lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Yhteisvastuun outo laskuoppi

(Artikkeli Haagalaiseen, käsikirjoitus valmistui 16.1.2010)


Yhteisvastuu-keräys vetoaa taas kerran solidaarisuuteemme. Mutta mitä sanat yhteisvastuu ja solidaarisuus oikein merkitsevät?

Sanan solidaarisuus juuri on latinankielisessä käsitteessä in solidum. Termi on taloudellinen. Kun joukko ihmisiä ottaa yhteisen velan, heidän vastuunsa velasta voi olla joko in solidum tai pro rata. Solidaarisesta velasta jokainen velkakirjan allekirjoittaja vastaa in solidum eli velkoja saa periä koko velan keneltä tahansa velkakirjan allekirjoittajista. Vaihtoehtona on, että vastuu on pro rata: kukin velallinen vastaa velasta vain omalta osaltaan, esimerkiksi kolme velallista kukin velan kolmanneksesta. Velkojan on perittävä kultakin erikseen kullekin kuuluva osuus (ratio) velasta.

Jaamme vastuuta luonnostaan pro rata, yksilökeskeisesti. Jos minä ota puolet vastuuta jostakin asiasta, toinen puoli vastuuta jää muiden keskenään jaettavaksi. Vastuuta on yhteensä vain sata prosenttia, ajattelemme. Solidaarisuus särkee yksilökeskeiset laskelmat. Jos kolme vastaa solidaarisesti jostakin, jokainen vastaa siitä sataprosenttisesti. Vastuuta on yhteensä enemmän kuin sata prosenttia, sitä on yhteensä kolmesataa prosenttia.

Yhteisvastuun outoon aritmetiikkaan kytkeytyy lähimmäisyyden yhtä outo matematiikka. Jeesus kuvasi sitä Luukkaan evankeliumin 10. luvussa. Hän oli juuri kiteyttänyt etiikan rakkauden kaksoiskäskyyn. Sen mukaan lähimmäistä on rakastettava niin kuin omaa itseä. Muuan eetikko (”lainopettaja”) oli kuulemassa hänen luentoaan. Eetikko halusi tietää, miten hän voisi laskea oman osuutensa yhteisvastuusta. ”Mutta kuka on lähimmäiseni?”, hän kysyi.

Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta. Kertomuksensa lopuksi hän kysyi eetikolta: ”Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?” Hän siis käänsi kysymyksen aivan päinvastaisesti. Ihmisen on väärin koettaa selvittää, mikä osuus hänellä on yhteisvastuusta. Jos kukaan ei ole häntä lähempänä avun tarvitsijaa, hän on vastuussa tästä solidaarisesti eli sataprosenttisesti. Lähimmäisyyden geometriassa harpin kärki sijoitetaan avun tarvitsijan kohdalle, ei auttajan kohdalle, kun yhteisvastuun kehää piirretään.

Solidaarisuuden aritmetiikka ja lähimmäisyyden geometria tuntuvat sälyttävän ihmisen kannettavaksi ylivoimaisen taakan. Eipä ihme, että Markuksen evankeliumin 10. luvussa rikas nuorukainen, joka kohtasi nämä vaatimukset, synkistyi ja meni pois murheellisena. Pitääkö meidän kulkea ympäriinsä kärsivän näköisinä kantaen sietämättömän raskasta vastuutamme?

Ei tarvitse. Käsittelemättä on vielä armon kvanttimekaniikka. Kvanttimekaniikka kuvaa sitä, miten siirrytään tilasta toiseen kerralla, liukumatta läpi välivaiheitten. Sekä Luukkaan evankeliumin eetikko että Markuksen evankeliumin rikas nuorukainen olivat kiinnostuneita siitä, miten saisivat hilatuksi itsensä autuuden tilaan. Kristityn ei tarvitse miettiä, miten saisi pelastettua itsensä. Homma on jo hoidettu in solidum, kokonaan ja kertakaikkisesti. Meidät on jo pelastettu.

