Verkkopainos teoksesta Syyvyys syvyydelle (1994)

Terho Pursiainen


Syvyys syvyydelle

3.., verkkopainos

1. painos Helsinki: WSOY, 1984

2. painos teoksessa Pursiainen, Terho: Summa. Kootut teologiset teokset. Helsinki: Kirjapaja





Monia alkuperäisen tekstin painovirheitä ja oikeinkirjoitusvirheitä sekä muutamia oikeakielisyysvirheitä on korjattu. Muutoin teksti on muuttamaton.




Sisällys

Esipuhe 4

Kirjan teema................................................ 6

Elämääni tartutaan....................................... 9

Onko Jumala kuollut?................................. 11

Vuoropuhelu Jumalan kanssa...................... 14

Minä-Sinä suhde........................................ 17

Sinä ja perussinä........................................ 20

Totuusyhteiskunta...................................... 23

Miksi juuri minä?........................................ 26

Jumalan kädenannot................................... 29

Ryhtyäkö uskovaiseksi................................ 32

Oikeaan porukkaan kuuluminen................... 36

Älyllistäminen............................................ 40

Kuulolla eläminen....................................... 44

Uskonnollisuus ja epäuskonnollisuus............. 47

Tosiasiatotuus ja vastaavuusperiaate............ 51

Tieteen ismi............................................... 53

Ihmisolemuksen tasot................................. 57

Ihmisen sana ja Jumalan sana..................... 60

Ongelmallinen raamattu.............................. 64

Uskonnolliset symbolit................................ 67

Moniääninen kirkko.................................... 71

Kansakirkon ongelmat................................ 75

Kirkko ja demokratia.................................. 79

Ehtoollisen vietto........................................ 82

Symbioosi.................................................. 85

Jumala: kova tosiasia.................................. 88







Esipuhe

Sovin keväällä tämän kirjan tekemisestä kustantajan kanssa. Tarkoituksenani oli melko avoimella tavalla kertoa, mitä kristillinen usko merkitsee minulle nyt, jälleen kirkon virkaan palattuani.

Vastaan tuli paljon hankaluuksia, kun ryhdyin täyttämään antamaani lupausta.

Pahinta oi, että havaitsin kesän kuluessa ajatukseni vielä kovin keskeneräisiksi. Monia vaikeita aisioa oli tullut vastaan enkä ollut työteliään talven ja kevään aikana saanut irrotetuksi aikaa ja rauhaa niiden selvittämiseen, saati niin laajaan lukemiseen kuin olisi ollut tarpeellista. Seurauksena oli, että osa tässä kirjassa käsitellyistä aiheista jää keskeneräisiksi ja että en uskaltanut tarttua muutamiin tärkeisiin asioihin ollenkaan, vaikka minun olisi tehnyt mieli niistä kirjoittaa.

Helppoa ei ollut myöskään ratkaista sitä, millä tavoin minun olisi käsiteltävä aihettani.

Yrittäisinkö sanoa tärkeät asiat silläkin uhalla, että se tekisi tekstistä paikoin vaikeasekoista, vai pitäisikö mieluummin karttaa vaikeita asioita niin, että teksti avautuisi jokaiselle mahdolliselle lukijalle. Ratkaisin asian niin, että kylmästi raakkasin tekstistä useimmat aiheet, jotka olisivat ehkä olleet liian vaikeita.

Olen joutunut pohtimaan hyvin paljon sitä, miten henkilökohtainen ihmisen tulisi olla puhuessaan elämän perusasioista. Kaikenlainen hengellinen pornografia minua suorastaan inhottaa. Toisaalta monet niistä asioista, joista halusin kirjoittaa, eivät olisi olleet selitettävissä viittaamatta omaan kokemukseen. Vasta loppukesällä löysin oman linjani tässä kysymyksessä. Puhun kokemuksestani vain silloin, kun sillä on käsiteltävän asian kannalta merkitystä, mutta silloin, kun näin on, en myöskään kaihda olemasta tarpeen vaatimassa määrin henkilökohtainen. Hengellisessä elämässäni ei ole mitään salaamisen aihetta.

Niin hupsua kuin se onkin, elämäni siunaukset tulivat myös työssäni esteiksi. Asuttuani jonkin aikaa yksin avioliittoni rikkouduttua perustin kesän aikana yhteisen kodin uuden vaimoni kanssa. Olin kokonaan unohtanut, kuinka paljon vähemmän aikaa on käytössään sillä, joka elää yhdessä toisten kanssa kuin sillä, jolla on koko aika omassa käytössään. Olin varannut liikaa töitä kesän ajaksi.



Kiitän läheisiäni siitä, että he kestivät nekin hetket, kun työn paineet tuntuivat nousevan ylivoimaisiksi. Minulle harvoin sattuu, etten pysy lupaamissani määräajoissa. Alkusyksyn aikana en kirjoitustyön keskeneräisyyden tähden ole kyennyt olemaan aivan täsmällinen. Kiitos niille, jotka ovat antaneet anteeksi viivytykset.

Erikseen haluan mainita professori Heikki Räisäsen tässä esipuheessa. Hänen nimensä esiintyy tekstissä varsin monta kertaa. Painiskelen näet hänen Yliopistolehdessa esittämänsä väitteen kanssa, jonka mukaan Jumala on kuollut. Heikki Räisänen varmaan ymmärtää sen, ettei suhtautumiseni häneen tässä kirjassa eikä muutenkaan elämässä ole tarkoitettu kielteiseksi.

Koen työn jääneen pahasti kesken, ja minun on varmaan palattava näihin aiheisiin melko pian, niin pian kuin siihen ilmaantuu mahdollisuus.



Helsingissä 14.9.1994



Kirjan teema

Neuvostoliittolainen krijallisuusmies Mihail Bahtin kiinnitti huomioni asiaan, joka on merkinnyt minulle paljon.

Suuren venäläisen kirjailijan F. E. Dostojevskin ensimmäisessä romaanissa Köyhää väkeä on merkillinen kohta, jossa romaanihenkilö, köyhä virkamies Makar Devuškin, lukee toisen venäläisen kirjailijan teksitä, Gogolin päällysviittaa. Päällysviitassa Gogol kuvaa Devuškinin kaltaisen kurjan ihmisen, Akaki Akakijevitšin kohtaloa.

Devuškin käsittää, että Gogol puhuu juuri hänestä, Devuškinista, joka loukkaantuu perusteellisesti. Millä oikeudella joku tarkkaillee hänen elämäänsä ja selittää hänet? Kaikista suurin loukkaus on se, että kirjailija antaa Akaki Akakijevitšin kuolla siinä tilassa, missä häntä kuvaa, ja näin selittää hänet tyhjentävästi ja peruuttamattomasti. Mutta Devuškinhan ei ole vielä kuollut, mitä tahansa voi vielä tapahtua, Devuškinin elämästä voi tulla aivan toisenlainen kuin se tällä hetkellä on.

Devuškinin raivo hänen havaitessaan jonkun selittävän häent lopullisesti kuvaa Dostojevskin käsitystä, jonka mukaan jokainen yksilö on ehtymätön. Kukaan meistä ei, ei edes vähäpätöisin Makar Devuškin kurjan elämänsä keskellä, ole hallittavissa ja laskelmoitavissa oleva suure.

Silloin kun näemme jokaisessa toisessa ihmisessä ehtymättömiä, aavistamattoia mahdollisuuksia täynnä olevan merktitysten lähteen, ihmisyyteen kuuluva syvyyden ulottuvuus on avautunut meille.

Psalmissa 42 ovat kauniit ja väkevät säkeet:



Syvyys huutaa syvyydelle,

kun sinun koskesi pauhaavat -

kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi

ovat vyöryneet ylitseni.





Kaikessa merkittävässä taiteessa on sama ominaisuus kuin Dostojevskin romaanin ihmisessä: se ei ole loppuun saakka eriteltävissä eikä selitettävissä, ja monet tukinnan suunnat ja tasot ovat yhtä aikaa mahdollisia. Raamatunkaan tekstien merkitystä eivät rajoita taustana olevat historialliset tosiasiat eikä se, mitä tekstin kirjoittaja on tietoisesti tarkoittanut sanoillaan. Emme tiedä varmasti, mitä tämä teksti on alun perin tahtonut sanoa.

Voimme lukea psalmin 42 sanoja myös kuvauksena totuusyhteisöstä.

Martin Buber erottaa toisistaan kaksi perussanaparia, jotka määrittelevät, miten suhtaudumme muihin ja muuhun. Toinen on Minä-Sinä, toinen Minä-Se(Hän); edellinen on henkilökohtaista suhdetta ilmaiseva, jälkimmäinen kohteellista sanapari.

Taivuttelukulttuuri ei tunne kuin toisen perussanaparin: Minä-Se. Toinen ihminen on Se, häntä kohdellaan esineenä, omien pyrkimysten mahdollisena välineenä. Perussanaparissa Minä-Se Minä joutuu heikkoon asemaan ja on vaarassa itsekin esineellistyä. Esineellistämme ja esineellistymme. Menetämme kokemuksen omasta syvyydestämme. Sen sijaan, että kokisimme itsemme yllättäviä mahdollisuuksia täynnä olevana arvoituksena kohtelemme itseämme loppuun saakka selitettynä suureena. Selitämme itsellemme Minä olen sellainen ja toimimme tämän kuvauksen mukaan, unable to do other than repeat the same dull round over again, kyvyttöminä muuhun kuin saman tylsän silmukan toistamiseen yhä uudestaan (engl. runoilija ja mystikko William Blake).

Psalmin 42 runoilija kuvaa elämän syvyyden kadottamisen kokemusta kosketuksen kadottamisena elävään Jumalaan.



Niin kuin peura janoissansa etsii vesipuroa,

niin minä kaipaan sinua Jumala.

Minun sieluni janoaa Jumalaa,

elävää Jumalaa.



Masentuneena hän istuu mahtavan luonnon keskellä, täällä Jordanin lähteillä aj Hermonilla, Miserinvuorella. Tässä tilanteessa hän kokee ylitseen vyöryvät Jumalan tyrskyt ja kuulee, kuinka syvyys puhuttelee, kuinka syvyys huutaa syyvyyttä.

Runoilija kohtaa luonnon keskellä Sinän, syvyyden, joka kutsuu häntä. Hänen Minässään tapahtuu mullistus: oma itse, joka äske oli kuollutta, elotonta, selitettyä, pintaa, aukeaa syvyytenä. Elämä, joka äsken oli ikään kuin loppuun nähty, on täynnä mahdollisuuksia; kuten Dostojevski selittää, mitään ratkaisevaa ei vielä ole tapahtunut, vaan kaikki on avointa.

Siksi psalmin kirjoittaja tähdentää itselleen moneen kertaan:



Miksi olet niin masentunut, sieluni,



miksi niin levoton?

Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä

Jumalaani, auttajaani.



Syvyys huutaa syvyydelle, syvyys kutsuu syvyyttä - nämä sanat sopivat kuvaamaan totuusyhteisössä vallitsevaa suhdetta kahden ihmisen välillä. Ilmauksessa kiinnitetään huomiotamme totuusyhteisön kolmeen eri ulottuvuuteen.

Kokemus elämän selittämättömästä syvyydestä on välttämätöntä, jotta ihminen voisi kokea itsensä Dostojevskin käsittämällä tavalla ehtymättömänä, mahdollisuuksia ja salaisuuksia täynnä olevana syvyytenä.

Kokemus omasta itsestä selittämättömänä syvyytenä on välttämätöntä, jotta voisi kokea toisen ihmisen ehtymättömänä, mahdollisuuksia ja salaisuuksia täynnä olevana syvyytenä.

Kun totuusyhteisössä syvyys kohtaa syvyyden, kun yksi ehtymätön minä puhuttelee toista ehtymätöntä minää ja vastaa toisen puhutteluun, tämä kohtaaminen tapahtuu syvällä elämän pinnan alla, itse elämän syvyydessä. Kaikki Jumalan tyrskyt ja aallot vyöryvät näiden ihmisten ylitse.

Sitä Martin Buber tarkoittaa kun sanoo, että jokaisessa aidossa ihmisten välisessä suhteessa ihmiset kohvaavat suuremman Sinän, Jumalan, ja Mihail Bahtin kun sanoo, että totuuteen sitoutuneiden ihmisten yhteisössä on läsnä Kolmas, kummankin minän todistaja ja tuomari.



Syvyys huutaa syvyydelle,

kun sinun koskesi pauhaavat -

kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi

ovat vyöryneet ylitseni.





Elämääni tartutaan

Vuoden 1983 pyhäinpäivänä pidin Kemin kirkossa saarnan. Siinä kerroin, kuinka käsitykseni elämästä ja maailmasta oli joutunut ristiriitaan sen kanssa, mitä käsitin kirkon opettavan. Ilmoitin eroavani papinvirasta. Seuraavalla viikolla lähetinkin saarnani ja pappeuskirjani Helsingin tuomiokapitulille ja pyysin eroa.

Pyhäinpäivänä 1993 minut siunattiin uudelleen papin töihin Helsingin tuomiokirkossa. Tietääkseni kukaan ei ollut suunnitellut ajoitusta niin, että näiden kahden tapahtuman väliin sattui jäämään täsmälleen kymmenen vuotta.

Kesällä 1993 minulle oli tapahtunut tärkeitä asioita. Olen kertontu niistä kahteen otteeseen julkisuudessa. Pyhäinpäivän jälkeisessä Suomen Kuvalehden numerossa julkaistiin kolumnini Silmukka kiinni, jossa perustelin lyhyesti sitä, että olin palannut papin tehtäviin. Hiukan myöhemmin minua haastateltiin televisiossa Yhden illan pysäkki -ohjelmassa.

Kummassakaan yhteydessä en kuvannut kokemuksiani yksityiskohtaisesti. Kerroin vain sen, että ne olivat minun näkökulmastani yksiselitteisen selkeitä. Minun oli pakko käsittää, että Jumala minun elämässäni oli muuttunut teologisesta ja filosofisesta abstraktiosta eläväksi todellisuudeksi, minun tilanteeni osapuoleksi.

Lapsesta saakka olen elänyt uskonnon vaikutuspiirissä. Nuoruuteeni kuuluu kausia, joilloin yritin sovittaa itseäni uskovaisen nuoren rooliin. Teologian ylioppilaana yritin selvittää parhaani mukaan, mistä kristillisessä uskossa on kyse. Kaikissa näissä elämäni vaiheissa kristillinen usko oli pelkkää pään sisältöä, mihin en saanut todellisempaa kosketusta. Vasta nyt, keski-iässä, koin sitä mitä nuorena kovin kaipasin: kosketusta Jumalan todellisuuteen.

Aika monet ovat olleet uteliaita ja ovat halunneet tietää yksityiskohtia siitä, mitä minulle kesällä 1993 tapahtui. Pitäsikö heidän uteliaisuutensa tyydyttää? Olen pohtinut tätä kysymystä hyvin paljon.

Luullakseni olen menetellyt oikein ollessani melko pidättyväinen. Ne harvinaiset hetket, joiden aikana Jumala puhuttelee yksilöä, eivät sovellu puheliaasti käsiteltäviksi. Uteliaisuutta ei tarvitse tyydyttää.



Ehkäpä kokemusten selostaminen voisi auttaa jotakuta toista astumaan ratkaisevan askelen? Monissa hengellisissä suuntauksissa pidetään yksilöiden henkilökohtaisia todistuksia hyvin tärkeinä asioina.

Pidän vaarallisena sitä, että oman kokemuksen puutteessa ihmiset ovat taipuvaisia rakentamaan jonkun toisen ihmisen kokemuksen varaan. Ensinnäkin he joutuvat näin menetellessään helposti narrattaviksi. Salaisuudet, joita joku on saanut katsella epätavanomaisessa kokemuksessa, eivät ole milloinkaan todennettavissa. Toisen ihmisen kokemusten varaan rakentava joutuisi luottamaan toiseen liian paljon, enemmän kuin kokemuksen mukaan on viisasta.

On varmaankin hyvä, että jokainen rakentaa vain sen varaan, minkä hän tietää ja on itse kokenut.

Olin vajaa vuosi sitten Helsingin Meilahden seurakunnassa perjantai-illan vieraana. Tilaisuuden jälkeen juotiin yhdessä teetä ja keskusteltiin.

Puhuttiin muun muassa uskonnollisen julistuksen ulkokohtaisuudesta. Esimerkiksi monet papit yrittävät eristää oman persoonansa sen ulkopuolelle, mistä puhuvat. Keskustelijat olivat sitä mieltä, että julistajan tulisi puhua omasta kokemuksestaan.

Uskonnolliselle kielenkäytölle pitäisikin varmaan asettaa samanlaisia vaatimuksia kuin kirjallisuudelle. Kaikki tärkeä kirjallisuus on omakohtaista. Lukija huomaa heti falskiuden, jos kirjailija ylittää oman kokemuksensa piirin.

Maailmankirjallisuuden tärkeistä teoksista on kuitenkin vain pieni osa sellaisia, joissa kirjailija tekee itsestään päähenkilön. Useimmiten kirjailijat kertovat keksimilleen romaanihenkilöille sepittämistään kohtaloista. Kertomukset eivät ole kuitenkaan ulkokohtaisia. Hyvän kirjan jokainen sana perustuu siihen, mitä kirjailija on henkilökohtaisesti kokenut.

Kaikki aito puhe uskonnosta perustuu omaan kokemukseen. Kun puhutaan aidosti uskonnosta, ei välttämättä kuitenkaan tehdä itsestä päähenkilöä. Puheen aiheena eivät ole omat kokemukset, vaikka oma kokemus on läsnä jokaisessa sanassa ja antaa sille syvyyttä ja totuutta, jota ulkokohtaisessa puheessa ei ole.

Tämä kirja ei ole henkilökohtainen paljastuskirja. Henkilökohtainen se kyllä on.



Onko Jumala kuollut?

Helsingin Yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen, tuttavani jo opiskeluajoilta saakka, antoi viime talvikautena haastattelun Yliopistolehteen. Hän sanoi, että Jumala on kuollut.

Heikki Räisäsen sanalla on paljon painoa, vaikka hän ei olisikaan kansainvälisesti arvostetuimpia tiedemiehiämme. Jokaisen joka hänet tuntee, tietää hänen pyrkimyksensä rehellisyyteen. Minua Heikki Räisäseen yhdistää myös paikka paikoin samanlainen kohtalomme. Olemmehan kumpikin esimerkiksi olleet Helsingin tuomiokapitulissa tuomittavina meistä tehdyn kantelun perusteella, minä kuusi- ja seitsemänkymmentäluvun vaihteessa, Heikki Räisänen 1985.

Heikki Räisäsen lausunto Ylipistolehdessä oli niin ylimalkainen, että on helppo tulkita sitä toisin uin lausunnon antaja oli itse tarkoittanut. Luulisin kuitenkin Räisäsen yrittäneen sanoa jotakin hyvin samaa kuin minä sanoin Kemin kirkossa 1983. Kristillisen kirkon julistuksessa Jumala esitetään ihmistä rakastavaksi ja ihmisen elämään puuttuvaksi tahdoksi. Kiistin tämän käsityksen Kemissä silloin ja uskon Heikki Räisäsen halunneen kiistää saman käsityksen Yliopistolehden haastattelussa.

Minun käsitykseni on muuttunut. Minulle Jumala ei ole kuollut vaan päinvastoin hyvin elävä. Hän on juuri äskettäin puuttunut asioihini, kuten olen kertonut. Olemme Räisäsen kanssa nähtävästi hyvin eri mieltä tärkeästä asiasta.

On kuitenkin hyvä tarkasti määritellä, millaisista asioista puhutaan. Kas jos Heikki Räisänen esimerkiksi puhuu henkilökohtaisella tasolla siitä, mitä hänen Jumala-suhteelleen on tapahtunut, sillä, mitä minä asiasta sanon, ei olisi paljonkaan merkitystä.

Räisänen on oman kokemuksensa kiistämätön auktoriteetti. Minun olisi mahdotonta käydä kiistämään sellaista, mitä hän sanoo itsestään ja omasta kokemuksestaan.

Ymmärtäisin kyllä mistä Räisänen puhuu. Pelkäänhän itsekin sitä, että se siunaus, jota olen kokenut, ajan myötä vähitellen hiipuu ja eltaantuu niin, että eräänä päivänä minut taas eristää todellisuudesta sama lattea älyllisyyden muuri kuin sitä ennenkin. Minunkin Jumalani on silloin kuollut.



En kuitenkaan usko, että Yliopistolehden lausunto oli lausunnonantajan oman hengellisen tilan tilitys. Minä sanon: Jumala elää. Räisänen sanoo: Jumala on kuollut. Ymmärrän että olemme eri mieltä. Räisänen tahtoo siis sanoa, että erehdyn, kun väitän, että Jumala elää. Jos pidän kiinni siitä, mitä itse sanon, joudun väittämään, että Räisänen erehtyy, kun luulee, että Jumala on kuollut.

Selvästikin juuri minä olen altavastaajana tässä keskustelussa. Jos väitän, että Jumala elää, minulta voi odottaa, että myös perustelen väitteeni.

En kuitenkaan usko, että Jumalan olemassaoloa voidaan objektiivisien menetelmin näyttää toteen. Aikanaan uskottiin, että Jumalan olemassaolo voitaisiin todistaa logiikan avulla, ja, ellen erehdy, katolisessa ajattelussa loogisilla Jumala-todistuksilla on yhä virallinen asema. Se, mitä logiikka parhaassa tapauksessa voisi kuvitella näyttävänsä toteen, olisi vain jokin käsite, jolla ei olisi mitään välttämätöntä suhdetta siihen Jumalaan, joka on puuttunut minun elämääni.

Raamatussakin esiintyy usein käsitys, jonka mukaan Jeesus on jättänyt luontoon yksitulkintaiset todisteet sekä olemassaolostaan että tahdostaan. Tähänhän esimerkiksi apostoli Paavali vetosi Ateenassa, Areiopagin puheessaan. Fysiikan piirissä keskustellaan nykyisinkin, tarvitseeko tiede ehkä niin sanottua teististä selitystä eli Jumala-olettamusta. Luulen ettei tätäkään tietä kyetä näyttämään toteen Jumalan olemassaoloa; jos jotakin kyetään näyttämään toteen, sillä ei olisi mitään välttämätöntä suhdetta siihen Jumalaan, joka on puuttunut minun elämääni.

Jos haluaa puolustaa uskoaan elävään Jumalaan, ei nähtävästi voi muuta kuin vedota omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa?

Ajattelen asiaa omalta kannaltani. Sitä, mitä itse olen kokenut, en tietenkään voi enkä ainakaan halua epäillä. Olen epäilemättä kokenut sellaista, joka on muuttanut perusteellisesti käsitystäni omasta itsestäni, ihmisestä ja koko elämästä. Yhtä epäilemättä kaikki, mitä olen kokenut, olisi selitettävissä monella muullakin tavalla kuin sillä, että Jumala on puuttunut elämääni.



Lukemani kirjallisuuden perusteella tiedän varsin hyvin, että ihminen on yhä suuri salaisuus. Ihmistä tutkiva tiede on vasta ottamassa alkuaskeliaan. Meihin kätkeytyy voimavaroja, joista suurin osa on vielä jouten, käyttämättöminä. Todennäköisesti älyllisen minämme alla on syvempiä olemuksemme kerroksia, joiden voimaa ja viisautta emme osaa aavistaa. Luulen että kuuluisa, tosin kiistelty ihmismielen tuntija, psykiatri C. G. Jung oli oikeassa, kun hän väitti, että jokaisella yksilöllä on mahtava ja hyvää tarkoittava liittolainen omassa sisimmässään. Sehän jakelee neuvojaan meille esimerkiksi unien symbolikielellä.

Toisaalta olen yhtä tietoinen siitä, että ihminen kykenee suuriin ja nerokkaisiin valheisiin. Emme valehtele vain toisille päästäksemme pälkähästä tai saadaksemme heiltä etuja. Valehtelemme myös itsellemme.

Muutama vuosi sitten kuollut intialainen mystikko, joka kutsui itseään Osho Rajneeshiksi, oli leppymätön ateisti. Hänen mukaansa Jumala-kuvitelmat eivät ole mitään muuta kuin yhteiskunnan ihmisen lapsuuden varhaisvaiheessa asentamia ohjelmia. Nämä ohjelmat ikään kuin hypnotisoivat meitä niin voimakkaasti, ettei Rajeneeshin mielestä olisi ollut ihmeellistä, vaikka kävisimme tuntitolkulla kestäviä todentuntuisia keskusteluja kuvittelemamme Jumala-olennon kanssa. Rajneeshin mielestä siis hengelliset kokemukset olivat aivan arvottomia todistuksia Jumalan olemassaolosta.

Minun on täysin mahdollista selittää kaikki mitä minulle tapahtui, aukottomasti ja tieteellisen ajattelutavan vaatimukset täyttävästi yhdistämällä äsken mainitut kaksi näkökohtaa.

Kun suuri vaara kohtaa yksilöä, saattaa käydä niin, että hänen sisäiset voimavaransa lähtevät liikkeelle poikkeuksellisen rajusti ja määrätietoisesti. Liittolaisemme, syvemmät olemuksemme kerrokset saattava temmata elämän ohjakset tietoisen älyminämme käsistä. Viimeksi mainittu katselee kummissaan syrjästä, miten ihminen pannaan sisäiseen järjestykseen ja sisäisesti rikki mennyt olemus eheytetään.

Uskovaisen kodin lapsi on itse sitä tiedostamattaan ohjelmoitu näkemään asiat Jumala-uskon silmälasien läpi. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tulkita tapahtumia niin, että nyt Jumala on puuttunut hänen elämäänsä.



Vuoropuhelu Jumalan kanssa

En ole kokenut mitään sellaista, mitä voisin pitää todistuksena Jumalan olemassaolosta. Itse asiassa oletankin, ettei Jumala mahdu ihmisen kokemukseen. Tätä Vanhan testamentin ihmiset tarkoittivat, kun yhä uudestaan korostivat sitä, ettei ihmisen olisi mahdollista nähdä Jumalaa tuhoutumatta kokemukseensa.

Äskettäin Suomessa keskusteltiin paljon Jeesuksen ylösnousemuksesta. Muun muassa Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen perusteli Jeesuksen ylösnousemuksen historiallista todellisuutta viittaamalla lukuisiin todistajiin, jotka kertoivat itse kohdanneensa ylösnousseen Herran. Pelkään, että Ruokanen yritti mahdotonta. Ihmisen kokemukseen ei mahdu mitään sellaista, joka toisi Jumalan valtakunnan salaisuudet objektiiviseen todellisuuteen mitattaviksi suureiksi. Ylösnousseen Herran kohtaaminen varmasti mullisti yksilön elämän. Se ei kuitenkaan jättänyt hänen käteensä mitään, mitä hän voisi näyttää todisteena sellaiselle ihmiselle, jonka omaan elämään Herra ei murtautunut.

Humanistisen psykologian uranuurtaja Carl Rogers, jonka ajatuksia on Suomessa tutkinut ja tulkinnut kouvolalainen teologian tohtori Hannu Purhonen, oli kiinnostunut yksilöiden elämän kohokohdista, huippukokemuksista (peak experiences). Miksi en minäkin jäänyt iloitsemaan siitä, että sain osalleni huippukokemuksia, ja kehuskelemaan ihmisenä olemisen suurenmoisia puolia?

