Vaalirahoitus ja arvojen alkemia

On moraalisesti erittäin epämiellyttävää, että rahalla on niin iso merkitys vaalityössä. Puolueitten ja ehdokkaiden mainontaan ei pantaisi niin suuria summia, jollei siten saataisi lisää ääniä. Asiallisesti on siis kyse äänten ostamisesta rahalla.

Raha on yleinen vaihdon väline. Moraalin näkökulmasta ei kuitenkaan ole hyväksyttävää ostaa rahalla mitä vain. Esimerkiksi seksin ostaminen on kai useimpien mielestä sopimatonta. Emme hyväksy sitä, että rikas voisi ostaa tuomioistuimesta edullisemmat ratkaisut itselleen.

Asiaa selkeyttää arvojen alkemian käsite. Alkemia oli muinaista ”tiedettä”, jonka avulla yritettiin turhaan kehittää keinoja kullan tekemiseen arvottomista metalleista. Arvojen alkemia on esimerkiksi sitä, että päästetään raha puhumaan elämänalueilla, joihin se ei kuulu. Jos liike-elämän periaatteita sovelletaan kuntien palvelutuotantoon, sorrutaan arvojen alkemiaan. Jos rahalla ostetaan rakkautta tai oikeutta, syyllistytään samaan. Mielestäni äänten ostaminen kalliilla mainonnalla on sekin arvojen alkemiaa. Periaatteessa meidän pitäisi pitää rahan voimalla tehtyä politiikkaa yhtä paheksuttavana kuin seksin vonkaamista kadulla setelitukku kädessä.

Vaalirahoituksen julkisuus ei poista moraalista ongelmaa, mutta lieventää sen seurauksia. On hyvin tärkeää, että vaalirahoituksen julkisuutta koskevia säädöksiä seurataan tunnontarkasti. Ennakkoilmoitukset on tehtävä tarkasti, ja lehtimainoksissa on mainittava mainoksen maksaja silloinkin kun sen maksaa itse. Keskusteluissa on käynyt ilmi, että järvenpääläisistäkin ehdokkaista monet eivät noudata näitä sääntöjä tai jopa eivät ole ottaneet niistä selvää. Äänestäjä tekee viisaasti, jos ennen lopullisen äänestyspäätöksen tekoa käy tarkistamassa, onko ehdokas tehnyt vaalirahan käytöstä ennakkoilmoituksen (joka kylläkin on vapaaehtoinen) ja onko hänen mainoksissaan merkintä siitä, kuka ne on maksanut.  

23.10.2012

Verot ja palvelut

Yksi tavallisimpia kysymyksiä vaalikoneissa on ollut palvelujen ja verotuksen välinen suhde. Jos rahat eivät riitä nykyiseen palvelutasoon, onko palveluita karsittava vai onko kunnan etsittävä uusia tuloja niiden rahoittamiseen joko velkaa ottamalla tai veroja korottamalla.

Oma vastaukseni tähän kysymykseen on perustunut siihen, että ainakaan Järvenpäässä palvelujen merkittävä karsiminen ei olisi mahdollista, jollei laittomuuden tielle tahdota lähteä. Jäljellähän ovat oikeastaan vain lakisääteiset palvelut, ja koko kuluneen vaalikauden ajan on käytetty suunnattomasti energiaa ja aikaa hallinnon ja toiminnan tehostamiseen. Lähtökohtanani siis on, että nykyiset palvelut nykysellä tasollaan on pakko säilyttää.

Velkaa ei minun mielestäni pidä ottaa arjen - juoksevien kulujen - rahoittamiseen, paitsi poikkeustapauksessa, jos rahaa tarvitaan vain tilapäisesti ja lyhyeksi aikaa. Velan ottaminen investointeihin on kokonaan toinen asia, se voi olla joissakin tapauksissa hyvin järkevää. Velanotto nykyisen palvelutason säilyttämiseen ei siis tulisi kysymykseen.

Jos rahat eivät riitä lakisääteisiin palveluihin, joudutaan veroja korottamaan. Pääasiassa on kaksi vaihtoehtoa. On nostettava tuloveroprosenttia tai kiinteistöveroprosentteja. Näiden veronkorotusten sosiaaliset seuraamukset ovat erilaisia. Ratkaisu on tehtävä niin, että suojellaan mahdollisuuksien mukaan ennestään vähäosaisimpia lisäahdingolta.

