Rukouksesta. Saarna Huopalahden kirkossa 24.5.08

5. sunnuntai pääsiäisestä Huopalahden kirkko




Matt. 6: 5-13

Jeesus opetti ja sanoi:

"Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.

Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:

- Isä meidän, joka olet taivaissa!

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Tapahtukoon sinun tahtosi,

myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.

Ja anna meille velkamme anteeksi,

niin kuin mekin annamme anteeksi niille,

jotka ovat meille velassa.

Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,

vaan päästä meidät pahasta."





Jeesus opettaa juuri kuulemassamme tekstissä meitä rukoilemaan. Hän sanoo monta tärkeää asiaa rukoilemisesta.



Jeesus selittää, että rukoilemisen tarkoituksena ei ole näyttää hurskaalta. Rukoileminen ei ole esiintymistä toisten edessä. Jeesus sanoo, että rukoilijan pitää mennä omaan asuntoonsa. Ovi pitää sulkea perässä. Pitää rukoilla yksinään, toisten näkemättä.



Kuitenkin rukoilemme myös yhdessä, esimerkiksi tänään tässä jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen pisin rukous on yhteinen esirukous. Se seuraa ohjelmassa pian saarnan jälkeen.



Käsikirja määrää yleensä aika tarkasti, mitä jumalanpalveluksessa sanotaan. Yhteinen esirukous on poikkeus. Sen saa jumalanpalveluksessa alustava pappi kirjoittaa itse vaikka kokonaan. Jos hän haluaa, hän voi suunnitella sen yhdessä seurakuntalaisten kanssa.



Vaikka Jeesus käskeekin mennä omaan huoneeseen rukoilemaan toisilta salaa, se ei ole ristiriidassa yhteisen rukouksen kanssa. Pitää kuitenkin muistaa, kenelle rukouksen osoittaa. Rukous on puhetta Jumalalle, ei niille ihmisille, joiden kanssa rukoilee yhdessä.



Nuorena opiskelijana olin mukana auttamassa tieteellisessä tutkimuksessa. Tutkittiin uskonnollisia yhteisöjä. Minulla oli kädessäni paperi, johon minun piti merkitä kaikki, mitä näin. Joka kerran kun sanottiin ”Jeesus”, piti vetää viiva yhteen kohtaan, ja jos rukoiltiin polvistuneina, viiva piti vetää toiseen kohtaan.



Yhdessä seurakunnassa, josta olin merkitsemässä tietoja tutkimusta varten, tuli polvirukouksen vuoro jumalanpalveluksessa. Vieressäni oli polvillaan nainen, joka alkoi rukoilla kiihkeästi minun puolestani. Aina välillä hän vilkaisi ylös minun suuntaani, ikään kuin katsoakseen, joko rukous tehosi. Nainen oli unohtanut, kenelle rukous osoitetaan. Rukous on rukousta Jumalalle, ei vieressä istuvalle nuorelle miehelle.



Yhteistä esirukousta laatiessakin pitäisi aina muistaa, että rukous on puhetta Jumalalle, ei toisille ihmisille. Rukouksessa pitäisi mainita kaikille yhteisiä asioita ja yhdessä kertoa niitä Jumalalle.



Toinen Jeesuksen antama ohje rukoilemisesta varoittaa monisanaisuudesta. Jumala ei kuule ihmistä sen tähden, että rukous on pitkä. Jeesus muistuttaa siitä, että kyllähän Jumala rukoilijan pelot, tarpeet ja toivomukset tietää jo ennen kuin tämä mainitsee ne rukouksessaan. Pitkät toivomuslistat voi lähettää joulupukille, Jumala ei niitä tarvitse.

Jeesus antaa mallin Isä meidän-rukouksessa. Siinä on mukana vain muutamia elämän kannalta tärkeimpiä asioita, kuten jokapäiväinen ravinto. Onkin aika tärkeää, että rukoilija miettii, mitkä ovat elämän kaikkein tärkeimpiä tarpeita. Hänelle selviää, kuinka paljosta aika turhasta hän murehtii ja kuinka monet asiat, joita hänen tekisi mieli, eivät sittenkään ole kovin tärkeitä.



Se, että saa joka päivää ravitsevaa ruokaa, on tärkeää. Jeesuksen opettamasta rukouksesta näkyy, etteivät aineelliset asiat kuitenkaan ole kaikkein tärkeimpiä. Henkiset asiat ovat kaikkein tärkeimpiä.



Isä meidän-rukouksessa rukoilija pyytää esimerkiksi sitä, ettei joutuisi kiusaukseen. Maailma on täynnä asioita, jotka kiinnostavat ja joita tekisi mieli. Niiden alituinen ajatteleminen ja niiden perässä juokseminen tekee elämästä tyhjänpäiväisen ja levottoman. Tärkeät asiat jäävät huomaamatta ja ajattelematta. Elämä menee hukkaan, jos antaa kiusausten hallita päiväänsä.