Se mitä minulle tapahtui, tapahtui tietyssä kontekstissa eli kokonaistilanteessa. Se oli puheenvuoro keskustelussa, johon olin joutunut Jumalan kanssa.

Suomen kuvalehden kolumnissani kerroin, kuinka Hyvinkään kirkkopäiviltä tultuani lueskelin sohvalla samalla kun televisiosta tuli kirkkopäivien jumalanpalvelus. Kesken kaiken säpsähdin siihen, että kuulin, kuinka minulle puhuttiin. Tajusin, että liturgiassa oli saavuttu kohtaan, jossa pappi julisti synninpäästön. Sanat tuntuivat kohdistuvan henkilökohtaisesti juuri minuun.



Elämys oli outo, ja jäin pohtiman sitä. Sanoin lopuksi puoliääneen, olinhan huoneessa yksin, jotenkin näin: Sinä minut olet luonut ja tiedät millaiseksi minut teit. Minulla ei ole oikeutta suhtautua vakavasti tällaisiin pikku sattumuksiin. Jos sinulla on minulle asiaa, sinun täytyy puhua paljon selkeämmin. Siirsin kokemuksen pois päiväjärjestyksestä ja jatkoin lukemista. Muutaman päivän päästä en enää muistanut ainakaan aktiivisesti koko asiaa. Vasta parin kuukauden kuluttua tapaus palasi mieleeni, kun kovin kuohunta oli jo vaimennut.

Elämäntilanteeni oli televisiokokemuksen aikaan syöksymässä kohti umpikujaa. Olin tehnyt lujasti töitä monta kuukautta ja kuvitellut, että asiani ovat paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Yhtäkkiä havaitsin, että kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliittoni olikin sortumassa. Asioille ei ilmeisesti voinut enää mitään. Viikkoja kestävän prosessin aikana jouduin yhä uudestaan katsomaan yhteistä menneisyyttä ja omaa itseäni, ja se, mitä näin, oli kauheaa.

Minä tarvitsin anteeksisaamista enemmän kuin mitään maailmassa enkä voinut sitä saada niiltä, joita vastaan olin rikkonut enkä etenkään itseltäni. Minulle julistettiin synninpäästö, mutta käsitykseni siitä, mitä älyllinen rehellisyys vaatii, esti minua ottamasta sitä vastaan.

Aika pian sen jälkeen muutin pois kotoani ja siirryin Kouvolasta Helsinkiin. Olin päättänyt, etten tuhoudu vaan selviän.

Olemassaolo, jonka piti kohdella armottoman tylysti minun asemassani olevaa ihmistä, olikin yllättävän suopea. Minua ikään kuin kuljetettiin kädestä yli esteitten ja vaikeitten paikkojen läpi ja ajattelin, etten ollut milloinkaan elämässä kokenut näin suurta siunausta.

En, minä en tuhoutunut, vaan sain tutustua olemukseni tuntemattomiin puoliin ja kokea ensimmäisen kerran sisäistä eheyttä. Ja sitten, viikkojen päästä muistin, että olin pyytänyt Jumalalta selkeämpää puhetta. Kysyin itseltäni, kuinka selvästi Jumalan on puhuttava, että se mielestäni olisi tarpeeksi selkeätä. Pitääkö merien kuivua, vuorten siirtyä tai kuun ehkä haljeta taivaalla? Ymmärsin, että tämän selkeämmin ei Jumala puhuisi minulle koko elämäni aikana. Minun oli aika kuunnella.

Pyysin kurssitoveriltani, tuomiorovasti Mikko Heikalta käsikirjan mukaista rippiä ja synninpäästöä. Ei minun olisi tarvinnut niin tehdä. Alkukesästä oli Jumala omasta aloitteestaan, minun sitä ymmärtämättä häneltä edes pyytää, vapauttanut minut kaikesta taakastani aloittamaan alusta.



Missä on todisteeni siitä, että Jumala elää eikä ole kuollut? Todisteita ei ole. Se mitä minulle tapahtui, on mielekästä vain sen keskustelun yhteydessä, joka oli käynnissä, se oli Jumalan repliikki, jolla ei olisi mieltä, jollei olisi jo sitä ennen enneätetty sanoa asioita, joilla oli mieltä.

Tekoälyn tutkijat kyselevät, mistä tietäisimme, että puhumme vain koneen kanssa, jos keskustelisimme pitkälle kehittyneen tekoälyn kanssa. Onko asioita, joita vain ihminen tekisi, joihin siis mielikuvituksellisiinkaan tietokone ei pystyisi?

Uskonnonvastustaja Osho Rajneesh oli oikeassa. Ei ole helppo sanoa, milloin ihminen on dialogissa vain hänen mielensä kovalevylle kirjoitettujen uskonnollisten ohjelmien kanssa ja milloin kekustelutoverina on itse elävä Jumala. Mikä olisi sellaista, mitä vain Jumala voisi sanoa, mihin uskonnollisesti hyvin ohjelmoitu alitajunta ei pystyisi?

Oletan, ettei tähän kysymykseen saada milloinkaan kelvollista vastausta. Sekin, joka itse tietää olleensa dialogissa elävän Jumalan kanssa, on joka päivä sortumassa keskusteluun sisäisten ohjelmiensa kanssa joita pitää Jumalana.

Kun ihmisen itsensä on helppo pettää itseään ja erehtyä kuulemaan Jumala siellä missä puhuu vain ihmisen kekseliäs alitajunta, toisen ihmisen vakuuttaminen viittaamalla Jumalan kanssa käytyihin keskusteluihin on tyyten mahdotonta.

Luulen, etten kykene nyt enkä myöhemmnkään vakuuttamaan Heikki Räisästä siitä, että Jumala elää eikä ole kuollut. Räisäsen on itsensä päästävä keskusteluyhteyteen Jumalan kanssa ja vakuututtava asiasta omintakeisesti.

Kaksi pitkälle kehittynyttä tekoälyä voivat puhua keskenään aidontuntuisesti ja eloisasti vaikka tuntikausia. Saatamme helposti erehtyä luulemaan, että siinä kaksi persoonaa kohtaa toisena. On hetkiä, jolloin yksilö tietää puhuvansa elävän Jumalan kanssa. Huomenna ei ole varmaa, onko Jumala yhä elävä vai puhuuko ihminen ohjelmalle, eikä sekään, onko ihminen itse yhä elävä vai kimppu elottomia rutiineita.



Minä-Sinä suhde

Niinä aikoina, kun elämääni puututtiin, elin älyllisesti selkeintä aikaani.

Kunnallisalan kehittämissäätiön asiamies Lasse Ristikartano ei luultavasti itse aavistanut, millaisen sysäyksen elämääni antoi, kun pyysi minua kirjoittamaan sen kirjasen, joka maaliskuun 1993 julkaistiin nimellä Kriisiajan etiikka. Sain lähes kolmen kuukautta pahimmista taloudellisista paineista vapaana keskittyä katsomaan, mitä ajattelin kriisin yllättämästä maailmasta. Kun sitten huhtikuun lopussa jätin käsikirjoituksen toiseen kirjaan, Tulevaisuus kriisissä, minusta tuntui, että olin saanut otteen jonkinlaisesta elämän kokonaiskäsityksestä.

Kirja oli ollut myynnissä vasta hiukan yli kuukauden, kun elämä alkoi opettaa minua ja osoitti, kuinka turhia ihminen ajattelee, kun kuvittelee ottaneensa oman elämän älynsä haltuun.

Minun ei käynyt niin, että olisin huomannut olleeni väärässä niissä asioissa, joista olin kirjoittanut. Itse asiassa huomasin vasta nyt ymmärtäväni monia sellaisia asioita, joista olin kirjoittanut. Viisas elämäntoverini on kiinnittänyt huomiotani siihen, että monissa kirjoissani olen etukäteen jo kertonut, mitä minulle vuosien päästä tapahtuu itse tietämättä niin tekeväni. Nytkin kävi näin, vaikka tapahtumien tempo oli tavanomaista nopeampi.

Minulla ei ollut käsitteitä, joilla olisin voinut itselleni selvittää, mitä minulle oli tapahtunut. Itse asiassa minun oli odotettava vuosi ennen kuin löysin jotakin, joka selvensi ajatuksiani. Tarkoitan kahta ihmistä, joista olin kyllä jotakin kuullut mutta joiden kanssa itse ensimäistä kertaa jouduin tekemisiin.

Vietin viikon Aholansaaressa leirikappalaisena. Aholansaari on, kuten tiedetään, Pohjois-Savon herännäisyyden perustajahahmon Paavo Ruotsalaisen kotisaari, jolle rakennetuissa tiloissa nykyään on monenlaista hengellistä toimintaa. Aholansaaresta ostin Paavo Ruotsalaisen kirjeiden kokoelman, jonka olen lukenut sitten jo moneen kertaan. Aholansaaresta tultuani tartuin juutalaisen ajattelijan Martin Buberin kirjaan Minä ja Sinä, jonka lukemisen olin joulun aikana jättänyt kesken tyytymättömänä suomenkieliseen käännökseen. Nyt hankin kirjan käyttööni saksaksi, alkukielellä. Ruotsalainen ja Buber puhuivat asioita, jotka tuntuivat minusta tutuilta.



Martin Buberin mielestä ihmisellä on kahdenlaisia suhteita. Asiat ovat toisinaan havaintojemme ja halujemme ja toimiemme kohteena. Näissä suhteissamme sanommme sanaparin Minä-Se. Toisiaan kohtaamme toisen kahden persoonan välisessä suhteessa. Sanomme silloin sanaparin Minä-Sinä.

Perussanaparien välinen ero tulee havainnollisesti esille, kun ajatellaan, miten paljon poikkeaa toisistaan parisuhteessa Minä-Se-tilanne, jossa kumpikin käyttää toista vain hyväkseen, ja Minä-Sinä-tilanne, jossa yksilöt kohtaavat toisensa syvässä persoonallisessa rakkaussuhteessa.

Minä-Se-suhteessa kumpikin osapuoli kohtaa oman kokemuksensa, esimerkiksi fyysisen tyydytyksen. Se mitä Minä-Sinä-suhteessa on ei mahdu kokemukseen. Rakkaus ei ole suhteen osapuolissa vaan suhteen osapuolet elävät rakkaudessa. Rakkaus on jotakin, mikä on osapuolten välissä. Se mitä osapuolilla on, ei ole jotakin kohteen kaltaista kuten rakkaus, vaan osapuolilla on toinen toisensa ikään kuin siinä tilassa, jonka muodostaa rakkaus.

Keskustelin noin vuosi sitten minua hiukan nuoremman entisen Rajneeshin oppilaan kanssa, joka Rajneeshin tavoin kutsuu itseään mystikoksi. Pohdiskelin minulle siihen aikaan hyvin ajankohtaista kysymystä, miksi juuri minun kohdalleni on sattunut sellaisia huippukokemuksia joita on sattunut. Mystikon mielestä kysymyksenasetteluni oli outo. Eikö kutsumukseni ollut itsestään selvä: minun tulisi mitään kyselemättä sukeltaa yhä syvemmälle tähän uuteen maailmaan.

Uskoin silloin ja uskon nytkin, että saamani neuvo oli virheellinen. Siihen sisältyi väärä tulkinta siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Mystikon tulkinnan mukaan olin päässyt suhteeseen epätavanomaisen kokemuksen kanssa. Kyseessä olisi siis ollut perussanapari Minä-Se. Kokemukseni olivat kohde, jota minun pitäisi yrittää saada haltuuni lisää niin paljon kuin mahdollista.

Tätä ajatuksenjuoksua pidän kokemushengellisyyden suurimpana vaarana. Hengellisyyden sisältö nähdään asioiksi, joita voi haluta ja yrittää hankkia haltuunsa mahdollisimman paljon.



Oman tulkintani mukaan minulle tapahtui toista. Jumala otti minuun kontaktia, jolloin sanoin perussanaparin Minä-Sinä. Kontaktin syntyminen ei olisi ollut mahdollista, jos ei jotakin pelottavan paksua ja kovaa olisi ensin minussa särkynyt. Se mitä mystikko pitää asian ytimenä on vain sivutuotetta, vailla mitään itsenäistä merkitystä. Asian ydin on siinä, että ensimmäisen kerran puhuin Jumalalle, en puhunut vain Jumalasta.

Niinä vuosina, joiden aikana vieraannuin kirkon elämästä, Suomen evankelisluterilaisen kirkon ilmapiirissä on tapahtunut monia asioita. Syistä, joita en tarkkaan tunne, kirkon piirissä vaikuttaa voimakas sisäisyyssuuntaus, joka ilmenee esimerkiksi meditaation harrastuksena, hiljaisuuden etsintänä ja sisäisen kokemuksen arvostamisena. Pidän näitä asioita hyvin myönteisinä seikkoina, jotka pehmentävät kirkollemme luontaista kovaa ja älyllistävää asennoitumista elämän syvimpiin kysymyksiin.

Vaaratkin ovat suuret näissä etsinnöissä. Jos uskosta tulee omiin hengellisiin elämyksiin ja tuntoihin kohdistuva Minä-Se-suhde, menetetään Minä-Sinä-suhteessa tapahtuva Jumalan kohtaamisen ulottuvuus. Uskossa ei ole kyse mitä minussa, edes minun sisimmässäni, on, vaan kyse on olemassaolon rakastavan sydämen kohtaamisesta niin että kuullaan repliikki ja sanotaan vastarepliikki.

Martin Buber on tätä asiaa selvittäessään äärimmäisen ankara. Minä-Sinä-suhteeseen ei mahdu mitään sellaista, mikä voi olla kokemuksen kohde. Kaikki asiat, jotka kokemus ottaa kohteekseen, tempautuvat hengettömään Minä-Se-kohteitten maailmaan.

Hengellisyyttä korostava aikamme koettaa tehdä selvän eron ulkoisen ja sisäisen kokemuksen välille ja siirtää painopisteen sisäisen kokemuksen puolelle. Buberin mielestä ero ulkoisen ja sisäisen kokemuksen välillä on keinotekoinen. Itse asiassa tekemällä tämän eron ihminen koettaa päästä turvaan katovaisuuden ja kuoleman alta. Katoavuus kohtaa sitä, mikä on ulkoista, mutta ihminen joka samastaa itsensä siihen mitä hän on sisäisesti, kokee olevansa kaiken katoavuuden ulottumattomissa.

Buber on juutalainen. Sama korostus on kuitenkin vahvasti läsnä myös kristinuskon perinteessä. Ruumiineen sieluineen ihminen on katoavainen, mutta ruumiineen sieluineen hänen odotetaan myös heräävän kuolleista. Ulkoisella ja sisäisellä ihmisellä ei ole eri kohtaloita, vaan minne toinen menee, sinne menee toinenkin.



Sinä ja perussinä

Joka kerran kun kohtaamme esimerkiksi toisen ihmisen aidossa Minä-Sinä-suhteessa, tapahtuu toinenkin asia. Martin Buberin mukaan kohtaamme samalla kertaa Jumalan. Kun kaksi ihmistä avautuu toisilleen, olemassa olon perusta avautuu heille kummallekin. Sinässä kohdataan perus-Sinä.

Loppukesällä pohdin moneen kertaan kaventaako Buber väkivaltaisesti Jumala-käsitettä sitoessaan Jumalan kohtaamisen toisten ihmisten kohtaamiseen. Reduktionismilla tarkoitetaan Jumala-käsitteen kaventamista kytkemällä se erilaisiin kokemusmaailman asioihin. Reduktionismia on se, kun eräät psykoanalyytikot selittävät Jumala-käsitteen ihmisen isä- ja äiti-suhteilla. Reduktionisti oli myös kuuluisa Ludwig Feuerbacher, jonka mukaan Jumala oli ihmisen omakuva taivaan valkokankaalle heijastettuna. Yksi viime vuosikymmenien suosittu reduktionismin muoto on ollut selittää, että kristinuskossa on kyse nimenomaan ja perimmältään vain suhteistamme toisiin ihmisiin. Lieneekö Buberkin reduktionisti?

Buber ei kuitenkaan opeta, että Jumala on jonkinlainen parhaitten ihmissuhteitten laatuominaisuus, vaan hän opettaa, että myös Jumala kohdataan, joka kerran kun kohdataan Sinä. Jumala on jotakin muuta kuin ihmissuhteitten ominaisuudet.

Jumalan molemmat minulle sanomat repliikit olivat tilanteessa, joissa olin toisen ihmisen kanssa.

Kun Jumala kesän alussa sitä pyytämättäni julisti minut vapaaksi taakastani, toinen ihminen oli mukana nimenomaan poissaolonsa kautta, menetettynä kumppanina. Se Minä-Sinä-suhde, jossa kuvittelin eläväni, olikin muuttunut Minä-Se-suhteeksi, jos oli koskaan Minä-Sinä-suhde ollutkaan. Jumala ei kohdannut minua ihmissuhteessa vaan siinä syvässä yksinäisyydessä, johon olin jäänyt, kun puolet elämästäni kestänyt suhde sortui.

Ja kun Jumala puhui toisen repliikkinsä, selkeämmin tällä kertaa kuin olin kerran sitä vaatinut, hän ei nytkään kohdannut minua Minä-Sinä-suhteen syvyydessä vaan suhteen portilla, tilanteessa, jossa olin kyvytön omin voimin ottamaan ne askelet, joita tarvittiin, jotta olisin voinut ottaa vastaan toisen ihmisen Minä-Sinä-suhteessa.



Luulenkin, että tehdään vakava erehdys jos kuvitellaan, että Jumala on ihmistenvälisten prosessien aines. Minä uskon kyllä sen, ettei meillä ole Jumalan luokse sellaista oikotietä, jota pitkin kulkien voisi välttää vastaantulijoita. Jumala on rakentanut ihmisen niin, että olemme toisiamme varten. Kaikilla ei ole eikä kenelläkään aina ole toista ihmistä. Keskusteluyhteys olemassaolon sydämen kanssa on mahdollista myös syvimmän yksinäisyyden hetkellä. Jumala ei tarvtse posteljoonia päästäkseen yhteyteen ihmisen kanssa.

Kuulun niihin, jotka olivat nuoria kuusikymmenluvulla. Halusimme yhteiskunnallistaa kaikki asiat. Me teologian ylioppilaat häpesimme sitä, että kirkko ja teologia olivat jättäneet maailman oman onnensa nojaan keskittyessään ihmisten uskonnollisen yksityiselämän hoitamiseen. Halusimme osoittaa, että kristinuskolla on tekemistä ihmisten todellisen elämän kanssa. Korostimme uskonnon sosiaalisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia puolia. Uskon yhäkin, että teimme hyvää työtä avartaessamme näin uskonnon käsitettä.

Tälläkin tiellä uhkaa yksipuolisuuden vaara. Jos reduktionistisesti riisumme uskonnosta kaiken mikä ei ole sosiaalisesti, yhteiskunnallisesta ja poliittisesti käyttökelpoista, helposti olemmekin poistamassa sitä, mikä uskonnossa on uskontoa.

Uskonnon on saatava olla uskontoa. Tämä vaatimus merkitsee sitä, että uskon ytimesi tunnustetaan Minä-Sinä-suhde Jumalaan. Seppä Högman ei liioitellut sanoessaan kertomuksen mukaan nuorelle Paavo Ruotsalaiselle, että yksi täältä puuttuu ja sen mukana kaikki. Paavolta puuttui kontakti rakastavaan perus-Sinään.

Uskovaisia ihmisiä on usein moitittu hengellisestä itsekkyydestä. Heidän koko mielenkiintonsa on keskittynyt siihen, miten varmistaisivat oman pelastuksensa. Toisten ihmisten ongelmat ja maailman monimutkaiset huolet saavat heidän puolestaan olla.

Paavo Ruotsalainen oli karkea metsäläinen, jonka kaikkia tempauksia ei voi parhaalla tahdollaankaan ihailla. Kieltäkin hän käytti karkeasti. Kerran hän kirjoitti kirjeen heränneelle papille, jota moitti väärästä sielunhoidosta. Pappi oli ruvennut evankeliumin hunajalla voitelemaan asiakkaansa vääriä murheita. Paavon mielestä papin olisi mieluumminkin pitänyt ottaa kaupungilta palkkapiika ja panna tämä halolla lohduttamaan asiakasta.



Puhutaan paljon siitä, kuinka kirkon pitäisi suostua kohtaamaan ihmiset näiden omilla ehdoilla. On arvosteltu sitä, että ihminen ei kelpaa kirkolle ennen kuin hänen ongelmansa on uskonnollistettu eli muotoiltu niin, että ne sopivat niihin vastauksiin, joita kirkolla on annettavanaan.

Paavo Ruotsalainen tuntuu syyllistyneen juuri tähän ajatteluun. Hänen mielestään sielunhoitajan ei tullut hyväksyä asiakkaan muotoilemia murheita. On mahdollista, että ihminen valehtelee itselleen, jopa sieluhoitajalle, jotta ei joutuisi näkemään elämänsä todellisia murheita. Sielunhoitajan tehtävän on kieltäytyä ryhtymästä tämän valheen todistajaksi ja pidättäytyä jakamasta lohtua näennäisiin murheisiin.

Ihmisestä, joka on sisäisesti lukossa, ei ole ihmiseksi toiselle ihmiselle. Maailmanparantajanakin hän on vaarallinen, sillä pelatusta etsitään aivan väärästä paikasta, jos sitä etsitään politiikasta. Tuhoa ympärilleen kylväneet poliittiset pelastususkonnot ovat tuottaneet monta varoittavaa esimerkkiä siitä, mihin joutuu rikkinäisen ihmisen puuhailu itsensä ja toisten ihmisten pelastukseksi.

Niin sanottu hengellinen itsekkyys ja kieltäytyminen toisten ihmisten kohtaamisesta tämän itse määrittelemillä ehdoilla kuuluvat asiaan silloin, kun etsitään kontaktia olemassaolon perustaan, Jumalaan.

Tätä kirjoittaessani on kulunut muutama päivä siitä, kun palasin kotiin Ruotsista. Olin pitämässä esitelmää hyvinvointiyhteiskunnasta pohjoismaiselle aikuiskasvattajaporukalle.

Esitelmäni jälkeinen keskustelu epäonnistui. Osittain se oli omaa syytäni, olin valmistanut liian pitkän esityksen, joten keskustelulle jäi vain vähän aikaa. Enimmän osan vähästä ajasta käytti suomalainen osanottaja, joka kuvasi, kuinka vastenmielistä hänestä on puhua rahasta ja kuinka hän ei Persianlahden sodan jälkeen ole halunnut maailman asioistakaan mitään tietää eikä siitä syystä ole katsonut televisiota. Puheenvuoro oli epäsuoraa kritiikkiä minun liian maallista esitystäni vastaan, jossa puhuttiin yhteiskunnan voimavaroista ja tarpeitten kiireellisyysjärjestyksestä ja niin edelleen.

Luulisin, että puheenvuoron käyttäjä oli ymmärtänyt väärin ajatuksen, jonka mukaan uskonnon pitää saada olla uskontoa. Hengellisesti itsekkäinä ja toistenkaan valheita suosimatta etsimme kontaktia olemassaolon perustaan, mutta teemme näin nimenomaan vapautuaksemme elämään toisia ihmisiä ja maailmaa varten, siis puhuaksemme rahastakin silloin kun tarve vaatii ja seurataksemme maailman tapahtumia silloinkin kun ne ovat järkyttäviä.







Totuusyhteiskunta

Syvällinen neuvostoliittolainen ajattelija Mihail Bahtin, jonka upea Dostojevskin poetiikan ongelmia on suomennettu, on muotoillut määritelmän, joka on askarruttanut minua kovasti jo muutaman vuoden.

Bahtinin mukaan siellä, missä kaksi ihmistä on yhdessä sitoutunut totuuteen, läsnä on Kolmas, yli-ihminen, yli-minä, jokaisen minän todistaja ja tuomari.

Raamatun lukijan mieleen tulee Jeesuksen sana, joka muistuttaa tätä määritelmää. Seillä, missä kaksi tai kolme opetuslasta on koolla Jeesuksen nimessä, hän lupaa itse olla paikalla.

Molemmissa näissä määritelmissä on kyse oikeastaan samasta asiasta kuin Jumalan läsnäolosta kahden ihmisen aidossa kohtaamisessa Minä-Sinä-tasolla. Jumala kohdataan, kun suostutaan kohtaamaan toinen ihminen syvästi yhteisessä sitoumuksessa, Bahtinilla sitoutuneina totuuteen, raamatun lauseessa sitoutuneena Jeesukseen.

Minkä tähden nämä lupaukset on rajoitettu koskemaan vain vähintään kahta ihmistä? Enkö aivan äsken väittänyt, että Jumala kohtaa ihmisen myös kaikkein syvimmässä yksinäisyydessä, paikalle ei toki tarvita talonmiestä eikä naapurin rouvaa.

Itse ymmärsin vaatimuksen vasta sitten, kun pohdin totuuden käsitettä yhdessä näiden äskeisten määritelmien kanssa.

Jeesushan sanoo itse olevansa totuus: Minä olen tie, totuus ja elämä. Bahtinin mukaan totuus ei ole rimssu tosia väitteitä, vaan sitä, mitä emme vielä ole, siis sitä, mitä meistä voisi tulla.

Väitän, että molemmissa totuuden käsitteissä, sekä Jeesuksen että Bahtinin, on kyse syvemmästä kuin tosiasiatotuudesta. Kun kristitty tunnustaa, että Jeesus on totuus, hän tarkoittaa muun muassa sitä, että Jeesuksen opetuksissa, elämässä ja kohtalossa nähdään ihmiseen sisältyvät toistaiseksi toteutumattomat mutta toteutumaan pyrkivät mahdollisuudet. Totuus on Bahtinin mukaan juuri näitä tähän asti laiminlyötyjä mahdollisuuksia. Kutsun tällaista totuuden käsitettä eksistentiaaliseksi totuudeksi.



Eksistentiaalinen, syvempi totuus ei ole yhden ihmisen saavutettavissa. Ihmiset voivat toteuttaa heissä piilevitä mahdollisuuksia vain yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tätä samaa asiaa tähdentävät niin Jeesuksen sana kuin sekä Bahtin että Buber. Jeesus on paikalla silloin, kun ainakin kaksi on koolla hänen nimessään. Kolmannen läsnäolo edellyttää ainakin kahden totuuteen sitoutuneen ihmisen yhteyttä. Joka kerran kun kaksi ihmistä kohtaa Minä-Sinä-suhteessa, he kohtaavat myös Jumalan. Jumalan ulottuvuudessa tapahtuva toisen ihmisen kohtaaminen merkitsee sitä, että ihmiset muuttuvat toistensa vaikutuksesta niin että ihmisyyteen kätketyt, mutta pinnan alla uinuvat mahdollisuudet pääsevät heissä toteutumaan.

Omia kokemuksiani tulkitsen niin, että Jumala puuttui elämääni tahtoen muuttaa minua, että voisin olla toiselle ihmiselle ihminen. Samalla Jumala tarttui toisen ihmisen elämään, pani tämän todistajaksi sille muutokselle, mikä minussa tapahtui, antaakseen myös hänelle muutoksen mahdollisuuden.

