sunnuntaina, kesäkuuta 01, 1997

Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Helsingin Sanomien artikkelisarja kesällä 1997. Verkkopainos.,

Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Käskyt ja selitykset.


Uusi verkkopainos, 2006

© Terho Pursiainen ja Quoniam Oy

Siteerattaessa lähde mainittava.



Lähde

Pursiainen Terho: Kymmenen [uutta] käskyä nykyajalle. Käskyt, selitykset, syvennykset. Helsinki: Kirjapaja, 1998.

Kirjasta on otettu alun perin Helsingin Sanomien kolumneina (kesällä 1997) julkaistut Esipuhe ja kaikkien kymmenen käskyn käsky- ja selitysosat. Syvennykset jäävät siis (ehkä toistaiseksi) julkaisematta tässä verkkopainoksessa.



Esipuhe

Viime vuosina yhteiskunta on sortunut monessa maailman maassa. Järjestys on romahtanut, moraali on luhistunut ja ihmisistä on tullut toistensa väkivaltaisia saalistajia. Näinhän on käynyt esimerkiksi joissakin Afrikan maissa. Yhteiskunnan luhistuminen on kuitenkin mahdollista myös Euroopassa. Tiedotusvälineistä saatoimme seurata kehitystä entisen Jugoslavian maissa.

Nobel-kirjailija William Golding kertoo romaanissaan Kärpästen herra, joukosta englantilaisia gentleman-kasvatuksen saaneita koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat autiolle Tyynen valtameren saarelle. Aluksi kaikki menee niin kuin pitääkin: pojat sopivat säännöistä ja perustavat järjestyneen yhteisön. Mutta pian sivistys kesii poikien iholta. Enemmistö villiintyy. Kirja huipentuu kamalaan ihmismetsästykseen. Goldingin sanoma tässä heti toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamassaan kirjassa on, että väkivaltainen saalistaja asuu kulttuurista ja kansasta riippumatta jokaisen ihmisen sydämessä.

Golding ei tarkoita, että ihminen on perimmältään paha. Ihmisessä on ainesta sekä hyvään että pahaan. Järjestyneissä oloissa kykenemme elämään yhdessä turvallisesti ja sovussa ja yllämme suuriin yhteisiin saavutuksiin. Jos järjestys kuitenkin syystä tai toisesta murtuu, meistä tulee toistemme väkivaltaisia saalistajia. Ihmisellä on mahdollisuus ilmaista sosiaalisuuttaan vain, jos yhteiselämän moraalinen perusta on ehjä. Moraalin perustan vaaliminen onkin jokaisen yhteiskunnan tärkein tehtävä.

Entisajan yhteiskunnissa moraalin perustaa ilmaistiin usein joukolla ehdottomia, tabumaisia käskyjä ja kieltoja. Niitä ei perusteltu rationaalisesti eivätkä ne vedonneet hyötyyn. Ne kuvasivat asioita, joita oli vain kerta kaikkiaan pidettävä voimassa, jos haluttiin estää yhteiskunnan romahtaminen.

Nyky-yhteiskuntakin tarvitsisi sille sopivat kymmenen käskyä. Ne kuvaisivat perusehtoja, joiden on oltava voimassa, jotta ihmiset voisivat toteuttaa haaveitaan ja ihanteitaan vapaina ja turvassa toisiltaan.

Mikä olisi se moraalin minimi, jota ilman elämänmuotomme ei olisi lainkaan mahdollinen? Jos kykenisimme pukemaan tuon minimin muutamaksi selkeäksi ja aika tarkkarajaiseksi säännöksi suhteellisen yksimielisesti, meillä olisi käytettävissämme moraalisen kasvatuksen perusta, jota voisimme soveltaa kaikessa kasvatuksessa, kaikilla tasoilla alusta lähtien.

Mutta miksi dekalogi, Raamatun kertomuksen mukaan Mooseksen Siinain vuorella Jumalalta saama kymmenen käsky laki, ei kelpaisi sellaisenaan?

Luullakseni ihmiskunnalla on kulttuurista ja aikakaudesta riippumatta yhteistä kokemusta eräistä perusarvoista, joita ei missään oloissa saa loukata. Kutsun tähän kokemukseen perustuvaa yksimielisyyttä ihmiskunnan yhteiseksi, ydinihmisyyteemme kuuluvaksi tabumoraaliksi. Yhteiskunnalliset olot vaihtelevat sekä maantieteen että historian tähden sangen suuresti. Yhteinen tabumoraali saa eri oloissa erilaiset ilmaukset. Siinain laki kiteytti sen paimentolaiselämän oloihin sopivaksi. Ne hyvin toisenlaiset olot, joissa me elämme, vaativat toisenlaisia muotoiluja.

Eikä voitaisi ajatellakaan, että nyky-yhteiskunnan Siinain laki perustuisi uskontoon. Eri uskontojen tunnustajat ja täysin uskonnottomat ihmiset joutuvat Suomessa elämään yhdessä ja tarvitsevat siis elämän yhteisen perustuslain. Sitä, millainen se olisi, on yhdessä keskustellen tutkittava. Tässä keskustelussa emme voi vedota uskonnollisiin käsityksiin, jotka eivät yhdistä vaan erottavat meidät toisistamme. Joudumme itse, Raamattuun vetoamatta, miettimään, miten perusmoraalin pyhinä pidettävät vaatimukset olisi ilmaistava nykyoloissa.

Hyvänä ajankohtaisena esimerkkinä on kiistely kauppojen aukiolosta sunnuntaisin. Siinain laki pyhitti seitsemännen päivän suojatakseen työväestöä ja perheenjäseniä perheenpään ahneudelta. Ellei heille olisi turvattu lepoa ja uusiutumisaikaa, ahneus olisi helposti johtanut niin järjettömään riistoon, että yhteiskunnan tulevaisuus olisi joutunut uhatuksi. Jumalan laki vaati samasta syystä peltojen kesannointia määrävuosina. Kolmas käsky: ”Muista pyhittää lepopäivä!” vaatii ihmiselämän rytmin mukaisia taloudellisia käytäntöjä, jotka estävät riiston ja siten turvaavat yhteistä tulevaisuutta. Ei ole tärkeää eikä edes mahdollista, että kaikki ihmiset nyky-yhteiskunnassakin lepäisivät nimenomaan samana viikonpäivänä siten kuin muinaisessa Israelissa.

Alkavassa kirjoitusten sarjassa yritän muotoilla modernin Siinain lain. Tarkoitus ei ole syrjäyttää uskonnon perinteistä kymmentä käskyä. Pikemminkin yritän nimenomaan kymmenen käsky hengessä etsiä sääntöjä, jotka nyky-yhteiskunnassa ovat välttämättömiä, jos haluamme estää yhteiskunnan luhistumisen ja pitää yllä inhimillisen yhteiselämän mahdollisuutta. Vaikka perusajatukseni on vakava, toteutan sitä hiukan leikkimielisestikin. Nykyajan tarpeita vastaavalla kymmenen käskyn lailla on joitakin välttämättömiä ominaisuuksia.

Ensinnäkin käskyksi kelpaa vain sääntö, joka on ehdottomassa mielessä järjestyneen yhteiselämän edellytys. On monia hyviä ja sangen tärkeitä asioita, joita pitäisi edistää ja jotka eivät kuitenkaan ole täysin ehdottomia sivistyneen yhteiselämän edellytyksiä. Ne eivät kelpaa käskyjemme joukkoon. ”Harrasta säännöllistä liikuntaa” on kyllä rakentava kehotus, mutta ei kelpaa käskyksi, koska järjestynyt yhteiselämä lienee mahdollista myös sellaisten ihmisten kesken, jotka eivät ole sporttisia.

Toiseksi käskyn on oltava selkeärajainen. Se on voitava toteuttaa täydellisesti ja yksiselitteisesti. ”Palvelkaa toisianne” ei kelpaa, koska toisten palvelemisella ei ole mitään luonnollisia rajoja. Jopa orjaileva voisi orjailla vieläkin enemmän.

Kolmanneksi käskyn on oltava opetettavissa. Se mikä elämässä on pyhää ja loukkaamatonta, on varmasti sellaista, jonka jo pieni lapsi omalla tavallaan voi käsittää. Luullakseni tässä suhteessa käskyni ovat vielä keskeneräisiä.

Moraalin saarnaajilla näyttää olevan yksi yhteinen perusviettelys, enkelten etiikka, kuten filosofi John Rawls sitä kutsuu. Moraalin ajatteleminen näyttää tuovan luontaisesti mieleen niin yleviä ihanteita, että niiden seuraaminen olisi ihmiselle käytännössä mahdotonta.

Tyypillisesti luterilaista on käyttää moraalisia vaatimuksia moraalille vieraisiin tarkoituksiin. Moraalivaatimusten tehtävänä ei näytä edes olevan elämän muuttaminen, vaan ihmisten saattaminen syyllisyydentuntoon ja tuskissaan turvautumaan Jumalan armoon.

Toisinaan ylivireisillä moraalivaatimuksilla on käytännöllisempi tarkoitus. Esitetään suuria vaatimuksia ja ajatellaan, että jos ihmiset toteuttaisivat niistä prosentinkin, elämä kohenisi merkittävästi. Vaikka tarkoitetaankin hyvää, itse asiassa tullaan opettaneeksi kaksinaismoraalia, sitä, ettei moraalista puhuttaessa tarkoiteta sitä mitä sanotaan.

