Nettipainos teoksesta Jumala, Kirjapaja 2004

Jumala



KIRJAPAJA OY * HELSINKI







8 Terho Pursiainen by Quoniam Oy

Kirjapaja Oy Helsinki 2004

ISBN 951-607-085-X

Painopaikka





Sisällys



Alkusana



Kolme syvyyttä

Liittolainen

Syvyys syvyydelle

"Materian" syvyys



Jumalan käsite

Lutherin arjen teologia

Pyhän käsite

Hänen pyhä pyörteisyytensä

Minä olen se mikä olen

Olemisen syvyys ja perusta

Jumala ja etiikka



Syvä suhteellisuus

Ensimmäiset Jumalat ja toinen Jumala

Tulevaisuuden varjo

Ironia: nauru ihmiselle ja Jumalalle



Uskonnon äidinkieli

Jumalan Sana ja ihmisen sana

Ihmisen sana Jumalasta

Uskonnon äidinkieli ja logiikka

Luterilaisen uskonnon paikka





Alkusana



Tämä kirja on metateologiaa. Siinä pohditaan, mitä silloin tarkoitetaan, kun puhutaan uskonnollista puhetta, siis puhutaan Jumalasta.

Uskonnon äidinkielen kielioppia käsitellessäni on taustana fundamentalismi. Se on epäjumala, joka vaikuttaa ajan tapahtumiin tärkeillä tavoilla.

On helppo paljastaa kaukaisten kulttuurien ja eksoottisten uskontojen epäjumalia. Suosionosoitukset raikuvat ympärillä. Vaikeampi on tunnistaa omalla kotialttarilla istuva epäjumala. Kun sen paljastaa, aplodien sijasta kohtaa usein suuttumusta.

Tässä yritän käydä käsiksi siihen epäjumalaan, joka istuu luterilaisen kristityn kotialttarilla.



*



Haluan kiittää niitä, jotka auttoivat tehtävässä.

Simo Knuuttila, Juhani Korolainen, Harri Vuori ja Sammeli Juntunen lukivat käsikirjoituksen ensimmäisen luonnoksen. Monista heidän huomautuksistaan oli huomattavaa hyötyä.

Heitä kaikkia kiitän, mutta suurin kiitos minun on kuitenkin annettava vaimolleni Kaisa Saarikorvelle. Samalla kun hän rohkaisi ja antoi tunnustusta, hän kuitenkin osoitti lahjomattomasti, mikä ensimmäisessä tekstin luonnoksessa oli vasta puoliväliin ajateltua.

Ne, jotka auttoivat kommentoimalla, eivät ole vastuussa tekstistä. En näet ottanut läheskään kaikkea heidän kritiikkiään vastaan. Vastaan siis tekstistä itse aivan yksin. Sitä on syytä varmaan tähdentää tämän kirjan yhteydessä.

Tekstin alkaessa jo hahmottua lopulliseen muotoonsa kuoli yllättäen nuoruudenystäväni Martti Lindqvist, joka viimeiset neljä, viisi vuotta oli myös kollegani Opetusalan eettisessä neuvottelukunnassa. Tuon tuostakin kirjoitustyötä tehdessäni palasi mieleeni yhteisiä kokemuksia ja keskusteluja hänen kanssaan kuusikymmenluvulta asti, yli neljänkymmenen vuoden ajalta. Ehkäpä tämä heitti varjoaan tekstiini, siinähän on useita viittauksia kuolemaan, joka kirkastaa elämämme tärkeitä asioita. Olkoon tämä kirja omistettu Martti Lindqvistin muistolle.



Järvenpäässä 11.5.2004



Terho Pursiainen







Kolme syvyyttä



Liittolainen



Jumala-käsitteen ensimmäinen kokemuksellinen peruselementti on yksilön kokemus omasta syvyydestään.

Monilla ihmisillä, joskaan ei varmasti kaikilla, on kokemusta omasta sisäisestä tuonpuoleisuudestaan. Termi "sisäinen tuonpuoleisuus" on tosin kömpelö. Metafora "sisäinen" saattaa ohjata perusteellisesti virheellisiin mielteisiin. Sisäisiä sanan tarkassa merkityksessä ovat mieluummin suolet ja keuhkot kuin mielen ilmiöt. Ihminen olisi ehkä parempi kuvata valokiilaksi, joka pyyhkii sisäisiä valottomia syvyyksiään joka suunnassa itsestään poispäin. Hän sijaitsee siis paradoksaalisesti sisällään. Hänen sisäinen tuonpuoleisuutensa ympäröi häntä.

Sisäinen tuonpuoleisuus viittaa ihmisen suhteeseen omaan syvyyteensä: hän on itselleen tuonpuoleinen.

Olen kuvannut vuosien varrella ihmistä ja hänen syvyyttään monin käsittein. Yksinkertaisimmin selitän asiaa kirjassani Välittämisen tauti (Herättäjä 1990). Siinä puhun kahdesta ihmisolemuksen puolesta, viidakkominästä ja sisäisestä minästä.

Viidakkominä on se näkökulma, joka hallitsee yksilön arkista elämää. Kaavamaisella kehitysopilla voi selittää, kuinka ihmisen minä on kehittynyt aikojen kuluessa mahdollisimman tarkoituksenmukaiseksi eloonjäämistaistelusta selviämisen välineeksi. Siksi kutsunkin arkiminää viidakkominäksi.

On kuviteltava alaston apina aarniometsään petojen keskelle nälissään ja yksinäisenä. Hänen olonsa on alinomaista valppautta ja valmiutta ottaa vastaan tieto uhasta, joka ehkä lähestyy, tai palkinnosta, joka ehkä tarjoutuu, olipa se ruokaa tai sukupuolikumppani. Arkiego on mahdollista hyötyä ja haittaa laskelmoiva kone. Kun ajattelen, mikä arkisesti olen, minulla on mielikuva marakatista, joka koko ajan pälpättää itselleen: tuolta voi tulla huh-huh-vaara, tuolla voisi olla nam-nam-hyvää. Marakattiminä edustaa minussa sitä, mikä on hengetöntä; sehän ei toki ole eloton vaan hyvinkin eloisa, mutta se on hengellisesti kuollut.

Jotta ihminen pääsisi tekemisiin olemuksensa toisen puolen, sisäisen minänsä kanssa, hänen on saatava sisäinen marakattinsa vaikenemaan. Hänen on pysähdyttävä, hiljennyttävä ja käytävä kuulolle.

Sisäinen minä merkitsee sellaista näkökulmaa elämään, joka on vapautunut pelosta ja hyödystä. Olen sisäinen minä esimerkiksi silloin, kun pohdin elämäni mielekkyyttä, kun pysähdyn perusarvojeni ääreen tai kun katson kuolemaa, joka odottaa minua koko ajan lyhenevän matkan päässä ja tivaa minulta, mikä tässä kaikessa on totta.

Marakattiminä ja sisäinen minä näkevät samat asiat eri moduksissa, tapaluokissa. Viidakkominä näkee asioissa laskelmiensa hyöty- ja kustannuseriä. Sisäinen minä näkee asioissa niiden arvon, ei arvoa hyödyn, vaan arvoa elämän mielekkyyden näkökulmasta. Se että näemme, puhumme ja jopa olemme eri tapaluokissa, on ihmiskuvassani tärkeää.

Kirjassani Sokea Äiti (WSOY 1984) olin kuusi vuotta aikaisemmin ehdottanut toisenlaista terminologiaa ilmaistakseni sen näkemyksen ihmisestä, jota tavoittelin käsiteparilla viidakkominä B sisäinen minä kirjassani Välittämisen tauti. Suomen kielessä on käytössä sana "peri-", jonka voi liittää toiseen sanaan muuttamaan sen merkitystä. Sen avulla saadaan esimerkiksi 'aatteesta' 'periaate' ja 'kuvasta' 'perikuva'. Miellän sanan merkityksen niin, että siinä on kyse jostakin, jota jokin on perimmältään, viime kädessä tai olennaisimmillaan. Etuliite muuttaa puheen modusta, tapaluokkaa.

Olen rakentanut peri-etuliitteen avulla joukon uudissanoja, joiden avulla voin vaihdella asioiden tarkastelemisen modusta. Minäksi kutsun sitä egoani, jota Välittämisen taudissa kutsuin viidakkominäksi, ja periminäksi sitä egoani, joka tarkastelee asioita perimielisesti eli arkista syvemmästä, elämän mielekkyyden näkökulmasta, siis sisäistä minää. Todellisuus B ilman etuliitettä B on yhtä kuin se viidakko, jossa koetan päästä karkuun kaikelta, mikä on vaarallista, ja käsiksi kaikkeen, mistä olisi hyötyä. Peritodellisuus on sama viidakko silloin, kun periminä arvioi sitä omasta syvemmästä näkökulmastaan.

Periminä tarvitsee joskus kielen avuksi perikieltä. Arkikieli (joka on kehittynyt palvelemaan eloonjäämistä) on mukautunut viidakkominän hyötylaskelmiin. Asioiden kuvaaminen muissa moduksissa kuin hyödyn näkökulmasta on usein arkikieltä käyttäen mahdotonta. Perikielen vastakohtana oleva arkikieli on tavallisten ihmisten jokapäiväistä kieltä tai niin sanottua insinöörikieltä, tieteen kieltä. Arkikielellä väitetään: muotoillaan propositioita ei tosiasiaväitteitä, jotka ovat joko tosia tai epätosia.

Perikieltä on monia tasoja. Yksi perikielen taso on runo, jossa arjen kielestä tutut sanat saavat uusia tehtäviä ja kantavat toisia merkitystaakkoja. Uskonnon perikieltä on se, mitä olen kutsunut uskonnon äidinkieleksi. Uskonnon äidinkieli on symboleita, kuvia ja kertomuksia, joiden avulla koetetaan sanoa sitä, mikä on sanomatonta.

Uskonnon äidinkieltä on esimerkiksi puhe Jumalan Pojasta. Jumalalla ei voi olla 'poikaa' siinä merkityksessä kuin minulla tai muilla isillä on 'poikia'. Sitä ei väitetäkään, kun sanotaan että Jeesus on Jumalan poika. Väitetään jotakin muuta, sellaista, mille ei ole sanaa. Koska sille mitä väitetään, ei ole sanaa, asiaa ei voida sanoa millään muulla tavoin kuin nimenomaan sanomalla että Jeesus on Jumalan Poika. On asioita, joita ei voi sanoa muulla kuin uskonnon äidinkielellä. Se turhauttaa arjen ihmistä ja insinööriä, jos he eivät osaa uskonnon äidinkieltä. Heille ei voi selittää, mitä Jumala ja Jumala-kokemus on.

Uskonnon äidinkielen kielioppi B eli metateologia B tähdentää sitä, että uskonnon äidinkieltä puhuttaessa sanotaan aina yhdellä virkkeellä kaksi erilaista asiaa. Kun sanotaan, että Jeesus on Jumalan Poika, sanotaan kyllä, että Jeesus on Jumalan Poika, mutta samalla sanotaan, ettei tarkoiteta sitä mitä sanotaan. Se joka ei kuule viimeksi mainittua, ääneen lausumatonta lausetta, ymmärtää väärin koko viestin. Fundamentalismi, jota tahdon tässä kirjassa joka suunnasta hätyyttää, on sitä, että jälkimmäinen, siis ääneen sanomaton, lause jätetään sanomatta, kun sanotaan, että Jeesus on Jumalan Poika. Kun minä sanon, että Jeesus on Jumalan poika, ja fundamentalisti sanoo samat sanat, me sanomme eri asiat.

Uskonnon äidinkieltä on myös puhe Jeesuksen ylösnousemuksesta, viimeisestä tuomiosta, kadotuksesta ja niin edelleen. Syntyy pelkkää sotkua, jos näistä asioista puhuttaessa unohdetaan uskonnon äidinkielen kielioppi.

Tekstin edetessä luon vielä joitakin uusia sanoja peri-etuliitteen avulla. Jos lukija vain muistaa, miten tuo etuliite muuttaa kantasanan modusta, tapaluokkaa, hän osaa mieltää uusien sanojen merkityksen.

Minä on hyvin rajoittunut taho. Se on aika tyhmä tai ainakin tylsä, keskittymiskyvytön ja levoton olento, jonka käytössä oleva energia ehtyy nopeasti ponnistuksen pidetessä. Siihen verrattuna periminä on hyvin viisas ja syvällinen taho, jonka käytettävissä olevien voimavarojen määrän koen ehtymättömäksi.

Jossakin tärkeässä elämänsä vaiheessa ihminen saattaa tutustua oman Liittolaiseensa, joka ottaa häneen kontaktia häntä ympäröivästä sisäisestä syvyydestä. Puhun tässä perikieltä. Liittolainen ei ole kukaan toinen, ei kukaan muu kuin ihminen itse oman perikokemuksensa subjektina, omana periminänään.

Kokemus Liittolaisesta on joskus kovin konkreettinen. Kerron vain yhden esimerkin. Kun olen elänyt vaikeata aikaa, ahdingon päättymistä ennakoi usein ääni, jonka kuulen yhtä selvästi kuin toisen ihmisen puheen ruokapöydän yli. Se on kaunis naisen ääni, joka lausuu suunnattoman hellästi yhden kerran etunimeni.

Lukijakin lienee lukenut C. G. Jungia. Hän tunnistaa ehkä oitis, kuinka se, mikä minua näin puhuttelee, on Jungin kuvaama anima, miehen sisäinen nainen, joka vastaa naisen animusta, naisen sisäistä miestä. Kun Liittolainen lohduttaa minua tämän minulle teoriasta tutun feminiinisen olennon äänellä, se on kokemusta teoriassa (päässäni on valmis teoria, johon sijoitan kokemukseni), niin kuin kaikki kokemus on: sisäinen viesti sopeutuu siihen mielikuvaan, mikä minulla on jo ennen viestiä itsestäni.

Se, että olen minä ja periminä, viidakkominä ja Liittolainen, merkitsee, että olen monimieli, multimind: minussa on monta minää, monta egoa.

Aivotutkija Robert Ornstein on kirjassaan Multimind (Doubleday 1989) selittänyt hauskasti ihmisen mielen rakennetta. Hänen mukaansa ihmisen aivot ovat tietokoneen kiintolevyn kaltainen vempain, joka on ositettu useaan itsenäiseen osaan. Jokaista tällaista osaa vastaa yksi ihmisen ego. (Ornstein on sittemmin kyllä korjannutkin näkemystään: The Right Mind: Making Sense of the Hemispheres, Harcourt Brace & Company 1997.)

Egot ovat niin erillisiä, että niillä kullakin saattaa olla oma erilainen muisti. Yksilön eri egoilla on siis erilainen mielikuva hänen menneisyydestään. Saman ihmisen eri egojen arvomaailmatkin voivat olla erilaisia, jolloin ne tekevät erilaisia valintoja perusteidensa erilaisuuden tähden. Ornstein väittää, että Amerikan oikeuslaitoksessa on ollut tapauksia, jossa syytetyn monimielisyys on tunnustettu ja hänen yksi egonsa on tuomittu syylliseksi rikokseen samalla kun hänet on niin sanoakseni muilta osin vapautettu.

Kun ihminen on tällainen legioona B sillä nimellä itseään kutsui se riivatussa miehessä asuva pahojen henkien katras, jonka Jeesus ajoi sikalaumaan (Mark. 5: 5B13) B, tällainen egojen moneus, hän tarvitsee elimen tai funktion, jolla hallitsee omaa moneuttaan. Tämä "elin" on MOS, mielenkäyttöjärjestelmä. Tietokoneen DOS:ia eli levynkäyttöjärjestelmää (Disk Operating System) näet vastaa MOS, mielenkäyttöjärjestelmä (Mind Operating System). MOS kytkee kussakin tilanteessa päälle egoja ja pois päältä toisia egoja sen mukaan kuin on tarkoituksenmukaisinta ajatellen yksilön selviämistä tilanteesta. Vain muutama ego voi olla kerrallaan läsnä tai ohjaamossa pilottina, jos ihmistä halutaan verrata minän ohjaamaan lentokoneeseen.

Ornsteinin kuvaus voisi selittää saarnojen vähäisen vaikutuksen seurakuntalaisten arkeen ja sen, kuinka yhdentekeviä organisaatioiden arvokeskustelut joskus ovat organisaation arjen kannalta. Kirkossa ja organisaation arvoseminaarissa istuu näet saman ihmisen eri ego kuin se, joka on pilottina B ohjaus- ja päätäntävastuussa B arkielämässä. Saattaa käydä niinkin, ettei yksilön päätösvastuussa oleva ego ole kuullutkaan niistä asioista, joista hänen arvokeskustelijaegonsa oli viime viikolla arvoseminaarissa keskustelemassa. Jos yhdellä egollani on arvot ja etiikka, mutta toisella egolla päätösvalta asioissani, onko ihme, jos teen toista kuin puhun?

Ornstein liioittelee kuvatessaan monimieltä. Silti hämmästyttävän monet arkikokemuksen pikkupiirteet selittyvät sen avulla. Jokainen on huomannut, kuinka vaikeaa on tunnistaa hyvinkin tuttua ihmistä, jos hänet kohtaa yllättävässä yhteydessä. En tunnista tuossa aamuruuhkassa salkku kädessä kiitävää miestä lähikuppilan portsariksi, koska se minun egoni joka oli illalla kuppilassa ei ole nyt menossa keskustaan asioille. MOS, mielenkäyttöjärjestelmä, on näet kytkenyt sen off, pois päältä. Keskustaan on menossa toinen egoni, esimerkiksi elinkeinoegoni, joka siis on on, päälle kytkettynä. Cocktail-kutsut ovat minulle hankalia tilanteita, kun ympärilläni pyörii kontekstistaan irti reväistyjä ihmisiä pitkän menneisyyteni erillisistä nurkista. Kuinka heidät tunnistaisi?

Trenditutkijat Gerd Gerken ja Michael-A. Koenitzer (Trends 2015, DTV 1995) ovat pitäneet multimind-ajatusta oivana kuvauksena siitä, millaiseksi ihminen on muuttumassa median hallitsemana aikana. Monimieli ei kuitenkaan Ornsteinilla kuvaa sitä, millaiseksi ihminen on muuttumassa, vaan sitä, millainen ihminen on. Naisen synnytin on niin ahdas, ettei aivojen kookas kovalevy mahdu siitä läpi levällään. Kovalevy on pakko viikata. Sen tähden se on ositettava. Mieli on jaettava. MOSia tarvitaan. Median valta-asema ei tietenkään ole aiheuttanut muutosta naisen synnyttimen mittasuhteisiin. Media ei sentään muuta ihmistä lihallisesti.

Ornsteinin selitys monimieli-ilmiön fyysisestä perustasta auttaa minua ymmärtämään havainnollisesti sen, miksi ihminen, joka on niin suunnattoman viisas kaikissa syvyyksissään, on niin ahdas, typerä ja triviaali marakattiminänsä tasolla, sillä tasolla, millä tavallisimmin kohtaamme toisia ihmisiä (ja millä tasolla tavallisesti olemme tietoisia itsestämme). Tietoisuuteen ei mahdu kaikki se lahjakkuus, mikä ihmisen syvyyksiin on mahdutettu. Se on varastossa alemmissa kerroksissa.

Muistan, kuinka muuan yritysjohtaja kuvasi suuren yrityksensä ensimmäistä tietokonetta. Se täytti kokonaisen huoneen, jossa lämpö ja kosteus oli huolellisesti tasattu, jottei koneeseen tulisi vikaa. Liittolaisen laskukone on yhtä iso. Se ei mahdu marakattiminän pikku työtilaan. Sillä on oma huone kellarissa. Marakattiminän käytössä on taskulaskin (vai riittäkö hänelle kännykkänsä laskin?), jonka kapasiteetin jokaista tietotavua vastaa suuren koneen megatavu. Liittolainen on arki-ihmiseen nähden ylivertaisen viisas taho. Sen antama tieto tulee (kuin) ilmestyksinä.

Liittolaisen viisaudesta vain yksi esimerkki. Luin nuoruudessani Jungia esittelevän kirjan, jossa kerrottiin, kuinka Jungin mielestä yksilön näkemä uni omasta talostaan tai muusta asunnostaan viittaa häneen itseensä. Se, millainen talo on ja missä kunnossa talo on, on alitajunnan kuvaus siitä, mikä unen näkijän henkinen tila on ja mihin suuntaan se on muuttumassa. Talounet ovat viisaan Liittolaisen diagnooseja ja prognooseja.