Totuuden käsittäminen asiaksi, joka kutsuu minua muuttumaan yhdessä toisen ihmisen kanssa, on pakottanut miettimään uudestaan monta asiaa.

Käsitän sen, ettei totuus ole mitään sellaista, jonka voisin saavuttaa yksin, toisista ihmisistä riippumatta. Totuutta ei johdeta tosiasioista, vaan sen premisseinä eli niinä lauseina, josta totuus johdetaan, ovat toinen toistensa kanssa muuttumaan valmiit ihmiset.

Etenkin muutamia vuosia sitten puhuttiin paljon todellisuuden haltuun ottamisesta. Kun jostakin asiasta oli saatu aikaan kelvollinen teoria, sanottiin, että tuo asia oli otettu älyllisesti tai teoreettisesti haltuun.

Totuus asiana joka voi tapahtua vain totuuteen sitoutuneiden ihmisten välillä merkitsee sitä ettei totuus ole kenenkään haltuun otettavissa. Yksiö ei sitä voi sitä ottaa yksin haltuun, koska siinä aina tarvitaan toista ihmistä. Yhteisökään, esimerkiksi kirkko, puolue tai koulukunta, ei voi ottaa haltuun totuutta, koska totuus on sitä, mitä ei vielä ole.

Totuudellisuuden käsitettä on niin ikään pakko tarkistaa. Totuudellisuutta ei ole se, että puhuu suoraan niin kuin ajattelee ketään mielistelemättä eikä sekään, ettei jätä sanomatta mitään sellaista, mikä olisi tärkeätä asiassa. Totuudellisuus on muutokseen sitoutumista. Ihminen menee rehellisenä toisen ihmisen luo vain jos on valmis palaamaan hänen luotaan toisenlaisena ihmisenä.

Milloin kirkko on totuudellinen?



Kirkko ei ole totuudellinen, jos se sulkeutuu maailman vaikutteilta vartioimaan totuuden aarretta, jonka kuvittelee saaneensa haltuunsa. Totuudellinen se ei ole myöskään silloin, kun se ottaa maailman vastaan maailman omilla ehdoilla. Kirkko on totuudellinen vain silloin kun se kohtaa maailman sitoutuneena muuttumaan tämän kohtaamisen vaikutuksesta samalla kun se haastaa maailmaa samaan totuudellisuuteen. Joskus on toimittava kuin palkkapiika, joka mieluummin halolla lohduttaa kuin voitelee evankeliumin hunajalla.

Maailmassa on paljon hyviä ajatuksia, joissa tähdennetään toisen ihmisen huomioon ottamisen ja kunnioittamisen tärkeyttä. Näihin kuuluu esimerkiksi liberalismi ja sellainen moniäänisen yhteiskunnan ihanne, josta olen kirjoittanut esimerkiksi kirjassani Tulevaisuus kriisissä. Se totuudellisuus, josta tässä olen puhunut, ei kuitenkaan ole samaa kuin liberaali valmius sietää yhteiselämää toisella tavalla ajattelevien ihmisten kanssa.

Liberaali pitää kiinni omista ajatuksistaan ja antaa toisten rauhassa pitää kiinni omistaan. Totuudellinen ihminen hakee erimieliseen yhteyttä, jossa on paikalla Kolmas, siis totuuden vaatimus ja ulottuvuus. Kohtaaminen voi olla rajua, eikä toisen valheita enempää kuin omiakaan piilotella eikä hyysätä. Yksimielisyyttä ei ehkä löydetä koskaan, mutta entiselleenkään ei voida jäädä.

Monissa kirjoituksissani olen puhunut totuusyhteisöistä, kun olen tarkoittanut niitä suhteita, joissa Kolmas on paikalla tuomarina ja todistajana. Monissa peri- ja ystävyyssuhteissa varmaan päästään lähelle totuusyhteisölle asetettavia vaatimuksia. Suuremmissa yhteisöissä ihanne jää kauemmaksi. Kauimpana häämöttää totuusyhteiskunnan ihanne. Totuusyhteiskunta olisi yhteiselämää, jossa kaikki tapahtuisi Kolmannen katseen alla.





Miksi juuri minä?

Amerikansaksalainen kirjailija Kurt Vonnegut väittää jossakin romaanissaan, että ihminen eroaa muista eläinlajeista oikeastaan vain yhdessä suhteessa. Tapahtuipa hänelle mitä tahansa, hän on aina kysymässä: Why me? Miksi juuri minä? Katolta putoaa tiiliskiven palanen väkijoukkoon ja joku saa sen päähänsä. Eikö ole maailman typerin asia kysyä: Miksi juuri minä? Miksi sitten joku muu kuin sinä?

Parissa viime luvussa olen pohdiskellut kokemani merkitystä aika yleisin käsittein. Viime vuonna kysyin itseltäni yhä uudelleen: Miksi juuri minä? Miljoonat ihmiset toteuttavat kohtaloitaan, eikä Jumala näytä puuttuvan heidän aisoihinsa; miksi hän puuttui juuri minun asioihini?

Ajattelin aluksi, että minua tarvitaan johonkin tiettyyn tehtävään, ja yritin selvittää, mikä se olisi. En kyennyt löytämään mitään selvää vastausta tähän kysymykseeni. Tein kuitenkin kaiken, mihin tapahtumat loogisesti johtivat. Kerroin Helsingin hiippakunnan johdolle, etteivät aikoinaan papin virasta eroamiseeni vaikuttavat syyt olleet enää voimassa. Jätin piispan harkintaan, mitä hän tiedolla tekisi. Tämä johti aikanaan siihen, että minut siunattiin uudelleen papin tehtäviin pyhäinpäivänä, kuten olen jo kertonut. Siitä lähtien olen varannut osan vapaa-ajastani seurakunnan käyttöön. Olen esimerkiksi käynyt eri puolilla maata saarnaamassa ja luennoimassa seurakuntien tilaisuuksissa. Muuten olen jatkanut entisiä töitäni, kirjoittamista, opetustyötä ja radio-ohjelmien tekoa.

Miksi juuri minä?

Sattui niin, että Helsingin tuomiokirkossa tarvittiin saarnamiestä elokuussa -94, tasan vuoden päästä siitä, kun elämässäni kävi suurin myrsky. Suostuin mielelläni tehtävään, kun pyydettiin.

Päivän tekstit puhuivat kutsumisesta ja valinnasta. Esimerkiksi Vanhan testamentin tekstinä oli Jeremiaan kirjan tunnettu vertaus savenvalajasta. Savenvalaja keskeyttää muovailutyönsä, jos tuloksesta ei näytä syntyvän tyydyttävää, ja aloittaa taas kaiken alusta. Mikä savi on riitelemään savenvalajan kanssa? Jumala valitsee kenet valitsee ja kutsuu kenet kutsuu eikä ole kenellekään tilivelvollinen.



Saarnaa mietteissäni tunsin saaneeni vastauksen kysymykseeni. Syistä, joita en saa koskaan tietää, Jumala tempasi juuri minut erilleen, näytti minulle ihmeitään, siirsi minut uudestaan tien alkuun ja jätti pohtimaan, miten eläisin tästä lähin.

Monen oikeudentuntoa saattaa loukata tämä johtopäätös. Eikö moinen ole mielivaltaa? En osaa vastata vastaväitteisiin. Tiedän vain sen, että minulla itselläni ei todellakaan ole osaa eikä arpaa siinä mitä minulle tapahtui. Olin täysin luopunut toivosta, että elämässäni tapahtuisi enää mitään ihmeellistä, mitään suurta käännettä.

Jälkeen päin asiaa katsellen kehityksessäni oli toki pitkään tietty suunta. En enää mennyt ehdolle eduskuntavaaleihin vuonna 1987. Vietin moniaita vuosia hiljaiseloa, muun muassa kääntäen suomeksi John Rawlsin laajaa Oikeudenmukaisuuteoriaa. Vuosikymmenen vaihteessa aloin muuttaa elämänotettani aktiivisemmaksi. Aloin kirjoittaa kolumneja ja tehdä radio-ohjelmia. 1990 julkaisin kirjankin, Välittämisen tauti.

Lehtikirjoituksissani alkoi silloin tällöin esiintyä uskonnollisia ja kirkollisia teemoja. Nämä asiat olivat ruvenneet uudestaan kiinnostamaan minua. Tulevaisuus kriisissä-kirjan esipuheessa olin jo todennut julkisesti sen, minkä sitten sanoin piispa Eero Huoviselle: papinvirasta eroamisen perusteet olivat kohdallani rauenneet.

Olin siis valmistellut älyllisellä tasolla jo pitkän aikaa jonkinlaista kannantarkistusta, vaikken itse tähdännytkään tietoisesti mihinkään suuntaan. Ymmärrän itse asian niin, että sisälläni oli tapahtumassa jotakin, josta olin itse tietämätön, mutta älyn tasolla olin jo ajattelemassa asioita, jotka aikanaan tapahtuisivat todellisessa elämässäni.

Tutkijaprofessori Simo Knuuuttila, opiskeluaikainen asuinkaverini, oli loppuksästä käymässä tv-ohjelmasarjassani, jonka nimi oli Kappeli. Kun lensimme Vaasasta kotia kohti, keskustelimme kaikenlaisista asioista. Monet Simo Knuuttilan kommentit jäivät askarruttamaan mieltäni ja erityisesti yksi. Knuuttilan mielestä oli varsin epätodennäköistä, että kukaan tuliisi aikuisen iällä uskoon, ellei hänellä olisi jo lapsuudessa vankasti laskettuna uskonnollisten valmiuksien perusta. Tietenkin Simo Knuuttila sanoi tämän hänelle ominaisella huumorilla, kovasti kärjistäen asiaa.



Uskon kyllä, että lapsuuden aika on tärkeää uskonnon näkökulmasta. Lapset, jotka elävät vailla merkitsevää uskonnon kosketusta, kasvavat toisenlaisiksi aikuisiksi. Heidän on toisaalta paljon vaikeampi vastaanottaa uskonnollisesti tärkeitä kokemuksia. Toisaalta he joutuvat myöskin helpommin erilaisten uskonnollisten tuulten vietäviksi. Myös uskonnollisia tunteita opitaan. Näissä asioissa oppimaton ei osaa tunnistaa eikä eritellä uskonnollisia tunteitaan. Monenkirjava ja kritiikitön uususkonnollisuus, joka on ajalle ominaista, on ainakin yhtä paljon uskonnollisen kasvatuksen puuttumisen seurausta kuin rakentuu kasvatuksen väestössä ylläpitämille uskonnollisuuden jäänteille. Uskonnonopetuksen vastustajat raivaavat tietä uskonnon guruille, niin uskon.

Toisaalta varaankin ajattelen aivan päinvastoin kuin Simo Knuuttila. Oletan, että uskonnollinen kokemus on jokaiselle ihmisyksilölle ominaista perikokemusta. Uskonnollinen kehitys voi estyä tai näivettyä virikkeiden puutteen tähden, mutta jokaisen ihmisen sisimmässä on uskonnon pohjaa. Merkittävä uskonnollinen murros on uskoakseni joka miehelle ja naiselle mahdollinen asia. Tällä tarkoitan sitä, että Jumala voi puuttua jokaisen ihmisen elämään, ei vain sen, joka on käynyt pyhäkoulua.

Keskustelu sai minut raskaisiin ajatuksiin. 1960-luvun oppien mukaan olen koettanut varoa lasteni indoktrinoimista. Uskonnosta en virittänyt keskustelua lasteni kanssa koskaan omasta aloitteestani, niin kuin en politiikastakaan.

Indoktrinaation puuttuminen lasteni elämästä oli tietysti näennäistä. SKDL:n kansanedustajan ja papin perheeseen syntyneet eivät tietenkään kasva aatteellisesti neutraalissa ilmapiirissä.

Ajattelin kuitenkin, että jos minulle vielä syntyisi lapsia, mikä on mahdollisimman epätodennäköistä, pitäisin huolta heidän oikeuksistaan uskonnollisiin peruskokemuksiin. Pienellä lapsella on todellakin oikeus iltarukoukseensa.

Monet äidit ja isät rukoilevat lastensa puolesta. Tiedän, että minunkin puolestani on rukoiltu. Rukoilen itsekin omien lasteni puolesta. On johdonmukaista, että uskon esirukouksen voimaan. Ehkä vastaus kysymykseen, miksi juuri minä, onkin löytynyt. Jospa puolestani esitetyt rukoukset on kuultu.



Jumalan kädenannot

Aholansaaressa kesällä viettämäni viikon aikana luin, kuten jo kerroin, moneen kertaan Paavo Ruotsalaisen kirjallisen tuotannon, joka yhteensä on noin sata sivua kirjoitustaidottoman miehen sanelemia kirjeitä.

Paavo Ruotsalaisen suuri historiallinen tehtävä oli ohjata laajana hyökynä etenevää herätystä oikeaan ja raittiiseen suuntaan. Elettiin suurten kokemusten aikaa. Psykohistorioitsija Juha Siltala on kuvannut herännäisyydestä kertovassa kirjassaan, kuinka herätys saattoi iskeä niittoväkeen pellolla kesken työpäivän. Kokemukset tulevat ja menevät, mutta mitä neuvoksi ihmiselle, jonka ensimmäisen kihlauksen ajat - näin Paavo kutsui suuria kokemuksia - olivat jo takanapäin, niin että muistot olivat enää jäljellä.

Suurimpana vaarana tässä tilanteessa on takertua niihin rippeisiin, joita vielä on jäljellä alkuajan suurista kokemuksista. Ihminen tekee niistä itselleen Kristuksen. Paavo Ruotsalainen tähdentää, että suuret kokemukset ovat Jumalan kädenantoja, kädenojennuksia. Usko ei ole hurmoksissa elämistä vaan elämää Jumalan yhteydessä.

Fundamentalismilla tarkoitetaan perustuksesta, fundamentista, kiinni pitämistä. Useimmiten fundamentalistit määrittelevät perustakseen Raamatun, jonka katsovat olevan Jumalan sanelemaa totuutta viimeistä iin pistettä myöten. Toisinaan perustuksilla tarkoitetaan oman kirkkokunnan uskontunnustuksia tai muita uskonselityksiä. Monesti olaan suurissa vaikeuksissa, kun ollaan sekä tunnustuksellisia että raamatullisia fundamentalisteja, oman uskontokunnan opit kun saadaan sopusointuun Raamatun tekstien kanssa vain keinotekoisin tulkinnoin.

Fundamentalismi on meidän aikanamme tärkeä ilmiö. Amerikkalaiset tulevaisuudentutkijat Naisbitt ja Aburdene väittävät kirjassaan Megatrends 2000, että USA:ssa elävät noin 60 miljoonaa fundamentalistista kristittyä vaikuttavat jo paljon suurvallan tärkeisiin poliittisiin ratkaisuihin. Myös islamissa on omat fundamentalistinsa, jotka tuottavat islamilaisille valtioille suuria ongelmia.



Paavo Ruotsalainen määrittelee itse asiassa toisenlaisen fundamentalismin muodon, kokemusfundamentalismin. Elämän ja oman Jumala-suhteen perustusta etsitään uskonnollisista elämyksistä. Juuri sitä hän tarkoittaa, kun puhuu siitä, että ihmiset rakentavat kokemuksistaan itselleen Kristuksen. Vaikka Ramattu- ja tunnustusfundamentalismi on suuri voima nykyajan kristikunnassa, tyypillisin ajan uskonnollinen ilmiö on varmaan kokemusfundamentalismi.

Puhuttaessa kokemusfundamentalismista joudutaan teologisiin ongelmiin. On mahdotonta kiistää sitä, että Uudessa testamentissa, nimenomaan Apostolien teoissa, Pyhän Hengen koettavissa oleva tulo on kristillisyyden sinetti. Ihmisiltä esimerkiksi kysytään, olivatko he saaneet Pyhän Hengen uskoon tullessaan. Ainakin Luukkaan edustamassa kristillisen uskon haarassa uskoon tulevan odotettiin kokevan jotakin arkisesta kokemuksesta poikkeavaa.

Paavo Ruotsalaisen tekstit ovat myös vaikeita. Vaikka hän torjuikin kokemukset uskon perustana ja käski katsomaan vain Kristukseen, hänelläkin on lapsenoikeuden käsite. Lapsenoikeudessa ei ole kyse elämyksistä eikä tunteista, mutta selvästikin sisäisestä tilasta, josta ihminen itse on tietoinen. Ilman tätä lapsenoikeutta jopa rukoileminen on väärää yritystä; itse asiassa Paavo Ruotsalaisen mielestä ihminen ei edes ole kristitty niinä aikoina kuin hänellä ei ole tuota lapsenoikeutta.

Asiaa selkeyttää mielestäni suuresti, kun palautamme mieliin Martin Buberin Minä-Sinä suhteen käsitteen. Ihminen ei ilmeisestikään voi olla Minä-Sinä-suhteessa toiseen ihmiseen huomaamattaan. Buber kuvaa tuota suhdetta hyvin voimakkain sanoina. Sille on esimerkiksi ominaista poissulkevuus (Ausschliessichkeit). Siinä ei enää ole vain osa todellisuutta samalla tavalla kuin jokainen kokemuksen kohde on vain osa todellisuudesta. Sinä täyttää koko todellisuuden. Buber täsmentää, ettei Sinän poissulkevuus merkitse sitä, että muu todellisuus ja sen kohteet häviäisivät. Pikemminkin on kyse siitä, että kaikki mitä nähdään, nähdään Sinän valossa.

Minä-Sinä-suhde on tila, josta ollaan tietoisia, vaikkakaan Minä-Sinä-suhde ei nimenomaan ole kokemus eikä elämys, koska kokemuksilla ja elämyksillä on vain kohteita. Vaikka lapsenoikeus on asia, josta ollaan tietoisia, se ei ole kokemus eikä elämys vaan se on sellaista suhdetta Jumalaan, jossa ihminen huokaa: Abba, isä - siis juuri sitä, mitä Buber tarkoittaa Minä-Sinä-suhteella.



Tietämättä mitä käytännössä tapahtui tai koettiin silloin, kun uskoon tulija varhaiskirkossa sai Pyhän Hengen, oletan, että kaikki se mitä äsken sanoin lapsenoikeudesta, pitää siihenkin nähden paikkansa. Pyhän Hengen saaminen oli henkilökohtainen kosketus Kristuksen kanssa, ja siihen tietysti liittyi joskus voimakkaitakin elämyksiä, mutta tuo kosketus ei itse ollut elämys, se vain tuotti myös elämyksiä.

Paavo Ruotsalainen oli huolissaan myös siitä, kuinka helposti uskonnolliset nautinnot ja hyvänolon tunteet muodostuivat äsken heränneen elämässä pääasiaksi. Paitsi uskonnollisista huippukokemuksista, myös hengellisestä viihtymisestä ja yhdessä olemisen ilosta voi tulla vääränlainen perusta eli fundamentti, jolle elämä rakennetaan.

Rippikouluiässä ihmisen uskonnolliset ja sosiaaliset tunteet ovat keskeisessä asemassa hänen hengellisessä elämässään. Ehkä niin kuuluukin olla. Ehkä rippikouluikäisenä nuorena kuuluukin laajentaa uskonnollisten tunteidensa alaa ja oppia uusia vivahteita. Tunnefundamentalismin vaarat ovat kuitenkin tutut. Kun tunteiden hehku haalenee, useinkaan nuorelle ei jää käsiin mitään: hänen uskonsa sortuu perustana olevan tunteen haurastumisen myötä. Monessa tapauksessa pettymys ja nöyryytys on niin suurta, että nuori saa koko elämän kestävän immuniteettisuojan kaikkea uskonnollista vastaan.

Viime aikoina kirkon elämässä on tullut esiin piirteitä, jotka ovat sekä hyvin positiivisia että hiukan huolettavia. Kylmä älyllisyys on ollut suomalaisen kansankirkollisuuden luotaantyöntävimpiä piirteitä, mutta nyt on murtautunut esille aitoa hengellistä elämää, jossa tunteilla on niille kuuluva asema. Ajattelen esimerkiksi tuomasmessua, johon kävin tutustumassa.

Tuomasmessussa on piirteitä, jotka vaikuttavat minuun henkilökohtaisesti luotaantyöntävästi. Kevyet iskelmänomaiset hengelliset laulut eivät vetoa minuun, vaikka olenkin niitä kuullut jo lapsena ja nuorena runsaasti esimerkiksi helluntailiikkeen, vapaakirkollisten ja Pelastusarmeijan pyhäkouluissa sekä Vivamossa, jossa kävin rippikouluni. Minua puhuttelevat enemmän virsikirjamme virret ja mikseivät möys körttitapaan lauletut Siionin virret. Tsemppiä!-huudot ja muut reipastelut eivät minua innosta. Ei kuitenkaan ole yhtä ainoata tapaa harrastaa hartautta oikein eikä minun persoonani ole mikään normaalikristityn mitta, jota pitäisi käyttää ilmiöiden arvostelussa.

Todellinen vaara tuomasmessussa on se, mistä jo Paavo Ruotsalainen huomautti: se, että hengellisistä iloista ja nautinnoista tulee Kristus, joka aikanaan haalistuessaan jättää jäljelle pettyneen ihmisen.







Ryhtyäkö uskovaiseksi

Paavo Ruotsalaisen kirjeistä näkyy hänen huolensa toisesta vaarasta, joka kohtaa kristittyä kihlauksen aikojen jälkeen. Ihminen voi etsiä perustaa elämälleen ja Jumala-suhteelleen uskovaisen ihmisen roolista.

Hän tietää entuudestaan, millaisia uskovaiset ihmiset ovat, miten he käyttäytyvät, miten he pukeutuvat, miten he aikansa käyttävät. Nyt kun hänestä on tullut uskovainen, hänen kuuluu täyttää huolellisesti nämä häneen kohdistetut rooliodotukset.

Paavo Ruotsalainen protestoi kaikella voimalla tällaista roolifundamentalismia vastaan. Siihen tähtäsivät monet hänen kuuluisat karkeutensa ja sopivuuden rajan usein ylittävät eleensä. Yritys pelastaa itsensä tulemalla odotusten mukaiseksi ihmiseksi oli tuhoon tuomittu.

Itse kohtasin rooliodotukset voimakkaina sen jälkeen, kun olin ottanut takaisin papin tehtävät. Oletan, että herätyspuhujat sijoittivat minunkin nimeni uskoon tulleiden julkkisten luetteloihinsa, joiden avulla he etsivät vakuuttavuutta esiintymiseensä. Seurauksena oli, että minua kutsuttiin tilaisuuksiin, joihin en ilmeisesti kuulunut ja minun tilaisuuksiini tuli ihmisiä aivan väärin odotuksin.

Kaikkialla minulta odotettiin raflaavia paljastuksia ja kertomuksia ihmeellisistä elämyksistä. Kun en oma-aloitteisesti ryhtynyt niitä kertoilemaan, tilaisuuden juontaja teki kohti käyviä kysymyksiä saadakseen minut käsittämään, mitä minulta odotettiin. Kovin kiusallisia tilanteita ei syntynyt, kun useimmissa paikoissa oivallettiin, ettei minulla ollut aikomustakaan ryhtyä esiintymään uskoon tulleena julkisuuden henkilön vakiintuneessa roolissa.

Vanha zen-buddhalainen tarina on viehättänyt minua kovasti. Munkilta kysyttiin, miten hänen elämänsä muuttui, kun hän sai valaistuksen. Niin, ennen valaistusta elämä oli veden kantamista, puiden hakemista ja ruuan laittoa. Sitten valaistuksen jälkeen elämä oli veden kantamista, puiden hakemista ja ruuan laittoa.

Munkki tarkoitti, että elämä jatkuu valaistumiskokemuksesta huolimatta entisellään, mutta ihmisen suhde omaan elämäänsä muuttuu. Puiden hakeminen jatkuu, mutta puiden hakeminen merkitsee jotakin aivan muuta kuin ennen valaistumista.



Oletan, että voimme soveltaa tätä esimerkkiä sellaisenaan myös kristityn elämään. Minä-Sinä-suhteen syntyminen olemassaolon perustaan ei välttämättä merkitse suuria ulkonaisia muutoksia siinä miten esiintyy ja miten elää. Poissulkeva Sinä ei syrjäytä arkielämän asioita ja kohteita. Kaikki vain nähdään nyt Sinän valossa, Sinän tulkitsemana.

Tämä ajatus on jyrkässä ristiriidassa kaikkien roolivaatimusten ja niiden täyttämisen kanssa.

Eikö kristillinen usko kuitenkin vaadi ihmistä elämään monella tavalla toisin kuin maailman ihmiset elävät? Ovathan esimerkiksi Paavalin kirjeet täynnään ohjeita siitä, miten kristityn tulee elää.

Suuri osa työstäni on yhteiskuntaetiikan opettamista ja kehittelemistä. Olen joutunut ajattelemaan aika huolellisesti sitä, millaisia vaatimuksia Raamattu nykyihmiseen kohdistaa.

Apostoli Paavali joutui tekemään ratkaisujaan vaikeissa oloissa. Kristillinen kirkko oli syntynyt juutalaisuskonnon piiriin juutalaisen kulttuurin maaperälle. Pian kuitenkin, ja etenkin Paavalin työn vaikutuksesta, kristillinen kirkko murtautui myös pakanuuden maaperälle. Hellenistiset, siis kreikkalaisen sivistyksen piirissä elävät kristityt muodostivat pian kasvavan enemmistön.

Aluksi oli luontevaa, että kristinuskoon kääntyvät hellenistit omaksuivat juutalaiset tavat ja moraalin ja antoivat muun muassa ympärileikata itsensä. Kun voimasuhteet muuttuivat, oli ilmeistä, että juutalaisuuden vaatiminen kirkon uusilta jäseniltä oli kohtuuton ja työssä menestymisen estävä ehto.

Asiasta seurasi riitoja, jotka sitten sovittiin Jerusalemissa niin sanotussa apostolien kokouksessa. Yksimielisesti todettiin eräitä käyttäytymistä koskevia perusehtoja, jonkinlainen minimimoraali, jota vaadittiin kaikilta kristityiltä riippumatta heidän kulttuuritaustastaan.

Siihen sisältyi vain kaksi suppeata vaatimusta. Kaikkien kristittyjen tuli ensinnäkin karttaa epäjumalille uhrattua verta sekä lihaa, josta verta ei ollut laskettu. Toinen vaatimus oli seksuaalisuuden alalta. Haureutta ei tullut harjoittaa. Enemmällä taakalla eivät apostolit halunneet rasittaa niitä, jotka lähestyvät kristillistä uskoa kreikkalaiselta maaperältä käsin..

Käytännössä Paavali toteutti apostolien tekemää sopimusta etsimällä kreikkalaisen maailman moraalisen perinnön parasta etiikkaa, ja selitti, että sen mukainen vaatimusten täyttäminen oli evankeliumin arvon mukaista vaeltamista. Erityistä kristillistä moraalia ei hänen mukaansa ollutkaan.



Apostolien kokouksen ratkaisu oli kauaskantoinen. Ei ole olemassa sellaista uskovaisen roolia, jolle ihminen voisi perustaa elämänsä ja Jumala-suhteensa. Perustaksi ei löydy myöskään moraalisääntöjen kokoelmaa, jonka mukaan eläminen takaisi sen, että ihminen on kristitty ja Jumalan lapsi.