Monet ihmiset rukoilevat illalla, nukkumaan mennessään. Se onkin tärkeää. Minun mielestäni vielä tärkeämpää olisi rukoilla aamulla, ennen kuin edes on ehtinyt nousta vuoteesta. Aamurukous on aivan kuin valitsisi kanavan koko päiväksi. Jos ei hiljenny aamulla, vaarana on se, että koko päivän katselee kanavaa, josta tulee pelkkiä mainoksia, pelkkiä kiusauksia. Jos rukoilee heti herättyään, valitsee toisen kanavan koko päiväksi. Sieltä ei tule mainoksia. Siellä puhutaan elämän tärkeistä yhteisistä asioista. Päivä ei mene hukkaan, vaan on täyttä elämää.



Jeesus korostaa, että rukous kohdistuu Jumalaan, se ei ole puhumista toisille ihmisille. Jeesus ei tarkoita sitä, että toiset ihmiset unohtuisivat, kun Jumalan kanssa olla kahden. Rukouksessa pyydetään anteeksi Jumalalta kaikkea pahaa, mitä on tehty. Jumala antaakin ihmiselle anteeksi, siihen voi luottaa. Mutta samalla kun pyydetään anteeksi Jumalalta, muistetaan toiset ihmiset: Jumala antaa anteeksi meille samalla tavalla kuin meidän pitää antaa anteeksi kaikille, jotka ovat tehneet meille pahaa. Anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen ovat saman asian kaksi eri puolta, kuin kruunu ja klaava euron kolikossa. Toista ei ole ilman toista.

Armon karma. Viikkomessun saarna. Teksti luotu 26.4.08 (messu 5. paastonajan sunnuntain jälkeinen keskiviikko)

Teksti: Ps. 43: 2-5.



Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.

Miksi olet hylännyt minut?

Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä,

kärsiä vihollisen sortoa?

Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua,

ne viekööt minut pyhälle vuorellesi,

sinun asuntoihisi.

Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen,

sinun eteesi, Jumala, minun iloni!

Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,

Jumala, minun Jumalani!

Miksi olet masentunut, sieluni,

miksi olet niin levoton?

Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä,

Jumalaani, auttajaani.



Saarna: Armon ”karma”



Filosofi G.W.F. Hegelin keskeisiä pohdintoja oli herran ja orjan välinen suhde, herran ja orjan dialektiikka, niin kuin siihen filosofisissa teksteissä yleisesti viitataan. Vapaasti kerrottuna ja yksinkertaistettuna Hegelin kertoman filosofisen tarinan kulku on seuraava.



Ihmiselle on elintärkeää saada tunnustus toiselta ihmiseltä. Jos toinen ei tunnusta häntä vapaaehtoisesti, hän on valmis puristamaan tunnustuksen esiin vaikka väkivalloin. Niin syntyy sota. Jompikumpi osapuoli pääsee lopulta voitolle taistelussa. Voittaja suuntaa miekkansa kärjen maassa makaavan vihollisen kurkkua kohti. Hänen olisi helppo surmata. Tappaminen olisi kuitenkin järjetöntä. Kuollut ei tunnustaisi ketään. Jos hän surmaa voitetun, koko hänen taistelunsa olisi ollut mieltä vailla.



Näin syntyy orjuuden idea. Voittaja jättää voitetun henkiin, mutta orjuuttaa tämän. Häneltä jää oivaltamatta järjestelyn mielettömyys. Sellaisen ihmisen tunnustus, jota itse ei tunnusta, ei paina mitään. Tunnustuksen hankkiminen toiselta ihmiseltä orjuuttamalla tämän on turhaa puuhaa. Se on jokaisen orjuuttajan ja alistajan tragedia.



Itämaiset uskonnot tuntevat käsitteen karma. Käsitettä selitetään eri teksteissä eri tavoin, mutta ydinajatuksena kai on se, että jotkin asiat elämässä ja olemassaolossa kuuluvat loogisesti yhteen. Siitä millainen ihminen on ja hänen tärkeistä valinnoistaan johtuu loogisesti se, miten hänen käy. Itämailla uskotaan yleisesti siihen, että jokainen yksilö käy läpi monta peräkkäistä elämää. Karman laki tarkoittaa sitä, että se, miten käytän tämän elämäni, määrää, millainen seuraava elämäni on. Sellainen on karman laki.



Kristilliselle uskolle ajatus, jonka mukaan ihminen elää monta toisiaan seuraavaa elämää, on vieras. Kristinuskossa armo särkee elämän logiikan rautaiselta näyttävät lait. Karma-ajattelu on perusteissaan vierasta meille.



Jotkin asiat meidänkin uskomme mukaan kuuluvat erottamatta, luonnostaan, logiikan varmuudella, yhteen. Jos varustamme sanan ”karma” lainausmerkein, voimme puhua ”karman laeista”. Yksi sellainen ”karman laki” on se, mitä kuvasin: toiselta ei voi saada tunnustusta, jos orjuuttaa hänet.



Messuun osallistuvan seurakunnan kannalta keskeisen tärkeä ”karman laki” toteaa, että jokainen, joka itse on armoton, kulkee oman armonsa ohi. Tätä Jeesus tähdentää vertauksessaan armottomasta palvelijasta. On tärkeää, että käsittelemme omat vihamme ennen ehtoollispöytään menoa. Se joka tuohon pöytään menee hellien viholliskuvia mielessään, sulkee itse itsensä ehtoollisen siunausten ulkopuolelle. Onhan se eräänlainen ”karman laki” sekin.



