keskiviikkona, helmikuuta 02, 2000

2.2.2000 Typaikan ihmiskunnan viholliset

Terho Pursiainen


Työpaikan ihmiskunnan viholliset

UPM-Kymmene konsernin työterveyspäivät 2.-3.2.00 Jyväskylässä, hotelli Laajavuoressa. Esitelmäpohja 2.2.00 kello 13-14.



Ihmiskunnan vihollinen luonnontilassa



Brittiläinen 1600-luvun filosofi John Locke pohdiskeli ajan tavan mukaan ihmiselämää niin sanotussa luonnontilassa eli ennen kuin oli sivistystä ja yhteiskunnallista järjestystä. Hänen mukaansa luonnontilassa oli tekoja, jotka kohdistuivat kylläkin yhteen ihmiseen mutta muuttivat samalla teon tekijän suhteen kaikkiin muihinkin ihmisiin. Esimerkkinä sellaisesta teosta on murha. Murha kohdistuu kylläkin suoranaisesti vain yhteen ihmiseen, uhriin. Se koskee kuitenkin kaikkia muitakin ihmisiä. Murhaaja osoittaa itsensä leijonan ja tiikerin tai muun viidakon villin pedon kaltaiseksi olennoksi, jonka vapaana liikuskellessa kukaan ei ole turvassa. Jokainen onkin oikeutettu, jopa velvoitettu, ajamaan takaa murhamiestä ja rankaisemaan häntä omin käsin - järjestysvaltaahan luonnontilassa ei ole.



Ihmiskunnan viholliset järjestyneessä yhteiskunnassa



Suuri preussilainen filosofi Immanuel Kant palasi ihmiskunnan vihollisen teemaan aivan 1700-luvun lopussa. Hän pohti järjestyneen yhteiskunnan oloja. Siellä on jo olemassa oikeuslaitos ja poliisi, jotka pitävät huolta esimerkiksi murhamiesten rankaisemisesta. Oman käden oikeus ei enää ole tarpeen eikä sitä suvaitakaan.

Kantin mukaan ihmiskunnan vihollisia näissäkin järjestyneissä oloissa on. Hän löytää niitä kokonaista kolme rykmenttiä: kiittämättömät, kateelliset ja pahansuovat ihmiset.

Kant erottaa toisistaan kielteiset tunteet kuten kateuden tunteen ja sellaisten tunteitten motivoiman toiminnan kuten varsinaisen kateuden, joka on kateudesta johtuvia sabotaasitekoja toisten onnea ja menestystä vastaan.

Kielteisille tunteille tuskin mahdamme mitään. Kantin mielestä on ihmiselle ominaista tuntea iloa kuulleessaan toiselle sattuneesta vahingosta tai skandaalista, jonka hän on aiheuttanut. Se johtuu ihmisen ajattelun rakenteesta ja lainalaisuuksista. Vahingonilossa on kyse siitä mielikuvitusta ohjaavasta laista, jota Kant kutsuu kontrastin eli vastakohdan laiksi. Ihmiset tuntevat oman hyvinvointinsa ja oman moraalisen moitteettomuutensa täyteläisemmin silloin, kun voivat tarkastella niitä lähimmäisen pahoinvoinnin ja lähimmäisen moraalisen lankeemuksen luomaa synkkää taustaa vasten. Siitä johtuu, että iloitsemme luontaisesti toisista kuulemistamme huonoista uutisista varsinkin silloin, kun nuo toiset ovat jollakin tavalla meihin itseemme verrattavissa.

Vahingonilon tunteelle emme voi mitään eikä meitä sen tähden voida leimata ihmiskunnan vihollisiksi. Ihmiskunnan vihollisia meistä tulee vasta silloin, kun ryhdymme itse auttamaan kohtaloa ja aiheuttamaan vastoinkäymisiä ja skandaaleja toisten elämään. Kateudenkaan tunteelle emme voi mitään, mutta varsinainen kateus, toisten onnen ja menestyksen itsetarkoituksellinen tuhoaminen, on ihmiskunnan vihollisuutta. Kateellinenhan on valmis pyyteettömästi, jopa omalla kustannuksellaan, aiheuttamaan toisille vahinkoja, joista kukaan elävä olento ei saa aitoa hyötyä eikä iloja. Kaikki menettävät, kukaan ei hyödy: kyseessä on itsetarkoituksellinen hyökkäys ihmisen hyvää kohtaan ja siis ihmiskunnan vihollisuus.



