Saarna helluntaina (31.5.) 2009: Moniääninen kirkko, Huopalahden kirkko

Teksti: Joh. 3: 16-21

Jeesus sanoi Nikodemokselle:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta."



Saarna

Moniääninen kirkko

Äsken kuulemamme toisen lukukappaleen teksti on helluntain perusteksti. Se nostaa esiin kirkkomme kannalta keskeisen teeman: kirkon moniäänisyyden.

Kuinka kulttuurit syntyivät Babylonissa

Helluntaikertomuksen taustaksi on palautettava mieliin viimeinen Raamatun alkukertomuksista, kertomus Baabelin eli Babylonin tornista ja eri kulttuurien synnystä. Se on ensimmäisen Mooseksen kirjan yhdennessätoista luvussa.

1 Koko maailma käytti samoja sanoja ja puhui yhtä kieltä. 2 Kun ihmiset siirtyivät itään, he löysivät Sinearin maasta tasangon ja jäivät sinne asumaan. 3 Ja he sanoivat toisilleen: "Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi." He käyttivät savitiiltä rakennuskivenä ja asfalttipikeä muuraamiseen. 4 He sanoivat: "Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan." 5 Herra tuli katsomaan kaupunkia ja tornia, jota ihmiset rakensivat, 6 ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. 7 Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta." 8 Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia. 9 Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan.

Kertomus epäonnistuvasta Babylonin tornin rakentamishankkeesta on myyttinen kuvaus kielten ja kulttuurien synnystä. Aluksi koko maailma käyttää samoja sanoja ja puhuu yhtä kieltä. Ihmiskunta on yksi yhteinen ja yhtenäinen kulttuuri. Mikään ei näytä olevan sille mahdotonta. Tie on auki taivasta myöten.

Omista mahdollisuuksistaan juopuneena ihmiskunta ryhtyy ylimieliseen hankkeeseen: rakentamaan taivaaseen saakka ulottuvaa tornia. Jumala katsoo hanketta pilkallisena. Hän päättää sekaantua asioihin. Rakennushanke raukeaa, kun Herra hajottaa ihmiskunnan eri puolille maailmaa eri kulttuureihin ja kieliin pirstoutuneena.

Tekstien erilaiset viestit

Helluntaikertomus ja kertomus Babylonin tornista antavat aivan erilaisen sävyn kulttuurien ja kielten moneudelle. Mooseksen kirja kuvaa monikulttuurisuuden ihmiskunnan taakaksi: se on kahle, johon Jumala on köyttänyt ihmisen niin, ettei hän pysty kovin suuriin hankkeisiin. Ihmiset, jotka eivät edes ymmärrä toistensa puhetta, eivät saa isoja aikaan.

Kertomuksessa helluntaista on täysin päinvastainen viesti. Alkuseurakunta on koolla. Henki täyttää sen jäsenet. He alkavat puhua maailman kaikilla kielillä. Ihmettä tungeksii katsomaan uteliaita, jotka ovat kotoisin kaikista maailman maista. Kukin kuulee julistettavan Jumalan sanaa omalla kielellään.

Kertomuksen viesti on tämä: evankeliumi on ymmärrettävissä kaikkien kulttuurien omintakeisista lähtökohdista. Kielten ja kulttuurien moneus ei ole este. Ei ole tarpeen toivoa kulttuurien erojen häviämistä tai haaveilla yhden yhteisen kulttuurin rakentamisesta. Kulttuurien ja kielten erilaisuus on helluntain jälkeisessä maailmassa rikkaus, ei kirous.

Kirkolla on sanoma, jonka jokainen voi ottaa vastaan omasta kulttuuristaan luopumatta. Kirkko on perusolemukseltaan moniääninen.