Armon kvanttimekaniikka vapauttaa suorittamasta. Sen perusteksti on Markuksen evankeliumin 14. luvun kertomus siitä, kuinka muuan Jeesukseen hullaantunut nainen voiteli hänen jalkansa kalliilla voiteella. Pikkuinen voidepurkki maksoi, jos osaan oikein laskea, nykyrahassa noin 20 000 euroa. Tosikot, mm. Juudas, närkästyivät naisen liioittelusta, mutta Jeesus puolusti ihailijaansa: ”Köyhät teiltä eivät karkaa, mutta nyt vietetään minun läksiäisiäni!” Solidaarisuus ei laskelmoi. Se ei ole rationaalista.

Tunnisteet: , , , , ,

lauantaina, tammikuuta 09, 2010

Oikeudenmukaisuudesta ja ihmisarvosta Hyvinvointikatsaukseen keväällä 2010

Alla oleva teksti on yksi käsikirjoitusversio (9.1.2010) Hyvinvointikatsauksen tilaamaan artikkeliin. Toimitus teki tekstiin tämän jälkeen vielä joitakin muutosehdotuksia, joista hyväksyin osan.

Oikeudenmukaisuus ja ihmisarvo




Ingressi



Jos jokin on epäoikeudenmukaista, se ei ole oikeutettavissa millään muullakin perusteella. Oikeudenmukaisuus ei ole arvo, vaan arvontavoittelun moraalinen reunaehto. Oikeudenmukaisuutta selitettäessä on aloitettava moraalin käsitteestä. Aloitan artikkelini määrittelemällä moraalin käsitteen.



Jatkan selittämällä oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon suhdetta toisiinsa. Ihmisarvoa on kahdenlaista: kantilaista ja hobbesilaista. Kantilainen ihmisarvo perustuu jokaisen ihmisen kansalaisuuteen päämäärien valtakunnassa. Sitä noudatetaan, kun ketään ei kohdella pelkkänä välineenä. Hobbesilainen ihmisarvo on ihmisen arvoa toisille ihmisille. Se toteutuu, kun ihmiset ovat iloksi ja hyödyksi toisilleen. Kahdella ihmisarvolla on prioriteettijärjestys. Hobbesilainen ihmisarvo kuuluu arvojen koriin. Kantilainen ihmisarvo on moraalinen reunaehto. Kantilaisen ihmisarvon vaatimukset käyvät yli hobbesilaisen ihmiarvon vaatimusten.



Lopetan artikkelini johtopäätöksiin. Hyvinvointiyhteiskunta on järjestelmä, joka maksimoi kaikkien jäsentensä hobbesilaisen ihmisarvon. Hyvinvointiyhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun se maksimoi jäsentensä hobbesilaista ihmisarvoa loukkaamatta heidän kantilaista ihmisarvoaan. Oikeudenmukainen yhteiskuntapolitiikka on yhtä kuin kaikki se, mitä on tehtävä, jotta yhteiskunnasta kehittyisi oikeudenmukainen hyvinvointiyhteiskunta. Hyvältä yhteiskunnalta vaaditaan kuitenkin enemmän: sitä että ihmiset arvostavat ja ovat valmiita edistämään sitä, että kaikkien ihmisten elämä olisi arvokasta heidän omasta näkökulmastaan.



(Varsinainen teksti)



Moraali ja moraaliset reunaehdot



Ihmisten valintoja kuvattaessa peruskäsitteitä ovat toiminnan tavoitteet ja toiminnan rajoitteet. Jotkin asiat ovat ihmiselle tärkeitä. Kutsuttakoon niitä arvoiksi. Ihmiset käyttävät voimavarojaan edistääkseen arvojaan. Arvojen edistämistä rajoittavat kuitenkin reunaehdot, esimerkiksi taloudelliset ja moraaliset reunaehdot. Reunaehto on vaatimus, jota joko ei voi tai ei saa rikkoa. Sellaista, mihin voimat eivät riitä, ei voi tehdä. Toiminnalla on taloudellisia reunaehtoja. Toisten ihmisten oikeudet ovat toimintaa rajoittavia moraalisia reunaehtoja. Niitä ei saa rikkoa.