Arvioni mukaan Järvenpään kaupunginssa selvitään ensi vuosi kiristämättä verotusta. En siis kannata veronkorotuksia ensi vuoden bujdettiin. Luullakseni on kuitenkin melko varmaa, että koko vaalikautta ei selvitä veroja korottamatta.

Kantani ydin on kuitenkin siinä, että emme lähde purkamaan palveluita.

19.10.2012

Ainolan kaupunki

Poliittinen kannanotto Järvenpään, Keravan ja Tuusulan yhdistämiseen Ainolan kaupungiksi

Kannatan Tuusulan, Keravan ja Järvenpään liittämistä toisiinsa. Julkisuudessa esillä ollut nimiehdotus Ainola kuulostaa mukavalta. Uusi kaupunki kelpaa minulle kuitenkin minkä nimisenä vain.

Aiemmin olen pohtinut julkisuudessa, kuuluisiko Hyvinkää luontevasti tähän kokonaisuuteen joko mainittujen kolmen kunnan lisäksi tai Tuusulan sijaan, jos se haraa itsepintaisesti vastaan. Järvenpäähän kuuluu esimerkiksi samaan sairaalapiiriin. Hyvinkäällä on enemmän muutakin yhteistä Järvenpään ja Keravan kanssa kuin aivan toisenlaisella Tuusulalla. Mallia voisi kutsua suur-Ainolaksi. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan kannata pitää esillä tässä käsittelyvaiheessa, vaan on hyvä keskittyä kolmen kunnan perusmalliin. Saattaahan suur-Ainolakin vielä pulpahtaa esille, jos kolmen kunnan perusmalli lyö päänsä Hyrylän mäntyyn.

Maapolitiikka on ilmeisin syy, miksi yhdistymistä tarvitaan. Muita syitä on runsaasti. Yhtynein voimin kunnat voisivat toteuttaa monia tärkeitä esimerkiksi kulttuurin ja urheilun piiriin kuuluvia hankkeita, joihin minkään niistä voimat eivät yksin riitä.

Toisin kuin monissa muissa kuntaliitostapauksissa yksikään kolmesta kunnasta ei ole taloudellisesti niin huonossa asemassa, että yhtymistä pitäisi ajaa taloudellisen pakon tähden. Mutta kaikkien kolmen kunnan väestöllä olisi saavutettavana uusia etuja ratkaisun myötä. Yhdessä ne voisivat myös puolustaa alueen väestön etuja kilpailussa muiden alueiden kanssa.

Tuusulanjärvi, maakuntajärvemme, on näiden kolmen kunnan yhteinen aarre. Sen hyväksi voidaan yhdessä tehdä tärkeitä asioita.

Metropoli

Poliittinen kannanotto 14 kunnan metropolialueen perustamiseen

Kuntien yhdistäminen ja metropolihallinnon perustaminen eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Neljäntoista kunnan metropoliratkaisu tarvitaan. Monet tärkeät asiat eivät ole hoidettavissa kuntaliitoksin luotavien uusien suurempienkaan kuntien voimin. Maankäytön, asumisen ja liikenteen järkevä suunnitteleminen vaatii yhtä kuntaa laajempaa näkemystä asiaan. Uudenmaan sisäinen asuma-alueiden erojen kärjistyminen, eli sosiaalisesti vaarallinen segregaatio, on saatavissa kuriin vain laajan yhteistyön avulla. Metropolin on pärjättävä kovenevassa kilpailussa muiden lähimaiden metropolialueiden kanssa.

Käsitykseni mukaan metropolihallinon pitää perustua omaan vaaleilla valittun luottamuselimen päätäntään. Toimittaakseen hyvin tehtävänsä tämä elin tarvitsee omat riippumattomat varansa, verotusoikeuden. Verorasitusta ei pidä tämän tähden kasvattaa. Metropolihallinnon ottaessa tehtäviä kunnilta kunnat voivat vastaavasti vähentää veronkantoa. Metropolihallinnon keskittämisen vastapainoksi on kehitettävä paikallista demokratiaa, esimerkiksi aitoa valtaa käyttävää kunnanosahallintoa.

Tarkka tehtävänjako kunnan ja metropolihallinnon välillä selviää meneillään olevan rakenneuudistuksen kuluessa. Peruskysymys on metropolialueen väestön paras, eivät juonet, joilla eri tahot menestyvät vallanjaossa.