Muita kirkon moniäänisyyden perustoja Uudessa testamentissa

Jo Uuden testamentin kirjakokoelman, kaanonin kokoonpano viestittää samaa sanomaa kirkon moniäänisyydestä. Uuteen testamenttiin on valittu neljä erilaista kertomusta ja tulkintaa Jeesuksesta ja hänen elämäntyöstään, neljä eri evankeliumia. Kirkko ei hyväksynyt niistä vain yhtä. Se ei ryhtynyt sulattamaan niitä yhdeksi johdonmukaista virallista totuutta Jeesuksesta. Siis evankeliumi on jo alun perin moniääninen.

Uuden testamentin kaanonin sisäinen jännite ei ole satunnaista. Se on itse sanoman kannalta olennaista.

Toinen todistus kirkon alkuperäisen moniäänisyyden puolesta oli Jerusalemin apostolikokous. Siitä kerrotaan muun muassa Apostolien teoissa (15. luku).

Juutalaiskristittyjen muodostamassa Jerusalemin alkuseurakunnassa ei katsottu suopeasti, kuinka vapaasti apostoli Paavali käsitteli juutalaisuuden perinteitä. Hän otti kirkon jäseniksi ympärileikkaamattomia ihmisiä. Hän suhtautui puhtaussäännöksiin vapaamielisesti ja selitti, että lihaa voi syödä kyselemättä, onko se epäjumalille uhrattua.

Riita oli syvä. Varhaisen kirkon hajoaminen näytti olevan edessä. Riita vietiin apostolien kokoukseen. Kokous pidettiin Jerusalemissa.

Olisi kuvitellut, että yritettäisiin rakentaa kompromissia. Kummankin osapuolen, ahtaitten juutalaiskristittyjen ja avarien pakanakristittyjen näkemyksiä otettaisiin huomioon ja luotaisiin yhtenäinen näkemys kiistan kohteena oleviin kysymyksiin.

Varhainen kristinusko ei menetellyt tuohon tapaan. Apostolikokouksessa ei luotu yhtenäistä ideologiaa. Molemmat riitapuolet pitivät kiinni omasta uskontulkinnastaan. Samalla ne tunnustivat toiselle oikeuden omaan tulkintaansa. Toisensa tunnustaen, jopa toistensa työn siunaten he lähettivät toisensa omalle taholleen viemään evankeliumia eteenpäin. Yhteyden symboliksi sovittiin yleiskirkollinen kolehti Jerusalemin köyhien hyväksi. Kirkko määritteli itsensä moniääniseksi, monikulttuuriseksi.

Joistakin minimiehdoista oli sentään sovittava. Kumpikin osapuoli sitoutui ottamaan huomioon juutalaisesta näkökulmasta välttämättömiä moraalisia ehtoja, jotka liittyivät ruoan puhtauteen ja seksuaalisten suhteitten järjestelyihin. Nykyaikana kirkon moniäänisyyden moraaliset ehdot olisivat pikemminkin ihmisarvoon ja yleisiin ihmisoikeuksiin kuuluvia vaatimuksia. Moniäänisyytemme ei anna lupaa sortaa tai erotella ihmisiä esimerkiksi sukupuolen tai ihonvärin perusteella.

Teeman ajankohtaisuus

Kirkon olennainen moniäänisyys pitäisi oivaltaa uudestaan. Kirkkomme sulki aikanaan sisäänsä lähes koko Suomen kansan. Elettiin yhtenäiskulttuurissa. Kulttuurinen yksiäänisyys on kuitenkin särkynyt. Muutos on ollut peruuttamaton. On kuviteltavissa aika kauheita vaiheita, joiden tuloksena palattaisiin kattavaan aatteellinen yksimielisyyteen. Jos sellaisia painajaisia ei synny, kuten toivon, kansamme on ikuisesti jättänyt taakseen sellaisen tilanteen, jossa väestön suuri enemmistö voisi yhtyä tunnustamaan yhtä hallitsevaa elämänkatsomusta ja elämän yhdessä yhtenäisessä elämänmuodossa. Kulttuuristamme on tullut peruuttamattomasti moniäänistä.