Moraalin perustana ovat kaikille ihmisille yhteiset perusedut. Tärkein niistä on keskinäinen luottamus. Edes raain kapitalismi ei toimisi ilman osapuolten keskinäistä luottamusta. Kuka ostaisi pimeän pullon, jos olisi varsin mahdollista, että siinä olisi vodkan sijaan myrkyllistä metyylialkoholia?



Moraalin ihannekuvaus kertoo, millaisista asioista moraalissa on kyse. Se ei ole kirjaimellisesti. sovellettavissa elävän elämän monimutkaisiin ehtoihin. Ihannekuvauksen mukaan kaikki ihmiset seuraavat yhdessä jokaista erikseen. Jos he havaitsevat, että joku on ryhtymässä johonkin, mikä vaarantaisi luottamusta, he sanovat yhteen ääneen: ”Noin ei saa tehdä!”



Moraalissa on kolme eri ainesosaa. Ensinnäkin on moraalin näkökulma. Se on se näkökulma, josta kaikki yhdessä seuraavat jokaista. Toiseksi on moraalin sisäpiiri. Moraalin sisäpiiri ovat ne ihmiset, jotka yhdessä vartioivat toisiaan. Kolmanneksi on moraalin sisältö eli substanssi. Sen on yhtä kuin kaikki ne kiellot, joita ihmiset olisivat valmiita erilaisissa elämän tilanteissa yhdessä kohdistamaan kehen tahansa moraalin sisäpiirin jäseneen, joka ryhtyisi luottamusta vaarantavaan tekoon.



Kaikkiin kolmeen moraalin perusainekseen liittyy omia ongelmiaan.



Näkökulman ongelmana on, että moraali ja sovinnaisuus ovat ulkonaisesti identtisiä ilmiöitä. Kummassakin tapauksessa ihmiset valvovat toisiaan ja toruvat sitä, joka toimii toisin kuin heidän mielestään pitäisi. Moittimisen vaikuttimet ovat kuitenkin erilaisia. Kun ihmiset valvovat toisiaan moraalin näkökulmasta, he koettavat pitää huolta siitä, ettei luottamuksen olosuhteita rikota. Sovinnaiset ihmiset torjuvat sitä arvostelua, loukkausta tai uhkaa, joita kokevat toisenlaisten ja toisin elävien ihmisten kohdistavan itseensä. Sovinnaisuuden vaatimukset eivät ole moraalisia reunaehtoja.



Moraalisen vaatimuksen esittäjällä on näyttövelvollisuus. Hänen täytyy kyetä osoittamaan, että vaatimuksen rikkominen hävittäisi mielekkään yhteiselämän ja yhteistoiminnan kannalta välttämättömän keskinäisen luottamuksen. Ellei hän kykene näyttöön, päättelemme, ettei hän tarkastele asiaa moraalin näkökulmasta vaan esimerkiksi sovinnaisuuden näkökulmasta, jolloin hänen vaatimuksensa ei rajoita toimintaamme.



Sisäpiiriin liittyy sisäpiirin määrittelyn ongelma. Keitä vaatimukset koskevat ja keitä ne suojaavat?



Joidenkin ihmisryhmien määrittelemät sisäpiirit ovat toisten mielestä liian ahtaita. Useimpien mielestä kaiketi kaikki ihmiskunnan jäsenet pitäisi sulkea samaan moraalin sisäpiiriin. Joidenkin mielestä kuitenkin ulkopuolelle esimerkiksi ihonväriltään erilaiset ihmiset tai vastakkainen sukupuoli pitäisi sulkea sisäpiirin ulkopuolelle. Niitä, joilla on tavallista ahtaampi sisäpiiri, kutsutaan usein sovinisteiksi. Toisaalta on niitäkin, joiden mielestä moraalin sisäpiiri on ihmiskuntaa laajempi. He tähdentävät esimerkiksi eläinten oikeuksia.



Moraalin sisältökin on ongelmallinen. Se ei ole kirjoitettavissa vaatimusten luetteloksi. Emme kykene etukäteen kuvittelemaan kaikkia mahdollisia tilanteita, joissa joudumme yhdessä ojentamaan jotakuta luottamuksen oloja puolustaaksemme. Mikään rajallinen joukko periaatteita ei ole tarpeeksi joustava ollakseen sovellettavissa kaikkiin mahdollisiin tulevaisuuden tilanteisiin. Moraalin sisällön kuvauksen pitää olla väljä ja vain viitteellinen.



