohi kulkemista.

Kun Paavali sanoo Jumalan valtakunnan olevan rauhaa, hänen ymmärretään tarkoittavan sitä, että uskoon ryhtyminen aiheuttaa mielentyyneyttä, tunne-elämän tasaisuutta, järkkymättömiä käsityksiä eri asioista ja kaikinpuolista häiriintymättömyyttä. Oikeammin Paavalilla on mielessä se, mitä juutalaiset ilmaisevat hepreankielisellä sanalla shalom. Shalom merkitsee elämän kaikinpuolista hyvinvointia ja kasvua Jumalan kasvojen alla; rikkautta, terveyttä, hyvinvoivaa ja pirteätä elämää perheen ja ystävien kanssa, kaikinpuolista elämän kehkeytymistä niin itsessä kuin läheisissä ihmisissä, jopa kaikessa maailmassa. Tätä juutalaiset toivovat toisilleen silloin, kun he tervehtivät: "Rauha teille."

Oleellista on., että Jumalan rauha, shalom, ei ole staattinen paikoilleen pysähtynyt olotila. Se ei ole status quon, vallitsevan olotilan säilymistä, vaan siihen kuuluu välttämättä kasvun, kehittymisen, muuttumisen ulottuvuus. Shalom ei milloinkaan viittaa lopulliseen, jähmettyneeseen tilaan, vaan se sisältää jännityksiä, kaikkeen kasvuun kuuluvia eri suuntiin tempovia voimia uusien mahdollisuuksien jatkuvaa avautumista.

Shalom ei ole individualistista tyydyttyneisyyttä, vaan se on aina ihmisten yhteisöön liittyvä asia, juutalaisilla lähinnä perheeseen ja kansaan, tämän päivän ihmisellä tietysti myös koko ihmiskuntaan liittyvä asia. Jumalan rauha, jota juutalaiset toisilleen toivottivat, sisälsi avoimet, terveet ja antoisat suhteet ihmisten välillä.

Jumalan rauha ei ole pelkästään henkinen saati sitten hengellinen käsite. Se koskee yhtä hyvin ihmisen ruumista kuin hänen sieluaankin, yhä hyvin hänen henkistä kuin aineellistakin toimintaansa. Tämä näkyy Jeesuksen ensimmäisessä saarnassa joka oli hänen ohjelmanjulistuksensa (Luukkaan mukaan). Jeesus lukee tekstikseen Jesajan kirjasta: "Herran Henki on minun päälläni, sillä hän on voidellut minut julistamaan evankeliumia köyhille; hän on lähettänyt minut saarnaamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen, saarnaamaan Herran otollista vuotta. Jeesuksen saarna oli lyhyt: "Tänä päivänä tämä kirjoitus on käynyt toteen teidän korvainne kuullen.

Jumalan valtakunta ei voi tulla maailmaan tuomatta Jumala rauhaa koko ihmiskunnalle. Se on sitä, että jokainen saa mahdollisuudet salpaamattomaan henkiseen ja aineelliseen kasvuun täyteen ihmisarvoiseen elämään. On valheellista puhua rauhasta, kun sillä tarkoittaa väkivallan keinoilla ylläpidettyä tilannetta, jossa vain harvoilla on mahdollisuudet viljellä Jumalan luomistarkoituksen mukaista ihmisyyttä. Siitä Jeremia sanoo: "He parantavat minun kansani vamman kepeästi, sanoen: 'Rauha, rauha!' vaikka ei rauhaa ole." On valheellista puhua rauhasta, jos tietämättömyyden ja omaa tahtoa taittavan kasvatuksen tähden jossakin poljetut hyväksyvät sen, että heitä poljetaan, oikeuttaan vaatimatta. Rauha on tullut vasta silloin, kun kasvuun kohti täyttä ihmisarvoa rohkaistaan ja autetaan niitäkin, jotka sitä itse eivät osaa toivoakaan.

Jumalan valtakunta on oikeudenmukaisuutta, ihmiselämän kasvua ja vapautuvasta ihmisyydestä pulppuavaa iloa, kaikkea tätä Pyhässä Hengessä, joka on yhteyden ja keskinäisen rakkauden henki. Jumalan valtakunta ei ole uskonnollinen asia. Se on maailma sellaisena kuin Jumala sen tahtoo. Jumalan tämä valtakunta on siksi, että se ei ole voitettavissa inhimillisen viisauden laskelmoinnein eikä varovalla pitäytymisellä maailmansisäisiin lakeihin, näennäisiin tai todellisiin.

Jumalan valtakunta voitetaan siten, että tartutaan kiinni Jumalaa hänen lupauksestaan. Niiden ihmisten joukko, jotka avoimina, uskaltaen ja yhteyttä todeksi eläen kokeilevat Jumalan luotettavuutta, on Jeesuksen oikea kirkko maan päällä. Jeesuksen oppilas on se, joka Jeesuksen lupaukseen luottaen antautuu elämään Jeesuksen uskossa ja toivossa ja rakkaudessa, elämässä, jonka jumala on ylösnousemuksen sinetillä vahvistanut.



Kirkko on synnin seurausta



Kirkko ei ole itsetarkoitus. Se on tullut maailmaan synnin seurauksena ja synnin mukana se on täältä häviävä.

Jumalan luomistarkoitus ei koskenut kirkkoa vaan ihmiskuntaa. Jumala ei luonut uskovaa vaan ihmisen. Mutta ihmisyys vääristyi, ja ihminen antoi orjuuttaa itsensä elämää tuhoavien järjestelmien alaisuuteen ja antautui palvelemaan näennäisiä lainalaisuuksia, jotka eivät olleet Jumalan lakeja. Silloin oli Jumalan tarpeellista puuttua asiaan ja hän teki sen Jeesuksessa Nasaretilaisessa.

Jumalan uusi luomistyö ei koskenut vain jotakin ihmiskunnan osaa eikä joitakin organisaatioita maailmassa. Jeesus ei koske uskovia vaan ihmiskuntaa, ei kirkkoa vaan maailmaa. Jumala ei Jeesuksessa tunnustautunut uskonnolliseen ihmiseen vaan ihmiseen sellaisena kuin hän ihmisen oli halunnut, luomistarkoituksen mukaiseen ihmiseen. Jumala ei herättänyt kuolleista uskonnollista saarnaajaa, pappia eikä uskonnollisen organisaation johtajaa. Jumala herätti kuolleista uuden ihmiskunnan kantaisän.

Jumalan päämääränä kirkkohistoriassa ei ole kirkko eikä sen johtaminen vaikeitten karikkojen läpi rauhan satamaan. Jumalalla on tähtäyksessä itsensä löytänyt ihmiskunta. Hän ei pyri valtaan kirkossaan vaan valtaan maailmassa. Hänen valtakuntansa ei ole uskova kuppikunta, vaan ihmiskunta, joka on hänen kanssaan. Kirkko on vain väliaikainen ja välineellinen ilmiö maailmassa. Ellei tätä muisteta, on langettu palvomaan pakanallista jumalaa, jonka valta-alue on paikallisesti ja ajallisesti rajoitettu. Jumala ei ole päästänyt historiaa käsistään, vaan hän on entistä lujemmin tarttunut sen kulkuun kirkkonsa ja sen perustajan kautta. Jumala ei ole tinkinyt vaatimuksestaan hallita maailmaa. Päinvastoin, kirkko on osoitus niistä käytännön toimenpiteistä, joihin hän on ryhtynyt maailmaa hallitakseen.

Kun kirkko on vain väliaikaisena välineenä maailmassa, se on täällä palvelijana, ei herrana. Sillä itsellään ei ole vaatimuksia maailman suhteen. Sillä ei ole etuja maailmassa valvottavanaan. Mitään se ei täällä voi voittaa, missään se ei voi kärsiä tappiota. Kirkko ei kuulu maailmaan. Se on täällä yhtä vieras kuin synti, se on kasvannainen, joka tullaan kerran leikkaamaan maailmasta irti. Tämä koskee kirkkoa sellaisena kuin se on yhteiskunnassa nähtävissä, tietyn rakenteen omaavana sosiaalisena yhteisönä.

Kirkon juurena ovat ne miehet, jotka seurasivat Jeesusta tämän vaeltelevassa elämässä lähes traagiseen loppuun saakka. Heitä Jeesus oli valinnut kaksitoista, yhden kutakin Israelin sukukuntaa edustamaan. Tämä oppilaiden lukumäärä tahtoo jyrkästi torjua sen käsityksen, että Jeesuksella olisi ollut mielessä eräitten harvojen tempaaminen irti luomakunnasta, jonka Jumala olisi epäonnistuneeksi tunnustaen päästänyt kulkemaan kohti tuhoaan. Jo ennen ylösnousemusta oli selvää, että Jeesuksen elämä koski koko Israelin kansaa jokaista sen kahtatoista heimoa. Ylösnousemuksen jälkeen on yhtä ilmeistä ja vastaan väittämätöntä, että Jumalan tahdosta Jeesuksen elämä koskee koko ihmiskuntaa.

Kirkko, joka on uskollinen tehtävälleen, on lopunajallinen, tulevaa Jumalan valtakuntaa koskeva asia keskellä vanhaa maailmanaikaa. Se ei saa koskaan osoittaa itseään vaan se viittaa aina poispäin itsestään, milloin menneisyyteen, ylösnousemuksen sinetöimään Jeesuksen ihmisyyteen, milloin tulevaisuuteen, josta se samaa ihmisyyttä Jumalan lahjana odottaa. Kirkko ei ole tärkeä itsessään, sen merkitys on siinä, mihin se viittaa.



Kirkko on niiden ihmisten yhteys, jotka toisten edelle ehättäen ennenaikaisesti rientävät elämään Jumalan todellisuutta maailmassa, mihin Jumalan todellisuus ei vielä ole murtautunut. He tietävät kyllä, että rakkauden, toivon ja uskon varassa eläminen ei ole elettävän maailmanajan lakien mukaista, että laskelmoiva viisaus ei suosittele ihmistä runtelevia järjestelmiä vastaan nousemista, koska järjestelmä voittaa aina ne jotka sitä kaatavat; he tietävät kaiken sen, mikä tekee Jumalan maailman mukaan elämisestä hullun yrityksen tässä todellisuudessa.

Jeesuksen oppilaat suhtautuvat kuitenkin paljon vakavammin Jeesuksen elämään kuin tämän maailman sisäisiin lainalaisuuksiin, sillä Jeesuksen elämään on Jumala itse tunnustautunut. Ylösnousemus on Jumalan yllätys maailmassa. Sen jälkeen kaikki on mahdollista. Laskelmoiva viisaus osasi ennustaa, että Jeesuksella oli edessään väkivaltainen kuolema ja että uskollisimmatkin hänen oppilaistaan jättäisivät hänet toiveittensa rauetessa. Mutta laskelmoiva viisaus ei tiennyt, että Jumala herättää Jeesuksen kuolleista ja vahvistaa Jeesuksen hänen nimissään antamat yltiöpäiset lupaukset.

Kirkollakin on varaa elää yltiöpäisessä, hintaa tirkkimättömässä rakkaudessa, sillä sen Jumala on ylösnousemuksen, yllätyksen Jumala. Mikä tahansa, mitä uskaltava rakkaus milloinkaan keksii yrittää, on totta Jumalan maailmassa. Mikään realiteetti ei estä rakkautta ja ihmisten keskeistä solidaarisuutta, sillä realiteeteista väistämättömimmän, kuoleman, on Jumala yllättäen tehnyt turhaksi. Mikään suljettujen mahdollisuuksien tulevaisuus ei ole kyllin synkkä Jeesuksen oppilaiden rohkeutta sammuttamaan, sillä jokainen tulevaisuus on ylösnousevan Jeesuksen läpäisemä.

Uskolleen uskollinen kirkko ei ota vakavasti mitään maailmansisäistä tosiasiaa, ei edes itseään. Kirkolla ei ole itsellään mitään tulevaisuutta, se on maailmassa kuuluttamassa maailman tulevaisuutta, Jumalan sille varaamaa elämää. Kirkko, joka on ryhtynyt itsekeskeisesti pitämään itseään tärkeänä, on hyvää vauhtia luopumassa lupauksesta ja tulemassa uudeksi jumalanvastaiseksi, ihmistä ruhjovaa maailmanaikaa pönkittäväksi tosiasiaksi. Jeesuksen kirkolla on vain yksi tärkeä asia: Jumalan lupaus, jonka sisältö on ihminen, Jumalan ihmiskunta.

Kirkko on maailmassa Jumalasta käsin elävä todellisuus, jonka kautta, tosin katkelmallisesti ja murtuneena, on Jumalan tulevaisuus nähtävissä. Siksi kirkon itsensä tulee näkyä mahdollisimman vähän, että se näkyisi läpi mahdollisimman paljon. Mitä vähemmän kirkkoa ja sen rakenteita, sitä enemmän Jumalan valoa ihmiskunnan keskellä. Tämä on sanottava mitä painavimmin: kirkon järjestys ja sen toiminnan rakenteet eivät ole maallisia asioita, joita tulisi järjestellä pelkästään nuiviin tehokkuusnäkökohtiin viittaamalla. Kirkon järjestys ja sen toiminnan rakenteet ovat osa itse asiaa: ne ovat tai ne eivät ole sitä Jumalan todellisuuden julistusta, jota varten kirkolle on annettu ihmiskunnan historiassa määräaikansa.

Raamatun tulevaisuudenkuva on anarkistinen, sitä ei voine kieltää. Jumalan valtakunnassa ei tule olemaan yhtään opettajaa, pappia tai johtajaa.

Pohjaan saakka ajatellen Raamatun radikaali monoteismi on ristiriidassa kaikkien hallitusmuotojen kanssa. Kaikki valta, jonka ihminen ottaa toisen ihmisen yli, on vallan riistämistä Jumalalta ja osoitus synnistä ihmisten välisissä suhteissa. Loppuun saakka Jumalalle kuuliainen ainoalaatuisessa historiallisessa tilanteessaan voi olla vain se, joka hallitsee täyden päätösvallan omassa elämässään. Loppuun saakka voi rakastaa vain se, jota toisen tahto tai toisen laatimat säännöt eivät kahlitse. Kristillisen uskon edellyttämä taittumaton vastuu omasta elämästä sisältää loogisesti katsoen vaatimuksen täydellisestä oman elämän hallinnasta.