Käytännössä jo Jeesus itse oli joutunut tekemisiin samantapaisen ongelman kanssa. Hänhän eli juutalaisena juutalaisessa kulttuurissa, jossa moraalisäännöstä on laaja ja elämän eri aloja kattava järjestelmä. Jeesus teki samanlaisen ratkaisun kuin Paavali. Hänkin omaksui sen, mikä perinteessä oli parhainta, ja tulkitsi perinteen vaatimuksia tämän ydinajatuksen pohjalta. Laki oli ihmistä varten, ei ihminen lakia, Jeesus sanoi. Hän rikkoikin lain kirjaimellisia vaatimuksia silloin, kun ihmisen hyvä joutui niiden kanssa ristiriitaan, paransi sairaita sapattina ja kokosi sapattina tähkäpäitä itselleen ja oppilailleen janon sammuttamiseksi.

Sekä Jeesus että Paavali olivat näin rikkomassa niitä odotuksia, joita heidän oma uskontonsa kohdisti heihin. Molemmat perustelivat ratkaisujaan kuusikymmenluvulla kuuluisan viestintäfilosofin Marshall McLuhanin tapaan, joka sanoi: väline on viesti.

Jeesus katsoi paitsi tuovansa viestiä Jumalan valtakunnatsa myös olevansa tuo viesti: minä olen tie, totuus ja elämä. Kun hän rikkoi lakia vapahtaakseen oppilaansa nälästä tai sairaan ihmisen taudistaan, hän samalla toteutti sitä, mistä Jumalan valtakunnassa oli kysymys.

Paavali ajatteli, että kristityt ovat Kristuksen kirjeitä maailmalle, jopa Kristuksen tuoksu maailmassa. Näihin ajatuksiin rakentuu johdonmukaisesti vaatimus siitä, että kristittyjen oman elämän piti vastata tätä heidän kutsumustaan; kaiken, minkä kristitty teki, piti antaa arvovaltaa Jumalan valtakunnan sanomalle. Siksi oli tärkeää, että elipä kristitty missä kulttuuriympäristössä hyvänsä, hänen elämänsä oli sen kulttuurin silmissä arvovaltaista ja vakaata.



Olen lukenut tutkimustuloksia, joiden mukaan missään muualla ei rakenneta niin korkeaa ja jyrkkää muuria ei-uskovaisten ja uskovaisten välille kuin Suomessa. Tämä on vahingollista monessa suhteessa. Uskovaisen rooli on omiaan herättelemään ylpeyttä ja hurskaiden käyttäytymismuotojen alla piileksii monesti julmuus, mikä saattaa koitua uskovaisen omaksi tuhoksi. Jumalan lapsiksi kastetut ihmiset eivät koe kirkkoaan kodikseen, vaan vieraantuvat kristillisyydestään sen sijaan että haluaisivat päästä syvemmälle kristillisyydessään, jolloin uskovaisuus vaikuttaa suorastaan maallistumista kiihdyttävänä tekijänä.



Oikeaan porukkaan kuuluminen

Väärää fundamentalismia on myös ajatus, jonka mukaan ihminen voi rakentaa elämänsä ja Jumala-kuvansa sen varaan, että hän kuuluu oikeaan porukkaan, tarkoittipa hän oikealla porukalla kirkkoa, herätysliikettä tai muuta kirkon piirissä vaikuttavaa pyrintöä.

Minua puhuttelee erityisen paljon yksi kirkkokäsikirjan päiväjumalanpalveluksen synninpäästötekstinä käyttämä teksti. Siinä Jumala vakuuttaa: Nimeltä olen sinut kutsunut, sinä olet minun. Profeetan sanat ovat ennen kaikkea rohkaisevia. Vaikka vuoret väistyisivät ja kukkulat horjuisivat, Jumala ei pura rauhanliittoaan eli vetäydy omasta aloitteestaan Minä-Sinä-suhteesta ihmisen kanssa.

Tekstillä on toinen, ankarampi kärkensä. Profeetan sanat suuntautuvat sitä ihmiselle kovin luonteenomaista käyttäytymispiirrettä vastaan, jota olen kutsunut totemismiksi. Totemismiksi kutsutaan uskontotieteessä monessa kulttuurissa esiintynyttä ajatusta klaanin yhteenkuulumisesta, jopa sukulaisuudesta jonkin eläimen kanssa, olipa se karhu tai kettu. Saatetaan veistää sukulaiseläintä esittävä paalu, josta tulee siiten klaanin yhteyden symboli.

Kun Jumala synninpäästötekstissä korostaa sitä, että hän kutsuu ihmistä erisnimeltä, totemismin uskottelema klaanin sisäinen yhteenkuuluvuus särkyy. Jumala ei puhuttele sukuja,, ei kansoja, ei tuottajien eikä työntekijöiden järjestöjä, ei puolueita eikä rotariklubeja, ei kirkkoja, ei teologisia koulukuntia eikä suuntauksia, ei sukupuolia, ei ikäryhmiä, vaan yhtä ihmistä kerrallaan, jokaista erisnimeltä. Tähän liittyy Herran julistus, jonka mukaan yksilö ei ole klaanin, vaan Herran: Sinä olet minun. Toteemin turvaan lymyävän on astuttava paalun takaa esille ja sanottava: Herra, tässä minä olen.



Viimeisen tuomion kuva Raamatussa kärjistää tämä ajatuksen äärimmilleen. Elävän elämän oikeustaistelutilanteissa esimerkiksi työmiehen rinnalla on aina seissyt ammattiyhdistyksen edustaja häntä puolustamassa. Viimeisellä tuomiolla työmies on yksin. Ammattiyhdistysliikkeen toverit eivät jouda paikalle, sillä heistä jokainen on nyt itse samassa tilanteessa, vastaamassa yksin omasta elämästään ja sen perusteella syytettyinä iäisen istuimen edessä. Edes aviopuolisot, jotka ovat vuosikymmeniä vastanneet asioista yhdessä ja tukeneet toinen toisiaan, eivät ole nyt saaneet avec-kutsua. He ovat vastaamassa yksin elämästään. Jahve, Raamatun Jumala, murskaa ihmisen toteemit.

Jeremiaan vertauksessa savenvalajan pajasta on suorastaan inhimillistä moraalia loukkaavasti muotoiltu Jumalan täydellinen riippumattomuus ihmisten kunnioittamista muodoista ja yhteenkuuluvuuksista. Jahve julistaa luvanneensa kansalleen hyvää, mutta ilmoittaa voivansa milloin tahansa peruuttaa lupauksensa, ottaa pois hyvän ja antaa sen kenelle mielii. Edes inhimillinen kunniallisuus, joka sitoo ihmisen lupaukseensa, ei sido Jumalaa.

Käytännössä Raamattu todistaa Jumalan toimineen juuri tämän kuvauksen mukaisesti. Israelille luvattiin Daavidin sukuinen voideltu kuningas, Messias, mutta se tapa jolla Jumala täytti lupauksensa, suorastaan pilkkasi niitä odotuksia, jotka lupaus oli Israelin kansassa herättänyt: kuninkaan se sai, kuninkaan, jolla oli orjantappurakruunu, valtakunnan se sai, valtakunnan joka ei ollutkaan tästä maailmasta.

Israelin kansa oli valittu kansa, lupauksen kansa, joka hylättiin ja jonka perintö siirrettiin pakanakansoille. Moni kirkko ja uskonnollinen suuntaus uskottelee olevansa Jumalan valitsema, hänen erityisessä suojeluksessaan oleva kansa. Vaikka näin olisikin, esikoisoikeus on aina vaaranalaisena. Jumala on pidättänyt itselleen vapauden suunnitelmiensa muuttamiseen.

Rajuimpia Jeesuksen kannanottoja on se, millaiseksi hän kuvaa sen tilanteen, jossa ihmiset viimeisellä tuomiolla kohtaavat Ihmisen Pojan. Toisille hän sanoo: Te isäni siunatut. Kun minun oli nälkä, te annoitte minulle ruokaa. Nämä ihmettelevät: Milloin näimme sinut nälissäsi? Ihmisen poika sanoo: Mitä te olette tehneet yhdelle vähäpätöiselle lähimmäisellenne, sen te olette tehneet minulle. Yhtä yllättyneitä ovat monet, jotka odottamansa siunauksen sijasta saavat kirouksen. Perusteluna oli, että he olivat jättäneet Ihmisen Pojan nälkäisenä heitteille, kun olivat hylänneet apua tarvitsevan lähimmäisensä.

Monet teologit, muiden muassa amerikansaksalainen Paul J. Tillich, ovat pohtineet tästä Jeesuksen vertauksesta johdettuja käsitteitä, nimetöntä Kristusta ja piilevää kirkkoa.



Kristus ei aina liiku maailmassa leimallisesti uskonnollisena olentona, joka kaikkialla tyrkyttää teologien antaminen arvonimien täyttämää käyntikorttiaan. Kristillisistä yhteisöistä voimme joutua turhaan etsimään Kristusta, mutta tietämättämme saatamme kohdata hänet yllättävissä yhteyksissä, paikoissa ja seuroissa, joihin hän ei tuntuisi lainkaan kuuluvan. Kristus toimii maailmassa myös anonyyminä; hänen kohtaamistaan eivät takaa tilaisuuden kristilliset tunnukset eikä estä niiden puuttuminen. Jumala ei asu käsin tehdyissä temppeleissä eikä ihmisten muodostamissa organisaatioissa.

Piilevä eli latentti kirkko viittaa siihen, että viimeisellä tuomiolla tapahtuu paljon yllätyksiä. Muistaakseni Martti Luther varautui kolmenlaisiin yllätyksiin kerran, kun hän pääsi taivaaseen. Sillä olisi monia, joiden ei uskoisi sinne kuuluvan, sieltä puuttuisi monia, joiden olisi luullut sinne pääsevän, mutta suurin yllätys olisi se, että hän itse, Martti Luther, olisi siellä.

Eräässä toisessa vertauksessaan Jeesus kertoo veljeksistä, joita isä patistaa töihin viinitarhaan. Toinen suostuu kerkeästi, mutta itse asiassa jättää pyynnön täyttämättä. Toinen kieltäytyy, mutta myöhemmin katuu ja täyttää sittenkin isänsä toivomuksen. Vertauksen sanoma on selvä: ei se ole ratkaisevaa, mihin tunnustaudutaan, vaan se, mitä tosiasiassa tehdään.

Uskonkin, että itseään uskonnottomina pitävien ihmisten joukossa on monia, jotka aidolla tavalla kohtaavat elämän perustan, Jumalan, elämänsä Minä-Sinä-suhteissa. Uskovaisten joukossa on monia, jotka eivät milloinkaan kykene näkemään toisessa muuta kuin kohteensa ja esineensä. Sellainen ihminen saattaa olla oikea hurskaitten kliseitten Tonava - vai pitäsikö tässä yhteydessä puhua Jordanista? - eikä se häntä auta, sillä hän torjuu kohtaamisen elämän perustan, perus-Sinän, Jumalan kanssa.

Se mitä olen sanonut, ei merkitse sitä, että esimerkiksi kirkko olisi tarpeeton. Muodissa oleva uususkonnollisuus hyökkää sopivassa ja sopimattomassa tilanteessa niin kutsumaansa organisoitua uskonnonharjoitusta vastaan. Taustalla on usein kummallisia individualistisia mielikuvia yksinäisestä uskonnonharjoittajasta, joka omintakeisella ja jäljentämättömällä tavallaan hakeutuu yhteyteen Jumalan kanssa.



Jumala kutsuu ihmistä erisnimeltä, se on totta, mutta hän kutsuu ihmistä yhdessä toisten ihmisten kanssa sukeltamaan ihmisyyden ennen tutkimattomiin syvyyksiin. Kristittynä eläminen on elämistä toisten kristittyjen yhteydessä. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että uskonnollisen klubin jäsenkortti kävisi taivaspassista ja takaisi kattavan pelastusturvan, eikä rajoita Jumalan tapaamisoikeutta: hän ottaa kontaktin kehen ottaa eikä ole selitystä velkaa kenellekään.



Älyllistäminen

Paavo Ruotsalainen puhuu kirjeessään usein aivu-uskosta eli aivouskosta. Nykyaikana puhutaan asioiden älyllistämisestä ja intellektualismista.

Ruotsalaisen aivo-uskokäsite on ilmeisesti paljon laajempi asia kuin vain uskonasioiden väärä älyllistäminen.

Luulisin, että Paavo Ruotsalaisen ajatuksia valaisee Martin Buberin erittely kahden perussanaparin, Minä-Sinä-perussanaparin ja Minä-Se-perussanaparin suhteesta. Näillä perussanapareilla on se ero, että jälkimmäisen ihminen voi sanoa osalla olemuksestaan, edellinen on sanottavissa vian koko olemuksella. Niihin ihmisiin ja oloihin, joita käsittelemme kohteinamme, suhteemme voi olla puolinainen. Minä-Sinä-suhteessa kohdattava toinen osapuoli, Sinä, on kaiken muun poissulkeva, siten että Sinä täyttää koko horisontin, ja kaikki muu nähdään vain Sinän valaistuksessa. Tätä tarkoittaa väite, että perussanapari Minä-Sinä voidaan sanoa vain koko olemuksella.

Paavo Ruotsalainen tarkoitti aivouskolla kaikkea sitä, mihin pakenemme voidaksemme välttää kohtaamisen perus-Sinän kanssa tässä kaiken täyttävässä, koko olemuksemme mukaan vetävässä poissulkevuudessaan.

Aivouskoa on suuntautuminen kokemukseen ja hengellisten ilojen etsiskely, uskovaisen roolin suojiin tai hengellisen toteemin taakse lymyäminen.

Tyypillisintä aivouskoa on elämän ja Jumala-suhteen perustaminen älyllisen oikeassa olemisen varaan, älyfundamentalismi. Raamatullisuudeksi ja tunnustuksellisuudeksi itsensä esittelevä fundamentalismi on juuri tämäntyyppistä. Ihminen katsoo pelastuvansa siksi että on oikeassa.

Älyfundamentalismi on varmaankin nimenomaan omalle kirkollemme luontainen väärän perustuksen muoto.

Hyvinkään kirkkopäivien jälkeen heinäkuun lopulla aloin käydä kirkossa pitkän, pitkän tauon jälkeen. Parikymmentä vuotta oli kulunut niin, että olin käynyt kirkossa vain perhetapahtumien yhteydessä tai silloin, kun olin toimittamassa työtehtäviä, esimerkiksi osallistumassa paneelikeskusteluun. Tuosta heinäkuun päivästä lähtien olenkin osallistunut jumalanpalveluksen viettoon suunnilleen joka sunnuntai, kun matkat tai muut välttämättömät tehtävät eivät ole olleet esteenä.



Uskontunnustukseen yhtyminen oli ensimmäisillä kerroilla minulle kaikkein vaikeinta. Menin niin pitkälle, että löin satasen vetoa siitä, etten koskaan voisi lukea ääneen uskontunnustusta. Tilannettani vielä vaikeutti se, että tuomikirkoissa on tapana lukea ajallisesti myöhempi ja yksityiskohtaisempi nikealainen tunnustus tavallisen apostolisen tunnustuksen sijasta. No, alkusyksystä olin jo hävinnyt vetoni.

Sama ongelma tuli vastaani pyhäinpäivänä, kun minua siunattiin juhlallisesti uudestaan kirkon työhön. Uutta vihkimystä minun ei katsottu tarvitsevan, mutta siunaaminen toimitettiin kuitenkin yleisen pappisvihkimyksen yhteydessä. Olin läsnä koko toimituksen ajan, myös valanvannomistilanteessa, vaikka minulta ei vaadittukaan kerran antamani valan uusimista.

Tilaisuus kosketti minua syvästi, mutta siinä oli myöskin sellainen puolensa, joka jäi vakavasti arveluttamaan. Kokemukseni oli, että opillista oikeassa olemista korostettiin tilaisuuden aikana suhteettoman paljon, ikään kuin papin pääasiallisena huolena olisi es, ettei hän tulisi syyllistyneeksi ajatusvirheeseen.

Uskontunnustuksen ja puhdasoppisuuden korostamisen ongelma on siinä, että uskonsuhteessa kohdatusta elävästä Jumalasta tehdään määritelmien, tosiasiaväittämien ja uskomistoimintojen kohde. Tehdään pääasia sanoista, jotka sanotaan osalla olemusta. Jumalasta puhuminen ja Jumalalle puhuminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Jumalasta puhutaan Minä-Se(Hän)-suhteessa, Jumalalle puhutaan Minä-Sinä-Suhteessa. Teologisen teorian käsittelemä Jumala kuuluu kokonaan kohteitten kuolleeseen maailmaan. Sillä Jumalalla ei ole mitään tekemistä sen Jumalan kanssa, joka puuttui esimerkiksi minun elämäni kulkuun kesällä 1993.

Miten selvisin ongelmastani?

Ensinnäkin määrittelin selkeästi mitä tein, kun yhdyin uskontunnustukseen. En ollutkaan luettelemassa määritelmiä, jotka hyväksyin, ja tosiasiaväitteitä, jotka vannoin todeksi. Tunnustaminen merkitsi minulle aivan muuta.



Vanhassa testamentissa Jahve esittäytyy aluksi, kun hän puhuttelee ihmistä: Minä olen Herra sinun Jumalasi tai Minä olen Abrahamin ja Iisakin Jumala. Eksegeetit selittävät, että Jahven oli syytäkin esitellä itsensä. Noina aikoina käsitettiin aivan tavanomaiseksi asiaksi, että ihmistä puhuteltiin. Luonto oli täynnä jumaluuksia, pahoja henkiä ja muita olentoja, jotka saattoivat puhutella ihmistä. Vasta kun Jahve oli esitellyt itsensä, ihminen tiesi, kuka puhuu.

Jumala on kutsunut minut nimeltä, kuten hän jo esillä olleessa synninpäästön kaavassa minulle tähdentää. Hän on ottanut aloitteen ja tunnistanut minut.

Uskontunnustukseen yhtymällä minä vastaan hänelle niin ikän puhuttelemalla häntä erisnimellä. Tunnistan hänen kutsunsa kaikkein niiden äänien joukosta, joita nykyihminenkin kuulee. Tunnustan, että olen tekemisissä sen saman ihastuttavan ja kauhistuttavan salaisuuden kanssa, jonka kanssa jo Raamatun alkulehtien ihmiset ja heidän jälkeensä katkeamaton Israelin ja sitten kirkon ihmisten ketju on ollut tekemisissä.

Tapaan nykyisin aika usein ihmisiä, joilla on vaikeuksia uskontunnustuksen kanssa. Viimeksi näistä asioista keskustelimme elokuussa Lappeenrannan korkeakoululla järjestetyssä Willin miehen teologisessa seminaarissa. Esillä oli muun muassa alustava luonnos uudeksi uskontunnustukseksi. Myös Heikki Räisänen on pohtinut uskontunnustusten muuttamisen tarpeellisuutta esimerkiksi kirjassaan Uuteen uskoon. Käsittääkseni Räisänen ei päätynyt suosittelemaan uskontunnustuksen siivoamista nykyajan vaatimusten mukaiseksi.

Itse otin Lappeenrannassa kannan, jonka mukaan uskontunnustuksen muuttaminen ei poistaisi ongelmaamme. Ongelmahan ei ole siinä, että uskontunnustuksiin sisältyvät käsitteelliset määritelmät olisivat virheellisiä ja ne pitäisi korjata ajanmukaisemmilla määritelmillä. Ongelma on siinä, että ne yrittävät tehdä jotakin, mikä on mahdotonta. Ne yrittävät vangita ihmisen Minä-Sinä-suhteessa kohtaaman Sinän käsitteellisten määrittelyjen verkkoon ja siten tapppavat ihmisen kohteeksi sen mikä voi olla ihmiselle vain lähde ja kumppani.

Korostin, että jokainen uusi muotoilu, jolla jokin vanha uskontunnustusten muoto korjattaisiin, olisi yhtä väärä kuin entinenkin.

Ongelma on siinä, mitä uskontunnustusten käsitetään olevan. Ne näyttävät itsekin käsittävänsä itsensä luetteloksi niistä asioista, jotka ovat kristinuskon uskon kohteena. Niiden itseymmärrys on aivouskon mukainen.

Käsitykseni mukaan usko ei ole älyllisiin sisältöihin kohdistuvia sieluntoimintoja, vaan koko olemuksella sanottu perussanapari Minä-Sinä olemassaolon perus-Sinälle. Uskolla ei ole kohdetta vaan sillä on partneri, Sinä.



Sanoinkin Lappeenrannassa, ettei uskontunnustuksen uudistusta tarvita. Sen sijaan tarvitaan metateologiaa eli käsitystä siitä, mitä teologi on. Uskomisesta on johdonmukaisesti puhdistettava kaikki älyllistävä ja kohteellistava aivousko ja käsitettävä myös uskontunnustus puheeksi Jumalalle, repliikiksi, jossa yksilö tunnistaa Sinän joka on ensin häntä sinutellut.



Kuulolla eläminen

Olen käynyt aiemmissa luvuissa läpi monenlaisia fundamentalismin muotoja; fundamentalismi etsii elämälle ja Jumala-suhteelle ikään kuin ulkonaista perustaa. Koska tällaista perustaa ei ole, ne perustat, joita fundamentalismi on löytävinään, ovat vääriä perusteita.

Aikaisemmin puhuin haltuun ottamisen halusta. Fundamentalismin kaikki muodot ovat taktiikoita, joilla yritetään ottaa haltuun elämä ja sen perusta, Jumala. Mutta elämää ja Jumalaa ei voi saada haltuun. Haltuun saatu on kohde, ei enää Sinä.

Suhteemme toisiin ihmisiin kuvastaa piirteitä suhteessamme perus-Sinään. Ihminenkään ei ole haltuun otettavissa. Kaksi ihmistä ei milloinkaan voi omistaa toisiaan. Yritykset ottaa toinen osapuoli haltuun johtavat siihen, että Sinä kuolee ja sen tilalle jää vain hallinnan ja halun kohde.

Parisuhteen osapuolet yrittävät monin tavoin varmistaa suhdettaan. He kehittelevät ihmissuhdefundamentalismin taktiikoita. Tehdään lupauksia, joita ei ehkä voidakaan pitää. Toinen osapuoli yritetään ottaa älyllisesti haltuun määrittelemällä hänet: sellainen hän on. Mutta ihminen ei mahdu määritelmiin ja ihminen muuttuu. Kohta hän särkee määritelmät ja onkin aivan toisenlainen. Kahden ihmisen välistä suhdetta ei ole mahdollista varmistaa.

Ihmisten välisten suhteitten perikuva on ihmisen suhde olemassa olon perus-Sinään. Sitäkään ei ole mahdollista varmistaa.

Haltuun ottamisen näkökulma on käännettävä päinvastaiseksi. Sen sijaan, että kahmisin haltuuni elämän, antaudunkin elämän haltuun ottamaksi. Sen sijaan että käsittäisin rakkauden olevan jotain minussa ja sinussa, suostunkin siihen, että me yhdessä elämme rakkaudessa.

Paavo Ruotsalaisen kirjeissä minua miellyttää se, kuinka terävänäköisesti hän paljasti jo iduillaan olevat väärien perustojen kaipuut ja kuinka armottomasti hän kävi kaikkein fundamentalismin muotojen kimppuun.



Ruotsalaisen kirjeissä on kuitenkin suuri ongelma, jota en ole pystynyt ratkaisemaan. Paavo Ruotsalainen osoittaa, kuinka toivotonta ihmisen on millään keinolla varmistua Jumalasta. Kuitenkin hän kehottaa niinä hetkinä, jolloin Jumala on poissa, sanomaan: Tiedän lunastajani elävän. Eikö myös tämä ole väärää varmuutta, jonkinlainen oikeassa olevan fundamentalismin muoto? Mihin tieto siitä, että lunastaja elää, perustuu silloin kun kosketus häneen on menetetty?

Tämä kysymys liittyy Jumalasta puhumisen ongelmaan. Vähintä mitä voidaan vaatia siltä, joka puhuu Jumalasta, on se, että hän pitäytyy tiukasti siihen mikä on hänen omassa elämässään totta. Jumalasta puhujalla pitää olla tässä mielessä passi taskussaan. Kun Jumala ei kuitenkaan ole haltuun otettavissa, ei kenelläkään ole vakituista passia. On hetkiä, jolloin ihminen ei voi sanoa Jumalasta mitään, mikä olisi omakohtaisesti totta. Niinä hetkinä pitäisi kyetä vaikenemaan.

Merkitseekö tämä sitä, että seurakuntapappi pitää joka toisena sunnuntaina saarnan ja joka toisena sunnuntaina käy pöntössä pitämässä pitkän hiljaisen hetken? Tällainen saarna voisi kerran pidettynä olla paljon puhuva ja ajatuksia herättävä. Tätä menettelyä emme kuitenkaan voisi kuvitella vakiintuneena käytänteenä. Ne jotka ovat sanan virkaan asetettuja joutuvat puhumaan Jumalasta silloinkin kun ovat menettäneet häneen oman kosketuksensa.

Luulen että ongelma on rakenteeltaan hiukan samanlainen kuin kutsumisen ja valinnan ongelma.

Toisaalta Jumala tarttui elämääni ilman vähintäkään omaa myötävaikutustani, suorastaan väkivaltaisesti tunkeutuen kaikkien paksujen muurieni lävitse, selittämättä toimintansa perusteita, kertomatta mihin kaikella tähtäsi. Näyttää siltä kuin olisin täysin toisen armoilla, kykenemättä vastaamaan omasta elämästäni.

Toisaalta juuri tuo Jumalan elämään puuttuminen merkitsi sitä, että jouduin ankarassa mielessä vastaamaan omasta elämästäni, en vain siitä, mitä olen tehnyt, vaan siitä, millainen olen.

Toisaalta kaikki varmuuteni Jumalasta on väärää varmuutta. Henki puhaltaa mistä haluaa ja milloin haluaa, se ei ole minun hallussani.

Toisaalta tiedän, että Lunastajani elää. Tämäkin luottavaisuus on jonkinlaista varmuutta, mutta se ei ole väärää varmuutta. Sitä kutsutaan uskoksi. Se on sitä, että suuntaudun kohti olemassa olon perus-Sinää silloinkin kun en koe hänen läsnäoloaan. Olen kuulolla silloinkin, kun hiljaisuus on niin täydellinen ja sankka että se huutaa.



Olen torjunut kaikenlaiset varmistukset ja mallaamiset (mallaamiseksi sanoimme lapsina sitä, että joku teeskenteli tai esitti jotakin roolia). Viestini on ollut negatiivinen: tätä kaikkea usko ei ole. Mitäs usko sitten on? Mitä on elämä kristittynä?

Parhaimmillaan elämä kristittynä on puhuteltavana olemista ja vastaamista. Runsauden päivinä sitä on paljon, mutta tulevat myös niukat ajat. Niukkana aikana elämä kristittynä on kuulolla oloa. Ehkä se ei ole paljoa, mutta minusta näyttää, että se on suunnilleen kaikki.

Nuori mies odottelee kadunkulmassa minuutin toisensa jälkeen. Ehkä ihailemme hänen sinnikkyyttään? Turhaan. Odottaminen ei vaadi häneltä suoritusta. Hän kaipaa sitä jota odottaa niin paljon, ettei voisi olla odottamatta.

