Taiteen etiikasta Metropoliassa 25.9.2009
Pinnan syvyydestä. Kolme luentoa taiteen filosofiasta Metropoliassa 25.9.2009 13-16
Pohjana esitelmä ”Taiteen etiikasta” (Värinää-viikolla Järvenpäässä Taiteen merkitys—seminaarissa 19.3.2006).
1.
Taide ja perheyhtäläisyys
On ilmeisiä taideteoksia, kuten Leonardo da Vincin maalaus Mona Lisa tai Igor Stravinskyn sä-vellys Kevätuhri. On vähemmän ilmeisiä taideteoksia: taidenäyttelyyn kuskattu WC-pönttö tai sävellys, johon ei sisälly yhtään ääntä. Mikä erottaa minkä tahansa teelmän (inhimillisen tarkoituksen tuotteen eli artefaktin) taideteoksesta tai jopa puhtaan luonnontuotteen kuten kasvuolosuhteiden merkilliseksi muotoileman karahkan taideteoksesta? Miten taide on määriteltävä?
Tarvitaan filosofi Ludwig Wittgensteinin käyttöön ottamaa perheyhtäläisyyden (family resemblance) käsitettä. Saman suvun jäseniä yhdistää toisiinsa perheyhtäläisyys. Käsite viittaa esimerkiksi heidän ulkonäköönsä tai muihin havaittaviin ominaisuuksiin. Verrattakoon suvun yksilöitä pareittain, siis jokaista jokaiseen toiseen. Suuressa suvussa on monia pareja, joiden jäsenten ulkonäössä ei ole yhtään ilmeistä toisen jäsenen ulkonäköä smuistuttavaa piirrettä. Toisaalta muutamat suvun jäsenet muistuttavat muutamia toisia saman suvun jäseniä hyvin tarkasti. Samoja tai hyvin samanlaisia piirteitä on kovin monia. Olennaista on, että verrataanpa ketä tahansa suvun jäsentä kaikkiin toisiin suvun jäseniin, näistä löytyy monia tai ainakin yksi sellainen, jolla on samoja tai samanlaisia piirteitä. Vaikka on niitä suvun jäseniä, jotka eivät muistuta toisiaan, he ovat yhdistettävissä toisiinsa yhden tai useamman linkin välityksellä eli sellaisten suvun jäsenten kautta, jotka muistuttavat toisiaan.
Yksinkertaistettakoon taiteen käsitettä niin, että taide on taideteosten kokoelma. Teoksia yhdistää perheyhtäläisyys. Jokaista kokoelman teelmää vastaa toinen kokoelman teelmä, joka on yhdessä tai monessa suhteessa samanlainen. Kokoelmaan kuuluu toisia teelmiä, jotka ovat aivan erilaisia. Valittiinpa teelmistä mikä tahansa, se on mahdollista sijoittaa yhdeksi linkiksi sellaisten linkkien jonoon, jotka muistuttavat pareittain olennaisella tavalla toisiaan. Taidetta ei määritä se, millaisia teelmät ovat, vaan se, missä suhteessa ne ovat toisiinsa.
Kuvauksen tärkeitä momentteja on kaksi. Ensiksi. Teelmien joukko ei ole satunnaisotanta maailman kaikkien teelmien joukosta, vaan toisiinsa mielekkäällä käsitteellisellä tavalla kytkeytyvä kokonai¬suus, looginen kategoria. Toiseksi. Joukkoon kuuluu alkioita, jotka eivät kytkeydy toisiinsa millään muulla mielekkäällä perusteella kuin nimenomaan sen perusteella, että ovat tämän joukon alkioita.
Momenteista johtuu, ettei yhden taideteoksen tai rajallisen taideteosten otoksenkaan perusteella ole pääteltävissä, millainen teelmän pitää olla, jotta se kelpaisi taideteoksiksi. Mikä tahansa teelmä ei ole taideteos, mutta sen, onko se taideteos, määrää koko taiteen traditio, ei mikään sen rajallinen osa. Samasta syystä johtuu, ettei niistä teoksista, jotka tähän asti ovat olleet taideteoksia, voi mitenkään päätellä, millaisia teoksia tulevaisuudessa hyväksytään taideteoksiksi.
Taiteen traditio ja taideyhteisö
Sana traditio ei ole satunnainen tässä yhteydessä. Taide on nimenomaan traditio. Se on jotakin, mikä tapahtuu ajassa, toisiaan seuraavien ja toisiinsa kiinnittyvien ilmiöiden jatkumo. Samalla kun se on historiallinen prosessi, se on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Taide on sitä, mitä erityiselle taideyhteisölle tapahtuu.
Taideyhteisö on yhteiskunnassa elävä enemmän tai vähemmän selkeästi määritel¬tävissä oleva niiden ihmisten joukko, jotka sitoutuvat tavalla tai toisella, mutta vakavalla tavalla taiteen traditioon. Taide on ilmi¬öitä, jotka tapahtuvat tässä yhteisössä ja tälle yhteisölle. Yhteiskunnissa, joissa sellaista yhteisöä ei ole osoitettavissa, ei ole taiteen traditiota. Siellä ei siis esiinny taideteoksia. Vaikka taideteoksia ei esiinnykään, esiintyy toki kauniita teelmiä ja muita kohteita ja tärkeitä kauneuden kokemuksia. Kauneuden elämykset ovat uskoakseni ihmisille tyypillisiä.
Taideyhteisön ei tarvitse olla erityinen osa yhteiskuntaa, niin että olisi taideyhteisö ja muuta väkeä. Yhteiskunta voi itsessään olla taideyhteisö, joka identifioi itsensä nimenomaan taiteensa traditioon. Sellainen olisi jossakin merkityksessä ihanteellinen yhteiskunta. Olennaista on siis sitoutuminen taiteeseen. Missään, missä ei ole niitä, jotka sitoutuvat taiteeseen, ei ole taidetta.
Kulttuurissa, jossa ei ole taidetta, saattaa silti olla esillä teelmiä tai tapahtua ilmiöitä, jotka jostakin toisesta kulttuurista kotoisin oleva tarkastelija saattaa tunnistaa hyvin samantapaisiksi kuin taideteokset tai muut taiteen ilmiöt hänen omassa kulttuurissaan. Voimmehan ihailla monia eläin- ja kasvikunnan koskettavia ja ylväitä ilmiöitä. Sellaisia teelmiä ja sellaisia ilmiöitä voidaan käsitellä taiteen ilmauksina analogisessa merkityksessä. Luonto luo ikään kuin taidetta.
Taide dialogina
Taiteen kuvaaminen historialliseksi ja yhteisölliseksi keskusteluperinteeksi korostaa samantapaisia piirteitä taiteessa kuin perheyhtäläisyyden käsitekin. Taide on tietyn kulttuurin ja tietyn yhteiskunnan taideyhteisön käymää keskustelua. Se on traditio siinä merkityksessä, että se jatkuu sukupolvesta toiseen eli edellyttää edellisten sukupolvien perinnön siirtämistä aina uudelle sukupolvelle.
Teelmä tai muu ilmiö määrittyy taideteokseksi tai taiteen piiriin kuuluvaksi muuksi ilmiöksi sen perusteella, että se on repliikki, joka liittyy taideyhteisön käymään keskusteluun. Teelmässä tai ilmiössä itsessään ei tarvitse olla sellaisia piirteitä, jotka poikkeaisivat muista teelmistä tai ilmiöistä, kun niitä tarkastellaan irrallaan kulttuurista ja taideyhteisöstä. Kriteerinä ole se, millainen ilmiö on, vaan se, mikä yhteys sillä on taideyhteisön keskusteluun eli mitä asiaa sillä on sanottavanaan taideyhteisölle.
Maailman vessoissa on lukemattomia vessanpönttöjä. Vessanpöntöissä itsessään ei ole luontaisia taiteellisia arvoja. Vessanpöntöstä tulee taidetta, kun se esitellään repliikkinä taideyhteisön käymään keskusteluun (Marcel Duchamp). Jokin teelmä tai ilmiö on repliikki keskusteluun silloin, kun se kommentoi sitä, mitä keskustelussa on aiemmin sanottu, tapahtunut tai ollut, ja samalla luo odotuksia siihen nähden, mitä keskustelussa seuraavaksi sanotaan, tapahtuu tai on. On sävelletty sävellys, joka on pelkkää äänen puuttumista (John Cage, 3´33” – kolmen minuutin hiljaisuus). Kun sävellys esitettään, ”konsertin” sisältönä on pelkästään se, miten yleisö reagoi, kun ääntä ei kuulu. Sävellys ja esitys eivät itsessään, taiteen traditiosta erilleen käsitettyinä ilmiöinä, ole mitään, mikä erottaisi ne muista teelmistä ja ilmiöistä nimenomaan taiteen teelmiksi tai ilmiöiksi. Jos sävellys kuitenkin esitetään repliikkinä siihen, mitä taiteen keskustelussa on aiemmin sanottu, tapahtunut tai ollut, ja sen avulla avataan odotuksia siitä, mitä seuraavaksi sanotaan, tapahtuu tai on, siitä tulee taideteos.
Taiteen käsittäminen dialogiksi taideyhteisössä ja taiteen traditiossa osoittaa monet taidehistorian suosimat kysymyksenasettelut tyhjänpäiväisiksi käsitesekaannuksiksi.