Realistisesti katsoen valta ja järjestys ovat maailmassa välttämättömiä siksi, että synti yhä vallitsee eikä Jumalan valtakunta ole tullut. Tämän asian maailma kuitenkin tietää täysin hyvin ilman Jumalan ilmoitustakin, eikä se tarvitse kirkkoa keskellensä synnistä muistuttamaan ja olemaan esimerkkinä siitä, kuinka synti sitoo ihmiskuntaa. Realismia ihmistä pakottaviin rakenteisiin suostumista maailmassa on kyllin paljon ilman että kristillinen sanankäyttö valjastetaan sitä perustelemaan.

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa synti ei ole mikään vakavasti otettava asia, johon ihmiskunnan muka olisi mukauduttava. Synnillä ei ole mitään merkitystä Jeesuksen elämään verrattuna; sen Jumala on allekirjoittanut. Kirkon on valittava, uskooko se syntiin vai ylösnousemukseen sinä realiteettina, jonka mukaiseksi se ohjautuu. Jos se uskoo syntiin, siitä tulee tämän maailman ruhtinaan valtionkirkko, jos se uskoo ylösnousemukseen, se on airut uudesta ihmiskunnasta.

Kirkko, joka hallinnossaan ja järjestelmässään mukautuu maailmanajan mukaan, on vaarassa menettää lupauksensa. Siellä, missä johtajia asettamalla, lakipykäliä nikkaroimalla ja kurinpitoa nuhtein ja rangaistuksin harjoittamalla kumarretaan synnin todellisuutta, siellä kuljetaan ohi Jumalan antaman mahdollisuuden.

Pyhä Henki on jokaisella kristityllä panttina hänen täydellisestä hengellisestä itsenäisyydestään. Jokainen, joka ryhtyy toisen johtajaksi uskonnon asioissa, pyrkii syrjäyttämään Pyhän Hengen. Johanneksen ensimmäisen kirjeen nimellä kulkeva varhaiskristillinen kirjoitus tähdentää voimakkaasti tätä asiaa nousevaa hierarkiaa ja kirkollista organisaatiota vastaan: "Teillä on voitelu Pyhältä ja kaikilla teillä on tieto... Mutta te, teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niin kuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikessa, niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niin kuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä.”

On tullut aika terävästi ja varauksettomasti käydä puolustamaan kirkkomme piirissä jokaiselle Jeesuksen oppilaalle annetun Pyhän Hengen oikeuksia byrokratiaa, organisaatiota ja kylmää virkavaltaisuutta vastaan. Ei tule säikkyä hurmahenkisyyssyytettä. Hurmahenkisyys on tosin penseän luterilaisuuden perinnäinen perkele, mutta pahempi perkele, kuin siitä voi tullakaan, on Jumalan työn sitominen virkamiesten pyörittämään myllyyn.

Pyhä Henki ei ole mikään uskovaisten päitten yläpuolella liehuva aave eikä myöskään hengellistä ainetta, jonka määrää voidaan tikulla mitata niin kuin autonmoottorin öljyä. Pyhä Henki ei myöskään ole mikään fanaatikkojen keppihevonen. Hän on jokaisen Jeesuksen oppilaan arkipäivään kuuluva asia jokaisen Jeesuksen seuraajan valtakirja itsenäisesti ajatella ja toteuttaa Jeesuksen opetuksia ja hänen ihmisyyttään. Pyhän Hengen todellisuus seurakunnassa merkitsee sitä, ettei kenelläkään itsetietoisella uskovalla ole oikeutta käydä epäilemään toisen Jeesuksen oppilaan vakaumuksen aitoutta tai syyttämään häntä virheellisistä opillisista käsityksistä. Pyhä Henki on kaiken oikeaoppisen kyttäämisen ehdoton este seurakunnassa. Juuri usko Pyhään Henkeen antoi kirkolle rohkeutta hyväksyä Uuden testamentin kirjakokoelmaan keskenään ristiriitaisia näkemyksiä sisältäviä kirjoituksia.



Pyhä Henki ei ole kuitenkaan mikään individualismin teologinen pyhitys. Pyhä Henki ei ole kenenkään yksityisen ihmisen hallitsema, toismaailmaisten salaisuuksien paljastamisessa käytettävä okkultistinen väline. Pyhä Henki on Jeesuksen henki, se on: ihmistä etsivän rakkauden ja Jumalan lasten keskinäisen solidaarisuuden henki. Pyhä Henki on kylläkin taisteluasemissa kaikkea byrokraattisuutta ja virkamiesvaltaa vastaan ja ristiriidassa järjestelmäksi jähmettyvää kristillisyyttä vastaan, mutta näiden paikalle se ei aseta itseen keskittyvää individualismia, vaan lämmintä, virallisia muotoja kaihtavaa solidaarisuutta.

Puolitiehen pysähtyvä kirkkopoliittinen radikalismi yhtyy ajalle kuuluvaan huutoon: kirkossa voimaan demokratia! Onkin tietysti oikein katkerasti vastustaa kaikkea harvainvaltaisuutta, kirkkoherruuden henkeä niin pienessä maaseurakunnassa kuin tuomiokapituleitten paperitiikerinkeuhkoja pullistamassa. Jumalan valtakunnan todellisuudesta käsin on silti perimmältään yhdentekevää, kuinka moni ihminen saa olla päättämässä toisten ihmisten asioista niin kauan kuin yleensä ihmiset pyrkivät päättämään toisten ihmisten asioista. On yhdentekevää Jumalan lapsen ihmisarvon ja häneen asettuneen Pyhän Hengen kannalta, pyrkiikö organisaation jäsenten vähemmistö vai sen enemmistö manipuloimaan hänen elämäänsä. Todellinen, raamatulliselta pohjalta nouseva kirkkopoliittinen radikalismi vastustaa kaikkea turhaa kirkollista päätöksentekoa, olipa se harvainvaltaista niin kuin se nyt on tai sitten demokraattista niin kuin sen halutaan olevan.

Jeesus lupasi evankeliumien mukaan olla läsnä siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimeensä. On kyseenalaista, olisiko hän niin varmasti luvannut olla mukana siellä, missä hierarkkisesti järjestynyt virkamiesten joukko soljuttaa myllyjensä läpi miljoonia vastahakoisia ja kristillisen uskon sisällöstä tyystin piittaamattomia ihmisiä. Jeesuksen Pyhä Henki on oleellisesti veljellisen ja sisarellisen lämmön henki, joka ei voi viihtyä pykäliinsä sotkeentuneen, jäseniään kohtaan oikeudellisia vaatimuksia esittävän massiivisen laitoksen sokkeloissa.

On tullut aika Pyhän Hengen nimissä ja Jeesuksen avoimeen, joustavaan ja liikkuvaan elämään viitaten perään antamatta vastustaa kaikkea järjestelmäksi jähmettyvää kirkollisuutta, harvainvaltaista niin kuin demokraattistakin. Spontaaneja, siellä täällä erilaisissa inhimillisissä ympäristöissä syntyviä Jeesuksen opetuslapsijoukkoja on kunnioitettava ja suotava heille oikeus samaan Pyhään Henkeen, mikä itsekin uskotaan omistettavan. Monoliittista, itseensä keskittyvää kirkkolaitosta vastaan on puolustettava kaukana perinteisten uskovaispiirien ulkopuolella tapahtuvaa Jeesuksen merkityksen etsintää ja löytämistä.

Itseensä keskittyvälle, välinearvonsa unohtavalle kirkolle on ominaista, että se on aina sysimässä pois Jeesuksen seurasta niitä, joiden se ei katso olevan Jeesuksen seuraan soveliaita. Jo Jeesuksen oppilaiden joukossa tämä tuli näkyviin; useimmissa asioissa nämä ennakoivat heidän ympärilleen kehkeytyvän kirkon syntejä. Lapset, joita heidän äitinsä tahtoivat tuoda Jeesuksen luo, oppilaat olisivat tahtoneet torjua. Samoin he tuohtuneina kielsivät vakinaisen oppilaspiirin ulkopuolelle jäänyttä miestä harjoittamasta parantavaa työtä. Jeesus ei hyväksynyt heidän mustasukkaisuuttaan. Lapsista hän sanoi: "Antakaa lasten tulla minun tyköni." Kun Jeesuksen oppilaat tulivat kertomaan Jeesukselle jälkimmäistä tapahtumaa sanoen: "Näimme erään miehen sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia, ja me kielsimme häntä, koska hän ei seuraa meidän mukanamme", vastasi Jeesus: "Älkää kieltäkö; sillä joka ei ole teitä vastaan, se on teidän puolellanne."

Kun viime aikoina eri puolilla kirkolle perinteisesti vieraalla vasemmistolla on esiintynyt kiinnostusta Jeesuksen henkilöä kohtaan ja on tahdottu saada hänet "omaksi mieheksi", on monesti kirkollisen sanankäytön reaktio ollut varsin ärtyinen. Niin ei ole ollut laita yksinomaan varsinaisen kirkkorahvaan keskuudessa, vaan kirkkomme ylin johtokin katsoi aiheelliseksi varoittaa käsitteiden sekaannuksesta.



Esimerkit Jeesuksen ensimmäisten oppilaiden hätiköinnistä varoittakoot kirkkoa katsomasta nurjalla mielellä ketään Jeesuksen oppilaaksi tunnustautuvaa. Kaikki saavat tulla mukaan, emmekä me saa olla ehtoja asettamassa. Oleellista ei ole, liittyvätkö uudet tulokkaat juuri meidän organisaatioomme tahi tunnustavatko he samoja käsityksiä kuin me. Jokaisella on oikeus syttyä Jeesuksen sanomasta ja tehdä ne johtopäätökset, mitkä näyttävät siitä antautuvan.

Kirkon tulee ehättää ilman mitään varauksia ja isällisen neuvovaa asennetta onnittelemaan jokaista, joka ilmoittaa ottavansa vakavasti Jeesuksen sanoman. Kirkon tehtävänä ei ole arvostella, täyttääkö uusi tulokas mitat vai ei, se kuuluu Jumalalle. Kirkko on rajoitettu, mutta Jeesuksen elämä ja sanoma on koko ihmiskuntaa koskeva. Kukaan, joka vilpittömästi tunnustautuu Jeesuksen sanomaan, ei ole liikaa, jokaisella on oikeus omistaa hänet ja hänen nimensä itselleen; ainoa ehto on, ettei pyri viemään tätä oikeutta muilta.

Päinvastainenkin virhe voidaan tehdä kuin oman kirkko-organisaation ulkopuolelle jäävien närkästynyt ojentelu. Kirkkojen yhteyteen pyrkivässä, ekumeenisessa innossa voidaan unohtaa kokonaan kirkon asema Jumalan suunnitelmissa. Mielestäni naispappeuden torjuminen ja kirkon viran korostaminen ekumeenisilla perusteilla on oiretta tässä suhteessa tapahtuneesta erehdyksestä. Kirkko on maailmassa ainoastaan väliaikainen, tulevaisuuteen viittaava sormi, joka todistaa ihmiskunnan tulevasta yhteydestä. Tältä kannalta ajatellen on ilmeistä, että Jumalan tahtoman muutoksen tapahtuminen maailmassa, ihmisyyden ekumenia, on aina ensisijainen verrattuna kirkkojen väliseen lähentymiseen.

Jos sukupuolten välinen ekumenia ja kirkkojen välinen ekumenia tulevat vaihtoehdoiksi, on ratkaisu selvä: sukupuolten ekumenia. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että Jumalan valtakunnassa ei tule olemaan kirkkoja eikä edes yhtä kirkkoa, mutta kylläkin miehiä ja naisia. Sukupuolten keskinäiseen yhteyteen tähtäävä ratkaisu koskee niin ollen välittömästi Jumalan valtakuntaa, mutta kirkkojen välinen ekumenia koskee sitä vain kiertoteitse. Samaa on sanottava kirkon viran korostamisesta. Jumalan valtakunnassa ei tule olemaan virkoja  ajatus Pietarista taivaallisena portieerina on teologisesti epäterve  ja niin ollen ihmisten tasa-arvoisuus kaikissa asioissa käy ennen kirkkojen välisiä kosketuksia. Kirkot ovat Jeesukselta perineet ihmiskunnan palvelijan viran, eikä niillä niin muodoin ole oikeutta maksaa keskinäisiä lehmänkauppojaan ihmisen tai ihmiskunnalle tärkeitten asioitten hinnalla. Ekumeniasta ei saa tulla kirkkojen kauppa, maailman korvapuusti.

Mitä tunnettuun hokemaan naisen vaikenemisesta seurakunnassa tulee, on hyviä perusteita kiistää tämän Korinttolaiskirjeen kohdan aitoperäisyys (1 Kor. 14:34, 35). Ensinnäkin samassa kirjeessä (1 Kor. 11:5) Paavali edellyttää naisten puhuvan seurakunnassa. Toiseksi kohta on tekstikriittisesti epävarma; se on monessa Korinttolaiskirjeen käsikirjoituksessa vasta luvun 14 lopussa. Kolmanneksi, ennen niin sanottuja pastoraalikirjeitä (1. ja 2. Tim. ja Tiit., jotka ovat virheellisesti Paavalin nimeen pantuja) kirkossa ei apostolinvirkaa lukuun ottamatta tunneta tehtäviä, jotka olisivat joiltakin seurakuntalaisilta suljettuja. Pastoraalikirjeitten aikana alkoi kehittyä sakraali papinvirka, ja pyrittiin estämään naisten puhuminen. Siinä tarkoituksessa Korinttolaiskirjeen myöhempi toimittaja liitti Paavalin jumalanpalvelusta koskevien ohjeiden joukkoon jäljestäpäin naisten puhumista koskevan kiellon.

Jumalan käsikirjoituksessa ei kirkolle ole varattu sankarin roolia maailman draamassa eikä sen esiintymiseen varattu aika ole pitkä. Sen osa on statistin osa, jonka tehtävänä on kiinnittää huomio näytelmän juonen kannalta oleelliseen; se esiintyy ylösnousemuksesta Jumalan valtakunnan tulemiseen. Omaa sivuosan esittäjän asemaansa on varsinkin yhteiskuntaan hyvin sijoittuneiden ja sosiaalisesti vahvoilla olevien kirkkolaitosten vaikea tunnustaa. Se mies, jonka nimeen kirkot vannovat, valitsi palvelun tien, joka johti hänen henkilökohtaiseen tuhoutumiseensa. Jos kirkkoja ei se tie miellytä, valitkoot toisen nimen, johon tunnustautuvat.