Sitä ei pidä käsittää niin, että Jumala rankaisee ihmistä vihaamisesta ja kieltää häneltä ehtoollisen siunauksen. Kyse on asioiden logiikasta, yhden asian välttämättömästä yhteydestä toisiin asioihin. Se joka tulee ehtoollispöytään vihan vallassa, kieltäytyy itse osallistumasta siihen yhteyteen, mitä Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen merkitsee.



Katsokaamme nyt avoimin ja rehellisin silmin sisimpäämme ja selatkaamme albumimme viholliskuvia. Ne pyrkivät rajoittamaan sitä, mitä voimme saada pyhästä pöydästä. Anteeksi antaminen ei ole suoritus, jota meiltä vaaditaan. Se, että kieltäydymme armahtamasta, on itsessään sulkeutumista siltä armolta, jota meille tarjotaan. Se on armon kumoamatonta logiikkaa, armon ”karmaa”, jos jälkimmäinen sana pannaan lainausmerkkien väliin.

Kiirastorstain saarna Huopalahden kirkossa 2008 -- klo 14.

Teksti: Joh. 13:1-15

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: »Herra, sinäkö peset minun jalkani?» Jeesus vastasi: »Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.» Pietari sanoi hänelle: »Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!» Jeesus vastasi: »Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.» Silloin Simon Pietari sanoi: »Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.» Tähän Jeesus vastasi: »Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.» Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille:

»Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.»

Saarna: Diakonia ja perverssi diakonia – palvelemisen etiikkaa

(Hakasulkujen aineisto ei ole tarkoitettu puhuttuun tekstiin.)

Viimeisellä yhteisellä aterialla sisäpiirissään Jeesus antoi ikään kuin testamenttina oppilailleen esimerkin palvelemisesta. Ne jotka tahtovat seurata Jeesusta, palvelevat toisiaan hänen laillaan.

Mitä palveleminen elävässä elämässä tarkoittaa?

Kaksi palvelemisen käsitettä: orjaileminen ja tarjoileminen

Kirkkoraamatussa on kaksi aivan eri sanaa käännetty samalla sanalla palveleminen.



Jeesus sanoi: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista arvostaa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.” (Matt. 6:24.)



Tulkiten Jeesuksen päivän tekstissä antamaa esimerkkiä Paavali kehottaa kristittyjä rakastamaan ja palvelemaan toisiaan. (Gal. 5:13.)



Sitaattien sanaa palvella vastaa kaksi eri kreikkalaista sanaa [duleyo ja diakoneo]. Ensimmäisessä sitaatissa Jeesus sanoo sanatarkasti käännettynä: ”Kukaan ei voi olla yhtä aikaa kahden eri omistajan orja.” Väitehän on kiistaton. Herra omistaa orjansa yksinoikeudella; sitä sana orja tarkoittaa. Toisessa sitaatissa Paavali käyttää verbiä diakonéō, jonka tunnemme erinomaisen hyvin sanasta diakonia.



Itäisessä ajattelussa Jumalan ja ihmisen välisen suhteen mallina on yksinvaltiaan suhde alamaiseensa. Itämaiseksi hallitusperiaatteeksi kutsutaan ajatusta, jonka mukaan koko kansantalous ja jokainen alamainen erikseen on hallitsijan henkilökohtaista omaisuutta.



Aineellisten arvojen kohottaminen yli kaiken on mammonismia, mammonan orjuutta. Jeesus rinnastaa mammonan Jumalaan. Luullakseni se on tarkoituksellisesti kolminkertainen herja. Hän pilkkaa samalla lauseella mammonan orjia, rahan perässä juoksijoita ja orientaalista politiikkaa sekä myös sellaista uskontoa, jossa Jumalaa palvotaan tuonpuoleisena despoottina. [Sellaista uskontoa jo Jobin kirjan kirjoittaja pilkkasi kuvatessaan Šaddaita, taivaan tsaaria.] Jeesuksen aforismissa palveleminen tarkoittaa orjailemista.



Paavalin käyttämä sana diakonéō perustuu aivan toisenlaiseen mielteeseen. Sanan alkuperäisin merkitys viitannee aterialle asettuneiden palvelemiseen. Yksinkertaisimmillaan kyse on pöytiin tarjoilemisesta. Orjaileminen ja pöytiin tarjoileminen ovat kovin erilaisia ilmiöitä.



Päivän tekstissä Jeesus ei kehota oppilaitaan orjailemaan vaan tarjoilemaan toisilleen.



Vastavuoroinen palvelu, vastikkeeton palvelu



Markkinapalvelut



Palveleminen tarkoittaa toki paljon muitakin asioita kuin vain pöytään tarjoamista. Keskinäiset palvelukset ovat yksi yhteiselämän keskeisimpiä käytänteitä. Vastavuoroisuuden kulttuuri on liimaa, joka liittää yksilöt yhteen yhteiskunnassa.