Opettelin tilaamaan nukkumaan mennessäni itseltäni talounia voidakseni seurata mielentilani vaihteluja ja oppiakseni ennakoimaan, mitä minulle kohta kuuluu. Menetelmä on toiminut hyvin, ainakin silloin tällöin. Jo vuosikymmeniä olen saanut informaatiota omasta tilastani tärkeissä vaiheissani talounien kautta. Vuonna 1993 alkukesästä kävi ilmi, että kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliittoni oli ajautunut peruuttamattomasti kiville. En tiennyt vielä sitä, kun lopputalvesta katsoin järkyttyneenä unessa, kuinka rannan hiekkadyynille rakentamani talo oli vyörymässä dyynin mukana mereen. Kuva oli niin elävä ja vaikuttava, että voin halutessani vieläkin katsoa sitä. Vasta muutaman kuukauden päästä tajusin, että liittomme oli toivottomassa umpikujassa ja että Liittolainen oli yrittänyt välittää tiedon siitä marakatilleni.

Yksilö voi siis hyvin konkreettisella tavalla saada neuvoja ja apua Liittolaiseltaan. Ei kuitenkaan ole aina varmaa, että hänellä on edellytyksiä ymmärtää Liittolaisen neuvojen perusteita. Tärkeiden neuvojensa taustana Liittolaisella on niin suuri määrä havaintoja ja muuta informaatiota, että vaikka kaikki nämä detaljit periaatteessa olisivat marakattiminänkin käytettävissä, hänen laskimensa kapasiteetti on niin ahdas, että yritys syöttää tieto siihen saisi vehkeen tilttaamaan. Tieto on käsiteltävä isommalla koneella, alitajunnan suurkoneella.

Asiaa on minulle havainnollistanut se, mitä luin Roger Penrosen kirjasta Emperor's New Mind (Vintage 1989): kun ihminen on vasta kypsyttelemässä kantaansa johonkin tärkeään asiaan, asia on hänen aivoissaan "aaltoliiketilassa" (kuten kvanttimekaniikan atomi tavallisessa olomuodossaan), ja kun hän ottaa vihdoin kannan siihen, aalto "romahtaa hiukkaseksi" (kuten kvanttimekaniikan atomi silloin, kun siitä tehdään havainto). Syvyytemme on aaltojen tanssia. Tämä tanssi on tapa, jolla mieli käsittelee käsittämättömän suurta informaatiomäärää yhtä aikaa, kun kaikki se, mitä marakattiminään ropisee kuin kolikot pajatson kouruun, on vain "ajatuksen fossiileja" (David Patterson: Literature and Spirit, The University Press of Kentucky 1988). Penrosen metaforia ovat sittemmin käyttäneet paljon köykäisemmät tahot (kuten Danah Zohar) ikuisen New Age -saippuansa keittämiseen.

Vieläkin havainnollisemmaksi asia tulee, kun pohditaan asiantuntijan tiedon ja taidon luonnetta. Asiantuntijan kannanotto johonkin vaikeaan kysymykseen saattaa perustua niin suureen määrään erilaisia näkökohtia, että sen perusteiden selostaminen aukottomasti lausunnon maallikkotilaajalle saattaa olla käytännössä tai jopa teoreettisesti mahdotonta. Maallikko ei voi jäädä kuuntelemaan niin pitkää perustelua. Jossakin tapauksessa jopa hänen loppuelämänsä olisi siihen liian lyhyt aika.

Maailmassa on luullakseni monta sellaista asiaa, jonka selittäminen minulle veisi enemmän aikaa kuin minulla enää on käytössäni. Ikääntymisessä on se ikävä puoli, että tulee tietoiseksi siitä, kuinka on asioita, jotka eivät enää periaatteessakaan kuulu minulle, kun en ehtisi kuunnella niitä.

Yksilön suhde omaan sisäiseen asiantuntijaansa on vielä paljon ongelmallisempi kuin asiantuntijalausunnon tilaajan suhde lausunnon lausumattomiin perusteluihin. Liittolainen neuvoo meitä kaiken aikaa sellaisen asiantuntemuksen pohjalta, jonka purkaminen marakattiminän tajuttavaksi ei olisi mahdollista. Sen tähden oma käyttäytymisemme ja omat tärkeät valintamme ovat olennaisesti oman käsityskykymme tuolla puolen.

Lukijan ei pidä kuitenkaan kiirehtiä päättelemään, että olen järjen vastustaja. Päinvastoin, yritän käyttää järkeä parhaani mukaan. Kuitenkin kaksi eri tason järkeä kamppailee keskenään minussa. Marakattiminän ahtaasta näkökulmasta näyttää, että jos toimin niin kuin Liittolainen neuvoo, haaskaan mahdollisuuksiani järjettömällä tavalla. Liittolaisen avarasta näkökulmasta näyttää, että marakattiminän lyhytjänteisyys ja kevytmielisyys johtaa tarpeettomiin kärsimyksiin. Toisinaan tottelen marakattia, toisinaan Liittolaista. Kummassakin tapauksessa toinen puoli minusta ei ymmärrä eikä hyväksy mitä teen. Ihminen on väistämättä salaisuus, itselleenkin, ja me teemme tekoja, joita emme itse ymmärrä, eikä tälle asialle mahda mitään. Meillä on kaksi omaatuntoa.

On luontevaa ottaa Liittolaisen tulkinnan lähtökohdaksi käsite enkeli, kreikaksi angelos, jolla Raamatussa tarkoitetaan Jumalan lähettiä tai asiamiestä, asiaihmistä.

Vanhassa testamentissa vältetään Jumalan suoranaisen toiminnan kuvaamista. Niin ei tosin tapahdu tekstin vanhimmissa kerroksissa, joissa sora saattaa suorastaan narskua Paratiisin puutarhan tietä astelevan Jumalan askelten alla.



Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. (1. Moos. 3:8.)



Jumalan kasvot, Jumalan käsi tai Jumalan enkeli, jopa Jumalan saatana (kuten Jobin kirjassa) tekevät sitä ja tätä, millä halutaan pyhyyden edessä arastellen kertoa siitä, mitä Jumala itse tekee. Kun Saatana Jobin kirjassa polttaa Jobin lampaat ja vuohet, vieläpä niiden paimenetkin, tuli on "Jumalan tulta" (Job 1: 16), eli Jumala itse tekee rynnäkön Jobin omistusten kimppuun.

Jos Liittolainen on Jumalan enkeli, ihmisen niin sanotussa tomumajassa on tosi arvokas asukas. Tämä ajatus kiehtoo minua. Käsitän, mitä Uusi testamentti tarkoittaa, kun sanoo, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli.

Ihmisen kokemus itsestään, omasta viisaasta ja väkevästä sisäisestä Liittolaisestaan tekee Jumalan käsitteen hänelle tajuttavaksi ja mielekkääksi. Hänellä on oma suojelusenkeli. Enkelissään Jumala on hänessä läsnä.



Syvyys syvyydelle



Jumala-käsitteen toinen kokemuksellinen peruselementti on monelle ihmiselle tuttu huimaus, jonka kokee silloin, kun katsoo niin sanotusti syvälle toisen ihmisen silmiin. Siinä sitä uppoaa samanlaiseen syvyyteen kuin mistä on tietoinen omassa sisäisessä minässä ympärillään. Tavallisimmin, luulen, tämä kokemus liittyy hetkeen, jona romanttinen rakkaus on heräämässä. Minä voin vieläkin nähdä niihin silmiin kuin kaivoihin, joihin upposin, kun ensi kertaa koin toisen ihmisen syvyyden.

Kokemuksen liittyminen tavallisesti rakkauden heräämiseen johtuu tietysti siitäkin, että muissa kuin romanttisissa yhteyksissä ei ole tapana tuijottaa syvälle toisen silmiin. Poikkeuksena olivat vanhan koulun miehet, kuten esimieheni Kymen lääninhallituksen ajoilta, edesmennyt maaherra Erkki "Pirre" Huurtamo. Hän tuijotti syvälle silmiin jokaista tärkeää uutta tuttavaansa. Pirre näet uskoi kykenevänsä erottamaan rehdit ihmiset luikureista luotaamalla heidän iiriksentakaisia maisemiaan. Kokemus ei ollut ylen miellyttävä sen kannalta, esimerkiksi minun kannaltani, joka näin pantiin koetteelle.

Juutalainen mystikko Martin Buber on selittänyt kirjassaan Minä ja Sinä (WSOY 1993), kuinka ihminen kuuluu yhtä aikaa kahteen eri maailmaan. MinäBSe -maailmassa hän on tekemisissä kaikenlaisten kohteitten kanssa, joista pitää, joita pelkää, joita himoitsee, joihin kohdistaa uteliaisuutensa tai joihin suuntautuu erilaisin muin tavoin. MinäBSe -maailma on tavanomaisen arkisen kokemuksen maailma. Mutta ihminen voi kuulua yhtä aikaa myös MinäBSinä -maailmaan. MinäBSinä -maailmassa ei ole yhtään kohdetta. Siellä ihminen on tekemisissä Sinän kanssa. Sinä täyttää koko maailman. Heti, kun Sinää tavalla tai toisella esineellistetään hän sammuu ja syöksyy pois MinäBSinä -maailmasta MinäBSe -maailmaan.

Kun annamme Sinän suistua MinäBSe -maailmaan, teemme hänestä hengettömän.

Marakattiminän hengettömyyden toteaminen on ongelmatonta. Sinän hengettömyyden käsite on oudolla tavalla monimutkaisempi. Sinän hengettömyys ei ole Sinän vaan Minän laatumääre ja kertoo siitä, että Minä on hengellisesti kuollut (tuossa suhteessaan).

Lukijan on helpointa mieltää MinäBSinä -maailma romanttisen rakkauden foorumina. Sinä on se toinen ihminen, jota rakastetaan. MinäBSinä -maailma on kuitenkin Buberilla paljon avarampi kuin pelkästään romanttisen rakkauden maailma. Varmaankin Buber ajattelee ihanteellisesti, ettei yhteenkään ihmiseen olisi asiallista suhtautua muulla tavoin kuin Sinänä.

Kun Sinä täyttää maailman ja siten luo MinäBSinä -maailman, se ei tunge pois tieltään niitä kohteita, jotka täyttävät MinäBSe -maailman. Sinä täyttää maailman näyttämällä sen kaikki kohteet omassa valossaan, kirkastamalla ne. Siitä syystä MinäBSinä -maailma ja MinäBSe -maailma eivät olekaan kaksi eri maailmaa siten, että niillä olisi eri sisältö. Ne ovat sama maailma, jolla on sama sisältö, mutta eri maailmoita sikäli, että sama sisältö nähdään erilaisessa valossa.

Olen joskus aiemminkin viitannut kirjoissani tarinaan zen-buddhalaisesta munkista. Anekdootti kuvaa oivallisesti eroa todellisuuden ja peritodellisuuden välillä. Munkilta kysyttiin, miten valaistuminen muutti hänen elämäänsä. Hän vastasi, että elämä ennen valaistumista oli puun pilkkomista, veden kantamista ja ruoan laittamista. Valaistumisen jälkeen se oli puun pilkkomista, veden kantamista ja ruoan laittamista. Muuta eroa kuin uusi valo ei ollut. Sillä tavalla myös Sinä valaisee maailman.

Buber sijoittaa sanat Minä ja Sinä kiistanalaiseen keskinäiseen järjestykseen käsitteessään MinäBSinä -maailma.

On täysin MinäBSinä -maailman oman eetoksen vastaista tähdentää Minää mainitsemalla se ennen Sinää. Toisenhan, suhteen Sinän, pitäisi siinä saada valaista kaikki ja siten olla kaikki kaikessa. Puhunkin tästä lähtien SinäBMinä -maailmasta.

On syytä puhua myös SeBMinä -maailmasta. Siellä hallitsee Se. Marakattiminän elämähän on elämää kohteiden diktatuurin alla. Martin Heidegger piirtää selkeätä kuvaa siitä kohteitten diktatuurista, jonka SeBMinä maailma synnyttää ja ikään kuin välttämättä, sisintä olemustaan ilmaistakseen (Sein und Zeit, Max Niemayer Verlag 2001, suom. Oleminen ja aika, Vastapaino 2000). Ihminen on olennaisesti ja auttamattomasti kohteisiinsa suuntautuva olento. Se tarkoittaa sitä, ettemme voi olla elämättä SeBMinä -maailmassa. Yhtä olennaisella tavalla ihminen on kohteisiinsa hukkuva olento. Ne nielevät hänet. Hän lankeaa. Hän unohtaa olla.

Saksan kielen passiivilaueen muodollinen subjekti on man. Esimerkiksi man sagt, 'sanotaan'. Heidegger muodostaa uudissanan das Man. Käännän sen sanalla 'joukkosielu'. Kohteisiinsa hukkuva ihminen sulautuu persoonattomaan ja anonyymiin kollektiiviin, joukkosieluun, kun hän alkaa pukeutua niin kuin sitä pukeudutaan, ajatella niin kuin sitä ajatellaan ja niin edelleen, sanalla sanoen elämään niin kuin sitä eletään. Hän ei elä enää itse, vaan joukkosielu elää hänessä.

Kohteisiin hukkuminen huipentuu siihen, että kaikki yhdessä kohtelevat jokaista erikseen kohteena (kuten jokainen olisi Se). Koska kaikki toiset ovat jokaiseen yhteen nähden aivan ylivoimaiset (yleisen alemmuuden periaate väitöskirjassani Isänmaallisuus, Gaudeamus 1997), heillä on mahti tehdä yksilöstä Se. Tällainen sovinnaisuuteensa tukehtuva toisaalta tavaroiden ja toisaalta kaikkien muiden hallitsema elämä on SeBMinä -maailma kypsimmässä muodossaan, suoranainen painajainen eli dystopia (hyvän utopian pahana vastakohtana).

Joukkosieluistunut yhteiskunta on kuvattavissa elämänmuodoksi, jossa kaikki yhdessä vaativat jokaista erikseen sopeutumaan yhteiseen tapaan ajatella ja olla. Perimielisesti on yhdentekevää, mikä tapa ajatella ja olla on kulloinkin kyseessä. Sopeutusvaatimuksella ei ole mieltä, sovinnaisuus on itsetarkoituksellista yhteisyyttä, yhtymistä mihin tahansa, mikä sattuu olemaan yhteistä. Olen joskus kuvannut sovinnaista kulttuuria esimerkkinäni koira, joka omaa häntäänsä tavoitellessaan kieppuu satunnaisiin suuntiin, menee vaikkei meinaa.

Sellaista elämänmuotoa voidaan hyvällä syyllä kuvata hengettömäksi. Hengetön yhteiselämä on Heideggerin mukaan ihmisen tapa elää. Ei ole ajateltavissakaan, että ihminen pystyisi irtaantumaan joukkosielusta pysyvällä ja olennaisella tavalla. Suhteellista ja varmaan Heideggerin myös tilapäiseksi ajattelemaa vapahtumista kylläkin voi tapahtua. Heidegger uskoo, että kauhulla on pelastavaa merkitystä. Kauhu lunastaa olemisensa unohtaneen ihmisen kaikkien toisten diktatuurin vallasta.

Kauhu, saksan Angst, käännetään usein sanalla 'ahdistus', mutta se on virhe. Saksan sana Angst tarkoittaa pelkoa. Magda King käyttää Heideggerin Angst-käsitteen englanninkielisenä vastineena sanaa dread, 'kauhu' (A Guide to Heidegger's Being and Time, State University of New York Press 2001). Kun Heideggerin tarkoittama kauhu on muuta kuin arkiset kauhut, kun se on eksistentiaalista kauhua, sanokaamme sitä perikauhuksi.

Kohteiden viettelemää, kohteisiinsa sulautunutta ihmistä kohtaa ennen pitkää hirveä hetki, jolloin hän tajuaa kohteensa tyhjiksi, oman sisimpänsä ontoksi ja itsensä kaikkinensa arvottomaksi.



Kauhu saa minut valtaansa,

taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani,

ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.

(Job 30: 15.)



Job vaikertaa tässä kylläkin muita asioita kuin perikauhuaan, mutta hänen sanansa kuvittavat hämmästyttävän täsmällisesti myös perikauhua.

Perikauhu avaa Heideggerin mielestä yksilölle mahdollisuuden vapautua joukkosielun tyranniasta ja palata siihen, että itse on.

En tahdo torjua kokonaan Heideggerin ajatusta kauhun lunastavasta voimasta. Minun uskoakseni Sinä on kuitenkin parempi ihmisen lunastaja Sen diktatuurin alta kuin perikauhu. Kun Sinä syttyy Minälle ja kirkastaa kaikki Minän maailman kohteet, valo taltuttaa ne ja Minän kahleet kirpoavat. Minä pääsee kotiin SinäBMinä -maailmaansa.

Perikauhu ajaa pikemminkin valheeseen kuin valoon. Populääri sosiologi Francesco Alberoni selittää (kirjassaan Rakastuminen, Otava 1984), kuinka kauhun tilanteessa on sisäänrakennettuna rakastumisen tilaus. Jos ohi kulkee nainen B omaksun tässä miehen näkökulman B, jonka olemuksessa on edes jotakin, mihin rakkaus voisi takertua, vaikka söpö hiuskiehkura tai hymykuoppa, kauhun kouristama yksilö käy kohteen kimppuun. Hän käyttää suortuvaa tai hymykuoppaa naulana, johon ripustaa kuvan animastaan, siitä mielikuvasta, joka hänellä on luvatusta naisesta. Hän uskottelee olevansa rakastunut siihen ihmiseen, joka lymyää hänen ripustamansa kuvan takana näkymättömissä, vaikka onkin rakastunut B niin kuin on ollut aina rakastunut B vain sisäiseen luvattuun Sinäänsä, ikiomaan animaansa. Kun rakastuminen näyttää kohteen suunnattoman arvokkaana, hän ajattelee arvon ja ihanuuden täyteyden vuotavan rakkauden kohteesta hänen omaan tyhjään elämäänsä ja omaan onttoon sisimpäänsä. Sillä tavalla hän kokee tulevansa lunastetuksi perikauhunsa vallasta.

Olennaista tässä rakastumisen kuvauksessa on, että rakastumisen kohdetta tosiaankin käytetään kohteena. Hän ei saa olla Sinä. Itse asiassa rakastaja koettaa viime tinkaan välttää joutumasta kohtaamaan rakastettuaan Sinänä. Juuri siksi hän kätkee hänet anima-kylttinsä taakse (jos näkökulma on miehen), ollakseen näkemättä.

Jos sopivaa rakastumisen kohdetta ei ole näköpiirissä, sopii tulla uskoon tai liittyä poliittiseen joukkoliikkeeseen. Kumpikin temppu onnistuessaan ajaa saman asian kuin rakastuminen. Tauti ja potilaan ennuste ovat samat.

Rakastuminen (samoin kuin uskoon tulo tai yhteiskunnallinen herätys) menee pian ohi. Rakastaja huomaa, että se todellinen ihminen, joka lymyää anima-kyltin takana, on aivan muuta kuin oma sisäinen luvattu nainen eikä kelpaakaan rakkauden kohteeksi eikä arvon kaivoksi. Seurauksena on kriisi.

Pettyvän rakastajan kriisi ei sisällä mahdollisuutta niin kuin Heideggerin perikauhu, vaan viettelyksen. Jokaisessa kolmessa tapauksessa, rakastujan, uskoon tulijan ja joukkoliikkeeseen liittyjän tapauksissa, yli hyökyy kiusaus fundamentalistisin elkein kieltäytyä tunnistamasta ja tunnustamasta omaa valhetta. Jos valheensa tunnustaisi, perikauhu palaisi ja toisi mukanaan seitsemän serkkuaan, pahempia kuin se itse, ja



Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa. (Matt. 12:45. )



Monen fundamentalistinen agonia alkaa: vuodesta toiseen tietoisuutta siitä, että elämä perustuu valheelle, ja tämän valheen tuskaista peittelyä toisilta, mutta ennen kaikkea itseltä.

Palaan Buberin SinäBMinä -suhteeseen. Kun kohtaan toisen SinäBMinä -suhteessa, kohtaan toisen perisinänä. Se tarkoittaa, etten kohtaa toista kohteena vaan syvyydessään, niin sanoakseni lähteenä. Periminä ja perisinä asettuvat suhteeseen keskenään. Sellainen suhde on perisuhde. Syvyys on huhunnut syvyydelle ja nyt kuulee vastauksen.