Jumalan valtakunta ei tule kammioihin



Kirkon väliaikaisuuden, välineellisyyden ja vierauden tulisi saada ilmaus koko kirkon elämässä. En ensinkään tarkoita vieraudella platonista, eroottisen taivaskaipuun värjäämää turhan tuntoa maailmassa, tunnetta joka on ollut virsilaulajien innoituksena. Tarkoitan sillä sitä, että Jumalan valtakunnasta käsin tarkastellen oivaltaa kaiken hurskauden ja kirkollisuuden häviäväksi vaiheeksi Jumalan historiassa, olomuodoksi, jonka ainoa tehtävä on viitata yli itsensä ja itsestään eteenpäin. Syväkin, sopusuhtaisen rauhan voittanut uskonnollisuus on syvimmiltään ottaen vain maailmassa vallitsevan elämän särkyneisyyden ilmausta.

Uskonnollisuudessa itsessään ei ole mitään Jumalan valtakuntaan liittyvää, eikä Jumalan todellisuudessa kukaan tule enää olemaan uskonnollinen. Kuinka kukaan voisikaan sitä olla, onhan lupauksen mukaan Jumala itse silloin ihmisten keskellä. Itse asiassa on uskonto tyystin vanhan maailman ajan piiriin kuuluva ilmiö, ilmaus luomakunnan vieraantumisesta Jumalan yhteydestä, osoitus siitä, että luomistarkoituksen mukainen spontaani ja tietoiseksi tulematon yhteys elämän perustaan ja toisiin ihmisiin on vaurioitunut.

Uskonnollisuudessa itsessään ei myöskään ole mitään sellaisenaan kristillistä, vaan se on yleisinhimillinen ilmiö, kaikkiin kulttuureihin kuuluva. Uskontoa maailmassa oli riittävästi ennen Jeesustakin, ei hän katsonut asiakseen ryhtyä lisää uskonnollisuutta virittämään. Päinvastoin, Jeesus kulki siellä, missä oli kovasydämisen ja ihmistä runtelevan uskonnollisuuden vaurioittamia ihmisiä, joilta uskonnon nimissä oli riistetty ihmisten yhteys, itsekunnioitus, usko Jumalan lupauksiin, sanalla sanoen koko heidän ihmisarvonsa. Heidän keskellään Jeesus kulki, ei uskontoa enentämässä vaan aterioimassa, hauskaa pitämässä, olemassa syrjään sysittyjen kanssa ihminen; tästä häntä uskonnon edustajat jyrkästi moittivat. Jeesus ei heidän käsittääkseen osannut pitää erillään pyhiä ja epäpyhiä asioita. Paavalinkaan ongelma omissa seurakunnissaan ei ollut liian vähäinen uskonnollisuus. Sen sijaan hän joutui kirjeissään jatkuvasti nuhtelemaan niitä kristittyjä, jotka uskonnonharjoitukseen intoutuneina unohtivat arkisen elämän. Paavali teroitti väsymättä, että kristinuskossa ei ole kysymys ihmisten uskonnollisesta elämästä vaan ihmisten elämästä.

Jeesuksen kutsumus ei koskenut uskontoa vaan ihmistä. Jeesuksen kutsumus niin ollen koski uskontoakin, sillä ihmiseen kuuluu myös hänen uskonnollisuutensa; Jeesus oli koko ihmisestä kiinnostunut. Jos Jeesuksen merkitys ahdistetaan uskonnollisen elämän alueelle, tehdään hänestä minkä tahansa pakanallisen kultin mystagogi. Jos uskonnosta tulee omalakinen elämän alue, siitä tulee Jumalan valtakunnan tuloa estävä, elämää pirstova voima. Asia ei siitä parane, vaikka omalakinen uskonnollisuus käyttäisi Jeesuksen nimeä tai jopa olisi hänen persoonansa palvontaa. Jumalan valtakunnan kannalta uskonnollisuudella on vain välillistä mielenkiintoa: se on taittuneen luomistarkoituksen tuntomerkki ihmiskunnassa.



Kirkon koko toiminnan tulee tähdätä Jumalan valtakunnan elämiseen todeksi maailmassa ja sen tulemisen kuuluttamiseen. Kirkon tehtävänä ei ole voimistaa uskonnollista elämää, vaan rohkaista ihmisiä tarttumaan Jumalan lupaukseen, sellaiseen kuin sen sisältö on julkisesti nähtävissä Jeesus Nasaretilaisessa. Tulevaisuuden ja lupauksen todistaminen keskellä vanhan maailmanajan hyötyyn pyrkiviä instituutioita ei tahdo tyydyttää huomion arvoa janoavia kirkkolaitoksia, vaan ne koettavat keksiä keinon todistaa tarpeellisuutensa epäuskoiselle maailmalle. Kun uskonnolliset tarpeet kuuluvat useimpien ihmisten luonnolliseen elämään löytää kirkko siinä tehtävänsä: se ryhtyy hoivaamaan, tyydyttämään ja jatkuvuuden vuoksi myös virittämään uskonnollisia tarpeita.

Uskonnollisen elämän hoitoon spesialisoituneena laitoksena kirkko harjoittaa hartauden tuottamista ja sielunhoitoa. Näiden palvelusten kysyntää riittääkin läntisissä yhteiskunnissa, jotka ovat kirkon perinteisiä alueita. Keskinäisen kilpailun pyhään eettiseen normiin perustuva tuotannon ja kulutuksen mylly pyörii kiihtyvällä vauhdilla näissä yhteiskunnissa, ja yhä useammat putoavat joukosta menon käydessä liian säälimättömäksi. Näitä kiivaassa vauhdissa loukkaantuneita kirkko hoivailee. Kun he ovat saaneet itsensä kaikin tavoin paikatuiksi, voivat he jälleen hypätä hyrrään ja tuorein voimin kiihdyttää rattaiden rätinää. Kirkko hoitaa oman osuutensa yhteisessä asiassa ja osoittautuu tärkeäksi ja tarpeelliseksi niveleksi korkeampaan elintasoon tähtäävässä yhteiskuntamasiinassa.

Pintapuoliseen laupeusajatteluun perustuva sielujen hoitaminen saattaa syvimmiltään osoittautua kylmäksi piittaamattomuudeksi ihmistä kohtaan. Kirkko, joka pakenee Jumalan totuutta rakkauteensa, ei aidosti rakasta. Yhteiskuntaelämän puristuksessa sairastuneiden hoitaminen on itsestään selvä asia, josta yhteiskunnan itsensä olisi huolehdittava. Kirkon tehtävänä on saattaa yhteiskuntaelämän ihmistä ruhjovat lainalaisuudet Jumalan totuuden valoon ja osoittaa, että yhteiselämä on todellinen sairas, eivät sen rikkomat ihmiselämät.

On jyrkästi torjuttava mielipiteet, jotka väärän laupeuden hengessä korostavat sielunhoitoa kirkon tulevaisuuden mahdollisuutena. Tällaisia mielipiteitä on kuultu enenevässä määrin: "Tulevaisuuden kirkko on sielua hoitava kirkko." Minä näen tässä olevan kehittymässä hienostuneen muunnelman kenttäpappeudesta. Kaikenlainen perinteisestä totuutta kaihtava ihmisen hoitaminen on irtisanoutumista Jumalan valtakunnan toivosta.

Kirkko, joka ilman kärjekästä yhteiskunnan kritiikkiä antautuu sitomaan armottoman yhteiselämän iskemiä haavoja, on käynyt palvelemaan tämän maailmanajan ruhtinasta. Kirkko, joka valheellisessa diakoniassaan kokoaa kolehteja kärsiville ja pilkkoo puuklapuja yhteiskunnan hylkimille vanhuksille  tämä itsessään on hyvin  ilman että se profeetallisella kiivaudella käy murtamaan niitä rakenteita, jotka aiheuttavat kärsimystä ja köyhyyttä, tällainen kirkko antautuu armottoman yhteiskunnan moraalisesta vastuusta kieltäytyväksi välskäriksi.

Taustana on Jeesuksen elämän tulkinnassa tapahtunut virhe. Luullaan, että Jeesus ensi sijassa tuli sairaita parantamaan. Jeesus ei tahtonut itseään pidettävän ihmeparantajana vaan hän sanoi tehtäväkseen evankeliumin julistamisen. Jumalan valtakunnan todellisuus oli Jeesuksen koko teologia. Kun hän paransi ihmisiä, se ei ollut omalakiseksi tempautunutta laupeutta, vaan kuului oleellisena osana Jumalan valtakunnan julistukseen: suljettujen mahdollisuuksien vangeille avautui Jumalan tekona uusi elämän mahdollisuus. Minä en tällä tahdo sanoa sitä, mitä monet yltiöhengelliset: että ihmisen hoitaminen olisi kirkolle liian vähän uskonnollinen tehtävä. Jumalan valtakunta on todellakin ruumiillista ja sielullista terveyttä niin kuin kaikkea Jumalan tahtomaan ihmisyyteen kuuluvaa. Minä tahdon sanoa, että sielunhoito on vielä sekin liian hengellinen asia: se ei ole koko ihmisen hoitamista.

Jumalan valtakunta ei ole oleviin oloihin sopeutumista, oman itsen ja maailman hyväksymistä sellaisenaan, mielen tyyneyttä ja tasapainoa keskellä elämän kuluttavaa menoa. Jumalan valtakunta on vanhurskautta, rauhaa ja iloa, kaikkia näitä, näiden sanojen koko rikkaassa merkityksessä. Kristillisen kirkon oikea rooli ei ole tyynnyttelijän ja olalle taputtelijan vaan oikeudenmukaisuuden, Jumalan rauhan ja ilonetsijän rooli.



Kirkon ei pidä etsiä itselleen mitään yhteiskunnallisesti tärkeätä tehtävää, sillä tämä yhteiskunta ei itsekään ole tärkeä. Jeesuksen oppilaalle tärkeätä on Jeesuksen ylösnousemus ja sen avaamat inhimillisen elämän mahdollisuudet. Tylysti ja pitkiin puheisiin ryhtymättä, Jeesuksen sanaan vedoten on lupa sanoa: "Antakaa kuolleiden haudata kuolleensa." Yhteiskunta paikatkoon työjuhtansa. Psykiatrit, aikamme pakanallinen papisto, ovat saaneet koulutuksen osatakseen kuntouttaa henkisesti työtehonsa menettäneet uudelleen länsimaista hyvinvointia hyödyttäviksi työmuurahaisiksi. Kirkon tehtävä ei ole se. Kirkon tehtävä on vapauttaa ihmisiä koko Jumalan luomaan ihmisyyteen. Se johtaa kirkon yhteiskunnanvastaiseen taisteluun silloin, kun yhteiskunta on ihmisen vastainen, ei ihmisen sopeuttamiseen tässä yhteiskunnassa.

Jumalan valtakunnan perimmäisistä yhteyksistä irtileikatun, omalakiseksi tempautuneen sielunhoidon taustalla välkkyy demonisesti kahdennettu todellisuus. Sen ei tarvitse aina olla hellenistisen teologian temppu: olevaisen ylärakenteeksi liimataan taivaan toinen maailma. Modernisoivien, hyvinvointiyhteiskunnan kulissientakaisessa kurjuudessa joustavasti liikkuvien sielunhoitajien todellisuus on modernisti silvottu julkisuuteen ja yksityiseen maailmaan.

Kun kirkon vaikutusvalta julkisessa elämässä tuntuu jatkuvasti vähenevän ja yhä useammat etuoikeuksia otetaan siltä pois, etsitään hätäisinä uuden suuntautumisen mahdollisuutta. Silloin huomataan ihmisten intiimi elämä ja ruvetaan rakentamaan kirkon merkitystä sen varaan. Etsiydytään kahdenkeskisiin, luottamuksellisiin tilanteisiin ja ongitaan käsiteltäväksi henkilökohtaisen elämän vaikeimpia pulmia. Viihdytään pienissä perhejuhlissa ja ryhdytään mielellään hoitamaan perheitten oman papin luottamustointa. Tulevaisuudesta odotettavan hyvinvointivaltion hovihurskauden iskusana tulee olemaan intiimisyys. Kirkko on lähellä elämää, niin kuin se on aina pyrkinyt olemaan, tällä kertaa yksityisen ihmisen intiimiä yksityiselämää.

On selvää, että luottamukselliset, kahdenkeskiset, intiimit keskustelut eivät sellaisenaan ole syntiä, eikä niihin käyminen itsessään ole lankeemusta. Silti on aivan ilmeistä, että Jumalan tarkoittaman uuden ihmisyyden ja ihmisten välisen yhteyden sekoittaminen luottamuksellisuuteen, intiimisyyteen ja kahdenkeskisyyteen on demoninen virhe.

Jumalan valtakunnan oleellinen periaate on julkisuus. Jeesus sanoi: "Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä mitään salattua, mikä ei tule tunnetuksi." Ja myös: "Sen tähden, kaikki, mitä te pimeässä sanotte, joutuu päivän valossa kuultavaksi, ja mitä korvaan puhutte kammiossa, se katoilta julistetaan." Näillä sitaateilla en ollenkaan pyri saattamaan kyseenalaiseksi rippisalaisuutta enkä suosittelemaan luottamuksellisista keskusteluista pidättymistä. Tahdon sanoa, että silloin kun julkista voimainmittelyä julkisuuden ihmistä sortavan jumalanvastaisuuden kanssa väistetään kuiskutuskammioihin ja intiimeihin kahdenkeskisyyksiin, silloin väistetään Jumalan lupausta.



Niin kutsutussa synoptisessa apokalypsissa (pitkähkössä kolmeen ensimmäiseen evankeliumiin liitetyssä lopunajallisia tapahtumia koskevassa ennustussikermässä) on tässä yhteydessä mielenkiintoiset sanat: "Sen tähden, jos teille sanotaan: 'Katso, hän on erämaassa', niin älkää menkö sinne, tahi: 'Katso hän on kammiossa', niin älkää uskoko. Sillä niin kuin salama leimahtaa idästä ja näkyy hamaan länteen, niin on oleva Ihmisen Pojan tulemus." Jumalan valtakunta ei ole autioihin paikkoihin ja yksityistiloihin tunkeva salaisuus. Se on niin julkinen asia, ettei sen väistäminen mihinkään soppeen ole mahdollista. Kirkko on maailmassa julkistaakseen Jumalan valtakunnan. Sitä se ei voi tehdä peräytymällä perhekekkereihin tai luottamuksellisiin keskusteluihin, vaan julkisesti todistamalla Jumalan ihmiskunnan elämää mullistavasta tahdosta. Sielunhoito ei ole kirkon pakotie tulevaisuuteen. Kirkolla ei ole mitään yhteiskunnan turvallisia tehtäviä takataskussa tulevaisuuteen kulkiessaan.