Neljän miljoonan suomalaisen puolesta

8.10.2012

Poliittinen kannanotto terveyskeskusmaksuihin ja yksityiseen työterveydenhuoltoon

Nyky-Suomessa on monta ilmiötä, jotka viittaavat luokkayhteiskunnan uuteen nousuun. Ehkä selkein niistä ihmisten jakautuminen kahteen luokkaan sairaanhoitopalveluissa. Miljoona suomalaista saa etuoikeutettua, nopeaa ja tasokasta hoitoa työterveyshuollossa, neljä miljoonaa suomalaista joutuu kroonisessa rahapulassa ja työvoimapulassa kituvan julkisen terveydenhuollon varaan. Ne, joilla olisi varaa maksaa hoidostaan – ainakin suuripalkkaisimmat työterveydenhuollon asiakkaat – saavat palvelut maksutta, kun taas lapset, eläkeläiset ja työttömät maksavat niistä, vaikka kaikkein maksukyvyttömimmät kuuluvat näihin ryhmiin. Se ei ole oikeudenmukaista.

Minulla on kaksi vaatimusta. Ensinnäkin kunnan päättäjien on pidettävä huolta siitä, etteivät kunnalliset palvelut pääse rapistumaan. Kahdentasoisten palvelujen järjestelmä olisi sosiaalisesti sietämätön. Toiseksi tasa-arvon nimissä on lakattava perimästä terveyskeskusmaksuja.

Julkisuudessa on kerrottu, kuinka yksityinen työterveyshuolto syö yhteisiä voimavaroja: lääkäreitä olisi tarpeeksi, jolleivät lääkärit olisi yksityisen työterveydenhuollon puolella hoitamassa potilaita, jotka eivät itse maksa hoidostaan. Jos turhaa kysyntää on tarpeen torjua maksuilla, toteuttakoon yksityisten työterveyspalvelujen palveluissa kohtuullinen omavastuu.

Tämäkin asia on valmisteltava huolellisesti, kuten kaikki suuret ja tärkeät asiat. Uudistus on toteutettava Järvenpäässäviimeistään vuoden 2014 budjetissa, joka rakennetaan ensi vuoden kuluessa. 