Sitoutumisen ja luottamuksen etiikka



Ihmiskunnan vihollisuuden käsitettä voidaan selkeyttää sitoutumisen ja luottamuksen käsitteillä. Kutsun omaa etiikkaani sitoutumisen ja luottamuksen etiikaksi. Lähtökohtanani on, että luomme niin yksilöllisyytemme kuin elämämme elämisen arvoisen sisällön nimenomaan sitoutumalla vapaaehtoisesti eri tavoin. Parisuhteen solmiminen, lasten hankkiminen, uskonnollisen tai poliittisen vakaumuksen omaksuminen, viran tai toimen vastaanottaminen, urheiluseuraan liittyminen jne. ovat kaikki tällaista sitoutumista, jolla teemme elämästämme elämisen arvoista. Näin liitymme arvomaailmoihin, joiden kokonaisuudesta tulee oma henkilökohtainen arvomaailmamme.

Sitoutuminen ei olisi mahdollista, ellei ihmisten välillä vallitsisi tarpeellisessa määrin keskinäistä luottamusta. Tämän luottamuksen ylläpitämisen vaatimus on jokaisen velvollisuus aivan riippumatta siitä, mihin hän haluaa vapaaehtoisesti sitoutua. Erotukseksi arvomaailmoista eli eetoksista, johon sitoudumme vapaaehtoisesti, kutsun moraaliksi velvollisuuttamme ylläpitää sellaisia luottamuksen olosuhteita, joissa sitoutuminen on mielekästä. Moraalia voidaan havainnollisesti kuvata näin: moraali on kaikkea sitä, mitä kaikki yhdessä vaadimme jokaiselta erikseen.

Ihmiskunnan vihollisuutta on kaikki, mikä sabotoi ihmisten välistä luottamusta. Siitä syystä ihmiskunnan vihollisuus koskee meitä kaikkia, vaikka se kohdistuisi vain yhteen ihmiseen, uhriin. Ihmiskunnan vihollinen itse julistautuu jokaisen ihmisen henkilökohtaiseksi viholliseksi.



Moraali ja kategorinen imperatiivi



Moraali on siis luottamuksen ehtojen ylläpitämistä yhteiselämässä. Moraaliton on jokainen teko, joka sabotoi ihmisten välistä luottamusta. Tunnistamme moraalittoman teon siitä, että se herättää moraalista suuttumusta kaikissa ihmisissä jotka teon näkevät tai siitä kuulevat, ei vain teon nimenomaisessa kohteessa eli uhrissa. Moraaliton teko herättää luontaista, fyysiseen etomiseen verrattavaa pahoinvointia todistajassaan.

Moraalista suuttumusta on kahdenlaista. Moraalittoman teon uhri kokee moraalista kaunaa. Moraalittoman teon todistaja kokee moraalista närkästystä.



Moraalin sisäpiiri



Eläimet voivat kokea moraalista kaunaa (ainakin näin väitti brittifilosofi John Stuart Mill): pienen eläimen silmitön kiukku ja suorastaan päätön rohkeus reviirinsä suojelemisessa on ainakin verrattavissa moraaliseen kaunaan. Eläimillä ei ole kykyä moraaliseen närkästykseen. Niiltä puuttuu vain ihmiselle ominainen kyky abstrahoida ja mielikuvituksen voimalla samastua muiden olentojen näkökulmaan jotta ne voisivat närkästyä toisten kärsimän hyökkäyksen johdosta.

Moraalin selittämisessä tarvitaankin paitsi moraalin sisällön myös moraalin sisäpiirin täsmentämistä. Moraalin sisäpiiri käsittää kaikki ne olennot, jotka saavat suojaa moraalitunteistamme eli joiden puolesta kykenemme moraalisesti närkästymään. Eläimen ja ihmisen välillä on laadullinen ero juuri sen tähden, että eläimen moraaliseen sisäpiiriin kuuluu usein vain eläin itse ja sen poikaset.