Myös uskonnollisesta sanankäytöstä puhuttaessa on lähdettävä siitä, että kirkko ei ole maailmassa luomistarkoituksen nojalla vaan synnin tähden. Uskonnollisen kielen ja uskonnollisen julistuksen tarpeellisuus maailmassa johtuu siitä, että ihmisten spontaani, teoretisoimaton yhteys toisiin ihmisiin ja ihmisenä olemisen perimmäisiin todellisuuksiin on katkennut. Uskonnollinen kieli, uskonnolliset käsitteet ja uskonnolliset symbolit koettavat ilmaista tätä ihmisen perimmäistä vieraantumista itsestään, toisista ihmisistä, lähimmäisistään.

Jumalan valtakunnassa unohtuvat kaikki uskonnolliset käsitteet ja symbolit. Ei tarvita vertauskuvia siellä, missä eletään todellisuutta. Ei tarvita kieltä, jolla puhutaan elämän pirstoutumisesta syvimmissä juurissaan silloin, kun pirstoutuminen on jo voitettu. Kun eletään Jumalan yhteydessä, ei kukaan tunne sanaa Jumala.

Jokainen erityisesti uskonnollinen käsite, jokainen hartauspuheen fraasi, jokainen uskonnollinen symboli on ilmausta ihmiselämän ytimessä sijaitsevasta pirstaisuudesta. Kirkon tehtävänä ei ole todistaa maailmalle ihmiselämän rikkinäisyydestä, sillä rikkinäisyytensä maailma saa selville kirkottakin. Sen tähden on kirkon lankeemusta, jos se antautuu puhumaan tarpeettomasti uskonnollista kieltä ja uskonnollisia symboleja viljelemään.

Jeesus ei pitänyt hartauspuheita. Hän vältti tyystin käyttämästä uskonnollisia fraaseja. Hän puhui kaikesta maallisesta, arkielämää koskevasta, niin kuin naisista leipomuspuuhissa, lapsista, jotka riitelevät leikkiessään, laiskoista työttömistä miehistä. Hän puhui siitä mitä oli nähnyt tai kuullut. Hän kertoi kuulemiaan juttuja; rikas mies ja Lasarus lienee esimerkiksi ollut tällainen. Hän kertoi siitä, mitä paraikaa oli näköpiirissä tapahtumassa. Sellaisessa tilanteessa on saatettu kuulla tuttu vertaus kylväjästä.

Jumalasta Jeesus ei koskaan puhunut mitään suoraan, vertausta käyttämättä. Kun Johanneksen evankeliumista saa sellaisen käsityksen, että Jeesuksella oli tapana pitää kansalle vaikeatajuisia, oppineita selvittelyjä omasta ja Jumalan olemuksesta ja näiden välisistä suhteista, se on luettava Johanneksen omaksi syyksi. Johanneksen evankeliumin kirjoittaja sijoitti omat, kieltämättä syvämietteiset ja Jeesuksen merkitystä kirkkaasti valaisevat, suuressa määrin myös Jeesuksen omiin opetuksiin perustuvat mietelmänsä Jeesuksen suuhun.

Jeesus ei antautunut kuvaamaan Jumalaa tai hänen ominaisuuksiaan edes kaikkein abstraktisimmilla käsitteillä. Hän juutalaisena ymmärsi dekalogin toisen käskyn sisällön kirjaimellisesti ja vältti turhaa Jumalaa koskevaa jaarittelua. Jeesus ei pitänyt esitelmiä Jumalasta vaan julisti Jumalan tahtoa, niin kuin olivat julistaneet Israelin profeetat ennen häntä.



Vuosisatojen hengellisessä väärinkäytössä on Jeesuksen tuoreista, elävästä elämästä poimituista sanonnoista tehty uskonnollista slangia, joka jää käsittämättömäksi ulkopuoliselle. Kun nykyajan ihminen Uutta testamenttia lukiessaan löytää Jeesuksen suusta vain kuluneita hengellisiä fraaseja, ei se suinkaan johdu siitä, että Jeesus olisi puhunut fraaseja, vaan siitä, että hänen sanoistaan on tehty fraaseja niitä holtittomasti toistelemalla.

Raamatun mukaan ihmisten vaikeus ymmärtää toinen toisiaan johtuu synnistä. Tätä tahtoo sanoa vanhatestamentillinen myytti Baabelin tornin rakentamisesta, jonka päätökseksi Jumala sekoitti ihmisten kielet. Jumalan valtakunnassa, kun se tulee, kaikki puhuvat yhtä, jokaiselle ymmärrettävää kieltä. Tätä Jumalan valtakuntaa kohden viittaava kirkko on velvollinen etsimään kaikki voimansa ponnistaen asioilleen ilmaisuja, jotka eivät ole uskonnollisia eivätkä poikkea siitä kielestä, mitä ihmiset normaalisti puhuvat.

Erityisesti tämä koskee sunnuntaipäivän päiväjumalanpalveluksen liturgiaa. Kirkon kokoontuminen julkiseen, kaikille avoimeen kokoukseen joka viikko ylösnousemuksen päivänä, sunnuntaina, on selkeimmin Jumalan valtakuntaan viittaava elementti kirkossamme. Äärimmilleen on ponnisteltava siinä, että se todella antaisi viitteitä tulevasta todellisuudesta. Liturgian symbolikielen ensimmäinen ehto ei ole sen liturginen oikeaoppisuus, vaan se, että se koskee jokaista seurakuntalaista.

Kirkkojen yhteyden kaipuu on ajanut monet mukaan liturgiaa tähdentävään liikkeeseen, jossa Jumalanpalveluksen menoissa koetetaan etsiä ekumeenista yhteyttä. Pyrkimys on sisimmiltään oikea, sillä liturgia on kieli, joka viittaa aikaan ennen Baabelin kieltensekoittamista, siis kaikkien hajaannusten taakse. Yhteinen kieli, jota myytin mukaan ihmiskunta puhui ennen Baabelin kielten sekoittamista, ei kuitenkaan ollut mikään uskonnollinen kieli, vaan tavallinen puhekieli. Sillä toimiteltiin kaikenlaisia tavallisia asioita. Ei myöskään Jumalan valtakunnassa tulla puhumaan uskonasioista. Liturgikkojen on syytä muistaa tämä ja myös erään ystäväni huomautus: kun pappi kumartaa alttarille, pyllistää hän seurakunnalle. Yhteyden etsiminen uskonnon symboliikassa on toisarvoista harrastelua verrattuna ponnistuksiin puhua ymmärrettävästi niille, jotka eivät uskonnosta mitään piittaa.



Kirkko ja politiikka



Luottamukselliset keskustelut intiimeistä aiheista, vanhuksiin, laita-alkoholisteihin ja muihin yhteiskunnan laitamaille joutuneihin kohdistuva armeliaisuustyö, hengellistä syventymistä tarkoittavat hartaustilaisuudet, vaikuttavat ja mieleen jäävät päiväjumalanpalvelukset, kaikki tämä sinänsä hyvä ja Jumalan tahdon mukainen toiminta voi perimmältään olla valkea maali, jonka peittoon länsimaisen hyvinvointivaltion kirkko peittää kuolleitten luut. Näennäinen huoli lähimmäisestä voi olla hermostunutta touhuilua tilanteessa, jossa kirkon olemassaolon perimmäinen päämäärä ja tarkoitus alkaa hämärtyä silmistä.

Kirkon tehtävänä on julistaa maailmassa lyhentämättä ja vesittämättä Jumalan valtakuntaa, vanhurskautta, rauhaa ja iloa ilman mitään konjunktuuripoliittisia myönnytyksiä, ilman mitään lyhyen tai pitkän tähtäyksen taktisia lievennyksiä. Kirkon tehtävänä ei ole olla yhteiskunnan vasen käsi, joka oikean käden mitään siitä virallisesti tietämättä auttaa, rohkaisee ja painostaa ihmisiä sopeutumaan yhteiskunnassa vallitseviin oloihin, olivatpa ne sitten vanhurskaita tai ei, vallitsipa yhteiskunnassa Jumalan rauha tai ei, olipa ihmisillä mahdollisuus elää luovassa ilossa tai ei. Kirkon tehtävänä ei ole lääkitä armottoman yhteiselämän lyömiä haavoja kysymättä mistä ne ovat tulleet ja mitä olisi tehtävä. Kirkon tehtävänä ei ole tehdä ihmisten oloa synnin ja sorron kahlitsemassa maailmassa miellyttäväksi tai edes siedettäväksi. Kirkon tehtävänä on johtaa maailma kohtaamaan Jumalan valtakunnan todellisuus. Kirkon tehtävänä ei ole julistaa Jumalaa, jonka rakkaus lämmittää ihmisyydestä harhaantuneita ihmisiä, vaan Jumalaa, jonka rakkaus polttaa ja siten puhdistaa ja parantaa.

Uskonnollisen elämän yksityisalueilla piileskelevä kirkko ja harmittomiin uskonnollistettuihin yksilökysymyksiin takertuva kristillinen sanankäyttö ei julista tätä Raamatun pyhää, vanhurskasta Jumalaa. Jumalan valtakunnan todellisuus ei ole uskonnollinen asia. Mieluummin sitä voi kutsua poliittiseksi, jos asian poliittisuudella ymmärretään sitä, että se koskee koko ihmiskunnan elintärkeitä niin aineellisia kuin henkisiäkin kysymyksiä. Näennäisen puolueeton eri eturyhmien ristitulessa vuosisatojen opettamalla nokkeluudella puikkelehtiva kirkko kyllä saattaa säästyä haavoilta. Mutta joutuessaan väistöliikkeissään rajusti hyppelemään puolelta toiselle se menettää otteen Jumalan valtakunnan todellisuuteen. Suolapussi on saattanut säilyä ehjänä, mutta suola on säikkynyt mauttomaksi.

Jumalan valtakuntaa kuuluttava kirkko ei voi säilyä poliittisesti puolueettomana, vaikka se ehkä voikin säilyä poliittisesti sitoutumattomana. Kaikkien aitojen poliittisten kysymysten taustana on ihminen ja niiden ratkaiseminen tapahtuu tietyn ihmiskäsityksen pohjalta, ellei kysymyksessä ole lehmänkauppa. Jumalan valtakunnan todellisuudesta avautuu tietty käsitys ihmisestä, ei kuitenkaan kovin yksityiskohtainen. Jumalan lupauksen valossa ihminen on ihmisyytensä menettänyt, mutta Jumalan lupaukseen nojaavana ihmisyyttään kohti kulkeva. Tällä näkemyksellä on poliittiset seuraamuksensa. Mikään sinisilmäinen kehitysoptimismi tai näennäisen hyväuskoinen poliittinen moralismi ei voi olla sopusoinnussa sen kanssa.



Jeesuksen ylösnousemuksen tunnustaminen ei sekään ole poliittisen todellisuuden kannalta yhdentekevä uskomus. Niille, jotka hellenistisen maailmankuvan vankeina eivät tunnusta perimmäistä merkitystä sille inhimilliselle todellisuudelle, jossa elämme, eivät voi ymmärtää Jeesuksen ylösnousemuksen merkitystä poliittiseksi. Raamatun ja Jeesuksen opetusten mukaan historian vakavasti ottava kristitty ymmärtää, että Jeesuksen kuolleista herättäminen oli Jumalan jykevä kannanotto kaikkea halpaa reaalipoliittista taktikointia vastaan. Tekemällä tyhjäksi inhimillistä olemassaoloa hallitsevat lainalaisuudet, joille reaalipoliitikko perustaa laskelmansa, Jumala saattoi taktikot häpeään.

Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa ei ole yhtään vakavasti otettavaa realiteettia, ei edes mitään vakavasti otettavaa poliittista realiteettia. Jeesuksen ihmisyys ja hänen opetuksensa ja hänen Jumalan nimissä antamansa lupaukset ovat painavampaa todellisuutta kuin mikään tilanteesta antautuva näkökohta. Realiteeteista reaalisin, kuoleman väistämätön realiteetti kumottiin, jotta ihmiset lakkaisivat olemasta realiteettiensa orjia.

Perimmäinen vika, mikä vallitsee ihmiskunnan ja yhteiskunnan asioiden hoitamisessa, ei ole suinkaan puutteellinen tosiasioiden huomioon ottaminen. Myöhäisapostolinen kirje, jolle on lainattu arvovaltaa Jeesuksen veljen Jaakobin nimestä, selvittää ihmiskuntaa orjuudessa pitäviä rakenteita: "Te himoitsette, eikä teillä kuitenkaan ole; te tapatte ja kiivailette; ettekä voi saavuttaa; te riitelette ja taistelette. Teillä ei ole, sen tähden ettette ano." Edelleen tässä kirjoituksessa Jeesuksen omia vuorisaarnan sanoja mieleen palauttaen varoitetaan mitään valaa tekemästä, "ettette joutuisi tuomion alle".

Kirjeen sanoma on selvä. Inhimillisen, tosiasioihin vannovan viisauden tuima enkeli vartioi ihmiskunnan tietä täyteen ihmisyyteen. Liian viisautensa ja älykkään varovaisuutensa tähdeihmiseltä puuttuu spontaani rohkeus heittäytyä Jumalan lupaukseen luottaen luvattua ihmisyyttä elämään. Meillä ei ole, sen tähden ettemme ano, ettemme rohkene käydä koettelemaan Jumalan luotettavuutta.

Ylösnousemuksen jälkeisessä maailmassa vallitsee vain yksi laki: Jumalan luotettavuuden laki. Se merkitsee sitä, ettei kukaan voi ottaa liian vakavasti Jumalan sitoutumista Jeesukseen, minkä merkkinä ylösnousemus on. Jumalan lupaamaa ihmisyyttä ei kukaan voi elää niin laajasti ja uskaliaasti, ettei Jumala tunnustautuisi siihen. Jumalan lupaaman ihmisyyden voi elää kuolemaankin antautuen, sillä kuolleeseen Jeesukseen Jumala tunnustautui.