Muistosanat Juha Sihvolalle

Juha Sihvolan haiutaan siunaaminen Vuosaaren kirkossa 29.6.2012 klo 11
Hyvät Juha Sihvolan omaiset, ystävät ja työtoverit.
Olemme jättämässä hyvästejä huomattavalle tutkijalle ja yhteiskunnalliselle vaikuttajalle. En käy laajasti läpi hänen akateemisia saavutuksiaan. Sihvola oli Jyväskylän yliopiston historian professori, toimi Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana sekä kahden Suomen Akatemian huippuyksikön varajohtajana. Hän oli Suomen Tiedeseuran jäsen. Hänet nimitettiin akatemiaprofesssorin virkaan kuluvan vuoden alusta. Tätä tehtävää Sihvola ei kuitenkaan enää kyennyt hoitamaan terveydentilan heikkenemisen takia.
Vuonna 2009 Juha Sihvolassa nimittäin havaittiin yllättäen vaikea sairaus. Leikkauksen jälkeen hän näytti toipuvan hyvin. Hän sai vielä puolitoista vuotta työntäyteistä ja tuloksellista aikaa käytettäväkseen. Pääasiassa tänä aikana hän kirjoitti viimeisen kirjansa, Maailmankansalaisen uskonto, joka valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi (2011). Viime vuonna hänet oli leikattava uudestaan, minkä jälkeen hän tilansa jatkoi huononemistaan. Puolen vuoden ajan hän ehti olla Terho-kodissa ennen menehtymistään 54-vuotiaana.
Juha Sihvolan julkaisi monia muitakin merkittäviä kirjoja. Sihvolan tunnetuimpia teoksia ovat Toivon vuosituhat (1998), joka sai Vuoden tiedekirja -palkinnon, yhdessä Martha Nussbaumin kanssa toimitettu The Sleep of Reason (2002) ja Maailmankansalaisen etiikka (2004), joka sai Lauri Jäntin säätiön kirjapalkinnon. Hän toimi myös Aristoteleen teosten suomennostyöryhmässä ja suomensi lukuisia Aristoteleen teoksia sekä kirjoitti niihin selityksiä. Sihvola sai WSOY:n kirjallisuussäätiön tunnustuspalkinnon 2011.
Juha Sihvola oli uuttera ja vaikutusvaltainen yhteiskunnallinen keskustelija. Hän kirjoitti lukuisia puheenvuoroja ja artikkeleita myös päivälehtiin, erityisesti Helsingin Sanomiin, sekä esiintyi radion ja television ajankohtaisohjelmissa.
Minä tutustuin Juha Sihvolaan 90-luvun puolessa välissä paneelikeskustelussa, johon hän kutsui minut käsittelemään vastajulkaistua kirjaansa (Hyvän elämän politiikka). Siitä lähtien olemme tehneet yhteistyötä monella taholla, mm. OAJ:n opetusalan neuvottelukunnassa, johon Sihvola nimitettiin Martti Lindqvistin kuoleman jälkeen. Kutsuimme hänet mukaan Niiniluodon työryhmään, vaikkei hän kuulunutkaan sen alkuperäiseen kokoonpanoon (pääministerin asettama ns. filosofiryhmä eli Henkisen tilan työryhmä vuodelta 1993). Ryhmän jäseninä osallistuimme yhdessä useisiin kirjaprojekteihin.
Minulle yhteistyö ja ystävyys Juhan kanssa on ollut erittäin tärkeää. Moraalifilosofisissa, uskonnonfilosofisissa ja poliittisissa perusajatuksissamme oli paljon yhteistä. Erityisesti arvostin sitä, että saatoimme keskusteluissa olla monista asioista topakasti eri mieltä ilman että luottamus toisen hyvään uskoon ja yhteisen perustan kestämiseen vaarantui. Juhan kuolema on ollut minulle suuri henkilökohtainen menetys.
Juha Sihvolan persoonassa oli vakuuttavaa hänen monipuolisuutensa. Hän oli innokas liikkuja, kulki pyörällä työmatkojaan ja harrasti suunnistusta ja sittemmin kestävyysjuoksua suurella, joskus jopa hupaisalla antaumuksella. Hän toimi useita vuosia lastensa Jaakon ja Elinan jalkapallovalmentajana FC Viikingeissä. Mutta aikaa ja voimia riitti myös kulttuuriin: Juha Sihvola oli harras elokuvan, kaunokirjallisuuden ja etenkin rock-musiikin ystävä. Viime kirkkollisissa vaaleissa hänet valittiin Helsingin seurakuntien yhteiseen kirkkovaltuustoon ja sen puheenjohtajaksi. Terveydentilan heikkeneminen pakotti luopumaan tehtävästä melkein heti alkuunsa.
Juha Sihvolan sairastuminen oli yllättävä ja raskas käänne koko perheen elämässä. Erityisen kuluttavia ovat varmaan olleet viimeiset kuukaudet, jolloin vaimo Kirsi vietti paljon aikaansa Terho-kodissa. En tiedä montako yötä hän nukkui - ja ehkä lapsetkin nukkuivat -siellä. Toivon kuten varmasti me kaikki toivomme, että lapset selviävät hyvin vaikeista vuosistaan. Kristillinen tapa ilmaista myötätuntoa ja solidaarisuutta on esirukous. Tässä tilaisuudessa rukoilemme yhdessä koko perheen puolesta.
Tuttavuutemme aikana Juha Sihvola kiinnostus uskonnonfilosofiaa ja itse kristinuskoakin kohtaan tuntui syvenevän. Kirjassaan Maailmankansalaisen uskonto hän kirjoittaa:
“Kirkko ei ole uskottava vaikuttaja, ellei se edusta rohkeasti ja päättäväisesti ajattelevan ja valistuneen ihmisen kristillisyyttä. Sen sanoman ytimenä tulee olla Jeesuksen yksinkertaisen opetuksen, jonka olennaisimman sisällön muodostavat Jumalan rakkaus, ihmiselämän äärettömän arvon kunnioitus ja valmistautuminen Jumalan valtakunnan tuloon.” Kristillisen perusvakaumuksen ja yhteiskunnallisen toiminnan välillä Sihvola näkee selkeän yhteyden: “Jumalan valtakunnan tuloon valmistautuminen on tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamista tässä, nyt ja maailmanlaajuisesti.” Ajattelen näistä asioista samalla tavalla.
Juha. Me, sinun omaisesi, ystäväsi ja työtoverisi, olemme sinulle kiitollisia kaikesta mitä sait aikaan mutta ennen kaikkea siitä, mitä olit.
Raamattuun pohjautuu ajatus, jonka mukaan elämän päättyessä näemme Jumalan kasvot. Ihminen on matkalla yksilönä oman elämänkaarensa vaiheitten läpi ja ihmiskuntana historiansa vaiheitten läpi Jumalaa katsomaan. Jos joku vaatisi selittämään, mitä se tarkoittaa kirjaimellisesti, en pystyisi siihen. Itsekseni kuitenkin ajattelen, että vähintäänkin Jumalan näkeminen tarkoittaa sitä, että maailma kirkastuu meille. Näemme vihdoin, mistä kaikessa loppujen lopuksi on kyse. Ymmärrämme miten asiat liittyvät toisiinsa. Tajuamme, mikä oli ja mikä on kunkin rooli ja merkitys kaikessa. Luotamme siihen, että sinä Juha, olet nyt katsomassa Jumalaa kasvoista kasvoihin.