Kuulolla olo, kuulolla eläminen ei ole suorittamista eikä ansion keräämistä. Kuulolla olo on vain valmiutta ottaa vastaan se, mitä odottaa enemmän kuin mitään muuta elämässään. Oletan, että juuri näin Paavo Ruotsalainen ajatteli. Imelä ikävöinti, johon körttiläiset usein syyllistyvät, ja oman sydämen tyhjyydellä keikarointi ovat jo jotakin muuta, roolin ottoa ja kristityn mallaamista, hengellisessä yhteisössä vakiintuneiden odotusten täyttämistä.

Kuulolla oleminen ja eläminen ei tarkoita vain tiettyä psykologista valmiuden tilaa. Ihminen voi järjestää elämänsä niin, että hän on jatkuvasti virittämässä vastaanotintaan. Apostoli Paavali puhuu suorastaan kaiken aikaa rukoilemisesta.

Itse yritän rytmittää viikkoni niin, että eläisin kuulolla. En mielellään jää pois sunnuntain jumalanpalveluksesta. Yritän päättää jokaisen päivän Raamatun lukuun ja Isä meidän-rukoukseen.

En käsitä asiaa niin, että tässä mallataan kristityn perheen elämää. En käsitä asiaa niinkään, etä näillä suorituksilla yrittäisin tulla paremmaksi ihmiseksi.

Kyse on kuulolla olosta. Jaksan odottaa, en sen tähden, että olen sinnikäs, vaan sen tähden, että asia on niin tärkeä. En voisi olla odottamatta.



Uskonnollisuus ja epäuskonnollisuus

Palaan siihen, mitä kerroin Heikki Räisäsen lausuneen Yliopisto-lehden haastattelussa: Jumala on kuollut. Olen jo kauan sitten tunnustanut, etten voi näyttää toteen Jumalan olemassa oloa. Kärjistän vielä: mikään sellainen, jonka olemassaolon voisin näyttää toteen, ei kiinnostaisi minua Jumalana.

Keskustelumme Räisäsen kanssa voi kuitenkin jatkua vielä tämän tunnustuksen jälkeenkin.

Räisänen tuskin tarkoittaa lausunnollaan sitä, että ne, jotka puhuvat suhteestaan olemassaolon perus-Sinään, suorastaan valehtelevat ja kertovat satuja.

Jotkut ihmiset ovat valmiita tällaisenkin väitteen esittämään. Willin miehen teologisessa seminaarissa esitin olettamuksen, että ihmiskunta on saattanut varhaisvaiheessaan todella kuulla sisäisiä ääniä, joita tulkitsi jumalten ääniksi. Yksi seminaarin osanottajista tuohtui tästä ajatuksesta ja arveli suunnilleen niin, että sittenkin todennäköisempää on, että tarinat jumalista olivat valheita, joilla ihmiset saatiin pidetyksi kurissa. Olettamukseni ei ollutkaan, että ihmiset kuulivat jumaltensa ääniä sisimmästään. Olettamuksenani oli, että ihmiset kuulivat sisimmästään ääniä, jotka tulkitsivat jumalten ääniksi. Vastaväittäjäni ei kuitenkaan halunnut ainoastaan torjua hupsutuksena ajatusta jumalista, jotka puhuivat ihmisille. Hän halusi lisäksi väittää, että lähes kaikkien kultuurien varhaisvaiheissa kerrotut kertomukset sisäisistä äänistä olivat tarkoituksellista harhaan johtamista.

Jos oletetaan, että kaikki ne, jotka ihmiskunnan historian aikana ovat raportoineet kohtaamisista Jumalan kanssa, valehtelevat, keskustelu näistä asioista ei ole mahdollista. En usko, että Räisänenkään kiistää sitä, mitä Jumalaan uskojat kertovat omasta kokemuspiiristään, hän vain ehkä väittää, että nämä ihmiset tulkitsevat väärin sitä, mitä kokevat.

Minun on mahdollista tulkita Räisäsen kantaa kahdella eri tavalla.

Ehkäpä Räisänen vain kertoo, että se elämänpiiri, josta esimerkiksi tässä kirjassa olen puhunut ja puhun, puuttuu häneltä itseltään. Hän ei joko arvosta näitä asioita tai sitten hän ei pääse sisälle tähän elämänpiiriin vaikka kuinka yrittäisi.



Taikka toisaalta Räisäsen vastaväite on ehkä vahvempi. Hän väittää, että valistuneen ja rehellisen ihmisen on mahdotonta puhua Jumalasta esimerkiksi niin kuin minä olen puhunut.

Ihminen, joka kykenee ottamaan vastaan uskonnollisia asioita, voi silti torjua uskonnon elämästään. Saatana on Raamatun hahmo, joka näin menettelee. Saatana ei ole ateisti, vaan uskoo kyllä Jumalaan. Hän on vain valinnut olemassaolonsa tarkoitukseksi Jumalan kaikkein pyrkimysten vastustamisen. Saatana kuvaa ihmisen perimmäistä vapautta. Jumala kutsuu sitä, jota haluaa, mutta jättää ihmiselle mahdollisuuden torjua kutsun.

On mahdollista, ettei Räisäsellä ole kosketusta siihen elämänpiriin, josta puhumme. Ehkä hän on läpeensä epäuskonnollinen ihminen. Kun hän sanoo Jumalan kuolleen, hän sanoo samantapaisen asian kuin minä sanon silloin tällöin valittaessani sitä, että minulta puuttuu laulunääni.

Kerroin äsken olettamuksestani, jonka mukaan kulttuurin varhaisvaiheissa ihmiset ovat kuulleet sisältään ääniä, jotka sitten tulkitsevat jumalten ääniksi. Tämän olettamuksen olen saanut muistaakseni Julian Jaynes -nimisen tutkijan teoksesta, jonka nimen olen jo unohtanut.

Tällaisten hypoteesien totuuden tai epätotuuden toteen näyttäminen tieteellisen ajattelun vaatimukset tyydyttävällä tavalla lienee melko työläs tehtävä. Filosofiassa kutsutaan Occamin partaveitseksi periaatetta, että kahdesta olettamuksesta tieteellisesti parempi on se, joka vaatii vähemmän perusolettamuksia. Jos maailman synty voidaan selittää ilmankin Jumala-olettamusta, Occamin partaveitsi suosittelee tätä yksinkertaisempaa teoriaa.

Uskoakseni vanhoista kulttuureista meille säilyneiden tekstien tulkinta vaatii vähemmän olettamuksia, jos uskomme mitä ne sanovat, kun ne kertovat ihmisten kuulemista äänistä, kuin jos oletamme, että nämä kertomukset ovat sepitteitä. Vaikka olenkin epävarma siitä, onko olettamus tosi, huomaan joka tapauksessa saavani esimerkiksi Raamattua lukiessani tekstistä irti paljon mielenkiintoisempia asioita, kun en usko lukevani pelkkiä satuja.



Julian Jaynes oletti, jos oikein muistan, sisäisten äänien synnyn vastanneen monimutkaistuvan kulttuurin vaatimuksiin. Kun ihmisen esi-isät alkoivat valmistaa välineitä, tarvittiin keino, jolla lauman johtava uros sai pidetyksi kontrollissaan ne lauman jäsenet, jotka olivat poissa hänen silmistään esimerkiksi rantatöyrään alla hiomassa piikiviä. Ihmisen mieli kehittyi kaksikamariseksi: oikeasta aivopuoliskosta sisäistetty lauman johtaja jakeli käskyjä vasempaan aivopuoliskoon paikantuvalle ihmisen egolle, joka olisi mieluummin heittäytynyt pitkäkseen rantahietikolle kuin jatkanut tylsää hiomistyötä.

Olettamus näyttää minusta uskottavammalta, jos sen kääntää päälaelleen. Ehkäpä ihmisen esi-isällä ei ollut ja muilla eläimillä ei ole vieläkään kokemusta omasta harkinnasta ja tahdosta. Ehkäpä esimerkiksi hirveä takaa ajavan susilauman jäsen lähteissään kiertämään hirven eteen toimii näin, koska kuulee käskyn. Kieltähän susilla ei ole, joten käskyn on tultava mielikuvana tai vielä alkuperäisemmällä tavalla esimerkiksi jonkinlaisella ruumiin kielellä. Yhteistoiminnan monimutkaistuessa oli välttämätöntä, että lauman jäsenet pystyivät kommunikoimaan kuulemiensa käskyjen sisällön toisilleen. Se vaati kieltä ja kieltä käyttävää tietoista egoa. Jaynesin mukaan oikea aivopuolisko on kulttuurin tuote; tämän selityksen mukaan vasen aivopuolisko on kulttuurin tuote. Jaynesin mukaan jumalten äänet ovat poliittisen alistamisen väline. Minun selityksessäni ne ovat viestejä ahdasta tietoista tajuntaa avarammasta ihmisolemuksesta, siltä liittolaiselta, joka yksilöllä on sisimmässään.

Ihmistä, jolta uskonnollinen kokemus puutuu, tulkitaan eri tavoin riippumatta siitä, kummallako tavalla tulkitaan olettamusta jumalten äänistä kulttuurin varhaisvaiheessa. Jaynesin mallin mukaan on ajateltava, että uskonnoton ihminen on emansipoitu eli vapautettu ihminen, joka on syössyt sydämensä valtaistuimelta sisäisen orjuuttajansa ja itse ottanut sen paikan. Minun mallini mukaan uskonnoton ihminen on sisäisesti rikki oleva olento, jonka tietoisen minän yhteys oman olemuksensa voimiin ja suurempaan viisauteen on katkennut.

Kun puolustin lapsen oikeuta uskonnolliseen kokemukseen, taustanani oli oma versioni Jaynesin olettamuksesta. Jaynes ja aiemmin mainitsemani mystikko Rajneesh olettavat, että uskonto on ympäristön lapsen kovalevylle kaivertama ohjelma, jonka tehtävänä on alistaa lapsi ja tehdä hänestä toisille ihmisille käyttökelpoinen ihminen. Itse oletan, että kasvatuksen uskonnottomuus merkitsee sitä, että lapselta riistetään jotakin sellaista mikä kuuluu hänelle olennaisesti ja palvelee nimenomaan hänen omaa etuaan: mahdollisuus elää yhteydessä oman olemuksensea alkuperäisimpien tasojen kanssa.



Tietenkin voin näin sanoa vain sillä edellytyksellä, että Jaynesin villi idea varhaisihmisistä, jotka todella kuulevat jumaltensa puheeksi tulkitsemiaan ääniä, on tosi! Mutta sitähän, onko se tosi, en tiedä.



Tosiasiatotuus ja vastaavuusperiaate

Jaynes siis selittää jumalten äänet poliittiseksi riistomekanismiksi, jonka avulla vallanpitäjä laajentaa herruutensa piiriä pelkästä ulkoisesta herruudesta alamaistensa sisäiseksi herruudeksi. Tämä on tyypillisesti reduktionistinen eli typistävä teoria uskonnon synnystä ja olemuksesta.

Minun muunnelmani jättää avoimeksi sen, miten alkuperäiseksi oletettujen sisäisten äänten perimmäistä luonnetta tulkitaan. Niinpä esimerkiksi Räisänen voisi yhtyä minun muunnelmaani olettamuksesta ja silti väittää typistävästi, että ihmisen esi-isät tekivät virheellisen tulkinnan, kun olettivat äänten tulevan jossakin mielessä ulkopuoleltaan ja olevan jossakin mielessä heistä erillisen, toisen tahon ääniä.

Keskustelussa siitä, onko Jumala kuollut vai elävä, on saavuttu tosiasiatotuuden tasolle. Mikä on totta maailmasta?

Olen jo erottanut erilaisia totuuden käsitteitä. Tieteessä viljellään tosiasiatotuuden käsitettä. Totuus on sanottu, kun on sanottu kaikki tosiasiat. Eksistentiaalinen totuus ei ole lausuttavissa jonona tosiasiaväitteitä. Eksistentiaalisessa totuudessa on kyse siitä, mitä meistä tulee.

Hyödyllistä on verrata keskenään myös tieteellistä tosiasiatotuutta ja taiteen totuuskäsitystä. Joudun aika merkitsevästi yksinkertaistamaan asioita enkä tee täyttä oikeutta kummallekaan, en tieteen enkä taiteen totuuskäsitykselle. Toivon lukijan pitävän mielessään tämän varauksen.

Maailmankirjallisuuden suuressa romaanissa jokainen väite voi olla epätosi tieteellisen tosiasiatotuuden näkökulmasta. Kaikki romaanihenkilöt ovat mielikuvituksen tuotteita, fiktioita, ja heidän kohtaloittensa kaikki käänteet pelkkiä sepitteitä. Kuitenkin kirjallisuuden harrastaja tietää, että tässä valheiden ryteikössä voi piillä suuri totuus jossakin hyvin syvällisessä merkityksellisessä mielessä. Kun suurromaania vertaa toiseen, samaan aikaan kirjoitettuun yhtä paksuun ja yhtä sepitettyyn teelmään, toinen osoittautuu läpikotaisin valheelliseksi tuotteeksi. Eroa on vaikea selittää, mutta se on samansuuntainen kuin se, mikä erottaa aidon tunteen sentimentaalisuudesta, pelkästä tunteen mallaamisesta ja pelaamisesta.



Itse asiassa tiedottajakin on saman ongelman äärellä. Journalisti kuvittelee usein kertoneensa totuuden yhteiskunnasta kirjoitettuaan kaikki tietämänsä tosiasiat peräjälkeen paperille. Hän ei huomaa, että ihmistä voidaan nimenomaan sokaista hautaamalla hänet faktojen vyöryyn, vaikka jokainen noista yksityiskohdista olisi tyyten tosi. Pakinoitsijan täysin keksitty juttu tai kasku ei ehkä sisällä yhtään tosiasiaa, mutta voi kertoa paljon enemmän siitä, mikä on totta.

Palautan myös mieleen sen, mitä Buber sanoo sinän poissulkevuudesta. Sinä täyttää koko avaruuden, mutta ei siinä merkityksessä, että se tunkisi tieltään avaruudessa sijaitsevat kohteet. Nämä vain nähdään kokonaan Sinän valossa. Kun kaikki tieteen tosiasiat on kerrottu peräjälkeen, on kuvattu tyhjentävästi kaikki, mitä avaruudessa on, kaikki kohteet ja niiden väliset suhteet. Kun tieteellinen totuus on kerrottu, on vielä jotakin sanomatta. Sinä ei ole kohde, joten Sinä ei sisälly tieteen kuvaukseen, eikä Minä-Sinä-suhdekaan.

Kun Sinä täyttää avaruuden, avaruuteen ei ilmesty yhtään uutta oliota verrattuna siihen, mitä äsken oli. Olipa avaruudessa Sinää tai ei ollut, tieteellinen kuvaus avaruuden sisällöstä on sama. Tieteellinen totuus ei voi joutua ristiriitaan uskon totuuden kanssa.

Äskettäin keskusteltiin vilkkaasti Raamatun selittämisestä ja tutkimisesta, niin kuin tapana on muutaman vuoden välein. Minua kiinnosti muun muassa Teologisessa aikakauskirjassa ja Vartija-lehdessä käsitelty vastaavuus- eli analogiaperiaate.

Jos ymmärsin oikein, alun perin Ernst Troeltschiltä peräisin oleva vastaavuusperiaate pyrkii turvaamaan tieteellisen tutkimuksen totuudellisuutta. Periaate vaatii, että tiedemiehen on sovellettava samoja arvosteluperusteita eli kriteereitä riippumatta siitä, millaista kohdetta on tutkimassa. Asioita, joita tutkija pitää mahdottomina nykymaailmassa, ei voinut olla olemassa myöskään tuhansia vuosia sitten. Kun eivät aasit puhu, ei puhunut Bileaminkaan aasi.

Heikki Räisänen on johdonmukaisesti soveltanut analogiaperiaatetta myös näin: samanlaisia asioita, joita emme pidä historiallisesti tosina Koraanin kertomuksissa, emme saa pitää historiallisesti tosina myöskään Raamatun kertomuksissa.

Vastaavuusperiaatetta voidaan tulkita toisellakin tavalla, jolloin se tulisi yksinkertaisesti hylätä.







Tieteen ismi

Jotkut ajattelevat, että on olemassa tiedeyhteisössä suhteellisen yleisesti tunnustettu, melko kiistaton tieteellinen maailmankatsomus. Etenkin historiallisessa tutkimuksessa joudutaan tekemisiin toisenlaisten maailmankatsomusten kanssa, jotka ovat ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa. Analogiaperiaate merkitsee sitä, että aineistosta hylätään ainekset, jotka ovat ristiriidassa tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa, ja vanhojen aikojen asioista laaditaan paras mahdollinen kertomus, joka saadaan aikaan ilman näitä hylättyjä aineksia.

Tällä tavalla kuvattu analogiaperiaate ei kerta kaikkiaan ole sopusoinnussa tieteen ihanteen kanssa. Tieteessä pitäisi olla kyse oppimisesta, joka on mahdollista vain silloin, kun tutkija altistaa itsensä aineistonsa vaikutuksille sitoutuneena muuttamaan käsityksiään jos siihen näyttää olevan aihetta. Vastaavuuden soveltaminen analogiaperiaatteen jälkimmäisen tulkinnan mukaisesti merkitsee päinvastoin sitä, että tutkija hyväksyy ja hylkää aineistoaan sillä perusteella, sopiiko se hänellä ennestään oleviin käsityksiin.

Hollantilainen historioitsija Johan Huizinga kuvaa erästä harhaan vienyttä vastaavuusperiaatteen soveltamistapausta.

Myöhäiskeskiajan historiaa on tulkittu lähtökohtana nykyaikainen ihmiskuva. Nykyaikainen ihmiskuva ei kuitenkaan sovellu keskiajan ihmiseen. Nykyajan ihminen ainakin kuvataan rationaaliseksi olennoksi, jonka toimintaa selittää esimerkiksi taloudellinen vaikutin ja pyrkimys valtaan. Keskiajan ihminen oli kaunainen ja kateellinen ihminen äärimmäisyyksiin saakka. Muuan nainen tappoi itsensä pelkästä kiukusta sen tähden, että hänen mielestään vankilaan kuuluva tyyppi oli päästetty vapaalle jalalle. Keskiajan ihmisten poliittiset liitot solmittiin usein jonkun ihmisen pään menoksi.

Nykyaikaisen ihmiskuvan pohjalta kirjoitettu historia selittää esimerkiksi keskiajan pululaitosta taloudellisten intressien pohjalta. Syysuhde oli kuitenkin päinvastainen. Taloudelliset intressit yhtyivät nimenomaan sen tähden, että ihmiset olivat poliittisessa liitossa keskenään. Liitto oli solmittu jonkin pimeän tunteen tyydyttämiseksi.



Keskustelu jumalten äänistä varhaisissa kulttuureissa viittaa samaan suuntaan. Koska nykyaikana ääniä kuulevat vain humalaiset ja hullut ja pari eksentristä taiteilijaa, historian tutkija kieltäytyy eläytymästä kulttuuriin, jossa mahdollisesti kaikki normaalisti kehittyneet ihmiset seurustelivat sisäisten äänien kanssa.

Analogiaperiaatteen jälkimmäinen tulkinta, jonka halua yksinkertaisesti hylätä, edustaa sitä mitä kutsutaan skientismiksi; ehkä voisimme käyttää käsitteen suomenkielisenä vastineena sanontaa tieteen ismi. Skientismi merkitsee tieteelliseksi esittäytyvää ideologiaa, joka selittää olevansa todellisuuden tosi tulkinta ja kieltäytyy ottamasta vastaan sellaista uutta aineistoa ja kokemusta, joka olisi ristiriidassa sen omien dogmien kanssa.

Olemme jo todenneet totuuden muotoja, jotka eivät mahdu tieteellisen tosiasiatiedon piiriin. Taiteen totuus ei sinne mahdu, ei myöskään uskon Sinä ole tosiasiatotuuden piiriin kuuluvia suureita.

Skientismi merkitsee sitä, että todellisuudesta hyväksytään ensinnäkin vain se osa, joka voi tulla tieteen kohteeksi. Kun sanon, että periaatteessa tieteen kohteeksi voi tulla vain asia joka on mitattavissa, yksinkertaistan vain hiukan. Skientistinen ajattelu sulkee ei-mitattavat asiat totuuskäsityksensä ulkopuolelle ja on sikäli todellisuutta kaventava oppi.

Professori Heikki Räisänen torjui Yliopistolehden haastattelussaan ilmeisesti omasta aloitteestaan käsityksen, jonka mukaan hän olisi päätynyt julistamaan Jumalan kuolleeksi tieteellisen tutkimustyönsä tuloksena. Tutkimustyö on toki vaikuttanut tähän hänen ajatukseensa, sen hän tunnusti, mutta hän oli kuitenkin päätynyt käsitykseensä jollakin toisella tasolla kuin tieteellisen tutkimuksen tasolla.

Ymmärrän Räisästä niin, että hän tunnustaa Jumalan kuuluvan niihin käsitteisiin, joihin tieteellinen tutkimus ei yllä. Liittyykö Räisänen siis skientisteihin, jotka kieltävät sen osan todellisuudesta, joka ei mahdu tieteellisen tutkimuksen piiriin?

Olen joissakin yhteyksissä kutsunut totuusyhteisöksi sellaisia yhteisöjä, joissa ihmiset ovat yhdessä sitoutuneet totuuteen ja altistaneet itsensä kritiikille, siis sille Kolmannen läsnäololle josta Bahtin puhuu. Näitä totuusyhteisöjä olen luetellut erilaisia: tiedeyhteisön, elävän taiteen, median ja lopuksi kirkon, totaalisen totuusyhteisön. Eri totuusyhteisöissä totuuskäsitys on erilainen: tiedeyhteisön totuus on tosiasiatotuutta, median totuus kuulautta ja yhteiskunnan läpinäkyvyyttä, taiteessa on oma totuuskäsityksensä, joka lähestyy kirkon eksistentiaalista totuuskäsitystä.



Mielenkiintoista on verrata erilaisen totuuskäsityksen kohdistamaa totuudellisuuden vaatimusta kahdessa eri totuusyhteisössä, tiedeyhteisössä ja kirkossa.

Tieteen tehtävänä on oppia, ja oppimisen edellytyksenä on se, että ensin opitaan pois oppimisen tiellä oleva aines. Siitä syystä sinnikäs ja peräänantamaton epäily on tieteen totuudellisuudelle ominaista. Epäilyn täytyy nimen omaan kohdistua siihen, mitä tieteessä pidetään toteennäytettynä. Sitä suurempi tieteen sankari on, mitä keskeisempiä niin sanottuja tieteen totuuksia rohkenee käydä epäilemään. Skientistinen tiedemies on varoittava esimerkki siitä, mihin päädytään, jos tätä tieteen totuussitoumusta ei täytetä.

Kirkon tehtävänä on todistaa olemassaolon niistä syvyyksistä, joita tiede ei saa kohteekseeen ja jotka eivät mahdu tosiasiatotuuden piiriin. Totuudellisuus on toisenlaista kirkossa kuin tiedeyhteisössä. Epärehellisiä ollaan, jos kohteellistetaan asioita, jotka eivät ole kohteellistettavissa. Kun esimerkiksi käydään kuvaamaan ja määrittelemään Jumalaa, ollaan epärehellisiä, vaikka yritettäisiin tehdä kuvauksesta mahdollisimman näköinen. Valhe on siinä, että käsitellään sitä, joka on puhdas Sinä, yhtenä kohteena kohteitten maailmassa. Kirkossa tehdään paljon syntiä, mutta runsaimmin ja hartaimmin luultavasti juuri tätä teologista kohteellistamisen syntiä.

Moni kirkon rehellinen totuuden etsijä erehtyy sekoittamaan erilaiset totuuskäsitykset ja niiden edellyttämät erilaiset totuudellisuuskäsitykset toisiinsa. Ajatellaan, että totuuden etsijän ylin hyve on epäily, ja kohdistetaan erittelevän älyn valovoima Raamatussa ja kirkon julistuksessa yhden yksityiskohdan jälkeen uuteen yksityiskohtaan. Asiat halutaan saattaa analogiaperiaatteen vaatimalle kannalle: se, mikä arkielämässä ja tieteellisessä tutkimuksessa ei ole totta, ei voi olla totta kirkossa ja uskoelämässäkään.



Suurena vaarana on, että rehellisyyden osoittaminen tällä tavoin onkin epärehellistä sen totuuskäsityksen valossa, joka sitoo kirkkoa totuusyhteisönä. Kristillisessä perinteessä on aineksia, jotka ovat toisasiatotuuden mielessä luultavasti epätosia. Niin kuin suuressa romaanissa nämäkin epätotuudet voivat kuitenkin kertoa suuren totuuden. Jos totuuden etsijä onnistuisi kirjoittamaan kirkon suuren kertomuksen uudestaan niin, ettei siinä olisi yhtään tosiasiatotuusmielessä epäiltävää yksityiskohtaa, en usko, että kertomuksella enää olisi sanomaa enkä sitäkään, että sille löytyisi montakaan kuulijaa.

Yhtä selvää jälkeä tulisi, jos samaa menetelmää sovellettaisiin maailman taiteiden huippusaavutuksiin.



Ihmisolemuksen tasot

Mielikuva, joka minulla on itsestäni ja ihmisestä, muuttui melko perusteellisesti kesällä 1993. Vaikka olen nähnyt asiassa aika paljon vaivaa, mielikuvan käsitteellistäminen on osoittautunut lähes ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Willin miehen teologisessa seminaarissa, josta olen jo maininnut, käytiin jonkin verran keskustelua ihmiskuvasta. Sanoin siellä, että kokemukseni mukaan minussa on ainakin kolme eri ihmistä. Yhtäältä samastan itseni siihen, jota kutsun älyminäksi: älyminä on tietoinen, sanoja käyttävä ja laskutoimituksia tekevä toimintaminäni. Toisaalta tiedän, että ikään kuin syvemmällä, älyegon alla, on toinen minä, jonka koen paljon voimakkaammaksi ja todellisemmaksi kuin älyminäni. Kun sisäinen minä käy toimintaan, älyminä väistyy säikkyneenä syrjään, ja käsittämättä asiasta mitään seuraa passiivisena äimän käkenä tapahtumien kulkua. Niin sanotusti paikalla on kuitenkin kolmaskin minä, se joka tekee havaintoja niin älyminän kuin sisäisen minänkin käyttäytymisestä.

Tässä kuvauksessa on kuitenkin ylen monta ongelmaa, jotka olen havainnut pohtiessani Martin Buberin ajatuksia.

Buber kertoo jotakin, joka sointuu hyvin yhteen juuri tämän ajan muotiajatusten kanssa. Hän nimittäin mainitsee voivansa joskus päästä Minä-Sinä-suhteeseen esimerkiksi koivun kanssa. Buber ennakoi lukijan kysymyksen: tarkoittaako tämä sitä, että koivulla on tietoisuus? Buber vastaa: En tiedä. En ole Minä-Sinä-yhteydessä koivun sielun, tietoisuuden enkä koivussa mahdollisesti elävän haltijahengen kanssa, vaan koivun itsensä kanssa.