Enkelten etiikka on torjuttava. Moraalissa ei edes ole kyse täydellisyydestä. Moraalia on se, että kohentaa omassa elämässä ja yhteiselämässä vaikkapa vain yhden epäkohdan kerrallaan, mielellään pahimmasta päästä.

Ensimmäinen käsky: Älä pure ruokkivaa kättä!

Mitä se on?

Lehtiuutisen mukaan näyttää siltä, että monen suomalaisen naisvanhuksen suurin uhka elämässä on hänen oma väkivaltainen poikansa, joka kiristää rahaa keskiolueeseen. Tällaiset uutiset kuohuttavat lukijaa kovin. Olemme tuohtuneita, koska äitejään terrorisoivat ja kiristävät pojat rikkovat elämän perussääntöä, joka kieltää puremasta ruokkivaa kättä. Omaa äitiä ei kerta kaikkiaan saa pahoinpidellä eikä kiristää.

Pyyteen rautainen laki sanoo, etteivät omia etujaan ajavat ihmiset kykene huolehtimaan yhteisistä eduistaan, ellei heitä siihen pakoteta tai kutakin erikseen siihen lahjota. Yritykset pitää yllä yhteiskuntia pakkokeinoin ovat sortuneet, eikä mikään palkitsemisjärjestelmä olisi tarpeeksi kattava, jotta yhteiselämän perusedellytyksiä voitaisiin sen avulla pitää yllä. Yhteiskunta ei pysyisikään koossa, jos ihmiset eivät kykenisi näkemään toisissaan muuta kuin omien etujensa esteitä tai välineitä. Onneksi ihminen syntyy maailmaan olentona, joka kykenee muuhunkin kuin vain ahtaasti tuijottamaan omia etujaan.

Ihminen on paitsi itsekäs myös sosiaalinen olento. Hän kykenee liittymään toisiin ihmisiin ja yhteisöön, jos olot ovat otolliset. Ihmisten sosiaalisuus tekee mahdolliseksi sen, että he kykenevät toteuttamaan myös yhteisiä etujaan, vaikka aina pyrkivätkin pitämään huolta omista eduistaan. Ihmiset toimivat yhtä aikaa kahdessa painovoimakentässä: toisaalta omien tarpeidensa ja halujensa, toisaalta toisten ihmisten painovoimakentässä. Jos meillä on niin hyvä onni, että synnymme järjestyneisiin oloihin, joissa noudatetaan elämän peruslakeja, liitymme toisiimme syvemmällä kuin pelkän yhteisen edun siteellä.

Järjestynyttä yhteiskuntaa ylläpitävä sosiaalinen side on kuitenkin hauras ja katkeava. Kärpästen herra kuvaa, kuinka vaarallisia toiset ihmiset ovat ihmiselle, jopa pojannaskalit toisille pojannaskaleille, jos olot ovat epäedulliset. Jos yhteiskunnan jäseniä toisiinsa yhdistävä sosiaalinen side syystä tai toisesta katkeaa, yksi joutuu toisten saaliiksi.

Jos joku, jolle itse olen tehnyt hyvää, tekee minulle pahaa, olen syystäkin pettynyt. Hyvän maksaminen pahalla on kuitenkin enemmän kuin vain pelkkä pettymys. Se on signaali, joka varoittaa siitä, että sosiaalinen side on katkeamassa. Jos en voi luottaa sen suopeuteen, jolle teen hyvää, en voi ylipäätään luottaa yhdenkään toisen ihmisen suopeuteen. Tilanteessa, jossa luottamus on särkynyt, minun on itse hyökättävä, koska se ainoa tehokas puolustautumiskeino. Minun on itse saalistettava, koska muutoin joudun toisen saaliiksi.

Kaikissa kulttuureissa on voimassa perustabuna vaatimus, jonka mukaan hyvään on vastattava hyvällä. Sehän on yhteisöllisen luottamuksen perustuslaki. Se joka puree ruokkivaa kättä, puree poikki ihmisten välistä sosiaalista sidettä.

Käskyllä on sovelluksia monella elämän alalla. Arkipäiväinen kohteliaisuus ilmentää sääntöä, jonka mukaan vieraaseenkin, sattumalta vastaan tulevaan ihmiseen suhtaudutaan suopeasti. Kaupunkimaisissa oloissa tapaamme vieraita ihmisiä tuon tuostakin. Kohteliaisuus viestittää, ettemme uhkaa toisiamme, vaan tahdomme periaatteessa toisillemme hyvää.

Sukulaisten ja ystävien kesken vastavuoroinen suopeus ilmenee esimerkiksi siinä, että vuorotellen tarjoamme aterioita toisillemme. Muinaisissa kulttuureissa vieraanvaraisuus oli suorastaan pyhää. Se joka vahingoitti sitä, jolle oli antanut ruokaa, rikkoi ankaraa tabua. Loot tarjosi himokkaalle mieslaumalle mieluummin omia tyttäriään kuin vieraita, joille oli tarjonnut kestiystävyyttä.

Ruokkivia käsiä on vähemmänkin konkreettisia ja arkipäiväisiä. Emme olisi sitä mitä olemme, elleivät monenlaiset traditiot olisi meitä lapsuudesta saakka ravinneet. Ensimmäinen käsky ei vaadi sokeaa kunnioitusta perinnettä kohtaan eikä sen omaksumista sellaisenaan. Se sallii kritiikin ja antaa mahdollisuuden monenlaisiin uudistuksiin. Emme pure ruokkivaa kättä, jos vaalimme ja kunnioitamme perinnettä samalla kun olemme totuudellisia ja johdonmukaisen kriittisiä kaikkea perittyä kohtaan. Käsky on tärkeä monella elämänalueella, esimerkiksi niin tiedeyhteisössä kuin eri ammattien maailmassa.

Kaikki ekologinen moraali perustuu perimmältään siihen, että luonto on ihmistä ruokkiva käsi, elämän äiti. Voiko elämän tabua rikkoa perusteellisemmin kuin riistämällä ja raiskaamalla sitä maata, josta kasvaa?

Ystäväni Torsti Lehtinen muistutti minua siitä, että elävässä elämässä usein sama käsi, joka ruokkii, myös lyö. Eikö saa purra lyövää kättä? Kaikki vanhemmat eivät täytä ihanteita. Lapsen ei tarvitse ryhtyä vanhempiensa uhriksi. Kaikki traditiot eivät ole jaloja eivätkä jatkamisen arvoisia. Oppilaitoksilla, puolustuslaitoksella ja lehtitietojen mukaan jopa eräillä kuntien lautakunnilla on traditioita, jotka vaativat nöyryyttämään tulokkaita ja suosivat simputtamista. Ruokkivan käden kunnioittaminen ei edellytä ihmisen vastaisten perinteiden noudattamista eikä niiden siirtämistä tuleville sukupolville.

II käsky: älä kadehdi!

Mitä se on?

Ystäväni Tapani Koski selitti, millä tavoin venäläinen ja amerikkalainen kateus eroavat toisistaan. Kun venäläinen näkee, että naapurin pihalle on ilmestynyt uusi auto, hän hiipii sinne yöllä ja potkii auton pellit lommolle. Kun amerikkalainen näkee saman, hän ottaa toisen työpaikan hankkiakseen rahaa, jotta voisi ostaa yhtä hienon auton. Kosken mielestä suomalainen mielenlaatu on lähempänä venäläistä kuin amerikkalaista.

Monet ihmiset ajatteleva romanttisesti ja typerästi, että asioita on kahdenlaisia, toisaalta läpikotaisin hyviä, toisaalta perin pohjin pahoja. Elämä on ongelmallista ja moraali vaikeaa kuitenkin nimenomaan siksi, että hyvä ja paha esiintyvät maailmassa erottamattomasti toisiinsa sekoittuneena ja sotkeutuneina. Yksi läpikotaisin paha asia maailmassa kuitenkin on. Se on kateus. Kateus on ainoa tuntemani puhtaasti tuhoava asenne. Eipä ihme, että suuri preussilainen filosofi Immanuel Kant kutsui kateellisia ihmiskunnan vihollisiksi.

Ennen kuin näin kärkevää käsitystä voidaan puolustaa, on määriteltävä, mitä kateudella tarkoitetaan. On olemassa asenteita, jotka muistuttavat hyvin läheisesti kateutta, vaikkeivät itse asiassa ole kateutta. Kosken venäläiseksi kateudeksi kutsuma ilmiö on todellista kateutta. Kun hiivin pimeän suojassa potkimaan naapurin auton pellit lommolle, otan riskin joutua kiinni tihutyöstäni. Mutta olenkin valmis jopa maksamaan siitä, että saan tuhota lähimmäisen ilon. Jos naapurin pihalla kiiltelevä kromi sen sijaan yllyttää minua lisäämään ponnistuksiani ja kehittämään itseäni, jotta jonakin päivänä voisin hankkia samanlaisen auton, en ole kateuden vallassa. Amerikkalainen kateus on emulaatiota, josta käytetään suomenkielistä nimitystä kilpailukateus. Nimitys ”kilpailukateus” on huono: emulaatio on pikemminkin mallioppimista: toisen menestys ja kukoistus kiihottavat minua omiin ponnistuksiin. Toisin kuin tuhoava kateus se on kulttuuria ja hyvinvointia luova rakentava voima yhteiskunnassa.