Toisten ihmisten, kuluttajien palveleminen on markkinatalouden keskeisin idea. Ehkäpä ryhtyisin yrittäjäksi? Toisten ihmisten elämäntilanteeseen eläytymällä saatan paikantaa sieltä pullonkaulan. Pullonkaulana on joskus varsin mitätön seikka, joka estää ihmisiä käyttämään hyödykseen voimavarojaan ja tarttumaan mahdollisuuksiin. Jos kehitän ratkaisun toisen ihmisen elämän pullonkaulaan, olen luonut terveen liikeidean. Kuluttajat maksavat surkeilematta ratkaisusta, joka vapauttaa heidät hyödyntämään avujaan. Jos markkinat toimisivat elävässä elämässä teoreettisen ihanteensa mukaisesti, mitä ne eivät kylläkään tee, ne olisivat foorum, jolla kaikki yrittäisivät parhaansa mukaan ratkaista toistensa avainpulmia. Tuloksena olisi yleinen kukoistus. Vastavuoroinen palveleminen liittäisi yksilöt yhdeksi kaikkien hyväksi toimivaksi taloudeksi.



Yhteisöllisyys



Vastavuoroisuus on myös yksityisen arkielämän yhteisyyden perusasia. Ystävät muistavat toisiaan merkkipäivinä, kutsuvat toisiaan kylään ja laittavat herkkuja tuntikausia heitä palvellakseen, auttavat ongelmissa ja ovat valmiita kuuntelemaan kärsivällisesti. Ystävyyden diakonia rakentaa yhteisöä kaikissa kulttuureissa kaikkialla maailmassa. Se on suurta siunausta jokaiselle, joka yhteisö ottaa syliinsä.



Päivän tekstissä Jeesus näyttää kehottavan oppilaitaan nimenomaan palvelemaan toisiaan, siis toisia Jeesuksen oppilaita. Varhaisten kristittyjen huolenpito toisistaan saattoi olla väkevämpää evankeliumia pakanoille kuin apostolien tulisimmatkin saarnat. Diakonia-ajatuksemme ei kuitenkaan rajoitu kirkon sisäiseen palveluun.



Vastikkeeton palvelu



Vastavuoroisen palveleminen luo siunausta. Sillä on myös rajansa. Lounaat, joita tarjoilemme liiketuttaville ja illalliset, joita rakennamme ystäville, eivät loppujen lopuksi olekaan ilmaisia saajilleen. Itse useinkaan sitä edes tietämättä pidämme tarkkaa kirjanpitoa siitä, kuka on viimeksi tarjonnut ja miten arvokkaan lahjan kukin on toiselle antanut merkkipäivänä. Perussääntönä on sitä paitsi, että suurimman osan yhteiskunnan ilmaisista lounaista nauttivat ne, joilla olisi itsellään varaa maksaa omista aterioistaan. Kaikista lahjoista annetaan valtaosa niille, jotka voisivat vaivatta ostaa kaiken, mitä tarvitsevat. Vastavuoroisuuden etiikka ei riitä.



Jeesus antoi omalla elämällään esimerkin palvelemisesta sanan kaikkein vaativimmassa merkityksessä, vastikkeettomasta diakoniasta. Hän palveli niitä, joilla ei ollut mahdollisuuksia tarjota vähintäkään vastiketta. Todellinen diakonia on tällaista palvelutyötä. Kirkko ei auta yhteiskunnan köyhimpiä ja yksinäisimpiä ihmisiä edes sitä taka-ajatusta hellien, että siten tulisi mainituksi julkisuudessa miellyttävissä yhteyksissä ja kokoaisi kohtaansa luottamusta yhteiskunnassa.



Tarpeisiin ja odotuksiin vastaaminen



Toisten ihmisten huomioon ottamista on erilaista. Voimme olla sosiaalisia tai – kuten nykyisin sanotaan muodikkaammin – yhteisöllisiä kahdella olennaisesti eri tavalla. Voimme vastata joko toisten ihmisten tarpeisiin tai heidän odotuksiinsa.



Vastaamme toisten ihmisten tarpeisiin eri tasoilla. Yhteiskunnan tasolla tuemme ja teemme ihmisten tarpeiden mukaista hyvää politiikkaa [Elihun etiikan malliin, ks. saarnani Marian ilmestyspäivänä]. Markkinoilla paneudumme ihmisten elämäntilanteisiin ja ratkomme heidän pullonkaulaongelmiaan. Keskinäinen huomioon ottaminen saa lähiyhteisömme kukoistamaan. Varsinaisimmassa diakoniassa jopa skannaamme yhteiskuntaa löytääksemme ne, joiden tarpeet ovat suurimmat, ääni hiljaisin ja omat voimat vähäisimmät heitä auttaaksemme. Miten väärässä ne ovatkaan, jotka väittävät, että ihmiset ovat kylmiä ja piittaamattomia toisiaan kohtaan!



