Hyvä ihminen. 17.6.2005. Alustus SKAF ry:n seminaarisssa Tampereella.

9.6.2005/TP




Hyvä ihminen

Alustus Sivistysliitto Kansalaisfoorumi SKAF ry:n seminaarissa ”Ihmisten ja kansalaisten nuorisoseuraliike” Tampereen Hotelli Pinjassa, 17.6.2005 kello 10.-11.15.



”Hän on hyvä ihminen.” Tämä lause on arvio. Kuka arvioi? Lausunnon voi antaa arvion kohde itse tai joku muu.



Kun sanotaan jotakin, puhutellaan tavallisesti jotakin yleisöä. Kuka on yleisönä silloin, jos ihminen sanoo itseään hyväksi?



Vaalien alla kaupunkien toreilla kuhisee ehdokkaita, jotka esiintyvät hyvinä ihmisinä. Oman hyvyyden tähdentäminen on tässä tapauksessa pyyteellistä. He tahtovat jotakin toisilta. He tahtovat kannatusta siltä, jota puhuttelevat mairein sanoin.



Pyyteellisyys ei ole aina yhtä ilmeistä. Silti on oltava varovainen kuullessaan jonkun tähdentävän omaa hyvyyttään. Kun teot puhuvat, sanat ovat useimmiten tarpeettomia. Oman hyvyyden mainostaminen saattaa kertoa siitä, että teot puuttuvat.



Jeesuksen suhtautuminen omaan hyvyyteensä oli mielenkiintoinen. Kun joku puhutteli häntä ”Hyvä opettaja!”, hän närkästyi. Miksi minua hyvittelet? Hyvä on Jumala yksin. Jeesusta ei kiinnostanut oma hyvyytensä.



Ihmiselle usein on vähemmän tärkeää se, millainen hän on, kuin se, millaiselta hän näyttää. Erehdytään, kun ihmistä kutsutaan järkiolennoksi. Ihminen ei niinkään ole järkevä eli rationaalinen olento kuin rationalisoiva olento. Näin selitetään sosiaalipsykologiassa.



Rationalisoiminen on syiden sepittämistä omalle käyttäytymiselle. Ihmiset tekevät usein mitä mieli sattuu tekemään. Silti he selittävät valintojaan jaloilla järkisyillä.



Omaa hyvyyttään korostavalla ihmisellä on tavallisesti kaksi yleisöä yhtä aikaa. Hän puhuttelee mielikuvituksessaan toisia ihmisiä, odottaen yleisöltään suosionosoituksia. Toisaalta hän puhuttelee myös itseään. Oman itsensä lumoissa hän antaa aplodeja itselleen.



Ihmiset sepittävät selityksiä epäoikeudenmukaisesti. Mieleeni muistuu yksi elämäni noloimmista tapahtumista. Olin joulun alla ottamassa luvatta ja aikomatta maksaa joulukortteja Savolan kirjakaupasta. Kirjakauppa oli palkannut luokkatoverini joulunalusetsiväksi. Jokke näki näpistyksen. Hän käski minun häipyä heti, jottei joutuisi ilmiantamaan minua. Muisto käynnistää oitis selittelymekanismin. Kerron itselleni, kuinka säälittävän köyhä olin kouluvuosina. Joulukortitkin piti näpistää. Jos Jokke sattuu muistamaan tapauksen, hän huokaissee, kuinka jo kouluaikaan näkyi, miten kunnoton mies minusta oli kasvamassa.



Politiikasta tuttua on, että jos talous menee hyvin, hallitus selittää sen hyvän politiikkansa tulokseksi, jos huonosti, syyttää kansainvälisiä suhdanteita tai muita tahoja, joita ei voi kontrolloida.