Kateutta ei myöskään ole se närkästys, jota oikeudenmukainen ihminen tuntee, kun näkee jonkun kukoistavan toisten kustannuksella ja heitä hyväksi käyttäen. Oikeutettu moraalinen närkästys on väkevä yhteiskuntaa uudistava voima, jolla ei ole tekemistä kateuden kanssa. Oikeudenmukaisuuden ja kateuden esittämiä vaatimuksia on kuitenkin hyvin vaikea käytännössä erottaa toisistaan. Ihminen, joka haluaa tuhota lähimmäisensä kukoistusta itsetarkoituksellisesti, pukee vaatimuksensa lähes aina oikeudenmukaisuuden retoriikkaan. Vaikka näin toimivia ihmisiä on paljon, on olemassa myös aitoa oikeudenmukaisuuden janoa. Aito oikeudenmukaisuus on historian kuluessa monella tavalla parantanut ihmisen elämää.

Kateus valtaa meidät silloin, kun toisen menestys sytyttää sydämessämme hävittävää raivoa. Katkeruuden vallassa olemme valmiit tuhoamaan hänen onneaan vaikka omalla kustannuksellamme. Jos kateus pääsee sanelemaan tekomme tai yhteiskuntamme ratkaisut, se, jonka onnea tuhotaan, menettää, mutta myös ne menettävät, joiden kateutta tyydytetään. Kaikki menettävät kenenkään saamatta mitään. Tätä tarkoittaa väite, jonka mukaan kateus on puhtaasti hävittävä voima, ainoa läpikotaisin paha asia ihmisten yhteiselämässä.

Kateus tekee tuhojaan kaikilla elämän tasoilla. ”Naapurin silmä on pahansuopa”, jo antiikin Kreikan sananlasku tiesi. Kateuden vallassa harjoitettu yhteiskuntapolitiikka saattaa johtaa tuhoavaan verotukseen ja köyhdyttää kaikkia, niin sitä, jota verotetaan, kuin sitäkin, joka pyrkii veronkiristyksiä vaatimalla muka pääsemään osille toisen aineellisesta kukoistuksesta.

Kateus koskettaa läheisesti monia suuria yhteiskunnallisia keskustelunaiheita. Kilpailuyhteiskunnan kritiikki on kauan ollut muodissa. Monet niistä, jotka vastustavat kilpailua, tarkoittavat hyvää. Emulaatio eli niin sanottu kilpailukateus on kuitenkin rakentava reaktio toisen ihmisen kukoistukseen. Jos se tukahdutetaan, valmistellaan maaperää oikealle, tuhoavalle kateudelle. Kilpailemistakin voidaan toki liioitella niin, että se lakkaa olemasta rakentava voima. Jos kohtuutta kuitenkin pidetään yllä, oman itsen kehittäminen toisen antaman esimerkin innoittamana on väylänä niille tunteille, jotka kiellettyinä johtaisivat tuhoavaan käyttäytymiseen.

Hävittävä kateus pukeutuu mielellään tasa-arvovaatimusten valepukuun. Kateuden tähden halutaan hävittää eroja, vaikka siitä seuraisi, että sekä paremmassa asemassa että huonommassa asemassa oleva menettäisivät. Esimerkiksi oikein mitoitettujen tuloerojen järjestelmä on moottori, joka uurastaa yhteiskunnan vähäosaisten hyväksi. Sen särkemin huonontaisi vähäosaisten asemaa.

Olen käynyt keskusteluja tasa-arvosta Osmo Soininvaaran kanssa mm. kirjassa Vapauden ja vastuun Suomi. WSOY, 1994. Soininvaara on oikeassa, kun hänen mielestään aivan valtavia tuloeroja ei voida hyväksyä, vaikka niiden väitettäisiinkin tuottavan hyvinvointia myös vähäosaisimmille. Yhteiskunta ei todellakaan pysy koossa vain yhteisten taloudellisten etujen perusteella. Olojen on oltava sellaisia, että kaikkien yhteiskunnan jäsenten välinen sosiaalinen side säilyy eikä katkea. Yhteiskunnassa pitää vallita sosiaalisen ja taloudellisen kohtalonyhteyden, joka ei ole vain abstraktio vaan kaupungin kaduilla näkyvä ja konkreettisesti koettavissa oleva asia.

Kolmas käsky: Älä saalista!

Mitä se on?

Ajoin vuosia sitten Pohjolankadulta Helsingissä huolimattomuuksissani edellä olevan auton takapuskuriin. Hyvällä tahdolla saattoi nähdä, että naarmu oli syntynyt. Kun riensin kysymään, millaista korvausta ajaja vaatisi, hänen vieressään istuva nuori mies yllytti: ”Kyni se nyt kunnolla, kun sinulla on tilaisuus!”

Toivoakseni neuvo oli tarkoitettu humoristiseksi. En tahtoisi elää maassa, jossa ympärilläni olisi joka puolella vaanivia silmiä, ihmisiä, jotka miettivät, millä keinoin voisivat tehdä minusta saaliinsa. Onneksi kuljettaja ei noudattanut saamaansa ohjetta. Selvisin summalla, joka oli suuri, muttei kuitenkaan räikeän suuri.

Toiset ihmiset ovat vaarallisia, ellei ihmisten välinen sosiaalinen side ole kunnossa. Jos se on rikki tai vaarassa katketa, ihmiset ovat toisilleen saaliita tai ainakin vaarassa joutua saaliiksi. Joka kerran, kun yhteiskunnan jäsen käyttää toista saman yhteiskunnan jäsentä saaliinaan, hän murtaa keskinäistä luottamusta ja on katkaisemassa sosiaalista sidettä.

On ikävää, jos joku vie käsilaukusta lompakon tai pitää hallussaan löytämänsä arvotavaran, vaikka tietääkin, kuka sen on hukannut. On masentavaa, kun luotan asiantuntijana pitämääni tietokonekauppiaaseen, joka jättääkin minut pulaan ylivoimaisen monimutkaisten laitteiden kanssa. Olennaisia eivät kuitenkaan ole taloudelliset menetykset, vaan se, että saaliin asemaan alennettu ihminen alkaa uskoa, että järjestynyttä yhteiselämää koossa pitävä sosiaalinen side on katkeamassa tai jo katkennut. Joutuu itse hyökkäämään, jotta kykenisi puolustautumaan.

En tiedä, tukevatko poliisikokemus ja rikostilastot ihmisten arkista kokemusta. Moni joka tapauksessa kokee, etteivät esimerkiksi Helsingin kadut ja pihat ole enää turvallisia. Kiertää juttuja, joiden mukaan monet vaanivat silmät kohdistuvat siihen, joka on nostamassa rahaa pankkiautomaatista. Koulutyttö on vaarassa joutua Helsingin kadulla jopa tyttöporukan ryöstämäksi ja pahoinpitelemäksi. Kokemus, jonka mukaan emme enää elä yhteisössä vaan saalistajien viidakossa, valtaa alaa.

Suuren maailman olosuhteet ovat nähtävästi tunkeutumassa Suomeenkin. Ulkomaankauppaa käyvät tuttavani kertovat, miksi niin monet liikemiehet harrastavat nimenomaan golfia. Hölkkääminen kadulla tai puistoissa ei päiväsaikaan olisi heille turvallista esimerkiksi Euroopan suurkaupungeissa. Golfradat sen sijaan ovat vartioituja paikkoja, joissa ei tarvitse pelätä hyökkäyksiä. Liikemiehet ovat Suomessa tähän asti olleet aika turvassa. Heidän lapsensakin tohtivat kulkea kouluihinsa saattajitta. Mutta hauraat ja puolustuskyvyttömät vanhukset pelkäävät jo nyt jopa päiväsaikaan myös maaseutukaupunkien katuja.

Saalistajia on muuallakin kuin kaduilla ja kaupoissa. Yrittäjä voi joutua pankin saaliiksi, poliitikon voivat syödä toiset poliitikot ja kansalainen voi joutua joskus myös ilman riittävää syytä median metsästyksen kohteeksi. Näitä näytelmiähän on nähty muutamia. Ne ovat tuoneet mieleen antiikin kreikkalaisen sananlaskun: ”Lampaatkin purevat sitä, joka on joutunut vastoinkäymisiin.” Järjestelmän käyttäminen saalistamisen välineenä on jossakin mielessä paljon vakavampaa kuin yksityiselämän varkaan tai väkivallantekijät tihutyöt. Kaduilla kulkeva saalistaja särkee luottamustamme toiseen ihmiseen, mutta talouselämän, politiikan ja median saalistajat tuhoavat luottamuksemme niihin rakenteisiin, jotka on pystytetty suojaksemme ja yhteisten etujemme turvaksi.

Medialla on niin tärkeä tehtävä nyky-yhteiskunnassa, että joudun näissä selvityksissä ottamaan sen esille moneen kertaan. Helsingin sanomien palstalla kerrottiin jokin aika sitten journalismin kehityssuunnista. On toimittajia, jotka keräävät ja varastoivat mappeihinsa raskauttavia tietoja eri ihmisistä, joiden olettavat joskus saattavan joutua julkisuuden valokeilaan. Kilpailijat ja vihamiehethän auliisti tyrkyttävät sellaista informaatiota. Jos tietojen kohde esimerkiksi tulee ehdolle tärkeään virkaan, toimittaja tuo päivänvaloon tietonsa. Näin kielteinen tieto muista on toimittajan pääomaa.

Saalistavassa journalistisessa kulttuurissa jokainen, joka tekee jotakin yhteiskunnallisesti tärkeää tai suurta yleisöä muusta syystä kiinnostavaa, on toisten mahdollinen saalis. Vain kovaluontoisimmat kiipijät uskaltautuvat sellaisissa oloissa tehtäviin, joista saattaa seurata julkisuutta. Monet kieltäytyvät palveluksesta, jos varmana seurauksena on lampaiden purtavaksi joutuminen.