Ihmisen sosiaalisuudessa on kuitenkin toinen, pimeämpi puoli. Olemme syvästi riippuvaisia toisistamme ja siksi paneudumme luonnostaan vastaamaan toisten ihmisten odotuksiin kyselemättä, miten oikeutettuja ne ovat. Sovinnaisuus, toisten ihmisten odotuksiin vastaaminen, on väkevimpiä yhteisöissä ja koko yhteiskunnassa vaikuttavia voimia.



Sovinnaisuuden epämiellyttävä, mutta vielä aika vaaraton muoto on – yleisen sanonnan mukaan – silmän palveleminen. Omanlaistaan palvelemista, diakoniaa sekin on. Tingimme rehellisyydestämme. Puhumme ja elämme jopa vastoin omaa makua ja vakaumusta, jotta miellyttäisimme toisia.



Silmänpalvelija säälittää. Miten alentavaa onkaan teeskentely! Niin kauan kuin hän sentään itse muistaa kuka on ja mikä hänelle on omakohtaisesti totta, asiat ovat sentään jollakin tolalla hänelläkin. Silmänpalvelija on kuitenkin vaarassa: muutumme helposti ja lopuksi vastustamattomasti siksi, mitä teeskentelemme olevamme. Keskinäisissä miellyttämisharjoituksissa hukkaamme ennen pitkää oman sielumme. Silmänpalvelija on henkisen kuoleman partaalla.



Sosiaaliset toisiinsa sopeutujat luovat hirmuvallan, joka on räikeä vastakohta kaikelle sille elämälle, johon Jeesus tahtoi meidät johdattaa opetuksillaan ja esimerkillään. Tuloksena on keskinäinen diktatuuri, sieluton kulttuuri, joka näkee tärkeäksi vain sen, että asiat ovat yhteisiä. Se, ovatko asiat tosia tai oikeita, ei merkitse sille mitään.



Toisten ihmisten odotukset ovat se tsaari, jonka orjaksi ajaudumme, jos antaudumme suruttomasti, kritiikittömästi ja juurettomasti ottamaan huomioon toisia ihmisiä ja palvelemaan heidän odotuksiaan. Vastavuoroinen sopeutuminen, keskinäinen diktatuuri, on Jeesuksen tähdentämän diakonian perversio, vääristymä.



Jeesus: keskinäisen diktatuurin uhri



Hiljaisen viikon tilaisuuksissa seuraamme askel askelelta muinaista miestä, jonka sovinnaisuus, sieluton kulttuuri ja sieluton uskonto nostivat ristille varoittavaksi esimerkiksi kaikille, jotka eivät tyydy vastamaan kaikkien toisten odotuksiin. Hän palveli, ei orjaillut.

Maailmassa mutta ei maailmasta. Saarna Riistavuoren palvelukodin ehtoolliskirkossa 15.4.08

Teksti: Joh. 17: 11-17

Jeesus rukoili ja sanoi: "Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen.

Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus."



Saarna: Maailmassa mutta ei maailmasta



Jeesus selittää lukemassamme evankeliumitekstissä kristityn ja maailman välistä suhdetta. Kristitty elää maailmassa, mutta hän ei ole maailmasta. Tämä ajatus liittyy kolmeen keskeiseen asiaan kristityn elämässä.



Ensimmäinen liittymäkohta on kaste. Kasteessahan meidät liitetään kirkon yhteyteen. Kastetoimituksessa luetaan usein kauniit Jesajan kirjan sanat:



Näin sanoo Herra, joka sinut loi.

”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut.

Minä olen sinut nimeltä kutsunut.

Sinä olet minun.”

(Jes. 43:1.)



Lapsi syntyy maailmaan: perheeseen, yhteiskuntaan, ihmiskuntaan. Kasteessa Jumala kutsuu hänet esiin maailmasta, erisnimellä mainiten. Itse ymmärrän parhaiten kristillisen kasteen näkemällä mielikuvituksessani paimentolaiskylän keskellä hiekkaerämaata. Kylä on telttoja, joiden keskellä olevalla aukiolla seisoo heimon pyhä puu, toteemipaalu. Jumalan ääni jyrähtää erämaasta: hän puhuttelee nimeltä heimon jäsentä. Heimon jäsen lymyää toteemin taakse, oman yhteisön, oman kulttuurin, oman yhteiskunnan turvaan. Mutta Jumala käskee häntä erisnimellä puhutellen: tule pois toteemin takaa. Sellainen on Jumalan kutsu kasteelle. Kristitty on nimeltä mainiten maailmasta esiin kutsuttu ihminen. Kastettu jatkaa elämistä maailmassa, mutta maailmasta hän ei enää ole.



Toinen liittymäkohta on seurakunta. Seurakunta, kirkko, on Uuden testamentin alkukielellä ekklesia, mikä on sananmukaisesti suomeksi: esiin kutsuttujen yhteys. Kristillinen seurakunta on kaikkien niiden yhteyttä, jotka Jumala on nimeltä mainiten kutsunut esiin yhteisöstä, kulttuurista ja yhteiskunnasta. Seurakunta jatkaa elämistä maailmassa, mutta maailmasta se ei ole.



