Saarna 2.5.2010: Oikeudenmukaisuus ja tunteet. Huopalahden kirkko

Innostuin lukemaan omia saarnojani. Ne eivät enää ole seurakunnan sivuilla, joten tännehän niitä voin joutessani laittaa uteliaiden katsottavaksi. Tämä saarna taitaa olla ainoa saarnani Huopalahdessa, jossa saarnatekstinä ei ole ollut evankeliumiteksti.


10 05 02 Cantate-sunnuntain saarna: Oikeudenmukaisuus ja tunteet

Teksti (toisesta lukukappaleesta).

”Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne.”

Vapun perinteisiin teemoihin kuuluu yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Jaakobin kirjeen kirjoittaja ottaa kantaa vaikeaan kysymykseen: oikeudenmukaisuuden ja tunteiden välisen suhteeseen. Kirjeen kirjoittaja varoittaa sekoittamasta vihaa oikeudenmukaisuuteen. Vihan vaatimusten täyttämisestä ei synny Jumalan tahdon mukaista oikeudenmukaisuutta.

Oikeudenmukaisuuden käsite viittaa asiaan, joka on jo pienille lapsille tärkeä. Jos lapsi kokee kohtelua, joka on hänen mielestään epäoikeudenmukaista, hän sanoo närkästyneenä: mutta sehän on epistä.

Oikeudenmukaisuuden vaatimus voittaa kaikki muut vaatimukset. Se, mikä on epäoikeudenmukaista, ei ole oikeutettavissa millään muullakaan perusteella. Vaikka se olisi kuinka hyödyllistä tai kuinka mukavaa, se olisi väärin.

Kirkollisessa puheessa pannaan usein oikeudenmukaisuus ja rakkaus kilpailemaan keskenään. Kristinuskon erityiseksi ansioksi selitetään, kuinka rakkaus kristillisessä etiikassa voittaa kylmän oikeudenmukaisuuden vaatimukset. Selitys on huono. Jeesuksen opetukset ja hänen oma käyttäytymisensä ovat esimerkkejä siitä, kuinka rakkaus voittaa oikeudenmukaisuudella perustellut säännöt. Rakkaus ei voita oikeudenmukaisuutta. Rakkaus voittaa säännöt. Rakkaus ei noudata sääntöjä silloin, kun se olisi epäoikeudenmukaista. Rakkaus nimenomaan toteuttaa oikeudenmukaisuuden särkemällä sääntöjä. Siitä on esimerkkinä kertomus, jossa Jeesus ravitsee itseään ja opetuslapsiaan sapattina pellolta poimimillaan tähkäpäillä. Sapattisääntöjen noudattaminen olisi ollut epäoikeudenmukaista kertomuksen kuvaamassa tilanteessa. Kertomuksen Jeesus on oikeudenmukainen, kun unohtaa moraalin kaavat.

Epäoikeudenmukaisuus herättää ihmisessä väkevän kielteisen reaktion. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on jonkinlaista etomista. Mätä kananmuna etoo vain fyysisesti. Epäoikeudenmukaisuus etoo moraalisesti. Meitä etoo se, että ihminen kohtelee toista ihmistä kuin esinettä. Se on moraalista etomista.

Tunteet ovat tärkeitä oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Moraalinen pahoinvointi saa ihmiset liikkeelle. He ryhtyvät puolustamaan sorrettujen ja riistettyjen oikeuksia.

Mutta on myös vaaroja siinä, että tunteet sekoittuvat oikeudenmukaisuuden ajamiseen. Vihan vallassa toimiminen ei ole omiaan luomaan Jumalan tahdon mukaista oikeudenmukaisuutta, Jaakob selittää. Viha kohdistuu ihmisiin, oikeudenmukaisuuden vaatimus olosuhteisiin. Oikeudenmukaisuus tyytyy, kun olot on korjattu. Viha on kyltymätöntä. Se tahtoo tuhoa tuhon päälle.

Muutkin tunteet kuin viha voivat vääristää oikeudenmukaisuuspyrkimyksiä. Yksi vaarallisista tunteista on pelko. On arvaamatonta, mihin pelon valtaamat joukot saattavat ryhtyä torjuakseen uhkiaan. Pelottavaa tuhoa torjutaan kauhun vallassa usein suuremmilla tuhoilla kuin oli uhkanakaan.

Kirjapaja julkaisi parikymmentä vuotta sitten kirjan, jonka sanomaa olen vuosien varrella usein pohtinut. Kirja on Risto Ahdin ja Markku Toivosen kirjoittama Runouden kuntokoulu. Siinä puhutaan puhtaitten tunteitten puolesta. Sekoittuneista tunteista ei synny suurta runoa, runoilijat kirjoittavat.

Tunteiden sekoittuminen on vaarallista myös silloin, kun oikeudenmukaisuutta ajetaan. Kaunat, kateus, pelko ja ahneus sekoittuvat oikeuden asiaan. Ihmiset eivät tunnista omia tunteitaan. Kun he eivät tunnista tunteitaan, he eivät kykene suhtautumaan niihin kriittisesti. Siitä ei synny Jumalan mielen mukaista oikeudenmukaisuutta. Maailman muuttajan ei tarvitse pelätä tunteitaan, mutta hänen on oltava niihin nähden rehellinen.