Muutamien mielestä se, joka kiipeää huipulle, sietäköön tuulet, jotka huipulla puhaltelevat. Kansakunnan eduksi tuskin kuitenkaan on, jos politiikan, talouden ja kulttuurin huipulla on vain paksunahkaisimpia naisia ja miehiä. Julkisuuden ilmapiiri on tärkeä sosiaalisen siteen kannalta. Voidaan lietsoa mielialaa, jonka mukaan jokainen on toisen saalis. Toisaalta voidaan viritellä ilmapiiriä, jota John Rawls kutsui kansalaisystävyydeksi. Kansalaisystävyyden oloissa kukaan ei saalista toista eikä yhteiskuntaa, vaan ihmiset jopa kieltäytyvät vapaaehtoisesti sellaisista eduista, joiden vastaanottaminen olisi omiaan haurastuttamaan sosiaalista sidettä. Rawlsin esimerkkinä on, ettei kansalaisystävyyden vallitessa käytetä hyväksi verolainsäädännön aukkoja, vaikka vastuuseen joutumisen riskiä ei olisikaan.

Neljäs käsky: Älä koske toisen omaan!

Mitä se on?

Kun kansanedustajille päätettiin palkata avustajat, monet heistä käsittivät saaneensa henkilökohtaisen edun. Heistä oli luonnollista kaseerata markat omaan perheeseen palkkaamalla virkaan lähisukulainen.

Jokainen ymmärtää, ettei pelkästään se, että on kansanedustajan lähisukulainen, tee ihmisestä sopimatonta hänen avustajansa virkaan. Tapauksia oli kuitenkin niin monia, ettei ollut mahdollista uskoa, että kaikissa lähisukulainen oli todella tehtävän vaatimusten kannalta paras ehdokas. Monet kansanedustajat näyttivät käsittävän yksityiseksi omakseen sen, mikä on yhteistä omaa: verovarat ja näillä ylläpidetyt virat.

Suuri yleisö paheksui moraalisesti tätä näytelmää. Eduskunnassahan aivan ilmeisesti rikottiin yhtä järjestyneen yhteiselämän peruslakia. Vallanpitäjilläkään ei ole lupa käsitellä yhteistä hyvää omana yksityisenä hyvänään. Olemme nyt omistamisen etiikan alueella. Sinne kuuluvat muun muassa ne tabut, jotka erottavat oman hyvän toisen hyvästä ja yksityisen hyvän yhteisestä hyvästä.

Jo antiikin Kreikassa ymmärrettiin moraaliset ongelmat, joita sisältyy omistamiseen niin kuin siihenkin, ettei omista mitään. Yksi sananlasku käski sen, joka kukoistaa taloudellisesti, kukoistamaan oikeudenmukaisesti. Toinen kuvasi köyhyyden niin haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, että se sopi vain kaikkein viisaimmille ihmisille.

Joitakin vuosikymmeniä sitten levisi käsitys, jonka mukaan omistaminen ei ollut ylen tähdellistä. Omistamisen halua pidettiin kapitalismin okana, joka oli katkaistava, jos haluttiin elää inhimillistä elämää yhteiskunnassa. Omaisuuden pyhyyttä halutaan yhäkin arvostella. Vastikään luin filosofian oppikirjasta, kuinka varastaminen muka tulee moraalisesti luvalliseksi, jos kansantalouden tuloerot paisuvat liian suuriksi.

Saamisen ja omistamisen halu voivatkin alkaa hallita ihmisten yksityistä ja yhteistä elämää sairaalla tavalla vallankin, jos ne kohdistuvat vain aineellisiin ja raha-arvoilla mitattaviin hyötyihin. Kuitenkaan edes se, ettei kukaan omistaisi yksityisesti mitään, ei poistaisi omaisuuden kohtelemista säätelevän moraalin tarvetta. Sosialismin suurena ongelmana oli se, ettei yhteistä omaisuutta kunnioitettu. Markkinataloudessa julkisella vallalla ei ole sellaisia omaisuusmassoja kuin sosialismissa, mutta sama ongelma on sielläkin. Kun sellaiset yhteiset arvot kuin raitis ilma ja luonnon rauha eivät ole kenenkään yksityistä omaa, niille on vaikeaa löytää tarpeeksi tomeria puolustajia.

Yhteiskunta on totalitaarinen, jos yksityisellä kansalaisella ei ole ollenkaan hänelle kuuluvaa omaa, intiimiä tilaa. Toiset ihmiset ja yhteiskunta voivat milloin tahansa astua minkä tahansa hänen kynnyksensä yli ja tunkeutua väkisin hänen elämäänsä. Yhteiskunta on liberaalinen silloin, kun yksilöllä on koti ja muutakin yksityisen elämän piiriä, johon tunkeutuminen on kiellettyä. Yksityisen elämän piiri voidaan tuhota ja tehdä elämästä siis totalitaarista monella tavalla. Silloin yhteiskunta on koskemassa yksityiseen omaan.

Yhteisöllisiä arvoja korostava filosofi Charles Taylor väittää, että yhteiskunnan kehitys on menossa ikävään suuntaan. Liberaalisen yksityisyyden toisistaan erottamat ihmisatomit ovat tekemisissä yhä vain kasvavan valta- ja hallintokoneiston kanssa. Julkinen valta on kyllä demokraattista: se uusii valtakirjansa määrävälein yleisissä vaaleissa. Se myös tahtoo kansalaistensa hyvää. Voimat ovat kuitenkin niin epäsuhtaiset, että yksilön elämä on kaiken aikaa ajautumassa yhä täydellisempään yhteiskunnan kontrolliin. Liberaalisessa yhteiskunnassa jokainen kansalainen on ennen muuta oman elämänsä toimitusjohtaja. Jos julkinen valta asettuu kansalaisen elämässä sille paikalle, joka kuuluisi hänelle itselleen, häneltä viedään hänen tärkein omistuksensa, oman elämänsä omistamisen oikeus. Ja näin nimenomaan on käymässä siinä järjestelmässä, Taylor sanoo, jota kohti olemme kulkemassa, eli pehmeässä hirmuvallassa. Tässä kehityksessä hyvää tarkoittava valtiovalta on varkaan ja anastajan roolissa.

Yksityisyys ei voi olla rikkomaton pyhäkään. Yksityisyydessä ollaan yhdessä toisten ihmisten, esimerkiksi parisuhteen toisen osapuolen ja omien lasten kanssa. Yksityisyyden suojasta ei saa tulla hyväksikäyttäjän suojamuuria, jonka antamassa turvassa ihmissuhteen vahvempi osapuoli jatkaa rauhassa riistoaan ja sortoaan. Yhteiskuntamoraalin suurimpia ongelmia on, miten heikomman osapuolen oikeudet turvataan myös yksityiselämässä ilman että yksityisten suhteiden valvominen hävittää läheisen yhteiselämän välttämättömiä perusteita.

Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus on moraalin vaikeimpia kysymyksiä. Kansantalouden velkaantuminen niin kuin luonnon riistäminenkin ovat tulevien sukupolvien omaisuuden oikeudetonta anastamista nyt elävän sukupolven käyttöön. Syntymättömillä sukupolvilla ei ole omia edustajia niissä tilanteissa, joissa nykyiset sukupolvet tekevät heitä koskevia tärkeitä päätöksiä. Monet ovat koettaneet löytää järkiperusteita, jotka pakottaisivat meidät ottamaan huomioon syntymättömien oikeuksia. Ehdotetut perusteet eivät ole aukottomasti vakuuttavia. Luullakseni luonnon arvot ja tulevien sukupolvien oikeudet ovat hyvässä turvassa vain, jos loukkaamattomiksi koetut omantunnon tabut ovat niitä suojaamassa, kuten Eero Ojanen on Helsingin Sanomissa kirjoittanut.

Viides käsky: Älä ole loinen!

Mitä se on?

Asuessani vuosia sitten Kouvolassa olin käymässä Helsingissä ja yövyin tuttavan tuttavan luona esikaupungissa. Aamulla seurueemme lähti keskustaan paikallisjunalla. Huomasin, etteivät kaverit aikoneet maksaa matkaansa. He selittivät laskeneensa, että tarkastusmaksun maksaminen vaadittaessa tuli sittenkin pitkän päälle edullisemmaksi kuin lippujen ostaminen jokaista matkaa varten erikseen. Järkytyin. Seurueeni edusti mielestäni yhteiskunnan rakentavia voimia, mutta silti asettui loisen asemaan yhteiskunnassa, asennettaan nähtävästi lainkaan häpeämättä.

Toisen omaan koskemisen kielto ja käsiteltävänä olevan loiseksi ryhtymisen kielto ovat eri näkökulmia itse asiassa samaan asiaan. Toimiihan poliitikko, joka käyttää julkisia varoja omiin tarpeisiinsa periaatteessa aivan samalla tavalla kuin boheemiseurue, joka matkustaa ilmaiseksi julkisessa kulkuneuvossa.

Toisen saalistaminen loisen asemasta käsin on monien yhteiskunnan perusongelmien ytimenä. Naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta keskusteltaessa mainitaan usein esimerkkinä järjestön hallituksen kokous, jossa mies toimii puheenjohtajana ja nainen sihteerinä, jolla on vastuullaan pöytäkirja ja kahvitarjoilu. Miehet käyttävät edelleenkin naisia hyväkseen heidän loisinaan. Filosofi David Gauthier sanookin, että miesten ja naisten välinen suhde on kulttuurissamme riiston malliesimerkki.

