tiistaina, toukokuuta 06, 2008

Seurakuntaa kehittämässä Korpirauhassa: Visio ja strategia

Terho Pursiainen Korpirauhassa 6.5.2008




Visio ja strategia



1. Moniääninen kirkko; seurakunta yhteisöjen verkkona



Yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Ei ole mahdollista eikä toivottavaa, että Suomen kansan suuri enemmistö eläisi samanlaista elämää samojen arvojen perustalla saman ideologian mukaisesti. Jos kirkko koettaa turvata asemansa tämän vision varassa, sen käy huonosti: se pirstoutuu, lahkoutuu ja surkastuu. Vaihtoehtona on moniääninen kirkko ja kirkko verkkojen verkkona.



Uudessa testamentissa on ajankohtainen visio moniäänisestä kirkosta, joka on verkkojen verkko. Alkukirkko uhkasi pirstoutua, kun Jerusalemin juutalaisen seurakunnan ja paavalilaisen pakanalähetyksen uskonkäsitykset joutuivat konfliktiin. Pidettiin Jerusalemin apostolikokous. Yhteistä teologiaa ei yritettykään muodostaa. Keskinäisen luottamuksen pohjalta siunattiin vastapuolen työ. Luonteeltaan moraalisista minimiehdoista sovittiin. Yleiskirkollisesta kolehdista Jerusalemin köyhien hyväksi tuli yhteisyyden symboliksi. Kirkon moniäänisyys tunnustettiin ja kirkko käsitettiin yhteisöjen yhteisöksi.



Nykyseurakuntaan sovellettuna kirkon perintö käsitetään salaisuudeksi, jota mikään taho ei voi hallita. Kukin kykenee omaksumaan vain totuuden sirun ja senkin vaillinaisesti.



Oman käsitykseni mukaan messu on seurakuntaa kokoava yhteinen aarre, salaisuus, jota yhdessä vartioidaan. Messun on pidettävä yllä traditiota siltäkin osin, kuin nykyihminen ei sitä ahtaassa sitoutumisessaan nykytilanteeseen kykene ottamaan vastaan.



Jumalan sana ei mahdu ihmisen sanaan. Saarna on vain kolumnin tapainen kommentti, jossa messun syvästä ja suurelta osin käsittämättömästä aarteesta nostetaan esiin yksi näkökohta ja sovitetaan se seurakuntalaisten arkeen. Saarnat saavat olla hyvin erilaisia. Tämän käsityksen mukaan messu on seurakuntaelämän ydin. Se mitä olen sanonut messusta, soveltuu suureksi osaksi kaikkiin kirkon pyhiin toimituksiin.



Kirkon strategiapaperi ei ole selkeä. Kirkon moniäänisyys tunnustetaan siinä vain epäselvästi ja moniselitteisesti. Seurakunnan luonne yhteisöjen verkkona häviää sellaisten sananmuotojen taakse, joissa kuvataan kirkkoa yksiäänisenä instituutiona ja kristillistä uskoa järjestelmänä.



2. Seurakunta: valomerkin jälkeinen yhteisö



Kirkon strategiakannanotto ei tähdennä yksiselitteisesti sitä, että kirkko ja koko kristinusko ovat alustaan pitäen läpikohtaisin eskatologisia, lopunajallisia ilmiöitä. Sillä, mitä tässä puhun, ei ole mitään tekemistä apokalyptisen haaveilun kanssa.



Markus esittää Jeesuksen koko ohjelman ytimen ensimmäisessä luvussa. Sanoma on nykykielellä yksinkertainen: ihmiskunta on kestämättömän kehityksensä tiellä ajautunut umpikujaan. Aika on täyttynyt. Valomerkki on tullut. Jeesus kehottaa kuulijaa tekemään johtopäätöksen. Arvojärjestyksen on muututtava (metanoia, kääntymys). On uskallettava elää (pistis, uskominen) uuden arvojärjestyksen mukaan maailmassa, jossa ajan täyttyminen ei vielä ole ilmeistä vaan vanha arvojärjestys näyttää jatkavan voittokulkuaan. Kirkko ja jokainen seurakunta on valomerkin jälkeinen yhteisö, lopun ajan kansaa. Ajatuksen täytyy läpäistä koko seurakunnan elämä. Messu näkee jopa ehtoollisen lopunajallisena mediatapahtumana: kuulutamme Herran kuolemaa, kunnes hän palaa.