Taideteorian luennoilla on kyselty, voisiko simpanssi luoda vahingossa taidetta, jos sille annettaisiin suti ja maaleja, kangasta ja rajattomasti aikaa tai tekstinkäsittelylaite. Taideteoksen ei tarvitse olla nimenomaan tarkoitettu. Kun taideyhteisö käy keskusteluaan avoimin ovin, kokouksen osanottajat saattavat kuulla sattumaltakin jotakin, joka suhtautuu mielekkäästi siihen, mitä seminaarisalissa on juuri sanottu, ja vaikuttaa siihen, mitä siellä seuraavaksi sanotaan. Se että tämän repliikin on sanonut satunnainen ohikulkija, joka ei tiennyt osallistuvansa ääntelyllään taiteen traditioon, on yhdentekevää.
Luonnosta löytynyt karahka voidaan asettaa näyt-teille taidenäyttelyyn. Se on taidetta, jos se taideyhteisön omasta näkö- (tai kuulo-) kulmasta on repliikki sen käymään keskusteluun. Teelmä ei ole taideteos sen perusteella, mitä sen tekijä on aikonut, vaan sen perusteella, mitä taideyhteisö näkee tai kuulee siinä. Sen tähden kenenkään aikoma¬ton luonnontuotekin voi taideyhteisöön tuotuna tulla taiteen kantajaksi.
2.
Taide taiteen määritelmien systemaattisena särkemisenä
Yhdestä tai useastakaan taideteoksesta ei voi päätellä, millainen toisten taideteosten tulee olla. Tai¬teteosten joukko on avoin joukko. Taide on raollaan oleva ovi huoneessa, jossa keskustellaan.
Taideteosta ei voi yksinkertaisesti uusintaa (toistaa sellaisenaan). Samaa repliikkiä ei voi sanoa toiseen kertaan samassa keskustelussa.
Asia on kuitenkin sanottava tarkemmin. Esteettinen efekti voi perustua nimenomaan sa¬man toistamiseen yhden tai useamman kerran (sävellyksen teeman toistaminen sellaisenaan tai va¬rioiden tai tahallisesti toistuva repliikki näytelmän käsikirjoituksessa). Repliikin sanomahan voi sisältyä nimenomaan siihen, että jotakin toistetaan.
Nämä tarkennukset eivät kumoa sitä, että samaa taideteosta ei voi toistaa. Jos joku tuo taidenäyttelyyn saman vessanpöntön jonka Duchamp pani esille aikaisemmassa taidenäyttelyssä, se ei ole uusi repliikki taideyhteisön käymässä keskustelussa. Se ei siis ole taidetta.
Taide ei sisälly itse kohteeseen, teelmään tai luonnontuotteeseen, vaan siihen, mitä traditiossa tapahtuu, kun kohde introdusoidaan taideyhteisön keskustelun tiettyyn kontekstiin. Cagen sävellys voidaan esittää yhä uusille yleisöille repliikkinä tradition yleisössä herättämiin ja ylläpitämiin esteettisiin odotuksiin, muttei toiseen kertaan samalle yleisölle, ellei nimenomaan sen toistaminen toimi mielekkäänä uutena repliikkinä traditiossa.
Perheyhtäläisyys ja taiteen dialogisuus merkitsee sitä, että taidetta on vain se, mikä särkee siihenastista taidekäsitystä.
Teelmä tai luonnontuote on taidetta sikäli kuin se sekä vastaa taideyhteisön odotuksiin että yhtä aikaa särkee niitä. Taidepsykologiassa keskustellaan siihen, missä suhteissa jo sanottu, siis tuttu, ja uusi ovat toisiinsa nähden aineksessa, joka tuottaa esteettisen elämyksen, esimerkiksi esteettisesti tärkeän romaaninlukukokemuksen. En kuitenkaan tässä puhu näistä taidepsykologisista, itsessään mielenkiintoisista kysymyksenasetteluista.
Taideyhteisö ottaa repliikin vastaan taideteoksena tai taidetekona vain, jos se särkee tai¬teen määritelmää, loukkaa tradition määrittelemää taidekäsitystä. Repliikki on tyhjä, sitä ei oteta vastaan taiteena, jos se vain toistaa ja vahvistaa taidekäsityksen. Mitään, mikä ei ole kriittisessä suhteessa taidekäsitykseen, ei kuulla repliikkinä taidekeskustelussa. Tällä tavalla taide etenee tuottaen taideilmiöitä, jotka noudattavat perheyhtäläisyyden logiikkaa ja tuottavat sen dialogin, jota tarkoitetaan taiteella. Etsitään sitä mitä ei vielä ole. Tuotetaan yllätystä.
Esteettinen elämys ja elämän sulostuttaminen
Taidepsykologia tutkii esteettisen elämyksen teoriaa ja käytäntöä. Esteettiset elämykset ovat mo¬nille yksilöille erittäin tärkeä elämän osa ja merkinnevät kaikille jotakin, toisille enemmän kuin toi¬sille. Niiden tutkiminen ja ymmärtäminen on merkittävä taiteen tutkimukseen kuuluva yritys.
Omissa taidepohdinnoissa jätän esteettisen elämyksen vähemmälle huomiolle. Taidekäsitykseni on eksistentiaalinen, ei niinkään esteettinen. Minua kiinnostaa taiteessa nimenomaan taiteen totuus.
Käsittelen hiukan tuonnempana tarkemmin sitä, mitä nimenomaan taiteen totuudella tarkoitan. Sii¬hen asti on tärkeää vain se, että taiteen virittämät elämykset ovat vain yksi taiteen puoli, toinen, olennaisempi, on totuus.
Taiteen vastaanottajassaan herättämät tunteet ovat tärkeitä, mutta eivät niin tärkeitä kuin taiteen raottama ovi totuuteen. Luultavasti totuuden avautumiseen aina ja jopa välttämättä liittyy tärkeitä tunteita. Jos niitä ei esiinny, ei taideteos varmaankaan avaa aidosti totuutta
Erotan eksistentiaalisesti merkittävästä taiteesta sen taiteen, jonka pyrkimys rajoittuu esteet¬tisten elämysten tuottamiseen. Jos taiten tuotetaan jotakin, jonka tarkoituksena on tuottaa esteettisiä elämyksiä, sulostetaan elämää, muttei aina luoda taidetta. Antamani nimitys – elämän sulostaminen – saat¬taa olla liian madaltava, mutta tärkeää on, että taiteen totuus ja elämän suloiset puolet ovat eri asioita.
Taidokkaalla toiminnalla, jonka pyrkimys rajoittuu elämysten tuottamiseen, saattaa toki olla kunnianhimoisia tavoitteita. Se ei aina tyydy joidenkin erityisesti taiteelle omistettujen hetkien täyttämiseen, vaan saattaa pyrkiä tekemään koko ihmiselämästä aina perimmäistä arkea myöten jalomman: suloisemman, jännittävämmän ja ylevämmän. Sehän on hienoa. Monet kannattavat elämänkatsomusta, jonka mukaan ihmisen ylin tarkoitus on elää suloisesti. Torjun esteettisen elämänkatsomuksen. Mielestäni on tärkeämpää, että elämä on totta, kuin se, että se on suloista, jännittävää tai ylevää.
3.
Taiteen totuus ja propositionaalinen totuus
Taiteen totuus on erilaista kuin tieteen ja arjen propositionaalinen totuus. Propositio on väitelause. Väitelauseille on ominaista, että niiden totuusarvo on yksi tai nolla. Ne ovat tosia tai epätosia. Tavanomaisen mielikuvan mukaan tiede testaa väitelauseita ja kokoaa ja järjestää niitä, jopa rakentaa niistä järjestelmää. Se laajentaa jo tiedetyn alaa. Se jäsentää tieteellistä, totta käsitystä todellisuudesta. Kun selitetyn piiri kasvaa, lähestytään tavoitetta: tiedetään kaikki tietämisen arvoinen. Tällainen kuvaus yksinkertaistaa tieteen ideaa sopimattomasti, mutta se tähdentää oivallisesti sitä, mitä taiteen etsimä eksistentiaalinen totuus ei ole.
Taiteen totuus ei ole mitään, minkä jokin taho voisi saada haltuunsa ja hallintaansa, puhumattakaan siitä, että joku voisi varastoida taiteen totuutta yhä suurempia määriä. Taiteessa jokainen haltuun otettu totuus on enää vain totuuden fossiili.
Taiteen totuus on se ulottuvuus, missä taideyhteisön keskustelu tapahtuu, missä tehdään ja vastaan¬otetaan taidetta. Totuus ei ole määre, joka kuvaa keskustelun kuluessa lausuttuja puheenvuoroja. Totuus ei sijaitse teoksissa, vaan teokset syntyvät tai tapahtuvat totuudessa.
Eksistentiaalinen totuus on jotakin, mitä emme – mitä me ihmiset emme – vielä ole, mutta voi¬simme olla. Eksistentiaalinen totuus on ihmisyyden toistaiseksi toteutumattomia mahdollisuuksia. Mahdollisuudet eivät tässä viittaa hyötyihin tai erilaisen menestymisen tilaisuuksiin. En kuvaa yksilön kasvua kohti täydellisyyttä. Ajatukseni ei ole perfektionistinen. Tarkoitan on uusia syvempiä tapoja olla yh¬dessä toisten ihmisten kanssa ihminen.
Olen kirjoissani kuvannut taiteeseen sitoutuneita ihmisiä totuusyhteisöksi. Totuusyhteisön muo-dostavat ne, jotka sitoutuvat yhdessä etsimään totuutta. Sen tähden he altistavat itsensä kolle-goidensa – muiden totuuden etsijöiden – ja etsittävän totuuden kritiikille.