Kirja, johon viittaan on Risto Ahti - Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu, Kirjapaja,1988

Stieg Larsson ja rakkaus Saarna äitienpäivänä (4. s. pääsiäisestä) Huopalahden kirkossa

Saarna: Stieg Larsson ja rakkaus



Kun paneuduin päivän evankeliumiin, mieleeni tuli Stieg Larssonin dekkari, johon olen viitannut aiemminkin. Larsson väittää siinä, että eskimoilla on kokonaista 32 sanaa, joilla he kuvaavat samaa asiaa, jota varten meillä on käytössä vain yksi sana: rakkaus. Ehkäpä suomen kielessä sotkemme asioita kutsumalla samalla sanalla aivan eri asioita? Päivän tekstin teemana on rakkaus.



Uudessa testamentissa puhutaan paljon rakkaudesta. Ne asiat, joihin tällä sanalla viitataan, ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Raamatunselittäjät ovat tutkineet tätä asiaa hyvin perusteellisesti. Ruotsalaisen teologin Anders Nygrénin massiivinen tutkimus Eros och Agape. Den kristna kärlekstanken genom tiderna on ollut keskustelun tärkeimpiä puheenvuoroja.



Nygrénin mukaan Uudessa testamentissa on esillä kaksi eri rakkauden käsitettä. Alkukielellä, kreikaksi ne ovat agape ja eros. Kumpikin käännetään kirkkoraamatussa sanalla rakkaus. Ne viittaavat kuitenkin aivan eri asioihin.



Eros on kaipaavaa, haluavaa ja täyttymystä kaipaavaa rakkautta. Esimerkiksi parisuhteen perustana on tällainen eros-rakkaus. Agape on pyyteetöntä, antavaa, kohteensa arvosta riippumatonta rakkautta. Sellaista on Jumalan rakkaus. Nygrén seuraa kirjassaan, kuinka kaipaava rakkaus ja antava rakkaus kilpailevat keskenään kirkon historiassa. Hänen mukaansa evankeelisuus on agape-rakkaudelle perustuvaa uskoa, jota eros-rakkaus on monin tavoin pyrkinyt haalistamaan ja hämmentämään.



Jos Nygrén on oikeassa, Kirkkoraamattumme todellakin yhdellä ja samalla nimellä eri asioita.



Himoitsevan eros-rakkauden ja antavan agape-rakkauden ero ei ole ainoa ero, joka tahtoo hävitä näkyvistä Uudessa testamentissa. Rakkautta on kahta erilaista myös toisessa tärkeässä suhteessa. Rakkaus on joko yleistävää eli universaalista tai nimenomaan eron tekevää. Jeesus puhui Uuden testamentin mukaan kummastakin rakkaudesta.



Universaalinen rakkaus kieltäytyy tekemästä eroa kohteiden välillä. Jeesus vaatii, että rakastamme lähimmäistämme niin kuin itseämme. Periaate on yhtä aikaa kahdella tavalla yleistävä. Ensinnäkään ihmisten välillä ei saa tehdä eroa. Vihollista on rakastettava samalla tavalla kuin ystävää. Toiseksikaan se ei salli tehdä eroa edes oman itsen ja jonkun toisen välillä. Jokaista toista on rakastettava samalla rakkaudella kuin omaa itseä. Universaalisuuden vaatimusta tuskin voisi tästä enää kärjistää.



Päivän evankeliumitekstissä Jeesus puhuu toisenlaisesta rakkaudesta. Siinä puhutaan rakkaudesta, jota Jeesuksen oppilas – siis nykyoloissa kristitty – osoittaa toista samanlaista kohtaan. Rakastaa toisianne, on vaatimus. Se tekee eron kanssakristityn ja pakanan välillä. Jeesus vielä kärjistää eron tekemistä toisessa tämän päivän tekstissä. Joh. 17 Jeesus rukoilee: ”Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle”. Hän erottaa tähdennetysti kaksi rakkauden kohderyhmää: uskovat ja maailman, suruttomat ihmiset. Lähimmäiset jakautuvat kahteen piiriin, sisäpiirin ja niihin jotka jäävät sisäpiirin ulkopuolelle. Sisäpiiriläisiä pitää rakastaa.Tämä rakkaus ei ole sovitettavissa yhteen rakkauden kaksoiskäskyn kanssa. Jos kaikkia on rakastettava niin kuin omaa itseä, ei yhtä voi rakastaa toisin kuin toista sillä perusteella, että hän kuuluu sisäpiiriin. Vaikka Jeesus käyttää samaa sanaa rakkaus, hän puhuu näissä kahdessa tapauksessa itse asiassa eri asiasta.



Minkä tähden saivartelen tällä tavalla käsitteillä. Eikö ole tärkeintä että rakastetaan, ja eikö sen rinnalla ole yhdentekevää, mitä tällä sanalla milloinkin tarkoitetaan?