Terho Pursiainen 27.5.12

Jumalan vallan rajat

Saarna messussa Paavolan seurakuntakodilla Hyvinkäällä helluntaina 27.5.2012 klo 10 – 16.5.12. tapahtuneen aamuöisen ampumavälikohtauksen jälkeen. (Luonnos.)

Kerroin eilen face bookissa, että olin jo kirjoittanut saarnani tähän messuun, mutta en voisi käyttää sitä Hyvinkään traagisten tapahtumien tähden. Monet face book –kaverini olivat sitä mieltä, että hiljaisuus olisi paras saarna näin kauheiden asioiden edessä. Itse asiassa aamun Helsingin Sanomat on samaa mieltä: ”Mitä tällaisen tolkuttoman väkivallan edessä voi sanoa, muuta kuin ottaa osaa ja hiljentyä?”

Yksi fb-kavereistani, muuan Anne, kirjoitti minulle kysymyksen ”Jos Jumala on olemassa, niin miksi hän antaa ihmisten tehdä niin kauheita asioita?” Koska meidän pitää miettiä tätä kysymystä, emme saarnan sijaan pidä pelkästään pitkää hiljaisuutta.

Anne kysyy kysymystä, joka vanhastaan tunnetaan teodikean nimellä. Kysymyksen lähtökohtana on kirkon opetus Jumalasta. Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias. Maailmassa on kuitenkin pahaa ja kärsimystä. Miten voidaan oikeuttaa moraalisesti se, että Jumala sallii pahan ja kärsimyksen?

Minä yritän vastata Annen kysymykseen näin: Jumala ei ole kaikkivaltias. Hän on itse vapaaehtoisesti rajoittanut valtaansa. Hän rajoitti valtaansa luomalla ihmisen, olennon, jolla on vapaa tahto. Olento, jolla on vapaa tahto, kykenee hyvään ja pahaan. Niin kauan kuin Jumala haluaa, että ihminen on, että on olento, jolla on vapaa tahto, hänen oma tahtonsa ei ole täysin vapaa.

Jumala toki voisi halutessaan estää ihmistä käyttämästä vapaata tahtoaan pahan. Jos ihminen aikoisi valehdella, Jumala voisi aiheuttaa sen, että hänen kielensä kävisi niin paksuksi, ettei hänen onnistuisi muotoilemaan valhettaan ymmärrettäviksi sanoiksi. Jos Jumala havaitsisi ihmisen käden tavoittelevan asetta, hän voisi saada aikaan hänen käsivarressaan ja kourissaan sellaisia kouristuksia, ettei miekkaan tarttuminen onnistuisi. Hän voisi rampauttaa ihmisen, joka pyrkii väärään suuntaan, ja panna ihmisen vastoin omaa tahtoaan kulkemaan sinne, minne hän tahtoo, aiheuttaa raajoissa pakkoliikkeitä kuin sätkyukolle tai robotille. Niin, Jumala voisi estää ihmistä tekemästä pahaa tai pakottaa tekemään hyvää, mutta vain niin että hän peruuttaisi luomistyönsä, olennon, jolla on oma vapaa tahto. Se tilalle tulisi sätkyukko tai robotti.

Te, jotka vedätte Jumalaa tilille ihmisten aiheuttamasta pahasta maailmassa ja vaaditte, että hän lopettaisi pahan, vaaditte että hän peruuttaisi luomansa olennon, jolla on vapaa tahto, ihmisen.

Muistatte varmaan, että tämä ajatus kävi Jumalankin itsensäkin päässä. Vedenpaisumuskertomuksessa kerrotaan, kuinka Jumala hermostui ihmiseen, joka syntiinlankeemuksen jälkeen vajosi aina vain syvemmälle syntiin ja turmelukseen, ja päätti peruuttaa ihmisen. Sitähän vedenpaisumus tarkoitti: ihmisen hävittämistä maan päältä ja jopa sen elämän lopettamista, mikä tuotti ihmisen. Mutta Jumala katui ja peruutti päätöksensä. Hän rakasti liikaa luomaansa maailmaa ja luomaansa ihmistä. Sen tähden hän antoi ihmiskunnan elää ja jatkaa pahoja tekoja. Hän jopa vannoi, ettei enää milloinkaan uhkaisi ihmiskuntaa.