Totuus, jota etsitään, ei ole löydettävissä, koska se tuhoutuu heti löytäjänsä käsissä. Löytämättä koskaan etsimäänsä etsijät muuttuvat etsiessään. Eksistentiaalisen totuuden olennaisin piirre onkin sitoutuminen muuttumaan. Yksilö määrittelee kohteen taiteeksi – tapahtumaksi eksistentiaalisen totuuden dimensiossa –, kun lähestyy sitä alttiina, muuttumisen valmiudessa. Taidetta ei ole siellä missä ei ole alttiutta. Kyse ei ole siitä, että ollaan valmiita kerkeästi tarkistamaan kantoja ja mielipiteitä. Ihmisenä muuttuminen on olennaisempi tapahtuma kuin mielipiteen tai asenteen muuttaminen. Ihmiset muuttuvat ihmisinä vain yhdessä toistensa kanssa.
Kohteen kohtaamisella taiteena ja toisen ihmisen kohtaamisella ihmisenä ovat siis identtiset määri¬telmät (ks. kirjani Karitsan kiukku, 2005).
Tiede edistyy. Taide ei edisty. Toisin kuin tieteen väitelauseiden totuus taiteen eksistentiaalinen totuus ei kasaannu (kumuloidu). Totuutta ei koskaan vielä ole. Totuus on aina – ei vain tosiasiassa vaan jopa käsitteellisesti – kynnyksen takana, toisella puolella (trandskendenttia). Sen tähden taide ei kasva, vaikka menneen taiteen muistot täyttävät aina vain uusia museoita.
4.
Universaali moraali, paikalliset eetokset
Olen monissa moraalifilosofisissa kirjoissani käsitellyt etiikkaa kaksiosaisena kokonaisuutena.
Ensimmäinen etiikan perusosista on moraali. Moraali liittyy kaikkien ihmisten yhteiseen perus¬etuun, keskinäiseen luottamukseen. Moraali on yhteisen perusedun valvomista ja puolustamista. Kaikki yhdessä katsovat jokaista erikseen ja valvovat, ettei kukaan ryhdy mihinkään, mikä vaaran¬taisi keskinäistä luottamusta. Olennaista moraalin käsitteessä on moraalin universaalisuus eli ylei¬syys: moraali on vaatimuksia, jotka kohdistuvat kaikkiin ihmisiin kaikissa kuviteltavissa oloissa aivan riippumatta siitä, mitä kukin on itse tehnyt tai mihin ryhtynyt, esimerkiksi mitä luvannut tai mihin sitoutunut. Voidakseen vaatia pätevästi moraalin ei tarvitse vedota sitoutumiseen.
Toinen etiikan perusosista ovat eetokset, arvomaailmat. Ihmiset muodostavat arvoyhteisöjä ja liitty¬vät vapaaehtoisin valinnoin arvoyhteisöihin. Arvoyhteisöissä sitoudutaan yhdessä toisten kanssa arvomaailmoihin eli eetoksiin. Hyvinä esimerkkeinä ovat poliittiset puolueet ja uskonnolliset yhtei¬söt kuten kirkot. Sosialidemokraattien ideologia ja luterilainen kristinusko ovat eetoksia. Taideyh¬teisö – ainakin ihanteensa tasolla – on arvoyhteisö.
Olennaista eetoksille on kaksi asiaa. Ensinnäkin ne kohdistavat velvoituksensa vain niihin, jotka ovat sitoutuneet vapaaehtoisesti: Toiseksi ne ovat voimassa vain tietyn arvoyhteisön piirissä. Eetokset ovat paikallisia etiikoita, toisin kuin moraali, joka on universaalista. Moraali velvoittaa kaikkia, mutta taiteen etiikka vain taideyhteisöä (taiteilijoita ja sitoutuneita taiteen vastaanottajia tai taiteeseen osallistu-jia). Ei ole moraalitonta olla epätaiteellinen, mutta taideyhteisössä epätaiteellisuus on epäeettistä.
Moraalin ja eetosten vaatimuksilla on keskinäinen kiireellisyysjärjestyksensä. Kukaan ei voi pelkästään lupaamalla jotakin vapautua velvollisuuksistaan, siitä mitä moraali vaatii. Mikään arvomaailma ei vapauta yksilöä moraalin vaatimuksista. Moraali asettaa taiteenkin eetokselle rajat. Taiteen eetos ei anna lupaa mihinkään, minkä moraali kieltää. Moraali kieltää kaiken, mikä vaarantaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Taide ei tapahdu moraalin tuolla puolen. Ylhäisestä kutsumuksestaan juopuneet taitelijat ovat aikojen kuluessa usein erehty¬neet luulemaan niin.
On ilmeistä, että monet ongelmat taiteen piirissä ovat universaalisen moraalin ongelmia, eivät eri-tyisiä taiteen eetoksen ongelmia. Niinpä ylenkatsova ja julma hyökkäys toisen ihmisen syvimpiä tunteita vastaan on väärin, vaikka se tehtäisiin taiteen nimissä. Viittaan tässä tuttuun pilapiirrosko¬huun, mikä on yhä ajankohtainen keskustelunaihe.
Muhammedin karikatyyrit eivät ole aivan yksinkertainen asia. Taiteen käyttämi¬nen itsetarkoituksellisen loukkaamisen tekosyynä on moraalitonta. Samanaikaisesti voi moraalitonta olla myös taiteen ilmaisun rajoittaminen jopa niissä tapauksissa, joissa vapautta käyte¬tään ilmeisen väärin. Nämä asiat ovat yhtä aikaa mutta laadullisesti eri tavoin väärin, samalla tavalla kuin on yhtä aikaa mutta eri tavoin väärin antaa mafialle omertà-lupaus ja rikkoa sama lupaus. On eri tavalla oikein paljastaa mafian salaisuuksia poliisille kuin vaieta niistä vedoten antamaansa lupaukseen. Kaikki asiat eivät ole oikein tai väärin aivan samalla tavalla,
Otan esimerkin muutaman vuoden takaisesta keskustelusta. Olen vakuuttunut siitä, ettei dokumenttielokuva Visa Koiso-Kanttilan Isältä pojalle kestä moraalisesti kaikin puolin. Taiteelliset tarkoitusperät eivät oikeuttaneet dokumentin kuvaajaa houkuttelemaan isäänsä (tai ketään muutakaan) julkisesti nöyryytettäväksi. Teos on kuitenkin ansiokas työ. Koiso-Kanttilan dokumentti on yhtä aikaa erinomainen taideteos ja moraalisesti väärä teko. Se on tärkeä taideteos ja dokumentti. Tekijä ei kuitenkaan pääse moraalisen moitteen alta viittaamalla tekonsa taiteelliseen tasoon. Hän käytti väärin isäänsä teosta luodessaan.
Totuus, hyvyys ja kauneus ovat toisistaan riippumattomia asioiden ulottuvuuksia. Opetan tässä toi¬sin kuin ne monet muut asiasta puhuneet ja kirjoittaneet, joiden mielestä taidetta voi olla vain se, mikä on moraalisesti hyvää ja oikein. Taiteen tekijät eivät välttämättä ole hyviä ihmisiä.
Koiso-Kanttila rikkoi Immanuel Kantin tutun kategorisen imperatiivin tarkoittamaa kieltoa. Impe¬ratiivin mukaan ihmisen on väärin kohdella ihmistä – toista ihmistä ja itseään – pelkkänä välineenä. Jokaista ihmistä on kohdeltava myös päämääränä itsessään. Toista ihmistä – tai itseäänkään – ei saa käyttää edes pelkkänä taiteen välineenä.
Kategorinen imperatiivi on omasta mielestäni paras filosofian perinteestä löytyvä muotoilu itse asi¬assa kaikelle, minkä universaalinen moraali kieltää myös taiteen piirissä.
Periaatetta voisi kutsua ihmisen pyhyyden periaatteeksi. Ihmisen pyhyys on tärkeämpi pyhyys kuin taiteen pyhäksi koettu vapaus.
Kuvaamaani tärkeysjärjestykseen voidaan vedota myös väärin. Ihmisen pyhyyteen vetoaminen tai¬teen vapautta vastaan saattaa joskus olla aitoa. Tavallisesti se on tekosyy. Taiteen tekijä ja taiteen yleisö eivät saa taipua tekosyiden edessä.
Niinpä kaikkien uskontojen ja kaikkien muidenkin ideologioiden fundamentalistiset valheet pitää paljastaa, vaikka siten loukattaisiin uskovaisia. Heikommaksi koetun, vierasta henkistä maailmaa edustavan tahon itsetarkoituksellinen loukkaaminen (hänen lyömisensä yläviistosta kuten tans-ka¬laisissa pilakuvissa) on kuitenkin moraalitonta.
5.
Taiteen etiikka totuusprosessin aitoutena
Taiteen etiikasta puhuttaessa moraalin yleiset vaatimukset eivät itse asiassa ole erityisen kiinnosta¬via. Kiinnostavia ovat taiteen eetoksen erityiset vaatimukset. Ne ovat taiteen etiikkaa sanan varsi¬naisimmassa merkityksessä.
Taiteen eettisyyttä on sen eksistentiaalisen totuusprosessin aitous, joka taide on. Taiteen etiikan ydinvaatimuksena on kieltäytyminen valmiista totuudesta ja oikeassa olemisesta. Totuus on taiteelle jotakin, mikä on – aina, siis kroonisesti eikä vain toistaiseksi – vasta tulossa, vasta ovelle koputta¬massa.