Sanonta "syvyys syvyydelle" (joka on tärkeä myös Mihail Bahtinille; Bahtin saa tärkeän roolin myöhemmin tässä kirjassa) viittaa Raamatun kohtaan, joka on minulle kaikista Raamatun kohdista rakkaimpia. Sanat ovat psalmista:



Syvyys huutaa syvyydelle,

kun sinun koskesi pauhaavat B

kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi

ovat vyöryneet ylitseni.

(Ps. 42: 8.)



Runoilijahan ei tätä psalmia kirjoittaessaan tietenkään pohdi periminää, perisinää ja perikokemusta, vaan aivan muita asioita. Hän on korkeassa temppelin virassa toiminut pappi, joka on ajettu tai ajautunut maanpakoon ja nyt syvän ikävän vallassa muistelee elämänsä huippuhetkiä juhlavissa temppelikulkueissa. Hän istuskelee Jordanin alkujuoksulla ja katselee, kuinka virran vesi syöksyy alas Hermonvuoren etelärinteitä. Sen kohinassa syvyys huutaa syvyydelle. Näin Raamatun selittäjä Artur Weiser kuvaa runon aineksia ja runon minää (The Psalms, SCM Press 1962). Kohdan voi siis lukea puhtaana Jordanin tyrskyjen innoittamana luonnonlyriikkana. Minulle se kuitenkin puhuu periminästä, perisinästä B ja perus-Sinästä.

Buberin mystiikka on kaksinkertaista. Hänen käsityksensä mukaan ensinnäkin Jumala eli perus-Sinä on läsnä jokaisessa aidossa Sinän ja Minän kohtaamisessa. Toiseksi Buber käsittää asian niin, ettei perus-Sinä ole kohdattavissa millään muulla tavoin eikä missään muussa yhteydessä kuin SinäBMinä -suhteessa.

Buberin Jumala-käsitys ei kuitenkaan ole sillä tavalla ihmiskeskeinen, sosiaalinen, että hänen mukaansa Jumala olisi kohdattavissa vain toisessa ihmisessä.

Kirjassa Minä ja Sinä on hämmentävä kuvaus siitä, kuinka Buber on pihan puun kanssa SinäBMinä -kontaktissa. Niin kai on ymmärrettävä tämä teksti:



Voi kuitenkin myös sattua, tahdosta ja armosta samalla kertaa, että tarkastellessani puuta tulen vedetyksi yhteyteen sen kanssa, ja nyt se ei enää ole Se B B Puu B B on tekemisissä minun kanssani niin kuin minä sen kanssa B vain toisella tavalla. Yhteyden merkitystä ei pitäisi heikentää: yhteys on molemminpuolisuutta. Olisiko siis sillä tietoisuus, puulla, meidän tietoisuutemme kaltainen? En koe sitä (alkutekstissä: Ich erfahre es nicht, oikein käännettynä 'En tiedä sitä') B B Minua ei kohtaa puun sielu eikä haltija, vaan puu itse.



Lienee selvää, että myös tässä puu-suhteessa on perus-Sinä, Jumala, läsnä.

Buber ei siis sano, että Jumala on kohdattavissa vain, kun toinen ihminen kohdataan syvyydessään. Hän sanoo, että Jumala on kohdattavissa vain, kun Sinä kohdataan, kohdataanpa Sinä missä tahansa, vaikka pihapuussa. Jumala ei ole sosiaalinen ilmiö, ihmissuhteitten pelkkä laatumääre, vaikka Jumalaa ei voikaan kohdata pelkästään, ulkopuolella kaiken muun, erillään kaikesta muusta mitä on, ikään kuin yhtenä oliona kaikkien maailman olioiden lisäksi.



"Materian" syvyys



Jumala-käsitteemme ei viittaa vain ihmisen omaan salaisuuteen, hänen sisäiseen syvyyteensä, ja toisen ihmisen salaisuuteen, vaan sillä on kosminenkin ulottuvuutensa.

Jumalan valtakunnan kosminen ulottuvuus on toki Uudessa testamentissakin läsnä.

Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä. B B Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. (Room. 18: 19,21.)



Jumala-käsitteen kolmas kokemuksellinen peruselementti on tietoisuus aineen syvyydestä.

Materialismiksi kutsutaan ajattelutapaa, jonka mukaan todellisuus on vain ainetta. Lähtökohtani on hyvin samantapainen, mutta yhdessä olennaisessa suhteessa erilainen kuin tavanomaisen materialismin. Sanon, että todellisuus on ainetta, mutta kiistän sanan "vain" oikeutuksen vähätellä tätä tosiasiaa.

Materialismin vaihtoehtoja ovat idealismi ja dualismi. Idealismin ongelma raukeaa, jos aine määritellään näin: aine on se, mistä todellisuus rakentuu. Kvanttifysiikassa selitetään, kuinka kaukana se, mistä todellisuus rakentuu, on arkisesta aineen mielteestä. Kvanttifysiikassa sama aine saattaa esiintyä vuorotellen aaltona, vuorotellen hiukkasena.

Olipa se taikina, mistä todellisuus on leivottu, mitä olikin, kutsun sitä aineeksi. Minun puolestani todellisuuden saa hyvinkin kuvata ideaaliseksi, esimerkiksi tiettyjen loogisten ja matemaattisten suhteiden kudelmaksi. Jos todellisuus on vain suhteiden ja käsitteiden kudelma, materia on perimmältään vain suhteita ja käsitteitä.

Koska 'aineen' käsitteeni on näin suvaitsevainen ja inklusiivinen, panin sanan 'materia' tämän luvun otsikossa sitaattimerkkeihin.

Idealismi ei siis tuota ongelmaa sille materialismille, jonka ehdoin miellän todellisuutta. Tietynlainen dualismi on kylläkin sen kanssa ristiriidassa. Jos maailmankaikkeuden lähtökohtana oli aineeton henki ja hengetön aine, aineeton Jumala ja hengetön tomu, johon vasta Jumala puhalsi hengen, materialismini on virheellistä.

Jumalasta ole totta mikään, mikä ei ole totta maailmasta. Raamattu on totta sikäli kuin se on totta maailmasta, eikä mikään ole totta maailmasta sen tähden, että se on sanottu Raamatussa. Näin en muodosta kuvaa todellisuuden perimmäisestä luonteesta Raamatun kertomusten perusteella, vaan kuvan Raamatun kertomuksista sen kuvan pohjalta, joka minulla on todellisuuden perimmäisestä luonteesta. Otan vastaan Raamatun omassa teoriassani aivan samalla tavalla kuin joudun ottamaan Jumalan kokemuksessani: teoriassa. Enhän muuta voisikaan.

Todellisuuskuvani kannalta on siis yhdentekevää, että Raamatun alkukertomusten ideologia näyttää asettavan lähtökohdaksi aineettoman hengen ja hengettömän aineen. Kun Raamatun alkukertomusten aineksia soveltaa omaan maailmaansa, täytyy tehdä tarpeelliset tarkistukset. Alkukertomusten ideologia pitää sovittaa se siihen tapaan, jolla maailman mieltää.

Kaikki on siis perimmältään ainetta, ei siksi että jokin ideologia sanoo niin, vaan käyttämäni aineen määritelmän mukaan.

Idealistia materialismi loukkaa. Hän pelkää, että se mitätöi kaiken, mikä todellisuudessa on ylevintä ja jalointa: etiikan, kauneuden ja niin edelleen.

Idealisti ei huomaa, että jos kaikki mitä on, on perimmältään ainetta, silloin kaikki ylevin ja jaloin, mitä on, on ainetta tai sen itseilmausta tai emanaatiota, jos halutaan puhua komein uusplatonistisin termein. Tämä syvämaterialismi, jos saan kutsua sitä tällä nimellä, on samaa mieltä pintamaterialismin kanssa siitä, että kaikki on ainetta ja aineen ilmausta, mutta eri mieltä siitä, että kaikkeus olisi sen tähden jotakin latteampaa tai vähemmän kuin mitä olisi, jos olisi muutakin kuin ainetta.

Katsele aineen töitä ympärilläsi. Aine ajattelee syviä ajatuksia ja luo tieteen teorioita, se säveltää sinfonioita, se ilmaisee itseään monenlaisissa perimielisisissä SinäBMinä -suhteessa ja niissä perikielisissä keskusteluissa, joita sinulla ja sinun Liittolaisellasi on käynnissä kaiken aikaa. Aineessa ei ole mitään, mikä olisi "vain".

Se kulttuuri, minkä ihminen on luonut, on aineen itseilmausta. Tätä hämmentävää asiaa ei tee yhtään vähemmän hämmentäväksi ajatus, että kulttuuri on jollakin tavalla uutta ja vasta kauan alkuräjähdyksen jälkeen ilmaantunut aineesta (niin sanottu emergenssi- eli ilmaantumisajatus).

Aineesta ei ilmaannu mitään, minkä mahdollisuudet eivät ole siihen alun perinkin sisäänrakennettuja. Kun se kohoaa ylevyyksiin, se ilmaisee nimenomaan itseään eikä mitään, mikä on ilmaantunut myöhemmin kuin se itse. Tomu ja tuhka tuottaa ne katedraalit, joissa tomu ja tuhka veisaa tomun ja tuhkan säveltämiä hymnejä. Ja kohta tomu ja tuhka nousee saarnastuoliin ja ylvästelee julistavansa Jumalan Sanaa. Ei ole niin, että aineesta vasta joskus tuli kaikkeen tähän kykenevä, vaan on niin, että siitä hetkestä, kun aine oli tullut sillä jo oli nämä valmiudet, jotka se voisi toteuttaa, sitten kun olosuhteet sen sallisivat. Niiden olosuhteitten, joissa aine saattoi julkistaa ensimmäisen sinfoniansa, syntymiseen B luomiseen B kului tietysti kauan aikaa. Materian piti esimerkiksi kehittää soittimet sitä ennen. Ja nuottipaperi. Ja ihmisaivot ja kaikki se ihmisessä, mikä tekee syvien tunteiden kokemisen mahdolliseksi.

Jos todellisuus on ainetta, mikä Jumalan suhde todellisuuteen on? Onko Jumalan oltava ainetta, jotta hän voisi olla totta?

Uskonnonfilosofia tuntee suuren joukon teorioita, jotka liittävät yhteen todellisuuden (eli kaiken) ja Jumalan. Niihin kuuluu esimerkiksi pan-teismi, jonka mukaan Jumala on yhtä kuin kaikki, pan-en-teismi, jonka mukaan Jumala on kaikessa, teo-en-panismi, jonka mukaan kaikki on Jumalassa (kaikissa näissä sanoissa elementti pan on kreikkaa ja tarkoittaa 'kaikkea'). Ehkäpä Jumala on jonkinlainen todellisuuden sielu, ihmismieltä määrättömästi ylempi maailmankaikkeuden tajunta?

Materia joka aluksi näytti elottomalta, on siis herännyt henkiin ja on tuottanut vähitellen yhä ylempiä ja monimutkaisempia tietoisuuden lajeja. Ihmisen tietoisuudessa se on herännyt itsetietoisuuteen. Ihmisen tietoisuutta syvempiä ja ylempiä aineen tietoisuuden ja itsetietoisuuden lajeja voi helposti kuvitella. On ajateltavissa, että aine on saavuttanut meille tuntemattomia tietoisuuden tasoja muissa elonpiireissä, että aine valmistautuu suuriin niin sanottuihin kvanttihyppyihin tässäkin elonpiirissä. On myös mahdollista, että aineen tietoisuus on jo meitä ylemmillä tasoilla, mutta asian luonteesta johtuen se ei ole meidän havaittavissamme.

Muutama vuosi sitten kuoli muuan ystäväni, joka sisäisti monia New Agen, uususkonnollisen liikkeen, oppeja syvällä hartaudella. Yksi näistä opeista oli Peter Russelin lanseeraama ajatus maailmanaivoista (The Global Brain, J. P. Tarcher, 1983). Aineen historiaa tarkastellessaan Russel havaitsi B omasta mielestään B että aine oli luonnon- ja maailmanhistorian kuluessa hypännyt uudelle tietoisuuden tasolle aina, kun 1010 toisistaan riippumatonta tahoa oli muodostanut keskinäisen vuorovaikutusjärjestelmän. Näin syntyi luonnossa ensin elämälle ominainen tietoisuus, jolloin vuorovaikutustahot olivat molekyylejä, ja myöhemmin ihmisen aivoissa ihmisen itsetietoisuus, jolloin vuorovaikutustahot olivat aivosoluja. Kun 1010 ihmistä B niin paljon meitä pian voi olla B kytkeytyy nykyteknologian yhdistämänä yhteen reaaliaikaiseen vuorovaikutusjärjestelmään, syntyvät ihmiskunnalle maailmanaivot ja yhteinen kollektiivinen tajunta, Russel selitti.

Kulkiessaan puhematkoillaan paikkakunnalta toiselle ystäväni koetti aistia, miten pitkälle kollektiivisen tajunnan muotoutumisessa eri tahoilla, milloin Mikkelissä, milloin Seinäjoella, oli jo edetty. Evoluutio ei näet tapahdu yhtä aikaa ja tasaisena rintamana kaikkialla, hän tähdensi.

Aineen sisältämien toistaiseksi vielä toteutumattomien mahdollisuuksien perimielinen kärki ei riipu siitä, puhutaanko New Agelle ominaisen terminologian mukaan kvanttihypystä uudelle, korkeammalle tietoisuuden tasolle vai käytetäänkö kuvaa sukeltamisesta uusiin syvyyksiin. Kyse on eri kuvasta, mutta samasta asiasta.

Voin hyvin kuvitella, kuinka myös meidän elonpiirissämme nämä mahdollisuudet ovat aukeamassa, kuten ystäväni uskoi vuorenvarmasti kuolemaansa saakka. Ja voin kuvitella kyllä senkin, kuinka maailmanaivot tai vielä mahtavammin itse olemisen "aivot" jo ovat ja toimivat, vaikkakaan ihminen ei omasta rajallisuudestaan käsin voi tehdä havaintoja eikä olla tietoinen tilanteesta.

Entäpä jos on olemisen ydin, jonkinlainen maailman-Minä tai jopa olevaisen-Minä, joka yhtä aikaa suuntaa miljardeja erillistietoisuuksia valokiiloina ympäröivään pimeyteen ja kokoaa kaiken näin saamansa tiedon yhdeksi kokonaisnäkemykseksi yhteen mahtavaan syvään ja avaraan tajuntaan? Mitä se merkitsisi minulle, yhdelle toisista erillistietoisuuksista ja kokonaistajunnasta tietämättömälle erillistietoisuudelle miljardien samanlaisten erillistietoisuuksien joukossa? Asia ei taitaisi olla minun ulottuvillani.

Maailmanaivot olisi "kollektiivinen" tietoisuus vain lainausmerkeissä. Me erillistietoisuudet kokisimme vain oman pikkutajuntamme sisältöjä emmekä kykenisi kokemaan kaikkien erillistietoisuuksien sisältöjä yhtä aikaa ja kokonaisuutena. Keskushermostomme solu suhtautunee meidän tietoisuuteemme samoin kuin me maailmanaivojen kollektiiviseen tietoisuuteen. Se taho, joka kokisi kaikkien tietoisuuksien sisällön yhtä aikaa, jokin maailman-Minä, olisi minuun nähden toinen tietoisuus ja toinen persoona, joka kokisi minulle käsittämättömiä vieraita asioita ja siis jäisi, mitä minuun tulee, pelkäksi samanlaiseksi tyhjäksi uutiseksi kuin kaksiulotteiselle olennolle olisi tieto siitä, että todellisuus onkin kolmiulotteinen. Ei se sitä käsittäisi. Se ei voisi olla kolmiulotteisuudesta millään tavalla osallinen.

Kuitenkin mielikuva eloon heräävästä aineesta herää vastustamattoman selkeänä joka kerran, kun ryhdyn pohtimaan Jumalan käsitettä. Jo vuosikymmenet on William Blaken piirros Maa B Hän ponnistelee elämään (17.5.1793; Blake's Poems and Prophecies, Everyman's Library 1927) noussut mieleeni siinä yhteydessä. Kuva liittyy läheisesti Paavalin tekstiin:



Me tiedämme, että luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa... (Room. 8:22.)



Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen. (Room. 8:20B21.)



Blaken piirros kuvittaa myös Jumalan agonian käsitettä. Agonialla (engl. agony) viitataan usein tuskaan, "äärimmäiseen ja tavallisesti pitkittyvään kipuun tai intensiiviseen fyysiseen tai henkiseen kärsimykseen" (Websterin sanakirja), esimerkiksi sellaiseen kuolinkamppailuun, johon Jeesus joutui Golgatalla. Kreikan sana agôn tarkoittaa kamppailua, ja vastaava verbi agonizesthai viittaa osallistumiseen voittopalkinnosta käytävään kilpailuun. Kun sanalla on nämä mielleyhtymät B tuskan, kilpailun ja taistelun mielleyhtymät B, ei ole sitä parempaa sanaa kuvaamaan Jumalan tuskaista ponnistelua ulos olemisen kohdusta astuakseen julkisesti valtaan todellisuudessa.

Agonia ei ole vain syntymisen tai kuolemisen tuskaa, vaan se on myös kamppailua. Perimielteeseen Jumalasta kuuluu hänen taistelunsa orjuuttavia voimia vastaan. Mitä ovat nuo orjuuttavat voimat?

Blaken näky kiven kohdusta syntymään pyrkivän Maan agoniasta antaa konkreettisen mielikuvan Jumalan vastustajasta. Vastustajana on hengettömyys. Hengettömyyden metafora on graniitin iäinen kuolema, kiven jähmeys ja inertia.

En kykene eliminoimaan Jumalan käsitteestä mielikuvaa Jumalan agoniasta hengettömän graniitin puristuksessa. Minua puhuttelee hyvin syvästi ja perimielisesti ajatus siitä, että me ihmiset olemme itse osa syntymässä olevan Jumalan prosessia. Henryk Skolimowski on muotoillut vuosikymmeniä mieltäni hallinneen kuvaan kovin haaveellisesti mutta aika kauniisti: "Olemme syntymässä olevan Jumalan sirpaleita. B B Jumala on tien päässä. Me olemme toistaiseksi Jumalan kömpelöitä, sameita ja hiomattomia osasia." (Ekofilosofia, Kirjayhtymä 1984.)

Kun puhu Jumalan syntymisestä, en puhu insinöörikieltä (vaikka monet uushengelliset, jopa haaveellinen Skolimowski itse, ehkä käsittääkin puhuessaan Jumalasta sanovansa propositioita eli lauseita, jotka ovat joko tosia tai epätosia).. Minulla ei ole minkäänlaista aavistusta sellaisesta perusteesta, joka oikeuttaisi kuvittelemaan Jumalaa synnyttävän prosessin olevan käynnissä fysikaalisessa todellisuudessa. Ymmärrän Skolimowskin puhuvan tässä uskonnon äidinkieltä. Samalla kun hän sanoo, että olemme Jumalan siruja, hänen on siis otaksuttava ymmärtävän sanovansa samalla, ettei hän kuitenkaan tarkoita sitä mitä sanoo.

Käsittelen Blaken piirrosta Maan syntymäagoniasta oman etiikkani perikuvana (sanan vaativammassa merkityksesssä peri-kuvana, perimmäisenä, olennaisimpana metaforana). Jumalan syntymään osallistun sikäli kuin kaikissa olemukseni ja elämäni ulottuvuuksissa taistelen hengettömyyttä vastaan.

Hengettömyyttä vastaan taistelen esimerkiksi, kun pysähdyn ja hiljenen kuulolle, avaudun Liittolaiselle ja hänen neuvoilleen. Se on taistelua marakattiminän tyhjyyttä, onttoutta ja latteutta vastaan. Samaa taistelua käyn, kun ponnistelen omia ihmiselle luonteenomaisia esineellistämistaipumuksia vastaan ja koetan vaalia Sinää Sinänä, maailmani valona. Se on herkeämätöntä, vaikkakin kovin toivotonta kamppailua joukkosielua vastaan, kun se imee minua liejuunsa.

Mikään ei ole graniittimaisempaa ihmiselämässä kuin fundamentalistin uskonvarmuus, valmius ja lopullisuus. Kun vastustamme kaikkea lopullisuutta, jokaista viimeistä sanaa, olemme syntymään pyrkivän Jumalan kätilöitä.