Muuan filosofi selittää, kuinka ihmisen ajattelua ja kokemusta hallitsee vastakohdan laki. Kukin mittaa omaa kukoistustaan ja moraalista moitteettomuuttaan vertaamalla sitä toisten, vallankin oloiltaan ja asemaltaan itseä muistuttavien ihmisten moraaliseen kuntoon ja menestykseen. Mitä synkemmän taustan omalle itselle toisesta saa, sitä uhkeammilta tuntuvat oma moraalinen moitteettomuus ja menestys. Siksi ihmiset yleensä ovat taipuvaisia iloitsemaan kuullessaan huonoja uutisia toisista ihmisistä. Toisen kokema konkurssi tai hänen aiheuttamansa moraalinen skandaali nostattaa omaa uhoa. Filosofin mielestä ihmistä ei voi syyttää siitä, millainen hänen aivojensa rakenne on. Taipumusta vahingoniloon on siis turha moittia. Moraalittomaksi käyttäytyminen muuttuu vasta sitten, kun ryhdymme auttamaan kohtaloa. Kateuden tekoihin järjestävät itselleen tyydytyksen kokemuksia tuhoamalla toisten hyvinvointia ja menestystä.



Politiikassa on aivan yleistä se, että loistetaan toisten kustannuksella. Vastustaja ja kilpailija – jopa omassa puolueessa ja etenkin omassa vaalipiirissä – koetaan saada ikävään valoon, jotta juonittelijan omaan erinomaisuus huomattaisiin. On helppo oivaltaa tämän taktiikan itseään tuhoava luonne. Politiikan huonoa mainetta päivitellään ja paheksutaan sitä, että poliitikkoja ei arvosteta. Yksi selitys on kuitenkin ilmeinen. Jos esimerkiksi viisi ihmistä yhtä aikaa selittää toistensa huonoutta ja omaa hyvyyttään, jokainen saa huonon arvosanan äänin 4-1. Kaikkien tuomio on lähes yksimielinen. Toistensa kustannuksella loistavat poliitikot tulevat vastoin tarkoitustaan todistaneeksi suunnilleen yhteen ääneen, kuinka rumaa ja likaista politiikka on.



Oman hyvyyden arviointi on hedelmätöntä puuhaa syvemmässäkin merkityksessä. Luther määritteli ihmisen syntisyyden ytimeksi omaan itseen käpertymisen (synti tarkoittaa sitä, että ollaan incurvatus in se ipso). Ihminen, joka toimii ja tekee valintojaan nimenomaisena tarkoituksenaan olla hyvä ihminen, käpertyy itsensä ympärille. Hyvyyden perusolemus on kuitenkin päinvastainen: avautumista, asettumista toisen asemaan ja hänen tarpeisiinsa vastaamista. Se on nimenomaan sitä, että toisten näkökulma syrjäyttää ahtaan oman näkökulman asioihin. Halu olla hyvä riistää hyvyyden edellytykset.



Kutsun intohimoksi sitä toisten suuntaan ja maailmaan päin avautumista, joka on hyvyyden perusedellytys. Suomenkielinen sana on huono. Intohimo tuo mieleen hyvin himokkaan ihmisen, ihmisen, joka himoitsee poikkeuksellisella innolla, oikein hinkuu jonkin tai jonkun perään. Kansainvälisen sana on johdettu latinan verbistä patī, joka merkitsee alttiina olemista, kärsimistä ja jopa sairastamista (englannin potilasta merkitsevä sana on patient). Intohimoinen ihminen altistaa itsensä toisen ihmisen ja todellisuuden kosketukselle. Kun annoin 1990 julkaisemani kirjan nimeksi Välittämisen tauti, tahdoin viestittää, että hyvyys on välittämistä ja että välittäminen on ulkopuolisen tahon koskettamana olemista. Se on toisen ihmisen tai jopa koko olemisen potemista, olemisen potilaana olemista. Olemisen potilas ei aprikoi omaa hyvyyttään vaan antaa asioiden koskettaa.



Aito hyvyys on hyvyyttä toisten näkökulmasta. Hyvä on se, joka on hyväksi toiselle tai jollekin tärkeälle asialle.



Itsensä unohtamisen käsite puhuttelee on yksi mahtisanoista. Mahtisanoilla on metafyysistä charmia: ne hurmaavat kuulijan. Muuan filosofi selittää, että sana hurmaa kuulijansa metafyysisesti silloin, kun se herättää hänessä auvon tunteita, jotka ovat riippumattomia siitä, mitä sana merkitsee tai ymmärtääkö kuulija merkityksen. Mahtisanat ovat vaarallisia. Niiden avulla ihmisiä saadaan tekemään asioita, joita eivät tekisi, jolleivät olisi kielen hypnoosissa.