Olen huomannut vaaran siinäkin, että yksilö kohteellistaa itsensä. Olemme tottuneet äärimmäisen harhaanjohtavaan ehkäpä freudilaiseen psykofysiikkaan, jossa määritellään mielen sisäisiä kohteita ja niiden liikeratoja ja resultantteja; meissä asuu muka kaikenlaisia ötököitä, sellaisia kuin yliminä ja se sekä runsas joukko viettejä, estymiä ja sublimaatioita. Epäilemättä tässä romujen täyttämässä varastossa on varattu jokin nurkka minulle itsellenikin. Minä olen se, mikä jää jäljelle, jos varastomiehet kantavat yhtenä päivänä ulos kaiken muun tavaran. Mahtaako sinne jäädä mitään?



Buber ei oleta, että ihmisessä on kaksi eri minää, joista toinen suuntautuu kohteisiin ja toinen Sinää kohti. Minä olen minä, mutta minua muuttaa se, millä tavoin suuntaudun toista kohti. Olen toisenlainen Minä kurottautuessani kohti Sinää ja toisenlainen ojentaessani käteni kohti kohdetta.

Pelkään, että sekoitan pahasti käsitteitä, mutta toistaiseksi en ole keksinyt parempaakaan käsitteistöä.

Miellän itseni - juuri esitettyine varauksineen - monikerroksiseksi olennoksi, jossa ylimpänä ja pinnalisimpana on tietoinen minäni, se jota kutsun älyminäksi. Älyminälle on ominaista sanallisuus, loogisuus, kohteita ja tilanteita hyväksikäyttävä toimeliaisuus.

Älyminän alla ovat mielikuvituksen kerrokset. Täällä puhutaan kuvien ja symbolien kieltä; tosin älyminäkin ymmärtää kuvia ja symboleita, mutta vasta sitten, kun ne sille selitetään. Täällä asuvat myös ahdistukset.

Vielä syvemmällä on sisäinen minäni. Tämä käsite arveluttaa minua; lukija varmaan muistaa Martin Buberin kritiikin tätä kielenkäyttöä kohtaan. Minun pitäisi ehkä puhua ihmissydämestä samalla tavalla kuin puhun olemassaolon sydämestä Jumalaa tarkoittaen.

Sisäisen minän miellä liittolaisekseni silloin, kun se asustaa piilossaan, ja kun se tulee esille, lakkaan samastumasta älyminääni ja totean löytäneeni todellisen itseni. Hämmentävää sisäisen minän kanssa seurustelussa on se, että se tuntuu olevan täysin mykkä. Älyminällä ei voi olla minkäänlaista kommunikaatiota sisäisen minän kanssa. Vaikka koen, että juuri minä toimin silloin kun sisäinen minä ryhtyy toimintaan, en aina ymmärrä, mihin tähdätään. Kieli, jota täällä puhutaan, on jonkinlaista ruumiin kieltä, kehon kuvia.

Mielenkiintoista on, että mykkä sisäinen minä näyttää ymmärtävän kaiken, mitä älyego puhuu ja puuhaa. Suuren eheyden hetkinä koen, kuinka kehoni osallistuu keskusteluuni toisen ihmisen kanssa ja joko myötäilee omalla kielellään mitä sanon tai esittää ankarat protestinsa, jos se, mitä sanon ei vastaa totuutta, sisäisen minän totuutta, ehkäpä voisin puhua suorastaan ruumiin totuudesta. Kun sanotaan, että jonkun sanat tulivat selkäytimestä, ei oikeastaan käytetä kielikuvaa vaan kuvataan puhetta, jonka oma keho vahvistaa.

Itse asiassa vältänkin puhumasta mielen kerroksista. Mistä minä tiedän, mihin mieli päättyy ja mistä ruumis alkaa, ja onko olemassakaan erikseen henkistä minää ja fyysistä minää?



Suomen kuvalehden kolumnissa, josta jo mainitsin, puhuin viskeraalisesta teologiasta. Sana viskeraalinen tulee latinan sanasta viscera, joka tarkoittaa sisäelimiä.

Minusta on ilmeistä, että on olemassa verbaalisia dogmeja, joita hoen tietoisella tasollani, mutta myös ruumiin opinkappaleita. Verbaaliset dogmit ovat tehottomia. Vallan hyvin voin tunnustaa yksiä dogmeja ja elää toisten dogmien mukaisesti. Kehon dogmit, viskeraalinen teologia, ovat todellisia. Ne vaikuttavat vääjäämättömän varmasti käyttäytymiseeni ja kaikkiin ratkaisuihini, varmasti mutta myös salakavalasti, koska ne vaikuttavat suoraan, käymättä kielessä ja kulkematta älyminäni kautta. Apostoli Paavali puhuu hyvin osuvasti toisesta laista, joka vaikuttaa hänen jäsenissään. Hän viittaa nimenoman kehon dogmeihn.

Muuan muassa amerikkalainen New Age-kirjailija Willis Harman on käyttänyt tiedostamattoman uskon käsitettä.

Ymmärrän asian niin, että pieni lapsi oppii oman elämänsä kannalta tärkeimmät opit jo siinä vaiheessa, kun häneltä puuttuu kieli, jolla käsitellä asioita. Näitä oppeja ovat esimerkiksi syvään syöpynyt käsitys omasta arvosta ja haluttavuudesta, ja perussuhtautuminen toiseen ihmiseen, näkeekö lapsi toisessa ihmisessä uhan ja vaaran vai liittolaisen ja lupauksen aarteesta. Kun kieli ei vielä toimi, nämä dogmit lapsen on säilöttävä ruumiinkielisinä lihaksiinsa ja elimiinsä. Toivon että lukija ei pahastu siitä, että käsitteeni ovat jälleen aika kömpelöitä.

Ruumiinkieliset dogmit muodostavat tiedostamattoman uskomme. Ne ovat tiedostamattomia samalla tavalla kuin silmälasit, joilla katsomme maailmaa, ovat meille näkymättömiä. Ilman laseja emme näe juuri mitään, kun lasit pannaan päälle, emme näe laseja vaan kaiken muun, mitä maailmassa on.

Vaikka tällaisella spekulaatiolla ei olekaan tieteellistä pohjaa, ajattelen, että mitä syvemmällä ollaan olemuksen kerroksissa, sitä vanhemmissa ihmisolemuksen osissa ollaan. Ja kun luulen, kuten on käynyt ilmi, että uskonnon perusta on vanhimmassa olemuksemme kerroksissa, käsittelen sisäistä mykkää minää uskon ja teologian kannalta olemukseni tärkeimpänä osana.













Ihmisen sana ja Jumalan sana

Pohtiessani sanatonta viskeraalista teologiaa sain paljon apua havainnoista, joita tein lukiessani Raamatun alkukertomusta Genesiksestä.

Olin kiinnittänyt huomiota siihen, että sisäisellä minällä ei ole erikseen toimintaa ja toiminnan kuvausta, niin kuin sillä ei ole erikseen todellisuutta ja todellisuutta kuvaavia sanojakaan. Sisäinen minä puhuu tekemällä. Sisäinen minä ei kiellä menemästä vaan estää menemästä. Se ei sano Älä! silloin kun ei ole aika nousta vaan viskaa kehon vuoteelle pitkälleen, eikä se sano: Ryhti suoraksi! vaan alkaa repiä lihaksia yksi toisensa jälkeen oikeaan asentoon. Ajattelen, että ne sisäiset äänet joita eläimet ehkä kuulevat ja joita ihminen ehkä kuuli ennen kuin oppi kielen, kuuluvat varmaankin juuri tällä tavalla.

Genesiksen kuvauksessa maailman luomisesta Jumala puhuu juuri tällaista kieltä. Hän ei ensin huutanut. Tulkoon valkeus, jonka jälkeen kohta valkeus tuli. Jumalan sana valkeus ei tarkoita valkeutta vaan on valkeus.

Ihminen voi sanoa toiselle ihmiselle: Katso, tuossa hyppii jänis. Toinen ihminen kuulee viestin ja voi väittää vastaan, esimerkiksi sanoa Ei, ei se ole jänis, vaan naapurin koira tai Ei siinä mikään hypi, tuuli oksia kohahduttaa. Jumalan sana jänis ei tarkoita jänistä vaan on jänis; kas tuossa se loikkii mättäältä mättäälle!

Näyttää ilmeiseltä, että sisäisen minän kieli muistuttaa Jumalan sanaa, millä en toki tarkoita, että sisäisen minän sanalla olisi sama mahti ja kate kuin Jumalan sanalla. Poikavuosilta mieleen jäänyt savolaisvitsi sanoo: Rahaa kuin Kymi-yhtiöllä, ei niin paljon vaan samanlaista. Sisäisen minän, ihmissydämen kieli ja Jumalan sana on tässä mielessä sama asia.

Kuvaus ihmisen sanan ja Jumalan sanan välisestä erosta auttaa täsmällisemmin käsittämän, mitä Buber tarkoittaa, kun sanoo, että sanan Se sanominen on mahdollista vain osalla olemusta, sana Sinä voidaan sanoa vain koko olemuksella. Ihmisolemuksen ylempien kerrosten kieli, niin älyegon sanavuolaus kuin sitä hiukan syvemmän symboliegon kuvat ovat osaolemuksen tasolla tapahtuvia asioita. Kun sisäinen minä on liikkeellä, on koko olemus liikkeellä: asioista ei puhuta vaan muututaan, tullaan joksikin.



Paavo Ruotsalaisen aivouskoksi kutsuma uskomisen tyyli on parhaimmillaankin vain olemuksemme osan liikkeellä oloa: älyn käyttöä, johon voi liittyä esteettisiä elämyksiä. Lapsenoikeudesta on kyse silloin, kun ihmisen koko olemus sanoo: Abba, isä. Sanoja tuskin lausutaan; ihmisen sisin olemus rukoilee sanattomilla huokauksillaan.

Luullakseni olemme puhumassa nyt kirkon ja teologian perusasiasta. Uskontomme on eksynyt perusteellisesti tyytyessään yhä yksinomaisemmin puuhailemaan ihmisolemuksen pintakerrosten kanssa. Uskonnon tehtävänä on ilmaista sisäisen minän suhdetta olemassaolon perus-Sinään, ihmissydämen ja olemassaolon sydämen välistä yhteyttä. Uskonto on kuitenkin rappeutunut ihmisen tietoisten kerrosten välineeksi. Sisäistä minää tietoisuudesta erottava muuri on kaiken aikaa kulttuurisen kehityksen myötä vain vahvistunut. Se on merkinnyt sitä, ettei ihminen edes uskontonsa välityksellä pääse kontaktiin todellisimman itsensä kanssa.

Vähän väliä joku heittää esiin uuden uskonpuhdistuksen vaatimuksen. Minunkin mielestäni uskonpuhdistus olisi tarpeellinen. Luultavasti tarkoitan tällä vaatimuksella kuitenkin jotakin hyvin muuta kuin monet muut uskonpuhdistuksen vaatijat. Asioita ei mielestäni paljon paranneta sillä, että jonkin kirkon arvovallalla totuutena puolustetun käsityksen tilalle nostetaan jokin toinen, ajanmukaisemmaksi arveltu käsitys. Se mikä kaipaa puhdistusta, on itse totuuskäsitys.

Kristillinen usko ei ole ismi, ideologia, joka selittää maailman ja puolustaa jotakin totuuksien kimppua muita totuuksia vastaan. Uskossa on kysymys todellisista tapahtumista, siitä että sisäinen minä, ihmisen sydän, on tekemisissä olemassaolon sydämen kanssa, kuulee itseään kutsuttavan ja vastaa kutsuun sanomalla Sinä.

Kirjoitin viime joulun alla Iltalehteen joulusaarnan, jonka otsikkona oli Kaksi Herodesta. Uskonpuhdistuksen vastavoimat ovat juuri nämä kaksi Herodesta: tieteellisenä ajattelutapana itseään tyrkyttävä skientismi ja ideologiaksi jähmettyvä fundamentalistinen uskonnollisuus. Vaikka skientistit ja fundamentalistit ovat perivihollisia toisilleen, itse asiassa ne kannattavat samaa uskontoa, älypelejä, joilla älyego mielii huvittaa itseään.

Uskonpuhdistuksen perusongelma on uskonnollisen kielen ongelma.



Ensinnäkin sanottavan tuli nousta tekstistä. Saarnatuoli ei ole paikka, jossa pappi esittelee samoja mieliajatuksiaan sunnuntaista sunnuntaihin aivan riippumatta siitä, millaiset tekstit kirkkokäsikirja on varannut sille päivälle.

Toiseksi osoitteen piti olla selvä. Saarnassa on puhuttava suoraan ihmisen sisäiselle minälle, ihmissydämelle, ohi älyegon ja ohi myös ihmisolemuksen esteettisten kerrosten. Kun osoite on selvä, kielen valinta on selvä. Saarna on puhuttava uskonnon äidinkielellä, sisäisen minän kielellä.

Teorian soveltaminen ei ollutkaan helppoa.

Jälkimmäinen vaatimuksista on suorastaan mahdoton. Saarnaaja ei voi puhua ruumiin kielellä. Sisäisen minä kieltä puhutaan jumalanpalveluksen tärkeimmässä osassa, Herran pyhällä ehtoollisella. Saarnassa ei tulla toimeen ilman ihmisen sanaa.

Suunta on kuitenkin selvä. Kielen jota käytetään tulee vastata ihmisolemuksen mahdollisimman syvien tasojen kieltä.

Olin jo vuoden pari ollut innostunut uudestaan Raamatun lukemisesta. Alkupotkun sain uudesta raamatunkäännöksestä. Ihastuin varsinkin Vanhan testamentin varhaisimipien kerrosten konkreettiseen mielikuvamaailmaan. Kun kuulen Jahven askelten narskuvan soratiellä lukiessani Genesiksen kertomusta, koen että minua kosketetaan hyvin syvältä.

Teoriani mukaan hyvän saarnan pitäisi olla samanlaista kieltä kuin tämä Raamatun kieli. Ongelmana on se, että kuulijoilla pitäisi olla valmiudet käsittää, että jumalanpalveluksessa puhutaan uskonnon äidinkieltä. Nämä valmiudet puuttuvat. Metateologia ei ole kunnossa, toisin sanoen ihmisiä ei ole kasvatettu ymmärtämään uskonnollisen mielikuvamaailman ja kuvakielen ominaisluonnetta.

Nykysaarna ei voi olla pitkä. Ihmiset saa väsymään jo varttitunnissa. On mahdotonta ajatella, että samassa saarnassa selittäisi älyn kielellä, miten uskonnollista puhetta on kuunneltava, ja sen lisäksi uskonnon äidinkielellä malliksi selittäisi kirkkopyhän teemaa.

Ajattelenkin niin, että uskonpuhdistus merkitsisi nimenomaan palaamista uskonnon äidinkieleen, mikä vaatisi selkeitä metateologisia kannanottoja ja sellaista uskonnonopetusta kouluissa ja rippikouluissa, joissa päätavoitteena on opettaa uskonnon äidinkielen perusteet koko ikäluokalle.



Uskonpuhdistuksen vaatimukseni on siis hiukan epätavanomainen. Niin moni haluaisi ajanmukaistaa kristinuskoa, minä kaipaisin alkukantaisempaa saarnaa ja ehkäpä pikemminkin alkukantaisempaa kuin kehittyneenpää teologista ajattelua.



Ongelmallinen raamattu

Mieleiseni saarna olisi siis puheenvuoro joka perustuisi Raamatun tekstiin ja jossa käytettäisiin uskonnon äidinkieltä.

Vasta vähitellen olen kuluneen vuoden aikana havahtunut siihen, että uskonnollinen tilanne Suomessa on muuttunut aika lailla toisenlaiseksi kuin niinä vuosina, kun harrastukseni suuntautuivat toisille tahoille.

Kuusikymmenluvulla jokainen älyllisesti vireä opiskelija tiesi kristillisestä uskosta ja Raamatusta paljon verrattuna samanikäisiin nykyopiskelijoihin. Nyt kuulen kerrottavan esimerkiksi lukiolaisesta, joka ihmettelee, kuka oli Paavali, eikä tiedä, etsisikö Apostolien tekoja Uuden vai Vanhan testamentin puolelta. Mitä tämä kasvamassa oleva barbaarien sukupolvi voisi ymmärtää eurooppalaisesta kulttuurista.

Muutoksen suuruutta ei ole syytä kuitenkaan liioitella. Sivistys ei ole ylen syvää omaa sukupolveani edeltävässä sukupolvessakaan. Silloin tällöin valtakunnan johtavaan eliittiin kuuluvat ihmiset tulevat lausuneeksi jotakin Raamatusta. Presidenttiehdokas Elisabeth Rehn, joka oli hiukan epävarma Jeesuksen historiallisuudesta, on vain yksi esimerkeistä. Hyvinkään kirkkopäivillä muutama työantajajohtaja oli ottanut Raamatun käteensä kai ensimmäisen kerran elämässään ja päivitteli Vanhan testamentin moraalittomuutta. Presidentti Koivisto mollaa vastailmestyneessä muistelmateoksessaan piispaa innostuneena siitä, että on löytänyt kolmannesta Mooseksen kirjasta kuohuttavia esimerkkejä Israelissa vallassa olleista asenteista naapurikansoja kohtaan.

Sekä työnantajajohtaja että entinen presidenttimme lukevat Raamattuaan fundamentalististen odotusten pohjalta. He kuvittelevat, että Raamattu kristittyjen mukaan on Jumalan sanaa. Jokainen Raamatussa esiintyvä henkilö on muka nähtävä kristittyä velvoittavana moraalisena esimerkkinä. Kaikki, mitä Israelin kansa teki Kaanaanmaata valloittaessaan, on muka ohje siitä, miten suomalaisten olisi hoidettava omaa ulkopolitiikkaansa.

Raamatun asemaa heikentää siis toisaalta se, että kulttuuriperintö jätetään siirtämättä, toisaalta se, että vääristyneet teologiset ajattelumallit estävät ihmisiä pääsemästä sisälle Raamatun maailmaan.



Raamattu ei ole Jumalan sanaa vaikka Raamatussa onkin Jumalan sanaa, eikä kaikki, mitä Raamatussa kerrotaan, ole nykymaailmassa elävälle ihmiselle ohjeellista.

Elämäntoverini kiinnitti huomiotani siihen, että Vanhan testamentin ihmisiltä puuttui nähtävästi lähes kokonaan sääli ja myötätunto. Psalmeja pidetään Vanhan testamentin uskonnollisesti kypsimpänä osana, ehkä kuitenkin vasta Jobin kirjan jälkeen. Psalmeissa on todellisia helmiä, mutta myös monia kohtia, jotka vaikuttavat nykyihmiseen luotaantyöntävästi. Psalmin rukoilija saattaa esimerkiksi kärttää Jumalaltaan kiihkeästi tervehtymistä, jotta voisi nousta vuoteeltaan ja näyttää vihamiehilleen. Lähes kaikissa psalmeissa väikkyy taustalla vihamiehen hahmo, jota panetellaan Herralle ja jonka kukistamiseen pyydetään voimia.

Varmaankaan eivät jaloimmatkaan Vanhan testamentin ihmiset olleet samanlaisia ihmisiä kuin me olemme. Meitä ja heitä erottavat tuhannet vuodet, joiden aikana sivistys ja kristillinen usko ovat herkistäneet ihmismieltä.

Raamatussa on muitakin järkyttäviä kohtia kuin ne, jotka olivat kuohuttaneet entisen presidenttimme mieltä. Israelin kansan esi-isät kuvataan kaunistelematta.

Jaakob, se Jaakob, jota tarkoitamme, kun puhuttelemme Jumalaa sanoilla Jaakobin Jumala, oli niin petollinen ja kavala mies, että jo hänen nimensä viittaa pettämiseen.

Daavid, joka usein esiintyy suorastaan Kristuksen esikuvana ja edeltäjänä, näki kurkistellessaan vieraan talon kylpyhuoneen ikkunasta hemaisevan Batseban kylvyssä, ja oitis tapatti Batseban miehen Urian ja kutusi Batseban vuoteeseensa.

Tamar, joka ei saanut appiukoltaan oikeutta miehensä kuoltua, pukeutui temppelihuoraksi ja odotti appeaan tien varressa, jota tiesi tämän kulkevan. Ukko makasi naisen ilmeisesti edes vaivautumatta vilkaisemaan huivin alle, koska ei oman perheensä jäsentä tunnistanut, ja nainen käytti tapausta hyväkseen kiristääkseen apelta sen, mikä hänelle lain mukaan kuuluikin.

Raamatun kuva ihmisestä on raaan raadollinen. Olemme oppineet peittämään toisilta ja itseltämme monia vaikuttimia, jotka ohjaavat kuitenkin toimiamme. Raamatun kertomuksissa ihmiset toteuttavat vaikuttimiaan mutkattomasti, johtivatpa ne millaisiin kauheuksiin tahansa.



Ihmiskunnan parhaat sadut vaikuttavat juuri samalla tavalla kuin Raamattu. Ne antavat mahdollisuuden elää läpi ihmiselämän perustilanteita. Nämä perustilanteet ovat usein niin kauheita, etteivät vanhemmat kestä kuulla näitä lapsille tarkoitettuja ja lasten rakastamia juttuja, vaan kirjoittavat niitä uudestaan kiltimmiksi.

Raamattu ei ole Jörö-Jukka-satuja, joiden tarkoituksena on tähdentää kiltteyden merkitystä, vaan se on raju ja verinen tarina ihmiselämästä. Tuossa ihmiselämässä on kuitenkin läsnä Jumalan suunnaton syvyys. Tämän saman syvyyden kohtaa myös nykyihminen silloin, kun hänen kaksikamarisen mielensä kamarien välinen muuri särkyy ja hän pääsee todellisemman, sisäisen minänsä tasolla kosketukseen todellisuuden sydämen kanssa. Vanha Israel tulkitsi Jumalan tahtoa tuon tuostakin tavalla, joka arveluttaa nykyihmisen sensitiivisempää omaatuntoa tai on sille suorastaan vastenmielinen.

Jos vanha liitto olisi ollut hyvä ja moitteeton, olisiko uutta liittoa tarvittukaan? Ja jos ihmisolemus ei olisi muuttunut niinä yli kolmenatuhantena vuotena, joiden aikana ihmiskunta on seurustellut Jahven kanssa, sekään tuskin kertoisi erityisen hyvää uskonnon tehosta ihmisen muuttajana.



Uskonnolliset symbolit

Arkinen kieli vilisee symboleja. Miehellä on upea auto. Hän ehkä kutsuu sitä itse peltilehmäksi. Kulttuurikriitikko väittää, että auto itse asiassa on miehellä miehisyyden tunnus, jonkinlainen laajennettu miehenvehje. Molemmat vertaukset ovat mielestäni aika hyviä.

Miten sama asia voi olla sekä lehmä että vehje yhtä aikaa, eihän lehmässä ja vehkeessä ole yhtään yhteistä piirrettä? Tarkkaan sanoen niitä yhdistää vain yksi ainoa asia, nimittäin se, että ne sopivat auton vertauskuviksi.

Kuvasin jo Jumalan sanan ja ihmisen sanan välistä eroa. Ihmisen sana jänis tarkoittaa jänistä, Jumalan sana jänis ei tarkoita jänistä vaan on jänis. Jumalan sanan ja ihmisen sanan erilaisuus merkitsee sitä, ettei Jumalan sana mahdu kieleen kuten ei elävä jäniskään mahdu kieleen. Jänis on ehtymätön: vaikka lausuisimme kuinka pitkän luettelon tosia väitteitä jäniksestä, aina jäisi jotain sanomatta.

Jaroslav Hašekin kunnon sotamies Švejk irvaili pallosta, jonka sisällä on toinen, suurempi pallo. Švejkin ajatus huvittaa meitä, koska se on ilmeisen mahdoton. Pallon sisällä ei voi olla toista, suurempaa palloa. Yhtä mahdotonta on ajatella, että Jumalan sana mahtuisi ihmisen sanoihin, vaikka niitä olisi mahdottoman monta. Yksi uskonnollisten ihmisten perushoukutuksia kuitenkin on väittää, että Jumalan sana mahtuu siihen, mitä he ovat sanoneet. Tästä on historian kuluessa seurannut paljon riitaa ja eripuraisuutta, jopa sotia.

Koko kirkon historian ajan on ollut ongelmana, kuinka Jumalasta voidaan puhua ja kuinka voidaan välittää Jumalan sanaa, kun ei hän eikä hänen sanansa mahdu ihmisen kieleen. Selostaessaan kirkon ensimmäisten vuosisatojen teologista kehitystä dosentti Pauli Annala kertoo kuinka kaksi teologista peruskoulukuntaa on alusta pitäen kilpaillut keskenään. Kreikan sanasta feemi, joka tarkoittaa puhumista, on johdettu nimet näille koulukunnille. Apofaattinen teologia väittää, ettei Jumalasta oikeastaan voi puhua ollenkaan. Kaikki väitteet Jumalasta valehtelevat. Katafaattinen teologia uskoo, että vaikka kaikki väitteet Jumalasta valehtelevat, niihin voi sisältyä totuutta. Jumalasta puhuminen on mahdollista, jos ollaan kyllin varovaisia ja muistetaan ihmisen kielen rajat.



Oma ajatteluni värjyy jossakin apofaattisen ja katafaattisen teologian rajoilla. Tiedän, että meidän on pakko puhua Jumalasta, mutta samalla tiedän, että kaikki puhe Jumalasta on enimmäkseen harhaanjohtavaa. Tästä johtuu, että mielestäni on melko turhaa kysellä, mikä teologia on oikeassa. Kaikki teologiat, kaikki yritykset kuvata Jumalaa ovat siinä suhteessa samanlaisia, että ne tehtävän mahdottomuuden tähden ovat enemmän väärässä kuin oikeassa.

Kun Jumalan sana ei mahdu ihmisen sanoihin, joudutaan turvautumaan symboleihin. Symboli on sana, joka sekä puhuu totta että valehtelee. Auto on lehmä jossakin mielessä mutta se on kaikkea muuta kuin lehmä jossakin toisessa mielessä.

Kaikkiin kirkon tunnustuksiin sisältyy ajatus, että Jeesus oli Jumalan poika. Tämänkin väite sekä puhuu totta että valehtelee. Jeesus ei selvästikään ole Jumalan poika samassa mielessä kuin minun poikani ovat minun poikiani, vaan jossakin toisessa mielessä.

Jumalalla on muitakin lapsia kuin Jeesus. Kutsutaanhan Ramatussa kaikkia kristittyjä, joissakin paikoissa jopa kaikkia ihmisiä Jumalan lapsiksi. Jeesusta sanotaan toisaalta Jumalan ainoaksi pojaksi. Miten sillä, jolla on miljardeja tyttöjä ja poikia, voisi olla ainoa poika? Jos symboleja tulkitsee kirjaimellisesti, joutuu heti loogisiin ristiriitaisuuksiin. Vasta kun muistaa, että symbolit ovat asioita, jotka ovat yhtä aikaa totta ja valhetta, ymmärtää, että samasta asiasta käytetyt symbolit todennäköisesti ovat kirjaimellisesti ymmärrettyinä ristiriidassa keskenään.