Mutta Jumala on sitoutunut omaan luomistyöhönsä ja rakastaa ihmistä, sitä olentoa, jolle antoi vapaan tahdon. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan rajoittaa hänen valtaansa, eikä hän siitä syystä voi estää pahoja ihmisiä tekemästä pahaa. Emme voi siis vaatia Jumalaa vastuuseen maailman pahuudesta. Me ihmiset itse olemme vastuussa maailman pahasta.

Se, mitä olen selittänyt tässä, ei sovellus sellaiseen kärsimykseen tai pahaan, jonka syyt ovat luonnon olosuhteissa. Sellainen katastrofi oli esimerkiksi tsunami, joka sai Helsingin piispankin kertomaan julkisuudessa uskonsa horjumisesta vuonna 2004. Se mitä Hyvinkäällä tapahtui, ei ollut tsunami. Se oli inhimillistä pahuutta.

Toinen kysymys, joka aina nousee esille tämäntapaisten välikohtausten jälkeen on tämä: pitääkö tapahtumalle etsiä syytä yhteiskunnasta vai pahasta yksilöstä? Inhimillisen vastuun matematiikka on toisenlaista kuin peruskoulun laskuoppi. Vastuuta on yhteensä enemmän kuin sata prosenttia. Yhteiskunnan vastuu on sata prosenttia, yksilön oma vastuu niin ikään sata prosenttia. Se tekee yhteensä kaksisataa prosenttia vastuuta.

Tätä asiaa valaisi yli sata vuotta sitten sosiologian suurmies Émile Durkheim tutkiessaan itsemurhien paikallista vaihtelua. Hän havaitsi, kuinka protestanttisilla seuduilla tehtiin itsemurhia huomattavasti useammin kuin katolisilla seuduilla. Syy oli yhteisön. Protestanttisissa yhteiskunnissa ihmiset eivät olleet yhtä lähellä toisiaan eivätkä saaneet toisistaan yhtä suurta tukea kuin ihmiset katolisissa yhteiskunnissa. Itsemurhat olivat siis yhteiskunnan vastuulla.

Se oli kuitenkin vain osatotuus. Jokaisen itsemurhantekijän elämänpolku oli yksilöllinen. Omilla vapailla ratkaisuillaan hän muodosti uran, joka johti lopulta umpikujaan. Itsemurha on siis yksilön omalla vastuullas. Vastuuta on yhteensä kaksisataa prosenttia, niistä yhteiskunnalla sata ja yksilöllä itsellään sata.

Voimme ajatella, että elämämme yhteiskunnassa kuin paineen alaisessa kattilassa. Jos paine kasvaa liian suureksi, sen on päästävä ulos ja se purkautuu. Jonkun kohdan on petettävä. Heikoin kohta pettää. Kun yhteiselämän paine on liian suurta, joku yhteiskunnan yksilöistä murtuu. Hän murtuu kahdesta yhtä tärkeästä syystä. Ensinnäkin hän murtuu siksi, että yhteiselämän paine on liian kovaa. Toisaalta hän murtuu siitä syystä, että kestää painetta vähemmän kuin muut yksilöt. Yhteiskunnan ja yksilön vastuut eivät kilpaile keskenään. Ne ovat kuin kruuna ja klaava samassa lantissa.

Mitä aiomme tehdä sellaisten tragedioiden ja katastrofien estämiseksi, jollainen on juuri koettu Hyvinkäällä. Tasavallan presidentti aloitteli eilen TV-haastattelussa niiden yhteiskunnallisten syiden etsimistä, jotka kasvattavat painetta liian suureksi. Hän mainitsi mm. kovenevan kilpailun ja sen, ettei ihmisille sallita epäonnistumisia. Luulen että hän on löytänyt oikeita syitä, ja muita syitä keksitään, kun keskustelu jatkuu. Vihdoinkin nyt on Suomessa syytä selvittää perin pohjin, miten voisimme vähentää yhteiselämässä kasvavaa painetta.

Asian toinen puoli on se, että löytäisimme keskuudestamme ne ihmiset, jotka ovat alttiita murtumaan. Miten heitä voisi tukea? Miten heidän elämäntilaansa voisi avartaa? Vihdoinkin nyt on Suomessa syytä jokaisessa yhteisössä selvittää perinpohjin, miten voimme löytää ja pelastaa ne, jotka ovat vaarassa.