Mahtisana viettelee ansoihin. On ansoja, joihin itsensä unohtaja helposti ja usein astuu.



Käsitteet intohimo ja addiktio – riippuvuus jostakin – viittaavat eri asioihin, mutta silti muistuttavat toisiaan hämmentävästi. Intohimossa oleminen koskettaa, addiktiossa joudutaan saaliiksi, menetetään oma sielu.



Käytän sielun käsitettä eri merkityksessä kuin standardiuskonto. Sielu on sitä, että unohtaa itse olla ja antaa toisten olla puolestaan. Sieluton ihminen on valkeaksi kalkittu hauta, kuten Jeesus sanoi. Kulissit voivat olla komeat, mutta niiden takana ei asu ketään.



Sielunsa menettänyt ei voi olla hyvä ihminen, sieluttomuuden haudassa ei ole ketään.



Selitän sielun käsitettä kuoleman käsitteen avulla. Kuolema jäsentää ihmisen elämän. Kun kuolen, jään silti jossakin mielessä yhä olemaan: muistoissa, tekojeni seurauksissa ja ehkä jopa kirjoituksissani, joita saatetaan lukea hetken vielä kuoltuanikin. Toisessa mielessä jotakin loppuu iäiseksi ajaksi ja peruuttamattomasti. Koskaan enää ei tule olemaan ketään, joka katsoo minua ja koko olemista minun omintakeisesta ja toisille tyyten saavuttamattomasta näkökulmastani. Kuolema jäsentää elämän kahteen eri ulottuvuuteen: yksilön minä-muut –suhteeseen ja hänen minä-minä –suhteeseensa. Kutsun sieluksi yksilöä omassa minä-minä –suhteesaan.



Sielun kuoleminen on minä-minä –suhteen kuihtumista. Se merkitsee sitä, että yksilö luopuu omintakeisesta elämästään ja antaa ulkopuolisten valloittaa itsensä, vieraiden tahojen asettua asumaan sielunsa tyyssijaan Jeesuksen vertauksen riivaajien tavoin.



Muuan filosofi kuvaa ihmistä tyypillisesti omien kohteittensa saaliiksi joutuvaksi olennoksi. Ihmisen oleminen on suuntautuneisuutta kohteisiin. Mihin hän suuntautuukin, se on koko ajan ottamassa häntä valtaansa. Ihmisen kiinnostus pyrkii muuttumaan riippuvuudeksi.



Addiktio on intohimomme perusperversio. Se ei ole joidenkin onnettomien erityinen kohtalo, vaan ihmisen olemisen tapa (modus).



Näemme esimerkkejä kaikkialla. Valta, julkisuus ja taloudelliset voimavarat, jotka ovat välineitä, eivät tyydy asemaansa, vaan määrittyvät itseisarvoiksi. Ne alistavat kaikki muut arvot välineikseen. Esimerkiksi kulttuurista tulee kansantalouden tuote, uskonnosta vempain, jolla tuotetaan hyvää oloa. Ihminen itse asettuu oman taloutensa piiaksi.



Omien kohteiden saaliiksi joutuminen on silti moraalisesti aika viatonta. Harva nimittäin tuntee houkutusta kutsua ahnetta saalistajaa, valtaa hamuavaa pyrkyriä tai ilman asiaa julkisuuden keikailevaa juorusivujen sankaria nimenomaan hyväksi ihmiseksi – vaikka moni luulee häntä esimerkiksi onnelliseksi tai ainakin onnekkaaksi ihmiseksi. Riippuvuudella ei ole hyvyyden kiiltoa.



Moraalisesti vaarallisempaa on toisten ihmisten saaliiksi joutuminen. Useimpien ihmisen tärkeimpiä kohteita ovat toiset ihmiset. Olemme riippuvaisia siitä, mitä meistä ajatellaan ja mitä meitä kohtaan tunnetaan. Filosofiassa on tähdennetty, että suurinkaan määrä mammonistista menestystä ei vapauta ihmistä toisen ihmisen tunnustuksen tarpeen kahleesta.