Raamattu ei oikeastaan ole yksi kirja, vaan suuri kirjasto, johon on koottu vuosisatojen kuluessa kirjoitettuja kirjoja. Kirjat ovat syntyneet hyvin erilaisissa tilanteissa, ja hyvin erilaisissa oloissa eläneet ja erilaisen kasvatuksen saaneet ihmiset sekä ovat niitä kirjoittaneet että esiintyvät niissä sankareina. Raamatussa esiintyykin satoja uskonnollisia symboleja, jotka tietenkin ovat ristiriidassa toistensa kanssa.



Uuden testamentin puolella moninaisuus ja ristiriitaisuus oikein korostuu. Jeesuksen elämästä kertovia kertomuksia on otettu mukaan peräti neljä erilaista, neljä evankeliumia, joissa tapahtumia kerrotaan osittain samalla, osittain eri tavalla, ja niitä tulkitaan osittain samalla, osittain eri tavalla. Jeesuksen merkitystä Uuden testamentin kirjoissa kuvataan ristiriitaisin mielikuvin. Yhtäältä selitetään, että Jeesus on ollut olemassa jo ennen maailman syntyä, toisaalta selitetään, että Jumala adoptoi Jeesuksen tämän elämän aikana. Siitäkin ollaan eri mieltä, milloin adoptio tapahtui, tapahtuiko se silloin kun Johannes kastoi Jeesuksen Jordanilla vai vasta silloin kun Jumala tunnustautui Jeesuksen elämäntyöhön herättämällä hänet kuolleista. Jos Jeesus Jumalan poikana olisi tämän rinnalla jo maailmaa luotaessa, selvästikään Jumalalla ei olisi ollut tarvetta adoptoida häntä hänen maallisen elämänsä jossakin vaiheessa.

Minun mielestäni kirkko teki hienon ja kauaskantoisen ratkaisun kootessaan Uuden testamentin juuri siihen kokoonpanoon kuin missä se nyt on. Se hyväksyi Jeesus-kertomuksen monta eri muunnelmaa, vaikka ne ovat osittain myös ristiriidassa keskenään. Se kieltäytyi harmonisoimasta Uuden testamentin eri kirjojen erilaisia oppeja. Näin se vahvisti, että Jeesuksesta voidaan kertoa monella tavalla ja selittää hänen olemustaan ja merkitystään monella tavalla. Kun käsiteltävinä olevat asiat eivät mahdu ihmisen kieleen, mikään selitys ei kerro kaikkea. Kun nuorukainen kuvaa rakastettuaan päiväkirjaansa, hänelle ei riitä yksi kaunis vertauskuva, vaan hän latoo symbolin symbolin päälle. Symbolit ovat keskenään ristiriitaisia, mutta voivat silti täydentää toisiaan, niin että nuorukaisen on käytettävä niitä kaikkia jotta kokisi saaneensa sanotuksi, kuinka ihana hänen rakastettunsa on.

Oppi Kristuksen pre-eksistenssistä eli mukanaolosta jo luomisessa kuvaa jotakin, mikä on totta ja tärkeää mutta johtaa ajatuksia myös harhapoluille. Adoptianismi, ajatus että Jumala otti Jeesuksen pojakseen, koska oli häneen mielistynyt, kuvaa jotakin, mikä on totta ja tärkeää mutta johtaa ajatuksia myös harhapoluille. Yhdessä ne saavat sanotuksi asiasta enemmän ja moniulotteisempaa, ja kun ne sanotaan samanaikaisesti, vähenee myös vaara ajatella kirjaimellisesti ja kuvitella, että Jumalan sana mahtuisi ihmisen kieleen.

Ihmiset, joille Jumalan sanan syvyys ja voima ei vielä ole auennut, ajattelevat, että pitäisi olla olemassa käsiterakennelma, jossa Raamatun kaikki ainekset näyttäisivät olevan sopusoinnussa keskenään. Mikään ei voisi olla turhempi ja vahingollisempi yritys.

Yhtenäistä raamatullista totuutta vaativat niin uskonnon vastustajat kuin uskovaisetkin.



Uskonnon vastustaja penkoo Raamattua ja ilahtuu, kun löytää jotakin, jota voi pitää epäjohdonmukaisena, ikään kuin tuo olisi uutinen. Raamattu on läpeensä epäjohdonmukainen kirja ja juuri sellaisena todistaa sitä, että Jumalan sana ei mahdu ihmisen sanaan.

Uskovainen pykää kasaan keinotekoisesti Raamatun totuuden järjestelmää. Siihen hän voi päästä vain ruhjomalla Raamatun aarteita ja viime kädessä turvautumalla älylliseen epärehellisyyteen. Hän etsii pelastusta aivouskosta, mutta joutuu aivouskonsa kanssa vahinkoon.



Moniääninen kirkko



Ihastuin kovasti, kun vuosia sitten sain sattumalta käteeni Mihail Bahtinin kirjan Dostojevskin poetiikan ongelmia. Bahtin väittää, että Dostojevski oli ensimmäinen romaanikirjailija, joka luopui kirjailijan etuoikeutetusta asemasta romaanihenkilöihinsä nähden. Dostojevskin romaanithan ovat eräänlaisia aateromaaneja; niiden päähenkilöt ovat nimenomaan erilaisten ja keskenään kilpailevien ideoiden kantajia. Ennen Dostojevskia kirjailijat olivat käsittäneet tietävänsä, mikä on oikein ja totta, ja siten he alistivat romaanihenkilöt oikeastaan vain omien ideoidensa lavasteiksi. Dostojevski tulee alas samaan asemaan kuin romaanihenkilönsä: ideat keskustelevat keskenään ja kirjailija kieltäytyy ratkaisemasta sitä, kuka on oikeassa. Bahtin kutsuu Dostojevskin romaania moniääniseksi eli polyfoniseksi ja Dostojevskia edeltävää romaania monologiseksi eli yksiääniseksi. Näitä käsitteitä voidaan mielestäni soveltaa monille muillekin elämänalueille kuin vain romaanitaiteeseen.

Olen aikaisemmin kuvannut fundamentalismin eri muotoja. Kuten lukija muistaakin, fundamentalismi väittää löytäneensä perustan, jolla hänen elämänsä ja Jumala-suhteensa lepää järkkymättömässä turvassa. Monologinen käsitys elämästä ja uskonnosta on mielestäni fundamentalismin perusmuoto. Jokainen yksilö katselee elämää ja maailmaa omasta näkökulmastaan. Asiat näyttävät erilaisilta. Fundamentalisti kuvittelee, että on olemassa jokin tietty etuoikeutettu näkökulma, josta käsin nähdään asiat täsmälleen niin kuin ne ovat, ja voidaan arvostella kaikkia muita näkökulmia. Tällaista etuoikeutettua, objektiivista näkökulmaa voimme kutsua Jumalan näkökulmaksi. Fundamentalisti olettaa, että juuri hän on päässyt katsomaan Jumalan näkökulmasta maailmaa. Tästä etuoikeutetusta tirkistysreiästä hän voi arvostella toisia ja sanoa, missä kohdassa on totta ja missä kohdassa virheellistä se, mitä he omista näkökulmistaan ovat näkevinään.



Jokainen meistä joutuu tekemään tärkeän teologisen peruskannanoton, olimmepa uskonnollisia tai epäuskonnollisia ihmisiä. Meidän täytyy valita kahden vaihtoehdon välillä: joko suostumme moniäänisyyteen ja ymmärrämme, että me niin kuin kaikki muutkin katselemme maailmaa vain omasta näkökulmastamme, tai sitten jatkamme monologiamme.

Moniäänisyyteen suostuminen merkitsee, että tunnustamme sen, että näkökulmastamme näkyy vain yksi todellisuuden osa, ja sekin vain yhdeltä puolelta. Toiset näkevät osittain saman todellisuuden osan ja sen lisäksi muuta, mitä minä en näe, ja toiselta puolelta kuin minä näen. Kertomuksemme ovat erilasia ja myös ristiriitaisia, mutta kun ne kerrotaan kaikki yhtä aikaa, todellisuudesta muodostuu moniulotteisempi ja täyteläisempi kuva kuin minkä mikään yksi kertomus voisia antaa. Suostumme ihmisen asemaan. Olemme ihmiskeskeisiä, antroposentrisiä ajattelijoita.

Toinen vaihtoehto on, että emme tunnusta rajallista ihmisen asemaamme. Väitämme, että olemme päässeet asettumaan Jumalan näkökulmaan, josta käsin näemme koko todellisuuden juuri sellaisena kuin se on. Perimmältään ilmoittaudumme Jumalan asemaan. Olemme jumalakeskeisiä, teosentrisiä ajattelijoita aivan riippumatta siitä, olemmeko Jumalaan uskovia vai ateisteja.

Tyypillinen nykyajan esimerkki on kalastaja Pentti Linkola ajattelijana. Jumalan näkökulma, joka on syystä tai toisesta päätynyt juuri Linkolan käytettäväksi, sallii hänen nähdä muun muassa sen kokoisia asioita kuin sen, onko ihmiskunta ylipäätään tarpeellinen. Ihmisen näkökulmasta ei olisi mahdollista nähdä tällaisia asioita, näkökulman, josta ne nähdään, on pakko olla paljon ihmiskuntaa korkeammalla. Käsitän, että juuri tämä piirre on olennaista Pentti Linkolan ajattelussa. Vähemmän olennaisia ovat kaikki hänen käsityksensä maailman tilasta ja toimista, joilla sitä voitaisiin parantaa; monista asioista olen yhtä mieltä Linkolan kanssa. Eri mieltä olen tästä hänen näkökulmastaan. Kiistän, että Linkola on saanut haltuunsa Jumalan näkökulman, josta käsin hän voi lausua tuomion esimerkiksi omasta tarpeellisuudestaan puhumattakaan minun tarpeellisuudestani.

Kenelläkään meistä ei ole Jumalan näkökulmaa ja siksi kaikkia näkökulmia tarvitaan, jotta todellisuus nähtäisiin kokonaan ja moniulotteisesti kaikilta puoliltaan. Tästä seuraa jotakin myös kirkkokäsitykselle. Samalla tavalla kuin kristittyjen pyhä kirja Raamattu on moniääninen teos, samalla tavalla kirkon pitää olla moniääninen kirkko.



Minun mielestäni juuri Suomen luterilaisessa kirkossa moniäänisyyden ideassa onkin päästy pitkälle. Esimerkiksi herätysliikkeet toimivat samoissa seurakunnissa kukin korostaen omaa näkökulmaansa Jumalan salaisuuksiin. Tämä malli on hyvä. Keinotekoisen yhtenäisyyden etsiminen olisi paitsi epäviisasta myös tuhoisaa, kahdellakin tavalla: sisäistä rikkautta haaskattaisiin ja altistettaisiin kirkko kuvitelmalle, että sille olisi mahdollista saada haltuun Jumalan objektiivinen näkökulma.

Moniäänisen kirkon mallista voidaan johtaa monia periaatteellisia kirkkopoliittisia suosituksia. Kaikki, mihin kirkko kirkkona sitoutuu, on määriteltävä niin, että hyvinkin eri tavoin ajattelevat Jumalan lapset mahtuvat mukaan. Tämä vaatimus koskee esimerkiksi jo käsiteltyä uskontunnustuksen luonteen tulkintaa. Monissa muissakin ajankohtaisissa asioissa olisi mieluummin harrastettava sisään-sulkevuutta (inklusiivisuutta eksklusiivisuuden kustannuksella). Kun kirkko ottaa eettistä kantaa, sen on muistettava, ettei ole olemassa yhtä objektiivista yksilön eikä yhteiskunnankaan etiikkaa. Kun yhteisiä kirjoja kehitellään, ne on kirjoitettava niin, että niihin voitaisiin yhtyä mahdollisimman monesta kristillisestä näkökulmasta.

On asioita, joissa moniäänisyyden malli ei ole mahdollinen. Vaikka kirkon hajoamisen uhalla naiselle on tarjottava pääsy kirkon virkaan. Myöskään toisenrotuisen syrjimistä emme voi sallia millään kirkon kolkalla.

Kun kirkon moniäänisyydestä puhutaan, on muistettava se, mitä aikaisemmin sanoin liberalismista. Kirkko on totuusyhteisö, ei vapaamielisten kerho. Kirkkoon kuuluminen merkitsee sitoutumista yhdessä toisten ihmisten kanssa totuuteen, kritiikille alttiiksi asettumista ja myös valmiutta pidättää siunauksensa toisen ihmisen hyysäämiltä valheilta. Moniäänisyys merkitsee tässä toivottavasti kaiken aikaa kiihkeästi etenevässä totuuden etsinnässä suostumista ihmisen asemaan ja tyytymistä ihmisen rajalliseen ja vääristyneeseen näkökulmaan.



Arkkipiispa John Vikström kehotti huomiota herättäneessä kannanotossaan kirkkoa varjelemaan poliittista selibaattiaan. Kielikuva ei ehkä ollut oikein onnistunut. Oman koskemattomuuden ja puhtauden vartioimisen mielikuvaa on vaikea yhdistää kompromissittomaan totuuden etsimiseen yhdessä toisten, eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa. Luullakseni arkkipiispa kuitenkin tarkoitti juuri samaa asiaa kuin itse olen tässä yrittänyt tähdentää. Poliittisten puolueiden vaarallisin piirre on juuri siinä, että valtaa saadakseen ne teeskentelevät kanniskelevansa kassissaan objektiivista totuutta ja katselevansa yhteiskuntaa etuoikeutetusti totuuden näkökulmasta. Tähän epärehelliseen peliin mukaan meneminen olisi kaikissa suhteissa kohtalokasta kirkolle.



Kansakirkon ongelmat

Oli hauskaa lukea, mitä presidentti Mauno Koivisto kertoi muistelmissaan suhteestaan Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Hän oli jo lapsuudessaan joutunut tutustumaan kirjavaan joukkoon kristillisiä vähemmistösuuntauksia ja jopa Jehovan todistajiin, jolloin häneen oli tarttunut tietty varauksellisuus kansankirkkoa kohtaan. Samaan tapaan itsekin kävin lapsena esimerkiksi hyvin monenlaisten porukoiden pyhäkouluissa, en kuitenkaan Jehovan todistajien. Ehkäpä minunkin kirkkokäsitykseeni on jäänyt jälkiä siitä, että olen katsellut asioita näistäkin näkökulmista jo varhain.

Joka tapauksessa oen ajatellut lähes koko ikäni niin, että kirkkoon pitäisi kuulua vain sellaisten, jotka ottavat asian tosissaan. Emme menettäisi mitään, jos välinpitämättömät ja penseät kirkon jäsenet eroaisivat kirkosta. Kirkko on niiden yteisö, jotka haluavat tehdä totta kristillisyydestään.

Olin itse asiassa aika loukkaantunut eräisiin körttiystäviini, kun nämä minun mielestäni näyttivät suorastaan saamastan toisiinsa yhteiskunnan ja kirkon. Muutaman kerran tölväisinkin heitä tästä asiasta julkisuudessa.

Käsitykseni ovat tässä suhteessa muuttuneet. Kannan tarkistamiseen on johtanut ensinnäkin ihmiskuvani muuttuminen. Miellän ihmisen olennoksi, joka on syvimmiltään uskonnollinen olento, niin kuin olen aikaisemmin tässä kirjassa jo kuvannut. Ihmisellä on oikeus jo - ja nimenomaan - lapsuudessaan saada kasvaa ja kehittyä sellaisena olentona kuin hän pohjimmiltaan on: uskonnollisena olentona. Luterilainen lapsen kastamisen tapa on täysyin luonteva ja perusteltu malli.

Olen ollut aika epävarma siitä, kyetäänkö lasten kastamista perustelemana teologisesti. Näitä epäilyksiä ilmaisin jo vuonna 1969 Yhteishyvä-lehden minulta tilaamassa artikkelissa. Ajattelin, että kristillinen usko on vapaa ratkaisu, jonka jokaisen olisi saatava itse tehdä tultuaan siihen ikään, jolloin voi jo vastata omista teoistaan. Olisi väärin, jos tällaisia ratkaisuja tekisi joku muut yksilön puolesta. Näiden käsitysteni taustana oli epärealistinen intellektualismi: mielsin uskon aatteeksi, jonka voisi valita tai jättää valitsematta samalla tavalla kuin voi liittyä tai olla liittymättä esimerkiksi SMP:hen.



Jokainen kristillisen kasteen saanut ihminen on kirkon täysivaltainen jäsen sitten, kun hän on saavuttanut määräiän. Täysivaltaisuuden saavuttamiseen ihmisen ei tarvitse omaksua minkään hengellisen suuntauksen määritelmän mukaista uskovaisen roolia. Kun kirkon edustaja lähestyy kirkon jäsentä, hän ei kohtaa ulkopuolista, ikään kuin kirkko lähestyisi asiakasta, vaan tämä kohtaaminen tapahtuu kirkossa ja on kirkkoa.

Jumalan lapset kasvavat kukin omaa tahtiaan noudattaen. Kasvun nopeus ja määrä riippuvat aika paljon siitä, miten suotuisissa olosuhteissa ihmiset elävät. Kirkon tehtävänä ei ole määritellä, kuinka korkeiden hengellisten esteiden yli kirkon jäsenen on pystyttävä hyppäämään ennen kuin hänet hyväksytään joukkueeseen. Kirkon tehtävänä on mieluummin hoivata kaikkein hennoimpiakin siteitä, joita maallistuneen ajan kirkon jäsenillä on kristinuskon perinteeseen. Kirkon tehtävänä on valppaasti panna merkille pieninkin hengen merkki ja tarjota tukeaan ja apuaan, jotta se viriäisi ja jotta kristityn epävarma, haparoiva ja harhaileva uskonnollisuus pääsisi lopulta täyteen kukoistukseensa.

Jyrkät raja-aidat uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä ovat suoranaisesti aktiivisesti estämässä tällaisen kansankirkollisuuden ajatuksesta. Mieltäni lämmitti, kun tuomiorovasti Mikko Heikka eräässä saarnassaan rohkeni sanoa, että kristityistä voi itsestään tulla toisten kristityiden esteitä.

Kuten olen kertonut, viime talven aikana otin vastaan monia kutsuja seurakuntailtoihinsa muihin hengellisiin tilaisuuksiin. Monet niistä olivat innostavia. Muutamiin tilaisuuksiin liittyi pettymystä. Pettyneisyyteni oli aina seurauksen siitä, että koin, kuinka ahnaasti ja röyhkeästi minua ympäröivät juuri ne, jotka olivat kaikkein itseriittoisimpia ja valmiimpia ja vähiten tarvitsivat keneltäkään mitään. Nämä uskovaiset, jotka eivät kokeneet minulta mitään saavana, halusivat ikään kuin tahallaan estää sen, että olisin voinut antaa jotakin niille, jotka olisivat voineet siitä hyötyä - ihmisille, jotka eivät varmaankaan usein olleet käyneet hengellisissä tilaisuuksissa. Uskovaisten pelottava kylmyys ja itsevarmuus takasivat muutamissa niissä seurakunnissa joissa kävin, etteivät nämä hevillä tämänkään jälkeen seurakunnan ovia tulisi avaamaan.



Pelkään että uskovaisten uskovaisuus saattaa olla tehokkaimpia esteitä ihmisten uskonnollisen kasvun tiellä meidän yhteiskunnassamme. Olenhan jo aikaisemmin todennut, kuinka vaikeaa ihmisen on päästä sisälle Raamatun maailmaan juuri sen vääristyneen Raamatun tulkinnan tähden, joka heihin on iskostunut lapsesta saakka. Näyttää myöskin siltä, että tavalliset kristityt eivät aina pääse sisälle myöskään seurakunnan tiloihin, ei siksi, että ovet olisivat väärään aikaan lukossa, vaan siksi, että valmiiden uskovaisten muuri erottaa heidät seurakuntayhteyden ulkopuolelle.

Minulla on ollut sellainen vaikutelma, että elämme uskonnollisesti hyvin sensitiivistä aikaa. En tarkoita ny tällä runsaasti huomiota herättänyttä monien tunnettujen kansalaisten uskoon tuloa. Julkisuuden henkilöiden heittäytyminen uskovaisen ihmisen rooliin on vain sivujuonne tässä kehityksessä, eikä heidän ratkaisullaan sinänsä ole erityisen suurta merkitystä. Tärkeämpää on, että monet tavalliset ihmiset ovat alkaneet epäillä sitä, että heidän todellisuudenkuvansa on torso ja typistynyt. Heillä on suurta valmiutta keskustella elämän syvimmistä kysymyksistä. Uuden raamatunkäännöksen Raamattua kohtaan herättämä kiinnostus on saanut aikaan sen, että monet ovat Raamatun kertomuksista löytäneet aivan uuden ja kiehtovan maailman, josta eivät olleet siihen saakka mitään aavistaneet. Älyllisten ja poliittisten pelien onttous tajutaan, ja kaivattaisiin kaiken kaikkiaan tukevampaa ja syvempää otetta ihmisenä elämiseen. Katse saattaa kääntyä kirkkoon päin, muta monesti koetaan pettymys.

Kirkon ovat monin paikoin ikään kuin varanneet omaan käyttöönsä piirit, jotka oikeastaan ovat katkaisseet siteensä tavallisiin ihmisiin ja heidän kokemuksiinsa. Sisäpiirit ovat rakentaneet itselleen oman elämänpiriinsä, jota hallitsevat opit ja käsitteet ja puheenparret ja tiukat odotukset siitä, millaisia ihmisten pitäisi olla ja miten heidän tulee elää, mitä ei saa tehdä ja mitä taas pitää tehdä. On syntynyt kaksi eri kulttuuria.

Vakaviin ajatuksiin valpastuneet ihmiset ovat samassa asemassa kuin hellenistikristityt Paavalin aikana. Ehtona sille, että heidät otettaisiin vakavasti ja että heidän oikeutensa kirkkoon tunnustetaan, on kokonaisen vieraan, epämukavan ja monilta osiltaan keinotekoiseksi vääristyneen kulttuurimuodon omaksuminen.



Olisi aika pitää uusi apostolien kokous ja sopia siitä, että turhaa taakkaa ei kasata tulijan kannettavaksi. Jerusalemin kokouksen minimiehdot eivät ehkä ole aivan ajanmukaiset. Epäjumalille uhrattua lihaa tuskin on luterilaisessa Suomessa edes kaupan. Pelin henki on kuitenkin sama: kristityltä ei vaadita, että hänestä tulee tietyn kulttuurin jäsen, häneltä vaaditaan sitä, että hän on kuulolla ja valmis vastaamaan silloin, kun Jumala puhuu hänelle.



Kirkko ja demokratia

Kansankirkkoajatukseen liittyy hyvin suuria ongelmia, joita monet ajatuksen kannattajat eivät mielellään huomaa. Kirkkomme on sitoutunut paitsi Jumalan sanaa myös demokraattiseen elämänmuotoon. Jos hyväksymme sen, että jokainen kasteen saanut, joka itse ei ole eronnut kirkosta, on täysivaltainen kirkon jäsen, siitä seuraa kirkkoa hallitsevat ja sen asioista ovat oikeutettuja päättämään ihmiset, joiden suuri enemmistö ei ole tavanomaisten määrittelyjen mukaan uskovaisia ihmisiä.

Kirkko on totuusyhteisö, jopa, niin uin sitä kutsun, totaalinen totuusyhteisö. Se totuuskäsitys, johon kirkko on sitoutunut, ei merkitse vain vaatimusta, jonka mukaan valheellisia väitteitä ei saa esittää.

Koululaitoksen piirissä keskustellaan usein opetussuunnitelmasta ja piilo-opetussuunnitelmasta. Opetussuunnitelmaan kuuluvat kaikki opetustyölle virallisesti asetetut tavoitteen. Tärkeämpi on kuitenkin piilo-opetussuunnitelma: koulussa vaikuttavat asenteet ja käytänteet, kouluyhteisön rakenne kokonaisuudessaan, jakavat oppilaille opetusta, joka vaikuttaa heissä ja heidän elämässään vielä kauan sen jälkeenkin, kun kaikki virallisen opetussuunnitelman sisällöt ovat haipuneet heidän päästään taivaan tuuliin.

Kirkollakin on evankeliuminsa ja piiloevankeliuminsa. Evankeliumi on kaikki se, mitä pappi puusäkistä paukuttelee sunnuntaiaamuisin saarnassaan. Piiloevankeliumia on kirkon todellisuus joka julistaa, millaiset ovat ne todelliset arvot ja asenteet, joihin kirkko uskoo ja joita se toteuttaa elämässään.

Totuuskäsityksen piiriin kuuluu asia, jota kutsun vaikkapa sosiologiseksi totuudeksi. Kirkko on sosiologisesti totuudellinen silloin, kun sen evankeliumi ja sen piiloevankeliumi ovat sopusoinnussa keskenään.

Kirkko julistautuu kansankirkoksi ja sanoo, että kaikki kastetut ovat täysivaltaisia kirkon jäseniä. Jos kirkko on sosiologisesti totuudellinen, kaikki kirkossa on yhtä lailla jokaisen kirkon jäsenen asia.

Koskeeko tämä myös sitä, miten kirkko käsittää sanomansa ja tehtävänsä? Voidaanko periaatteessa äänestää uskontunnustuksen sisällöstä?



Jos se, mitä kirkko opettaa, ei ole jokaisen kirkon jäsenen asia, vaan annettaan heille jostakin ylhäältä tai ulkopuolelta, kirkko ei ole demokraattinen eikä se teeskentele demokraattista, jos se on olevinaan totuusyhteisö.

Jos se, mitä kirkko opettaa, on jokaisen kirkon jäsenen asia, viime kädessä kirkko voi tunnustaa vain sellaisia asioita, joita sen jäsenkunnan enemmistö, siis niin sanotusti ei-uskovaiset kirkon jäsenet kannattavat.

Käytännössä tämä asia ei kai vielä ole tullut vakavasti esille. Voidaan toistaiseksi luottaa siihen, että kirkon jäsenten enemmistä pysyy passiivisena eikä ota haltuunsa sitä valtaa, joka sille kuuluu. Voidaan luottaa myös siihen, että kirkon teologista koulutusta saanut työntekijäkunta on asiantuntemuksensa tähden niin ylivoimainen, että kykenee tarpeen vaatiessa jyräämään alleen villiytymään pyrkivän ajattelun.

Kyse ei olekaan siitä, mitä käytännössä tapahtuu, vaan siitä, ollako rehellisiä. Sitä paitsi emme tiedä, mitä käytännössä kohta tapahtuu.

Muun muassa uskonnollisia asenteita mittaavista mielipidetiedusteluista on voinut havaita kaksi asiaa. Toisaalta uskonnon asema yhteiskunnassa ei ole millään tavalla romahtamassa. Toisaalta luterilaisen teologian kontrolli evankelisluterilaisen kirkon jäsenten uskonnollisiin asenteisiin ja pitämyksiin on selvästi romahtamassa. Niin on tietysti pakko käydäkin, kun edes Raamatun kulttuurin tuntemusta ei ole onnistuttu siirtämän sukupolvelta toiselle.

On luultavasti hyvin mahdollista, että meillä on piankin kantelun nojalla tuomiokapitulissa tutkittavana pappi, jota kantelijat syyttävät kirkon tunnustuksesta poikkeavasta opetuksesta. Kirkon tutkimuskeskuksen mielipidetiedusteluista ehkä tiedetään, että juuri se kiistanalainen opinkohta, josta pappia syytetään, on saanut kirkon jäsenten selvän enemmistön kannatuksen. Olettaisin, että tähän tilanteeseen voidaan eränä päivänä joutua esimerkiksi niin, että joku papeistamme innostuu ymmärtämään sielunvaellusoppia.