Moniäänisessä kulttuurissa kirkon on palattava alkuperäisiin perusteisiinsa ja muistettava evankeliumin moniäänisyys. Kaikkien kirkon jäsenten on voitava kuulla kirkossa puhuttavan omaa äidinkieltään, saatava ottaa vastaan kirkon sanoma oman kulttuurinsa lähtökohdista. Kirkolla ei ole yhtä ainoaa oikeata ideologiaa.

Valtoimesti liberaalinenkaan kirkko ei toki ole. Keskinäisen yhteyden perustana on yksimielisyys moraalin perusvaatimuksista: esimerkiksi siitä, että ketään ei syrjitä sellaisten seikkojen perusteella, mihin kukaan ei voi itse vaikuttaa, kuten sukupuolen tai kulttuuritaustan perusteella.

Muinaisen kirkon kolehtia Jerusalemin köyhille vastatkoon nykyajan kirkon yhteinen huolenpito maailman köyhistä ja turvattomista ihmisistä. Se on kirkon yhtenäisyyden ajankohtainen symboli.

Yritys rakentaa yhtenäistä, yksiäänistä kirkkoa moniäänisessä kulttuurissa olisi itse asiassa hengellisen Baabelin tornin rakentamishanke. Sellaista Herrakin pilkkaisi taivaassaan. Kirkolla on tulevaisuutta vain sikäli, kuin se alkukirkon hengen mukaisesti sallii ja jopa suosii erilaisia uskontulkintoja, erilaisia elämäntyylikokeiluja, pyhän kohtaamisen erilaisia muotoja. Kirkko ei ole hengellinen puolue, joka haalii kannatusta ideologialleen. Se ei ole valtakunnallinen liikeyritys, joka etsii markkinoita tuotteelleen. Väliin saan vaikutelman, että niinkin ajatellaan.

Suomen kirkossa on moniäänisyyden harvinaisen vankka traditio. Kirkon ydin on ollut joukko herätysliikkeitä, jotka ovat kukin korostaneet oma näkemystään evankeliumista. Kipakkaakin keskustelua on käyty, mutta lojaalisuutta yhteiseen kirkkoon on pidetty yllä. Niin ovat asennoituneet esimerkiksi heränneet, niin sanotut körttiläiset, joiden kirkkopyhää tänään vietämme.

Kirkon on edelleen vain syvennettävä ja tulkittava nykyaikaan moniäänisyyttään. Moraalisista vaatimuksista ei tietenkään voi tinkiä. Erilaiset uskonkorostukset ja teologiat kirkon yhtenäisyys kyllä kestää, mutta syrjimistä ja vähemmistöjen sortamista kirkon yhtenäisyys ei kestä.

Lähetystyön ongelmista Haagalaiseen

Lähetystyön ongelmia nykymaailmassa


Muuan Huopalahden seurakuntalainen suuttui hiukan, kun luki lyhyen haastatteluni Kotimaa-lehdessä. Kiinnitin huomiota kirkon jäsenmäärän laskuun viime vuosina. Sana ei kiinnosta nykysuomalaista. Jatkamme epäkurantin tavaramme toimittamista kehitysmaihin toivoen, että se kelpaisi edes sinne kun ei se enää kelpaa tänne. Olihan se vähän jyrkästi sanottu.

Lapsena oli paljonkin tekemisissä lähetystyön kanssa. Ymmärsin asian niin, että meillä Suomessa on hallussamme tärkeä totuus, josta ihmiset esimerkiksi Afrikassa eivät olleet kuulleetkaan. Se piti käydä heille kertomassa. Afrikan ihmiset elivät köyhyydessä eivätkä tienneet mitään lääketieteen saavutuksista. Kun lähetystyöntekijät auttavat heitä elämän ongelmissa, alkuasukkaat kiinnostuvat totuudesta ja kääntyvät kristinuskoon. Auttaminen on käännyttämisen apuneuvo.