Jumalan valtakunnan merkitys poliittisen toiminnan kannalta ei jää negatiiviseksi, esimerkiksi pelkästään syrjään vetäytyvän optimismin ja laskelmoivan reaalipolitiikan torjumiseksi. Se ei jää myöskään muodolliseksi, esimerkiksi ihmisen vieraantumisen tunnustamiseksi ja uskaltamisen korostamiseksi poliittisessa yrittämisessä. Jumalan valtakunnan tuntomerkit, vanhurskaus, rauha ja ilo ovat tosin teologisia käsitteitä, mutta niillä on selvä poliittinen ulottuvuutensa, joka on käännettävissä eri tilanteissa sekä poliittisen teorian että poliittisten ratkaisujen kielelle.

Vanhurskaus, rauha ja ilo eivät Paavalin aikaisen poliittisen tilanteen kielelle muunnettuina luonnollisestikaan voineet merkitä samoja konkreettisia tavoitteita kuin ne meidän oloihimme sovellettuina merkitsevät. Maailmanhistoriallinen tilanne nyt ja silloin eivät ole monessakaan suhteessa rinnastettavissa; osittain tämä on juuri Paavalin kuuluttaman sanoman vaikutusta.



Paavalin aikaisessa maailmassa ei ollut olemassa ihmiskuntaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Oli olemassa vain kansakuntia, joita yhteen liittäviä rakenteita oli harvoja ja suhteellisen satunnaisia. Myöskään kansakunnan jäsenet eivät liittyneet toisiinsa niin moninaisin ja kiintein rakentein kuin nykyaikaisessa yhteiskunnassa esimerkiksi tuotantoelämän ja joukkotiedotusvälineiden ansiosta. Tällaisessa ympäristössä oli mahdollista harjoittaa vanhurskautta siinä suhteellisen suppeassa piirissä, johon kullakin oli henkilökohtaisia suhteita, oli mahdollista nauttia suhteellisen taittumatonta Jumalan rauhaa globaalisten, ihmistä orjuuttavien rakenteiden sitä estämättä. Paavalin aikaisessa maailmassa henkilökohtaiset ihmisten väliset suhteet olivat tärkeimpiä, ja niin vanhurskaudella, rauhalla ja ilolla oli henkilökohtainen luonne.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan maailmassa asiat ovat monimutkaisemmalla tolalla. Jumalan vanhurskauden toteuttaminen ei ole mahdollista henkilökohtaisella tasolla, omassa persoonallisessa elämänpiirissä. Mikään maailmassa tapahtuva vääryys tai epäoikeudenmukaisuus ei enää ole irrallinen ilmiö, vaan osa ihmistä vallassaan pitävien rakenteiden kaikkialle ulottuvaa verkostoa. Todella merkitsevä ei ole yksityisen ihmisen yksityiseen ihmiseen kohdistama epäoikeudenmukaisuus, vaan maailmanlaajuinen epäoikeudenmukaisuutta tarvittaessa väkivalloinkin ylläpitävä järjestelmä, jonka orjina kaikki ovat, tahtoivatpa tahi eivät, ja johon olemme pakotettuja osallistumaan sitä ylläpitäen ja tukien.

Jumalan rauha ei voi vallita missään kolkassa sellaista maailmaa, mikä kokonaisuudessaan on väkivaltaan tai väkivallan uhkaan nojaava ihmisarvoa riistävä järjestelmä. Jumalan rauha, Jumalan valtakunnan tuntomerkki, josta olen aikaisemmin puhunut, ei näet ole status quon säilymistä keinolla millä hyvänsä, vaan ihmisarvoista elämää koko Jumalan tahomassa täyteydessä. Meidän aikamme maailmassa ei voi olla Jumalan rauhaa. Jokainen ihminen osallistuu väkiprivaattia valtaan, jolla maailmassa pidetään yllä väärää status quota; me osallistumme siihen sitä harjoittamalla, sitä sietämällä tai sitä vastustamalla; väkivallan salliminenkin on väkivaltaa. Ja riippumatta siitä, olemmeko niitä, joiden ihmisarvoa riistämään järjestelmä on pystytetty tai niitä, jotka toisten ihmisarvoa riistävät, olemme vailla täyttä ihmisarvoa. Ihminen on ihmisen, Jumalan luoman ihmisen, arvoinen vain sellaisen ihmiskunnan jäsenenä, jossa jokaisella on koko ihmisyys.

Maailmassa, jossa valtiaana on väkivallalla hallitseva epävanhurskaus, ei kukaan voi iloita taittumattomalla ilolla. Luova iloisuus, ilo Pyhässä Hengessä, mitä varten ihminen on luotu, on mahdollista vain lupauksen varassa, katkelmallisesti, vailla sitä rohkeutta ja voimaa, millä Jumalan valtakunnassa iloitaan. Käytännössä ilottomuus on luovan ihmisyyden masentamista kasvatuksen ja armottoman yhteiselämän kovilla, tukahduttavilla kourilla.

Lasten kasvaminen ilottomuuteen ei ole estettävissä siten, että omia lapsiaan kasvattaessaan on muita tuntemiaan isiä ja äitejä vapaamielisempi, tai että omassa luokassaan soveltaa laajempia vapauksia kuin sovelletaan muiden opettajien luokissa. Tällaiseen henkilökohtaiseen kilvoitteluun on kyllä aihetta, mutta ilottoman kasvamisen tosiasia ei ole poistettavissa individualistisella, perfektionistisella (täydellisyyteen tähtäävällä) pietismillä. Luovan iloisuuden kukistaminen kulkee sukupolvesta toiseen, se kulkee perisyntinä sukupolvesta toiseen, se kulkee epidemiana henkilöstä toiseen, se pohjaa ihmisten perimmäisiin, itsetiedottomiin kaunoihin ja sitä kannattavat mahtavat kansalliset ja kansainväliset järjestelmät omiin intresseihinsä kuuluvana asiana. Monet maanpuolustajan hyveet  vain esimerkin mainitakseni  ovat jyrkässä ristiriidassa vapautuneen, ilossa elävän ihmisyyden kanssa: karskius, kuuliaisuus, tunteettomuus omalle ja toisen kärsimykselle.



Ei myöskään armottoman yhteiselämän iloa riistävä kirous ole poistettavissa kipeisiin kohtiin puhaltamalla  näin luulevat monet mielenterveyspuoskarit  eikä hymyllä huulessa tai päivittäisellä anteeksi pyytämisen ja -antamisen harjoittelullakaan, niin kuin uskottelee holtiton hartauskirjoittelu. Armottomuus on yhteiskunnassa monta vertaa syvemmällä kuin joidenkin ihmisten pahantuulisuudessa ja pitkävihaisuudessa. Sen juuria on esimerkiksi yhteiskuntamme perustavaa laatua oleva dogmi, kilpailun eettinen myönteisyys ja sille perustuvat työelämän, opiskeluelämän, urheiluelämän, jopa sukupuolielämän rakenteet. Sen juuria on myös toinen dogmimme: jokaisen on tultava toimeen omilla avuillaan.

Jumalan valtakunnan todellisuudesta todistava kirkko toteaa väistämättä joutuvansa keskelle poliittista toimintaa, vieläpä kuuminta päivänpolitiikkaa. Puolueettomuuden vaihtoehtoa ei useinkaan ole edes olemassa, sillä puolueeton tahtomattaankin asettuu puolustamaan olevia oloja.

Kysymys kirkon poliittisuudesta on keskeisesti Jeesuksen elämän tulkintaan liittyvä, kristologinen. Näkeekö kirkko Jeesuksen elämässä uskossa, toivossa ja rakkaudessa eletyn ihmisen elämän, jolle Jumalan ihme ylösnousemuksessa on antanut järkyttävän vakavuuden? Vai uskonnollistaako kirkko sen tuonpuoleisten, iäti muuttumattomien totuuksien maanpäälliseksi havaintoesitykseksi, jumalalliseksi draamaksi, joka ainoastaan näennäisesti koski inhimillistä todellisuutta? Oliko ylösnousemus näytelmään kuuluva juhlallinen lähtö lavalta? Jos Jeesuksesta rakennellaan uskonnollista metafysiikkaa, on johdonmukaista kieltäytyä tekemästä mitään yhteiskunnallisia, poliittisia johtopäätöksiä Jeesuksen elämästä ja ylösnousemuksesta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtavat sanankäyttäjät ovat enimmäkseen tällä linjalla. Jos Jeesuksen elämä nähdään Jumalan allekirjoituksellaan varustamana aitona ihmisen elämänä, on poliittiset johtopäätökset tehtävä jahkailematta, ripeästi ja uskaltaen.

Jälkimmäisessäkään vaihtoehdossa ei toki ole kysymys Jumalan valtakunnan halpahintaisesta politisoimisesta siten, että se samastettaisiin johonkin joko jo nyt tahi kerran tulevaisuudessa vallitsevaan, mainittavissa olevaan poliittiseen järjestelmään. Tätäkin polkua teologian historiassa on kuljettu useammin kuin kerran. Jumalan valtakunnan inhimilliseen todellisuuteen ulottuvasta merkityksestä kiinni pitäminen ei ole ilman muuta sen tamppaamista uudelleen.

Kysymys on syvemmällä. Kysymys on siitä, nähdäänkö Jumalan valtakunta ja Jeesuksen elämä ihmisen historiaan kuuluvina asioina, vai historialle yhdentekevinä, metafyysisen todellisuuden asioina. Olipa Jumalan valtakunta koko täyteydessään täällä jonakin tulevaisuuden periaatteessa mainittavissa olevana hetkenä tai jäipä se sitten periaatteessakin tuonpuoleiseksi ihmiskunnan historian rajakäsitteeksi, se ei ole tässä ratkaisevaa. Oleellista on, viekö tie Jumalan valtakuntaa kohden inhimillisen todellisuuden läpi vai siitä poispäin.

Hellenistisen teologian mukaan ihminen oleelliselta ytimeltään ei ole luomakuntaan kuuluva, historiallinen olento, vaan muuttumattomain ideain maailman kansalainen. Hänen tiensä elämän täyteyteen ei kulje inhimillisen todellisuuden kautta, elämän täyteys päinvastoin on juuri tästä todellisuudesta vapautumista ja historiasta irtautumista. Raamatullinen ihminen kuuluu luomakuntaan kokonaisuutena, mistä ei ole irrotettavissa eriarvoisia osia. Hänen täyteytensä on sisällöltään henkilökohtaista  suhde Jumalaan ja suhde ihmisiin  ja niin ollen väistämättä historiallista. Raamatun ihmiselle ei riitä lunastava filosofia eikä autuuttava teologia  nämä pelastavat hellenistin vaikka hän näyttäisi puhuvankin Jeesuksen historiallisesta kuolemasta ristillä  vaan historialliseksi todellisuudeksi tullut elämä. Tähän raamatulliseen käsitykseen ihmisestä kuuluu ehdottomasti myös ihmiskunnan kulkeminen historiassa kohti täyttymystä.



Kokonaisnäkemyksen kadottanut, pirstaista todellisuuden kuvaa todistava teologia opettaa, että Jeesuksen ristinkuolema muka sellaisenaan, muusta kokonaisuudesta irrotettuna faktana olisi ihmiskunnan sovitus. Tämä väärä sovituksen teologia estää uustestamentillisen Jumalan valtakunnan voimien purkaantumisen koko inhimillisen todellisuuden laajuudelta keskellemme.

Kolmessa ensimmäisessä, niin kutsutussa synoptisessa evankeliumissa sovitusajatusta ei esiinny laisinkaan, vaikka se Johanneksen evankeliumissa ja Paavalin teologiassa on keskeisellä sijalla. Evankeliumien eri perimätietokerroksista on pääteltävissä, että Jeesuksen kärsiminen ja kuolema ei suinkaan ollut hänen varhaisten oppilaittensa keskeinen teologinen lähtökohta. Päinvastoin se oli heille tajuttavaksi mahdoton, loukkaava ajatus. Ponnisteltiin monilla eri tavoilla, jotta löydettäisiin kokoava näkökohta, josta Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus luontevasti hahmottuisivat.

Sovitusoppi ei sellaisenaan ole teologinen harhapolku. Suuret vaaransa sillä on silti. Jesajan 53. luvussa oleva kuvaus Herran kärsivästä palvelijasta, josta sovitusoppi lienee saanut aineksiaan, ei tee kärsimyksestä ja kuolemasta irrallisia faktoja, jotka sellaisenaan olisivat sovituksen tuottavia. Pian alettiin näitä kuitenkin tarkastella Jeesuksen henkilön ja elämän kokonaisuudesta irrotettuina, sinänsä sovittavina asioina. Lopulta päädyttiin pitämään verta sellaisenaan pelastavana aineena. Varsin ylevästä ja rikassisältöisestä ajatuksesta on päädytty vallattoman hengellisen julistuksen arvottomaan ja epäpyhään veriteologiaan.

Kun Jeesuksen elämän ja hänen julistamansa Jumalan valtakunnan poliittinen ulottuvuus ja sovitusaate jatkuvasti asetetaan vastakkain, on taustalla hellenistinen kuva ihmisestä liittyneenä maagiseen sovitusteologiaan, jonka mukaan ristinkuolema sellaisenaan, Jeesuksen elämän koko kontekstista irrotettuna päästää ihmisen pulmastaan, tai jopa suorastaan ajatellaan veren sakramentaalisena nesteenä pelastavan ihmisen. Tällöin sovitus jää epäraamatullisesti ilmaan riippuvaksi, ihmisen elämää millään tavoin koskettamattomaksi, ihmisen todellisuutta mullistamattomaksi asiaksi.

Pirstottu Jeesus-kuva, taiallinen sovitusteologia ja hellenistinen Jumalan luoman maailman halveksunta eivät saa kammitsoida kirkon voimia hedelmättömään hengellisyyteen. Eikö tuomiokapitulien ja piispojen tehtävä olisi ryhtyä perin juurittamaan papistosta juuri näitä raamatunvastaisia näkemyksiä? Kirkon tie ihmisten todelliseen, poliittiseen olemassaoloon on avattava uskonnollisesta ghetosta, jonne se on antanut huonon teologian ja eettisen välinpitämättömyyden itsensä sulkea.

Aikana, jota elämme, ei ole olemassa mitään keskeisen tärkeitä paikallisia tai kansallisia poliittisia ongelmia. Me olemme ihmiskuntana nivoutuneet niin kiinteäksi ja irrottamattomaksi kokonaisuudeksi, että keskeiset ongelmat koskettavat kaikkia ihmisiä. Siitä johtuu, ettei kirkon uskaltautuminen poliittisten johtopäätösten tekemiseen Jumalan valtakunnan lupauksesta voi johtaa puoluepoliittiseen harrasteluun.

