Kolminaisuussaarna 16.5.2010 (6. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai 2010)

Joh. 15: 26-16: 4 (6. pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, ensimmäisen vuosikerran mukaan)


Jeesus sanoi:

"Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.

Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille."

Helluntaita kohti kuljettaessa tulee messuissa paljon puhetta Pyhästä Hengestä. Tekstit ovat Johanneksen evankeliumista. Tarkoituksena on, että näinä viikkoina syventyisimme kolminaisuuden salaisuuteen Johanneksen opastuksella.

Johanneksen evankeliumissa on järjestelmällinen ajatuksenkulku. Siinä on kolme selkeätä ajatusta.

(1.) Ensiksi, Jeesus selittää: ”Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo.” Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus ei siis tällä hetkellä ole maailmassa ihmisten keskellä vaan taivaassa lähettäjänsä, Jumalan tykönä.

(2.) Toiseksi, Jeesus ei kuitenkaan ole jättänyt ihmiskuntaa iäisesti. Jeesus antaa lupauksen paluustaan. Hän sanoo: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.” Hän jatkaa: ”Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota kukaan ei voi teiltä riistää.” Kristinusko on johdonmukaisesti eskatologista, lopunajallista. Usko on ennen kaikkea odottamista.

(3.) Kolmanneksi: Jeesuksen oppilaat eivät ole jääneet yksin, vaan Jeesus pyytää Isää, Jumalaa lähettämään heidän luokseen Pyhän Hengen, puolustajan.

Johanneksen evankeliumi puhuu siis kolmesta jumalallisesta tahosta, jotka ovat jollakin tavalla erilaisia ja erillisiä. Islaminusko on perinteisesti arvostellut kristinuskoa monijumalaisuudesta. Emme me kuitenkaan tunnusta monta Jumalaa, Jumala on yksi. Jumalamme on kolmiyhteinen.

Perinteiseen kolminaisuusoppiin liittyy ideoita ja syvyyksiä, joita en tässä saarnassa kykene edes lähestymään. Tyydyn siihen, että yritän sanoa kolminaisuudesta yksinkertaisia lähtökohtia.

Ymmärrän niin, että kristinoppi tarkoittaa Jumalalla olemassaolon ydintä, sydäntä ja syvyyttä. Jeesuksen oppilaat uskoivat Jeesukseen. Se tarkoittaa, että oppilaat näkivät Jeesuksen lävitse olemassaolo syvyyden. Olemassaolon ydin kuulsi läpi Jeesuksen opetusten, kohtalon, koko hänen olemuksensa. Oppilaille paljastui, että olemassaolo ydin on rakastava sydän. Kun Jeesuksen oppilaat kutsuivat Jeesusta Jumalan pojaksi, he tarkoittivat ainakin tätä. Samaa tarkoitan, kun nykyihmisenä kutsun Jeesusta Jumalan pojaksi.

Kuolemansa jälkeen Jeesus ei enää ole ihmisenä tavattavissamme. Sen Johannes sanoo yksiselitteisesti ja lujasti. Vaikka Jeesus onkin poissa luotamme, se mitä hän sai ihmisissä aikaan, on jäänyt vaikuttamaan. Todellisuus on kristitylle yhä läpikuultavaa. Tulkitsemme yhä olemassaoloa Jeesuksen opetusten, kohtalon ja koko hänen olemuksensa läpi. Jeesus kirkastaa meille todellisuuden. Ainakin tätä Pyhä Henki ja hänen läsnäolonsa kirkon elämässä tarkoittavat. Uskon näkökulma kirkastaa olemassaolon syvyydessään.

Johannes tähdentää päivän evankeliumitekstissä, kuinka Pyhän Hengen olennaisimpana tehtävänä on muistuttaa Jeesuksesta. Kirkossa katsellaan olemassaolon häkellyttävään syvyyteen Jeesuksen persoonan läpi. Uuden testamentin kielellä Pyhä Henki on kosketusta Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa. Johannes tähdentää, ettei Pyhä Henki puhu omiaan. Pyhä Henki pitäytyy siihen, mitä Jeesus opetti ja oli.

Jeesuksen julistuksen ydin oli lupaus Jumalan valtakunnasta. Jumalan valtakunta ei vielä ole tullut. Se on jo läsnä keskellämme, mutta vain uskossa. Se on totta sikäli kuin Jeesuksen lupaukseen luottaen jo nyt elämme Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Silläkin tavalla Pyhä Henki vaikuttaa meissä odotuksen aikana, kun Jeesus on poissa keskeltämme.