Kolmas liittymäkohta on messu. Meidät kutsutaan esiin arjesta, maailman keskeltä, Jumalan kattamaan pöytään. Se ei ole pakoa maailmasta, vaan se nautitaan suorastaan maailman silmien alla. Jää usein huomaamatta, että ehtoollisen vietto on perusluonteeltaan julkinen tapahtuma. Ehtoollisrukouksessa – kuten kuulemme taas kohta – ovat sanat:



”Armollinen isä,

me tahdomme täyttää tämän käskyn

ja viettää pyhää ehtoollista Poikasi muistoksi

ja niin julistaa hänen kuolemaansa, kunnes hän tulee.”



Vietämme ehtoollista maailmassa, maailman edessä, maailman silmien alla. Samalla julistamme, että emme ole tästä maailmasta, vaan tulevasta maailmasta, että olemme Jumalan valtakunnan kansalaisia.



Seurakunnan alkuperäinen nimi, joka tarkoittaa esiin kutsuttujen yhteisöä, ja kirkon sakramentit, kaste ja ehtoollinen kuuluttavat samaa ydinasiaa: kristitty on maailmassa, mutta ei ole maailmasta.

Sisäinen ja ulkoinen kokemus. Saarna 9.4.2008 Huopalahden kirkossa. 2. sunn. pääsiäisestä.

Teksti (osa psalmitekstistä): Ps. 23.


Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti. (Ps. 23.)



Saarna: Sisäinen ja ulkoinen kokemus


Sisältää sitaatin kirjastani Syvyys syvyydelle, 1994.



Hengellisyyttä korostava aikamme koettaa tehdä selvän eron ulkoisen ja sisäisen kokemuksen välille ja siirtää painopisteen nimenomaan sisäisen kokemuksen puolelle. Juutalaisen ajattelijan Martin Buberin mielestä ero ulkoisen ja sisäisen kokemuksen välillä on keinotekoinen. Tätä eroa tähdentämällä ihminen koettaa päästä turvaan katoavaisuuden ja kuoleman alta. Katoavuus kohtaa sitä, mikä on ulkoista, mutta ihminen, joka samastaa itsensä siihen mitä hän on sisäisesti, kokee olevansa kaiken katoamattomuuden ulkopuolella. Näin ajattelee siis Buber.



Israelin uskonnossa, esimerkiksi Raamatun alkukertomusten mukaan ihminen on elävä fyysinen olio. Hän on kolmiulotteinen biomassan möhkäle, jonka Jumala on tehnyt eläväksi henkäyksellään. Kaikki Adamin sielun syvyydet ovat elävän aineen syvyyksiä.



Buber on juutalainen, kuten sanoin. Kristinuskon perinne korostaa kuitenkin samaa asiaa kuin hän. Uskontunnustuksen mukaan ihminen on ruumiineen sieluineen katoavainen. Ruumiineen sieluineen hänen odotetaan myös heräävän kuolleista. Uskontunnustuksen mukaan ulkoisella ja sisäisellä ihmisellä ei ole eri kohtaloita. Minne toinen menee, sinne menee toinenkin. Ruumiistaan riisuttuna sieluna ei taivaaseen ole kenelläkään asiaa.



Ulkoisen ja sisäisen kokemuksen sijaan meidän pitäisi puhua olemuksen eri tasoista. Toiselle ihmiselle ei voi aidosti sanoa sanaa Sinä vain osalla olemustaan. Sana on sanottava koko olemuksella. Oikea ero ei ole sisäisen ja ulkoisen kokemuksen välillä. Oikea ero on varautuneen kokemisen ja koko olemuksella kokemisen välillä. Koko olemuksellamme koemme jokaisen toisen jota sinuttelemme..



Sisäisestä kokemuksesta puhuminen houkuttelee kuvittelemaan jotakin mystistä kokemuksen umpiperää, jossa ihminen on ypöyksin, toisista ihmisistä ja muusta todellisuudesta irralleen repäistynä. Täyden olemuksen kokemus on päinvastoin se kohta, jossa kohtaamme kaikkein merkittävimmät tahot, ne tahot, joille sanomme: ”Sinä”. Niihin kuuluu tärkeät ihmiset. Tärkeitä ihmisiä ei kohdata ulkona maailmassa, vaan olemuksen syvyydessä.



Buberin syviä oivalluksia on se, että Jumalan kohtaaminen ei ole ihmisten kohtaamisesta erillinen asia. Jokaisessa täydessä ihmisen kohtaamisessa on läsnä perus-Sinä, Jumala. Kun pyhässä ehtoollisessa tänä iltana polvistumme uskonnolliseen kokemukseen, kokemaan Jumalaa, emme laskeudu pimeään kokemuksemme umpiperään. Jos osallistumisemme on aitoa, olemme tässä tilanteessa toisillemme läsnä koko olemuksemme syvyydessä. Koko muu maailma on läsnä täydellä voimallaan.

Kirkon kriisi. Saarna 6.4.2008 Saarijärven kirkossa (2. sunnuntai pääsiäisestä)

Herättäjän kirkkopyhä. Jumalanpalveluksen jälkeen Terho Pursiaisen alustus ilmastonmuutoksen teologiasta ja seurat.