Nykyihminen ymmärtää, ettei kenelläkään ole totuutta hallussaan. Totuus ei ole vientituote. Oikea suhtautuminen eri tavalla ajatteleviin on vahvasti kriittistä, ei heikossa mielessä kriittistä. Heikossa mielessä kriittinen ihminen huomaa toisen erehdyksiä ja virheitä. Vahvassa mielessä kriittinen ihminen toivoo oppivansa näkemään oman ajattelunsa puutteita ja virheitä. Nykyihminen ei kohtaa toisen uskonnon edustajaa julistaen tälle tietämättömälle, mikä on totta. Nykyihmiset kuuntelevat tosiiaan, jotta oppisivat toisiltaan. Kummankin ajatus rikastuu ja käsitys syvenee. Niin meidän pitää lähetystyössäkin asennoitua.

Kirkko lähettää ihmisiä kaukaisiin maihin auttamaan heitä hädässään. Auttamisen on oltava eettistä. Eettistä on, että autettavalle avataan mahdollisuuksia ja annetaan voimavaroja, jotta hän käyttäisi niitä edistämään omia tarkoituksiaan ja omaa arvomaailmaansa. Ei puhettakaan siitä, että auttamista käytettäisiin keinona vietellä tai kiristää avun saaja omaksumaan auttajan tarkoituksia ja arvomaailmaa. Auttaminen ei ole kilpailukeino, jolla hankimme etua verrattuna aatteellisiin kilpailijoihimme.

Lähetystyö vastaa nykyihmisen ajatustapaa vain, jos vuorovaikutus toisten kulttuurien ja uskontojen kanssa on vahvassa merkityksessä kriittistä – molemmin puolin – ja jos auttaminen on voimavarojen luovuttamista autettavan omaan käyttöön.

Lähetys ei ole vain kaukovaikuttamista, vaan kirkon arkea. Suomen kirkossa tarvitaan vahvemmassa merkityksessä kriittistä keskustelua toisuskoisten ja ateistien kanssa. Tarvitaan aitoa auttamista, joka ei kohdista autettavaan odotuksia tai aseta hänelle ehtoja. Ehkäpä sanamme herää henkiin ja alkaa taas muuttaa maailmaa.

Stieg Larsson ja rakkaus Saarna äitienpäivänä (4. s. pääsiäisestä) Huopalahden kirkossa

Saarna: Stieg Larsson ja rakkaus



Kun paneuduin päivän evankeliumiin, mieleeni tuli Stieg Larssonin dekkari, johon olen viitannut aiemminkin. Larsson väittää siinä, että eskimoilla on kokonaista 32 sanaa, joilla he kuvaavat samaa asiaa, jota varten meillä on käytössä vain yksi sana: rakkaus. Ehkäpä suomen kielessä sotkemme asioita kutsumalla samalla sanalla aivan eri asioita? Päivän tekstin teemana on rakkaus.



Uudessa testamentissa puhutaan paljon rakkaudesta. Ne asiat, joihin tällä sanalla viitataan, ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Raamatunselittäjät ovat tutkineet tätä asiaa hyvin perusteellisesti. Ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin massiivinen tutkimus Eros och Agape. Den kristna kärlekstanken genom tiderna on ollut keskustelun tärkeimpiä puheenvuoroja.



Nygrénin mukaan Uudessa testamentissa on esillä kaksi eri rakkauden käsitettä. Alkukielellä, kreikaksi ne ovat agape ja eros. Kumpikin käännetään kirkkoraamatussa sanalla rakkaus. Ne viittaavat kuitenkin aivan eri asioihin.



Eros on kaipaavaa, haluavaa ja täyttymystä kaipaavaa rakkautta. Esimerkiksi parisuhteen perustana on tällainen eros-rakkaus. Agape on pyyteetöntä, antavaa, kohteensa arvosta riippumatonta rakkautta. Sellaista on Jumalan rakkaus. Nygrén seuraa kirjassaan, kuinka kaipaava rakkaus ja antava rakkaus kilpailevat keskenään kirkon historiassa. Hänen mukaansa evankeelisuus on agape-rakkaudelle perustuvaa uskoa, jota eros-rakkaus on monin tavoin pyrkinyt haalistamaan ja hämmentämään.