Koko tässä asiassa on olennaista, että se on uskon asia.

Ei ole itsestään selvää, että Jeesuksen opetukset, kohtalo ja koko olemus olisivat oikea tulkinta olemassaolon ytimestä, sydämestä ja syvyydestä. Se on uskon asia. Uskoon sisältyy riski. Usko on uskaltamista. Onhan yhä toteen näyttämättä, lunastaako Jeesus häneen sijoitetut toiveet ja täyttyykö hänen lupauksensa.

Uudessa testamentissa puhutaan paljon toivosta. Toivo tähdentää sitä, että asia on yhä auki. Jumalan valtakunta on vasta tulossa. Vasta kaiken lopussa selviää, onko olemassaolon ydin todella rakkaudesta pakahtuva sydän vai vain rykelmä kylmiä yhtälöitä. Ei kaivata korskeata oikeassa olemista, vaan hiljaista luottamusta.

09 08 02 (Luomakunnan messu)



Teksti: Joh. 1: 1-4

Alussa oli Sana.

Sana oli Jumalan luona,

ja Sana oli Jumala.

Jo alussa Sana oli Jumalan luona.

Kaikki syntyi Sanan voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt ilman häntä.

Hänessä oli elämä,

ja elämä oli ihmisten valo.


Saarna: Kaksi luomiskertomusta

I

Luomakunnan herra – luomakunnan vartija ja suojelija

Ympäristövastuuta korostavassa liikehdinnässä on vuosikymmenten kuluessa noussut esiin monenlaisia juonteita. Monet ovat olleet mukana kristillisen ajattelun pohjalta. Toiset ovat pikemminkin olleet syyttämässä kristinuskon perinnettä. Heidän mukaansa Raamattu on ollut oikeuttamassa sellaisia asenteita, jotka ovat olleet ympäristölle tuhoisia.

Raamattu ei olekaan tässä asiassa yksitulkintainen. Jo vuosikymmenten ajan on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka ristiriitaisia tulkintoja voidaan tehdä jo Raamatun alkukertomuksista. Ensimmäinen lukukappaleemme tässä messussa oli alusta, Mooseksen kirjan ensimmäisestä luvusta, kaikkien tuntemasta luomiskertomuksesta. Siihen sisältyy luonnon kannalta pahaenteinen kohta. Luotuaan kasvit ja eläimet Jumala loi ihmisen ja samalla määritteli hänen tehtävänsä (Moos. 1:26):

”Jumala sanoi: ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.” Luotuaan ihmisen Jumala vielä kärjisti sitä, mitä juuri oli sanonut (1:28--29). ”Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja likkuu”. Hän jatkoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kasvavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”

Arvostelijat selittävät, mihin epämiellyttäviin tuloksiin on jouduttu, kun ihminen on estottomasti riehunut herrana luomakunnassa. Ihminen on täyttänyt maan, niin että liikakansoitus on ihmiskunnan suurimpia riesoja, käyttänyt hyväkseen meren kaloja niin, että kalansaaliit ovat jo hiipumassa ja monet lajit kuolleet tai kuolemassa sukupuuttoon, maapallon kaikenlaiset voimavarat ovat loppumassa ja seurauksena on luonnon särkyminen. Nyt, kun ilmastonmuutosprosessi on jo kiistämätön tosiasia, nähdään, mihin luomakunnan herruus on johtanut.

Alkukertomuksiin kuuluu toinenkin muunnelma maailman syntykertomuksesta, toinen luomiskertomus. Merkillistä kyllä, se on heti ensimmäistä luomiskertomusta seuraavassa luvussa, (1 Moos. 2.) . Toisen kertomuksen mukaan luominen alkoi ihmisestä. Ennen ihmistä oli vain vettä, joka piti maan kosteana. Raamattu kertoo: ”Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Niin ihmisestä tuli elävä olento.” Vasta sen jälkeen hän Jumala perusti Eedenin puutarhan, kutsui luonnon esiin kosteasta maaperästä. Ihmisen hän nimitti puutarhan hoitajan virkaan. ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.”

Luomiskertomusten välillä on epäilemättä suuri ero. Toisessa ihminen kohotetaan luomakunnan herraksi ja sen hyväksikäyttäjäksi, toisessa hänen virkansa on viljellä ja etenkin varjella luomakuntaa.

Tässä luomakunnan messussa meidän on nöyrryttävä tunnustamaan se, että kristinusko ei ole ollut syytön niihin asenteisiin, joiden mukaisesti ihmiskunta on ollut ajamassa luomakuntaa nykyiseen ahdinkoonsa.