Loinen järkyttää järjestyneen yhteiselämän edellyttämää perusluottamusta pitämällä toista saaliinaan. Toisinaan hyväksikäytön kohteena eli loisen isäntänä on ihmissuhteen toinen, nimeltä mainittavissa oleva osapuoli, toisinaan yhteinen hyvä. On yksityiselämään kuuluvaa loisimista ja yhteiskuntaelämään kuuluvaa loisimista.

Nainen kasvatetaan samastumaan toisten tarpeisiin ja katsomaan elämää empaattisesti heidän silmillään. Mies kasvatetaan suuntaamaan katseensa ulkoisiin tavoitteisiin ja etsimään ympäristöstään voimavaroja, joilla niitä toteuttaa. Kun mies ja nainen joutuvat vuorovaikutukseen keskenään, asiat kiertyvät helposti siihen, että mies pitää kiinni yksilöllisyydestään ja yksilöllisistä tavoitteistaan, mutta nainen samastuu miehen tavoitteisiin ja siten ikään kuin sulautuu häneen. Näin käy perheissä – miehen ja vaimon sekä äidin ja pojan välillä – mutta myös toimistoissa ja muilla työpaikoilla sekä monissa muissakin yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Jopa ammatit jakautuvat niin, että naiset valikoituvat huonosti palkattuihin ja arvostusta vailla oleviin hoivaajan tehtäviin. Näin miehet kukoistavat imien voimaa naisistaan kuin orkideat lahoavasta puunrungosta.

Poliittisessa elämässä loisen asemaan tavoitellaan yleisesti. Monet tahtovat vapautta ryhmäkurista voidakseen edistää omaa menestystään toisten kustannuksella: toisten kantaessa vastuuta vastenmielisistä mutta välttämättömistä päätöksistä he itse tahtoisivat mielistellä eri äänestäjäryhmiään vastustamalla niille vastenmielisiä esityksiä ja kannattamalla niiden etujen mukaisia hankkeita, joihin ei olisi kohtuullisesti varoja.

Yhteisten voimavarojen loisiksi pyrkivät monet yksilöt ja väestöryhmät. Loisen aseman tavoittelijan tehokkain ja yleisin poliittinen taktiikka on kärsimällä pakottaminen. Tavallisen elämän keskellä ihmiset mieluummin kätkevät kuin tuovat esiin elämänsä puutteita ja ahdinkoa. Rooli muuttuu, kun foorumina on yhteiskunnallinen keskustelu ja poliittinen elämä. Jopa hyvin toimeentulevat ja menestyvät väestöpiirit naukuvat elämänsä ahtautta ja taloudellisia taakkojaan estottomasti, häpyä vailla. Tavoite on selvä: toiset väestöryhmät on voitettava kurjistelukilpailussa niin, että suuri yleisö kokee pakkoa uhrata yhteisiä varoja pahimman ahdingon lievittämiseksi.

Ihminen on kärsimällä kiristettävissä. Se on olemuksessamme oleva synnynnäinen heikkous, jota luonto on pitänyt välttämättömänä turvatakseen avuttomien sylilapsien hoidon. Kärsimyksen täyttämä parkuminen on se taktiikka, jolla vauva saa rintaa, lämpimät vaatteet ja kuivat kapalot. Jokainen osaa synnynnäisesti pakottaa kärsimällä, eivätkä monet muita taktiikoita tahtonsa toteuttamiseksi opikaan. Tuskainen parkuminen on pettämättömän varma keino tulla kuulluksi: terve aikuinen ei kerta kaikkiaan voi olla rientämättä paikalle vastauksena vauvan parkuun.

Gauthier väittää, että loisimisen perussuhde miehen ja naisen välillä pitää sukupuolten välisissä suhteissa yllä keskinäistä halveksuntaa, jonka pystymme vain vaivoin kätkemään. Se jota loinen kiristää ja käyttää hyväkseen ei voi olla olematta moraalisesti katkera, eikä loinenkaan voi kunnioittaa uhriaan. Hyväksikäyttöön perustuvassa yhteiselämässä ei yhteisöllinen side voi säilyä ehjänä pitkän päälle. Kaikki yhteiskunnallinen loisiminen luo samanlaista halveksuntaa ja katkeruutta väestöryhmien välille.

Loiseksi on mahdollista ryhtyä vain, jos löytää suostuvaisen isännän. Alkoholismin yhteydessä puhutaan mahdollistamisesta: alkoholistina eläminen on mahdollista vain sille, jolla on niitä, jotka tekevät sen mahdolliseksi hoitamalla hänen asioitaan ja suojelemalla häntä. Mahdollistaja tulee osavastuulliseksi juopon juomisesta. Käskyn ”Älä ole loinen!” kääntöpuolena on käsky ”Älä ryhdy uhriksi!” Se joka ei kykene olemaan antamatta lanttia kerjäläiselle, on itse luomassa edellytyksiä ja ylläpitämässä kerjäämisen kulttuuria.

Kuudes käsky: Älä juorua!

Mitä se on?

Politiikassa perättömien juorujen järjestelmällinen levittäminen vastustajasta on ollut kautta aikojen tavanomaista, minkä esimerkiksi useat sodanjälkeisen politiikkamme keskeiset toimijat ovat avoimesti tunnustaneet tiedotusvälineissä. Juoru on ollut etenkin suomalaisten presidenttipelien olennainen keino.

Arkielämässä juorun kuunteleminen ja kertominen on kateuteen verrattavaa itsetarkoituksellista pahansuopuutta. Juorun kertoja ei tavallisesti hyödy teostaan, eikä juorun kuulijankaan oma elämä parane siitä, että kuulee toisten kommelluksista ja vastoinkäymisistä. Juoru tuhoaa kohteensa elämää tarkoittamattakaan kohentaa kenenkään toisen elämää. Näin se on puhtaasti paha asia. Juorun levittäjä on sosiaalisen siteen syöpä. Toki yhteisten tuttavien uutisia voidaan kertoa hyvänsuovastikin.

Ei ihme, että antiikin Kreikassa panettelusta käytettiin samaa sanaa, joka kristillisessä kielenkäytössä tuli merkitsemään itse Perkelettä (diabolē ’panettelu’, diabolos ’perkele’). Juorun levittäminen on siis itsestään pahuuden isästä. Paha puhe on hävittänyt kokonaisia kaupunkeja, kreikkalaiset selittivät, koska ymmärsivät, kuinka panettelu kalvaa sosiaalista sidettä.

Julkisuuden tavoittelu ja julkisuuden merkitys eivät ole uusia asioita. Mitäpä muuta Homeroksen sotasankarit ja keskiajan ritarit etsivät elämässään kuin juuri mainetta ja kunniaa? Nykyaikana asian tekee erikoisen tärkeäksi tiedotusvälineitten ja julkisuuden keskeinen rooli yhteiskunnan elämässä. Juorulla on suuri kaupallinen arvo. Taistelu vallasta nyky-yhteiskunnassa on ennen muuta taistelua maineesta. Kertomalla ihmisistä heistä tehdään joskus suurmiehiä ja –naisia, toisinaan tuhotaan heidän mahdollisuutensa. Jotkut journalistit suorastaan ylpeilevät median kyvyllä ensin nostaa ja sitten kaataa oikkunsa mukaan julkisuuden suuruuksia.

Länsimaisen elämänmuodon perusarvot kytkeytyvät intiimisti juorun problematiikkaan. Demokratia ei ole mahdollista ilman tehokasta julkisuutta. Kansalainen ei kykene tekemään poliittisia valintoja, ellei tiedä monia asioita tarkasti. Demokraattisen päätännän kontrolloiminen ei ole mahdollista, jollei media selvitä ja kerro myös sellaisia asioita päättävistä tahoista, joista nämä itse mieluiten vaikenisivat. Median pitäisi pystyä välittämään kansalaiselle hänen oikeasti tarvitsemansa informaatio ja pidättyä samalla itsetarkoituksellisesta uteliaisuuden tyydyttämisestä pahansuovalla juorulla. Nämä asiat ovat käytännössä kuitenkin vaikeasti toisistaan erotettavissa.

Liberaalinen elämänmeno eroaa ahtaiden kuriyhteiskuntien totalitaarisesta komennosta siinä, että jokaiselle on varattu toisilta ja yhteiskunnalta suojattua yksityistä tilaa. Juuri tätä elämänmuotoa yritämme turvata demokraattisella järjestelmällä. Vaarana on, että väärinkäytettynä demokratian vaatima julkisuus tuhoaa nimenomaan sen elämänmuodon, jota sen pitäisi olla varjelemassa.

Media määrittelee usein oman roolinsa ahtaasti vain myyjän ja kuluttajan välisestä suhteesta käsin. Tiedotusvälinen on muka vastuussa vain asiakkailleen ja vain siitä, että väitetyt tiedot ovat oikeita. Muutoin vallitsevat markkinatalouden lait. Media, joka palvelee asiakkaidensa tarpeita paremmin, menestyy sen median kustannuksella, joka vähemmän herkästi kuuntelee markkinoita.

Näin ahtaasti on kuitenkin väärin ajatella. Useimmat meistä paheksuvat seksuaalista holtittomuutta. Mielestämme asiaa ei suinkaan paranna se, että kyse on vain kaupallisesta seksistä, jossa myyjä vastaa vain asiakkailleen ja vain tuotteensa laadusta, kaiken muun jäädessä markkinoiden vastattavaksi. Myös huono moraali on markkinoitavissa olevaa tavaraa. Emme kaiketi tunnusta, että itsetarkoituksellisesti pahansuovan juorun levittäminen tulee sen tähden jaloksi ja moitteettomaksi, että levittäjä saa toiminnastaan taloudellista hyötyä. Moraaliselta kannalta asia lienee päinvastoin.