Tämä periaate torjuu taiteen valjastamisen esimerkiksi poliittisen tai eettisen (tai jopa esteettisen) ohjelman välineeksi. Taide on periaatteessa epäluuloinen jokaista ohjelmaa kohtaan. Askeettinen sitoutuminen vain siihen, mikä on vasta tulossa – syntymässä –, on käsitteellisesti irtisanoutumista kaikesta, mikä on jo olemassa. Se on periaatteellista uskottomuutta jo olevalle.
Taiteen sitominen tiukkaan puoluekuriin on helposti havaittavissa ja torjuttavissa. Vaikeampaa on havaita taiteen sitoutuneisuus yhteiskunnallisiin kliseisiin. Monet uskovat, että itsessään kepeät yh¬teiskunnalliset mielipiteet muuttuvat totuudeksi, jos ne sijoitetaan elokuvaan, romaaniin tai runoon. Taiteena esitetään usein aivan lapsellisia, hupsuja ja populistisia poliittisia ”totuuksia”. Yhteiskunnallinen populismi näyttää olevan joidenkin taitelijoiden suoranainen tavaramerkki.
Taiteilija ei ole ihminen, joka – toisin kuin tavalliset ihmiset – näkee todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on. Taiteen totuus ei ole siinä, millaisia väitteitä teokseen sijoitetaan. Se on siinä, että sekä taiteen tekijä että sen yleisö ovat alttiita muuttumaan, tulemaan toisiksi kuin mitä ovat, ja anta¬vat sen tähden todellisuuden koskettaa itseään.
Salaisuuden vaaliminen – taide ja uskonto
Taide ei ole ainoa eksistentiaalinen totuusprosessi. Jos uskonto käsitetään minun tavallani, se on niin ikään eksistentiaalinen totuusprosessi. Taiteen ja uskonnon suhdetta on välttämätöntä käsitellä taiteen etiikassa, koska kautta aikojen on ollut niitä, joille taide täyttää elämässä sen paikan, jossa joillakin toisilla on uskonto.
Uskonnossa on taiteen tavoin kyse siitä, että totuuden etsijä altistaa itsensä totuuden ja toisten to¬tuuden etsijöiden aiheuttamalle muutokselle. Totuuden nimessä on tunnustaminen, että uskonnot sosiologisina suureina ovat useimmiten tyypillisesti nimenomaan totuusyhteisön vastakohtia, eivät avautumista totuudelle, joka on tulossa, vaan lymyämistä jo löydetyn ja haltuun otetun totuuden fundamentalistisiin bunkkereihin.
Taide ei elävän elämän ilmiönä ole aina ihanteensa mukaista. Osa taiteen yhteiskunnallisesta ken¬tästä on pelkkää ihanteetonta ahtaiden kliseiden sirottelua. Olen jo selittänyt, että minun ihanteeni mukaisessa taiteessa – eksistentiaalisessa totuuden etsimisessä – on kyse siitä, mitä emme vielä ole, mutta miksi voisimme tulla. Tämän ajatuksen voi ylentää (ekstrapoloida) toiseen kertaluokkaan: sekä taide että uskonto ovat olemukseltaan jotakin sellaista, mitä ei vielä ole, vaikka voisi olla. Taide – kuten ihanteeni mukainen uskontokin – on jotakin perimmäisen tärkeää, mikä meiltä vielä puuttuu.
Saksalainen Rudolf Otto pohtii kuuluisassa kirjassaan Das Heilige – Pyhä – uskonnossa koetun ja muilla elämänaloilla koetun pyhyyden välistä eroa. Pyhä on Ottolle mysterium tremendum et fas-cinans: kauhea mutta samalla ihana salaisuus. Hän kiinnittää huomiota siihen mielestään selvään laadulliseen eroon, mikä on esimerkiksi vihaisen koiran ja yliluonnolliseksi koetun ilmiön – kuten aaveen kaltaisen mielikuvitusolennon – herättämän pelon tai kauhun välillä. Siitä Otto päättelee, kuinka uskonnossa tavattava kauheus ja ihanuus ovat laadullisesti erilaisia kuin syvän taiteellisen kokemuksen tavoittama kauheus ja ihanuus.
En ole kyennyt määrittelemään vakuuttavalla tavalla uskonnollisen pyhyyden kokemusta, joka olisi selkeästi erilainen, aivan eri kategoriaan kuuluva, asia kuin taiteen syvin kosketus. Ehkäpä sittenkin se pyhyys, joka tekee taiteesta peritärkeän – käsitteestä tarkemmin kirjassani Sokea Äiti (1984) –, on olennaisesti uskonnossa tavattavaan pyhyyteen verrattava ilmiö. Ainakin toistaiseksi oletan niin.
Uskonnollisen pyhän käsitteen olennainen momentti on pyhän salaisuusluonne. Se, mikä on pyhää, on salaisuutta ja jää salaisuudeksi suostumatta koskaan kokijansa tavoitettavaksi tai haltuun otettavaksi. Pyhän selittäminen profanoi pyhän eli tuo torille, pyhäkön eteen (latinaksi: pro fano, ’pyhäkön edessä’) sen, mikä kuuluisi pyhäkköön. Jumalan palvelijan tehtävänä aidossa uskonnossa on nimenomaan olemisen salaisuuden vaaliminen.
Luullakseni taiteen etiikan tärkein vaatimus on ilmaistavissa samoilla sanoilla: taide on olemisen salaisuuden vaalimista. Taiteen käsitteellinen vastakohta on julkeus.
Samaa johtopäätöstä kohden gravitoi (puoltaa) toinenkin ajatuslinja. Matemaatikko Roger Penroselta saamani virikkeen pohjalta väitän, että taiteen käsitteellinen vastakohta on mielipide. Penrose vertaa ihmisaivojen tilaa ennen mielipiteen muodostamista jostakin asiasta kvanttimekaniikasta tuttuun tilanteeseen, jossa aineen perus-”hiukkanen” on vielä todennäköisyys-”aallon”tilassa. Kun mielipide muodostuu, todennäköisyysaalto romahtaa oikeaksi ainehiukkaseksi, atomiksi. Kiteytyminen on perim-mältään romahtamista.
Taiteen totuutta voi verrata tuohon ajattelun ensimmäiseen, aaltovaiheeseen. Mielipide puolestaan kuuluu toiseen, ajattelun hiukkasvaiheeseen: kun taiteen totuus romahtaa kasaan (kokee konkurssin: lat. concurrō, ’juosta yhteen’), tuloksena on mielipide. Mielipiteen kiteytyminen on totuuden muuttumista totuuden fossiiliksi ja totuuden muistoksi. Taiteen etiikan päävaatimus on: totuusprosessia on vaalittava siten, että mielipiteenmuodostusta ja kantojen kiteytymistä ei pääse tapahtumaan.
Vuosikymmenten varrelta muistan monet keskustelut taiteen kantaaottavuudesta. Edellisestä ilme¬nee, että korostan taiteen pikemminkin särkevän kuin ottavan kantoja. Taiteellinen ajattelu on tyy-pillisesti kantaa torjuvaa, kannanotosta kieltäytyvää ajattelua. Se on mahdollisuuksien vaalimista. Aktiivisemmin ilmaistuna taide on kiteitten särkemistä – vai pitääkö puhua kiteitten purkamisesta. Taiteilija on avointen ovien vartija, vahtimassa, ettei pääsyä estetä.
6.
Taide ja sielu
Kirjassani Karitsan kiukku ja suunnilleen samaan aikaan ilmestyneessä artikkelissani (niin sanotun Ilkka Niiniluodon ryhmän teoksessa Nykyajan etiikka) kuvaan ihmisen addiktiolle alttiiksi tahoksi. Virikkeen kuvaukseeni olen saanut Martin Heideggerilta. Ihminen on ihminen nimenomaan koh-teisiinsa suuntautuvana olentona. Yhtä auttamattomasti inhimillistä on kohteisiinsa hukkuminen. Ihmisyksilön perussuhde kohteisiinsa on addiktio, riippuvuus, kohteiden saaliiksi joutuminen.
Tärkeimmät kohteemme ovat toiset ihmiset. Toisten ihmisten addiktiivinen tenho on vielä vastus-tamattomampi kuin elottomien kohteiden (esimerkiksi rahan, ruoan, nautintojen). Sulaudumme yhdessä das Maniin eli – kuten olen Heideggerin sanaluoman suomentanut: joukkosieluun – puhumaan niin kuin sitä puhutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, sanalla sanoen elämään niin kuin sitä eletään. Unohdamme itse olla ja annamme kaikkien toisten ihmisten muodostaman nimettömän ja hahmottoman kollektiivin elää puolestamme. Addiktiomme antaa (kaikille) toisille ihmisille (yhdessä) diktatuurin meihin nähden. Ihmisen perussuhde toisiin on addiktatuuri (addiktio + diktatuuri).
Ihminen on – kuten sanon kirjassani – sielu sikäli kuin hän muistaa itse olla sen sijaan että joutuisi toisten saaliiksi joukkosielussa. Taide niin kuin oikea, minun ihanteeni mukainen uskontokin, ovat vapautta addiktatuurista. Addiktatuurista ihminen ei vapaudu koskaan. Hän on sielu niin kauan kuin taistelee siitä vapautuakseen. Taide on yksilön sinnittelyä sieluna ja yhteisön sinnittelyä sielukkaana.