Asenteet ovat onneksi paljon jo muuttuneet. Kirkossa on kuitenkin yhä syytä korostaa mieluummin sitä virkaa, minkä ihminen sai toisen luomiskertomuksen mukaan, luomakunnan varjelijan ja suojelijan virkaa, kuin sitä virkaa, minkä ensimmäinen luomiskertomus hänelle antaa, luomakunnan herran virkaa.

II

Suostuminen luodun olennon asemaan (Kreatürlichkeit)

Emme saisi kuitenkaan tyytyä tähdentämään Raamatun kahta luomiskertomusta ja niiden välistä ilmeistä ja tärkeätä aatteellista eroa. Niillä on myös yhteistä pohjaa. Niiden yhteistä viestiä meidän pitäisi myös pystyä erittelemään hyvässä itsekritiikin hengessä.

Molemmissa kertomuksissa ihminen asetetaan muun luomakunnan yläpuolelle. Sekä se, joka herrana hallitsee ja käyttää hyväkseen, että se, joka holhoaa ja paapoo, katsoo kohteitaan ylhäältä käsin, lukematta itseään samaan joukkoon. Lieneekö ihmiselle vaikeampaa tehtävää kuin oppia tunnustamaan olevansa itse samanlainen luotu olento kuin kaikki muukin luomakunta?

Yksi kaikkein herättävimpiä kirjoja koko elämäni ajalta on ollut neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin kirja Dostojevskin poetiikan ongelmia, joka osui silmiini Suomalaisessa kirjakaupassa runsaat viisitoista vuotta sitten. Nimensä mukaisesti kirja pohti romaanitaiteen ja erityisesti Dostojevskin käänteentekevän romaanin ongelmia. Kirjan sanoma oli kuitenkin paljon yleispätevämpi. Ateistisen kommunistihallinnon ahdistelema syvästi uskonnollinen Bahtin joutui puhumaan tärkeät henkiset ja hengelliset asiansa kätkien ne kirjallisuustutkimuksen retoriikkaan.

Bahtinin mukaan Dostojevski toteutti vallankumouksen romaanitaiteessa. Häntä ennen romaanikirjailija oli asettunut kaikkitietävän tarkkailijan rooliin. Romaanikirjailija selitti romaanisankareittensa ajatuksia ja elämänvalintoja tietäen itse erehtymättömästi, milloin he käsittivät asiat oikein, milloin väärin, ja milloin heidän ratakisunsa olivat oikeita, milloin vääriä. Viimeistään romaanin loppuratkaisussa kirjailija paljasti, mikä on koko totuus heidän elämästään. Dostojevskiä edeltävät romaanikirjailijat asettuivat katsomaan kuvaamaansa elämää Jumalan puolueettomasta, erehtymättömästä näkökulmasta.

Dostojevski kieltäytyi kirjailijana etuoikeutetusta näkökulmasta. Hänen kirjoissaan romaanihenkilöt katsovat asioita omista näkökulmistaan. Hänen romaaninsa ovat kamppailuja yhtä arvokkaiden ja yhtä oikeutettujen näkemysten välillä. Kirjailija itse on kirjojensa sankareiden kanssa käymässä tasavertaista keskustelua, jossa hän ei ole ilman muuta oikeassa. Romaanien lopussakin asiat jäävät ratkaisematta, lopullinen totuus jää löytymättä ja sama keskustelu jatkuu uudessa romaanissa siitä, mihin se edellisessä romaanissa päättyi. Dostojevskiläisen romaanin kirjoittaja ei teeskentele, että hän katsoisi maailman asioita puolueettomasta, kaikkitietävästä näkökulmasta. Hän on yksi joukosta, muiden lailla näkemässä asiat omasta rajallisesta ja kiistanalaisesta näkökulmastaan.

Bahtin kutsuu Dostejevskin romaanitaidetta moniääniseksi, hienommin sanoen polyfoniseksi.

Raamatun kahden erilaisen luomiskertomuksen äärellä ajattelen, että olisi hyvin tärkeää oivaltaa niiden keskeinen yhteinen ongelma: ajatus, että ihminen on jotakin muuta kuin muu luomakunta. Olisi tärkeää tyytyä olemaan luotu olento kaiken muun luomakunnan tapaan. Kukaan meistä ei pääse katsomaan asioita Jumalan puolueettomasta, kaikkitietävästä näkökulmasta. Meillä ei ole muuta kuin kovin rajallinen, yksipuolinen ja omaan suuntaamme puoltava luodun olennon näkökulma.