Kovassa kaupallisessa maailmassa ihanteista kiinni pitäminen on hankalaa. Aina on lehtimiehiä, jotka joko henkilökohtaista hyötyä tai välineensä etua metsästäessään ovat valmiita tinkimään ammattietiikan vaatimuksista. Ei ole toivottavaa ja tuskin olisi mahdollistakaan kontrolloida mediaa sen ulkopuolelta käsin, kuten jotkut ovat ehdotelleet. Median eettisestä tasosta voi pitää huolta vain ammattikunta itse omalla sisäisellä kurillaan.

Sana professionaalinen, joka tarkoittaa ammattilaisuutta, tulee keskiajan latinan sanasta professio. Professio oli julkinen vala, jolla munkiksi ryhtyvä sitoutui munkkikuntansa sääntöihin. Journalismi on toistaiseksi liian kirjavaa, jotta varsinaisesta ammattikunnasta voitaisiin puhua. Professionaalista etiikkaa voidaan silti tavoitella mahdollisuuksien mukaan. Media on olemassa kertoakseen rohkeasti ja suorasukaisesti kaiken, mitä demokratian toiminta edellyttää, mutta korkeatasoinen media ei alennu tyydyttämään ihmisten asiatonta uteliaisuutta. Onhan monia asioita, joita ihmisillä ei ole moraalista oikeutta tietää toisistaan. Näiden ammattimainen kertominen syö sosiaalista sidettä, sillä yhteiskunta, jossa ihmiset elävät pahansuovan katseen alla, ei voi olla kenenkään koti.

Journalististen ihanteiden puolustaminen on journalistien ammattijärjestölle vielä tärkeämpi tehtävä kuin alan aineellinen edunvalvonta.

Seitsemäs käsky: Älä saastuta perussuhteita!

Mitä se on?

Minkä tähden yleisö reagoi niin väkevästi, jos sille kerrotaan papin lähennelleen rippikoulunuoria, psykiatrin potilastaan tai yliopiston tai peruskoulun opettajan oppilastaan? Syy on siinä, että nämä ihmissuhteet ovat elämän perussuhteita, joita seksuaalisuu, taloudellisen edun tavoittelu tai muut sellaiset asiattomat seikat eivät kerta kaikkiaan saa saastuttaa. Kaikkein keskeisimmät perussuhteet toteutuvat perheen intiimissä, julkisuudelta suojatussa piirissä. Niitä ovat vanhemman ja lapsen suhde sekä parisuhde.

Perussuhteet ovat inhimillisistä suhteista paitsi tärkeimpiä myös mahdollisesti kaikkein uhkaavimpia. Missään muualla ihminen ei ole niin haavoitettavissa ja niin perusteellisesti hyväksikäytettävissä kuin juuri elämän perussuhteissa. Suhteille on usein tyypillistä osapuolten välinen voimien epäsuhta. Suhteen ylivoimainen osapuoli on tavallisesti toimimassa heikommassa asemassa olevan hyväksi ja käyttää hänen edukseen valtaa, jota toisella ei ole edellytyksiä kiistää eikä kyseenalaistaa. Sukupuolten tasa-arvon edistyessä tämä piirre on toki väistymässä avioliitoista ja muista nykyaikaisista miesten ja naisten välisistä parisuhteista.

Liberaalisissa yhteiskunnissa monet inhimilliset perussuhteet on laitostettu ammattikäytännöiksi, joissa yhteiskunta antaa ammattikunnille suuria valtuuksia ja uskoo kansalaisia heidän vastuulleen. Poikkeuksellinen valta perustuu siihen, että ammattikunnan etiikkaan ja ammattikuntakuriin luotetaan. Inhimillisiä perussuhteita hoitavat ammatit saavat osakseen suurta arvostusta. Jos luottamuksen pettäminen tulee ilmi, esimerkiksi jos saadaan selville lääkärin käyttäneen seksuaalisesti tai taloudellisesti hyväkseen potilasta, yksilön suuttumus ja halveksunta on pohjatonta.

Suurena ongelmana on, että monet inhimilliset perussuhteet eivät ole yhtä hyvin ammattikunnan omassa kontrollissa kuin esimerkiksi lääkärin, papin tai asianajajan työ. Ammatilliset käytännöt ovat osittain vasta kehittymässä, kuten esimerkiksi peruskoulun tai korkeamman koulutuksen piirissä toteutuvat kasvattajan ja kasvavan väliset suhteet. Näihin vasta kehkeytymässä oleviin ammattikäytäntöihin kuuluu myös edellisen käskyn selityksessä käsittelemäni media. Osa perussuhteista on perin pohjin kaupallistuneita. Tyypillisenä esimerkkinä on nuorison idolin vakava virka. Popmuusikko voi uskotella itselleen, ettei hänellä ole mitään vastuuta niistä nuorista, jotka häntä ihailevat. On vaikea edes kuvitella, millaiset ammattikäytännöt voisivat toteuttaa järjestyneille ammateille ominaisen ammatin sisäisen kontrollin näillä aloilla.

Mitä intiimimpi perussuhde on, sitä hankalampi on suojella sen heikompaa osapuolta hyväksikäytöltä. Miehen ja naisen välistä intiimiä suhdetta ei voi edes seurata tarkasti ulkoapäin tuhoamatta itse perussuhdetta. Eikä heikompaa osapuolta kuitenkaan voi jättää suojaamattakaan.

Juuri perusihmissuhteissa tulee näkyviin, kuinka keskeisen tärkeä merkitys pyhiksi koetuilla perustavuilla on yhteiskunnassa. Vanhempi ei kerta kaikkiaan saa käyttää hyväkseen lastaan eikä opettajan asemassa oleva kasvatettavaansa. Julkiset oikeudenkäynnit näissä asioissa ovat varmaankin usein saaneet asianosallisille enemmän haittaa kuin hyötyä. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi olla reagoimatta tilanteisiin, joissa väärinkäytös on todennäköinen. Yhteiskunta ei pysy koossa, jos intiimillä vallankäytöllä ei ole selkeästi määriteltyjä ja tajuttuja rajoja. Ollaan lainkäytön vaikeimmalla osa-alueella.

Pappi, lääkäri ja opettajakin toimivat säännellyillä aloilla, jossa ovat voimassa selkeät ja usein suorastaan kirjalliset normit. Ne tukevat heitä roolin houkutuksia vastaan. Oppimiseenhan kuuluu luonnollisesti se vaihe, jossa oppilas rakastuneena omiin mahdollisuuksiinsa kuvittelee rakastavansa opettajaa. Ammattitaitoinen opettaja on immuuni eikä tunne houkutusta käyttää tilannetta hyväkseen.

Eettisesti paljon ongelmallisempaa on vapaa karisma yhteiskunnassa, se, mitä nuorison idolilla, poliittisella johtajalla ja gurulla on. Kun he onnistuvat roolissaan, heillä on käsissään hurmaantuneiden ihmisten vastustuskyvytön massa. Vakiintuneita normeja ei alalla kuitenkaan ole eikä kunnollista ammattikuntaa antamassa tukea houkutuksia täynnä olevassa tilanteessa. Kun henkilökohtainen moraali pettää, karismaattinen johtaja ryhtyy keritsemään lampaitaan sen sijaan että ruokkisi niitä.

Kävin vuosikymmenen vaihteessa lukuvuoden mittaisin yrittäjäkurssin. Kurssin kuluessa kuulin ja näin monia yrityselämän konsultteja. Oli niitä, jotka saamansa palkkion vastineeksi yrittivät parhaansa mukaan paneutua asiakkaansa ongelmiin ja löytää heidän kanssaan todellisia ratkaisuja niihin. Selvästikin oli joukossa myös niitä, jotka tyytyivät hurmaamaan asiakkaitaan näiden omalla kustannuksella haluamatta sormellaankaan koskea heidän arkisen todellisuutensa keskeisiin pulmiin.

Etiikka ja filosofia yleensäkin ovat suurta muotia, ja monella alamme ihmisellä on karismaa. Yleisö janoaa meiltä elävää sanaa, ehkä jopa uskonnon korvikkeeksi, kuten akateemikko Georg Henrik von Wright on olettanut. Jos tyydymme keritsemään alttiit karitsamme, saastutamme yhtä koko länsimaisen kulttuurin historialle tyypillistä perussuhdetta.

Kahdeksas käsky: Älä vedä välistä!

Mitä se on?

Minua painaa vieläkin, kuinka en puuttunut vuosikymmeniä sitten erään luokkatoverini kiusaamiseen koulussa. Suorastaan osallistuin yhteiseen ilonpitoon hänen kustannuksellaan. Olin pelkuri, paha ihminen.

Ensimmäisen käskyn (”Älä pure ruokkivaa kättä”) selityksessä viittasin pyyteen rautaiseen lakiin. Se sanoo, etteivät pyyteelliset ihmiset kykene huolehtimaan omista eduistaan, ellei heitä siihen pakoteta tai kutakin erikseen siihen lahjota. Siellä, missä sosiaalinen side on kunnossa, ihmiset eivät ole pyyteensä vankeja, vaan pystyvät toistensa kumppaneina toteuttamaan yhteisiä hankkeitaan. Yhteisten etujen yhteinen toteuttaminen, kumppanuus, ei synny itsestään eikä säily voimassa luonnostaan. Se on hartaasti varjeltava ja vaurioille altis, ja siksi perusluottamus on yhteiselämän perusvaatimus. Se, joka tietää olevansa toisen saalis, ei uskalla olla kumppani.