Olen aivan eri mieltä. Luin kaksikymmentä vuotta sitten kirjan, jonka teemoihin olen palannut yhä uudestaan: Risto Ahti - Markku Toivonen: Runouden kuntokoulu (Kirjapaja,1988). Siinä tähdennetään, kuinka suuri runo voi syntyä vain puhtaista tunteista. Huomion pätevyys ei rajoitu vain runon kirjoittamiseen. Tunteitten puhtaus on rakastamisen perusedellytys. Sekoittuneista tunteista syntyy vain tunnelmointia, sentimentaalisuutta, ei rakkautta. Jeesus ei kutsu meitä tunteilemaan vaan rakastamaan niin että se muuttaisi maailman. Oman pää – tai sydän – on selvitettävä, jotta osaisi rakastaa.

Äitienpäivä ei ole kirkollinen juhlapäivä, mutta äidinrakkauden – niin kuin isänrakkaudenkin – teema liittyy siihen mitä olen puhunut. Jos mikään, äidin rakkaus lapseensa ei ole yleistävää, universaalista rakastamista, vaan nimenomaan eron tekevää rakastamista. Äidit ja isät rakastavat lapsiaan erityisellä rakkaudella siksi, että ne ovat heidän omia lapsiaan. Biologialla ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Äiti rakastaisi lastaan erityisellä rakkaudella, vaikka lapsi olisikin ottolapsi.



Kun käsitteet ja tunteet sekoitetaan, tämä ilmeinen asia muuttuu vaikeaksi. Luin aikoinaan tunnetun amerikkalaisen filosofin kirjan, jossa hän selitti, kuinka epäoikeudenmukaista on rakastaa omaa lasta erottelevasti ja siten syrjiä kaikkia muita maailman lapsia. Äitien ja isien täytyy rakastaa oikeudenmukaisesti, kaikkia lapsia yhtä paljon riippumatta siitä, kenen lapsia he ovat, tämä filosofi vaati. Miten pahasti oppinut mies olikaan sekoittanut päänsä ja sydämensä.



Jos äidit ja isät rakastaisivat kaikkia lapsia oikeudenmukaisesti ja yhtä paljon, he tahtoisivat aina olla huolehtimassa siitä lapsesta, joka on huonoimmalla hoidolla. Helsingin raitiovaunut olisivat aina täynnä äitejä ja isiä, jotka ovat matkalla kaikki saman lapsen luo, sen luo, joka kulloinkin on kaikkein nälkäisin. Järjestely ei olisi käytännöllinen. Käytännöllisempää on se, että kaikki vanhemmat rakastavat omia lapsiaan erottelevalla rakkaudellaan ja ennen muuta pitävät heistä huolta. Silloin jokaisella lapsella on yksi äiti, yksi isä tai muu huoltaja, joka tuntee erityisen tarkasti juuri hänen tarpeensa ja pitää niistä huolta. Eihän siitäkään mitään tulisi, että ison viraston kaikki virkamiehet hoitaisivat yhtä aikaa sitä virkaa, joka kulloinkin on huonoimmin hoidettu. On parasta, että kukin hoitaa nimenomaan omaa virkaansa, että jokaisella viralla on sille omistautunut hoitajansa. Vanhemmat saavat rakastaa puolueellisesti juuri sitä lasta, jonka on heidän hoitoonsa uskottu. Se on luomistarkoituskin.



Universaalinen, yleistävä rakkaus ei kuitenkaan ole viraton. Kukaan ei saa omistautua oman erityisen rakkautensa kohteelle niin, että julmasti unohtaa kaikki, joita kukaan ei rakasta erityisellä rakkaudella. Kaikkien isien ja äitien, siis yhteiskunnan, on pidettävä huolta niistä lapsista, joista kukaan ei ole huolehtimassa erityisellä rakkaudella.



Miehen ja naisen välinen rakkaus on erottelevaa ja perustuu toisin kuin antava agape-rakkaus nimenomaan siihen, kuka toinen on millainen hän on. Äidin rakkaus on erottelevaa ja perustuu siihen, että lapsi on oma lapsi Agape-rakkauden tavoin äidin rakkaus on kuitenkin riippumatonta sitiä täysin riippumaton siitä, millainen sen kohde on. Äiti ja isä eivät rakasta sen tähden että lapsi on kaunis ja lahjakas tai toimii moitteettomasti ja tunnollisesti. Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta kertoo, kuinka isän rakkaus vain tähdentyy, kun kunnoton poika palaa kotiin harharetkiltään. Nuorempi veli harmistuu, kun hänen kunnollisuutensa ei merkitse mitään isän rakkaudelle.



Tänä äitienpäivänä kiittäkäämme Jumalaa siitä, että hän on luonut ihmisen rikkaudeksi niin monenlaista rakkautta ja erityisesti siitä, että hän sallii isiemme ja äitiemme rakastaa meitä erityisellä eroa tekevällä rakkaudella ja täysin riippumatta siitä, ansaitsisimmeko tulla sellaisen erityisen lämmön ja huolenpidon kohteiksi.