Eri ihmisten moraalinen sisäpiiri vaihtelee suuresti. Viime aikoina on todettu, että Suomessa on monia, joiden moraalin sisäpiiriin ei mahdu ihonväriltään erilainen ihminen.



Kouristukset, joita kutsutaan nauruksi



Sisäpiirin määrittelyssä naurulla on tärkeä tehtävänsä. Asiaa valaisee 1600-luvulla eläneen brittifilosofin Thomas Hobbesin selitys niistä kummallisista ihmiskasvojen kouristuksista, joita kutsutaan nauruksi, kuten hän sanoo.

Hobbes kuvaa tunnetta, josta hän käyttää termiä tyydytyksen tunne (glory). Tyydytystä ihminen kokee aina, kun muistaa menestyksiään ja omia erinomaisia ominaisuuksiaan. Akuuttia tyydytystä (sudden glory) yksilö tuntee esimerkiksi kutsuilta palatessaan, kun muistikuva siellä lausumastaan onnistuneesta sutkauksesta saa mairean hymyn karehtimaan hänen huulillaan. Akuutin tyydytyksen tunteen ihmisessä kirvoittaa myös jollakin tavalla epämuodostuneen, vammaisen ihmisen näkeminen, Hobbes selittää. Säikähdämme rujot kasvot nähdessämme, mutta säikähdyksen aiheuttama jännitys oitis laukeaa, kun huomaamme, että itse olemme ehoja ja vammattomia. Tämä elämys synnyttää ne kummalliset irvistykset tai kouristukset, joita kutsumme nauruksi.

Vammaiselle nauraminen on hänen sulkemistaan oman moraalin sisäpiirin ulkopuolelle. Hobbesin mukaan nauraja sillä tavoin vahvistaa omaa positiivista identiteettiään: määrittelee itseään toisen kustannuksella. Hobbes toteaakin, että akuutin tyydytyksentunteen hankkiminen toisten kustannuksella heille nauramalla on tyypillistä nimenomaan sellaiselle ihmiselle, jolla on vähän omien saavutusten ja oman kunnostautumisen luomia tyydytyksen lähteitä.



Naurueet



Naurun historia osoittaa, kuinka nimenomaan nauramalla on aina määritelty moraalin sisäpiirin rajoja. Vammaiset, mustaihoiset, naiset, jopa eri tavalla sairaat, köyhät tai muuten kärsivät ihmiset on naurettu moraalisen sisäpiirin ulkopuolelle. Se merkitsee sitä, että näiltä olennoilta on kielletty moraalisten tunteittemme suoja ja heidän kohtalonsa on määritelty inhimilliseltä kannalta yhdentekeväksi.

Filosofi Henry Bergson (teoksessa Le rire, Nauru) kertoo miehestä, joka istui ilmeettömänä jumalanpalveluksessa, jossa kaikki muut itkivät saarnan liikuttamina. Kun häneltä kysyttiin syy siihen, hän vastasi: “En kuulu tähän seurakuntaan.” Bergson tähdentää, että kuten itku niin naurukin on aina jonkin “seurakunnan”, jonkin sisäpiirin naurua. Vaikka nauraisimme yksin, aina nauramme yhteistä naurua. Niitä seurueita tai sisäpiiriä, jotka nauravat yhteistä naurua, kutsun naurueeksi. Naurue on itse asiassa moraalin sisäpiirin synonyymi. Naurue on sisäpiiri, joka määrittelee rajojaan nauramalla muita, tavalla tai toisella erilaisia ihmisiä, ulkopuolelleen.



Työpaikkakiusaajat



Työpaikkakiusaamisessa on perimmältään kyse naurueen muodostamisesta niiden kustannuksella, joille yhdessä nauretaan. Nauraminen merkitsee moraalin sisäpiirin ulkopuolelle sulkemista eli naurajien moraalisten tunteiden antaman suojan kiistämistä kohteelta. Kaikenlainen kiusaaminen käy mahdolliseksi, koska kiusattaessa moraalin sisäpiirin ulkopuolista ei oikeastaan kiusatakaan ihmistä, häntä, vaan kohteena on esine, se. Kiusaamalla muutamia tähdennetään omaa positiivista identiteettiä.