Jumalan käsite



Lutherin arjen teologia



Isossa katkismuksessa Luther lanseeraa ajatuksen pätkän, jota kutsun Lutherin arjen teologiaksi. Hän mukaansa jokaisen ihmisen Jumala on se, mihin hän perimmältään turvaa ja luottaa. Tämä on Jumalan määritelmä. Eri ihmisten Jumalat ovat siis varsin erilaisia. Joku nojaa fyysiseen voimaan, joku valtaan, joku tietoon, joku julkisuuteen, joku jopa rakkauteen.

Lutherin määritelmä ampuu sunnuntaihurskastelun pönäkät bunkkerit soraläjiksi. Kun sinulta kysytään, missä Jumala on, älä kurki taivaalle vaan suuntaa katseesi omaan arkiseen todellisuuteesi.

Lutherin arjen teologiassa on joitakin ongelmia. Jokaiselle kai jokin on tärkeintä, joten jokaisella on Jumalansa. Eikö ateisteja olekaan? Mitä teemme sellaisella Jumalan määritelmällä, joka tekee mahdottomaksi määritellä Jumalan puuttumisen, jumalattomuuden. Jumalan käsite on mielekäs vain jos sitä käyttäen on mahdollista tähdentää jotakin eroa. Jumalaan voi mielekkäästi uskoa vain jos Jumalan voi tahtoessaan kieltää ja siitä lähtien olla mielekkäästi uskomatta häneen.

Ateismi on toki määriteltävissä Lutherin arjen teologiassakin. Voimme ajatella, että epätoivo on tila, jossa ihminen kadottaa kykynsä luottaa ja turvata mihinkään. Silloin se on arjen ateismia. Ateistiksi kai pitää sanoa myös täysin apaattista ihmistä, jolle kaikki on yhdentekevää eli mikään ei merkitse enempää kuin mikään muukaan. On mahdollista, että on niin sekavia ihmisiä, ettei heidän johdonmukaisuutensa riitä aitojen tärkeysjärjestysten ylläpitämiseen. Tässä kuvatun kaltaiset piirteet ihmisissä ovat ateistisia luonteenpiirteitä.

Ajankohtaisempi ongelmallinen asia on arjen teologian ilmeinen kytkentä pehmeään suhteellisuuteen. Filosofi Charles Taylor määrittelee kirjassaan Autenttisuuden etiikka (Gaudeamus 1995) pehmeän suhteellisuuden ajatustavaksi, jonka mukaan arvot ja kaikki, mikä kuuluu etiikkaan, ovat puhtaasti henkilökohtaisia makuasioita. Niistä on epämielekästä kiistellä. Jos Jumala on kullekin se, mihin hän viime kädessä turvaa ja luottaa, Jumala on ilmeisesti sillä tavalla henkilökohtainen makuasia kuin pehmeä suhteellisuus käsittää kaikkien muidenkin arvojen olevan.

Lutherin tarkoituksena ei ole suositella pehmeää suhteellisuutta. Hän toteaa, että eri ihmisillä on oma erilainen uskonsa, muttei sano, että kukin tulee omalla uskollaan autuaaksi.

Lutherin arjen teologiaan sisältyy ajatus, jonka mukaan moni jumala, johon arjessa uskotaan, ei olekaan oikea jumala vaan väärä jumala, epä-Jumala, jokin, joka näyttää Jumalalta vaikkei sitä perimmältään olekaan.

Kun keskustelu kääntyy Jumalan ja epäjumalan vastakohtaan, tarvitaan autenttisuuden retoriikkaa. Kaksi oppisanaa, joilla epäjumaliin usein viitataan, ovat idoli ja fetissi. Idoli on alun perin kreikkaa (eidolon) ja tarkoittaa jotakin, mikä on vain kuva eikä itse asia, jotakin, mikä on vain mielikuvitusta, ei totta, jotakin, mikä on väärä käsitys tai päättelyvirhe. Fetissi on alun perin latinaa (facticius), ja tarkoittaa jotakin, mikä on keinotekoista eikä aitoa, teennäistä eli tekaistua eikä vilpitöntä. Se on siis fuskua. Arjen epäjumalanpalvelus on jonkin sellaisen tahon tai asian nostamista Jumalalle kuuluvaan asemaan, joka ei oikeasti ansaitse tätä asemaa. Epäjumala on epäautenttinen Jumala.

Epäjumalanpalvelukseen kytkeytyy välttämättä kaksinkertainen vilppi. Alttarilla istuu joku, joka on keinotellut itselleen oikeuden istuutua siihen tekaistuilla perusteilla niin kuin syntyperänsä väärentäjä, joka onnistuu vilppinsä avulla pääsemään kuninkaaksi. Sitä jotakin tai jotakuta, joka alttarilla istuu, palvoo toinen vilpillinen. Tietäen sydämessäni, ettei Jumalalle kuuluva kunnioitus kuulu tuolle teelmälle, jota kumarran, minä vain jatkan kumartamista ja teeskentelen, etten tiedä valheestani.

Lause "jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi" voidaan kyllä käsittää niin, että se on sopusoinnussa Lutherin arjen teologian kanssa. Silloin korostetaan sanaa 'omalla': "Jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi." Luther vastusti anekauppaa nimenomaan tämän periaatteen kannustamana. Aneethan perustuivat erityisen hurskaiden ihmisten ansaitsemiin ylimääräisiin pisteisiin Jumalan silmissä. Heillä ei siis ollut pisteille omaa käyttöä. Kirkko myi heidän pisteitään syntisille, joiden omat pisteet eivät riittäneet. Luther tähdensi, ettei kukaan tule autuaaksi toisen pisteillä; vain omalla uskolla tullaan autuaaksi.

Itse asiassa Luther ja pehmeä suhteellisuus ovat yhtä mieltä tältä osin. Autenttisuuden ihanne, jota pehmeän suhteellisuuden avulla uskotaan edistettävän, on nimenomaan sitä, että pidetään tärkeänä, jopa vaaditaan sitä, että yksilöllä kaikki tärkeä on omaa eikä toisten jäljittelyä. Siitä Luther varmaan on samaa mieltä.

Lutherin arjen teologia ja nykyajan pehmeä suhteellisuus eroavat tosistaan siinä, että Luther ei autuuta kaikkia oman uskonsa perusteella. Se, että usko on omaa, on Lutherille autuuden välttämätön ehto. Se ei ole hänelle riittävä ehto. Ei riitä, että usko on omaa, vaikka onkin välttämätöntä, että se on omaa. Paitsi uskon myös sen Jumalan, johon uskotaan, on oltava autenttinen eikä fuskua (facticius).



Pyhän käsite



Arjen teologiaan liittyy siis arki-Jumalan kritiikki. Kaikessa kritiikissä tarvitaan kriteeriä, arvosteluperustetta. Millä perusteella arjen Jumalaa pitäisi arvostella?

Jumala-kritiikin peruskriteerinä on pyhän käsite. Jumalana palvominen on pyhänä pitämistä. Kaikki, mitä pidetään pyhänä, ei ole pyhää. Ihmiset voivat erehtyä pitämään pyhänä jotakin, mikä ei ansaitse pyhänä pitämistä.

Rudolf Otto on klassinen pyhän kuvaaja (The Idea of the Holy, Oxford University Press 1923). Hänen mukaansa pyhä on kauhistuttava ja ihastuttava salaisuus. Saamme määritelmästä kolme erillistä arvosteluperustetta sille, mikä on pyhää.

Ensinnäkin pyhän kokemus liittyy siihen, että keskelle arkea aukeaa yllättävä ja käsittämätön syvyys. Mysteeri, salaisuus, on jotakin, joka on älyllisesti, teknisesti ja emotionaalisesti kontrolloimattomissa. En käsitä mysteeriä. Minulla ei ole edes kieltä puhua siitä. Jos sanoisin siitä jotakin, se välttämättä johtaisi harhaan. Se on jotakin aivan muuta kuin kaikki muu. En osaa hyödyntää mysteeriä. Se ei antaudu minun pyrkimysteni välineeksi. Se on minuun nähden tuonpuoleista, sellainen elämäni alue, joka on oman vaikutusvaltani ulkopuolella.

Toiseksi pyhän kokemukseen liittyy auvo. Pyhä on jotakin niin arvokasta, niin pyörryttävän syvää, ettei mikään arkinen kokemus sen rinnalla ole mitään. Pyhä on aarre. "Rakennetaan tähän kolme majaa!", ehdotti hurmaantunut Jeesuksen oppilas Pietari oitis, kun Jeesus kirkastettiin kirkastusvuorella (Matt 17:4). Pyhän kokijan tyypillinen pulma: arki ei millään maistuisi enää!

Kolmanneksi pyhän kokemukseen liittyy kauhu. Kun Mooses lähestyy palavaa pensasta, hän saa kuulla, että on pyhän tuntumassa ja että nyt on riisuttava kengät jalasta. Pyhän kosketus panee ihmisen tiedostamaan sen, kuinka ontto, kuinka matala ja kuinka kevyt hänen olemuksensa on. Hän kokee itsensä luoduksi olennoksi. Saksan kielessä on sana Kreatürlichkeit ja englanninkielessä sana creatureliness, jotka kuvaavat sitä, miten arvottomaksi luotu kokee itsensä luojansa rinnalla. En ole keksinyt parempaa suomenkielistä vastinetta kuin 'raadollisuus' näille sanoille. Se on kylläkin virheellinen vastine sikäli, että suomen kielen sana viittaa pikemminkin eettiseen kvaliteettiin kuin siihen, mihin vieraiden kielten sanat viittaavat: että oma arvo lysähtää ruttuun pyhän rusentamana. Paremman sanan puutteessa puhun kuitenkin Jumalan pyhyydestä ja ihmisen raadollisuudesta.

Pyhyyden aiheuttama kauhu on sekin perikauhua, niin kuin se Angst, josta Heidegger puhuu. Otto selittää, miten pyhän aiheuttama erityinen kauhu on idullaan kummitusten pelossa. Kummitusta pelätään toisin kuin esimerkiksi ikenet irvessä räyhäävää koiraa tai alla ammottavaa syvyyttä, joka avautuu, kun pilvenpiirtäjän ylimmästä kerroksesta kurkistaa alaspäin. Pyhän aiheuttama kauhu on kauhua olennaisesti outoa toista maailmaa kohtaan, ja sikäli se eroaa kaikesta muusta kauhusta.

Onko heideggerilaisella perikauhulla ja ottolaisella perikauhulla mitään yhteistä? Itse asiassa paljonkin. Molemmat aiheuttavat tyhjyyttä ja arvon katoa. Heideggerin perikauhun valtaan joutunut yksilö oivaltaa, että ne kohteet, joihin hän on ollut unohtuneena, hukkuneena, ovat tyhjiä ja oma sisin on ontto. Otton perikauhun raastama henkilö oivaltaa saman, mutta oivaltaa sen suhteellisesti, täyteyden rinnalla, verratessaan sitä, mitä itse on siihen, mikä on pyhää. Heideggerilainen raadollisuus on sisäistä luhistumista, ottolainen ulkoista rusentumista.

Pyhyyden kauhein aspekti on ihmisen etujen täydellinen irrelevanssi (se, etteivät ne merkitse mitään) pyhän edessä.

Kirkon edustajat ovat mediajulkisuuteen yltävien suurten onnettomuuksien (esimerkiksi Estonian tapaus ja Konginkankaan bussiturma) jälkeen esiintyneet mediassa ja olleet vakavissaan etsivinään yleisön edessä vastausta kysymykseen, kuinka rakastava ja kaikkivaltias Jumala voi sallia tällaista. Tätä teologian historian perinnäistä kysymyksenasettelua sanotaan teodikea-ongelmaksi (kreikan theos 'jumala' ja dikaios,'oikeudenmukainen','vanhurskas'). Teodikeassa lähdetään siitä, että Jumala on kaikkivaltias ja rakastava. Jos maailmassa siis tapahtuu jotakin ikävää jollekulle, Jumala ei voi vyöryttää vastuuta tapahtuneesta millekään muulle taholle, ja siksi häneltä voidaan tivata, kuinka hänen rakkautensa ja tapahtuneet ikävyydet sopivat loogisesti yhteen. Jumalaa vaaditaan toisin sanoen moraalisesti oikeuttamaan maailmankaikkeuden hallintonsa toimet. Kyse on siis Jumalan vanhurskauttamisen vaatimuksesta. Kun luterilaisessa teologiassa puhtaan siitä, miten ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä, pitäisi tämän mallin mukaan siis Jumala vanhurskauttaa ihmisen edessä!

Jumalasta ei ole totta mikään, mikä ei ole totta elämästä. Elämästä on totta se, että tuhoisatkin liikenneonnettomuudet ovat tilastollisesti todennäköisiä vaihtelevin väliajoin ja että niitä syntyy aivan luonnollisella tavalla selitettävissä olevista syistä. Jumala ei ole luvannut ihmiskunnalle, ettei niitä sattuisi (hänhän on itse luonut maailman sellaiseksi kuin se on, mukaan lukien sen, että onnettomuuksia sattuu), eikä ihmiskunta siis voi vaatia Jumalalta vastausta kysymykseensä, miksi näin tapahtuu.

Jumalan vanhurkauttamisen "ongelma" sisältää edellytyksiä, jotka ovat ristiriidassa Jumalan pyhyyden kanssa: Jumalan täytyy saada olla pyhyydessään käsittämätön. Ihminen on hengellisesti hävytön, rietas, jos vaatii Jumalaa oikeuttamaan toimintansa moraalisesti ihmiskunnalle tai joillekin sen jäsenille. Sen tähden Jahve ei selitä mitään Jobille, joka vaatii häneltä selitystä onnettomuuksilleen. Eikä bussionnettomuuden uhreille.

Raamatussa on toki kertomus sateenkaaresta, jonka perimielinen viesti näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri kirjoitin.



Jumala sanoi vielä: "... minä asetan kaareni pilviin, ja se on oleva merkkinä minun ja maan välisestä liitosta B B vedet eivät enää koskaan paisu tuhotulvaksi hukuttamaan kaikkea elävää..." (1. Moos. 9: 12, 15.)



Jumala olisi siis sittenkin antanut takeet siitä, että hän hallitsee maailmaa niin kuin hänen pitäisi sitä ihmisen näkökulmasta katsottuna hallita.

Käsitän kuitenkin, että tämä kertomus on yksi toisinto peruskertomuksesta, jossa Jahve ja Israel tekevät liiton keskenään. Jahve lupaa Israelille Kanaaninmaan, Israel lupaa täyttää Jahven käskyt. Gerhard von Rad selittää, että vanhurskauden käsite Vanhassa testamentissa tarkoittaa uskollisuutta lupaukselle. Jahve on vanhurskas, jos antaa Kanaaninmaan Israelin kansalle. Israel on vanhurskas, jos täyttää Jahven käskyt. (Gerhard von Rad: Old Testament Theology IBII, SCM Press 1965B75).

Vanhassa testamentissa Jahven velvollisuus täyttää oma lupauksensa näyttää käsitetyn ehdolliseksi. Jos Israel on epävanhurskas ja jättää täyttämättä Jahven käskyt, tällä on puolestaan oikeus jättää oma lupauksensa täyttämättä ilman että hänet sen tähden olisi oikeutettua saattaa huonoon huutoon sanansa syöjänä. Jahve uhkaileekin kaiken aikaa peruuttavansa lupauksensa Israelin kovien korvien tähden. Itse asiassa juuri näin tapahtuikin, ja luvattu maa jäi haaveeksi. Sen sijaan kansa ajettiin maanpakoon vieraan kansan keskelle vieraitten vetten ääreen. Tämä tuo Israelin Jumala-kuvaan tietyn oikullisuuden ja ailahtelevaisuuden piirteen. Jobin kirjan mainio kirjoittaja hulluttelee mehukkaasti kuvatessaan Jumalan taivaan tsaarina, joka on lapsellisen helposti Saatanan ylipuhuttavissa mihin tahansa.

Näin sateenkaarikertomustakin pitää tulkita perimielisesti: se on Jumalan ehdollisen lupauksen sinetti. Se tarkoittaa, ettei Jumala ole deus ex machina B koneesta tuleva jumala B, joka nappia painamalla saataisiin paikalle täydessä palvelualttiudessa estämään katastrofi, jos ihmiskunnan johtajien tulitikkuleikit kävisivät maailmalle liian vaarallisiksi tai jos väen väkisin aiheuttaisimme ekokatastrofin. Kyllä ihmiskunta halutessaan saa luonnonmullistuksen aikaan ilman että mikään ylivoimainen taho puuttuisi hyvässä tarkoituksessa asiaan.

Vanhan testamentin kuvaukset vedenpaisumuksesta ja sateenkaaresta ovat uskonnon äidinkielellä kirjoitettuja kertomuksia. Kirjaimellisessa merkityksessä vedenpaisumus, jos sellainen aikojen aamussa todella tapahtui, ei ollut Jumalan aiheuttama, ja varmaan sateenkaarikin luonnonilmiönä oli jo olemassa ennen vedenpaisumusta. Kyse on perikielisestä pohdiskelusta, jossa etsitään vastausta kysymykseen, onko mahdollista, että ihmiskunta omalla käyttäytymisellään aiheuttaa maailmankatastrofin vai onko olemassa objektiivista syytä olla optimistinen ja uskoa, ettei niin edes voi käydä.

Vaikka ottaisimme sateenkaaren täydestä, optimismimme olisi toki vain väliaikaista. Joskaan nimenomaan vedenpaisumusta ei enää koskaan tulisi, maapallon elämä ja koko planeetta varmasti tuhoutuu ajallaan, samoin kuin koko universumikin tunnetuista syistä aikanaan.



Hänen pyhä pyörteisyytensä



Jumalan pyhyyden kolmatta aspektia B sitä että ihmisen intressit ovat irrelevantteja Jumalan näkökulmasta B ei mikään Raamatun paikka tähdennä havainnollisemmin kuin mainio Jobin kirja. Jobin kirja on kaunokirjallinen teos, jossa teemana on vanhatestamentillinen menestyksen teologia. Tarkoitan Vanhan testamentin menestyksen teologialla oppia, jonka mukaan Jumala palkitsee hänelle osoitetun kuuliaisuuden mammonistisella siunauksella: karjalaumoilla, muilla rikkauksilla, pitkällä elämällä ja jälkeläisten runsaudella.

Vanhassa Israelin uskonnossa ei ollut näkymää sellaiseen kuolemanjälkeiseen elämään kuin kristinuskossa on. Esi-isät saattoivat kyllä kihistä ovenpielissä (tai teltan suuaukon liepeillä leirissä) jumalparvina, elohim-väkenä. Elohim on yksi Vanhan testamentin Jumalasta käyttämä sana, ja se on monikkomuotoinen: "Alussa jumalat loivat taivaan ja maan." Mutta mahtimiehetkin B joita Jobin kirjan kirjoittaja pilkkaa "raunioiden rakentajiksi" viitaten siihen, kuinka väliaikaisia suurimmatkin inhimilliset saavutukset, kuten linnat ja temppelit, ovat B makaavat siinä, mihin haudankaivaja heidät alun perin pani makaamaan.

Job soimaa Jumalaa siitä, että tämä pani hänet syntymään niiden epäoikeudenmukaisten kärsimysten keskelle, joilla Jumala nyt häntä ahdistelee. "Jos olisin syntynyt kuolleena", Job pohtii:



Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.

Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa,

noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita...

(Job 3:13B14.)



Suomenkielisessä käännöksessä katkeaa se sarkasmin piikki, mikä tökkii maailman mahtavia Habelin englanninkielisessä käännöksessä:



B B I would be asleep, resting in peace

with kings and counselors of earth

who build ruins for themselves...



Kyse on kuninkaista ja kaiken maailman vuori- ja muista neuvoksista, jotka rakentavat raunioita itselleen.

Kyynel pyrkii silmään, kun kuuntelee, miten täyteläistä lohdutusta kärsimysten ja tuskien mies saa jo siitä, ettei kuoleman jälkeen ole elämää. Mikä mielenkiintoinen haudantakaisen sosialismin käsite:



Siellä pahantekijöiden raivo lakkaa

ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,

siellä vangit pääsevät vaivastaan,

piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.

Yhtä ovat siellä pieni ja suuri,

orja on herrastaan vapaa.

(Job 3:17B19.)



Mieleen nousee kysymys, onko tämä kuvaus yksilön kuolemanjälkeisestä kohtalosta ilman muuta vähemmän lohdullinen kuin tutummat mielikuvat taivaasta, jossa kanteleet heläjävät heltiämättä eikä väki ikinä lakkaa veisaamasta.