Kantilainen ihmisarvo



Immanuel Kant oli saksalainen filosofi, joka pari vuosisataa sitten analysoi muun muassa moraalinkäsitteitä. Hänen kategoriseksi imperatiiviksi kutsumansa periaate on mielestäni paras moraalin sisällön viitteellinen kuvaus kirjallisuudessa. Imperatiivin yhden muotoilun mukaan moraalin ydin on tässä: ihminen ei saa käyttää ihmistä, ei itseään eikä muita ihmisiä, pelkkänä välineenä, vaan jokaista ihmistä on kohdeltava päämääränä itsessään. Jokainen ihminen on päämäärien valtakunnan kansalainen. Kategorinen imperatiivi perustuu kantilaiseen ihmisarvoon, kuten sitä kutsun.



Ihmisessä, jota toinen ihminen käyttää välineenään, herää kauna hyväksikäyttäjäänsä kohtaan. Kaikki kohtelu, mikä suututtaa teon kohdetta, ei kuitenkaan ole moraalitonta. Teon moraalisuutta arvioidaan tyypillisesti kolmannesta näkökulmasta eli sellaisen tahon näkökulmasta, johon teko ei kohdistu henkilökohtaisesti ja joka ei itse kärsi vahinkoa sen tähden. Moraaliton on teko, joka järkyttää sivustakatsojaa. Sivustakatsoja oivaltaa, että kukaan ei ole turvassa, jos siihen ei yhdessä puututa, että ihmistä käytetään tuolla tavoin pelkkänä välineenä.

Vahdimme toisiamme emmekä salli kenenkään edistää omia tavoitteitaan keinoilla, jotka järkyttäisivät keskinäistä luottamusta.



Päämäärien valtakunnan kansalaisuus antaa kaikille ihmisille oikeuksia. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sananmukaisesti oikeuden mukaisuutta. Päämäärien valtakunnan kansalaisen oikeuksien loukkaaminen on epäoikeudenmukaista. Luullakseni tämä on oikeudenmukaisuuskäsitteen perusmerkitys.



Ketkä ovat päämäärien valtakunnan kansalaisia? Selkeimmin niitä ovat kaikki olennot, jotka kykenevät omintakeisiin valintoihin tai ainakin kykenisivät niihin, jolleivät muut rajoittaisi heidän mahdollisuuksiaan ja vapauttaan.



Määritelmä ei poista moraalin sisäpiirin ongelmaa. Monien mielestä nekin olennot, kuten eläimet, jotka eivät kyenne omintakeisiin valintoihin, vaan seurannevat vain vaistojaan, ansaitsevat saman tai ainakin samantapaisen suojan ihmistä vastaan kuin ihmisillä on toisiaan vastaan. Monet moraalifilosofit ovat tähdentäneet, kuinka mitään tahoa, joka kykenee tuntemaan, ei saa alistaa tarpeettomalle kärsimykselle. Onko kyse oikeuksista, joita kaikilla tuntevilla olennoilla on omintakeisesti, vai siitä, että ihminen, joka on julma muuta elämää kohtaan, vaarantaa ihmisten välisen luottamuksen – tähän kysymykseen en ryhdy tässä vastaamaan.



Hobbesilainen ihmisarvo



Jos avaruusaluksen miehistö kohtaisi vieraalla planeetalla olennon, joka ilmeisesti kykenisi omintakeisiin valintoihin, Kantin kategorinen imperatiivi olisi mitä ilmeisimmin voimassa häneen nähden ja kieltäisi kohtelemasta häntä pelkkänä välineenä. Olisi epäoikeudenmukaista polkea hänelle päämäärien valtakunnan kansalaisena kuuluvia oikeuksiaan. Olennon oikeudet perustuisivat pelkästään hänen yksilöllisestä kuvaukseeensa.



Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus on historiaan ja tiettyyn ihmisten yhteiskuntaan sidottu asia. Se heijastaa ihmisen perusolosuhdetta, riippuvuutta toisista ihmisistä. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden lähtökohdaksi sopivat brittifilosofi Thomas Hobbesilta saadut virikkeet. Hän muotoili ajatuksiaan noin sataviisikymmentä vuotta ennen Kantia. Kutsuttakoon sitä ihmisarvokäsitystä, joka on johdettavissa kategorisesta imperatiivista, kantilaiseksi ihmisarvoksi, ja sitä, jonka kohta muotoilen Hobbesin lähtökohdista, hobbesilaiseksi ihmisarvoksi.



Hobbes määritteli ihmisen arvon eli ihmisarvon yksilön käytössä olevien voimavarojen markkina-arvoksi. Hänen ihmisarvonsa on se hinta, jolla hänen voimavaransa on hankittavissa esimerkiksi jonkin yrityksen käyttöön omaan työmarkkinoilta eli yksinkertaisesti palkka, jota hän voi menestyksellisesti vaatia mahdolliselta työnantajaltaan.



Hobbes ei työstänyt ihmisarvokäsitteensä yksityiskohtia. On ilmeistä, että se palkkavaatimus, jonka yksilö voi menestyksellisesti esittää työmarkkinoilla, mittaa jollakin tavalla hänen kykyjensä ja avujensa taloudellista arvoa hänelle itselleen. Työntekijän arvo työnantajalle on hyötyjen ja kustannusten erotus: hänen tuottamansa, markkinoitavissa olevan tuotoksen arvon ja hänen työllistämisestään koituvien kulujan välinen erotus.



Työntekijän voimavarojen arvo hänelle itselleen on hänet pestaavan työnantajan kustannuserä. Tällä tavalla ihmisen arvo itselleen ja hänen arvonsa toiselle ihmiselle usein kilpailevat keskenään.



Hobbesin näkökulma rajoittuu kovin ahtaasti taloudellisiin etuihin. Asiaa on ajateltava avarammin. Ihmisen arvo itselleen on kaikki se ilo ja kaikenlainen hyöty, jota hän voi saada osakseen kykyjensä ja avujensa avulla. Ihmisen arvo toisille ihmisille on taas iloa ja hyötyä, jota hän tuottaa toisille ihmisille. Molemmat suureet ovat nettosuureita: ilosta vähennetään suru, hyödystä haitta. Yksilön nettoarvo kaikille toisille ihmisille lasketaan yhteen. Yleisimmillään otetaan huomioon kaikkina aikoina elävät ihmiset. Laskelman lopputuloksena on yksilön hobbesilainen ihmisarvo.



Hobbesilainen ihmisarvo on peruskäsitteenä, kun muotoillaan hyvinvointivaltion ihannekäsitettä. Ihanteellinen hyvinvointivaltio on järjestelmä, jossa kaikkien ihmisten hobbesilainen ihmisarvo on maksimissaan eli jossa ihmiset tuottavat toisilleen enemmän iloa ja hyötyä kuin missään muussa mahdollisessa yhteiskunnassa. Kyse ei siis ole vain tuloista tai sosiaaliturvasta, vaan siitä, kuinka arvokkaita ihmiset ovat toisilleen kaikissa niissä suhteissa, joissa toisiaan arvostavat.



Mitä tekemistä hyvinvointivaltion ihanteella on oikeudenmukaisuuden kanssa? Muutamia vuosia sitten kuollut yhdysvaltalainen filosofi John Rawls tähdensi, kuinka kukaan ei voi väittää itse ansainneensa niitä kykyjä ja avuja, jotka hän on saanut osakseen luonnonlotossa. Niinpä kukaan ei voi esittää moraalista vaatimusta saada nauttia omien kykyjensä ja avujensa hedelmistä muista piittaamatta tai jopa heidän kustannuksellaan. Synnynnäiset kyvyt ja avut, filosofi tähdensi, ovat yhteistä rikkautta (common asset).