Kestääkö kansankirkkoajatus ja demokratia sellaisen mahdollisen tulevaisuuden, jossa luterilaiset tai jopa kristityt ovat vähemmistöasemassa kirkossaan, ja jossa demokraattiset menetelmät tuottavat kirkolle ajan hengen mukaiset synkretistiset, eri uskonnoista peräisin olevat tunnukset?



Kun olen näitä pohtinut julkisuudessa, olen saanut vihaisia kirjeitä eri puolilta maata. Niissä on tähdennetty, että kirkko ei voi kuunnella maailman ihmisiä, vaan sen pitää pysyä tiukasti totuudessa. Silloinpa sen on oltava demokraattinen, jos se on olevinaan demokraattinen ja kansankirkko, jos se on olevinaan kansankirkko.

Itse en ole milloinkaan tuntenut vetoa sielunvaellusoppiin. Ajatus johtaa suuriin loogisiin vaikeuksiin ja sen taustana on joitakin mielestäni moraalisesti arvottomia ajatuksia. Olen kysynyt itseltäni, voisinko olla sellaisessa kirkossa pappina, jossa esimerkiksi oma piispani julistaisi sielunvaellusoppia. Tilanteeseen on hiukan vaikea eläytyä, mutta kuvittelen kuitenkin, että voisin. Minun tehtäväni olisi raittiisti arvostella piispaani veltosta ajattelusta ja kehnosta etiikasta, siihen asti kunnes tuomiokapituli erottaisi minut papin virasta siksi, etten kirkon tunnustuksen mukaisesti suostu opettamaan sielunvaellusoppia vaan pitäydyn vanhanaikaiseen viimeisen tuomion ajatukseen.

Ajattelen tässä yhteydessä Jeesusta ja Paavalia. Jeesus ei koskaan eronnut siitä uskonnosta, jonka keskelle oli syntynyt. Hänen oma uskonkäsityksensä ja sen uskonnon uskonkäsitys, johon hän kuului, olivat kuitenkin niin suuressa jännityksessä keskenään, että hän lopulta fyysisesti tuhoutui tässä konfliktissa. Eikä Paavalikaan lakannut olemasta juutalainen, vaikka tekikin uroteon vapauttaessaan ei-juutalaiset kristityt juutalaisen kulttuurin taakasta. Eikä Lutherkaan, niinhän meille ainakin opetetaan, itse pyrkinyt eroon katolisesta kirkosta, jonka monia tärkeitä opinkappaleita ja käytänteitä vastusti henkeen ja vereen.

Melko äärimmäisissäkin tilanteissa pitäisin siis kiinni kansankirkkoajatuksesta ja demokratiasta, jota ilman kansankirkkoajatus ei olisi rehellinen eikä aito. Tosin tilanne, joka teorian tasolla tuntuu siedettävältä, saattaa tuntua toisenlaiselta, jos joutuu siihen käytännössä.

Näitä asioita on kuitenkin hyvä pohtia jo nyt. Pidän erittäin todennäköisenä, että kirkko tulee kohtaamaan kummia kulttuurissokkeja sekä ulkonaisesti yhtenä monikulttuurisessa yhteiskunnassa paikastaan taistelevana hengellisenä yhteisönä että sisäisesti, kun uskonnollisen kulttuuritasonlasku ja uususkonnollisuuden paineet alkavat tunkeutua kirkon sisälle, ennen pitkää myös kirkon teologisen sivistyneistön keskuuteen ja sen toimihenkilöstön piiriin.

Kuinka moniääninen kirkko voi olla?





Ehtoollisen vietto

Kun pitkän tauon jälkeen aloin uudestaan osallistua jumalanpalveluselämään, huomasin, kuinka erilainen merkitys jumalanpalveluksen eri osilla oli minulle. Papit olivat sivistyneitä ja ajattelevia ihmisiä, ja useimmiten heidän saarnojansa kuunteli mielellään, vallankin kun ne nykyaikana eivät ole kovin pitkiä. Saarna oli minun jumalanpalveluskokemuksessani kuitenkin aivan sivuosassa. Tärkeintä oli ehtoollisen vietto. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa on vitsauksena se, että siellä vietetään aika usein valtakunnallisen tason juhlajumalanpalveluksia, joista jostakin syystä usein jätetään ehtoollisen vietto pois. Olin aina melkein vihainen, kun olin vahingossa mennyt jumalanpalvelukseen, jossa ei tarjottu ehtoollista, niin kuin kyllä olen yhäkin vihainen samassa tilanteessa.

Minun mielestäni esimerkiksi se, että tasavallan presidentti sattuu kunnioittamaan Jumalaa läsnäolollaan jumalanpalveluksessa, ei saisi johtaa minkäänlaisiin muutoksiin jumalanpalveluksen järjestelyissä. Tasavallan presidentti tarvitsee yhtä kipeästi Herran pöytää kuin rivikansalainenkin, ja olisi aivan järjetön ajatus, että hän nauttisi sen yksinään jossakin kabinetissa eikä sen seurakunnan jumalanpalveluksessa, jonka jäsen on.

Ehtoollisen vieton tärkeys omassa hengellisess elämässäni ei toisaalta ollut minusta outoa. Onhan ehtoollinen juuri se kohta jumalanpalveluksessamme, jossa tullaan lähemmäksi sitä, mitä olen sanonut sisäisen minän kieleksi. Ihminen osallistuu tähän tapahtumaan koko olemuksellaan, niin että hänen ruumistaankin ja nimenomaan hänen ruumistaan ravitaan.

Ehtoollisella ollessani tunnen tulevani lähelle sitä maailmaa, jota Vanhan testamentin jyhkeimmät osat kuvaavat, lähelle sitä aikaa, jolloin ihminen vielä kuuli Jahven ääniä ja seurusteli hänen kanssaan. Minua ymmärtäisi väärin, jos kuvittelisi, että joudun ehtoollispöydässä halpoihin sentimentaalisiin haaveisiin. En harrasta eskapistista ehtoollisromantiikkaa. Kokemuksen kärki suuntautuu kohti todellista elämää, ihan arkielämää. Koen mitä minulta puuttuu, mitä en vielä ole, mutta voisin olla: ehjä, kokonainen, koko olemukseni syvyydellä elävä ja toisen ihmisen kanssa oleva ihminen. Ehtoollinen julistaa minulle sitä totuutta, jota olen kutsunut eksistentiaaliseksi totuudeksi.



Ehtoollispöydässä kokemani asiat avasivat minulle Raamatun uudesta näkökulmasta. Tarkoitan erityisesti psalmeja. Nykylukija lähestyy psalmeja väärästä näkökulmasta, virheellisin odotuksin.

Olemme tapaavinamme monissa psalmeissa nykyajan sisäistyneen ihmisen sukulaissielun. Oman kammionsa yksinäisyydessä tämä painii tuskiensa ja ahdistustensa kanssa ja purkaa Jumalalle sydämensä murheita. Voisiko löytyä suurempaa yksityisyyttä kuin tilanteessa, jolloin psalmirunoilija on kahden kesken Jumalansa kanssa, kysymme.

Moni psalmeista sijoittuu aivan toisiin yhteyksiin kuin kuvittelemme. Psalmi on usein julkisen jumalanpalveluksen liturgiaa. Seurakunta suuntaa psalmin rukouksena Jumalalle.

Hyvin monet psalmeista liittyvät eläinuhrien toimittamiseen eikä niiden alkuperäistä merkitystä tavoita, ellei ymmärrä tätä yhteyttä. Eläinuhrin tuominen Jumalalle oli tiukka paikka. Kyse oli siitä, hyväksyykö Jahve uhrin. Jos uhri torjuttiin, yksilö oli Jumalan ja oman yhteisönsä hylkäämänä oman onnensa varassa. Psalmin teksteistä voi suorastaan kuulla sen ahdistuksen jota rukoilija tuntee, kun koettaa selvitä Jahven tutkivan katseen alla. Riemulla ei ole rajaa, kun on varmistunut, että hänen uhrinsa hyväksytään.

Jumalanpalveluksen kohokohtana oli Jahven epifania eli ilmestyminen temppeliin. Minua on kovasti kiinnostanut se, mitä ihmiset kokivat tänä hetkenä. Oliko kyseessä vain liturgin jossakin muodossa antama julistus ja vakuutus siitä, että Jahve on tullut tilaisuuteen? Vai perustuiko tämä odotus Jumalan tulosta johonkin sellaiseen, jota oli jumalanpalveluselämän varhaisimmissa vaiheissa koettu paljon aistillisemmin? Olen koettanut löytää aikaa raamatunselityskirjallisuuden lukemiseen, saadakseni luotettavaa tietoa näistä ja monista muista Raamattuun liiittyvistä kiehtovista asioista. Toistaiseksi olen löytänyt aikaa liian vähän tietääkseni edes sunnilleen sen, mitä näistä asioista on tieteellisesti saatu selvitetyksi.

Henkistävä ja älyllistävä uskonnonopetus suhtautuu ylimielisesti pakanauskontojen menoihin, esimerkiksi uhraamiseen. Kristillinen ehtoollisenvietto, ainakin sellaisena kuin sitä nykyisin vietetään, kuuluu vailla epäilystä tähän pilkallisesti torjuttuun uskonnollisen elämän ja kokemisen piiriin.



Kerkeästi aina muistetaan, kuinka raivoisaa kritiikkiä profeetat kohdistivat uhrimenoihin. Tehdään virheellinen johtopäätös, kun ajatellaan että olemme tässä suhteessa kehittyneempiä, niin ettei profeetta Aamoksella olisi esitettävänä meitä kohtaan moitetta.

Profeetallisia tekstejä on luettu valikoivasti, kun näin päätellään. Aamoskaan ei vastustanut vain eläinuhreja, vaan hänen suullaan Jahve käski lopettamaan virsien veisaamisen ja lyömään flyygelin kannet kiinni. Näihin hengellisiin muotoihin, joita profeetat arvostelivat, kuuluu yhtä lailla rukous kuin uhritkin.

Profeetat eivät vaatineet älyllisempää, sivistyneempää ja henkisempää hartauselämää. Vastakohta, jonka he virittivät kulttia arvostelevissa opetuksissaan, oli samanlainen kuin tarkoitin puhuessani aikaisemmin evankeliumista ja piiloevankeliumista. Israelin kansa eli sosiologisessa valheessa liehittelemällä Jahvea kaikenlaisin konstein samalla kun se oli elämää, josta puuttui Jumala-ulottuvuuden syvyys, vakavuus ja vastuullisuus. Se että luterilaiset eivät sunnuntaiaamuisin teurasta oinasta eivätkä katkaise kanalta kaulaa, ei pelasta heitä profeettojen kritiikiltä.

Tässäkin kohdassa muistutan siitä, että uskontunnustuksemme mukaan ylösnousemuksemme on nimenomaan ruumiillista. Ehtoollisenvieton suorasukaisesti kehollinen kieli korostaa, että emme ole henkiä, jotka asumme kehossa, vaan olemme kehoja, savinukkeja, joihin Jumala puhalsi oman henkensä niin että meistä tuli eläviä. Tämähän on luomiskertomuksen edellyttämä antropologia eli oppi ihmisestä.



Symbioosi

Selitin edellisessä luvussa, miksi ehtoollisen vieton tärkeys minulle ei ollut outoa vaan hyvinkin luontevaa.

Toisaalta asia ei ollutkaan niin yksinkertainen. Kun löysin uudestaan ehtoollisen, oli kulunut vasta muutama kuukausi sitä, kun julkaistiin kirjani Tulevaisuus kriisissä. Tässä kirjassa hyökkäsin ankarasti niin kutsumaani symbioottista ajattelua vastaan.

Kaksi olentoa ovat symbioottisia silloin, kun he eivät ole erillisiä olentoja vaan yhteen sulautuen yhdessä muodostavat suuremman olennon. Tyypillisenä esimerkkinä on lapsi, joka on vielä äitinsä kohdussa. Hän on samaa lihaa äitinsä kanssa ja hänen verenkiertonsa on yhteydessä äidin aineenvaihduntaan. Psykologit kiistelevät hiukan siitä, milloin erillistyminen tapahtuu. Yleensä on selitetty, että vielä rintalapsenakin vauva kokee olevansa äidin kanssa yksi yhteinen persoona.

Erillistymisen kokemus oletetaan rajuksi ja haavoittavaksi kriisiksi. Jäljelle näyttää jäävän ykseyden kaipuu; siitä todistavat monet äiti-ismit: uskonnot, filosofiat ja poliittiset opit, jotka tulkitsevat ihmisen perusongelmaksi ja peruslankeemukseksi hänen erillisyytensä ja pelastukseksi erillisyydestä luopumisen ja paluun yksilöä suuremman ykseyden osaksi.

Kirjassani yritin osoittaa, että symbioottinen ajattelu on lapsellista kaipuuta johonkin, joka ei palaa ja jonka ei tarvitsekaan palata. Tämä kaipuu näyttää olevan kaikenlaisen maailmassa esiintyvän riiston perusedellytyksiä. Ihmisen olisi aikuistuttava, selitin, ja ykseyteen sulautumisen sijasta etsittävä yhteyttä toiseen, erillisenä säilyvään ihmiseen.

Ehtoollisen vietto on kuitenkin symbioottinen rituaali jos mikään. Ajatus, jonka mukaan kaikki seurakunnan jäsenet ovat samaa Kristuksen ruumista, saa vahvistuksensa siitä, että Kristuksen ruumista ja verta fyysisesti syödään ja juodaan.

Keskustelin symbioosista muutaman kerran tohtori Jari Ehrnroothin kassa. En vilpittömästä sanoen enää muista tarkkaan, kuinka suuressa määrin hän auttoi minua tämän ajatuksen muotoilussa, mutta olimme joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että symbioosin hetket kuuluvat myös aikuisen ihmisen elämään.



Mielikuvani on pieni lapsi, joka vasta opettelee kävelemään. Hän irrottaa kätensä äidin tai isän polvesta ja seisoo hetken omassa varassaan, kunnes tarrautuu kiireesti uudestaan polveen. Seuraavan kerran irti päästäessään hän ehkä jo ottaa muutaman epävarman askelen. Kierros kierrokselta erillisyys on rohkeampaa, mutta aina lopulta lapsi palaa takaisin siihen yhteyteen josta on ponnistanut.

Symbioosi on samassa asemassa aikuisen ihmisen elämässä kuin vanhemman polvi ja lapsen fyysinen yhteys siihen kävelemään opettelevan lapsen elämässä. Symbioosin hetkiä on, mutta ne eivät ole päämäärä vaan lähtökohta, josta ponnistaen yksilö vahvistuu ja kehittyy erillisyydessään. Tasapainoisessa, terveessä elämässä varaukseton symbioosi ja yhä rohkeampi erillisyys seuraavat toisiaan seuraten vahvaa, säännöllistä rytmiä. Ihmisenä kasvaminen on sykettä.

Ehtoollisenvietossa oli tapahtunut joitakin sellaisia muutoksia, joita en ollut pannut merkille niinä vuosina kun pysyttelin poissa seurakuntaelämän yhteydestä. Joissakin kohdissa mielestäni muutos ei ollut myönteinen.

Yleisintä on, että pappi ehtoollista jakaessaan antaa leivän ja viinipikarin ehtoollisvieraan omaan käteen. Mieleeni tulee pieni lapsi, joka riistää aikuisen kädestä lusikan ja hokee: Minä itte! Erillisyyttä symboloiva ele symbioottisessa rituaalissa särkee tilanteen. Itselleni tulee ehtoollisenjakoa katsellessani mieleen Raamatun lause: Ruoki minun karitsoitani. Pohdin pitkään asiaa ennen kuin rohkenin ilmaista ehtoollispöydässä haluavani sekä leivän että viinin vanhaan tapaan huulilleni, ottamatta asioiden kulkemista omaan haltuuni.

Ennen ehtoollista jakava pappi lähetti ehtoollisvieraat arkeen ja maailmaan jämerästi sanoilla: Menkää Herran rauhaan. Jonkinlainen kansanomaisuus ja väärä demokraattisuus on ehkä vaikuttanut siihen, että nykyisin ehtoollisen jakaja sanookin: Jääkäämme Herran rauhaan. Ehkä olen pikkutarkkaa ja jopa ymmärrän väärin, mitä tarkoitetaan, mutta minun mielestäni tämä uusi käytänne hävittää tilanteesta juuri sen rytmin tajun, josta äsken puhuin. Herran rauha, se jota tavoittelemme, ei ole täällä symbioottisen yhteyden turvassa Herran huoneessa vaan ulkona maailmalla, ulkona aikuisen ihmisen vastuullisessa elämässä ja yhteyksissä toisiin aikuisiin, yhtä erillisiin ihmisiin. Tänne ei saa jäädä, täältä täytyy lähteä, mennä.



Papin ei pidä pyrkiä aina pakenemaan omasta erotetusta roolistaan keskelle muuta väkeä korostaen, että on vain yksi heistä. Uuden testamentin virkakäsityksestä on vähän vaikea saada selvää, mutta yksi asia on ilmeinen. Kristillisen seurakunnan olennainen piirre on se, että sille on uskottu anteeksiantamuksen virka. Papin pitää kyetä sanomaan virkansa puolesta ilman pehmennyksiä vapauttava sana ja julistaa teille, ei siis meille Jumalan anteeksiantamus kaikesta mikä kuulijan mieltä painaa. Samalla tavalla hänen on siunattava Herran siunauksella teitä eikä meitä ja lähettävä maailmaan Jumalan rauhaan teidät eikä meidät.

Ehtoollinen ei ole ainoa symbioosin ilmaus Uudessa testamentissa. Myös parisuhdetta käsitellään väkevin symbioottisin ilmauksin. Mies ja nainen tuleva yhdeksi lihaksi.

Uskoisin, että yhdestä lihasta puhuminen viittaa ennen muuta fyysisestä suhteesta mahdollisesti syntyvään lapseen, jossa miehen ja naisen liha ovat todella konkreettisessa mielessä tulleet yhdeksi. Ainakin apostoli Paavali näkyy käyttävän käsitettä laajemmassakin merkityksessä. Kristitty on kirkon jäsenenä osa Kristuksen ruumista, ja jos hän yhtyisi porttoon, hän tekisi Kristuksesta ja portosta yhden lihan.

Viime aikoihin saakka ajattelin, että aikuisen ihmisen kasvun syke koostuu kahdesta suuresta rytmistä: osallisuudesta Kristuksen ruumiiseen yhdessä toisten kanssa pyhällä ehtoollisella ja fyysisestä yhteydestä parisuhteessa, joita tilanteita aina seuraa lähettäminen arkeen ja erillisyyteen.

En enää selittäisi asiaa tällä tavalla. Jos mies ja nainen tulisivat yhdeksi, yhtenä olentona kaiketi heidät tuomittaisiinkin. Rakastavaisten keskinäinen läheisyys ei kuitenkaan vapauta heitä vastuusta, eikä vastuuta ole ilman olennaista erillisyyttä.

Paavalin seksuaalimystiikka, jos olen häntä oikein lukenutkaan, tulkitsee miehen ja naisen välistä suhdetta epätyydyttävällä tavalla. Tässä yhteydessä ei kai sittenkään ole kysymys ykseydestä, siitä että suletaan yhteen ja lakataan olemasta erillisiä, vaan yhteydestä kahden erillisen ihmisen välillä persoonallisimmalla mahdollisella kohtaamisen tasolla.

Epäilemättä nostalgiamme, kaipuu aikaan, jolloin erillisyyttä ei vielä ollut, nousee väkevästi esille näissä elämämme tärkeissä tilanteissa. Mutta erillisyyden peruuntuminen on vain fantasiaa. Erillisyys on kohtalomme, eikä ilman erillisyyttä olisi myöskään Sinän kohtaamisen mahdollisuutta.







Jumala: kova tosiasia

Palaan vielä professori Heikki Räisäsen väitteeseen, jonka mukaan Jumala on kuollut.

En ole edes teeskennellyt voivani kumota hänen väitettään pitävin perustein. Oletan, että ihminen ja todellisuus ovat niin rakennettuja, ettei Jumalan olemassa olo ole toiselle ihmiselle todistettavissa. än antautuu kosketukseen kanssamme vain sellaisissa Sinä-kokemuksissa, jotka eivät jätä ihmisen käteen mitään kouraantuntuvaa. Jumalasta ei ole todisteita, hänellä on vain todistajia.

Todisteiden puute ja niiden todennäköinen mahdottomuuskin ovat johtaneet monet ajattelemaan, että Jumala on ihmisessä itsessään jonkinlaisena kokemisen tapana. Tällaista ajattelutapaa sanotaan joskus eksistentiaaliseksi teologiaksi.

Joskus erotan toisistaan käsitteen kova ja pehmeä tosiasia. Kovalla tosiasialla tarkoitan sellaisia asioita, jotka voivat olla syynä. Raha on kova tosiasia: sillä voi saada ihmiset tekemään asioita, joihin he eivät olisi muuten halukkaita. Pehmeät tosiasiat ovat kovien tosiasioiden seurauksia, mutteivät koskaan niiden syitä. Minulla on hyvä mieli, kun saan tilin, mutten saa tiliä siksi, että minulla on hyvä mieli. Hyvä mieli on pehmeä tosiasia.

Eksistentiaalisessa teologiassa lakataan väittämästä, että Jumala olisi jokin asioiden tai tapahtumien lisäsyy niin sanottujen luonnollisten syiden ohella. Hän ei siis ole olemassaolon kovia tosiasioita. Jumala on jotakin, joka tulee esille, kun ihminen tulkitsee olemassaolon kovia tosiasioita. Jumala on yksi tapa nähdä asiat, ikään kuin silmälasit, joiden läpi voi katsoa kovia tosiasioita.

Kovien ja pehmeitten tosiasioiden välinen ero ei ole aivan selvä eikä ehkä aivan luontevakaan. Muistan, kuinka neljännesvuosisata sitten eräällä vaalimatkalla - olimme molemmat SKDL:n eduskuntaehdokkaita Helsingissä - keskustelin edesmenneen runoilija Pentti Saarikosken kanssa Jumalasta. Kyllä Saarikoski sanoi uskovansa Jumalaan ja siihen, että hän vaikuttaa maailmassa. Koska miljoonat ihmiset uskovat Jumalaan, Jumala vaikuttaa heidän ratkaisuihinsa ja sillä tavalla vaikuttaa syynä maailman tapahtumiin.



Saarikosken selitys oli aivan johdonmukainen. Sama asia voidaan kuitenkin selittää toisinkin. Miljoonat ihmiset tekevät ajatusvirheen, he erehtyvät kun uskovat Jumalaan, jota oikeasti ei ole olemassa. Tämä erehdys kertautuu, koska miljoonista ihmisistä on kyse, ja erehdys siis vaikuttaa maailmassa monien asioiden syynä. Samasta asiasta on kyse silloin, kun esimerkiksi virheellisesti virittyneet odotukset saavat markkinat sekaisin. Tuotot, joita ei koskaan tule, vaikuttavat syinä, ja jos halutaan ajatella oikein monimutkaisesti, jopa ehkä juuri niinä syinä, joiden tähden ne eivät tule; jos odotuksia tuotoista ei olisi ollut, tuotot olisikin saatu.

Kuvitelmat ja erheet voivat siis toimia maailmassa ikään kuin kovina faktoina. On hyvin tärkeää, ettei tällaisia faktoja sekoiteta niihin aidosti koviin faktoihin, joista aluksi puhuin. En siis sano, että Jumala Pentti Saarikosken määrittelemässä mielessä olisi kova fakta, joka saisi asioita aikaan maailmassa. On mieletöntä puhua sellaisista asioista joita ei ole toisten asioiden syinä. Sanonkin Pentti Saarikosken kuvaamassa tapauksessa ja samankaltaisissa tapauksissa ihmisten erehtymisen, siis heidän väärien luulojensa, saavan maailmassa aikaan asioita.

Eksistentiaalinen teologia ei ole toki niin yksinkertaista kuin Saarikosken Jumala-usko oli. Tunnustan, että se, mitä sanon, ei tee täyttä oikeutta sellaisille suurille teologeille kuin esimerkiksi Rudolf Bultman oli. Yritän kuitenkin sanoa mielestäni tärkeää asiaa.

Heikki Räisänen kiisti Yliopisto-lehden haastattelussa olevansa ateisti. Hän ei ilmoittanut olevansa eri mieltä kristillisen uskon kanssa, vaan rajasi käsitettä ja sanoi olevansa eri mieltä perinteisen kristillisen uskon kanssa. Olettaisin, että hänen mielessään väikkyy ajatus Jumalasta juuri sellaisena todellisuuden pehmeänä faktana, joka toisaalta ei selitä mitään, mitä maailmassa tapahtuu, mutta toisaalta selittää yksilölle, mitä maailma ja maailman tapahtumat hänelle henkilökohtaisesti merkitsevät tai ehkä jopa sille yhteisölle, esimerkiksi kirkolle, jonka jäsen hän on, merkitsevät.

Miksi ihmiset eivät saisi eritellä kokemustaan samalla taitelijan vapaudella ja samalla tavalla kuvia ja symboleita käyttäen kuin kirjailija, joka kuvaa lukijoilleen ihmismielen sopukoita? Kyllä se toki sallitaan. Luulisin, että niin on pakkokin menetellä, jos haluaa nähdä selkeästi asiansa. Oletan että moni ateisti käyttää sisäisessä puheessaan Jumalan käsitettä, koska se on hänelle käyttökelpoinen.



Se Jumala, josta Raamattu puhuu, ei ole vain tällainen pehmeä fakta. Haluan sanoa mahdollisimman selkeästi, että se Jumala, jonka kanssa kuvittelen joutuneeni tekemisiin, on kova tosiasia, joka panee liikkeelle asioita ja on syynä asioille. Puhun Jumalasta, joka on ihmisen kumppani sanan aidossa merkityksessä, ei vain sisäinen rooli tai positio, samanlainen kuin se olento, jolle puhun, kun sanon itselleni jotakin.

Ajattelen, että jos joutuisiin typistämään Jumala-käsitteeni eksistentiaalisen teologian valjun Jumala-käsitteen tapaiseksi, joutuisin ikään kuin elämään loisena niiden kohtaamisten muistoissa, joita minua edeltävillä sukupolvilla oli Jumalan kanssa. En usko, että sellainen edustajan kautta uskominen kauan elättäisi. Usko on kuin mannaa, se haihtuu pois ja eltaantuu, jos se ei yhä uudestaan uudistu todelliseksi koetussa ja omakohtaisessa puhutelluksi tulemisessa ja puhutteluun vastaamisessa.

Kun Paavo Ruotsalainen sanoi, että tiesi Lunastajansa elävän, hän ei tarkoittanut sitä, että jossakin vaiheessa saattoi vielä tarvita Lunastajan käsitettä kokemusmaailmansa selvittämisessä. Hän tarkoitti odottavansa luottavaisesti, että vielä kerran olemassaolon perus-Sinä kutsuisi häntä ja valaisisi hänen maailmansa kaikki oliot ja kohteet valollaan.