Antiikin Kreikassa ymmärrettiin kumppanuus moraalin ytimeksi. Elettiin sotaista aikaa, ja moraalia kysyttiin nimenomaan taistelussa. Se, joka suoritti osuutensa yhteisestä tehtävästä ja kantoi urhoollisesti omat riskinsä ja omat haavansa sekä uskalsi kuolla, jos niikseen kävi, oli hyvä (agathos) ihminen. Se, joka säilytti nahkansa ehjänä lähtemällä livohkaan tiukasta paikasta, oli paha (kakos) ihminen. Kreikkalaiset eivät toki olleet typeriä sankareita. He tiesivät hyvin, että mies, joka pakenee tänään, taistelee huomenna, toisin kuin se, joka tapattaa itsensä tänään toivottomassa asemassa. Oli tilanteita, joissa oli todettava hankkeen mahdottomuus ja vetäydyttävä yhdessä, toki mahdollisimman hyvässä järjestyksessä. Sitä, joka vaarantaa yhteiset edut omaa etuaan tavoitellessaan, sanotaan välistä vetäjäksi.

Toivottavasti emme joudu testaamaan moraalista hyvyyttämme enää milloinkaan sotatilanteissa. Mutta se, mikä on totta kuolemanvaaran uhatessa taistelutilanteessa, on vielä suuremmalla syyllä totta silloin, kun yhteinen yritys merkitsee pienempiä, esimerkiksi taloudellisia riskejä. Välistä vetäminen yhteisessä yrityksessä taloudellisen tai ehkäpä poliittisen edun saavuttamiseksi on vielä halpamaisempaa toisten hyväksikäyttämistä kuin käpälämäkeen lähtö persialaisrintaman lähestyessä. Välistä vetäjä on pelkuri ja paha ihminen. Moraalittomuuden ydin järjestyneessä yhteiskunnassa on ihmisten keskinäisen perusluottamuksen tärveleminen oman edun tähden.

Hyvyytemme ja pahuutemme tulevat esille mitä erilaisimmilla elämänaloilla. Yrityksen talouden suunnittelu verotuksen näkökohdat huomioon ottaen on arkipäivän järkevyyttä, joka kohtuudessa pysyessään on moitteetonta. Kukapa pikkukengillä kävelisi rapakkoon, jos kuivaakin tietä on käytettävissä. Veronkierrosta on kyse vasta silloin, kun yritetään toisten loisena kerätä järjestyneen yhteiskunnan hyötyjä suostumatta kantamaan omaa osuutta yhteisistä rasituksista. Verosuunnittelun ja veronkierron välinen raja on epämääräinen, mutta se on epäilemättä olemassa. Kaikki katsovat myös omaa etuaan, mutta porsaanrei’istä kulkevat vain porsaat.

Kaikista ihmisten kumppanuushankkeista tärkein on yhteiskunnan moraalisen perustan, sosiaalisen siteen vaaliminen. Kukaan ei voi tehdä sitä yksin, vaan se on tehtävä yhdessä. Yhteiselämän moraalinen perusta kestää muutamia välistävetoja. Onhan rikollisia aina ollut. Sosiaalinen side ei kuitenkaan säily ehjänä, jos yhteiskunnan jäsenten suuri enemmistö ei arvosta ja hoida sitä. Rikollisuuskin, jos se lisääntyy ylettömästi, voi tulla niin normaaliksi, ettemme enää voi luottaa toiseen ihmiseen vaan käsitämme olevamme saaliina kenelle tahansa, joka osuu kohdallemme nähdäkseen otollisessa tilanteessa.

Aloitin käskyn selityksen kertomalla muiston kouluajoilta. Halusin tähdentää sillä sitä, ettei ihminen tee omaa osuuttaan suuressa kumppanuushankkeessa pelkästään sillä, ettei itse riko tietoisesti ja aktiivisesti toisen ihmisen luottamusta. Moraalin perustaa on aktiivisesti puolustettava. Jos näen koulukiusaajien tekevän yhdestä luokkatoverista sadisminsa saaliin, ei riitä, etten itse suoranaisesti osallistu kiusaamiseen. Olen välistä vetäjä, paha ihminen, jollen asetu kiusattavan rinnalle. Ja jos välistä vetäjiä on yhteiskunnassa paljon, sosiaalinen side sen jäsenten väliltä katkeaa ennemmin tai myöhemmin. Jollemme puolusta moraalista järjestystä aktiivisesti, annamme tilanteen luisua saalistajien käsiin ja luomme edellytyksiä kaikkien sodalle kaikkien kanssa.

Jyrkkä liberalismi, joka vaatii yksilölle vapautta ja vähättelee yhteisöllisen vastuun tarpeellisuutta, on aikamme muotivirtauksia. Perimmältään tällainen liberalismi elää yhteisöllisyyden loisena. Eihän yksilön vapaus tai hänen omintakeinen kukoistamisensa ole mahdollista yhteiskunnassa, ellei ehjä sosiaalinen side yhdistä sen jäseniä toisiinsa. Vapaus, joka vaatii hedelmää puusta, jonka hoitamiseen se ei välitä osallistua, on välistä vetäjä. Vastuullinen vapauden kannattaja tunnustaa, että se, joka puolustaa vapauden tarvitsemaa moraalista perustaa, puolustaa olennaisimmalla tavalla itse vapautta. Yksiöllisyyden perusta on yhteisöllisyydessä. Olisi hyvä, jos kaikki vapauden kannattajat tunnustaisivat tämänkin ja kantaisivat myös käytännössä vastuuta moraalin perustasta, sosiaalisesta siteestä.

Yhdeksäs käsky: Älä sorra erilaista!

Mitä se on?

Erilaisuuden ja erilaisten ihmisten sietämisestä on aivan ilmeisesti tulossa myös Suomessa moraalin peruskysymyksiä. Muukalaiset eivät ole keskuudessamme turvassa. Lehdet kertovat asiasta esimerkkejä viikoittain. Muukalaisvihalla on historialliset perinteet maassamme. Esimerkkinä on suhtautuminen romaniväestöön vuosisatojen aikana. Jari Ehrnrooth on tähdentänyt, että erilaisuuden kammo näyttää kuuluvan erityisellä tavalla juuri suomalaiseen mielenlaatuun.

Erilaisuuden kohtaamisen ongelma kärjistyy monella tavalla nykyoloissa. Ensinnäkin erilaisia ihmisiä on keskuudessamme nykyisin paljon enemmän kuin vanhassa yhtenäisemmässä kulttuurissa. Taloudelliset ongelmat ovat olleet vaikeita. Tulevaisuuden ahdistamien, jopa toivottomien väestöpiirien on ollut mahdollista uskotella ahdinkonsa syyksi muuttolaisten virtaaminen Suomeen. Euroopan Unioniin sitoutuminen merkitsee luultavasti muukalaiskontaktien lisääntymistä aina vain. Eivätkä ongelmana ole vain rodulliset vähemmistöt ja muukalaiset. On syitä olettaa, että monenlaiset erot syntyperäisten suomalaisten välillä kasvavat edelleenkin. Järjestynyt yhteiselämä ei maassamme ole nykyään tai ainakaan tulevaisuudessa mahdollista, ellemme opi tulemaan toimeen ihmisten erilaisuuden kanssa.

Juha Sihvola luki käskyjeni luonnoksen, jossa en vielä kiinnittänyt huomiota tähän asiaan. Hän oli oikeassa, kun sanoi, etteivät käskyni ole kunnossa, jollen ota niissä selkeästi kantaa suhtautumiseemme ihmisryhmien ja yksilöiden erilaisuuteen. Siksi otinkin mukaan käskyn: ”Älä sorra erilaista!”

Muinainen Israel suhtautui merkillisen kaksinaisesti muukalaisiin. Meitä pöyristyttää Raamatun kertomus, jossa nuori mies sai todistaa mieskuntoisuutensa tulevalle appiukolleen kokoamalla kasapäin filistealaisten miesten esinahkoja. Muukalaiset olivat pelkkiä eläimiä, elleivät suorastaan esineitä. Toisaalta Israelin Jumala, Jahve asettui suojaamaan paitsi leskiä ja orpoja myös maassa asuvia muukalaisia. Se, joka teki pahaa näille suojattomille ihmisryhmille, loukkasi Jahvea henkilökohtaisesti. Israelissa oli selvänä tabuna, ettei omassa keskuudessa oleskelevaa muukalaista saanut kohdella tylysti.

Näin kaiketi meidänkin olisi ajateltava. Ihonväriltään ja kulttuuriltaan enemmistöstä poikkeavan sortaminen on sen sosiaalisen siteen vahingoittamista, joka tekee ihmisille mahdolliseksi luottaa toisiinsa ja kokea olonsa toisten ihmisten keskellä turvalliseksi. Erilaisten vainoa emme saa sietää alkuunkaan.

Erilaisuuden kohtaamisen ongelma on kuitenkin paljon laajempi ja syvempi kuin vain maassa asuvien pakolaisten tai muiden muualta tulleiden kohtelemisen ongelma. Jokainen meistä kuuluu vähemmistöön jonkin piirteensä perusteella. Elleivät vähemmistöt ole Suomessa turvassa, turvassa ei ole lopultakaan yksikään suomalainen.