Teksti: Joh. 21: 15-19.

Kun he olivat syöneet, Jeesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo."

Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua."

Saarna: Kirkon kriisi

Kirkon ongelmia

Sisareni asui aikoinaan Jyväskylässä. Hän lähti miehensä kanssa viikonlopuksi Helsinkiin. Pieni tytär Siri jäi hoitajan kanssa Jyväskylään. Varmaankin Siri nukkui ensimmäistä yötään erillään kummastakin vanhemmastaan. Illalla tytär ja äiti keskustelivat puhelimessa. Siri selitti: ”Voi, kuinka minun käy sääliksi teitä!” Sisareni kysyi: ”Miksi sinun käy sääliksi meitä?”. Siri vastasi: ”No kun te olette niin kaukana minusta.”

Päivän evankeliumissa Jeesus antaa Pietarille tehtäväksi kantaa vastuu oppilaspiiristä oman kuolemansa jälkeen. ”Ruoki, kaitse minun lampaitani.” Pietari edustaa tässä kirkkoa. Kyse on kirkon saamasta tehtävästä.

Kirkon tehtävästä on nyky-Suomessa tullut vaikea, suorastaan ylivoimaiselta näyttävä tehtävä. Kirkosta erotaan paljon. Vaikka kuluu vielä paljon aikaa, ennen kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet ovat vähemmistönä yhteiskunnassamme, suunta on selvä. Kirkko ei näytä kykenevän pitämään kiinni kansankirkkoasemastaan.

Samanaikaisesti kirkon sisällä kuohuu. Yhdet selittävät kirkon jäsenkadon syyksi sen, ettei perinteisestä uskonkäsityksestä ole pidetty tarpeeksi tiukasti kiinni. Toisen mielestä syy on nimenomaan päinvastainen: ahdas perinteisyys estää nykyaikaisia ihmisiä, vallankin nuoria aikuisia kokemasta kirkkoa omakseen. Uudet perimmältään yhteiskunnalliset kysymykset repivät kirkkoa. Naisen asemasta kirkon virassa on käyty katkeraa riitaa. Yksimielisyyttä ei näy saavutetun siitä, miten on suhtauduttava niihin, jotka suuntautuvat sukupuolisesti toisin kuin väestön enemmistö. Muitakin keskusteluja käydään. Miten kirkko, nykyajan Pietari, kaitsisi ja ruokkisi lampaitaan näissä sekavissa oloissa?



Kaksi näkökulmaa

Aikuista huvittaa siskontytön logiikka. Se, että hänen kurkkuaan kaikersi, ei ollut vain sääliä vanhempia kohtaan, jotka joutuivat viettämään viikonloppuaan ilman tytärtään. Oli kyse myös Sirin omasta ikävästä. Hän sääli itseään, kun vanhemmat olivat kaukana poissa Helsingissä.

Kirkon huoli jäsenkadostaan on sekin kahdenlainen. Yksi on huoli niistä ihmisistä, jotka vieraantuvat kirkosta. Toinen on huoli kirkosta itsestään, josta monet ihmiset vieraantuvat. Molemmat näkökulmat, molemmat huolet, ovat oikeutettuja. Molemmista meidän pitää asioita tarkastella.

Kirkon jäsenkato johtaa kirkon ongelmiin. Toimintaa on pakko järkeistää. Loppujen lopuksi sitä joudutaan karsimaan. Tosiasioiden huomioon ottaminen ei ole jumalatonta. Taloudellisuus ei ole synti. Puhuuhan Raamattukin jopa Jumalan armotaloudesta. Yhtenä esimerkkinä kirkon sopeutumisesta uusiin ehtoihinsa on lähivuosina Helsingissä tapahtuva pienten seurakuntien yhdistäminen. Yksi kohteista on se Huopalahden pieni seurakunta, jonka palveluksessa itse olen. Vuoden 2011 alusta Huopalahden ja Hakavuoren seurakunnat yhdistyvät Haagan seurakunnaksi. Jos tietoni ovat oikeat, teillä saarijärveläiset on tuoretta kokemusta seurakuntien yhdistämisestä, kun Saarijärven seurakunta ja joukko muita alueen seurakuntia liitettiin äsken toisiinsa.

Ihminen ei elä yksin leivästä eivätkä seurakunnat yksin taloudestaan. Toinen näkökulma, josta kirkosta vieraantumista pitää pohtia, on erilleen ajautuvien ihmisten osa. Kaikille heistä ei kirkosta lähtemisen jälkeen jää minkäänlaista kosketusta elämän syvyysulottuvuuteen. Elämä, jota mammonististen arvojen, rahan, julkisuuden ja nautinnon tavoittelu määrää ja joka saa sisältönsä tyhjänpäiväisestä mediakulttuurista, on henkisesti osatonta elämää. Henkisesti osattomien ihmisten yhteiskunta on sieluton yhteiskunta ja heidän kulttuurinsa on sieluton kulttuuri. Se on toinen näkökulma, josta kirkko katsoo huolissaan tilannetta, se on huolissaan ihmisistä.