Job saattaa suorastaan uhkailla Jumalaa: jos tämä ei kallista korvaansa hänen vaatimuksilleen oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, hän heittääkin piruuttaan henkensä, jolloin Jumalalta jää saamatta se ylistys ja palvonta, minkä Job voisi hänelle elävänä suitsuttaa.

Kaiken tämän taustalta on aivan järkeenkäypää, että Israelin kansa katsoi olevan oikein ja kohtuullista, että siunaus satoi jokaisen vanhurskaan ihmisen elämään nimenomaan maallisena hyvänä, rikkauksina ja jälkeläisten suurena määränä.

Job on suunnattoman hurskas mies ja suunnaton on se siunauskin, millä Jumala häntä palkitsee. Mutta yhtäkkiä siunaus loppuu. Onnettomuus toisensa jälkeen suistaa Jobin konkurssiin, tuhoaa hänen lapsensa ja lopulta iskee häneen inhan ihotaudin, jonkinlaisen suorastaan myyttisen peri-psoriaasin. Jobin kirjan kysymys kuuluu: miten Jumala oikeuttaa Jobille sen tuhon, minkä hän kohdistaa Jobin elämään, vaikka tällä on oikeus odottaa, että siunaus jatkuu?

Jobin kohtalossa on virittynyt teodikea-tilanne. Jumalan olisi oikeutettava moraalisesti politiikkansa. Job vaatii Jumalaa oikeuteen. Lopulta Jahve sitten pyyhältää paikalle muodikkaasti pyörretuulessa (kaaosteorian kuuluisa turbulenssi on yksinkertaisesti pyörteisyyttä). Mutta sen sijaan että kävisi vastaamaan Jobin syytöksiin, Jumala alkaakin sättiä Jobia. Mahtaillen omilla urotöillään aikojen alussa hän vaatii Jobilta selitystä, missä tämä oli silloin kun hän itse ripusti tähdet paikoilleen ja pisti liekaan alkumeren hirmuliskot ja muut möröt.

Kohdatessaan pyhän ihminen tajuaa, kuinka käsittämätön ja ennakoimaton pyhä on. Pyhä ei vastaa vaan panee vastaamaan.

Jobin kirjan sanoma on, että Jumala ei lupaa, että hurskas menestyy elämässään paremmin kuin vähemmän hurskas. Sen tähden teodikean ongelma on keinotekoinen. Filosofi John Rawls (Oikeudenmukaisuusteoria, WSOY 1988) tähdentää B minun mielestäni ilmeisen oikein B, etteivät tosiasiat ole moraalisia eivätkä moraalittomia, oikeudenmukaisia eivätkä epäoikeudenmukaisia. Moraalista ja oikeudenmukaista tai niille vastakohtaista on se, miten ihmiset ja yhteiskunta suhtautuvat tosiasioihin. Moraalitonta ei ole, että toiset ovat älykkäämpiä, kauniimpia ja vahvempia kuin toiset. Se on pelkkä fakta. Moraalitonta on se, että yhteiskunta tämä fakta tekosyynään kohtelee yksilöitä epäoikeudenmukaisesti, jopa kärjistämällä heidän luontaista eriarvoisuuttaan.

Se, että joku kuolee salamaniskuun tai joku toinen auto-onnettomuudessa, on esimerkki elämän faktoista. Elämän tosiasiat saattavat olla kauheita, mutta ne ovat tosiasioita. Ei niiden perusteella voi käydä Jumalan kanssa oikeutta. Teodikea-käräjiin ryhtyvän maailmankäsitys on epäuskottavan naiivi. Vai yrittääkö hän kehittää hengellisiä tehoja arveluttavin ja ihmisiä aliarvioivin keinoin?

Ihmisiä kylläkin saattaa olla syytä panna tilille, kun onnettomuuksia sattuu. Vaikka ei liene mahdollista tyystin poistaa liikennekuolemia, voidaan esimerkiksi rekkakuljetuksia säänteleviä lakeja ja asetuksia muuttamalla ainakin lieventää luonnon faktojen tuhovaikutuksia. Laeista ja asetuksista vastaavat ihmiset, hallitus, kansanedustajat ja virkamiehet, ei Jumala. Sen vuoksi niistä on tehtävä esimerkiksi eduskuntakyselyitä eikä teodikea-ongelmia.



Minä olen se mikä olen



Buber ei ole ensimmäinen ihminen, joka on uskonut kasvin kohdatessaan olevansa tekemisissä Jumalan kanssa. Viittaan tässä kertomaani Buberin ja puun SeBMinä -kohtaamiseen. Raamatun komeimpia epifanioita eli Jumalan ilmestymisiä on Toisen Mooseksen kirjan (2. Moos: 3B4) kuvaus Mooseksen kutsumisesta.

Mooses havaitsee Horebin vuoren juurella palavan pensaan, joka ei kulu palaessaan. Kas, Herran enkelihän siinä polttelee aavikon pensasta Jumalan tulella! Mooses yrittää lypsää Herralta (joka on itse paikalla enkelissään, kuten kohta selitän) tämän nimeä, muttei onnistu. Olioilla on nimet. Mutta palavan pensaan Herra ei anna olioida itseään.



Mooses sanoi Jumalalle: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?" Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'" (2. Moos. 3:13B14.)



Kirkkoraamattu selittää alaviitteessä, että outo esittäytyminen "Minä olen se joka olen" viittaa siihen nimeen Jahve, jolla Jumala toisessa tilanteessa esitteli itsensä Israelille. Lausehan kuuluu hepreaksi Ehje ašer ehje. Sana ehje (suomeksi: 'minä olen') on saman olla-verbin toinen muoto kuin sana jahve (suomeksi: 'hän on').

Selitän kertomusta runonlukijan vapaudella: Jumala kieltäytyy ottamasta nimiä ja siten suistumasta SeBMinä -maailman kohteitten joukkoon. Hän julistautuu silkaksi Sinäksi B sanan 'silkka' siinä merkityksessä, joka tarkoittaa samaa kuin 'pelkkä', 'alaston'.

Nuoruuteni tärkeisiin ajatus-isiin kuuluu Yhdysvalloissa vaikuttanut saksalaissyntyinen teologi Paul J. Tillich, jonka keskeisiä teoksia ovat muun muassa hänen kolmiosainen systemaattinen teologiansa (Systematic Theology IBIII. 1950- ja 1960-luvulta) sekä pienehkö kirja The Courage to Be (Yale University Press, 2000). Tillichin mukaan kysymys, onko Jumala olemassa, on mieletön. Olemassa ovat oliot, eikä Jumala ole olioiden jonossa. Jumalassa on kyse pikemminkin siitä, mitä oleminen on.

Siitä ei suinkaan seuraa, että teismin ateismista erottava kuilu täyttyisi. Teismi on ajattelutapa, jonka mukaan oleminen ja peritodellisuus ovat sellaisia, että niitä kuvattaessa on pakko turvautua Jumalan käsitteeseen. Ateismi on ajattelutapa, jonka mukaan todellisuudessa ei ole mitään sellaista, mikä vaatisi puhumaan Jumalasta, ja että itse asiassa edes peritodellisuuden käsitettä ei tarvita. Todellisuuden käsitehän kattaa kaikki järkeviksi luettavat suhtautumiset todellisuuteen.

Kun Jahve ilmestyy temppeliinsä (Jumalan sisääntulo kuului jumalanpalveluksen protokollaan muinaisen Israelin temppelissä) B tai Sinä astuu todellisuuteeni ja kirkastaa sen valollaan B paikalla olijoiden lukumäärä ei sen tähden kasva. Ennen Jahven epifaniaa (ilmestymistä) temppelissä oli yhtä monta oliota kuin on epifanian jälkeen. Ennen sitä, kun tunnistin jossakussa Sinän, maailmassani oli yhtä monta oliota kuin sen jälkeenkin. Vain se on muuttunut, että sen jälkeen, kun Jahve tai Sinä on valistanut kasvonsa minulle, koko todellisuus, kaikki mitä on, on kirkastunut, ja kaikki oliot näkyvät eri valossa.

Buberin määritelmän mukaan SinäBMinä -maailmassa ei ole kohteita, olioilla ei ole sinne lainkaan pääsyä. Siitä syystä maailmaani ei ilmesty uutta oliota, kun siellä syttyy se valo, jota puhuttelen: "Sinä!". Kun Jeesus huokasi Raamatun kertomuksen mukaan "Abba!" B se on suomeksi lähinnä 'isi' tai 'isukki' tai 'iskä' B hän ei lisännyt maailman olioiden joukkoon uutta oliota, jolle antoi nimen Abba. Hän puhutteli näin sitä todellisuutta, jonka hän tunnisti peritodellisuutena eli jossa hän tunnisti perus-Sinän: syvyys parahti syvyydelle.

Tältä pohjalta ymmärrän myös sen, että Vanha testamentti puhuu mieluummin siitä, mitä Jumalan enkeli sanoo tai tekee tai mitä Jumalan käsivarsi saa aikaan tai minne Jumalan kasvot ovat matkalla kuin kertoo suoraan Jumalan tekemisistä. Kun kerrotaan, mitä joku tekee, häneen kohdistuu katse ja tiedonhalu ja selitys, ja samalla hän luiskahtaa pois SinäBMinä -maailmasta SeBMinä maailmaan. Niin Jumalalle ei saa käydä. Hänhän on Sen radikaalein kuviteltavissa oleva vastakohta, perus-Sinä.

Vanhassa testamentissa Jumala siis perimmältään tekee kaiken, mitä hänen enkelinsä, hänen käsivartensa tai jopa hänen Saatanansa tekee. Se on Mooseksen kutsumiskertomuksessa suorasukaisen selkeätä. Ensin sanotaan:



Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli tulenliekissä, joka nousi orjantappurapensaasta. (2. Moos. 3:2.)



Kerrotaan, että Mooses päätti "mennä katsomaan tuota ihmettä". Ja sitten kertomus jatkuu mutkatta ja selityksettä niin, että Jumala itse puhuu palavasta pensaasta:



"Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta..." (2. Moos 2:4.)



Jumala on Sinä-sidonnainen realiteetti. Joka kerran, kun kohtaan palavan pensaan, Sinän minua ympäröivässä sisäisyydessäni (kohtaan Sinän siellä, koska en voi kohdata ketään muuten kuin siellä), minulla on ainakin mahdollisuus puhutella Jahvea tuossa pensaassa.

Enkelin käsite saa näin hyvin selkeän sisällön. Jokainen aito Sinä on minulle Herran enkeli (Sinän henkevyys eli se, että se on aito Sinä, on Minän, ei Sinän itsensä laatumääre; kyse on siitä, annanko sanansaattajan saattaa sanansa minulle). B Miten suloinen mielikuva omasta kodista ja omasta avioliitosta: minäkin saan pitää majaa ja jakaa arkeani Herran enkelin kanssa! Tästä näkökulmasta miellettynä oma koti voi olla kirkastusvuori (ks. Matt. 17:4, johon jo viittasin).

Tarkkaavainen lukija saattaa käydä aprikoimaan, olenko epäjohdonmukainen. Ensi torjun muka päättäväisesti Jumala-käsitteen sosiaalisen tulkinnan, jonka mukaan Jumala on vain jokin ihmissuhteen laatumääre. Vähän ajan kuluttua selitän kuitenkin, kuinka välttämätön enkeli on Jumalalle: Jumala on Sinä-sidonnainen realiteetti.

En ole epäjohdonmukainen. Ihmisen kaikkein intiimein Sinä on hänen oma Liittolaisensa. Ihmisen Liittolainen ei ole vain enkeli yleensä vaan ihmisen oma suojelusenkeli, hänen henkilökohtainen perus-Sinänsä. Mutta ihmisen Liittolais-suhde ei ole ihmissuhde. Liittolaiseni ei ole minusta erillinen toinen ihminen vaan hän olen minä itse silloin, kun minut on päästetty marakattiminän ahtaasta häkistä ja laskettu vapaana kalana syvyyksieni viileisiin vesiin. (Marakatti muuttuukin yhtäkkiä kalaksi! B niin minulle käy tuon tuostakin, kun yritän esittää asioita perikielellä.) Sikäli kuin Liittolainen on enkeli, sikäli Jumala-suhde on ihmisen suhdetta itseensä.

Ajattelen, että Liittolainen on enkeli, ja siksi myönnän, että Jumala-suhteessa on kyse ihmisen suhteesta itseensä. Mutta Jumala-suhteessa ei ole kyse pelkästään tästä: ihmisen suhteesta itseensä. Siinä on kyse myös ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen sekä olemisen perustaan ja syvyyteen.

1990-luvun alussa otin kirjakaupassa aivan sattumalta käsiini Mihail Bahtinin kirjan Dostojevskin poetiikan ongelmia (Orient Express 1989). Kirja vaikutti minuun B kuten joskus liioitellen sanotaan B ilmestyksen tavoin. Sillä tavalla alkoi tutustumiseni Bahtinin ajatuksiin.

Bahtinin mukaan aina, kun (vähintään) kaksi ihmistä sitoutuu yhdessä totuuteen, paikalla on Kolmas, " yli-Ihminen", "yli-Minä", jokaisen "todistaja ja tuomari". (Pattersonin viittauksen mukaan Bahtinin teoksessa Estetika slovesnogo tvorchestva, Moskova 1979). Näin sanoessaan Bahtin käsittelee kirjallisuusteoriaa ja selittää romaanikirjailijan, romaanin sankarin ja lukijan (tai romaanin teeman) välistä kolmiodraamaa. Mutta minä otan poeettisen vapauden tulkita tekstiä omiin tarpeisiin ja nähdä siinä syviä teologisia viitteitä ja tarkoituksia.

Kuvaus on symmetrinen Buberin perus-Sinä -selityksen kanssa. Buberin MinäBSinä -suhteen paikalla on (vähintään) kaksi totuuteen sitoutunutta ihmistä. Jos yhä pysyn Buberin Sinän ahtaassa tulkinnassa, niin että käsitän Sinän rakkauden kohteeksi, kahden rakastavaisen MinäBSinä -suhteessa on perus-Sinä, Jumala läsnä.



Jos kaksi makaa yhdessä, on molemmilla lämmin,

mutta kuinka yksinäisellä voisi olla lämmin?

Yksinäisen kimppuun on helppo käydä, mutta kaksi pitää puolensa,

eikä kolmisäikeinen lanka katkea helposti.

(Saarn. 4:11B12.)



Bahtin sanoo, että (ainakin) kahden totuuteen sitoutuneen ihmisen suhteessa on Kolmas läsnä. Lanka on kolmisäikeinen.

Lukijan voi olla vaikeaa havainnollistaa itselleen mitä tämä "Kolmas" tarkoittaa. Helpoimmin olen huomannut 'Kolmannen' käsitteen saavan konkreettisuutta, kun kuvaan, kuinka kaksi ihmistä, vaikkapa veljekset sitoutuvat rakentamaan yhdessä omakotitalon. Jos hanke jää kesken, omakotitontti ilmaisee Kolmantena kritiikkinsä sanattomasti mutta samalla hyvin konkreettisesti tuijottamalla paheksuvasti monttu auki sitoumuksensa rikkojia.

Kutsun yhdessä totuuteen sitoutuneitten ihmisten yhteisöä totuusyhteisöksi. Älköön kukaan ymmärtäkö tätä käsitettä niin, että kysymys olisi yhteisöstä, jolla on totuus hallussaan. Totuusyhteisö on yhteisö, jossa sitoudutaan yhdessä etsimään totuutta. Sellaista, mikä on hallussa, ei tarvitse etsiä. Jos etsittävä totuus löydettäisiin, etsintä tietysti lakkaisi (kuten Penrosen teoriassa ihmisen mielestä aaltoliike romahtaisi ja ajatus kuolisi, ja lattialle kolisisi vain totuuden fossiili). Siitä, että totuusyhteisö on, tiedetään, ettei totuutta vielä ole löydetty. Totuusyhteisö on tiukasti antifundamentalistinen käsite ja aivan päinvastainen yhteiselämän kuvaus kuin joukkosielu.

Se Kolmas, joka totuusyhteisössä on läsnä todistajana ja tuomarina, syntyy totuusyhteisön jäsenten omasta sitoutumisesta: he altistavat itsensä vapaaehtoisesti toistensa ja etsittävän totuuden kritiikille. Tilanteessa olijoiden sitoutuminen kiteytyy tilanteen osapuoleksi.

Totuusyhteisö ei voi saada totuutta haltuunsa siksi, että tässä ei puhuta totuudesta tosiasiaväitteiden ominaisuutena, sinä ominaisuutena, että jokin tosiasiaväite on joko tosi tai epätosi. Kyse on eksistentiaalisesta totuudesta. Eksistentiaalinen totuus on sitä, mitä ihminen voisi olla mutta ei vielä ole. Totuusyhteisössä sitoudutaan yhdessä etsimään ihmisen toteutumattomia, mutta todellisia mahdollisuuksia.

Eksistentiaalinen totuus tuo mieleen Jeesuksen sanan:



Minä olen tie, totuus ja elämä. (Joh. 14:6.)



Ensi kuulemalta outo väite, jonka mukaan joku ihminen on totuus, ei olekaan loppujen lopuksi kummallinen. On aivan tajuttavissa oleva ajatus, että Jeesuksessa nähdään se (tai varovaisemmin sitä), mitä ihminen voisi olla mutta ei vielä ole.

Olen ajatellut näiden pohdintojen yhteydessä sitä, että evankeliumin kertomuksen mukaan Jeesus lupasi olla paikalla aina, kun vähintään kaksi hänen oppilastaan on koolla hänen nimessään. Miksei Jeesus viitsi tulla yksinäisen kilvoittelijan kamariin? Olen selittänyt tätä sillä, että se totuus, mikä Jeesus on, on jotakin, mikä ei voi toteutua kenenkään muista ihmisistä erillisen yksilön yksityisessä elämässä. Jeesuksen edustama totuus ilmenee ihmiseen kätkettyinä toistaiseksi toteutumattomina mahdollisuuksina, mutta nämä ihmiseen kätketyt mahdollisuudet eivät ole sellaisia kykyjä tai taitoja kuin telepatia, lentotaito tai kyky kävellä hehkuvien hiilten päällä. Ihmiseen kätketyt mahdollisuudet ovat sellaisia ihmisten yhteisyyden muotoja, joista emme vielä tiedä mitään. Sen tähden Jeesus lupasi olla läsnä siellä, missä joukko ihmisiä tahtoo yhdessä tutkia ihmisyyttä, luotailla sitä, mitä ihmiset voisivat olla toisilleen. Sitähän ei käsitettävästi voi tehdä muuten kuin toisten kanssa.

Olen sittemmin huomannut, että tämä kuvaukseni totuudesta ihmisen elämässä ja Jeesuksen läsnäolosta oppilaittensa kokoontumisissa on yksipuolinen. Jumalasta puhuttaessa ei toki ole kyseessä ainoastaan se, mitä meistä yhdessä voisi ihmisinä tulla. Tämä ajatus on yksi niistä väkivaltaisista pelkistyksistä, jonka mukaan Jumala-usko on vain jotakin eikä mitään muuta kuin sitä. Meillä näyttää olevan sammumaton yhteisöllisyyden jano, ja juomme mitä vain tarjotaan, jos kuvittelemme janomme sillä sammuvan.

Mutta kristillisessä uskossa on mukana sellaista kivikovaa individualismia, mikä ei sula minkään yhteisöllisen lämmön hehkussa. Totuudessa on kyse jostakin sellaisesta, mitä ihmiset voisivat yhdessä olla, muttei pelkästään siitä. Esimerkiksi kadotuksen mielikuvaa tarvitaan nimenomaan siksi, ettei yhteisöllisyys ole koko totuus elämästä. Kadotuksessa ihmiset katoavat myös toisiltaan, yhteisö pirstoutuu, yksi otetaan, toinen hukataan, tyhmät neitsyet mouruavat pihalla pimeässä, kun kaukokatseisemmat neitsyet karkeloivat kristallikruunujen loisteessa sisällä salissa.