Mutta nyt on kaikkein tärkeintä olla niiden tukena, joihin on kohdistunut henkilökohtaisia iskuja. Suuria eleitä ei tarvita. Helsingin sanomat sanoo aamun pääkirjoituksessaan, emme voi muuta kuin ottaa osaa ja hiljetä tällaisten kauheuksien edessä. Me Hyvinkään seurakunnassa lisäämme: ja rukoilla.

Usko ja epäusko Saarna Nurmijärven kirkossa 30.10.11

Saarna Nurmijärven kirkossa 30.10.2011

(ei perustu tekstiin vaan sunnuntain teemaan)

Usko ja epäusko

Tämän sunnuntain teemana on usko ja epäusko. Mitä kristillinen usko on? Onko se uskomista ihmeisiin, yleisestä luonnonjärjestyksestä poikkeaviin tapahtumiin? Vai uskomista siihen, että on olemassa Jumala?

Saarnasin pari kolme vuotta sitten Huopalahden kirkossa joulun aikoihin. Pohdiskelin, miten nykyajan ihmisen pitäisi suhtautua sellaisiin joulukertomuksiin kuin vaeltavan tähden pysähtymiseen seimen päälle tai enkelikuoron ilmaantumiseen kedolle laulamaan paimenille.

Jumalanpalveluksen jälkeen luokseni tuli yksi seurakuntalainen, uskollinen messussa kävijä. Hän kehui ylpeän tuntuisesti, etteivät tällaiset Raamatun kertomukset olleet hänelle mikään ongelma. Hän kyllä pystyi uskomaan jopa enkelikuoron paimenille pitämään konserttiin.

Seurakuntalaisen puheesta kuulsi ajatus, että olisi jonkinlainen hengellinen suoritus tai uroteko uskoa jotakin sellaista, mitä useimpien nykyajan ihmisten on vaikea pitää mahdollisena sen tieteellisen maailmankuvan perusteella, johon heidät on kasvatettu. Minulla ei ollut mitään syytä ryhtyä järkyttämään seurakuntalaiseni vakaumusta. Itse en kuitenkaan usko kenenkään saavan iankaikkisuuspisteitä siitä, että kykenee uskomaan erityisen merkillisiä kertomuksia. Kristillisessä uskossa on kyse jostakin aivan muusta, jostakin syvemmästä kuin siitä.

Onko uskominen uskomista Jumalan olemassaoloon?

Kaikki Jeesuksen kuulijat uskoivat varmaankin Jumalan olemassaoloon. Jumala-uskossakaan Jeesus ei siis tuonut mitään uutta maailmaan. Kristillisen uskon ydin ei ole minkään asian, ei edes Jumalan olemassaolon totena pitämistä.

Mitä Jeesus itse tarkoitti uskomisella? Sitä valaisee Jeesuksen neitsytpuhe. Markus kertoo evankeliuminsa alussa, kuinka Jeesus piti ensimmäisen julkisen puheensa, neitsytpuheensa heti kuultuaan Johannes Kastajan, edeltäjänsä, vangitsemisesta. Viittasin siihen jo elokuun saarnassani tässä kirkossa. Kertaan lyhyesti.

Markus kiteytti Jeesuksen saarnaan hänen sanomansa ydinkohdat koko niiden kolmen vuoden ajalta, joina tämä esiintyi julkisuudessa. Se oli toisin sanoen hänen ohjelmanjulistuksensa.

Jeesuksen ohjelmassa on neljä kohtaa. Kaksi niistä, ensimmäinen ja toinen kohta, ovat hänen tilannekatsauksensa. Kaksi seuraavaa, kolmas ja neljäs kohta, ovat johtopäätöksiä, joita järkevän kuulijan Jeesuksen mielestä oli tehtävä hänen tilannekatsauksestaan.

Tilannekatsauksensa Jeesus aloittaa kertomalla, että ihmiskunta on nyt saanut valomerkin. Sitä Jeesus tarkoittaa, kun sanoo, että aika on täyttynyt.

Tilannekatsauksen toinen kohta on selitys siitä, mitä valomerkki tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiskunnan kehitys on tähän asti ollut kestämätöntä ja on nyt ajautunut umpikujaan. Jumala itse tulisi pian konkurssipesään ottamaan sen hoitoonsa. Tätä Jeesus tarkoitti, kun sanoi, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle.

Esitettyään tilannekatsauksensa Jeesus siirtyy tekemään johtopäätöksiä, joita on kaksi.