Näistä ajatuksista on johdettavissa se yhteiskunnan käsite, jota suosin. Yhteiskunta on ihmisjoukko, joita liittää toisiinsa yhteinen rikkaus: yhdessä omistettu kaikkien yhteiskunnan jäsenten kykyjen ja avujen varanto. Oikeudenmukainen politiikka on yhtä kuin kaikki ne keinot, joilla kykyjen ja avujen yhteinen omistus toteutetaan yhteiskunnassa käytännössä.



Oikeudenmukainen yhteiskunta on keskinäisen osakkuuden yhteiskunta. Se on järjestelmä, jossa kukin voi itse hyötyä saamistaan luonnonloton palkinnoista vain käyttämällä niitä mahdollisimman suuressa määrin kaikkien toisten hyväksi. Hyvinvointiyhteiskunta on hobbesilaisen ihmisarvon maksimoimisen järjestelmä, kuten olen jo aikaisemmin kuvannut.



Hyvinvointipolitiikka on oikeuden mukaista, koska se on sen oikeuden toteuttamista, joita yhteiskunnan jäsenille on toistensa kykyihin ja avuihin.



Prioriteettipohdintoja



Keskinäisen osakkuuden idean ja kantilaisen ihmisarvon välillä on kireää jännitettä. Kategorinen imperatiivi vaatii, ettei ihminen ei saa käyttää toista ihmistä pelkkänä välineenään. Keskinäisen osakkuuden järjestelmä tekee kaikista yhteiskunnan jäsenistä mahdollisimman tehokkaita kaikkien toisten ilon ja hyödyn välineitä.



Ristiriita kantilaisen ja hobbesilaisen ihmisarvon välillä ei kuitenkaan ole sovittamaton. Kategorinen imperatiivihan kieltää käyttämästä ihmistä pelkkänä välineenä ja vaatii kohtelemaan jokaista ihmistä aina myös päämääränä itsessään. Se ei kiellä käyttämästä toisia ihmisiä myös välineenä tai vaadi kohtelemaan heitä pelkkinä päämäärinä.



Selvänä periaatteena on, ettei kenenkään hyöty voita kenenkään toisen oikeutta. Kantilainen ihmisarvo toimii hobbesilaisen ihmisarvon toteuttamisen moraalisena reunaehtona. Järjestelmä, jossa kaikki ovat mahdollisimman hyödyllisiä kaikille toisille, on oikeudenmukainen vain, jos siinä ei loukata ihmiselle päämäärien valtakunnan jäsenenä kuuluvia oikeuksia. Teorian tasolla: on hyvinvointiyhteiskuntia, ja niiden joukossa on oikeudenmukaisia hyvinvointiyhteiskuntia.



Kuuluisin filosofinen sovellus, jossa kantilainen ja hobbesilainen ihmisarvo on sovitettu yhteen, on Rawlsin eroperiaate. Eroperiaate saa nimensä siitä, että Rawlsin mukaan sen perusteella tulee arvioida erilaisia ihmisten ja ihmisryhmien välisiä eroja yhteiskunnassa. Erot ovat oikeudenmukaisia, jos ne ovat sellaisessa kokonaisjärjestelyn välttämättömiä osia, joka lupaa luoda vähäosaisimmalle väestöryhmälle mahdollisimman valoisan tulevaisuuden. Jos suojellaan erityisesti niitä, joilla on niukimmat omintakeiset mahdollisuudet, tullaan turvanneeksi yhteiskunnan kaikkien muidenkin jäsenten asema päämäärien valtakunnan kansalaisina.



En kuitenkaan ole varma siitä, pitäisikö kantilaisen ihmisarvon ja hobbesilaisen ihmisarvon vaatimuksia mahduttaa samaan maksimointilausekkeeseen. Olisiko sittenkin turvallisinta määritellä oikeudenmukainen yhteiskuntapolitiikka yhteiskunnan jäsenten hobbesilaisen ihmisarvon maksimoinniksi samalla kun huomautetaan, kuinka kantilainen ihmisarvo ja kaikki siitä johtuvat vaatimukset toimivat yhteiskuntapolitiikan moraalisina reunaehtoina?