Kiusaava yhteiskunta



Niin koulukiusaamisesta kuin muustakin työpaikkakiusaamisesta on alettu puhua aika paljon ja aika rohkeasti. Puhumisen väitetään saaneen jotakin myös aikaan kiusaamisen vähentämiseksi.

Kiusaamiskeskustelu ei kuitenkaan ole ollut ollenkaan tarpeeksi laajaa. Ei ole uskallettu tiedostaa sitä, kuinka suuressa määrin olemme kiusaamisyhteiskunta. Kiusaaminen ei ole täällä pelkästään hyväksyttyä, monesti suorastaan kunnioitetaan menestyviä kiusaajia. Samaa, mitä tapahtuu koulujen pihoilla, tapahtuu arkisena hyväksyttynä rutiinina esimerkiksi niin median kuin politiikankin piirissä.

Kilpailu muuttuu kiusaamiseksi kerkeästi aina silloin, kun kamppaillaan yhteiskunnallisissa nollasummapeleissä. Nollasummapelit ovat kamppailuja, joissa menestyy yhtä hyvin itse kunnostautumalla kuin toista halventamalla ja vahingoittamalla. Valtapelit ovat säännönmukaisesti nollasummapelejä.



Kiusaaminen ja moraali



Moraalifilosofian näkökulmasta on kiusaamisesta puhuttaessa tärkeintä tähdentää sitä, että kiusaaminen on ihmiskunnan vihollisuutta. Kyseessä ei ole vain uhrien intressi vaan jokaista koskeva loukkaus ja uhka.

Kiusaaminen naurueen muodostamisprosessina on sitä, että sisäpiirin ulkopuolelle eristetään moraalin suojaa vaille jääviä vähemmistöjä sosiaalisin määritelmin (kun moraalin sisäpiirin määritelmät ovat kulttuurin kattavia kuten kolmannen valtakunnan juutalaiset moraalin sisäpiirin ulkopuolelle sulkeva määritelmä niitä voidaan kutsua kulttuurisiksi määritelmiksi). Jokainen yksilö voidaan kuitenkin sulkea vähemmistöön jonkin kuviteltavissa olevan sosiaalisen määritelmän mukaan. Jos hyväksymme naurueiden rakentelun, altistamme jokainen itsemme poissuljetuksi tulemisen ja moraalisen sisäpiirin suojan riistämisen uhalle. Naurueiden rakentelijat ovat ihmiskunnan vihollisia, jokaisen yksilön henkilökohtaisia vihollisia. Siitä syystä moraalinen velvollisuutemme on närkästyä naurajiin, vaikkei nauru hyökkäisi meitä itseämme vastaan henkilökohtaisesti.

Toinen seikka, jota moraalifilosofian näkökulmasta on syytä tähdentää, on se, että naurueiden rakentelu on strategia, johon turvautuvat tai johon joutuvat turvautumaan nimenomaan ne, joilla ei ole omintakeisia rakennnusaineksia positiiviselle identiteetille. Heiltä puuttuu omaa poweria - Hobbesin termi kaikenlaisille yksilön henkilökohtaisille voimavaroille. Ulossulkevasta naurusta päästään yhteiselämässä sitä mukaa kuin ne, joilla ei ole omaa poweria kokevat sitä saavansa. Kiusaamisen torjuminen vaatii paitsi moraalista närkästystä myös valmiutta positiivisiin toimiin resurssien luomiseksi niille, joilla on resursseja liian vähän (empowerment).

Voimavarojen luominen sinne, missä niiden puute hävittää tyydytyksen kokemusta, on ennen muuta yhteiskunnallisen tason asia. Oletan kuitenkin, että monissa työyhteisöissä voitaisiin aika paljon ehkäistä kiusaamista jopa ennakolta erittelemällä niitä asioita, jotka loukkaavat työyhteisön jäsenten oman arvon kokemusta ja siten luovat viettelyksiä hakea kompensaatiota naurueita rakentelemalla. Moraalifilosofia ei kuitenkaan anna aineksia asiantunteville mora

Tunnisteet: , ,