Sanomalehti Suomenmaan kolumnisti Ulla-Maija Heikkilä otti 6.5.97 kielteistä kantaa ajatukseeni nykyajalle soveltuvasta Siinain laista. Hän halusi ”iskeä pastoria oikein Raamatulla päähän ja muistuttaa, miten kävi kultaisen vasikan rakentajille.” Heikkilän mielestä vanhoissa käskyissä ei ole mitään vikaa. Ongelma on vain siinä, että ne on unohdettu. Kolumnisti ei ota lainkaan huomioon sitä, että vain osa maamme väestöstä uskoo siihen Jumalaan, jonka sanotaan säätäneen Siinain lain.

Erilaisuuden ja erilaisten ihmisten sortamisen ei tarvitse olla tietoista kiusantekoa toisenlaisille ihmisille ja heidän suoranaista vahingoittamistaan. Usein ihmisryhmää tai yksilöä sorretaan ja vainotaan nimenomaan unohtamalla sen olemassaolo ja olemalla kuulematta ja näkemättä sitä.

Se, joka olettaa Suomen kansan luterilaiseksi, painostaa niitä vähemmistöjä, jotka eivät ole luterilaisia. Pitäisi olla aivan selvää, ettei yhteiskunnan välttämätöntä perusmoraalia voida rakentaa vain yhden ideologisen osapuolen käsitysten ja perinteiden varaan. Erilaisten ihmisten yhteiskunnassa tarvitaan moraalia, joka perustuu sille, mikä ihmisille on sittenkin yhteistä uskonnollisten vakaumusten erilaisuudesta ja muista eroista huolimatta.

Miehet ja naiset ovat keskenään erilaisia. Olemme vielä kaukana siitä, että tämä erilaisuus toisi pelkkää iloa ja rikkautta elämäämme. Olen jo maininnut Gauthierista, jonka mukaan sukupuolten välinen sopu on vain julkisivu, jonka taakse kätketään runsaasti halveksuntaa ja vihaa. Esimerkiksi naista halventavalla huumorillaan monet miehet ilmaisevat omaa vihaansa. Vielä yleisempää on unohtaa nainen ja olla näkemättä ja kuulematta häntä. Paljon puhuttuna ja luullakseni yhä ajankohtaisena esimerkkinä on päättäjän asemassa olevien miesten tapa puhua asiat melko valmiiksi vain miehille tarkoitetuissa saunatilaisuuksissaan.

Demokraattisessa maassa tuskin tullaan toimeen ilman puoluelaitosta. Puoluejärjestelmään liittyy kuitenkin suuria vaaroja. Yhteisille ihanteille ja myös yhteisille eduille vihkiytyneet tulevat helposti kieltäneeksi ihmisen arvon niiltä, jotka eivät kuulu omaan porukkaan. Politiikassa vastustajaa käsitellään usein tunteettomasti. Tämä on totta puolueidenkin välisissä suhteissa, mutta riidat samaan puolueeseen kuuluvien välillä ovat vielä julmempia. Siitä minulla on omakohtaista kokemusta SKDL:n menneestä ryhmäkuntariidasta. ”Älä sorra erilaista!” sopii nimenomaan politiikankin perustabuksi.

Kymmenes käsky: Älä pane vahinkoa kiertämään!

Mitä se on?

Edellisen käskyn selityksessä kiinnitin huomiota siihen, kuinka monet miehet kätkevät naisen halveksuntansa ja vihansa naisia alentavaan huumoriin. Kirjailija Arthur Koestler, joka on kirjoittanut huumorista suureen brittiläiseen sanakirjaan, väittää, että nauru on aina viime aikoihin saakka merkinnyt nimenomaan kohteensa halventamista ja sen sulkemista täysien ihmisten piirin ulkopuolelle. 1600-luvun kuuluisa brittifilosofi Thomas Hobbes vahvistaa Koestlerin väitettä selittäessään kummallisia irvistyksiä, joita kutsutaan nauruksi. Nauru on Hobbesin mukaan ihmisen reaktio äkilliseen tyydytyksen tunteeseen, jota hän kokee, kun huomaa toisen ihmisen vamman tai epämuotoisuuden. Tyydytys tulee siitä, että itse on virheetön.

Erityisesti ne, joiden oma yhteiskunnallinen asema on hatara ja itsetunto matalalla, tuntevat tarvetta kohentaa omaa oloaan halventamalla toisia. Muukalaisten vainoaminen on yksi tapa, jolla tätä tyydytystä haetaan nykyisin Suomessakin. Ahtaalla oleva, itsensä muiden sortamaksi ja unohtamaksi kokeva panee vahingon kiertämään. Muitakin esimerkkejä on. Yleinen vitsi on tämä: ylempi huutaa alemmalleen työpaikalla, alempi taas nokkimisjärjestyksessä seuraavalle. Kun se, joka on alimmalla partaalla, tulee illalla kotiin, hän potkaisee koiraansa – ellei vaimoaan.

Kielto, jonka mukaan ei ole lupa panna vahinkoa kiertämään, on sisällytettävä nykyajan kymmeneen käskyyn. Jos yhteiselämän perussääntöjä jossakin loukataan, häiriö leviää nimenomaan siten, että vahingon kärsineet panevat vahinkonsa kiertämään. Kaupassa petetty liikemies katsoo olevansa oikeutettu pettämään sitä, jonka kanssa valmistelee seuraavaa liiketointaan. Parisuhteen osapuoli, jonka luottamusta toinen on käyttänyt hyväkseen, katsoo itse olevansa oikeutettu rikkomaan toisen luottamuksen. Pieni halkeama ilmestyy muuriin syystä tai toisesta, mutta se leviää, ja koko rakennelma on vaarassa romahtaa soraläjäksi.

Kostaminen on suorasukaisin vahingon kierrättämisen muoto. Jos potkaiset minua, katkaisen käsivartesi. Kostaminen ja korvauksen vaatiminen kärsitystä vahingosta ovat eri asioita. Kun kostan, en itse hyödy teostani muuta kuin sen, että saan kiukkuni purettua. Kun vaadin korvausta, haluan vain sen, mitä minulta on oikeudettomasti viety.

Toisaalta ihminen ei saa suostua toisen uhriksi, kuten olen aiemmissa selityksissäni todennut. Se, joka julistaa kääntävänsä toisenkin posken, jos joku lyö toiselle, tilaa tykönsä hyväksikäyttäjiä ja sortajia. Arjen ihmisellä on oikeus olla sietämättä loisia ja hyväksi käyttäjiä kimpussaan. Hänen on esiinnyttävä ihmisenä, joka suhtautuu toisiin myönteisesti, muttei ryhdy heidän uhrikseen. Niin yksilön kuin yhteiskunnankin on pidettävä yllä niin sanottua uskottavaa puolustusvalmiutta.

Vanha testamentti puhuu kostosta, joka yltää kolmanteen ja neljänteen sukupolveen. Tämä paljon paheksuttu ajatus ei niinkään ilmaise Vanhan testamentin uskonnon kovuutta kuin elämän itsensä kovuutta. Ihmiselämässä käy useinkin niin, että kun isät syövät raakoja rypäleitä, nimenomaan lasten hampaita vihloo.

Yksi mekanismi, joka siirtää elämän onnettomuuksia sukupolvesta toiseen, on vahingon paneminen kiertämään. Ihminen, jota hänen vanhempansa kohtelevat tunteettomasti ja julmasti, ei helposti onnistu kasvattamaan omia lapsiaan syyllistymättä samaan. Lapset oppivat ihmisen perusrooleja katsomalla, miten heidän vanhempansa toteuttavat niitä. Tyttäret ja pojat perheestä, jossa aviopuolisot elävät keskinäisessä hyväksikäyttösuhteessa, ovat taipuvaisia luisumaan samanlaisiin suhteisiin omissa avioliitoissaan. Vahingon kiertämisen ketjun katkaiseminen omalla kohdalla on joskus ihmiselle lähes ylivoimainen tehtävä. Kuinka se, jota itseään on lapsena lyöty, onnistuisi olemaan lyömättä omaa lastaan?

Ketjun katkaiseminen on sikälikin hankalaa, että on niin vaikeaa tunnistaa omia reaktiotaan ja nähdä oman käyttäytymisensä todellisia syitä. Se, jota on loukattu lapsena kodissaan, ei välttämättä loukkaa omia lapsiaan aivan samalla tavalla. Tommy Hellsten on kuvannut läheisriippuvuuden ketjua, joka yltää kolmanteen tai neljänteen sukupolveen. Isä on alkoholisti, se virtahepo olohuoneessa, jota ei saa huomata ja joka kuitenkin täyttää lasten elämän epävarmuudella ja pelolla. Lapsen on omaksuttava velvollisuuksia, jotka eivät kuulu hänelle tai hänen ikäkaudelleen. Väärään rooliin joutuneena lapsi saattaa kasvaa uhrautujaksi, joka luopuu suunnilleen kokonaan omasta elämästään toisten hyväksi. Samalla hän kasvattaa itselleen lasta, joka on altis alkoholin väärinkäytölle tai jollekin muulle riippuvuudelle. Vahinko kiertää sukupolvesta toiseen.

Todelliseen arkielämän moraaliin eivät kuulu vai ne teot, jota aktiivisesti tehdään. Hyvin olennainen osa on sillä, mitä jätetään tekemättä. Moraalista sankaruutta on nimenomaan se, ettei anna vahingon kiertää, vaan pysäyttää sen omalle kohdalleen. Moraalinen sankaruus on jotakin, mikä ei pidä melua itsestään. Yleisö kiinnittää siihen huomiota tuskin koskaan. Aito moraali ei kerjääkään kiitosta. Sille riittää, että tehdään oikein eli niin, että inhimillisen yhteiselämän perusteita ei särjetä vaan niitä vahvistetaan.