Ei ole mitään Jumalan lupaukselle uskollista kansallista kirkkoa maailmassa eikä voi ollakaan. Jokainen Jeesuksen oppilaiden joukko viittaa koko tulevaan Jumalan valtakunnan todellisuuteen, ja Jumalan valtakunta kuuluu kaikille kansoille. Jokainen kirkko, jokainen seurakunta, kaikki koolla olevat kaksi tai kolme Jeesuksen oppilasta edustavat Jeesuksen kansainvälistä kirkkoa ja Jumalan valtakunnan tarkoittamaa koko ihmiskuntaa.



Jumalan valtakunnan lupauksesta käsin poliittista todellisuutta tarkkaileva kirkko ei ole itsekään isänmaallinen eikä voi sitä olla. Jumalan valtakunta on ihmiskunta, jonka jokainen jäsen on löytänyt toisensa Jumalassa. Silloin ei tunnusteta yhtäkään ihmistä toisestaan erottavaa rajaa. Kansakunnat ovat maailmassa synnin seurausta, väliaikaisesti kyllä tarpeellisiakin, mutta Jumalan valtakunnan tieltä väistymään tuomittuja. Kirkon tehtävänä ei ole julistaa synnin valtaa maailmassa vaan todistaa Jumalan valtakunnasta. Sen tähden kirkon ei tule lietsoa eikä edes suosia itsekästä isänmaallisuutta ja nationalismia, vaan sen tulee lietsoa Jumalan valtakunnan käytännöllistä kaipuuta väärän isänmaallisuuden ja nationalismin rikki repimässä maailmassa. Kirkko ja jokainen kirkon sanankäyttäjä, joka sanoo kollektiivista itsekkyyttä, nationalismin ryhmäitsekkyyttä Jumalan tahtomaksi hyveeksi, jokainen tällainen vanhan maailmanajan pönkittäjä on valheprofeetta, joka ennustaa maksusta sitä mitä ihmiset tahtovat kuunnella.

Alusta pitäenkään kristityt eivät olleet isänmaallisia. Juutalainen alkuseurakunta ei liittynyt juutalaisten kapinaan roomalaisia vastaan, vaan siirtyi sitä väistäen pois Jerusalemista Jordanin toiselle puolelle, Pellaan. Samoin Rooman valtion kristittyihin suuntaamat vainot olivat suunnattuja juuri kristittyjen pohjimmaista epäisänmaallisuutta vastaan, joka ei voinut jäädä salaan.

Hengellisen Jumalan valtakunnan hellenistinen harhaoppi on onnistunut meiltä salaamaan sen ilmeisen tosiasian, että Rooman valtakunnan vainotut kristityt eivät olleet traagisen väärinkäsityksen uhreja. He todella olivat epäisänmaallisia vallankumouksellisia, "ihmiskunnan vihollisia", kuten heitä kutsuttiinkin. Heidän julistamansa Jumalan valtakunnan pikainen tuleminen oli todellakin hyökkäys roomalaista isänmaallisuutta vastaan, kuten viranomaiset sen oikein tulkitsivat. Ikuisuutta tavoitteleva, absoluuttisena esiintyvä, itseään jumaloiva Rooman maailmanvalta symbolinaan jumalaksi tunnustettu keisari oli ilman muuta Jumalan valtakunnan tiellä. Jumalan valtakuntaan ei kuljeta ylöspäin, elämästä poispäin, vaan eteenpäin, elämän läpi. Rooman ikuinen valtakunta ja sen keisarintuolilla istuva pakanajumala oli esteenä sillä tiellä. Kristillisen kirkon kautta koko Rooman valtakunnan ulotettu Jumalan valtakunnan agitaatio oli vallankumouksellista toimintaa, tunnustivatpa kristityt sen tahi eivät, olivatpa he siitä tietoisia tahi eivät. Rovioilla poltetut, eläinten raatelemat, ristiin naulitut ja miekalla surmatut kristityt marttyyrit olivat maailman valtavimman ja seurauksiltaan merkitsevimmän väkivaltaan turvautumattoman vallankumouksen uhreja.

Mitä tämä käytännössä merkitsee? Suomen vauraus, josta kovasydämiset ihmiset herjaten kiittävät Jumalaa, perustuu väkivallan avulla ylläpidettyyn maailmanlaajaan järjestelmään, joka lihottaa pientä osaa ihmiskunnasta suuren enemmistön kustannuksella. Kaikkien Suomen kahdeksan poliittisen puolueen kannatus perustuu lupauksiin maata vaurastuttavasta politiikasta. Jumalan valtakunnasta käsin tämä oli jumalaton, kollektiiviseen ahneuteen perustuva asetelma. Kirkon tehtävänä on muistuttaa siitä, että vaurautemme perustuu jatkuvasti kurjistuvien Jumalan lasten kurjuuteen. Kirkon tehtävänä on ajaa maamme etujen ja kansakunnan vaurauden vastaista politiikkaa Jumalan rauhan ja vanhurskauden nimissä, jotta kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus iloita.



On selvä, että kirkon ja hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävän yhteiskunnan välit eivät voi säilyä lämpiminä, jos kirkko kuuluvasti ja laimentamatta julistaa luopumisen välttämättömyyttä ja elintason alentamista. Yhteiskunnassa oivallisesti viihtyvä kirkko ei mielellään päästäisi käsistään sitä luottamusta, minkä se on voittanut toimimalla uskollisena yhteiskunnan lakeijana niin sodan kuin rauhankin töissä. Sen monet etuoikeudet ovat suoraan riippuvaisia siitä, kuinka uskollisesti se jaksaa korostaa yhteiskunnan vaurastumista edistäviä, yhteiskunnan rakennetta lujittavia ja yhteiskunnassa kuria ja säädyllisyyttä ylläpitäviä kansalaishyveitä puuttumatta asioihin, jotka itsekäs politiikka tahtoo hoitaa yksin. Ne joille Jumalan valtakunta on hengellinen todellisuus, minne kuoleman saapuessa pulpahdetaan, pitävät tätä tilannetta Jumalan suomana suotuisten työmahdollisuuksien tilanteena.

Jyrkästi ja yhteiskunnan keinotekoisen säädyllisyyden muotoja kunnioittamatta on Jumalan lupaukselle uskollisen kirkon, tai jos kirkko laitoksena on langennut, kirkossa oppositiossa olevan Jeesuksen oppilasjoukon sanottava Jeremiaan liittyen:

"Se profeetta, jolla on uni, kertokoon unensa;

mutta se, jolla on minun sanani,

puhukoon minun sanani uskollisesti.

Mitä tekevät oljet jyvien seassa? sanoo Herra.

Eikö minun sanani ole niin kuin tuli, sanoo Herra,

ja niin kuin vasara, joka kallion murtaa?"



Vallankumouksen välttämättömyys



Varsinkin vuosisadallemme leimaa antavien totalitääristen yhteiskuntien hereille säpsähdyttäminä alettiin ekumeenisen liikkeen piirissä harkita, millä tavoin kirkot voisivat ottaa vastuunsa ihmiskunnan poliittisesta todellisuudesta. Tutkimustyön tuloksena päädyttiin vastuullisen yhteiskunnan käsitteeseen. Vastuullisella yhteiskunnalla ymmärretään yhteiskuntaa, jossa pyritään kaikilla elämän alueilla vakavasti toteuttamaan Yhdistyneitten kansakuntien perus-kirjassa julistettuja ihmisoikeuksia. Kirkkojen tehtävänä oli yhteiskunnissaan toimia näiden periaatteiden hyväksymiseksi siellä, missä niitä vielä ei ollut hyväksytty.

Ohjelmaa käytännössä toteutettaessa törmättiin vaikeuksiin eri yhteiskunnissa. Todettiin, että monissa kysymyksissä yhteiskunnassa vallitseva järjestelmä ei ollut niillä keinoin muutettavissa, joita se salli käyttää. Näin oli laita varsinkin sellaisissa asioissa, mihin liittyi huomattavia taloudellisia intressejä. Kristittyjen ryhmien hyvää tarkoittava työ kilpistyi vaikuttamismahdollisuuksien puutteeseen. Vika ei ollut ohjelmassa, vaan siinä, että ohjelman toteuttaminen oli yhteiskuntajärjestelmien jäykkyyden tähden mahdottomuus.

Tässä turhauttavassa tilanteessa syntyi vallankumouksen teologia teoriaksi, kuinka vastuullinen yhteiskunta olisi käytännössä toteutettavissa. Vallankumouksen teologia pyrkii antamaan kristillisesti hyväksyttävän perustelun sille, että tarvittaessa voidaan turvautua järjestelmän muuttamiseksi sellaisiinkin keinoihin, jotka eivät ole järjestelmän sallimia. Useissa tapauksissa tämä tietenkin merkitsee väkivaltaan turvautumista.

Vallankumouksen teologiaan  sellaisena kuin sitä esimerkiksi Yhdysvalloista syntyisin oleva, Etelä-Amerikassa lähetyssaarnaajana toiminut pappi Richard Shaull edustaa  on omaksuttu aineksia ensi kuulemalla säpsähdyttäviltäkin tahoilta, esimerkiksi ateistisilta marxilaisfilosofeilta Herbert Marcuselta ja Ernst Blochilta, puhemies Mao Tse-tungilta ja sissipäällikkö Che Guevaralta.

Vallankumouksen teologian mukaan on luvallista turvautua asteittain jyrkkenevään väkivaltaan sellaisissa yhteiskunnissa, joissa ihmisoikeuksien takaaminen on muulla tavoin mahdotonta. Käytännössä se tapahtuu gerillojen taktiikkaa soveltamalla, pieniä, iskukykyisiä eliittiryhmiä kouluttamalla ja näiden yhteiskuntaelämän elintärkeisiin kohteisiin suuntaamilla toimenpiteillä. Tarvittaessa nämä toimenpiteet voivat olla sotilaallisiakin.

Tätä Shaullin ja muidenkin tarkoittamaa kumouksellisuutta ei ole syytä sekoittaa perinteiseen vallankumous käsitteeseen.

Jo Luther käyttää vallankumouksen käsitettä ja jopa tarpeen vaatiessa kehottaa kristittyjä turvautumaan siihen. Vallankumoukseen on tartuttava silloin, kun ruhtinas ei hoida tehtäviään Jumalan tahdon mukaisesti. Vallankumous tarkoittaa kuitenkin vain sitä, että vallassa oleva mies vaihdetaan toiseen, paremmin tehtäviään hoitavaan; systeemin muuttamisen kanssa Lutherin vallankumouskäsitteellä ei vielä ole mitään tekemistä. Samaa on sanottava kirkkohistoriassa eri aikoina tavattavista ruhtinaan murhan tietyissä tapauksissa oikeuttavista teorioista.

Vasta valistuksen aikaan tultaessa vallankumouksen käsite on saanut aatteellisen sisältönsä. Ranskan vallankumous tarkoitti koko yhteiskunnan totaalista muuttamista siten, että vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus taattaisiin. Kysymyksessä ei enää ole vallanpitäjän muutos, vaan kaikkien yhteiskunta rakenteitten sopeuttaminen vallankumousta elähdyttävän aatteen mukaiseksi.



Tällä vuosisadalla ei enää ole mahdollista katastrofiketjua aiheuttamatta toteuttaa merkittävissä yhteiskunnissa talousjärjestelmien kertakaikkista kumousta teknologian monimutkaistaman taloudellisen rakenteen ja eri maitten välillä vallitsevien kiinteitten kaupallisten, sotilaallisten ym. yhteyksien tähden. Nykyaikainen kumouksellisuus pyrkiikin sen tähden etsimään joitakin arkoja solmukohtia yhteiskuntaelämässä joita puristamalla se yrittää avata järjestelmän muutoksiin. Tavoitteet jäävät silti samoiksi, ihmisoikeuksien toteuttamiseksi mahdollisimman laajassa mitassa.

Valistuksen aikaisessa vallankumousajattelussa pyrittiin yhteiskuntajärjestelmän korvaamiseen toisella, paremmalla yhteiskuntajärjestelmällä. Luultiin, että oli olemassa jokin systeemi, joka poistaisi kaikki perustavaa laatua olevat ongelmat, kun se vain saataisiin voimaan.

Siinä nykyaikaisessa ajattelussa, jota Shaull ja muut vallankumoukselliset teologit edustavat, ei uskota asian olevan ratkaistavissa pelkästään järjestelmää muuttamalla. Kaikilla yhteiskunnallisilla järjestelmillä on heidän mukaansa demoninen taipumus jähmettyä jäykäksi, ihmistä polkevaksi, muuttuvien tilanteiden vaatimia muutoksia viime tinkaan vastustaviksi systeemeiksi. Ongelma ei ole pelkästään oikean järjestelmän löytämistä koskeva, vaan tahdotaan taata jatkuvan muutoksen mahdollisuus kaikissa järjestelmissä.

Jatkuvan vallankumouksen käsite pyrkii ilmaisemaan tarkoitettua sosiaalisen avoimuuden säilymistä. Ei ole enää puhe ajallisesti rajattavasta, tietystä historiassa tapahtuvasta mullistuksesta, vaan uudesta ihmisenä olemisen muodosta. Päämääränä on istuttaa jokaiseen tarve osallistua omaa elämää koskevaan päätöksentekoon ja oman ympäristön muodostamiseen.

Vallankumouksen teologia rohkaisee kristittyjä mukaan tähän uutta ihmisyyttä etsivään toimintaan viittaamalla raamatulliseen historiankäsitykseen ja Israelin Jumala-käsitykseen. Israelin Jumala itse oli vallankumouksellinen, historian kulkuun mullistavasti puuttuva Jumala. Raskaana ollessaan Maria puhkeaa hymniin  Luukkaan evankeliumin kertomuksen mukaan  jossa tämä tulee terävästi näkyviin:



... Hän on osoittanut voimansa

käsivarrellaan;

hän on hajoittanut ne,

joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään.

Hän on kukistanut valtiaat

valtaistuimilta

ja korottanut alhaiset.

Nälkäiset hän on täyttänyt

hyvyyksillä,

ja rikkaat hän on lähettänyt tyhjinä pois ..."