Lopunajallisuuden tulee lävistää kaikki, mitä seurakunnassa tapahtuu. Mikään, mikä ei olennaisesti kumpua niin sanoakseni valomerkkitietoisuudesta seurakuntaelämässä, on vain taustahälyä, joka estää sanomaa kuulumasta.



3. Itseään verottava seurakunta



Ensimmäiseksi parlamentiksi kutsun julkista yhteiskuntaa, joka rakentaa verovaroilla oikeudenmukaisuutta. Toinen parlamentti ovat ihmiset, jotka verottavat itse itseään omien ihanteittensa hyväksi. Seurakunta on niiden ihmisten toinen parlamentti, jotka verottavat itseään lähimmäisyyden (rakkauden) hyväksi. Diakonia on seurakunnan tapa olla.



Kristittyinä vaadimme oikeudenmukaisuutta yhteiskunnalta. Diakonia ei ole abstraktia oikeudenmukaisuutta. Sitä hallitsee lähimmäisyyden logiikka. Emme kysy, kuka on lähimmäisemme. Kysymme, kenen lähimmäinen olemme. Olen sen tarvitsevan lähimmäinen, jota lähempänä ei ole ketään muuta, joka auttaisi. Kysymys ei ole abstraktisesti, missä on suurin tarve. Kysymys on konkreettisesti, missä on tarvitsija, jota lähempänä ei ole ketään toista. Tästä johtuu, että Huopalahden seurakunnan diakoniana erityisenä tehtävänä – tehtävänä, jota muut eivät tee – on etsiä ennen muuta Haagasta niitä, jotka tarvitsevat apua.



Ihmiskunta elää viimeistä, valomerkin jälkeistä vaihettaan. Elämä kansainvälistyy väkivaltaisesti. Samalla kun maailmaa globaalistetaan niin, että voimavarat yksityistetään, toteutuu maailmassa vastoin suunnittelijoiden ja päättäjien tahtoa ongelmien sosialismi. Ilmastonmuutoksen taloudelliset ja sosiaaliset seuraamukset hyökyvät ajallaan Haagaan. Diakonian on oltava globaalia.



Seurakunnan on hankittava täysi tietoisuus valomerkin jälkeisen maailman ongelmien sosialismista. Ennen kaikkea se vaatii maailman opiskelemista.



Huopalahden seurakunnan diakoniassa ei mielestäni tapahdu mitään tarpeetonta. Kyse on siitä, onko maailma tarpeeksi väkevästi läsnä pienen seurakuntamme elämässä.



4. Kristillinen kasvatus ja uskon äidinkieli



En tunne edes ylimalkaisesti sitä työtä, mitä seurakuntamme tekee kristillisen kasvatuksen saralla. Tietoni rippikoulutyöstä ovat vuosikymmenten vanhoja.



Ihmisiä uhkaavat jäädä kulttuurissamme henkisesti osattomiksi. Ideologiat pettävät ja hajoavat, järjestelmät sortuvat. Yksilöt jäävät kaupallisten arvojen armoille (mammonismi). Media jyrää tajunnat ylivoimaisella voimallaan. Sieluttomat ihmiset rakentavat sielutonta kulttuuria.



Henkisesti osattomia ihmisiä ei sinänsä auttaisi se, että olisi nykyistä enemmän uskontoa. Maailmassa ja jopa meidän kirkossamme on paljon sielutonta uskontoa. Ihmisten pitäisi päästä tekemisiin pyhän kanssa elämässään. Kirkon strategiapaperi olisi selkeämpi, jos siinä puhuttaisiin Jumalan kohtaamisesta Jumalaan uskomisen sijaan. Oikein ymmärrettynä nämä käsitteet kyllä tarkoittavat samaa.



Pyhä on jotakin, joka on täysin kontrolloimatonta ja suuressa määrin ennakoimatonta (Henki puhaltaa miten tahtoo). Seurakunta ei voi järjestää seurakuntalaisille audiensseja Jumalan kanssa.



Kaksi asiaa se voi tehdä hengettömien hyväksi. Se voi tarjota levollisia mahdollisuuksia syventymiseen. Se voi opastaa ihmisiä ymmärtämään uskon äidinkieltä, niin että kirkon ja kristinuskon aarteet voivat raottua heille.