Hobbesin ihmisarvon määritelmää pohtiessani kiinnitin huomiota siihen, että ihmisen arvo itselleen on yksi ihmisarvon laji. Ihmisen arvo itselleen on luullakseni aivan olennainen hyvän yhteiskunnan käsitteen osa. Oikeudenmukainen hyvinvointi-yhteiskunta on hyvä yhteiskunta, jos sen jäsenet ovat halukkaita luopumaan osasta omia mahdollisuuksiaan auttaakseen kaikkia näiden omasta näkökulmasta arvokkaaseen elämään.





Kirjallisuutta



Kirjallisuusviitteitä tarvittaneen silloin, kun tekstissä viitataan asioihin jotka eivät kuulu yleiseen tietoon ja ole esimerkiksi tietosanakirjoista löydettävissä. Sellaisia viittauksia ei tekstissäni ole, joten ehdotan, ettei kirjallisuutta mainittaisi artikkelin lopussa.



Kirjoittaja



Terho Pursiainen on vuonna 1945 Rautavaaralla syntynyt teologian tohtori, käytännöllisen filosofian dosentti (Turun yliopisto) ja teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian dosentti (Helsingin yliopisto), Master of Science (London School of Economics) ja Järvenpään kaupunginhallituksen 2. varapuheenjohtaja.

keskiviikkona, tammikuuta 06, 2010

Oikea kansainvälisyys. Loppiaismessun saarna 6.1.10 Huopalahden kirkossa

Teksti: Matt. 15: 21-28

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilai¬nen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lam¬paita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jee¬suksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hä¬nelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiran¬penikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.



Saarna: Oikea kansainvälisyys

Varhaisen kirkon riita

Kirkkokäsikirja muotoilee tämän sunnuntain, toisen paastonajan sunnuntain teemaksi sanat ”Rukous ja usko”. Päivän evankeliumiteksti toki puhuukin kummastakin tärkeästä asiasta. Evankeliumitekstin varsinainen teema on kuitenkin toinen. Se on ”Uskonto ja usko”.

Tekstin taustana ovat ne riidat varhaisessa kirkossa, joissa oli kyse juutalaisuuden ja kristinuskon välisestä suhteesta. Tämä asia nousi esille, kun apostoli Paavalin johtaman pakanalähetystyön tuloksena kirkkoon liittyi väkeä, jolla ei ollut juutalaista taustaa. Juutalaiskristittyjen muodostamassa Jerusalemin alkuseurakunnassa ei katsottu suopeasti sitä, miten vapaasti Paavali suhtautui juutalaisuuden perinteisiin. Hän ei vaatinut uusilta kirkon jäseniltä Mooseksen lain mukaista ympärileikkausta. Hän opetti suhtautumaan juutalaisiin puhtaussäännöksin hyvin vapaamielisesti. Lihaa sai syödä kyselemättä, oliko se epäjumalille uhrattua. Perimmältään kyse oli siitä, oliko ihmisen tultava ensin juutalaiseksi voidakseen sitten tulla kristityksi.

Päivän evankeliumitekstin taustana on sama kysymyksenasettelu. Se on selkeä kannanotto opilliseen riitakysymykseen: usko Jeesukseen ei millään tavalla edellytä juutalaisen kulttuurin tai uskonnon taustaa. Yhtä hyvin pakana kuin juutalainenkin voi ottaa hänet vastaan. Kanaanilaisen naisen ei edellytetä edes Jeesuksen kohtaamisen jälkeen jättävän omaa kulttuuriaan ja uskontoaan ja liittyvän juutalaisuuteen. Usko Jeesukseen on kulttuurista ja uskonnosta riippumatonta. Uskominen ei edellytä uskontoon vihkiytymistä ja sitoutumista.

Tekstin johtopäätös on sama kuin kuuluisan Jerusalemin apostolikokouksen päätös. Sitä tarkastelin tältä paikalta viime vuoden helluntaina.

Jerusalemin juutalaisen alkuseurakunnan korkeat edustajat, esimerkiksi Pietari ja Jeesuksen veli Jaakob kokoontuivat keskustelemaan uskon ja uskonnon välisestä suhteesta yhdessä pakanaseurakuntia edustavan Paavalin ja hänen avustajiensa kanssa. Kokous oli käynyt tarpeelliseksi, kun Jerusalemista tullut väki oli alkanut häiritä seurakuntien elämää.