Jos Nygrén on oikeassa, Kirkkoraamattumme todellakin yhdellä ja samalla nimellä eri asioita.



Himoitsevan eros-rakkauden ja antavan agape-rakkauden ero ei ole ainoa ero, joka tahtoo hävitä näkyvistä Uudessa testamentissa. Rakkautta on kahta erilaista myös toisessa tärkeässä suhteessa. Rakkaus on joko yleistävää eli universaalista tai nimenomaan eron tekevää. Jeesus puhui Uuden testamentin mukaan kummastakin rakkaudesta.



Universaalinen rakkaus kieltäytyy tekemästä eroa kohteiden välillä. Jeesus vaatii, että rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme. Periaate on yhtä aikaa kahdella tavalla yleistävä. Ensinnäkään ihmisten välillä ei saa tehdä eroa. Vihollista on rakastettava samalla tavalla kuin ystävää. Toiseksikaan se ei salli tehdä eroa edes oman itsen ja jonkun toisen välillä. Jokaista toista on rakastettava samalla rakkaudella kuin omaa itseä. Universaalisuuden vaatimusta tuskin voisi tästä enää kärjistää.



Päivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu toisenlaisesta rakkaudesta. Siinä puhutaan rakkaudesta, jota Jeesuksen oppilas – siis nykyoloissa kristitty – osoittaa toista samanlaista kohtaan. Rakastaa toisianne, on vaatimus. Se tekee eron kanssakristityn ja pakanan välillä. Jeesus vielä kärjistää eron tekemistä toisessa tämän päivän tekstissä. Joh. 17 Jeesus rukoilee: ”Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle”. Hän erottaa tähdennetysti kaksi rakkauden kohderyhmää: uskovat ja maailman, suruttomat ihmiset. Lähimmäiset jakautuvat kahteen piiriin, sisäpiirin ja niihin jotka jäävät sisäpiirin ulkopuolelle. Sisäpiiriläisiä pitää rakastaa.Tämä rakkaus ei ole sovitettavissa yhteen rakkauden kaksoiskäskyn kanssa. Jos kaikkia on rakastettava niin kuin omaa itseä, ei yhtä voi rakastaa toisin kuin toista sillä perusteella, että hän kuuluu sisäpiiriin. Vaikka Jeesus käyttää samaa sanaa rakkaus, hän puhuu näissä kahdessa tapauksessa itse asiassa eri asiasta.



Minkä tähden saivartelen tällä tavalla käsitteillä. Eikö ole tärkeintä että rakastetaan, ja eikö sen rinnalla ole yhdentekevää, mitä tällä sanalla milloinkin tarkoitetaan?



Olen aivan eri mieltä. Luin kaksikymmentä vuotta sitten kirjan, jonka teemoihin olen palannut yhä uudestaan: Risto Ahti - Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu (Kirjapaja,1988). Siinä tähdennetään, kuinka suuri runo voi syntyä vain puhtaista tunteista. Huomion pätevyys ei rajoitu vain runon kirjoittamiseen. Tunteitten puhtaus on rakastamisen perusedellytys. Sekoittuneista tunteista syntyy vain tunnelmointia, sentimentaalisuutta, ei rakkautta. Jeesus ei kutsu meitä tunteilemaan vaan rakastamaan niin että se muuttaisi maailman. Oman pää – tai sydän – on selvitettävä, jotta osaisi rakastaa.

Äitienpäivä ei ole kirkollinen juhlapäivä, mutta äidinrakkauden – niin kuin isänrakkaudenkin – teema liittyy siihen mitä olen puhunut. Jos mikään, äidin rakkaus lapseensa ei ole yleistävää, universaalista rakastamista, vaan nimenomaan eron tekevää rakastamista. Äidit ja isät rakastavat lapsiaan erityisellä rakkaudella siksi, että ne ovat heidän omia lapsiaan. Biologialla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Äiti rakastaisi lastaan erityisellä rakkaudella, vaikka lapsi olisikin ottolapsi.