Jumalanpalvelus: kuulolla olemista

Yksi pääsiäisen jälkeisen viikon arkijumalanpalvelusten teksteistä on askarruttanut mieltäni kovin. Se on pääsiäisen jälkeisen perjantain psalmiteksti, jossa ovat sanat: ”Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä, mutta sinä teit minulle kuulevat korvat.” (Ps. 40:7.)

Monenlaiset uhrit kuuluivat jumalanpalvelukseen Israelissa. Psalmit ovat jumalanpalvelustekstejä. Psalminkirjoittajan tarkoituksena ei varmastikaan ole halventaa jumalanpalvelusta ja sen menoja. Kyse on jumalanpalveluksen syvemmästä merkityksestä. Uhrin ulkonaisesti korrekti toimittaminen ei vielä ole oikeata jumalanpalvelusta. Oikeata jumalanpalvelusta toimittaa se, jolla on kuulevat korvat. Hartaus- ja jumalanpalveluselämä saa merkityksensä ja todellisen sisältönsä kuuntelemisesta, kuulolla elämisestä.

Moni on tähdentänyt sitä, että kristinuskon sisältö on tilanteesta riippumaton. Totuus ei muutu. Jos tavalliset ihmiset eivät enää ymmärrä kirkon totuutta, sitä on toistettava entistä selkeämmin ja painokkaammin.

Minä ajattelen toisin. Raamatussa sanotaan, ettei Jumalan sana tyhjänä palaa (Jes. 55:11). Jos se on totta, käänteinen johtopäätös on yhtä tosi. Jos sana palaa tyhjänä, se ei ollutkaan Jumalan sanaa. Jumalan sanaa on se sana, joka pysähdyttää ihmisen keskeltä sielutonta elämäänsä ja ohjaa hänet elämän syvyyksien ääreen, kohtaamaan Jumalaa. Jos sana ei kohtaa ihmistä, on turha korottaa ääntä ja parantaa artikulaatiota. On käytävä kuuntelemaan.

Olemmeko ehkä sinnikkäästi tyrkyttämässä vastauksia kysymyksiin, joita ihmiset eivät esitä? Se selviää vain, jos kuuntelemme, mitä kysymyksiä ihmiset todella esittävät.

Jumalan sana ja ihmisen tilanne

Tein aikoinaan lopputyöni teologisessa tiedekunnassa amerikkalaisen teologin Paul J. Tillichin teologiasta. Hänen käsityksensä ihmisen tilanteen ja Jumalan sanan välisestä suhteesta on yhä mielestäni oikea.

Raamattua, uskontunnustusta ja luterilaisen kirkkomme teologiaa on tutkittava ihmisten todellisen tilanteen ja heidän aitojen kysymystensä valossa.

Esimerkiksi Raamattu ei anna oikopäätä vastauksia niihin kysymyksiin, joita tämän ajan ihminen miettii keskellä elämäänsä. Jos kuitenkin pohdimme Raamatun tekstejä mielessämme nämä kysymykset, ymmärrämme kysymyksemme uudelleen, syvemmin ja terävämmin. Ymmärrämme elämästä enemmän. Uusien, syvempien kysymysten kanssa palaamme Raamatun ääreen. Nyt ymmärrämme myös Raamattua syvemmin. Suoranaisia vastauksia kysymyksiimme emme ehkä vieläkään saa. Elämän ja Raamatun sanoman välillä edestakaisin yhä uudelleen kulkien muutumme ihmisinä: käsityksemme sekä elämästä että Raamatun sanomasta aina vain syvenee. Raamattu, uskontunnustus ja luterilainen teologia avautuvat uudestaan, uusista näkökulmista.

Tärkein huoli, mikä ihmisillä tänä aikana on, on huoli luonnon tulevaisuudesta. Onko luonnon sietokyky kerrassaan luhistumassa? Sitäkö enteilee alkanut ilmastonmuutos? Ei riitä, että kirkko päivittelee asiaa ja moralisoi sillä. Ihmisten kanssa on käytävä pohtimaan, mistä kaikesta tässä on kysymys. Yritämme availla sellaista keskustelua tänään jumalanpalveluksen jälkeen, kun alustan aiheesta ”Ilmastonmuutoksen teologia”.

Psalminkirjoittaja siis tähdentää, kuinka perinteinen uskonnonharjoitus ei itsessään ole oikeata jumalanpalvelusta. Oikeata jumalanpalvelusta ovat kuulevat korvat. Uhrit ja muu hartaus- ja jumalanpalveluselämä saavat sisältönsä siitä, että kuuntelemme ihmisiä ja kuuntelemme elämää. Seurakunta, joka ei enää kuuntele, palvelee kuollutta jumalaa.

Kuunteleva seurakunta ei ole huolissaan maallistuvista ihmisistä siskontyttöni näkökulmasta, säälien sitä, että niin monet ihmiset elävät kaukana kirkosta. Se on huolissaan siitä, että kirkko on niin kaukana monista nykyihmisistä. Sen todellista jumalanpalvelusta on elää ihmisten kanssa elämää ja kysyä yhdessä ihmisten kanssa elämän syvimpiä ja vaikeimpia kysymyksiä.