Uskon äidinkielen kieliopin opettaminen ihmisille on kirkon kasvatustyön perustehtävä. Oletan, että etenkin rippikoulun onnistumisesta tässä tehtävässä riippuu paljon, tihkuuko uusien sukupolvien elämään syvyyttä kristinuskon traditiosta.

maanantaina, toukokuuta 05, 2008

Saarna 2. sunnuntai helluntaista 2008: Ahneuden anatomia

Tämä saarna ei enää liity kantelutapaukseen, mutta julkaisen sen blogissani, kun mielestäni sanon siinä tärkeitä asioita hyvin ajankohtaisesta teemasta, ahneudesta.

Teksti: Luukkaan evankeliumin 12. luvusta (jakeet 13—21.)

Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon." "Mitä?" kysyi Jeesus. "Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?" Hän sanoi heille kaikille: "Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa."
Ja hän esitti heille vertauksen:
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?'
Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona."


Saarna: Ahneuden anatomia. Kolme eri näkökulmaa ahneuteen.

Tälle sunnuntaille, 2. sunnuntaille helluntain jälkeen, on epätavallisesti osoitettu kaksi vaihtoehtoista evankeliumitekstiä. Toisen luin juuri; nyt luen toisenkin Matteuksen evankeliumin kolmannestatoista luvusta. Se on lyhyt ja kuuluu näin:

Jeesus sanoi:

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.
Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen." (Matt. 13: 44—46.)

Molemmat tekstit käsittelevät omasta näkökulmastaan ahneutta. Kolmannen näkökulman samaan asiaan avaa Vanhan testamentin lukukappaleena oleva vanhurskauden profeetta Aamoksen teksti (Aam. 8:4-8).

"Kuulkaa tämä, te jotka poljette köyhiä ja tahdotte tehdä lopun maan nöyristä, sanoen: "Milloin loppuu uusikuu, että saamme myydä viljaa, ja milloin sapatti, että saamme avata jyväaitan, pienentää eefa-mitan ja suurentaa painon ja pettää väärällä vaa'alla, että saamme ostaa vaivaiset rahasta ja köyhän kenkäparista ja myydä akanoita jyvinä?" Herra on vannonut hänen kauttansa, joka on Jaakobin kunnia: Totisesti, minä en ikinä unhota yhtäkään heidän tekoansa. Eikö senkaltaisesta maa jo vapise ja kaikki sen asukkaat murehdi? Eikö se nouse kaikkinensa niinkuin Niili, kuohu ja alene niinkuin Egyptin virta?"


Kaikki tekstit koskettelevat omalta kannaltaan ahneutta. Esille nousee julma saalistaja, tyhjän turvan rakentaja ja askeettinen ahnehtija.

Julmat saalistajat

Aamoksen teksti osoittaa, ettei omia etujaan saa ajaa tai omia tarpeitaan tyydyttää miten vain. Tekstin kauppiaat eivät näe muuta kuin omat tarpeensa. He ajavat julmasti omia etujaan. Melkein aina, kun tyydytän oman tarpeeni tai toteutan oman etuni, vien toiselta saman mahdollisuuden. Jos saan viran, se jää saamatta toisilta, jotka hakivat samaa virkaa. Julmuus tarkoittaa sitä, että on valmis aiheuttamaan toisille suuria menetyksiä toteuttaakseen oman, jopa vain merkityksettömän mielitekonsa. Ahneus on julmuutta. Liiketoimintaa saa harjoittaa ja tulosta tehdä, mutta vallankin heikompien polkeminen jalkoihinsa niin tehdessään on väärin.

Tyhjän turvan rakentajat

Jeesuksen vertauksessaan kuvaama onnen potkaisema maatalousyrittäjä ei ole ahne ihminen. Hän on vain menestyvä ihminen, joka vallankin yhtenä vuonna saa poikkeuksellisen sadon.

Jeesus ei kerro, mistä sadon runsaus johtuu. On aivan mahdollista, että se on tulosta hyvästä suunnittelusta, kurinalaisesta toteutuksesta ja epätavallisesta uutteruudesta. Tunnollisessa elinkeinonharjoituksessa ei ole moittimisen aihetta. Kaikkien kannalta olisi toivottavaa, että jokainen meistä toimisi samalla tavoin.