Pohjana esitelmä ”Taiteen etiikasta” (Värinää-viikolla Järvenpäässä Taiteen merkitys—seminaarissa 19.3.2006).
1.
Taide ja perheyhtäläisyys
On ilmeisiä taideteoksia, kuten Leonardo da Vincin maalaus Mona Lisa tai Igor Stravinskyn sä-vellys Kevätuhri. On vähemmän ilmeisiä taideteoksia: taidenäyttelyyn kuskattu WC-pönttö tai sävellys, johon ei sisälly yhtään ääntä. Mikä erottaa minkä tahansa teelmän (inhimillisen tarkoituksen tuotteen eli artefaktin) taideteoksesta tai jopa puhtaan luonnontuotteen kuten kasvuolosuhteiden merkilliseksi muotoileman karahkan taideteoksesta? Miten taide on määriteltävä?
Tarvitaan filosofi Ludwig Wittgensteinin käyttöön ottamaa perheyhtäläisyyden (family resemblance) käsitettä. Saman suvun jäseniä yhdistää toisiinsa perheyhtäläisyys. Käsite viittaa esimerkiksi heidän ulkonäköönsä tai muihin havaittaviin ominaisuuksiin. Verrattakoon suvun yksilöitä pareittain, siis jokaista jokaiseen toiseen. Suuressa suvussa on monia pareja, joiden jäsenten ulkonäössä ei ole yhtään ilmeistä toisen jäsenen ulkonäköä smuistuttavaa piirrettä. Toisaalta muutamat suvun jäsenet muistuttavat muutamia toisia saman suvun jäseniä hyvin tarkasti. Samoja tai hyvin samanlaisia piirteitä on kovin monia. Olennaista on, että verrataanpa ketä tahansa suvun jäsentä kaikkiin toisiin suvun jäseniin, näistä löytyy monia tai ainakin yksi sellainen, jolla on samoja tai samanlaisia piirteitä. Vaikka on niitä suvun jäseniä, jotka eivät muistuta toisiaan, he ovat yhdistettävissä toisiinsa yhden tai useamman linkin välityksellä eli sellaisten suvun jäsenten kautta, jotka muistuttavat toisiaan.
Yksinkertaistettakoon taiteen käsitettä niin, että taide on taideteosten kokoelma. Teoksia yhdistää perheyhtäläisyys. Jokaista kokoelman teelmää vastaa toinen kokoelman teelmä, joka on yhdessä tai monessa suhteessa samanlainen. Kokoelmaan kuuluu toisia teelmiä, jotka ovat aivan erilaisia. Valittiinpa teelmistä mikä tahansa, se on mahdollista sijoittaa yhdeksi linkiksi sellaisten linkkien jonoon, jotka muistuttavat pareittain olennaisella tavalla toisiaan. Taidetta ei määritä se, millaisia teelmät ovat, vaan se, missä suhteessa ne ovat toisiinsa.
Kuvauksen tärkeitä momentteja on kaksi. Ensiksi. Teelmien joukko ei ole satunnaisotanta maailman kaikkien teelmien joukosta, vaan toisiinsa mielekkäällä käsitteellisellä tavalla kytkeytyvä kokonai¬suus, looginen kategoria. Toiseksi. Joukkoon kuuluu alkioita, jotka eivät kytkeydy toisiinsa millään muulla mielekkäällä perusteella kuin nimenomaan sen perusteella, että ovat tämän joukon alkioita.
Momenteista johtuu, ettei yhden taideteoksen tai rajallisen taideteosten otoksenkaan perusteella ole pääteltävissä, millainen teelmän pitää olla, jotta se kelpaisi taideteoksiksi. Mikä tahansa teelmä ei ole taideteos, mutta sen, onko se taideteos, määrää koko taiteen traditio, ei mikään sen rajallinen osa. Samasta syystä johtuu, ettei niistä teoksista, jotka tähän asti ovat olleet taideteoksia, voi mitenkään päätellä, millaisia teoksia tulevaisuudessa hyväksytään taideteoksiksi.
Taiteen traditio ja taideyhteisö
Sana traditio ei ole satunnainen tässä yhteydessä. Taide on nimenomaan traditio. Se on jotakin, mikä tapahtuu ajassa, toisiaan seuraavien ja toisiinsa kiinnittyvien ilmiöiden jatkumo. Samalla kun se on historiallinen prosessi, se on myös yhteiskunnallinen ilmiö. Taide on sitä, mitä erityiselle taideyhteisölle tapahtuu.
Taideyhteisö on yhteiskunnassa elävä enemmän tai vähemmän selkeästi määritel¬tävissä oleva niiden ihmisten joukko, jotka sitoutuvat tavalla tai toisella, mutta vakavalla tavalla taiteen traditioon. Taide on ilmi¬öitä, jotka tapahtuvat tässä yhteisössä ja tälle yhteisölle. Yhteiskunnissa, joissa sellaista yhteisöä ei ole osoitettavissa, ei ole taiteen traditiota. Siellä ei siis esiinny taideteoksia. Vaikka taideteoksia ei esiinnykään, esiintyy toki kauniita teelmiä ja muita kohteita ja tärkeitä kauneuden kokemuksia. Kauneuden elämykset ovat uskoakseni ihmisille tyypillisiä.
Taideyhteisön ei tarvitse olla erityinen osa yhteiskuntaa, niin että olisi taideyhteisö ja muuta väkeä. Yhteiskunta voi itsessään olla taideyhteisö, joka identifioi itsensä nimenomaan taiteensa traditioon. Sellainen olisi jossakin merkityksessä ihanteellinen yhteiskunta. Olennaista on siis sitoutuminen taiteeseen. Missään, missä ei ole niitä, jotka sitoutuvat taiteeseen, ei ole taidetta.
Kulttuurissa, jossa ei ole taidetta, saattaa silti olla esillä teelmiä tai tapahtua ilmiöitä, jotka jostakin toisesta kulttuurista kotoisin oleva tarkastelija saattaa tunnistaa hyvin samantapaisiksi kuin taideteokset tai muut taiteen ilmiöt hänen omassa kulttuurissaan. Voimmehan ihailla monia eläin- ja kasvikunnan koskettavia ja ylväitä ilmiöitä. Sellaisia teelmiä ja sellaisia ilmiöitä voidaan käsitellä taiteen ilmauksina analogisessa merkityksessä. Luonto luo ikään kuin taidetta.
Taide dialogina
Taiteen kuvaaminen historialliseksi ja yhteisölliseksi keskusteluperinteeksi korostaa samantapaisia piirteitä taiteessa kuin perheyhtäläisyyden käsitekin. Taide on tietyn kulttuurin ja tietyn yhteiskunnan taideyhteisön käymää keskustelua. Se on traditio siinä merkityksessä, että se jatkuu sukupolvesta toiseen eli edellyttää edellisten sukupolvien perinnön siirtämistä aina uudelle sukupolvelle.
Teelmä tai muu ilmiö määrittyy taideteokseksi tai taiteen piiriin kuuluvaksi muuksi ilmiöksi sen perusteella, että se on repliikki, joka liittyy taideyhteisön käymään keskusteluun. Teelmässä tai ilmiössä itsessään ei tarvitse olla sellaisia piirteitä, jotka poikkeaisivat muista teelmistä tai ilmiöistä, kun niitä tarkastellaan irrallaan kulttuurista ja taideyhteisöstä. Kriteerinä ole se, millainen ilmiö on, vaan se, mikä yhteys sillä on taideyhteisön keskusteluun eli mitä asiaa sillä on sanottavanaan taideyhteisölle.
Maailman vessoissa on lukemattomia vessanpönttöjä. Vessanpöntöissä itsessään ei ole luontaisia taiteellisia arvoja. Vessanpöntöstä tulee taidetta, kun se esitellään repliikkinä taideyhteisön käymään keskusteluun (Marcel Duchamp). Jokin teelmä tai ilmiö on repliikki keskusteluun silloin, kun se kommentoi sitä, mitä keskustelussa on aiemmin sanottu, tapahtunut tai ollut, ja samalla luo odotuksia siihen nähden, mitä keskustelussa seuraavaksi sanotaan, tapahtuu tai on. On sävelletty sävellys, joka on pelkkää äänen puuttumista (John Cage, 3´33” – kolmen minuutin hiljaisuus). Kun sävellys esitettään, ”konsertin” sisältönä on pelkästään se, miten yleisö reagoi, kun ääntä ei kuulu. Sävellys ja esitys eivät itsessään, taiteen traditiosta erilleen käsitettyinä ilmiöinä, ole mitään, mikä erottaisi ne muista teelmistä ja ilmiöistä nimenomaan taiteen teelmiksi tai ilmiöiksi. Jos sävellys kuitenkin esitetään repliikkinä siihen, mitä taiteen keskustelussa on aiemmin sanottu, tapahtunut tai ollut, ja sen avulla avataan odotuksia siitä, mitä seuraavaksi sanotaan, tapahtuu tai on, siitä tulee taideteos.
Taiteen käsittäminen dialogiksi taideyhteisössä ja taiteen traditiossa osoittaa monet taidehistorian suosimat kysymyksenasettelut tyhjänpäiväisiksi käsitesekaannuksiksi.