Viimeinen tuomio tarkoittaa, että vaikka yhteisö olisi kuinka tärkeä ihmisen elämässä, sen tähdellisyys kuitenkin loppujen lopuksi raukeaa. Yhteisöllisyys jää väliaikaiseksi samalla tavalla kuin avioliitot jäävät maanpäällisiksi. Taivaassahan ei mennä miehelle eikä olla naimisissa. Täällä kyllä eletään yhteisön jäseninä, mutta täältä ei lähdetä yhteisön jäseninä. Täältä lähdetään niin yksin kuin ihmisen on mahdollista olla yksin. Viimeinen tuomio tarkoittaa, ettei ay-liike, ei oma puoliso, ei kansalaisaktivistien liike eikä oma kirkkokaan seiso rinnallani, kun katsotaan, kuka perimmältään olen. Puolisolla on este, force majeur: hän on itse tuomiolla, niin kuin ay-lakimieskin.

Olin Tampereen seurakuntien järjestämässä miesten tilaisuudessa vuosia sitten, kun joku sanoi käsillä olevaa teemaa kehitellessäni, että onhan toki Kristus rinnallamme viimeisellä tuomiolla. Ei, minä sanoin, Kristus on viimeisellä tuomiolla tuomarina. Monet miehistä paheksuivat muka ei-luterilaista kantaani, vaikka itse apostolisessa uskontunnustuksessa sanotaan: "B Bastui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita."

Ajatuksessa, jonka mukaan Jeesus asiallamme antautuneena asianajajanamme puoltaa meitä vihaisen Jumala-tuomarin edessä, asiat ovat päälaellaan. Uskontunnustuksen mukaan Isä Jumala jää istumaan taivaalliselle valtaistuimelleen, kun Poika lähtee maan päälle käymään perikäräjiä ihmiskuntaa vastaan.

Kuolemasta vedämme johtopäätöksen elämään: koska kukaan ei voi kuolla toisen kuolemaa, kukaan ei voi myöskään elää toisen elämää. Tämä yksinkertainen looginen totuus unohtuu, kun tahdotaan kylmän maailman keskellä hehkutella yhteisöllisyyden lämpöä.

Mielikuva totuusyhteisöstä, jossa ihmiset yhdessä etsivät totuutta eli ennen näkemättömiä ihmisten yhteisyyteen kätkettyjä mahdollisuuksia, ei ole täyteläinen eikä riittävä kuva elämästä. Elämään kuuluu myös perimmältään yksinäisen ja yksin myös jäävän ihmisen agonia, hänen kamppailunsa oman elämänsä mielekkyydestä kuoleman kasvojen alla, kuoleman kirkastaessa hänen elämänsä niin, että siitä näkyy totuus. Näet, niin oudolta kuin se kuulostaakin, synkkä kuolema kirkastaa monia asioita kirkkaammin kuin mikään muu.



Olemisen syvyys ja perusta



Tillich näyttää johtavan Lutherin arjen teologiasta ja Otton 'pyhän' käsitteen määritelmästä oman käsitteensä ultimate concern, joka kytkee toisiinsa uskon ja sen kohteen.

Sana ultimate viittaa siihen, mikä on perimmäistä ja tärkeintä (vertaa omaan perisanojen perheeseeni), concern-sanaa selitän mielelläni kolmiulotteisesti. Ultimate concern korostaa samaa kuin Lutherin Jumalan määritelmä.

Jumala on ensinnäkin se, mihin periharrastuksemme kohdistuu, mistä olemme kiinnostuneita vielä sittenkin kun mielenkiinto kaikkeen muuhun jo sammuu. Ultimate concern on se tapa, millä suuntaudumme tai asennoidumme aarteeseemme. Tämä on auvon ja täyttymyksen ulottuvuus tässä käsitteessä. Sitä ilmaisee uskonnossa pelastumisen teema.

Toiseksi sama käsite viittaa perihuoleen. Jumala on ylivoimainen taho, joka kieltäytyy mukautumasta intresseihimme. Jumala on fyysinenkin uhka (jos hänen kirkkauteensa katsoisi, silmät sokeutuisivat), muttei vain fyysinen uhka, sillä kenenpä kannattaisi kohdistaa perihuoltaan tahoon, joka pystyy tekemään vain ruumiillista vahinkoa. Jumalalla on valta tuhota oman elämämme mielekkyys. Hän on taho, johon kohdistuu perikauhumme. Tätä ilmaisee uskonnossa kadotuksen teema.

Lopulta, kolmanneksi, Jumala on ihmisen peripulma, perimmäinen häntä askarruttava elämän ja olemisen mysteeri, johon järki hukkuu ja tukehtuu. "Häneen loukkaavat päänsä uskaliaat sukeltajat", kirjoitin posket palaen nuorena runovihkoon B jo silloin etsin Jumalaa syvyyksistä.

Olennaista Tillichin Jumala-käsitykselle on, että ultimate concern on yhtä aikaa perikokemusta ja peritodellisuutta. Jumala ja Jumalaan kohdistuva usko eivät ole siististi erotettavissa toisistaan. On mahdollista mieltää asiaa niin, että Jumala toteutuu, Jumala elää häneen kohdistuvassa uskossa.

Tähän suuntaan viittaavia ajatuksensikiöitä minulla oli jo Uusimmassa testamentissa kolmekymmentäviisi vuotta sitten. Jumalan lupaus, Jumalan valtakunta, toteutuu siten, että Jeesuksen oppilaat alkavat elää ennakoiden sitä elämää, jonka Jumala on luvannut ihmisille.

Tämä ajatushan on aika realistinen. Jumalan valtakunta tarkoittaa Jumalan valtaa. Kaikesta vallasta on totta, että sitä on vain sikäli ja siinä määrin kuin sitä totellaan. Valta toteutuu kuuliaisuudessa. Jumalan lupaus toteutuu siinä, että ihmiset ottavat sen vastaan. Valta, jota ei totella, ei ole valtaa, vaan pelkkää muodollista valtaa.

Se mihin oikeutettu periharrastus kohdistuu B eli Jumala B on Tillichin mukaan samaa kuin olemisen syvyys ja perusta. Tärkeää tässä on se, että Jumala ei ole mitään kaiken muun lisäksi. Jumala ei kuitenkaan ole identtinen kaiken kanssa. Jumala on kaiken syvyys ja perusta. Jumala on kaiken perimmäinen laatu, kvaliteetti. Jumala tarkoittaa sitä, millaista kaikki loppujen lopuksi on, sitä, mikä perimmältään on asian laita.

Syvyys syvyydelle, syvyydessä: kun sinusta tulee minulle Sinä, kun minun syvyyteni huhuaa sinun syvyydellesi, kaikki tämä tapahtuu aineen syvässä sylissä, olemisen perimielisen ytimen pyörteessä. Eli uudestaan:



Syvyys huutaa syvyydelle,

kun sinun koskesi pauhaavat B

kaikki sinun tyrskysi ja aaltosi

ovat vyöryneet ylitseni.

(Ps. 42: 8.)



Ajatus, jonka mukaan puhe Jumalasta viittaa olemisen perilaatuun, herättää uskovassa helposti syvää turhautumista. Laatu on abstraktia. Uskossa ollaan persoonallisessa suhteessa toiseen, persoonalliseen tahoon, uskovainen tähdentää.

Tillichin näkökulmasta tätä ongelmaa ei ole. Kaikki, mikä on persoonallista, sisältyy olemiseen, ja Jumala olemisen perustana ja syvyytenä on myös kaiken persoonallisen perusta ja syvyys. Jumala on persoona, mutta paljon enemmän kuin persoona. Jumala on enemmän kuin henkilökohtaista, niin että kaikki, mikä on henkilökohtaista, on näkökohtana läsnä Jumalassa.

En väitäkään, että minulla olisi kovin konkreettista mielikuvaa ylipersoonallisesta tahosta, vaikka väliin kuvittelen saavani oivalluksen välähdyksen samalla tavalla kuin neljäkymmentä vuotta sitten Rolf Nevanlinnan kirjaansa (Suhteellisuusteorian perusteet, 1961) piirtämästä kuvasta, jossa oli neliulotteinen kappale.

Perisinässään ihminen kohtaa persoonan persoonallisessa suhteessa, ja tässä oman olemisensa perustassa ja syvyydessä uskova uskoo kohtaavansa koko olemisen perustan ja syvyyden, perus-Sinän ylipersoonallisessa suhteessa. Tämä on uskonasia, samalla tavalla kuin neliulotteinen todellisuus jäi minulle sittenkin uskonasiaksi.



Jumala ja etiikka



Etiikka on asioiden tarkastelemista moraalin näkökulmasta. Moraalissa on kyse oikeasta ja väärästä. Etiikan alueella ollaan, koska siitä, mitä olen sanonut, voidaan johtaa moraalisia vaatimuksia. Olisi selvästikin väärin kohdella ihmistä, joka on sellainen syvyys kuin olen kuvannut, samalla tavalla kuin voidaan hyvin kohdella esinettä, joka on pelkkää pintaa ja kokonaan vailla syvyyttä.

Ensinnäkin: Monet vetoavat puheissaan Jumalaan B häneen kylläkin usein itse uskomatta B siitä syystä, että uskovat uskon Jumalaan pitävän aisoissa nekin (nimenomaan toiset) ihmiset, jotka uskonnottomina olisivat vaaraksi kunnon ihmisille. Nämä ihmiset eivät huomaa, että tekevät Jumalalle pahinta, mitä hänelle voi tehdä, muovaavat hänestä SeBMinä -maailmaan kuuluvaa kohdetta ja välinettä, jonkinlaista hyvien ihmisten luutaa.

Toiseksi: Jumalalla ei ole muuta tekemistä etiikan kanssa kuin se, että se hänen enkelinsä, joka asuu toisen ihmisen periminässä ja se hänen enkelinsä, joka asuu minun periminässäni, tunnistavat toisensa. Siihen etiikan sidos uskontoon loppuu.

Jumala ei vaadi mitään, mikä ei olisi oikein, eikä kiellä mitään, mikä ei olisi väärin. Mitä Jumala vaatiikin, hän vaatii siksi, että se on oikein ja sen vastakohta olisi väärin. Se mikä on oikein tai väärin, on sitä Jumalasta riippumatta.

Huomaa, että edelleen puhutaan uskonnon äidinkieltä. Arjen ja insinöörien kielellä olisi absurdia sanoa, että Jumala vaatii jotakin.

Ajatus, jonka mukaan uskonto ja Jumalan tahto olisivat oikean ja väärän määrittelemisen oikea standardi B siis että jokin olisi oikein ja jokin muu väärin nimenomaan siitä syystä, että Jumala vaatii edellistä ja kieltää jälkimmäisen B, on aivan kauhistuttava. Sehän johtaa seurauslauseeseen, jonka mukaan vaimon potkiminen on väärin vain siksi että Jumala vastustaa sellaista pahoinpitelyä. Jos Jumala lakkaisi vastustamista parisuhdeväkivaltaa, se olisi täysin hyväksyttävää.

Ei toki näin. Vaimon potkiminen on väärin riippumatta siitä, minkä kannan Jumala ehkä ottaa tähän asiaan B siksi että potkut tekevät kipeää ja saattavat jopa vammauttaa.

Jobin kirjan kirjoittaja panee Elihun (kolmannessa puheessaan) selittämään, kuinka asioiden eettinen sisältö on riippumaton siitä, kannattaako vai vastustaako Jumala niitä.



Kohota katseesi ylös taivaalle

ja katso pilviä.

Ne ovat korkealla sinun yläpuolellasi.

Jos sinä teet syntiä, mitä se häntä liikuttaa?

Jos teet vielä enemmän syntiä, mitä se hänelle merkitsee?

Tai jos elät oikein, mitä hän siitä hyötyy?

Mitä sinä pystyisit hänelle antamaan!

Ihmistä, itsesi kaltaista sinun syntisi satuttavat,

ihmisten hyväksi koituu se, että elät oikein.

(Job 35:5B8.)



Minun on vaikea päätellä, miten Jobin kirjan kirjoittaja itse suhtautuu Elihun suuhun panemiinsa sanoihin. Elihu on koominen henkilöhahmo, jolle meidän pitäisi nauraa ja ehkä nauraa myös tässä kohden. Se ei minua haittaa. Jobin kirjan kirjoittajan intentioista välittämättä yhdyn Elihun etiikkaan. Jumala-usko ei voi olla yhteiskuntamoraalin perusta niin, että esimerkiksi hyvinvointivaltiota voitaisiin puolustaa Jumalan tahtoon vedoten. Sinun täytyy kunnioittaa moraalin kieltoja siksi, että rikkomukset satuttavat ihmistä B itsesi kaltaista B, ja hyvinvointivaltiota pitää rakentaa, koska se koituu turvattomien ihmisten hyväksi. Hyvinvointivaltiota pitäisi rakentaa siitäkin huolimatta, että Siinain dekalogiin olisi eksynyt nimenomainen hyvinvointivaltion vastainen kielto.

Kun Helsingin Sanomien vieraskynäkirjoituksessa 17.1.2004 arvostelin kirkkoa siitä, että siitä on tullut sosialidemokraattisen puolueen hengellinen siipi, arvostelu ei kohdistunut sosialidemokratiaan. Se kohdistui siihen, että kirkko pirskottaa vihkivedellä sosialidemokratian eli selittää, että sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on oikein ja sitä pitää puolustaa, koska se on Jumalan tahdon mukaista.

Etiikkaa ei voi johtaa Jumalan tahdosta. Silti toisen ylentäminen SeBMinä -maailman hengettömien kohteitten joukosta SinäBMinä -maailman henkeväksi Sinäksi on keskeisen tärkeä eettinen kannanotto. Toista ei käytetä eikä toisen käytettäväksi antauduta. Toisen näkökulma tunnustetaan yhtä perimmäiseksi näkökulmaksi kuin omakin näkökulma on.



Syvä suhteellisuus



Ensimmäiset Jumalat ja toinen Jumala



Toinen vuosikymmeniä vanha, pinttynyt Jumala-käsitteeni konnotaatio, eli sivumielle, on mielikuva Jumala-käsitteen kaksikerroksisuudesta. Se liittyy ajatukseen, ettei Jumala ole vielä valmis. Jos Jumala ei ole vielä valmis, mutta uskonnot ovat jo enemmän tai vähemmän valmiita (lopullisia), uskonnon Jumala ei voi olla sama Jumala kuin se syntymässä oleva Jumala, jota Blaken piirros kuvittaa.

Sokeassa Äidissä otin käyttöön toisen Jumalan (kreikaksi deuteros theos) käsitteen. Tunnustan termin aika konstikkaaksi. Vaikea on löytää parempaakaan. Luontevinta tässä kirjassa olisi puhua peri-Jumalasta, koska tarkoitan jotakin perimmäisempää, jotain, mikä on jokaisen Jumalan alla tai takana. Mutta kun jo sana Jumala viittaa perimmäiseen, syntyisi kummallinen käsite periperi-jotakin-, joten se ei käy.

Toinen, vielä perimmäisempi Jumala on se palavan pensaan Herra, joka kieltäytyi olioimasta itseään nimellä. Hän esitteli itsensä, kuten olen jo maininnut, kaavalla "Minä olen se joka olen, ehje ašer ehje". Ehje on Jahven, Israelin Jumalan, takana tai alla ja joka tapauksessa peremmällä oleva taho, se Jumala, joka on syntymässä ja muotoutumassa.

Israelin naapurikansoilla oli baal-jumalia, jotka olivat paikkakuntasidonnaisia maanviljelyskulttuurin jumalia. Voimme ajatella, että joka kulttuurilla on oma baalinsa. Paimentolaiskulttuurin Herra, Israelin Jahve, oli monella tavalla erilainen kuin naapurikansojen baalit. Siinä suhteessa hän kuitenkin oli yksi baal baalien joukossa, että hän oli Israelin kansallisjumala, joka piti Israelin kansaa nimikkokansanaan ja kävi Israelin sotajoukkojen edellä naapurikansoja vastaan Herra Sebaotina, sotajoukkojen Jumalana.

Havainnollisimmin käsitän Ehjen ja baalien suhteen niin, että Ehje tunnustelee mahdollisuuksiaan maailmassa eri kulttuurien baaleina. Mahdollisuuksiaan tunnustelevan Jumalan mielikuva ei ole lähtenyt mielestäni sen jälkeen, kun opiskeluaikainen kämppäkaverini Simo Knuuttila julkaisi artikkelinsa Jumalan mahdollisuuksien laajenemisesta keskiajalla. Hän kylläkin tutki tämän otsikon alla sitä, millaisia uusia mahdollisuuksia Jumala-kuvan kehittämiselle avautui modaalilogiikan uusista kehityskuluista keskiajalla. Minulla on sen sijaan mielikuva siitä, kuinka Jumala kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa etsii väyliä, joiden kautta voisi syntyä elämään yhä täyteläisemmällä tavalla.

Siitä mitä olen sanonut, seuraa tietenkin, ettei mikään yksi uskonto ole totta siinä merkityksessä, että sen tähden muut uskonnot olisivat valhetta. Itse asiassa tarvitsen kahden kertaluokan Jumala-käsitettä nimenomaan tähdentääkseni tätä antifundamentalistista lähtökohtaa.

Kaikki jumalat ovat vasta Jumalan luonnoksia, kaikki uskonnot ovat Hänen kokeitaan, monet käsittämättömän massiivisia kokeita, vuosituhansien mittaisia koetilanteita, joissa parhaimmillaan testataan yhtä aikaa miljardeja koehenkilöitä.

Perimmäinen totuus B peritotuus B pyrkii kaikissa esille, mutta kulttuuriset vääristymät pyrkivät peittämään sanoman. Herodekset ovat kaikkialla veriset sapelit pystyssä jahtaamassa Jumalan Poikaa, jotta voisivat teurastaa hänet kehtoonsa.

Augustinuksen mukaan (City of God, Pelican 1972) maailmassa on kaksi kansaa, Jumalan kansa ja maailman kansa. Maailman kansa piehtaroi mammonistisissa pyyteissään hamuten rahaa, valtaa ja nautintoja. Jumalan kansa vaeltaa läpi historian matkalla katsomaan Jumalaa (visio beatifica Dei, Jumalan autuas näkeminen). Jumalan kansan matka on päättynyt, kun Jumala on B heidän avullaan ja heissä B täyteläisesti tunnistanut itsensä kaikessa syvyydessään. Filosofiaa lukeneet havaitsevat G. W. F. Hegelin vienosti tuoksuvan tässä kohden. Ehkäpä samaa tuoksua on havaittu joissakin muissakin tekstin kohdissa.

Mikään uskonto ei ole valmis. Olemassaolon perustus ja syvyys vasta etsii itseään. Vasta kun se löytää sen, on tapahtunut täyttymys, ja aika loppuu. Kun täyttymys tulee, aika loppuu ja iäisyys alkaa. Mutta sehän merkitsee sitä, että täyttymystä ei tule milloinkaan, koska jokainen 'silloin' on hetki ajassa, eikä ajan loputtua ole yhtään hetkeä. Kun täyttymystä luvataan, sanotaan samalla, ettei tarkoiteta sitä mitä sanotaan.



Tulevaisuuden varjo



Jumala ei niinkään ole mitään, mikä on, vaan pikemminkin jotain, mikä vielä puuttuu (yet to come, Patterson). Tämä oli ensimmäisen kirjani (Uusin testamentti, Tammi 1969, 8. painos Notte 1993), tärkeimpiä ajatuksia. Se selittää, miksi koko kirjassa ei oikeastaan sanota mitään Jumalasta, vaikka Jumalan valtakunnasta siinä puhutaan suunnilleen joka sivulla.

Jumalan valtakunta tarkoittaa ihmiskuntaa sen jälkeen, kun Jumala on ottanut siinä hänelle kuuluvan vallan. Puhe Jumalan valtakunnasta on olemassa olevan ihmiskunnan kritiikkiä. Jumalan valtakunta on toisenlainen ihmiskunta kuin tämä tuntemamme reaali-ihmiskunta, jossa Jumala ei ole vallassa. Kun Jumala ottaa vallan, kritiikki hukkaa kärkensä ja Jumalan käsite käy tarpeettomaksi. Uskontoa ei tarvita siellä, missä ihmiskunta on löytänyt itsensä. Kutsun tällaista teologiaa vieraantuneisuusteologiaksi. Puhe Jumalasta ilmaisee vieraantumista itsestä.

Monet Raamatun syvät kohdat tukevat tämäntapaista ajattelua. Mieleen palaa profeetta Jeremiaan näky uudesta liitosta (Tillichille rakas raamatunkohta), jonka tuloksena uskonto raukeaa tarpeettomana:



Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: "Oppikaa tuntemaan Herra!" Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra. (Jer. 31:33B34.)



Heprealaiskirjeessä, Uuden testamentin puolella, on toinen väkevä vieraantuneisuusteologian kohta.