Jeesus ei arvostele sitäkään, että maamies purkaa vanhat ladot ja rakentaa uusia. Säiden armoille satoa ei saa jättää. Torillekaan sitä ei voi viedä, jottei elintarvikkeiden ylitarjonta romahduttaisi hintoja ja saattaisi koko elinkeinoa. Varastoiminen tuleville vuosille on täysin järkevää ja läpikotaisin eettistä.

Jeesuksen kritiikki kohdistuu kahteen aivan muuhun asiaan.

Ensinnäkin: vertauksen maatalousyrittäjä suhtautuu väärin menestykseensä. Hän kuvittelee virheellisesti, että ihminen voisi rakentaa perimmäisen turvansa menestykseen ja saavutuksiinsa. Ihminen ei voi turvata asemaansa ja elämäänsä millään keinoin. Jeesus ei arvostele maanviljelijää itsepetoksesta. Toiseksi: maaviljelijän arvomaailma on tyhjä. Ihmisen elämäksi ei todellakaan riitä, että syö, juo ja ilkamoi. Jeesus arvostelee maamiehen sieluttomuutta.

Askeettiset ahnehtijat

Kolmannessa tekstissä, Luukkaan evankeliumista, on itse asiassa kerrottu sama vertaus kaksin eri sanoin. Muuan mies löytää jotakin, mikä on arvokkaampaa kuin kaikki muut asiat yhteensä – peltoon kätketyn aarteen tai verrattoman arvokkaan helmen. Hän myy kaiken, mitä omistaa, saadakseen siihen laillisen omistusoikeuden. Mikään muu ei merkitse hänelle mitään kuin tämä yksi arvotavara! Miehen käyttäytyminen on hätkähdyttävän kohtuutonta. Miten ahne hän onkaan! Ja juuri hänet Jeesus nostaa esikuvaksemme.

Askeesi on sitä, ettei mikään sellainen kelpaa, mikä ei ole kaikkein parasta ja kaikkein tärkeintä. Uusi testamentti käyttää sanaa sielu elämästä, jonka täyttää mieli ja tarkoitus. Jeesus kysyy, mitä ihmistä hyödyttäisi, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon, menettää sielunsa (Luuk. 9:25; Matt. 16:26.) Juuri niin näyttää käyneen onnen suosimalle maatalousyrittäjälle aiemmassa vertauksessa.

Yhteinen ahneutemme

Meidän aikanamme ylivertaisen tärkeä on sellainen näkökulma ahneuteen, josta tekstit eivät mainitse mitään. Ahneuden pahin uhka ei ole siinä, että muutamat elinkeinoelämän päättäjät ja muut hyvässä asemassa olevat ihmiset ovat meitä muita ahneempia. Vakavinta on yhteinen ahneutemme, elämänmuoto, johon kukin meistä osallistuu omien voimavarojensa mukaisella panoksella, toinen toista suuremmalla. Se uhkaa koko ihmiskunnan, jopa koko elämän tulevaisuutta.

Tarkoitan aineellisten arvojen ylivaltaa, mammonismia. Kuvittelemme, että omat ja lastemme asiat ovat hyvin, jos saamme syödä, juoda ja ilakoida. Sieluttomina ihmisinä rakennamme yhdessä sielutonta yhteiskuntaa ja sielutonta maailmaa, jossa huoli elämän perusehdoista unohtuu.

Asiaan on suhtauduttava omakohtaisesti. Syyllisiä eivät ole ne, joilla on jo hyvin paljon ja jotka tahtovat aina vain enemmän. Syyllisiä olemme me. Vanhurskautamme itsemme kevytmielisesti, kun huomaamme ahneuden merkit pelkästään joissakin muissa ihmisissä kuin itsessämme.

Päivän tekstit kutsuvat parannukseen. Evankeliumien mukaan Jeesus käytti parannuksesta sanaa metanoia. Se tarkoittaa yksinkertaisesti uutta arvojärjestystä ja uutta elämänmuotoa. Parannuksen vaatimus ei koske muita ihmisiä, vaan meitä itseämme. Yhteinen ahneutemme ei lopu, ellemme nimenomaan me itse tarkista arvojärjestystämme ja muuta elämänmuotoamme. On tärkeää ymmärtää, että Jeesuksen vertaukset ja profeetan sana koskevat meitä, ei muita.