Taideteorian luennoilla on kyselty, voisiko simpanssi luoda vahingossa taidetta, jos sille annettaisiin suti ja maaleja, kangasta ja rajattomasti aikaa tai tekstinkäsittelylaite. Taideteoksen ei tarvitse olla nimenomaan tarkoitettu. Kun taideyhteisö käy keskusteluaan avoimin ovin, kokouksen osanottajat saattavat kuulla sattumaltakin jotakin, joka suhtautuu mielekkäästi siihen, mitä seminaarisalissa on juuri sanottu, ja vaikuttaa siihen, mitä siellä seuraavaksi sanotaan. Se että tämän repliikin on sanonut satunnainen ohikulkija, joka ei tiennyt osallistuvansa ääntelyllään taiteen traditioon, on yhdentekevää.
Luonnosta löytynyt karahka voidaan asettaa näyt-teille taidenäyttelyyn. Se on taidetta, jos se taideyhteisön omasta näkö- (tai kuulo-) kulmasta on repliikki sen käymään keskusteluun. Teelmä ei ole taideteos sen perusteella, mitä sen tekijä on aikonut, vaan sen perusteella, mitä taideyhteisö näkee tai kuulee siinä. Sen tähden kenenkään aikoma¬ton luonnontuotekin voi taideyhteisöön tuotuna tulla taiteen kantajaksi.
2.
Taide taiteen määritelmien systemaattisena särkemisenä
Yhdestä tai useastakaan taideteoksesta ei voi päätellä, millainen toisten taideteosten tulee olla. Tai¬teteosten joukko on avoin joukko. Taide on raollaan oleva ovi huoneessa, jossa keskustellaan.
Taideteosta ei voi yksinkertaisesti uusintaa (toistaa sellaisenaan). Samaa repliikkiä ei voi sanoa toiseen kertaan samassa keskustelussa.
Asia on kuitenkin sanottava tarkemmin. Esteettinen efekti voi perustua nimenomaan sa¬man toistamiseen yhden tai useamman kerran (sävellyksen teeman toistaminen sellaisenaan tai va¬rioiden tai tahallisesti toistuva repliikki näytelmän käsikirjoituksessa). Repliikin sanomahan voi sisältyä nimenomaan siihen, että jotakin toistetaan.
Nämä tarkennukset eivät kumoa sitä, että samaa taideteosta ei voi toistaa. Jos joku tuo taidenäyttelyyn saman vessanpöntön jonka Duchamp pani esille aikaisemmassa taidenäyttelyssä, se ei ole uusi repliikki taideyhteisön käymässä keskustelussa. Se ei siis ole taidetta.
Taide ei sisälly itse kohteeseen, teelmään tai luonnontuotteeseen, vaan siihen, mitä traditiossa tapahtuu, kun kohde introdusoidaan taideyhteisön keskustelun tiettyyn kontekstiin. Cagen sävellys voidaan esittää yhä uusille yleisöille repliikkinä tradition yleisössä herättämiin ja ylläpitämiin esteettisiin odotuksiin, muttei toiseen kertaan samalle yleisölle, ellei nimenomaan sen toistaminen toimi mielekkäänä uutena repliikkinä traditiossa.
Perheyhtäläisyys ja taiteen dialogisuus merkitsee sitä, että taidetta on vain se, mikä särkee siihenastista taidekäsitystä.
Teelmä tai luonnontuote on taidetta sikäli kuin se sekä vastaa taideyhteisön odotuksiin että yhtä aikaa särkee niitä. Taidepsykologiassa keskustellaan siihen, missä suhteissa jo sanottu, siis tuttu, ja uusi ovat toisiinsa nähden aineksessa, joka tuottaa esteettisen elämyksen, esimerkiksi esteettisesti tärkeän romaaninlukukokemuksen. En kuitenkaan tässä puhu näistä taidepsykologisista, itsessään mielenkiintoisista kysymyksenasetteluista.
Taideyhteisö ottaa repliikin vastaan taideteoksena tai taidetekona vain, jos se särkee tai¬teen määritelmää, loukkaa tradition määrittelemää taidekäsitystä. Repliikki on tyhjä, sitä ei oteta vastaan taiteena, jos se vain toistaa ja vahvistaa taidekäsityksen. Mitään, mikä ei ole kriittisessä suhteessa taidekäsitykseen, ei kuulla repliikkinä taidekeskustelussa. Tällä tavalla taide etenee tuottaen taideilmiöitä, jotka noudattavat perheyhtäläisyyden logiikkaa ja tuottavat sen dialogin, jota tarkoitetaan taiteella. Etsitään sitä mitä ei vielä ole. Tuotetaan yllätystä.
Esteettinen elämys ja elämän sulostuttaminen
Taidepsykologia tutkii esteettisen elämyksen teoriaa ja käytäntöä. Esteettiset elämykset ovat mo¬nille yksilöille erittäin tärkeä elämän osa ja merkinnevät kaikille jotakin, toisille enemmän kuin toi¬sille. Niiden tutkiminen ja ymmärtäminen on merkittävä taiteen tutkimukseen kuuluva yritys.
Omissa taidepohdinnoissa jätän esteettisen elämyksen vähemmälle huomiolle. Taidekäsitykseni on eksistentiaalinen, ei niinkään esteettinen. Minua kiinnostaa taiteessa nimenomaan taiteen totuus.
Käsittelen hiukan tuonnempana tarkemmin sitä, mitä nimenomaan taiteen totuudella tarkoitan. Sii¬hen asti on tärkeää vain se, että taiteen virittämät elämykset ovat vain yksi taiteen puoli, toinen, olennaisempi, on totuus.
Taiteen vastaanottajassaan herättämät tunteet ovat tärkeitä, mutta eivät niin tärkeitä kuin taiteen raottama ovi totuuteen. Luultavasti totuuden avautumiseen aina ja jopa välttämättä liittyy tärkeitä tunteita. Jos niitä ei esiinny, ei taideteos varmaankaan avaa aidosti totuutta
Erotan eksistentiaalisesti merkittävästä taiteesta sen taiteen, jonka pyrkimys rajoittuu esteet¬tisten elämysten tuottamiseen. Jos taiten tuotetaan jotakin, jonka tarkoituksena on tuottaa esteettisiä elämyksiä, sulostetaan elämää, muttei aina luoda taidetta. Antamani nimitys – elämän sulostaminen – saat¬taa olla liian madaltava, mutta tärkeää on, että taiteen totuus ja elämän suloiset puolet ovat eri asioita.
Taidokkaalla toiminnalla, jonka pyrkimys rajoittuu elämysten tuottamiseen, saattaa toki olla kunnianhimoisia tavoitteita. Se ei aina tyydy joidenkin erityisesti taiteelle omistettujen hetkien täyttämiseen, vaan saattaa pyrkiä tekemään koko ihmiselämästä aina perimmäistä arkea myöten jalomman: suloisemman, jännittävämmän ja ylevämmän. Sehän on hienoa. Monet kannattavat elämänkatsomusta, jonka mukaan ihmisen ylin tarkoitus on elää suloisesti. Torjun esteettisen elämänkatsomuksen. Mielestäni on tärkeämpää, että elämä on totta, kuin se, että se on suloista, jännittävää tai ylevää.
3.
Taiteen totuus ja propositionaalinen totuus
Taiteen totuus on erilaista kuin tieteen ja arjen propositionaalinen totuus. Propositio on väitelause. Väitelauseille on ominaista, että niiden totuusarvo on yksi tai nolla. Ne ovat tosia tai epätosia. Tavanomaisen mielikuvan mukaan tiede testaa väitelauseita ja kokoaa ja järjestää niitä, jopa rakentaa niistä järjestelmää. Se laajentaa jo tiedetyn alaa. Se jäsentää tieteellistä, totta käsitystä todellisuudesta. Kun selitetyn piiri kasvaa, lähestytään tavoitetta: tiedetään kaikki tietämisen arvoinen. Tällainen kuvaus yksinkertaistaa tieteen ideaa sopimattomasti, mutta se tähdentää oivallisesti sitä, mitä taiteen etsimä eksistentiaalinen totuus ei ole.
Taiteen totuus ei ole mitään, minkä jokin taho voisi saada haltuunsa ja hallintaansa, puhumattakaan siitä, että joku voisi varastoida taiteen totuutta yhä suurempia määriä. Taiteessa jokainen haltuun otettu totuus on enää vain totuuden fossiili.
Taiteen totuus on se ulottuvuus, missä taideyhteisön keskustelu tapahtuu, missä tehdään ja vastaan¬otetaan taidetta. Totuus ei ole määre, joka kuvaa keskustelun kuluessa lausuttuja puheenvuoroja. Totuus ei sijaitse teoksissa, vaan teokset syntyvät tai tapahtuvat totuudessa.
Eksistentiaalinen totuus on jotakin, mitä emme – mitä me ihmiset emme – vielä ole, mutta voi¬simme olla. Eksistentiaalinen totuus on ihmisyyden toistaiseksi toteutumattomia mahdollisuuksia. Mahdollisuudet eivät tässä viittaa hyötyihin tai erilaisen menestymisen tilaisuuksiin. En kuvaa yksilön kasvua kohti täydellisyyttä. Ajatukseni ei ole perfektionistinen. Tarkoitan on uusia syvempiä tapoja olla yh¬dessä toisten ihmisten kanssa ihminen.
Olen kirjoissani kuvannut taiteeseen sitoutuneita ihmisiä totuusyhteisöksi. Totuusyhteisön muo-dostavat ne, jotka sitoutuvat yhdessä etsimään totuutta. Sen tähden he altistavat itsensä kolle-goidensa – muiden totuuden etsijöiden – ja etsittävän totuuden kritiikille.