Ensimmäinen johtopäätös on kehotus: kääntykää. Alkukielen kreikan sana tarkoittaa arvojärjestyksen tarkistamista. Kuulijoiden ja koko ihmiskunnan on tarkistettava arvojärjestyksensä, sanoo Jeesus.

Toinen johtopäätös on kehotus: uskokaa ilosanoma eli evankeliumi.

Kehotusten järjestys kuulostaa aivan merkilliseltä. Mitä ohjelma sanoo uskomisesta? Jeesus käskee ensin kuulijoiden tarkistaa arvojärjestyksensä. Vasta sen jälkeen on hänen mielestään aika uskoa evankeliumi.

Jeesus siis kehottaa nimenomaan niitä, jotka ovat jo tehneet ratkaisunsa, uskomaan. Eivätkö he ole tarkistaneet arvojaan nimenomaan sen tähden, että uskovat? Aika merkillistä: Jeesus käskee nimenomaan uskovaisten tulla uskoon.

Kummallinen ristiriita selittyy sillä, että Jeesus ei puhu uskomisesta joidenkin asioiden tai väitteiden uskomisen merkityksessä, uskosta totena pitämisenä. Jeesus tarkoittaa uskomisella jotakin aivan muuta.

Uskominen liittyy totuuden käsitteeseen. Totuutta on kahdenlaista.  Siitä johtuu, että myös uskomista on kahdenlaista. Kun puhumme uskomisesta väitteiden tai asioiden totena pitämisenä, tarkoitamme tosiasiatotuutta. Mutta Jeesus puhuu nyt totuudesta toisessa merkityksessä. Sanokaamme sitä vaikka elämäntotuudeksi. Siihen liittyvä uskominen on toisenlaista uskomista.

  

Johanneksen evankeliumi täsmentää sitä, mitä arkoitan elämäntotuudella. Jeesus sanoo siellä itsestään: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (14:6).

Jeesusta ei tietenkään ole kudottu kokoon tosista väitteistä, paikkansa pitävistä uskomuksista tai muista teoreettisista loimilangoista.  Hän ei ole oppirakennelma, jonka dogmea voisi pitää tosina. Hän on elävä persoona, lihaa ja verta, tunteita ja ajatuksia niin kuin me itsekin. Jeesus on totuus ihmisestä siinä merkityksessä, että hän kuvaa sen, mitä me ihmiset voisimme olla, muttemme vielä ole. Hän on elämäntotuus. Hän on totuus meistä, koska hänen opetuksissaan, persoonassaan ja kohtalossaan on nähtävissä ihmisyyden laiminlyödyt mahdollisuudet, se, mitä meistä vielä puuttuu.

Kun Jeesus puhuu neitsytpuheessaan uskomisesta, kyse ei ole tosiasioiden uskomisesta, vaan elämäntotuuden vastaan ottamisesta. Hän kehottaa niitä, jotka ovat jo tarkistaneet arvonsa, avautumaan totuudelle, antamaan totuuden tulla, päästämään totuuden toteutumaan. Kääntymisestä alkakoon elämä totuudessa! tämä kehotus on Jeesuksen toinen johtopäätös omasta tilannekatsauksestaan.

Jeesus on totuus siinä merkityksessä, että hänen opetuksissaan, persoonassaan ja kohtalossaankin näemme sen, mitä Jumalan valtakunta, Jumalan tulo maailmaan tarkoittaa. Siten Jeesus itse on oman viestinsä ydinsisältö. Hän itse on sekä se valomerkki, jonka saamista hän julistaa, että myös se, mihin valomerkki viittaa.

Paavali selittää samassa hengessä, kuinka Jumalan valtakunta on ”vanhurskautta, rauhaa ja iloa”, jotka Pyhä Henki antaa. (Room. 14:17.) Evankeliumiin uskominen on sitä, että mielensä muuttanut, kääntynyt ihminen avautuu ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan ja pitää itsensä avoimena totuuden tulla.

Kyse ei ole kuitenkaan vain yksilöistä. Valomerkin on saanut koko ihmiskunta. Koko ihmiskunta on ajautunut kestämättömän kehityksen tiellään umpikujaan. Jeesus kuulutti uutta globaalia, maailmanlaajuista elämänmuotoa, jossa ihmiskunta toteuttaa tähän asti laiminlyömänsä mahdollisuudet. Jumalan valta on ihmiskunnan kukoistusta vanhurskaudessa, rauhassa ja ilossa.