Laissa on siis vain varjo tulevasta, paremmasta todellisuudesta, ei sen varsinaista ilmentymää. (Hepr. 10:1.)



Käsite 'laki' viittaa tässä kaikkeen uskontoon, ainakin päätän niin ajatella. Uskonto ei ole se, mistä varsinaisesti on kyse, vaan uskonto on vain sormi, joka viittaa siihen, mikä on tulossa ja mikä on olennaisesti toista kuin sormi. Kun se, mitä odotetaan, on toteutunut, sormi, joka viittaa tulevaan, on menettänyt virkansa ja mielekkyytensä. Uskonto raukeaa.

'Varjon' käsitteen voi tulkita rikkaammallakin tavalla kuin ajattelemalla, että se on ehdan asian kehno korvike. Miten voisin havainnollistaa itselleni tilanteen, jossa tulevaisuudesta heittyy varjo nykyhetken päälle?

On oletettava perimmäinen valo, joka kirkastaa nykyhetken (vertaa buberilainen Sinä, joka kirkastaa SeBMinä -maailman kohteet). Toiseksi on oletettava este, joka sijaitsee nykyhetken ja perikirkkauden välissä. Paavali kutsuu estettä "siksi, mikä pidättää".



Älkää antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan. Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen. B B Te tiedätte, mikä häntä vielä pidättää, niin että hän ilmestyy vasta kun hänen hetkensä koittaa... (2. Tess. 2: 3,6.)



Paavali viittaa myyttiseen Petoon, josta kerrotaan Johanneksen ilmestyksessä.



Se pakottaa kaikki, pienet ja suuret, rikkaat ja köyhät, vapaat ja orjat, ottamaan oikeaan käteensä tai otsaansa merkin. Kenenkään ei ole lupa ostaa eikä myydä mitään, ellei hänellä ole tätä merkkiä, joka on pedon nimi tai sen nimen luku. (Ilm. 13: 16B17.)



Käsitän niin B ja lukija muistakoon, että tässä puhutaan perikieltä eikä insinööritosiasioita B että perimmäisen kirkkauden tiellä oleva este on tuo massiivinen Pedon hahmo.

Ilmestyskirjan kuvaus Pedosta ja petovaltiosta on perikielinen kuvaus totalitaarisesta yhteiskunnasta, jossa edes elinkeinoelämään osallistuminen ei ole luvallista sille, joka ei ole ottanut puolueen jäsenkirjaa.

Kuvaus Pedosta ei ole ennustus, jonka joku selvänäkijä rustaa tulevaisuudesta. Pedon olemuksen paljastaa nykyhetken syväsosiologia, sen eritteleminen, mikä on jo olemassa:



Vääryyden salainen vaikutus on jo olemassa. Sen, joka sitä on vielä pidättämässä, on vain ensin poistuttava tieltä; silloin ilmestyy tuo vääryyden ihminen... (2. Tess. 2: 7B8.)



Syväsosiologia on nykyhetkessä vaikuttavien, mutta vaikeasti oivallettavien asioiden, siis salaisten vaikutusten, analyysia niin, että se mikä on alullaan, sikiöasteellaan, voidaan mieltää tulevaisuudesta nykyisyyteen heittyväksi varjoksi.

Olisi liian ahdasta nähdä Pedossa vain totalitääristen valtioitten perikuva. Peto vaikuttaa salaisesti kaikessa valmiissa totuudessa, kaikessa siinä, mikä finalisoidaan ja pyhitetään ikuiseksi. Tyypillisin Pedon vaikutus on lopullisessa ja muuttumattomassa uskonnossa, uskonnossa, jossa kirjan kannet ovat jo kiinni. Siinä Baal nousee Ehjen alttarille:



Hän, Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu itse istumaan Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala. (2. Tess. 2:4.)



Este estää säteitten saapumista nykyhetkeen tulevaisuudessa loistavasta valonlähteestä. Siitä seuraa, että nykyhetken keskelle lankeaa varjo, sitä synkempi ja tarkkarajaisempi, mitä suurempi kirkkaus on ja mitä läpitunkemattomampi on este.

Raamattua tulkitaan usein niin, että este tulevaisen kirkkauden tiellä on näennäinen. Vihollinen B hengettömyys B kykenee vain tehottomaan tilapäiseen vastarintaan. Lopunajallinen jännitys on muka samanlaista kuin viikosta toiseen jatkuvan televisiosarjan jännitys. Sankari on verta hyytävässä vaarassa koko ajan, mutta katsoja tietää hänen kuitenkin olevan turvassa, koska sankari ensi viikollakin seikkailee saman sarjan seuraavassa osassa. Paavali selittää asiaa juuri näin. Hänen mukaansa Jeesus ottaa helpon voiton Vastustajasta:



B B tuo vääryyden ihminen, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemisensa kirkkaudella. (2. Tess. 2:8.)



Agonistinen teologia (siis teologia, joka pitää estettä todellisena ja Jumalan agoniaa hänen reaktionaan reaaliseen uhkaan, ei pelkkänä kristinuskon suuren kertomuksen kirjallisena jännitysefektinä) torjuu uskovaisten juhliman voittajajumalan, Deus Victorin, joka on jo tyyten kirvonnut kivestä ja nitistänyt Vastustajan, kaiken kulttuurisen inertian. Emme tiedä, miten käy, kumpi voittaa. Emme tiedä, tuleeko koskaan Jumalan valtakuntaa. Emme tiedä, joutuuko Jumalan kansa vaeltamaan turhassa Jumalan kasvojen näkemisen toivossa ilman että matkalla on päätä.

Kaikkialla, missä on agonia on todellista, kaikkivalta on näennäistä. Varjo piirtyy ihmisen todellisuuteen, ja se on reaalinen, jopa peritodellinen. Kukaan ei vielä tiedä, ei edes Jumala, onko este, jonka olemassaolon päättelemme yllemme heittyvästä varjosta ja joka on tiellämme kohti perimmäistä kirkkautta, poistettavissa tai edes kierrettävissä.

Koettavana olevat tosiasiat voi kokea Jumalassa niin, että Jumalan puuttuminen, hänen poissaolonsa kirkastaa B kuten Buberin todellisuuden täyttävä Sinä B kaikki tosiasiat. Raamatullinen kuva tulevaisen varjosta saa aikaan juuri tämän mielteen. Se kirkkaus, joka edestä käsin loistaa Jumalan kansalle, on kirkkautta, jota ei vielä ole, vaan on yet to come. Se mikä on edessä, on tulevaisuutta, eikä tulevaisuutta ole sen eteenpäin kurottumisen ulkopuolella, jolla sitä otetaan vastaan. Varjo syntyy siitä vaikutuksesta, mikä sillä, mitä ei vielä ole, on siihen, mitä jo on. Se mikä jo on, on se varjo, jonka alla elämme, kun meidän ja kirkkauden välillä oleva este estää perus-Sinää kirkastamasta maailmaamme ja sen monia olioita.



Ironia: nauru ihmiselle ja Jumalalle



Ironia tämän luvun otsikossa ei merkitse kepeyttä. Ironiaa on, että tajuaa uskon keinuvan mielekkyyden lastulla mielettömyyden pohjattomien syövereiden päällä.

Johan Huizinga selittää kirjassaan Leikkivä ihminen B homo ludens (WSOY 1947), kuinka merkillisen kaksijakoisesti alkukantaisen uskonnon poppamies suhtautuu niihin pyhiin asioihin, joista hän vastaa. Hän on valmis tappamaan oman lapsensa, jos tämä rikkoo tabun vaatimuksia. Toisaalta hän on valmis itseironisesti vitsailemaan uskonsa keskeisistä asioista tavattoman epäkunnioittavalla tavalla.

Pyhä on hirvittävän totta tavalla, jossa on se piirre, ettei pyhä ole totta. Tämä ei ole uskonnon halventamista. Tämä ei ole nykykulttuurille ominaista flirttailevaa kepeilyä Jumalalla. Se on looginen seuraus siitä Jumalan kunniaa suojaavasta näkemyksestä, ettemme voi sanoa Jumalasta mitään sen todempaa kuin joukon valheita, joilla yritämme vihjata, mistä suunnasta Jumalaa voisi etsiä. Mikään, mikä on uskontoa B ei sen myytti eli tarina eikä sen riitti eli meno B ole tosikon totuutta vaan hämmentävä kudelma totta ja valhetta.

Raamatussa on kirja, joka käyttää naurua mahtavana teologian työvälineenä ja voimavarana. Se on Jobin kirja. Olen kertonut siitä tässä tekstissä jo aiemmin pohtiessani Jumalan moraalista oikeuttamista ihmiselle, teodikean ongelmaa. Nyt kuvaan sitä tehdäkseni ymmärrettäväksi, millä tavalla teologisesti konstruktiivinen (Jumala-käsitystä rakentava) ironia toimii.

Jobin kirja on tarkoituksellisesti kaunokirjalliseksi, fiktiiviseksi teokseksi tarkoitettu työ. En tiedä, voisiko tätä kertomusta sanoa romaaniksi, vaikka sillä on juoni, sillä Vanhalle testamentille tyypilliseen tapaan siinä kuljetetaan juonta eteenpäin keskustelun muodossa niin kuin näytelmässä.

Jobin kirjan kirjoittaja ottaa käsiteltäväkseen erittäin vaikean ja vaarallisen teeman. Hänhän haluaa tehdä naurettavaksi sen Israelin uskontoa hallitsevan ajatustavan, josta käytin nimitystä vanhatestamentillinen menestyksen teologia. Niissä kiihkeän uskonnollisissa oloissa, joiden ainakin kuvittelen vallinneen Jobin kirjan kirjoittamisen aikana, tämän teeman esille ottaminen oli varmaan hengenvaarallista.

On tehtävä menetelmällinen huomautus. Faktojen osalta nojaan Norman C. Habelin kirjaan Job (SCM Press 1985). Toisaalta tarkoituksenani ei ole kertoa puolueettomasti ja luotettavasti, mistä Jobin kirjassa on kyse. Pikemminkin yritän kuvittaa sitä Jobin kirjasta riippumatonta ajatusta, että Jumalasta puhuminen on mahdollista vain ironisesti.

Jobin kirjan kirjoittaja aloittaa etäännyttämällä lukijan kertomuksestaan. Hän sijoittaa tapahtumat aikaan, joka kirjan julkaisemisajankohtanakin oli kaukana hämärässä menneisyydessä. Silloin elivät vielä ihmiskunnan alkuaikojen sankarihahmot, kuten Gilgameš sekä Raamatun Nooa ja Daniel. Job, Nooa ja Daniel mainitaan Raamatussa olentoina, joilla saattoi olla jopa ihmistä pelastavaa mahtia. Raamattuhan antaa ymmärtää, että ihmiskunnan muinaisena sankariaikana eli aivan toisenlainen ihmisrotu, jonka jäsenet saattoivat elää satoja vuosia, koska ihmiskunnan asteittainen vajoaminen yhä syvemmälle synnin liejuun ei vielä ollut rappeuttanut heitä. Siitä syystä kirjailija voi kuvata Jobin moraalin jättiläiseksi, joka ihan totta oli läpikotaisin hurskas, moitteeton ja tahraton mies, eikä edes ihmisen syntikurjuudesta tietoisen körttiläisen tarvitse pahentua sellaisen ihmisen kuvaamisesta.

Vielä enemmän kirjailija pehmentää ankaran kritiikkinsä iskua käyttämällä hyväkseen sitä seikkaa, ettei Israelin Jumala vielä ollut ilmoittanut oikeaa nimeään 'Jahve' kansalleen.

Elettiin aikaa, jota meidän näkökulmastamme voi sanoa pakanuuden ajaksi. Jahvea tuntematta ihmiset palvoivat jumalia, joilla oli toisia nimiä, kuten esimerkiksi 'El' ja 'Šaddai'. Kertoja tietää B mutta kertomuksen henkilöt eivät B Jumalan oikeaa nimeä Jahve. Sen vuoksi kertomuksen henkilöt viittaavat jumalaan muinaisin pakana-ajan nimin (tästä on poikkeuksena jo kirjan kirjoittamisen aikana sananlaskuksi kiteytynyt Jobin fraasi "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi").

Kertoja jakaa lukijan kanssa tiedon siitä, että oikeastaan kysymys on Jahvesta. Lukija ei kuitenkaan loukkaannu, kun Šaddaita, pakana-ajan julmaa saalistaja-Jumalaa, kuvataan epäkunnioittavan ilkeilevään sävyyn, vaikka lukija tietääkin, että oikeasti Jumala on Jahve eikä Šaddai. Jobin kirja piirtää kuvaa Jumalasta, joka on oikea taivaan tsaari, lyhytjänteinen, epäluuloinen, julma ja oikullinen itseensä ja vain itseensä keskittynyt diktaattori.

Toinen Jobin kirjan ironian keskeinen lavaste syntyy, kun kirjailija käyttää hyväkseen kahden kerroksen väen asetelmaa. Kertomus tapahtuu toisaalta taivaan tsaarin taivaallisessa hovissa, toisaalta maan päällä Jobin perheen ja ystäväpiirin tasolla. Kertoja näkee kummankin tason tapahtumat, ja lukija saa etuoikeuden tietää, mitä ylemmällä tasolla tapahtuu, kun kertoja juoruaa hänelle hovin juonittelut ja muut tapahtumat. Mutta kertomuksen sankariparat ovat täysin tietämättömiä siitä, mitä taivaassa tapahtuu. Tasot kohtaavat vain varsinaisen juonen lopussa, ennen loppuidylliä, kun Jahve pyyhältää pyörteessä paikan päälle ja käy mahtailemaan Jobille B Jahven suvereeni pyhyys ja Šaddain maalaisjumalalle ominainen moukkamaisuus ja röyhkeys yhtyvät tässä draamahenkilössä.

Job on vaatimassa teodikeaa, sitä, että Šaddai oikeuttaisi moraalisesti menettelynsä, kun riistää Jobilta ne palkinnot, jotka Vanhan testamentin menestysteologia lupaa sellaiselle moraalin ja hurskauden uljaalle pylväälle kuin Job. Jobin ystävät yrittävät rakentaa sitä teodikeaa, jota Job kaipaa. Ystäväpiiriin aukeaa kamala, syvä ja hyytävä railo, kun logiikka pakottaa Jobin ystävät Bjotka tulivat pitkien matkojen päästä muka lohduttamaan Jobia ja osallistumaan hänen epäoikeutettuihin kärsimyksiinsä B vaihtamaan leiriään ja ryhtymään Jobin syyttäjiksi ja tuomitsijoiksi, niin kuin he taivaan tapahtumista mitään tietämättöminä itse uskovat, Šaddain rinnalle Jobia vastaan.

Oikeasti Jobin antagonisti, vastustaja on Saatana. Habelin mukaan Jobin kirjan kirjoittamisen aikaan 'saatana' ei vielä ollut erisnimi, jota Jumalan vastustajasta käytettiin myöhemmin, vaan taivaan tsaarin hovin virkamiehen viran nimi. Jobia vastassa oli Jumalan salainen poliisi päällikkönsä eli saatanansa johtamana.

Jobin kirjan kirjoittajan nauru kohdistuu alemman kerroksen väkeen, se on naurua ihmiselle. Jobin ystävät eivät tiedä, että Jobin koettelemukset johtuvat taivaallisista juonitteluista ja että viime kädessä ne ovat epäluuloisen ja alamaistensa kärsimyksistä pyhästi piittaamattoman Jumalan vastuulla. Koska Jumala ei voi olla väärässä, täytyy Jobin itsensä olla tavalla tai toisella vastuussa omista koettelemuksistaan. Se ylevä hurskaus, joka näyttää olevan Jobille ominaista, ei voi olla totta, vaan siinä on oltava salainen vika. Joko Job piilottelee jotakin vakavaa, millä on rikkonut Šaddaita vastaan, tai ehkäpä sitten Jobin lapset ovat tehneet jotakin, minkä tähden Jumala tuhosi heidät ja rankaisee vielä heidän isäänsäkin.

Lukija tietää, että Job on sankariajan muiden sankarien lailla ylivertainen ja siten todellakin moitteeton ja puhdas. Kun Jobin ystävät yrittävät väkisin vääntää tosiasioita sellaiseen muotoon, että saisivat todistettua todeksi sen, mikä ei ole totta, nimittäin Jobin syyllisyyden, he näyttävät lukijasta todella naurettavilta.

Kirjailijan nauru ei kuitenkaan kohdistu ammoisiin myyttisiin tietäjiin vaan kaikkeen siihen, mikä on Jobin kirjoittamisajankohtana samassa roolissa kuin idän viisaat miehet Jobin ympäristössä. He edustavat kaikkea syvintä inhimillistä tietämystä B tiedettä, filosofiaa ja teologiaa B ja sen naurettavaa yritystä selittää Jumala loogisesti ilman minkäänlaista näkemystä asiasta, täysin tietämättöminä Saatanan ja Šaddain keskusteluista, tapahtumien taustana olevista ratkaisevista tosiasioista. Nuori Elihu, joka liittyy kesken kaiken Jobin seurueeseen neljänneksi Jobin "lohduttajaksi", on itsetietoinen intellektuelli, ja hänet on tulkittava koppavuudessaan itseriittoista kirkollisuutta parodioivaksi henkilöhahmoksi, Habel sanoo. Juuri kun Elihu on julistanut, ettei ihmisen ole mahdollista saada audienssia Jumalalta (Šaddailta), Jumala (Jahve) ratsastaa paikalle ja alkaa kehua urotöitään.

Jobin kirja onkin samalla nauru Jumalalle. Vanhassa testamentissa kuvataan Jumalaa kiivaaksi, ja ainakin kreikassa kiivauteen viittaava adjektiivi tarkoittaa myös 'mustasukkaista' ja 'kateellista'. Šaddai on suunnattoman ahdistunut ja sisäisesti epävarma olento, jonka on täysin mahdotonta ottaa vastaan luottavaisesti edes täydellisen ehjän, rehellisen ja virheettömän Jobin rakkautta. Kertomuksen edetessä on yhä ilmeisempää, ettei Saatana, salaisen poliisin päällikkö, ole itsenäinen oma toimija esimiehensä rinnalla, vaan hän on Jumalan sisimpien sairaitten tunteitten tulkki. Epäluuloinen Šaddai itse on Jobin kimpussa sinkoillen jousestaan väkäpäänuolia pakana-ajan vaanija-Jumalan lailla.

Luulevaisuus on vanhatestamentillisen menestyksen teologian väistämätön seuraus, kirjailija tähdentää. Job on luulevainen: hän uhraa uhrin Jumalalle joka kerran sen jälkeen, kun lapset ovat viettäneet tavanomaiset juominkinsa, koska ei voi tietää, ovatko lapset juhlan humussa ehkä syyllistyneet syntiin. Jumala on luulevainen ja pohtii, onko Job syyllinen samaan kuin mistä hän lapsiaan epäilee. Ja lopulta Jobin ystävät ovat luulevaisia, koska teologian logiikka pakottaa heitä siihen: koska Jumala ei voi olla väärässä, on pakko olla niin, että Jobissa itsessään on salainen vika.

Jobin kirja on militantilla tavalla antifundamentalistinen teos keskellä paksua Vanhaa testamenttia. Uuden testamentin puolella ei ole mitään samalla tavalla raikkkaan ironista tekstiä. Tämä ironian puute Uudessa testamentissa on huolestuttavaa. On kuin se olisi leipää, jossa ei ole kuitua.



Uskonnon äidinkieli



Jumalan Sana ja ihmisen sana



Ihmisen sana toteaa sen mitä on. Jumalan sana luo sen minkä sanoo. Kun Jumala aikojen alussa sanoi "Jänis!", jänis oli. Kun ihminen sanoo "Jänis!" (kuten minä sanoin puoliääneen tänä aamuna varhain, kun näin keittiön ikkunasta rusakon loikkivan pitkin kotikatuani), hän toteaa, mitä havaitsee tai mitä muuten jo on. Jumalan Sana ja ihmisen sana esiintyvät rinnakkain luomiskertomuksen kahdessa eri versiossa.

Genesis eli Ensimmäinen Mooseksen kirja on näet tunnetusti epäjohdonmukainen. Elävien olentojen luomisesta kerrotaan kahteen kertaan, ja tarina on erilainen. Ensimmäisessä tarinassa Jumala luo ensin linnut ja veden otukset ja maaeläimet ja vasta sitten ihmisen, jolle delegoi vallan muun luomakunnan yli. Ihminen luodaan suoraan mieheksi ja naiseksi:



Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen... mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos. 1: 27.)