Totuus, jota etsitään, ei ole löydettävissä, koska se tuhoutuu heti löytäjänsä käsissä. Löytämättä koskaan etsimäänsä etsijät muuttuvat etsiessään. Eksistentiaalisen totuuden olennaisin piirre onkin sitoutuminen muuttumaan. Yksilö määrittelee kohteen taiteeksi – tapahtumaksi eksistentiaalisen totuuden dimensiossa –, kun lähestyy sitä alttiina, muuttumisen valmiudessa. Taidetta ei ole siellä missä ei ole alttiutta. Kyse ei ole siitä, että ollaan valmiita kerkeästi tarkistamaan kantoja ja mielipiteitä. Ihmisenä muuttuminen on olennaisempi tapahtuma kuin mielipiteen tai asenteen muuttaminen. Ihmiset muuttuvat ihmisinä vain yhdessä toistensa kanssa.
Kohteen kohtaamisella taiteena ja toisen ihmisen kohtaamisella ihmisenä ovat siis identtiset määri¬telmät (ks. kirjani Karitsan kiukku, 2005).
Tiede edistyy. Taide ei edisty. Toisin kuin tieteen väitelauseiden totuus taiteen eksistentiaalinen totuus ei kasaannu (kumuloidu). Totuutta ei koskaan vielä ole. Totuus on aina – ei vain tosiasiassa vaan jopa käsitteellisesti – kynnyksen takana, toisella puolella (trandskendenttia). Sen tähden taide ei kasva, vaikka menneen taiteen muistot täyttävät aina vain uusia museoita.
4.
Universaali moraali, paikalliset eetokset
Olen monissa moraalifilosofisissa kirjoissani käsitellyt etiikkaa kaksiosaisena kokonaisuutena.
Ensimmäinen etiikan perusosista on moraali. Moraali liittyy kaikkien ihmisten yhteiseen perus¬etuun, keskinäiseen luottamukseen. Moraali on yhteisen perusedun valvomista ja puolustamista. Kaikki yhdessä katsovat jokaista erikseen ja valvovat, ettei kukaan ryhdy mihinkään, mikä vaaran¬taisi keskinäistä luottamusta. Olennaista moraalin käsitteessä on moraalin universaalisuus eli ylei¬syys: moraali on vaatimuksia, jotka kohdistuvat kaikkiin ihmisiin kaikissa kuviteltavissa oloissa aivan riippumatta siitä, mitä kukin on itse tehnyt tai mihin ryhtynyt, esimerkiksi mitä luvannut tai mihin sitoutunut. Voidakseen vaatia pätevästi moraalin ei tarvitse vedota sitoutumiseen.
Toinen etiikan perusosista ovat eetokset, arvomaailmat. Ihmiset muodostavat arvoyhteisöjä ja liitty¬vät vapaaehtoisin valinnoin arvoyhteisöihin. Arvoyhteisöissä sitoudutaan yhdessä toisten kanssa arvomaailmoihin eli eetoksiin. Hyvinä esimerkkeinä ovat poliittiset puolueet ja uskonnolliset yhtei¬söt kuten kirkot. Sosialidemokraattien ideologia ja luterilainen kristinusko ovat eetoksia. Taideyh¬teisö – ainakin ihanteensa tasolla – on arvoyhteisö.
Olennaista eetoksille on kaksi asiaa. Ensinnäkin ne kohdistavat velvoituksensa vain niihin, jotka ovat sitoutuneet vapaaehtoisesti: Toiseksi ne ovat voimassa vain tietyn arvoyhteisön piirissä. Eetokset ovat paikallisia etiikoita, toisin kuin moraali, joka on universaalista. Moraali velvoittaa kaikkia, mutta taiteen etiikka vain taideyhteisöä (taiteilijoita ja sitoutuneita taiteen vastaanottajia tai taiteeseen osallistu-jia). Ei ole moraalitonta olla epätaiteellinen, mutta taideyhteisössä epätaiteellisuus on epäeettistä.
Moraalin ja eetosten vaatimuksilla on keskinäinen kiireellisyysjärjestyksensä. Kukaan ei voi pelkästään lupaamalla jotakin vapautua velvollisuuksistaan, siitä mitä moraali vaatii. Mikään arvomaailma ei vapauta yksilöä moraalin vaatimuksista. Moraali asettaa taiteenkin eetokselle rajat. Taiteen eetos ei anna lupaa mihinkään, minkä moraali kieltää. Moraali kieltää kaiken, mikä vaarantaa ihmisten keskinäistä luottamusta. Taide ei tapahdu moraalin tuolla puolen. Ylhäisestä kutsumuksestaan juopuneet taitelijat ovat aikojen kuluessa usein erehty¬neet luulemaan niin.
On ilmeistä, että monet ongelmat taiteen piirissä ovat universaalisen moraalin ongelmia, eivät eri-tyisiä taiteen eetoksen ongelmia. Niinpä ylenkatsova ja julma hyökkäys toisen ihmisen syvimpiä tunteita vastaan on väärin, vaikka se tehtäisiin taiteen nimissä. Viittaan tässä tuttuun pilapiirrosko¬huun, mikä on yhä ajankohtainen keskustelunaihe.
Muhammedin karikatyyrit eivät ole aivan yksinkertainen asia. Taiteen käyttämi¬nen itsetarkoituksellisen loukkaamisen tekosyynä on moraalitonta. Samanaikaisesti voi moraalitonta olla myös taiteen ilmaisun rajoittaminen jopa niissä tapauksissa, joissa vapautta käyte¬tään ilmeisen väärin. Nämä asiat ovat yhtä aikaa mutta laadullisesti eri tavoin väärin, samalla tavalla kuin on yhtä aikaa mutta eri tavoin väärin antaa mafialle omertà-lupaus ja rikkoa sama lupaus. On eri tavalla oikein paljastaa mafian salaisuuksia poliisille kuin vaieta niistä vedoten antamaansa lupaukseen. Kaikki asiat eivät ole oikein tai väärin aivan samalla tavalla,
Otan esimerkin muutaman vuoden takaisesta keskustelusta. Olen vakuuttunut siitä, ettei dokumenttielokuva Visa Koiso-Kanttilan Isältä pojalle kestä moraalisesti kaikin puolin. Taiteelliset tarkoitusperät eivät oikeuttaneet dokumentin kuvaajaa houkuttelemaan isäänsä (tai ketään muutakaan) julkisesti nöyryytettäväksi. Teos on kuitenkin ansiokas työ. Koiso-Kanttilan dokumentti on yhtä aikaa erinomainen taideteos ja moraalisesti väärä teko. Se on tärkeä taideteos ja dokumentti. Tekijä ei kuitenkaan pääse moraalisen moitteen alta viittaamalla tekonsa taiteelliseen tasoon. Hän käytti väärin isäänsä teosta luodessaan.
Totuus, hyvyys ja kauneus ovat toisistaan riippumattomia asioiden ulottuvuuksia. Opetan tässä toi¬sin kuin ne monet muut asiasta puhuneet ja kirjoittaneet, joiden mielestä taidetta voi olla vain se, mikä on moraalisesti hyvää ja oikein. Taiteen tekijät eivät välttämättä ole hyviä ihmisiä.
Koiso-Kanttila rikkoi Immanuel Kantin tutun kategorisen imperatiivin tarkoittamaa kieltoa. Impe¬ratiivin mukaan ihmisen on väärin kohdella ihmistä – toista ihmistä ja itseään – pelkkänä välineenä. Jokaista ihmistä on kohdeltava myös päämääränä itsessään. Toista ihmistä – tai itseäänkään – ei saa käyttää edes pelkkänä taiteen välineenä.
Kategorinen imperatiivi on omasta mielestäni paras filosofian perinteestä löytyvä muotoilu itse asi¬assa kaikelle, minkä universaalinen moraali kieltää myös taiteen piirissä.
Periaatetta voisi kutsua ihmisen pyhyyden periaatteeksi. Ihmisen pyhyys on tärkeämpi pyhyys kuin taiteen pyhäksi koettu vapaus.
Kuvaamaani tärkeysjärjestykseen voidaan vedota myös väärin. Ihmisen pyhyyteen vetoaminen tai¬teen vapautta vastaan saattaa joskus olla aitoa. Tavallisesti se on tekosyy. Taiteen tekijä ja taiteen yleisö eivät saa taipua tekosyiden edessä.
Niinpä kaikkien uskontojen ja kaikkien muidenkin ideologioiden fundamentalistiset valheet pitää paljastaa, vaikka siten loukattaisiin uskovaisia. Heikommaksi koetun, vierasta henkistä maailmaa edustavan tahon itsetarkoituksellinen loukkaaminen (hänen lyömisensä yläviistosta kuten tans-ka¬laisissa pilakuvissa) on kuitenkin moraalitonta.
5.
Taiteen etiikka totuusprosessin aitoutena
Taiteen etiikasta puhuttaessa moraalin yleiset vaatimukset eivät itse asiassa ole erityisen kiinnosta¬via. Kiinnostavia ovat taiteen eetoksen erityiset vaatimukset. Ne ovat taiteen etiikkaa sanan varsi¬naisimmassa merkityksessä.
Taiteen eettisyyttä on sen eksistentiaalisen totuusprosessin aitous, joka taide on. Taiteen etiikan ydinvaatimuksena on kieltäytyminen valmiista totuudesta ja oikeassa olemisesta. Totuus on taiteelle jotakin, mikä on – aina, siis kroonisesti eikä vain toistaiseksi – vasta tulossa, vasta ovelle koputta¬massa.