Kun käsitteet ja tunteet sekoitetaan, tämä ilmeinen asia muuttuu vaikeaksi. Luin aikoinaan tunnetun amerikkalaisen filosofin kirjan, jossa hän selitti, kuinka epäoikeudenmukaista on rakastaa omaa lasta erottelevasti ja siten syrjiä kaikkia muita maailman lapsia. Äitien ja isien täytyy rakastaa oikeudenmukaisesti, kaikkia lapsia yhtä paljon riippumatta siitä, kenen lapsia he ovat, tämä filosofi vaati. Miten pahasti oppinut mies olikaan sekoittanut päänsä ja sydämensä.



Jos äidit ja isät rakastaisivat kaikkia lapsia oikeudenmukaisesti ja yhtä paljon, he tahtoisivat aina olla huolehtimassa siitä lapsesta, joka on huonoimmalla hoidolla. Helsingin raitiovaunut olisivat aina täynnä äitejä ja isiä, jotka ovat matkalla kaikki saman lapsen luo, sen luo, joka kulloinkin on kaikkein nälkäisin. Järjestely ei olisi käytännöllinen. Käytännöllisempää on se, että kaikki vanhemmat rakastavat omia lapsiaan erottelevalla rakkaudellaan ja ennen muuta pitävät heistä huolta. Silloin jokaisella lapsella on yksi äiti, yksi isä tai muu huoltaja, joka tuntee erityisen tarkasti juuri hänen tarpeensa ja pitää niistä huolta. Eihän siitäkään mitään tulisi, että ison viraston kaikki virkamiehet hoitaisivat yhtä aikaa sitä virkaa, joka kulloinkin on huonoimmin hoidettu. On parasta, että kukin hoitaa nimenomaan omaa virkaansa, että jokaisella viralla on sille omistautunut hoitajansa. Vanhemmat saavat rakastaa puolueellisesti juuri sitä lasta, jonka on heidän hoitoonsa uskottu. Se on luomistarkoituskin.



Universaalinen, yleistävä rakkaus ei kuitenkaan ole viraton. Kukaan ei saa omistautua oman erityisen rakkautensa kohteelle niin, että julmasti unohtaa kaikki, joita kukaan ei rakasta erityisellä rakkaudella. Kaikkien isien ja äitien, siis yhteiskunnan, on pidettävä huolta niistä lapsista, joista kukaan ei ole huolehtimassa erityisellä rakkaudella.



Miehen ja naisen välinen rakkaus on erottelevaa ja perustuu toisin kuin antava agape-rakkaus nimenomaan siihen, kuka toinen on millainen hän on. Äidin rakkaus on erottelevaa ja perustuu siihen, että lapsi on oma lapsi Agape-rakkauden tavoin äidin rakkaus on kuitenkin riippumatonta sitiä täysin riippumaton siitä, millainen sen kohde on. Äiti ja isä eivät rakasta sen tähden että lapsi on kaunis ja lahjakas tai toimii moitteettomasti ja tunnollisesti. Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta kertoo, kuinka isän rakkaus vain tähdentyy, kun kunnoton poika palaa kotiin harharetkiltään. Nuorempi veli harmistuu, kun hänen kunnollisuutensa ei merkitse mitään isän rakkaudelle.



Tänä äitienpäivänä kiittäkäämme Jumalaa siitä, että hän on luonut ihmisen rikkaudeksi niin monenlaista rakkautta ja erityisesti siitä, että hän sallii isiemme ja äitiemme rakastaa meitä erityisellä eroa tekevällä rakkaudella ja täysin riippumatta siitä, ansaitsisimmeko tulla sellaisen erityisen lämmön ja huolenpidon kohteiksi.