Jumala itse huolehtii siitä, että maailmassa tapahtuu oikeudenmukaisuus, sillä Jumala on vanhurskas Jumala. Koska Jumala on vanhurskas, ja yhteiskunta on aina syntinen, siitä seuraa, että mikään yhteiskuntajärjestelmä, mikään jo saavutettu olotila ei voi olla pysähtymään oikeuttava. Aina tarvitaan muutosta. jokainen status quo on synti, josta on pyrittävä pois.



Mikään mikä on, ei voi olla totta. Tässä Ernst Blochin ajatuksessa vallankumouksen teologit ovat nähneet ilmauksen raamatullisesta historiankuvasta. Jeesuksen ylösnousemus riistää totuuden kaikelta vankkana pidetyltä, taatulta, vakiintuneelta. Kristityt, jotka uskovat Jumalan valtakuntaan, eivät voi koskaan pysähtyä, sillä he tietävät, että Jumalan valtakunnan rinnalla jokainen saavutus on vajaa. Ainoa todella utooppinen, epärealistinen ajatus  näin väittää muuan vallankumouksen teologeista  on ajatus, että paremmin ei voisi olla.

Väkivallan käyttöön yhteiskuntaa mullistavassa toiminnassa vallankumouksellisiksi kutsutut teologit suhtautuvat eri tavoin. Richard Shaull hyväksyy väkivaltaan turvautumisen. Hän kertoo itse päätyneensä tähän kantaan, kun hänen Etelä-Amerikassa lähetyssaarnaajana toimiessaan ylioppilaat tulivat kysymään häneltä sielunhoidollista neuvoa, kuinka heidän oli meneteltävä yhteiskunnassa, jota heidän omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Toiset epäilevät, eikö väkivaltaan myöntyminen merkitse itse asiassa Jumalan lupauksen hylkäämistä laskelmoivan viisauden hyväksi. Joka todella luottaa Jumalan kumoukselliseen toimintaan, ei hätiköiden antaudu käyttämään väkivaltaa, vaan odottaa Jumalan tekoja. Toisaalta on huomautettu, että väkivallalla on aina taipumus siittää uutta väkivaltaa. Väkivallan ihmistä orjuuttava seuraanto ei kankea ennen kuin joku puolestaan pidättyy sen käyttämisestä mieluummin kuin käyttää sitä oikeutetusti.

Kun kristittynä Jumalan valtakunnan lupauksesta käsin tarkastelee suhtautumistaan vallankumoukselliseen toimintaan, ei voi helppohintaisesti takertua kiinni emotionaalisesti ladattuihin käsitteisiin. Vallankumous suomalaisessa kielenkäytössä viittaa lähinnä verisiin joukkomellakoihin ja epäinhimillisen totalitaariseen komentoon, joka kulkee mellakoiden jäljessä, sisäisiin poliiseihin, keskinäisiin ilmiantoihin, sensuuriin, keskitysleireihin jne. Helpoin tapa väistää vastuutaan on antautua näitä kammokuvia katselemaan.

Toinen tapa kysymyksen väistämiseen on vetäytyä vastuusta todeten, että suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole tarvetta väkivaltaiseen muutokseen, muut hoitakoot omat asiansa. Ensinnäkin Jumalan valtakunnan todellisuus on universaali, jokaista maailman kansaa koskeva, ja niin ollen ei ole olemassa yhtään kristillistä poliittista kannanottoa, jossa ei olisi otettu huomioon koko ihmiskuntaa. Toiseksi meidän on selkeästi ja pinnallisten puolustelujen taakse pakenematta tunnustettava, että me olemme mukana niitä ihmistä runtelevia rakenteita tukemassa, joiden tähden vallankumous on tarpeellinen. Vain yhden esimerkin mainitakseni, hyödymme taloudellisesti kauppasuhteista, jotka taloudelliselta voimaltaan ylivertainen länsimaisten hyvinvointivaltioitten blokki pitää kehitysmaille epäedullisina. Likasimmepa kätemme konkreettisesti kolmannen maailman vallankumouksellisten vereen tahi emme, samalla tavalla olemme syyllisiä. Gorillat, jotka Etelä-Amerikassa metsästävät viidakkojen gerilloja, ovat meidän epäsuorasti palkkaamia palkkasotureita.

Vetoaminen oman maan köyhiin on inhottavaa epärehellisyyttä. Kuinka se, että me hyvinvointivaltiossa olemme jättäneet hoitamatta kotimaiset köyhämme, Lappimme ja Kainuumme, voisi olla oikeutus muitten maitten köyhien pulaan jättämiselle? Voiko synti oikeuttaa toisen?

Almujen jakaminen ei auta, se vain rauhoittaa omaatuntoamme. Meidän on suostuttava näkemään, että nälkä ja ihmisarvon puuttuminen maailmassamme ei ole mikään satunnainen asia, joka on poistettavissa muutamalla avustustoimenpiteellä. Epäoikeudenmukaisuuden syy on paljon syvemmällä, se on koko siinä kansainvälisessä järjestelmässä, joka sallii toisia riistettävän toisten hyväksi, joka sallii, että toiset päättävät toisten puolesta näitten kohtalosta. Meidän on sitä paitsi tunnustettava, että tämä ihmistä orjuuttava järjestelmä pysyy pystyssä väkivaltaan nojaten.

Me itse elämme tämän järjestelmän rakenteissa. Me emme huomaa sen orjuuttavaa painoa, sillä se kahlitsee meitä sillä hienostuneisuudella, joka sivistysvaltioon sopiikin. Meidänkin yhteiskuntaelämäämme pitävät koossa potentiaalinen pakko, väkivallan uhka. Meillä on armeijamme ja meillä on poliisimme, meillä on vitsaa viljelevät kasvattajamme.

Se, että me hyödymme väkivallan voimalla ylläpidetystä järjestelmästä, ei saa olla syy siihen, että me kieltäytyisimme sitä näkemästä. Teennäisesti kauhistellaan sitä, että kristityt puhuvat väkivallasta, verenvuodattamisesta ja kumouksesta myönteisessä sävyssä. Sitä ei kauhistella, että koko meidän yhteiselämämme on potentiaalisen verenvuodatuksen pystyssä pitämä. Ollaan muka kuohuksissaan siitä, että Jumalan nimissä ollaan valmiita uhraamaan ihmisiä vallankumouksissa, mutta siitä ei välitetä, että väkivallan koossa pitämät, kristillisiksi itseään nimittävät yhteiskunnat riistävät miljoonilta ihmisiltä toisissa maanosissa ensin ihmisarvon ja sen ilon, mihin ihminen luotiin, ja sitten hengen, ellei aina miekalla, niin viemällä heiltä ravinnon jätelaatikkoihinsa ylensyövissä kotimaissaan. On turha vedota siihen, että hartaasti Jumalaa rukoillen ja odottamalla kaikki kyllä järjestyisi, kun jossakin toisessa tilanteessa ollaan omia sotia puolustettaessa valmiita vetoamaan Jumalan sanan julistamisella voitettuun vapauteen.

Tunnevaltaisiin asenteisiin pakeneminen on Jumalan sanan alta puikahtamista. Meidän on opittava tarkastelemaan vallankumousta samalla myönteisellä tyyneydellä, millä voimme tarkastella niitä tilanteita, joissa meidän kansamme on joutunut turvautumaan aseisiin.

Kirkkojen on kaikkialla maailmassa tunnustettava, että Jumalan rauha on toki paljon enemmän kuin status quon ylläpitäminen väkivaltaa käyttämällä tai väkivallalla uhkaamalla. Jumalan rauha on sitä, mitä Yhdistyneitten kansakuntien peruskirja kutsuu ihmisoikeuksiksi, mutta paljon sitä enemmänkin. Jumalan rauha on kaikkea kasvua täyteen Jumalan tarkoittamaan ihmisyyteen ja sen sisältämään iloon. Niin kauan kuin tässä suhteessa maailmamme ei ole täydellinen, ei mikään kirkko saa käydä pönkittämään olevia oloja. Tällä hetkellä on maailmassa paljon sellaisia ihmisiä, joiden kasvu täyteen ihmisyyteen on väkivalloin estetty tai se on muuten estynyt. Sen tähden jokainen tässä historian tilanteessa yhteiskuntien rakenteita vahvistamaan antautunut kirkko on vierittämässä kiveä Jeesuksen haudan sulkemiseksi, estämässä Jumalan tahtomaa ihmisyyttä nousemasta kuolleista. Vasta täyden Jumalan lasten anarkian saavuttua saa kirkko levätä tässä taistelussa, silloin sitä ei enää tarvita, silloin ihmiskunta ylistää Jumalaa elämällä Jumalan tahtomaa spontaania elämää.

Jumalan rauha ei ole samaa kuin väkivaltaisen konfliktin toistainen viipyminen. Kirkkojen on kaikkialla maailmassa tunnustettava, että koko ihmiskunnan lävistävät väkivaltaiset rakenteet, jotka eivät ole meidän väistettävissämme. Kukaan ei voi välttää osallistumasta väkivallan käyttöön. Suljimmepa silmämme tai rohkenimme ne jättää sulkematta, meidän rikasta ruokapöytäämme varjelevat aseistetut sotilaat, ja ohjuksilla ja sotalaivoilla suojellaan yöuntamme. Tässä tilanteessa ymmärtääkseni absoluuttinen pasifismi on jälleen yksi keino Jumalan sanaan vedoten jättää tekemättä, mitä Jumalan lupaus meiltä vaatii. Tilanteessa, jossa väkivallan järjestelmä tallaa Jumalan lapsia ja jossa järjestelmä ei anna mahdollisuuksia sen muuttamiseen millään sen sallimalla keinolla, siinä tilanteessa Jumalan kutsu on selvä.



On totta, että väkivalta vaikuttaa eri tavalla mieheen kuin kivääriin. Kivääri voidaan ottaa esille tarvittaessa, sillä voidaan ampua ja sen jälkeen ase voidaan palauttaa paikoilleen. Se ei ole käytön aikana oleellisesti muuttunut eikä se laukea sen jälkeen herkemmin kuin sitä ennenkään. Mies muuttuu väkivaltaan käydessään. Väkivaltaa ei voi panna hyllylle käytön jälkeen, se yhtyy käyttäjän kanssa samaksi lihaksi, joka ei ole miehestä irrotettavissa. Sen tähden väkivaltaa on viimeiseen tinkaan väistettävä. Sitä on pelättävä paljon enemmän kuin pelottavintakaan vihollista, jota vastaan sitä ehkä tarvitaan. Jeesus ei turhaan varoittanut (Luukkaan mukaan): "Mutta minä sanon teille, ystävilleni; älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, eivätkä sen jälkeen voi mitään enempää tehdä. Vaan minä osoitan teille, ketä teidän on pelkääminen: peljätkää häntä, jolla on valta tapettuansa syöstä helvettiin. Niin, minä sanon teille, häntä te peljätkää." Miltään siimahäntäiseltä teatteriperkeleeltä ja hänen pätsiltään Jeesus ei tässä varoita seuraajiaan, vaan vihan, pelon ja väkivallan ihmistä kuolettavilta myrkyiltä.

Kun väkivalta kerran on käyttäjälleen vaarallista  näin monet kristityt ajattelevat , on minun itseni syytä pysyä siitä kaukana. Monissa Jeesuksen oppilaissa elää perinteinen sielua varjeleva pietismi niin, että kaikessa ensinnä ajattelee taivasosuutensa vaarantamista: jos väkivalta korruptoi minut, jään Jumalan valtakunnasta osattomaksi. Tämä asenne sisältää logiikan, joka on monelle elämän alueelle sovellettavissa: joka liian paljon pelkää puhtautensa menettämistä, voi joutua viettämään elämänsä puhtaana kylläkin mutta ilman rakkautta.

Väkivalta tunkee läpi koko ihmiskunnan todellisuuden. Väkivallan käyttämisestä pidättyminen on väkivallan voimalla ylläpidetyn komennon tukemista sitä vastustavaa kumouksellisuutta vastaan. Ei enää ole olemassa väkivallan ketjun ulkopuolelle jäävää vaihtoehtoa. Kun väkivaltaan joka tapauksessa on tartuttava, ei Jeesuksen oppilaan tule henkilökohtaisen moraalisen saastumisen pelossa vetäytyä likaisesta, raaistavasta työstä. Jonkun on se kuitenkin tehtävä, ja Jumalan armon varassa, tukenaan Jumalan lupaus, voi Jeesuksen oppilas vastustaa raaistumista pontevammin kuin ne, jotka ovat ilman Jumalaa ja ilman toivoa maailmassa.

Kirkon on elettävä inhimillistä todellisuutta sen koko traagisessa syvyydessä, mutta se elää sitä Jumalan lupauksesta käsin. Kirkko on maailmassa, mutta se ei elä maailmasta. Siellä missä suurinta vastuullisuutta vaativat uutta tulevaisuutta valmistelevat työt ovat tekeillä, siellä kirkon on oltava mukana Jumalan lupaukseen nojaten ja Jeesuksen Nasaretilaisen elämään tunnustautuen. Pinnallinen syntikäsitys, jonka mukaan synti olisi joitakin nimeltä mainittuja kiellettyjä tekoja, ei saa estää Jeesuksen oppilaita luovasta historian hahmottamiseen osallistumisesta. Jos synti olisi joukko sellaisenaan kiellettyjä tekoja, se olisi joko hyvin harmiton, helposti vältettävä asia, tai sitten Jeesuskaan ei olisi voinut välttää sitä monimieliseen ja komplisoituun inhimilliseen todellisuuteen osallistuessaan. Suurin synti on työnsä laiminlyöminen, toiseksi sen jälkeen tulevat suurimmatkin työssä tehdyt virheet.



Jumalan kansan tehtävänä on maailmanvallankumous. Mikään sen vähempi päämäärä ei tyhjennä Jumalan valtakunnan lupauksen poliittista kantavuutta. Tämä vallankumous ei saa olla triviaali vallansiirto harvojen käsistä toisten harvojen käsiin tai ihmistä polkevasta, ideologian sanelemasta järjestelmästä toiseen samanlaiseen. Päämääränä on Jumalan rauhan täyteys jokaiseen inhimilliseen elämään, eikä se päämäärä ole loppuun saakka toteutunut minään historian hetkenä  onhan Jumalan rauha ytimeltään kasvamista. Jeesuksen oppilaat maailmassa ovat levottomia vallankumouksellisia, jotka mihinkään saavutettuun tyytymättä aina kurottuvat kauemmaksi, kohti Jumalan todellisuutta, kohti Jumalan luomakunnan ääriarvoa. Jumalan kansan uskalluksessa Jumalan valtakunta on luovassa kontaktissa nykyhetken kanssa, paineellaan hioen ja hahmottaen sitä.