Tämä periaate torjuu taiteen valjastamisen esimerkiksi poliittisen tai eettisen (tai jopa esteettisen) ohjelman välineeksi. Taide on periaatteessa epäluuloinen jokaista ohjelmaa kohtaan. Askeettinen sitoutuminen vain siihen, mikä on vasta tulossa – syntymässä –, on käsitteellisesti irtisanoutumista kaikesta, mikä on jo olemassa. Se on periaatteellista uskottomuutta jo olevalle.
Taiteen sitominen tiukkaan puoluekuriin on helposti havaittavissa ja torjuttavissa. Vaikeampaa on havaita taiteen sitoutuneisuus yhteiskunnallisiin kliseisiin. Monet uskovat, että itsessään kepeät yh¬teiskunnalliset mielipiteet muuttuvat totuudeksi, jos ne sijoitetaan elokuvaan, romaaniin tai runoon. Taiteena esitetään usein aivan lapsellisia, hupsuja ja populistisia poliittisia ”totuuksia”. Yhteiskunnallinen populismi näyttää olevan joidenkin taitelijoiden suoranainen tavaramerkki.
Taiteilija ei ole ihminen, joka – toisin kuin tavalliset ihmiset – näkee todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on. Taiteen totuus ei ole siinä, millaisia väitteitä teokseen sijoitetaan. Se on siinä, että sekä taiteen tekijä että sen yleisö ovat alttiita muuttumaan, tulemaan toisiksi kuin mitä ovat, ja anta¬vat sen tähden todellisuuden koskettaa itseään.
Salaisuuden vaaliminen – taide ja uskonto
Taide ei ole ainoa eksistentiaalinen totuusprosessi. Jos uskonto käsitetään minun tavallani, se on niin ikään eksistentiaalinen totuusprosessi. Taiteen ja uskonnon suhdetta on välttämätöntä käsitellä taiteen etiikassa, koska kautta aikojen on ollut niitä, joille taide täyttää elämässä sen paikan, jossa joillakin toisilla on uskonto.
Uskonnossa on taiteen tavoin kyse siitä, että totuuden etsijä altistaa itsensä totuuden ja toisten to¬tuuden etsijöiden aiheuttamalle muutokselle. Totuuden nimessä on tunnustaminen, että uskonnot sosiologisina suureina ovat useimmiten tyypillisesti nimenomaan totuusyhteisön vastakohtia, eivät avautumista totuudelle, joka on tulossa, vaan lymyämistä jo löydetyn ja haltuun otetun totuuden fundamentalistisiin bunkkereihin.
Taide ei elävän elämän ilmiönä ole aina ihanteensa mukaista. Osa taiteen yhteiskunnallisesta ken¬tästä on pelkkää ihanteetonta ahtaiden kliseiden sirottelua. Olen jo selittänyt, että minun ihanteeni mukaisessa taiteessa – eksistentiaalisessa totuuden etsimisessä – on kyse siitä, mitä emme vielä ole, mutta miksi voisimme tulla. Tämän ajatuksen voi ylentää (ekstrapoloida) toiseen kertaluokkaan: sekä taide että uskonto ovat olemukseltaan jotakin sellaista, mitä ei vielä ole, vaikka voisi olla. Taide – kuten ihanteeni mukainen uskontokin – on jotakin perimmäisen tärkeää, mikä meiltä vielä puuttuu.
Saksalainen Rudolf Otto pohtii kuuluisassa kirjassaan Das Heilige – Pyhä – uskonnossa koetun ja muilla elämänaloilla koetun pyhyyden välistä eroa. Pyhä on Ottolle mysterium tremendum et fas-cinans: kauhea mutta samalla ihana salaisuus. Hän kiinnittää huomiota siihen mielestään selvään laadulliseen eroon, mikä on esimerkiksi vihaisen koiran ja yliluonnolliseksi koetun ilmiön – kuten aaveen kaltaisen mielikuvitusolennon – herättämän pelon tai kauhun välillä. Siitä Otto päättelee, kuinka uskonnossa tavattava kauheus ja ihanuus ovat laadullisesti erilaisia kuin syvän taiteellisen kokemuksen tavoittama kauheus ja ihanuus.
En ole kyennyt määrittelemään vakuuttavalla tavalla uskonnollisen pyhyyden kokemusta, joka olisi selkeästi erilainen, aivan eri kategoriaan kuuluva, asia kuin taiteen syvin kosketus. Ehkäpä sittenkin se pyhyys, joka tekee taiteesta peritärkeän – käsitteestä tarkemmin kirjassani Sokea Äiti (1984) –, on olennaisesti uskonnossa tavattavaan pyhyyteen verrattava ilmiö. Ainakin toistaiseksi oletan niin.
Uskonnollisen pyhän käsitteen olennainen momentti on pyhän salaisuusluonne. Se, mikä on pyhää, on salaisuutta ja jää salaisuudeksi suostumatta koskaan kokijansa tavoitettavaksi tai haltuun otettavaksi. Pyhän selittäminen profanoi pyhän eli tuo torille, pyhäkön eteen (latinaksi: pro fano, ’pyhäkön edessä’) sen, mikä kuuluisi pyhäkköön. Jumalan palvelijan tehtävänä aidossa uskonnossa on nimenomaan olemisen salaisuuden vaaliminen.
Luullakseni taiteen etiikan tärkein vaatimus on ilmaistavissa samoilla sanoilla: taide on olemisen salaisuuden vaalimista. Taiteen käsitteellinen vastakohta on julkeus.
Samaa johtopäätöstä kohden gravitoi (puoltaa) toinenkin ajatuslinja. Matemaatikko Roger Penroselta saamani virikkeen pohjalta väitän, että taiteen käsitteellinen vastakohta on mielipide. Penrose vertaa ihmisaivojen tilaa ennen mielipiteen muodostamista jostakin asiasta kvanttimekaniikasta tuttuun tilanteeseen, jossa aineen perus-”hiukkanen” on vielä todennäköisyys-”aallon”tilassa. Kun mielipide muodostuu, todennäköisyysaalto romahtaa oikeaksi ainehiukkaseksi, atomiksi. Kiteytyminen on perim-mältään romahtamista.
Taiteen totuutta voi verrata tuohon ajattelun ensimmäiseen, aaltovaiheeseen. Mielipide puolestaan kuuluu toiseen, ajattelun hiukkasvaiheeseen: kun taiteen totuus romahtaa kasaan (kokee konkurssin: lat. concurrō, ’juosta yhteen’), tuloksena on mielipide. Mielipiteen kiteytyminen on totuuden muuttumista totuuden fossiiliksi ja totuuden muistoksi. Taiteen etiikan päävaatimus on: totuusprosessia on vaalittava siten, että mielipiteenmuodostusta ja kantojen kiteytymistä ei pääse tapahtumaan.
Vuosikymmenten varrelta muistan monet keskustelut taiteen kantaaottavuudesta. Edellisestä ilme¬nee, että korostan taiteen pikemminkin särkevän kuin ottavan kantoja. Taiteellinen ajattelu on tyy-pillisesti kantaa torjuvaa, kannanotosta kieltäytyvää ajattelua. Se on mahdollisuuksien vaalimista. Aktiivisemmin ilmaistuna taide on kiteitten särkemistä – vai pitääkö puhua kiteitten purkamisesta. Taiteilija on avointen ovien vartija, vahtimassa, ettei pääsyä estetä.
6.
Taide ja sielu
Kirjassani Karitsan kiukku ja suunnilleen samaan aikaan ilmestyneessä artikkelissani (niin sanotun Ilkka Niiniluodon ryhmän teoksessa Nykyajan etiikka) kuvaan ihmisen addiktiolle alttiiksi tahoksi. Virikkeen kuvaukseeni olen saanut Martin Heideggerilta. Ihminen on ihminen nimenomaan koh-teisiinsa suuntautuvana olentona. Yhtä auttamattomasti inhimillistä on kohteisiinsa hukkuminen. Ihmisyksilön perussuhde kohteisiinsa on addiktio, riippuvuus, kohteiden saaliiksi joutuminen.
Tärkeimmät kohteemme ovat toiset ihmiset. Toisten ihmisten addiktiivinen tenho on vielä vastus-tamattomampi kuin elottomien kohteiden (esimerkiksi rahan, ruoan, nautintojen). Sulaudumme yhdessä das Maniin eli – kuten olen Heideggerin sanaluoman suomentanut: joukkosieluun – puhumaan niin kuin sitä puhutaan, ajattelemaan niin kuin sitä ajatellaan, sanalla sanoen elämään niin kuin sitä eletään. Unohdamme itse olla ja annamme kaikkien toisten ihmisten muodostaman nimettömän ja hahmottoman kollektiivin elää puolestamme. Addiktiomme antaa (kaikille) toisille ihmisille (yhdessä) diktatuurin meihin nähden. Ihmisen perussuhde toisiin on addiktatuuri (addiktio + diktatuuri).
Ihminen on – kuten sanon kirjassani – sielu sikäli kuin hän muistaa itse olla sen sijaan että joutuisi toisten saaliiksi joukkosielussa. Taide niin kuin oikea, minun ihanteeni mukainen uskontokin, ovat vapautta addiktatuurista. Addiktatuurista ihminen ei vapaudu koskaan. Hän on sielu niin kauan kuin taistelee siitä vapautuakseen. Taide on yksilön sinnittelyä sieluna ja yhteisön sinnittelyä sielukkaana.
Tunnisteet: taide, taiteen filosofia
posted by www.terhopursiainen.fi at 2:00 ip.
0 comments