Toisessa luvussa luomiseen palataan uudestaan, ikään kuin koko asiasta ei vielä olisi kerrottu mitään.



Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (1. Moos. 2: 7.)



Tässä versiossa ihmisen prototyyppi on mies, nainen luodaan vasta myöhemmin, Jumalan yrityksenä vastata Adamin tarpeisiin.

Jumala huolestui nähdessään Adamin kärsivän yksinäisyydestä. Sitä lievittääkseen hän loi eläimet hänen kumppaneikseen. Se ei kuitenkaan auttanut. Adam koki itsensä aina vain yksinäiseksi, vaikka elämää kuhisi hänen ympärillään. Vasta kun nainen, Eeva, luotiin hänen kumppanikseen, ongelma tuli ratkaistuksi. Tämän kertomuksen mukaan siis mies luotiin ennen muuta elämää ja muu elämä luotiin miehen viihteeksi.

Toinen luomiskertomus kiinnittääkin huomion ihmisen sanaan, ei Jumalan Sanaan. Jumala kiikutti ihmisen luo luomansa eläimet yhden toisensa jälkeen. Häntä kiinnosti kuulla, minkä nimen ihminen antaisi kullekin eläimelle. Tällä tavalla eläimet saivat nimensä. Ihmisen sana toteaa, mitä on.

Raamattu on ristiriitainen jo alkukertomuksistaan lähtien. Tämä on tyypillistä uskonnon äidinkielelle. Siinä kertomuksessa, jossa mies ja nainen luodaan viimeisiksi ja heistä tehdään "luomakunnan kruunuja", on yksi perimielinen (periminän näkökulmasta mielekäs) näkökohta. Toinen perimielinen kärki on siinä kertomuksessa, missä Luoja epäonnistuu yrityksessään täyttää miehen elämän tyhjyyttä. Hän tarjoaa miehelle seuraksi eläimiä ymmärtämättä, että vain nainen voi sammuttaa hänen kaipuunsa. Se, että kertomukset ovat ristiriitaisia historiallisia raportteja, ei ole olennaista, koska niiden johdonmukaisuus uskonnon äidinkielisinä teksteinä on sitä, että niiden kärjet eivät ole ristiriidassa keskenään.

Arjen kieli on tosiasiaväitteitä eli väitteitä, jotka ovat tosia tai epätosia. Jos jokin väite on tosi, toiset sen kanssa ristiriitaiset väitteet ovat pakosta epätosia. Perikieli on kuvia. Eri kuvat samasta asiasta eivät ole välttämättä loogisessa ristiriidassa keskenään. Saattaisin kutsua vaimokultaani sokeripalaksi (anglosaksisten televisiosarjojen yleinen puhuttelusana sugar). Minua ei huolettaisi se, että se mikä on kultaa, ei toki oikeasti voi olla sokeria. Vaimo pitäisi hellittelyni hyvänään eikä varmaankaan protestoisi sanoen: "Olet epäjohdonmukainen. Vain toinen väitteistäsi voi olla totta."

Jumalan Sana on toisin kuin ihmisen sana lihaksi tulevaa sanaa. Itse asiassa on johdonmukaista sanoa, että minä ja sinä ja jokainen muu olio maailmankaikkeudessa on Jumalan Sanaa. Kaikki mikä on, on hänen Sanaansa. Siinä mielessä kaikki mitä on, on Jumalan Sanan inkarnaatiota (latinan in + carnem, 'lihaksi'), sen tuloa lihaksi ja muuksi aineeksi.

Kun Jumala puhuu tällaista kieltä, sen kääntäminen ihmisen kielelle on mahdotonta. En sanonut, että se olisi vaikeaa. Sanoin, että se on mahdotonta. Vaikka sanoisimme jäniksestä miljardeja tosia tosiasiaväitteitä, niistä ei kertyisi sitä jänistä, joka tänä aamuna näin. Ihmisen kieli ei kykene luomistyöhön muussa kuin hyvin kuvaannollisessa kirjallisessa merkityksessä. Siksi sanan 'luovuus' vallaton viljeleminen organisaatioitten kehittämiskeskusteluissa joskus suorastaan loukkaa minua uskonnollisesti.

Jokainen, joka julistaa puhuvansa Jumalan Sanaa, mahtailee mielettömästi. Jumalan Sana niin sanoakseni repisi rikki sen ihmisen ikenet, joka yrittäisi mahduttaa Jumalan Sanan suustaan, ja pirstoisi hänen hampaansa.



Ihmisen sana Jumalasta



Näkökulma muuttuu hiukan, kun otetaan esille ihmisen sana Jumalasta.

Pauli Annala (kirjassaan Antiikin teologinen perintö, Yliopistopaino 2001) on kertonut, kuinka kirkon ensimmäisten vuosisatojen teologiassa oli jonkinlainen konsensus siitä, että Jumalasta ei voi puhua puhumatta sellaista, mikä ei ole totta. Oli kuitenkin mahdollista tehdä tästä asiasta kaksi erilaista johtopäätöstä. Molemmat tehtiinkin, mikä merkitsi jakautumista kahteen koulukuntaan. Toisten mielestä piti vaieta Jumalasta, jollei hänestä kerran voinut sanoa mitään, mikä on totta. Toisten mielestä vaikka mikään, mitä Jumalasta sanotaan, ei ole totta, Jumalasta kuitenkin sentään voidaan sanoa yhtä ja toista, joka viittaa totuuden suuntaan tai vihjaa jostakin, mikä on totta.

Jälkimmäinen kanta voitti. Siksi meillä on teologiaa.

Teologia näytti kuitenkin nopeasti unohtavan alkuperäisen konsensuksensa, jonka mukaan Jumalasta ei ole mahdollista puhua valehtelematta. Kirkkomme käyttämä teologiahan kuvaa Jumalaa yhtä tarkasti, pönäkästi ja julkeasti kuin lääketieteen opiskelijan anatomian oppikirja ihmisen luustoa.

Jää huomaamatta, että mikään totuutena esitetty väite Jumalasta ei enää edes viittaa totuuteen tai vihjaakaan mihinkään, mikä on totta Jumalasta. Se on täysi valhe ilman mitään lievennystä. Puhe Jumalasta näet pitää ymmärtää sormeksi, joka viittaa Jumalaan. Sormi, jolla osoitetaan, on kokonaan muuta kuin se, mitä sormella osoitetaan. Kun puhutaan Jumalasta, osoitetaan lihalla Henkeä. Julkea teologia valehtelee, koska selittää, että itse sormi muka on se Jumala, johon se viittaa. Se, että julkeaa teologiaa on harjoitettu vuosituhansia kaikissa kirkoissa, ei tee siitä vähemmän julkeaa.

Tärkeä käsitteeni sisäinen syvyyskin on uskonnon äidinkielen sana. Se ei tarkoita sitä mitä se sanoo. Myös se, mikä on kaikkien matalinta, nimittäin pinta, voi tässä syvyyden merkityksessä hyvin syvää. Niin se usein onkin. Esimerkiksi maalaus, taideteos, on pelkkää pintaa, mutta sellaista pintaa, että parhaimmillaan sen läpi näkyy aina pohjaan saakka, perille asti.

Ihmisen arkinen (ja tieteen) sana ja Jumalan sana ovat kai käsitettävissä ääripäiksi samalla kommunikaation jatkumolla. Kun arki- ja insinöörikielen väitelauseista siirrytään kohti Jumalan Sanaa (luova lause "Jänis!"), kieli saa yhä enemmän perikielen piirteitä.

Rudolf Otto haluaa luoda jyrkkiä rajoja perikokemuksen eri alueitten välille. Hän erottaa uskonnollisen kokemuksen (pyhän kokemuksen, das Heilige) esimerkiksi syvästä esteettisestä tai moraalisesta kokemuksesta. Minun 'kokemus'-käsitteeni ei pakota erottamaan toisistaan uskonnon perikokemusta ja -kieltä muista, esimerkiksi taiteen ja moraalin perikokemuksista ja -kielistä.

Taiteen huippusaavutukset ovat pyhiä: niiden salaisuus kauhistuttaa ja ihastuttaa, enkä arastele sanoa, että ne tekevät todellisuuden sillä tavalla läpinäkyväksi, että olemisen perusta ja syvyys kuultaa niiden pinnan läpi. Taiteeseen ja monen moneen muuhunkin asiaan soveltuu perikokemuksen periaate, jonka mukaan profaani on puhdasta silloin, kun sen läpi näkyy olemisen perusta ja syvyys. Taiteen tehtävänä on puhdistaa profaani eli se, mikä on pintaa (poistaa kaikki mikä samentaa sitä eli tekee siitä opaakin, läpinäkymättömän), ja siten pyhittää profaani.

Runo niin kuin kaikki muukin taide on jo perikieltä, mutta täyteläisesti perikieltä on vain Jumalan Sana.



Uskonnon äidinkieli ja logiikka



Uskonnon tekstit, sellaiset kuin esimerkiksi Genesiksen kertomukset aikojen alusta, kuvaavat Jumalaa julkean antropomorfistisesti eli ihmisenomaisesti. Vanhassa testamentissa saatetaan perustella käskyä saniteettitilojen rakentamiseen ja käyttämiseen leirissä sillä, että jos Jumala sattuu iltahämärissä käyskelemään leirin kujilla, hän voisi suutahtaa, jos sattuisi astumaan "iljetykseen" (näin käännöskomitean ehdotuksessa B muistini mukaan). Jaetta näkyy sittemmin "siistityn":



Teillä tulee olla leirin ulkopuolella paikka, missä voitte käydä tarpeillanne. Varusteidenne joukossa teillä tulee olla pieni lapio, jolla kaivatte ulosteitanne varten kuopan ja peitätte jälkenne. Herra, teidän Jumalanne, kulkee leirissänne, suojelee teitä ja antaa vihollisenne teidän käsiinne. Sen tähden leirin on oltava pyhä, niin ettei hän näe siellä mitään sopimatonta eikä jätä teitä. (5. Moos. 23: 13B15.)



Kun avaamme Raamatun, sukellamme uskonnon maailmaan uskonnon omin ehdoin, varauksia esittämättä ja kommunikoiden uskonnon omalla äidinkielellä. Kun Jumalaa kuvataan uskonnon äidinkielellä, hänen sieraimensa suitsivat savua kuin hirmuisella tupakkamiehellä, sora narskuu hänen askeltensa alla iltakävelyllä hiekkatiellä ja Pyhä Henki saattaa Marian raskaaksi.



Maa tärisi ja järkkyi,

taivaan pilarit vavahtelivat,

hänen vihansa sai ne horjumaan.

Hänen sieraimistaan nousi savu

ja kaikennielevä liekki hänen suustaan,

se suitsusi hiilten hehkua.

(2. Sam. 22:8B9.)



Tämä Davidin voiton laulun katkelma kuvaa Jumalaa, jolla on eläimen muoto; Jobin kirjassa krokotiili kuvataan suunnilleen samoin sanoin.



Sen kidasta lyövät lieskat,

tulikipunat sinkoilevat ilmaan.

Savu suitsuaa sen sieraimista,

niin kuin tulella kiehuvan padan alta,

kun tulta lietsotaan.

(Job 41:11B12.)



Kaikki tämä on satua, tärkeätä satua, jossa käsitellään peritodellisuuden peritähdellisiä asioita.

Satu muuttuu valheeksi, kun sen elementit siirretään toiseen maailmaan, siihen kieleen, jolla käsitellään propositioita eli väitteitä siitä, miten asiat ovat. Sillä kielellä on absurdia roskaa puhua Jumalan sieraimista. Betlehemissä syntynyt nasaretilainen Jeesus ei syntynyt neitseellisesti eikä Marian munasolua siittänyt aineeton Pyhä Henki, mitä tosiasioihin tulee, se on tietty.

Suomi on täynnä hyvää tarkoittavia uskonnon uudistajia ja Jumalan johdonmukaistajia. Heidän mielestään uskonnon tarinat pitää kertoa uudelleen sillä tavalla, että niiden keskinäiset ristiriidat ehkäistään ennalta ja kaikki, mikä niissä kerrotaan, saatetaan "rehellisesti" vastaamaan tieteen viimeisiä saavutuksia ja logiikan vaatimuksia. Niinpä, kun kaikkivaltias Jumala ei voi olla hyvä, jos hän ei estä ihmisparkoja joutumasta kadotukseen, kirkon oppia on muutettava ja julistettava, että kaikki pääsevät taivaaseen.

Antti Kylliäinen, entinen kollegani Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnasta, jota arvostan kovin, joutuu Jobin kirjalle ominaisesta ironian näkökulmasta yhtä naurettavaan valoon kuin Jobin ystävät, jotka etsivät Jobista salaista vikaa saadakseen palautetuksi järjen ja logiikan maailmaan sen jälkeen kun ensin näytti siltä, että Jumala antaisin syyttömän hurskaan kärsiä.

Uskonnon äidinkielellä kerrotut kertomukset eivät ole loogisessa ristiriidassa, vaikka ne olisivat, jos ne tulkittaisiin tosiasioiden kielellä kerrotuiksi selostuksiksi. Propositioitten maailmassa on mahdotonta, että evankeliumien kaksi eri selitystä Jeesuksen viralle Jumalan Poikana voisivat yhtä aikaa pitää paikkansa. Jos on totta, että Jumala adoptoi Jeesuksen siinä yhteydessä, kun Johannes kastoi hänet Jordanvirrassa, ei ole totta, että Jeesus oli jo ennen alkuräjähdystä Jumalan luona Logoksena, jonka avulla Jumala loi taivaan ja maan.



Ja katso, taivaasta kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt." (Matt. 3:17.)



Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. (Joh. 1:1B3.)



Ei ole kuitenkaan tarvetta poistaa kumpaakaan kertomusta kristinuskon peruskertomuksista. Onhan ylipäätään aivan ilmeistä, että Jeesuksen kuvaaminen Jumalan Pojaksi propositioiden kielellä on absurdia puhetta, kuvattiinpa adoptiota tai pre-eksistenssiä (sitä että Sana, Kristus, oli Jumalan tykönä jo ennen historian alkua). Jeesus ei voinut olla Jumalan kanssa missään sellaisessa suhteessa, mikä perusteella yhtä ihmistä sanotaan toisen ihmisen pojaksi.

Kaksi absurdia tarinaa eivät voi olla loogisessa ristiriidassa keskenään, logiikka toteaa kylmästi. Tosiasioiden maailmassa näet on voimassa logiikka, jonka mukaan sellaisten väitteitten järjestelmässä, johon kuuluu yksikin epätosi väite, mikä tahansa väite, kuinka ilmeisen epätosi tahansa, on totta. Jos kuu on juusto, jänis on märehtijä, ja tämä on totta. Yksi ristiriita luo suunnattoman suvaitsevaisen demokratian tosiasiaväitteiden maailmaan: päästä suustasi yksikin valhe, ja sen jälkeen jokainen mahdollinen lauseesi on yhtä totta.

Uskonnon kertomukset ja puheet, jotka käyttävät uskonnon äidinkieltä, ovat loogisen ja suuressa määrin myös tosiasioihin perustuvan kritiikin yltämättömissä. Niiden tarkoituskaan ei ole rakentaa järjestelmää eikä kertoa, mitkä asiat ovat maailmassa totta. Niiden tarkoitus on aivan toinen. Niiden tarkoituksena on kuvittaa jotakin, mikä ei ole purettavissa sanoiksi.

Rakkaimpiin ajatuksiini on kuulunut, että kirkon pitäisi keskittää voimansa uskonnon äidinkielen perusteiden opettamiseen ihmisille. Jos saarnamies voisi luottaa siihen, että kuulijat ymmärtävät, mikä on saarnan genre ja millaisia ovat tämän genren lait, hän voisi vapautua tosiasioiden kielestä ja antaumuksellisesti ja vakavasti saarnata puhuttelevia uskonnon kuvia siitä piittaamatta, miten absurdeja ne olisivat uskonnon kielestä irrotettuna ja muihin yhteyksiin kytkettynä.

Enää en usko, että toivomukseni voisi toteutua minun elämäni aikanani. Suomen kirkko on ylintä johtoaan myöten niin toivottomasti totena pitävän uskomisen läpäisemä fundamentalistinen instituutio, etten tule näkemään uskonnon kuvien vapauttamista propositioitten orjuudesta. Kirkko kuristuu omaan fundamentalismiinsa, enkä syytä tästä vain kirkon vanhoillisia. Saarnamiehenä minulle juuttuu hankala kapula kurkkuun.



Luterilaisen uskonnon paikka



Omassa ajattelussani luterilaisen kristinuskon paikka ja kirkon rooli on selvä. Luterilaiseen kristinoppiin on kiteytetty uskovaisten eurooppalaisten ja meidänkin kaikkien esi-isien ja -äitien vuosisataista perikokemusta. Luterilaisessa kulttuurissa syntyneen ja kasvaneen ihmisen on luontevinta antautua kokemaan tuonpuoleisuuttaan luterilaisen mielikuvamaailman ympäristössä ja kuvaamaan sitä itselle ja toisille vuosisatojen aikana kehittyneellä luterilaisella retoriikalla.

Kaikki uskonnot ovat siinä mielessä samassa asemassa, että ne kaikki yrittävät ilmaista ja tulkita ihmiselle ominaista perikokemusta. On aivan varmaa, että ei ole mitään uskontoa, joka olisi absoluuttisen tyhjää eikä sisältäisi vähintäkään oivallusta siitä, mikä on perimmältään totta. On aika todennäköistä, ettei ole uskontoa, jossa peritodellisuutta ei koettaisi ja tulkittaisi olennaisella tavalla myös väärin.

Luterilaisen kristinuskon edustama uskonto on tässä suhteessa samanlainen kuin mikä muu uskonto tahansa. Uskonnon kritiikkiä uskonnon sisältä tarvitaan.

Hyvä esimerkki on se uskontunnustuksen lause, joka selittää Jeesuksen syntyneen neitseellisesti. Se on hyvin arveluttava kohta.

Tämän myytin syntymiseen on tarvittu kaksi ponninta: seksuaalisuuden herättämä ahdistus ja fundamentalistinen teologia. Ensinnäkin neitseellisen syntymisen ideaan kätketty kuva sukupuolisuudesta on Jumalaa loukkaava, joka, kuten tässäkin kirjassa on ehditty todeta, loi ihmisen mieheksi ja naiseksi (ensimmäisen luomiskertomuksen mukaan) ja tahtoi antaa miehelle ja naiselle kaiken sen suuren ilon, mikä seksuaalisuuteen liittyy. Sukupuolisuus on pyhää, ei saastaista.

Toiseksi opissa niin sanotusta "saastattomasta" sikiämisestä hiipii jo fundamentalismi kirkon uskoon. Se, että Jeesus on Jumalan Poika, käsitetään tosiasiakieliseksi väitteeksi. Kun se sellaisena väitteenä on ilmeisen järkeen käymätön ja epätodennäköinen, ruvetaan sepittämään sille perustetta (fundamenttia), joka varmentaisi sen. Ehkäpä myytin syntymisen aikaan aikalaiset ymmärsivät, että Jeesus on Jumalan poika vasta kun kuulivat, että Pyhä Henki oli siittänyt hänet.

Silti en ehdota sitä, että poistaisimme uskontunnustuksesta selityksen Jeesuksen syntyperästä. Antaa sen olla siinä ihan rauhassa. On siellä muitakin ongelmia. Se, että Jeesus kävi Tuonelassa, edellyttää, että jossakin on sellainenkin paikka, vaikkei minun tietääkseni ole. Sanotaan ongelmakohdatkin uskontunnustuksessa yhteen ääneen jumalanpalveluksessa. Kaikkihan riippuu metateologiasta, siitä, mitä selitämme tekevämme silloin kun lausumme uskontunnustusta, siitä mitä kirkko selittää meidän silloin tekevän.

Kuten kirjassani Syvyys syvyydelle tähdensin, uskontunnustus ei ole tosiasiaväitteiden luettelo. Se on tunnistamisen akti. Siinä usko tunnistaa. Jumalanpalveluksessa Jumala aluksi esittelee itsensä liittämällä itsensä Israelin kansan ja kirkon perinteeseen, ja me vastaamme uskon tunnistuksella sanoen:



Sinä se olet.



Ellen näin saisi ajatella, en tietenkään voisi toimia kirkon pappina. Ei kai liene loogisestikaan mahdollista käskeä itseä uskomaan mitään mitä ei usko.