Kaikkiin vallankumouksien ja väkivallan teologioihin on silti pidettävä raitis välimatka. Profeetta Jeremiaan viholliset sanoivat viisauden, jolla saattaa olla sovellettavuutta laajemminkin: "... ei laki lopu papilta, ei neuvo viisaalta eikä sana profeetalta." On vaarana että liian hyvä väkivallan teologia väärällä tavalla totuttaa väkivaltaan. Jeesuksen radikaali, mitään varauksia tuntematon lähimmäisen rakkaus on riittävä teologia kaikille nykyisessäkin maailmantilanteessa tarvittaville toimenpiteille perusteeksi.



Yksilön moraali



Vallankumousten pyörteisiin hukkuu usein yksityinen ihminen. Niin ei käy Jumalan vallankumouksessa, sillä Jumalalla ei ole mitään ideologiaa ajettavanaan: hän ajaa rauhaansa ihmisten keskelle. Ihmisen surut ja ilot Jumalan kansan globaalisessa taistelussa käskevää, orjuuttavaa ja sortavaa järjestelmää vastaan eivät voi unohtua, sillä Jumalan kansa taistelee ihmisen luovan iloisuuden puolesta. Yksityinen ihminen on Jumalan huomion polttopisteessä: Jumalan valtakunnassa kuitenkaan ei kukaan ole sielu, yksilö muista irrallaan tarkasteltuna, yksityistä päämääräänsä muista piittaamatta tavoittelevana, vaan Jumalan ihmiskunnan jäsenenä.

Jumalan valtakunta on ihmiskunta sellaisena kuin Jumala sen tahtoo. Tämä ei sisällä tiettyä ihmiskuvaa, jonka mallin mukaisiksi meidän olisi tultava. Jeesuksen oma elämä on protesti kaikkea ihmisyyden kaavoittamista ja kuvien mukaiseksi tekemistä vastaan. Jeesus ei hyväksynyt mitään kaavaa, mihin hänet haluttiin sovittaa. Oppilaittensa innokkaasta uteliaisuudesta huolimatta hän ei kenellekään kertonut, mikä mies hän oikein oli. Hän eli toisin kuin rabbin olisi pitänyt ja opetti voimalla joka ei kuulunut muurarille. Kaikki kiihkeät messiastoiveet täyttyivät hänessä särkyneellä, omituisesti vääristyneellä tavalla, joka samalla hämärästi viittasi jonnekin paljon syvemmälle kuin odotukset. Israelin kuningas hänestä tuli, purppuraan puettu  jonka valtaistuin oli rikollisten ristinpuu. Kruunu hänellä oli – orjantappuroista taitettu. Hän kuoli tavalla, joka ei sopinut Messiaalle, ja heräsi kuolleista, mikä ei sopinut huijarille.

Jeesuksen kaikkea ennustettavaa pilkkaavassa elämässä, jonka ylösnousemus kruunasi viimeisenä yllätyksenä, on kaikki tarkka ihmiskuvan hahmottaminen tehty turhanaikaiseksi. Se joka etsii Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, saa sen mukana ihmisyyden  yllätyksenä.

Ainoa seikka, minkä raamatullinen ihmiskuva erotukseksi kaikesta Jumalan luomakuntaa halventavasta pessimismistä selkeästi sanoo, on ihmisen pohjimmainen hyvyys. Jumala itse on ihmisen luonut ja Raamatun kertomuksen mukaan Jumala on hänet nimenomaisilla sanoilla hyväksi hyväksynyt. Ei raamatullinen antropologia, oppi ihmisestä, epäile ihmisten kykyä tehdä hyvää; sen sijaan Raamatussa kyllä todetaan se kaikkien järkevien ihmisten tietämä tosiasia, että ihmiset eivät tahdo tehdä hyvää. Ei Raamatun opetuksen mukaan ihmiskunnan onnettomuus johdu siitä, että ihmiset olisivat kyvyttömiä tekemään hyvää, vaan siitä, että he ovat haluttomia elämään ihmisiksi.

Niin kutsuttu perisyntioppi on suurimmalta osalta pelkkää hellenististä pakanuutta, joka halveksii kaikkea Jumalan luomakuntaa ja eritoten ruumista siihen liittyvine fyysisine seksuaalisuuksineen. Siltä osilta kuin perisyntikäsite ei ole pelkkää pakanuutta, se on eräitten raamatunlauseitten holtitonta yleistämistä ja eräitten Paavalin luonteenomaisesti kärjistämien kannanottojen kirjaimellista tulkitsemista vastoin Paavalin omaa tarkoitusta.



Kun Paavali toteaa, että ei ole ketään, joka hyvää tekee, hän lausuu tosiasian, jonka useimmat ovat kokemustensa nojalla valmiit vahvistamaan. Hän ei siinä esitä oppia synnin periytymisestä sukupolvesta toiseen sukupuolisen himon saastaaman sikiämisen välityksellä. Kun hän toteaa, "ettei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää..., on se aito ja väärentämätön ilmaus tunnelmasta, joka jokaisella normaalisti kasvatetulla länsimaalaisella ihmisellä joskus on. Kun hän sanoo: "Joka tekee syntiä, on synnin orja" hän ei väitä synnistä pidättymistä mahdottomaksi, vaan toteaa vain synnintekijän syntiä tekemällä osoittautuvan synnin orjaksi. Jeesus sanoi ihmisen sydämestä tulevien ajatusten ja yllykkeiden saastuttavan ihmistä torjuakseen yksityisiä tekoja tuijottavan pinnallisen syntikäsityksen eikä suinkaan perisyntioppia ilmoittaakseen.

Käsitykseni mukaan Uuden testamentin painavin peruste perisyntiopille on neitseestäsyntymisteoria, jonka suspektille perustalle ei toki voida näin laajakantoista käsitystä rakentaa. Kaikkien lienee myönnettävä se, että maailmassa on paljon muutakin pahaa kuin yksityisten ihmisten silkkaa ilkeyttään tekemät kataliin toimiin johtavat päätökset. Onhan ilmeistä, että paha saostuu historiassa esimerkiksi lakien ja rodullisten vastakohtaisuuksien muodossa rakenteiksi, joiden särkeminen yksityisen ponnistuksin on mahdotonta. Samoin vain äärimmäinen idealismi voi saattaa kiistämään, että monia vääristyneitä asenteita ja muuta raskasta perintöä siirtyy kasvatuksen uomaa sukupolvelta toiselle elämää katkeroittamaan. Mutta maaginen ja epäpyhä oppi synnistä perintötekijänä on kovin karkea ja eriytymätön käsitys näitä seikkoja kuvaamaan.

Raamatun käsitys ihmisestä Jumalan hyväksi luomana olentona ei ole mitään halpaa idealismia, sellaista mitä humanistiseksi itseään kutsuvalta taholta on tarjottu perisyntimagian vastapainoksi. Ihmisen vieraantuminen toisista ihmisistä ja Jumalasta nähdäänkin Raamatussa niin kipeänä todellisuutena juuri sen tähden, että sitä katsellaan Jumalan luomistyön, ihmisen pohjimmaisen hyvyyden taustaa vasten. Raamatusta ei unohdeta koskaan ihmiskunnan järkyttävää pahuutta Jumalan kauniissa maailmassa. Tämä pahuus ei kuitenkaan ole mikään väistämättömissä oleva kohtalo, niin kuin fatalistinen perisyntioppi edellyttää. Ihmisen pahuus on aiheena parannuksen tekemiseen, ei ihmisen perimää synnin salaisuutta koskevaan hedelmättömään mietiskelyyn.

Uudessa testamentissa ei hahmoteta mitään yksityiskohtaista ihmiskuvaa. Siihen liittyen varotaan myös esittämästä moraalisten periaatteitten järjestelmää.

Dekalogin, myytin mukaan Jumalan Siinain vuorella Moosekselle saneleman kymmenen käskyn lain, toi kristinuskon moraalijärjestelmän pohjaksi vasta muuan kerjäläismunkisto keskiajalla. Yleinen käsitys, että se olisi jo Uuden testamentin moraaliopetuksen ydinrakenteena, on urautuneen tottumuksen aiheuttama harha-aistimus. Kun Jeesus tai joku muu Uuden testamentin henkilö lainaa dekalogia, se aina tapahtuu irrallisia käskyjä siteeraten, ja näiden joukkoon puikahtaa aina muitakin Vanhan testamentin käskyjä. Kymmenen käskyn kohottaminen kristillisen kirkon normaalimoraaliksi, muiden vanhatestamentillisten käskyjen yläpuoliseksi moraalisäännöstöksi, on vailla kaikkea raamatullista pohjaa.

Jeesuksen käskyt ja eettiset opetukset eivät ole abstrakteja, yleisiä periaatteita, jotka voisi rakentaa järjestelmäksi. Jopa niin kristilliseltä kuulostavaa yleistä moraalista periaatetta kuin lähimmäisen rakkauden velvollisuutta Jeesus näyttää ikään kuin harkiten koettavan välttää lausumasta. Sen sijaan hän vertauksissaan yhä uudestaan teroittaa eräitten inhimillisten ominaisuuksien merkitystä. Nämä ominaisuudet eivät ole ollenkaan perinteisesti moraalisina pidettyjä. Niitä ovat nämä kolme: ripeys, rohkeus ja sinnikkyys. Melkein kaikki Jeesuksen vertaukset ja eettiset opetukset ovat näiden koskaan väsymätöntä toistamista.



Niin kutsutussa väärän huoneenhaltijan vertauksessa Jeesus asettaa oppilailleen seurattavaksi esimerkiksi konnan, joka huomatessaan pian paljastuvansa ripeästi ryhtyy petokselliseen toimintaan esimiestänsä vastaan ja onnistuu pelastamaan nahkansa. Moralisteja tämä vertaus on aina ärsyttänyt, ja monenmoisia kierteleviä selityksiä on nikkaroitu. Tosiasia oli, että Jeesus todella piti miehen toimintaa ripeydessään esimerkillisenä. Tapahtuman porvarillista moraalia loukkaava puoli ei häntä niinkään kiinnostanut.

Rohkeus, ripeys ja sinnikkyys olivat niitä ominaisuuksia, joita Jumalan valtakunnan tulossa oleva todellisuus vaati. Vuorisaarnaksi kutsutun Jeesuksen eri tilaisuuksissa esittämien eettisten ohjeiden tehtävänä ei myöskään ole olla iän kaiken voimassa olevia moraalisia normeja, vaan ne ovat esimerkkejä siitä, miten Jumalan valtakunnan lähestyessä toimitaan rohkeasti, ripeästi ja malttia kadottamatta.

Paavalin kirjeissä moraaliset ohjeet saavat runsaasti tilaa. Asiaan perehtymätön voi saada helposti sen käsityksen, että apostoli on paljon pohtinut kristillisen siveellisyyden olemusta ja kirjeissään esittää näiden pohdintojen tuloksena olevaa teologista etiikkaa. Itse asiassa on niin, että hänen kirjeissään esittämänsä moraaliset ohjeet yleensä ovat toisistaan täysin irrallisia, kansantajuisesta hellenistisen maailman moraaliviisaudesta suoraan lainattuja lausumia. Paavali ei vaivaudu kehittämään mitään erityistä kristillistä moraalia, vaan kirjeensä vastaanottajien, hellenistikristittyjen pakanallisesta ympäristöstä hän lainaa suoraan sen parhaan moraalisen viisauden.

Minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tähän pakanallisen moraalin ainekseen melkeinpä tietoisesti sijoittanut Jeesuksen vertausten kolme perustavaa näkökohtaa: rohkeuden, ripeyden ja sinnikkyyden. Niiden lisäksi hänellä on moraalinen yleisohje, jonka ilmausta koko hellenistisen moraaliviisauden lainaaminen perimmältään on: evankeliumin arvon mukaisesti vaeltaminen. Jumalan valtakunnan sanoman arvo edellyttää, että Jeesuksen oppilas välttää kaikkea sellaista toimintaa, mistä hänen omansa tai jonkun toisen ihmisen ihmisarvo vaurioituu.

Jeesuksen ja Paavalin moraaliopetuksesta päättelen, ettei Uuden testamentin mukaan erityisesti kristillistä moraalia ole olemassakaan. Uuden testamentin moraaliset periaatteet ovat pelkkiä muotoja, jotka sellaisenaan eivät ole sovellettavissa elämään. Jeesuksen oppilaan on jokaisessa ympäristössä samastuttava sen parhaaseen moraaliseen perinteeseen ja toteutettava sitä rohkeasti, ripeästi ja sinnikkäästi Jumalan valtakunnan tuloa odottaessaan. Koko elämässään hänen tulee säilyttää ihmiselle kuuluva arvokkuus. Mistään moraalisten periaatteitten järjestelmästä, joka muka olisi ikuinen ja loukkaamaton ja jota aikojen hyrskeissä olisi varjeltava, Uusi testamentti ei tiedä mitään. Varsinkaan mitkään sellaiset kristilliset hyveet kuin kuri, järjestys ja säädyllisyys eivät ole saaneet ollenkaan Jeesuksen kannatusta, eikä Paavalillakaan niiden sija toki ole keskeinen.

Uuden testamentin nimissä on noustava niin kotien, koulujen kuin seurakuntienkin nuorisonopetuksessa usein esiintyvää moralismia vastaan. Uuden testamentin mukaisessa, Jumalan valtakunnan edellyttämässä siveellisyydessä ei ole kysymys tiettyjen käskyjen ja kieltojen noudattamisesta, vaan avoimesta, joustavasta ja kestävästä moraalisesta persoonallisuudesta. Yksityiskohtainen, jäykkä sopeuttaminen siihen moraaliseen ympäristöön, jossa kasvattava sukupolvi elää, saattaa estää kasvavan sukupolven sopeutumista niihin moraalisiin ympäristöihin, joissa he joutuvat itse myöhemmin elämään. Nopeasti muuttuvassa maailmassa on eloisa moraalinen mielikuvitus ja herkkä eläytymiskyky ihmisyyttä paremmin edistäviä ominaisuuksia, kuin jäykkä selkärankaisuus.





________________________________________

[1] On kylläkin luultavaa, että ko. teksti on peräisin pakanalähetystyötä vastustavasta juutalaiskristillisestä ryhmästä.