Joukkosielu syntyy, kun kaikki ihmiset parhaansa mukaan hankkivat toisilta tunnustusta täyttämällä heidän odotuksiaan. Tärkeätä ei ole se, mitä yhdessä tehdään, vaan se, että tehdään yhdessä. Muoti ja trendit ovat joukkosielun malliesimerkit. Pukeudutaan niin kuin kulloinkin pukeudutaan, ajatellaan niin kuin kulloinkin ajatellaan. Jotkut trenditutkijat väittävät, että on syntynyt uusi ihmistyyppi, monimieli-ihminen (multimind). Monimieli on pystyyn kuollut: kun oma ego on surkastunut hän lainaa toisiaan seuraavista trendeistä uuden tilapäisen minuuden – yhdessä toisten sieluttomien kanssa. Nykyajan ”heimot” keikailevat yksilöllisyydestään tiukassa ryhmäkurissa.



Hyvä ihminen elää toisten hyväksi. Hän ei kuitenkaan unohda itse olla. Toisille hyväksi voi perimmältään olla vain sikäli, kuin itse on sanan täyteläisessä merkityksessä ihminen, sielukas olento.



Muuan filosofi on kiteyttänyt hyvyyden perusajatuksen kauniiseen muotoon. Hän muotoilee moraalin perusvaatimuksen (suunnilleen) näin: Ihminen ei saa kohdella ihmistä, toista ihmistä tai itseään, pelkkänä välineenä, vaan jokaista ihmistä on kohdeltava myös päämääränä itsessään.



Periaatetta tulkitaan useimmiten yksipuolisesti. Ensinnäkin jätetään vaille huomiota määreet vain ja myös. Toiseksi unohdetaan se, ettei vaatimus koske vain toisten ihmisten kohtelua vaan myös oman itsen kohtelua.



Toista ihmistä saa käyttää välineenä. Sitä emme voi välttääkään. Kansantalous on olennaisesti yhteistyötä, sitä että kukin toimii kaikkien toisten välineenä. Yhteistyötä ovat sosiaalinen elämäkin, kulttuuri ja kaikki ihmiselämän tärkeät instituutiot. Jopa rakkauden kohde on rakastajalle myös väline. Kun sanon hyväksi sitä, joka on hyväksi, en menettele periaatteen vastaisesti. Periaate kieltää hänen käsittelemisensä vain välineenä. Siinäkin ihmisessä, joka meille hyödyksi ja iloksi, on tunnistettava myös päämäärä itsessään.



Periaatteen sanat vain ja myös asettavat palvelemisen etiikalle moraaliset rajat. Ihmiset ovat päämääriä itsessään, mikä merkitsee sitä, että heidän arvonsa ei ole vain heidän toisille tuottamassa ilossa ja hyödyssä, vaan heillä on itsenäistä omaa arvoa, ihmisarvoa. Heillä on oikeuksia, jotka eivät riipu siitä, miten toiset suhtautuvat heihin tai he toisiin. Velvollisuuttamme palvella toisiamme rajoittaa vaatimus, jonka mukaan jokaisella on oikeus määritellä omintakeisesti tarkoituksiaan, ja niiden toteuttamiseen hän tarvitsee omaa aikaa, energiaa ja muita voimavaroja. Ennen kaikkea hänen on saatava olla muilta ihmisiltä ja koko yhteiskunnalta rauhassa tarpeeksi paljon.



Filosofi kuvaa kaikkia ihmisiä päämäärien valtakunnan kansalaisiksi. Päämäärien valtakunnan kansalaisuus ei ole vain oikeuksia. Päämäärien valtakunnan kansalainen täyteläisellä tavalla on vasta sielukas ihminen: ihminen, joka ei unohda olla, vaan on omintakeisesti. Periaate, josta puhun, velvoittaa ihmistä pitämään huolta sielustaan.



Olen määritellyt hyvän ihmisen: hän on ihminen, joka on hyväksi –, hyväksi muille ihmisille ja hyväksi myös kaikille tärkeille asioille, joiden arvo ei riipu yksin ihmisistä (kuten luonnosta). Hän palvelijan virkaansa rajoittavat kuitenkin hänen ihmisoikeutensa ja hänen vastuunsa omasta sielustaan.





Lukemissuositus:

Terho Pursiainen: Karitsan kiukku. Helsinki: Kirjapaja 2008 [2005].