Jerusalemin kokouksessa vastakkain olivat siis säilyttäjät ja uudistajat, perinteinen uskonto ja uskon uudet ilmentymät. Tämä kokous oli aivan merkillinen. Ihmettelen tapausten kulkua yhä uudestaan.

Riita oli syvä, kiisteltiin varhaisen kirkon aivan syvimmistä kysymyksistä. Kuitenkaan ei ollut puhettakaan siitä, että olisi ruvettu tekemään kompromisseja ja muokkaamaan kaikkia osapuolia tyydyttävää yhteistä kantaa asiakysymyksessä nykyaikaisten piispainkokousten malliin. Kirkko ei kuitenkaan hajonnut siihen, että jokainen pysyi kannassaan.

Ratkaiseva päätös kyllä tehtiin. Mutta sitä ei tehty itse kiistakysymyksestä. Ratkaiseva päätös oli, että kumpikin osapuoli tunnusti toiselle osapuolelle oikeuden omaan kantaansa. Yhdessä päätettiin vain se, ettei tahallaan loukata toisia sellaisella, mitä heidän olisi mahdotonta sietää.

Sietämättömien asioiden lista laadittiin aivan ilmeisesti niin lyhyeksi kuin mahdollista.

Paavalilaiset pakanakristityt sitoutuivat olemaan loukkaamatta keskeisimpiä juutalaisia ravintotabuja ja solmimatta sukulaisavioliittoja, joita Mooseksen laki ei sallinut. Kaikissa muissa asioissa seurakunnat saivat, kuten nykyisin sanotaan, vapaat kädet. Ja mikä tärkeintä: kun kokous hajaantui, paikalta ei poistuttu nyrein mielin vaan kumpikin entinen riitaosapuoli siunasi toisen osapuolen omalta perustaltaan tekemän työn: ”Voikaa hyvin”. Se yhteisyys, joka saavutettiin, oli kaikkea muuta kuin yhtenäisyyttä.

Paavali mainitsee kertoessaan kokouksesta Galatalaiskirjeessä, kuinka sovittiin tärkeästä kirkon yhteisyyden vertauskuvasta, Jerusalemin köyhien muistamisesta. Paavalin perustamissa seurakunnissa koottiin kolehtia heille. Sosiaalisessa vastuussa ei osapuolille annettu vapaita käsiä. Opit olkoon erilaisia, mutta diakonia olkoon yhteistä.

Äsken lukemamme evankeliumin viesti on Jerusalemin kokouksen päätösten mukaista. Kirkon yhteisyyden perustana on keskinäinen huomaavaisuus, yhdessä kannettu sosiaalinen vastuu sekä opillinen moniarvoisuus ja moniäänisyys.

Sovellus nykyaikaan

Kertomus Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaamisesta on kuitenkin loppujen lopuksi Jerusalemin kokouksen päätöstäkin radikaalimpi kannanotto. Usko Kristukseen on uskonnosta riippumaton asia. Tekstin kärki jää meiltä helposti huomaamatta. Mutta tehkäämme ajatuskoe. Oletetaan että Jeesus toimi luterilaisessa Suomessa. Oletetaan että hän kohtasi tiellä naisen, joka ei ollut luterilainen. Nainen saattoi olla muslimi, new agelainen tai jopa vapaa-ajattelija. Se ei estänyt häntä uskomasta Jeesukseen.

Kulttuuri on muuttunut Suomessa. Enemmistö on yhä luterilaisen kirkon jäseniä, mutta enemmistö ei enää usko luterilaisen opin mukaan. Jeesus kohtaa Suomen teillä yhä useammin kanaanilaisia miehiä ja naisia. Edellyttääkö hän heiltä luterilaisen perinteen omaksumista, ennen kuin suostuu siunaamaan heitä?

Kestämmekö me, Suomen luterilaiset, Jerusalemin alkuseurakunnan juutalaiskristittyjä paremmin ajatusta, oman uskontomme ei ole ehtona Jeesuksen ja hänen ilosanomansa vastaanottamiselle?

Tunnisteet: , , , , ,